Kasvatustieteenpäivät Oulussa

Kasvatustieteen päivät Oulussa Nostalgiamatkalla

Kohtaamisia kasvatustieteen päivillä

Teksti ja kuvat: Sanna Isopahkala

Kun osallistuu isoon konferenssiin tai seminaariin ja yrittää tehdä kokonaisuudesta lehtijutun, on usein toivottoman tilanteen edessä. Tänä vuonna päätin käyttää erilaista lähestymistapaa ja toimittajan vapautta. Tässä jutussa pääsette mukaan nostalgiamatkalleni Ouluun, nimittäin olen opiskellut aikanaan Oulussa ja matkustin kasvatustieteen päiville samalla opettajuuteni juurille. Kun Helsingistä saapuva juna vierii Tampereen asemalle, näen ensimmäisen kasvatustieteilijätutun. KT Kalle Vihtari vilkuttaa junan ikkunasta. Onneksi repussani on pullapussi ja Kallella kahvit omassa termarissa. Pidämme yhteisen kahvitauon heti, kun konduktööri on tarkastanut lippuni.

Kuulumisia vaihtaessa juttu eksyy vähän väliä tutkimuksen tekemiseen. Käymme myös läpi kasvatustieteen päivien ohjelmaa ja pohdimme valinnan vaikeutta: tarjolla on niin paljon kiinnostavia esityksiä, että niistä on runsauden pulaa.

Oulussa vastaan puskee heti kylmä merituuli. Minulle se on tuttua, mutta en tiedä, ovatko muut etelän kollegat ottaneet mukaan villahuivia ja -pipoa. Onneksi kasvatustieteen päivät ovat twiitanneet sääennusteesta; jospa mahdollisimman moni huomaisi sen ja varustautuisi kunnolla. Junamatkan jälkeen saan rauhassa paneutua vielä päivän töihin ja tutustua lisää loppuviikon ohjelmaan. Hotellihuoneessa on onneksi hyvä työpöytä ja toimiva netti – niillä pääsee jo pitkälle.

Ensimmäisen seminaaripäivän aamuna jätän

yhteiskuljetuksen väliin ja kävelen keskustasta Tuiran puolelle. En muista mistä, mutta jostain mieleeni kantautuu vanha rallatus: ”Tuiran puolelta kaupunkiin kolmea siltaa kuljettiin.” Ylitän nyt nuo sillat, ja viimeisellä niistä merituuli kiristää otettaan. Nostan villahuivia vielä korkeammalle kaulan ja niskan suojaksi. Tuiran pysäkillä ei tarvitse kauan odottaa bussia, mutta bussilinjojen numerot ovat opiskeluajoista muuttuneet.

Yliopistolla pääsen monia muita konferenssivieraita vähemmällä, kun tiedän mistä etsiä Saalastin salia. Kerttu Saalastin mukaan nimetty sali on yli kilometrin pituisen rakennuksen toisessa päässä. Opiskeluaikana muistan KTK:n seinillä nähneeni Kerttu Saalastin muotokuvan.

Saalastin salin edustalla on jo äänekäs puheensorina meneillään. Tuttavat löytävät toisensa, ympärillä näkyy iloisia tervehdyksiä ja halauksia. Etsin rauhallisen pöytäryhmän, jossa istuu jo yksi henkilö. Onneksi on nimilaput, nimittäin nimi on minulle hyvinkin tuttu, vaikka kasvoja en olekaan ennen nähnyt. Arvaa mitä, juuri sinun väitöskirjaa olen viime aikoina paljon lukenut, sanon henkilölle. Kollega innostuu, enkä meinaa uskoa hyvää tuuriani. Ensimmäinen kohtaaminen, ja jo tästä on minulle suoraa hyötyä. Juttelemme tutkimusaiheistamme hyvän tovin ja saan keskustelustamme paljon sekä motivaatiota että innostusta. Tutkijakollega on ladannut Oulun yliopiston sovelluksen, joka auttaa suunnistamaan oikeaan paikkaan. Onko totta, että kestää kahdeksan minuuttia kävellä tästä seuraavaan tilaan, hän kysyy sovellusta selatessaan.

Kerron, että se voi hyvinkin olla mahdollista. Oulun yliopisto on kilometrin mittainen ja vähän ylikin. Kiva, kun tulit juttelemaan, tutkija kiittelee, kun eroamme.

Olen nähnyt ihmisjoukon keskellä vilauksen

Lakkalan Suvista, jonka kanssa olemme sopineet kuvaustreffit. Käyn varmistamassa Suvin aikataulut, mutta matkalla hänen luo törmään Tuukkaan, jonka kanssa meillä on ollut tutkimusyhteistyötä viime keväästä alkaen. Tuttuihin törmääminen on näköjään näiden kasvatustieteen päivien epävirallinen teema, ja mikä sen mukavampaa. Jokaisessa kohtaamisessa on iloa: on mahtavaa olla koolla pitkästä aikaa. Viimeksi kasvatustieteen päivät on nimittäin järjestetty lähimuodossa syksyllä 2019.

Lähden salin perälle etsimään sopivaa istumapaikkaa. En kauan ehdi istua, kun olalle koputtaa Kurttilan Pasi – toinen eNorssi-verkoston koordinaattoreista. Vaihdamme kuulumiset lyhyesti ennen kuin kasvatustieteen päivien ohjelma alkaa. Aamupäivän aikana kuulemme ensin vaikuttavan musiikkiesityksen ja sen jälkeen seuraa palkitsemisia. Onpa hienoa, että graduntekijän ja väitöskirjan lisäksi nykyään palkitaan myös vertaisarvioija. Kuulemme, että kasvatustieteen päiville osallistuu yli 600 henkilöä ja esityksiä ja työryhmiä on kymmeniä. Ilmeisesti kaikki mahdolliset tilat on valjastettu konferenssin käyttöön yliopiston ravintoloita myöten.

Torstaipäivän aluksi Tampereelta tuttu professori Veli-Matti Värri alustaa aiheesta ”Kasvatusfilosofiasosialisaatiokritiikkinäjakasvatuksenerityisyyden puolustajana” . Värri korostaa, että kasvatusfilosofialle on edelleen tilausta. Se auttaa vastaamaan myös kysymyksiin niiden kriisien keskellä, joita nyt elämme.

Ekokriisi on ihmisyyden kriisi. Kanttia lainaten lopulta siinäkin on kyse siitä, mikä on ihminen, Värri muotoilee. Ensimmäisen luennon jälkeen olemme jo lounasvaiheessa. Lounasta tarjotaan kolmessa ravintolassa, ja suunnistamme Kallen ja Saran kanssa yhteen niistä. Sara ei ole minulle ennalta tuttu, mutta tutkimuksen tekeminen yhdistää ja löydämme paljon yhteisiä keskusteluaiheita.

Samalla kun Kalle ja Sara jatkavat juttua, pöytään tulee tervehtimään Välitalon Riku. Esittelen Rikun toisille ja kerron, että äskeinen luennoitsija Värri oli aikanaan Rikun vastaväittäjä. Kerron myös Rikun viime vuonna valmistuneesta teoksesta Ajattelun vahvistaminen opetuksessa. Sekä Kalle että Sara aikovat etsiä teoksen käsiinsä. Astioidenpalautuspaikkaa etsiessäni törmään samalla Arttuun, jonka kanssa teimme kauan sitten töitä samassa työhuoneessa valmistumisemme jälkeen. Nykyään Arttu on niin ikään töissä Tampereen yliopistolla, mutta siellä emme ole vielä kertaakaan nähneet. Sen sijaan tapaamme täällä, Oulun yliopistolla, josta olemme maailmalle lähteneet. Sovimme Artun kanssa, että juodaan yhteiset kahvit kasvatustieteen päivien aikana.

Sitten onkin jo kiire suunnistaa ensimmäisen session vuoksi yliopistorakennuksen keskivaiheille, keskusaulan suuntaan. Entisessä yläkuppilassa on kahvikupin äärellä emeritusprofessori Pauli Siljander. Tervehdimme, ja kysyn: Muistatko? En kyllä oleta, että muistaisit, sanon hymyillen. Muistan, että tunnemme, mutta en nyt kyllä sen enempää, tämä kovasti ihailemani tieteentekijä sanoo. Teemme lyhyen selvityksen menneistä ja palaamme muutamiin muistoihin. Pauli on kirjoittanut sen Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen, jonka me kaikki olemme tenttineet, kerron Kallelle. Niin, sillä on monia opiskelijapolvia kiusattu, Siljander myhäilee. Nauraen eroamme eri suuntiin - oli niin mukava ja mieltä lämmittävä kohtaaminen tämäkin! Minä lähden etsimään HOHTO-hankkeen symposiumtilaa.

Vaikka olen opiskellut Oulussa, joudun kulkemaan kartan kanssa. Nimittäin kasvatustieteellinen tiedekunta on valmistumiseni jälkeen muuttanut aivan eri puolelle kampusta, ja se on minulle henkilökohtaisesti pieni kriisin aihe. Opiskeluaikana kasvatustieteellinen tiedekunta tuli tutuksi turvallisena yhteisönä sekä henkisesti että fyysisesti. Se oli kuin pieni lintukoto yliopiston toisessa päässä. Nyt tilat ovat hajallaan keskusaulan molemmin puolin. Fysiikan käytävältä löytyy lopulta musiikkiluokka, jossa HOHTO-väki kokoontuu.

HOHTO on Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama monen yliopiston yhteinen hanke, jonka tavoitteena on selvittää ja vahvistaa opettajankouluttajien ammatillista ja erityispedagogista osaamista sekä tukea kaikkien oppijoiden oppimista ja hyvinvointia. HOHTO-porukka on nyt kokoontunut esittelemään tutkimushankkeen tämänhetkistä tilannetta. Hanke on jo tähän mennessä tuottanut valtavan hyvää materiaalia, josta on hyötyä myös opetusharjoittelujen ohjaamisessa. Olen innoissani, kun pääsen kuulemaan tästä hankkeesta, josta on tullut useita sähköposteja, mutta joita ei kiireessä ole ehtinyt lukea. Käytän myös puheenvuoron ja rohkaisen HOHTO-porukkaa ottamaan yhteyttä eNorssi-verkostoon: hyötyisimme kaikki, jos viettäisimme koulutuspäivän yhdessä.

Kahvitauolla törmään taas Kalleen ja Saraan, mutta samassa pöydässä on myös Kirsi, jonka tapasin vuosi sitten ystävän karonkkatilaisuudessa. Kirsin väitöstutkimus ohjausaiheesta on loppupuolella ja tuntuu kivalta vaihtaa kuulumisia hänen kanssaan. Toisessa sessiossa olen ajatellut mennä kuuntelemaan esitystä aiheesta ”Tunteet demokratiakasvatuksen teorioissa”, mutta kuulen, että se onkin sairastumisen vuoksi peruttu. Jään silti demokratiakasvatuksen ryhmään kuuntelemaan Iida Pyyn esitystä ”Poliittinen myötätunto demokratiakasvatuksen tukena.” Pyyn esitys on dynaaminen ja valtavan kiinnostava. Tunteet ovat tietenkin lähellä omaa tutkimusaihettani, ja tunnistan monia tuttuja teorialähteitä. Saan esityksestä inspiraatiota taas myös omaan tutkimukseeni.

Demokratiakasvatuksen tilassa on tupa

täynnä ja lisää kuulijoita tulee. Toiset nostavat käytävästä lisää tuoleja. Keskustelu on vilkasta ja puheenvuoroja pyydetään paljon. Kun sessio on ohi, on yhteiskuljetus jo mennyt. Bussipysäkillä kysyn muilta odottelijoilta, mitkä kaikki bussit menevät kaupunkiin. Melekeen kaikki mennee kaupunkiin, vastaa opiskelijatyttö hymyillen. Kuulemma juuri mennyt viiskakkonen ei olisi mennyt kaupunkiin, mutta seuraava kakkonen sen sijaan menee. Oulun murre kuulostaa korviin ihanan kotoisalta.

Perjantaiaamuna Saalastin salin perällä sei-

soskelee tuttu hahmo pikkuinen tyttö sylissään. Kili eli Veli-Mikko Kauppi on opiskelukaverini, vuosi sitten väitellyt tohtori ja yliopisto-opettaja. Kaksivuotias Elma on päässyt isänsä mukaan. Sisko meni kerhoon, Elma selvittää. Kysyn Elmalta, uskaltaisiko hän tulla syliin ja Elma nyökkää. Juttelemme hetken aikaa kuiskaillen, mutta sitten Elma haluaa mennä takaisin isän syliin. Voi miten kivalta tuntuu viettää hetki yhdessä Kilin ja Elman kanssa. Opiskeluaikana syntyneet ystävyydet

ovat erityisiä: olimme silloin kaikki nuoria ja intensiivisten opettajaopintojen myötä toisiin tutustui pakostikin hyvin. Tuntuu tärkeältä myös tavata Elma, Kilin nuorimmainen.

Luennon jälkeen päätän etsiä uudet kuvataiteen tilat ja vanhat didaktikot. Harhailen kartan kanssa kemiankäytävällä, kun huoltomies menee potkulaudan kanssa ohi. Ketä nää etsit, hän kysyy. Vastaan etsiväni Minnaa, joka oli ennen opettajani täällä. Joo no se on tuolla yhellä käytävällä, et nää pääse sinne. Mää avvaan sulle oven, vaikka voihan se olla, että saan potkut sen takia, poika arvelee. Lupaan käyttäytyä hyvin, kunhan vain löydän Minnan. Ja sieltähän Minna löytyykin! Halaamme ja nauramme. Minna, Leena ja Tapsa laittavat kahvit tippumaan. Vaihdamme kuulumisia ja puhumme myös kasvatustieteen päivien ohjelmasta.

Päätämme lähteä yhdessä syömään. Konferenssiväelle järjestetyssä ruokailutilassa on myös Hirston Laura, tuttu professori Itä-Suomen yliopistosta. Onpa kiva nähdä, vaikka vain pikaisestikin. Syömään tulee myös toinen tuttu professori Tampereelta, mutta hänen kanssaan hymyilemme ja huiskutamme vain kauempaa. Sekin on totta, että kaikkien kanssa ei ehdi juttelemaan. Minnan, Tapsan ja Jaakon kanssa ihmettelemme, mitä jälkiruuaksi tarjolla olevat tikkarit ovat. Hyvältä ne ainakin maistuvat! Yksi toive minulla on kyllä tälle reissulle ollut. Olen toivonut tapaavani Päivin, jonka kanssa olemme myös opiskelleet yhtä aikaa Oulussa. Olen nähnyt Päivin vä-

kijoukossa kyllä kauempaa, mutta en vielä keskusteluetäisyydeltä. Lounaan jälkeen Päivi tulee vastaan missäs muualla kuin vessajonossa! Mikä ilo! Päivin tutkimustyö väitöskirjan parissa on tullut päätökseen ja hän väittelee tohtoriksi vielä ennen joulua.

Viimeinen sessio alkaa ja hyppään taas eri ryhmään. Dekaani Jaakko Kaukon vetämä symposium ”Tiedon verkostot koulutuspolitiikassa” kokoontuu entisen eläintieteellisen museon tiloissa. Kuulen verkostoanalyysistä ja politiikan tutkimuksen menetelmistä. Ryhmä päätyy innostavaan pohdintaan siitä, millä tavalla tutkimustieto vaikuttaa poliittisten päätösten taustalla. Keskustelu menee yliajalle, mutta se kertoo vain siitä, että kasvokkain järjestetylle konferenssille on ollut valtava tarve.

Kävelen taas puoli kilometriä toiseen suuntaan etsimään takkiani, joka jäi aamulla Saalastin salin tienoille. Matkalla Arttu tulee vastaan. Ei me nyt kuitenkaan ehditty niitä kahveja juoda, hän huikkaa kiireessä. Sovimme, että kahvit jäävät ensi kertaan. Löydän takkini, mutta se varta vasten merituulta suojaamaan otettu villahuivi on kadonnut. Yliopisto on tosiaan yli kilometrin pituinen ja siitä poikkeaa useita sivukäytäviä, joilla olen tänään seikkaillut. En lähde huivia enää etsimään, sillä nyt on jo kiire maalle. Nimittäin paras osuus tällä konferenssireissulla on vasta edessäpäin. Pohjanmaalta kotoisin olevana yhdistän tietenkin reissuun vierailun vanhempieni luona. Siellä odottaa ulkosaunan lämpö ja valmis ruoka.