Yhteiset Lapsemme 4/2023

4 • 2023

Haastattelussa Katja Mannerström, s. 4 Tutkimusta adoptoitujen identiteetistä, s. 6 Rasismi lastemme kouluarjessa, s. 9

Sisältö 03 04 06 09 10 14

Pääkirjoitus

Kuvat ahdistavat, mutta silmät täytyy pitää auki

Tavoitteita ja unelmia lapsen oikeuksien puolesta

Kansainvälisesti adoptoitujen identiteetin rakentuminen

Rasismi lastemme kouluarjessa

Lastensuojelupäivillä keskusteltiin normeista ja niiden murtamisesta

Unelmien askeleet – tanssitaiteilija ja koreografi Joel Alalantela

16 18

Rasismi Suomessa ei ole vähentynyt 50 vuodessa

Children who are left behind

22 23

Keskustelua rohkeudesta, ystävyydestä ja lastenkirjoista

Lahjoita lapsille ja nuorille Yhteystiedot

20 21

Ryhmäkodissa pelataan biljardia ja solmitaan tärkeitä ihmissuhteita

Kirjaesittely: Toinen elämä – Nuoret afganistanilaiset Suomessa

Pääkirjoitus

Konfliktikuvat ahdistavat, mutta silmät täytyy pitää auki SILMIEMME EDESSÄ tapahtuu kauheuksia ja

ihmisoikeusloukkauksia joka minuutti. Maailmassa on YK:n mukaan tällä hetkellä meneillään ainakin 32 isoa konfliktia. Suurin osa niistä ei ylitä meillä uutiskynnystä, mutta Internetin ja sosiaalisen median yleistymisen myötä saamme nykyään sodista ja konflikteista huomattavasti monipuolisemman, raaemman ja ajankohtaisemman kuvan kuin vuosikymmeniä sitten, jolloin olimme television ja sanomalehtien varassa.

Someaikakausi on pienentänyt etäisyyksiä toisiimme globaalisti mutta samalla monimutkaistanut suhdettamme maailman konflikteihin. Sodan ja konfliktien julmuudet tulevat lähellemme kännyköidemme ruuduilta keskellä turvallista arkeamme. Näemme kuvia ukrainalaisten joukkohaudoista, Gazan sairaalan keskosista äärimäisessä avuttomassa tilassa keskellä pommituksia ja kuvia orvoksi jääneistä lapsista lasittunein katsein. Myös iso osa suomalaisista lapsista ja nuorista näkee sodan kuvastoa päivittäin.

Suomessa kasvaa lisäksi lapsia, joiden vanhempien kotimaissa käydään sotaa ja pakolaisuus kulkee traumana sukupolvelta toiselle. Tietoa tulee someaikakaudella hurjalla tempolla, tieto on ristiriitaista, ja propagandaa ja disinformaatiota on vaikeaa tunnistaa.

Osa viesteistä pyrkii pikemminkin lietsomaan vihaa ja asettamaan ihmisiä vastakkain kuin rakentamaan rauhaa. Someviestintä on myös sodankäynnin väline.

Ei ole ihme, että moni kokee ahdistusta ja haluaa mieluummin katsoa kissavideoita.

Konfliktit ovat myös viimeisten vuosikymmenten aikana pitkittyneet ja monimutkaistuneen. Niiden taustoja ja juurisyitä on erittäin vaikeaa ymmärtää ja rauhan saavuttaminen vaikuttaisi olevan melkein mahdottomuus. Afganistanin, Syyrian, Palestiinan, Somalian ja monen muun alueen pitkittyneet konfliktit ovat aiheuttanut pakolaisuuden räjähdysmäisen kasvun. Maailmassa on tällä hetkellä YK:n pakolaisjärjestön mukaan ainakin 110 miljoonaa ihmistä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa vastoin tahtoaan.

Heistä arviolta puolet on lapsia. Vaikka nämä kriisit ja pakolaistilanteet ovat meistä maantieteellisesti kaukana, näemme niiden vaikutukset myös Suomen ja Euroopan rajoilla. Maailmassa on valtava määrä epätoivoisia ihmisiä, jotka etsivät turvallista paikkaa elää.

Heidän epätoivonsa on niin syvää ja oikeutensa niin

heikot, että se tekee heistä helppoja uhreja rikollisille salakuljettajille ja epädemokraattisille diktaattoreille.

Edessämme olevat sodan julmuudet sekä ilmastoja pakolaiskriisi voivat aiheuttaa toivottomuutta ja kyynisyyttä. Monimutkaisten konfliktien seuraaminen ja oman kannan muodostaminen on vaikeaa. Moni haluaa ottaa etäisyyttä ja suojella itseään sekä lapsiaan näiltä uutisilta. Se on ymmärrettävää. Omasta hyvinvoinnista onkin tärkeää pitää huolta ja lapsia tulee suojella väkivaltakuvastolta. Säilyttääksemme inhimillisyytemme, toivomme ja arvomme, meidän on kuitenkin pidettävä silmämme auki ja uskallettava katsoa, vaikka se on vaikeaa. Meidän tulee yrittää ymmärtää maailmaa ja muodostaa moraalisesti kestäviä kantoja. Lapsia ja nuoria on tuettava tässä ajattelutyössä. Loputtoman informaatiotulvan ja uhkien ja kriisien keskellä nouseekin kasvatuksen ja koulutuksen merkitys aivan kriittiseksi resilienssin ja yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi.

Lasten ja nuorten kanssa käydyt moraalifilosofiset keskustelut ja vaikeiden ja monimutkaisten asioiden reflektiivinen käsitteleminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Ei lapsia voi opettaa ummistamaan silmiään, vaan katsomaan rohkeasti maailmaa mahdollisimman totuudenmukaisesti, vaikka se ei aina olisi kaunista katseltavaa. ”Sodat ja kriisit eivät ole väistämättömiä. Ne ovat seurausta ihmisten toimista.” Presidentti Ahtisaaren sanat muistuttavat meitä siitä, että toimillamme on väliä. Me valitsemme, haluammeko me ymmärtää ja kuunnella toista vai ryhdymmekö me konfliktin osapuoleksi ja osaksi vihan kierrettä. Me valitsemme, haluammeko pitää silmämme auki vai tuijotammeko mieluummin kissavideoiden loputonta virtaa.

Katja Mannerström, päätoimittaja

3

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

Tavoitteita ja unelmia lapsen oikeuksien puolesta Teksti: Irma Marttinen

Kuva: Kotialbumi Mannerström

Elokuun alussa Yhteiset Lapsemme ry:n uutena toiminnanjohtajana aloitti Katja Mannerström, 39. Hän on järjestömme 35-vuotisen historian neljäs toiminnanjohtaja. Tässä haastattelussa selvitämme, millaisen johtajan, työkaverin ja järjestömme tulevaisuuteen luotsaajan saimme.

KATJA ON valmistunut Helsingin yliopistosta

pääaineenaan sosiaalipsykologia. Uteliaana, innostuvana ja opiskelua rakastavana ihmisenä tutkinnon sivuaineiden kirjo on laaja. ”Rakastin opiskelua”, hän nauraa. ”Olen opiskellut uskontieteitä, kasvatustieteitä, sukupuolentutkimusta, sosiologiaa, filosofiaa ja haluaisin vielä joskus opiskella taidehistoriaa.”

Opiskeluaikana Katja kiinnostui moninaisuuteen, kulttuuriseen diversiteettiin ja rasismiin liittyvistä kysymyksistä. Hänellä heräsi kysymys: Miten saada monikulttuurinen yhteiskunta toimimaan? Pro gradu -tutkielma syntyi perussuomalaisten maahanmuuttodiskurssiin liittyvistä blogikirjoituksista vuoden 2008 kuntavaaleissa.

Syvään päätyyn Ensimmäinen oman alan työpaikka vei Mannerströmin konkreettisesti syvälle maahan muuttaneiden nuorten elämään. Se oli Vuosaaren lukiossa, missä hän oli perustamassa lukioon valmistavaa kymppiluokkaa vieraskielisille nuorille, jotka olivat päättäneet peruskoulun ja halusivat lukioon, mutta joiden suomen kielen taito ei siihen vielä riittänyt.

Katja toimi nuorten ohjaajana ja auttoi heitä opinnoissa tuetusti lukiopolulle. Työhön kuului myös tiivis yhteydenpito nuorten perheiden kanssa. Kahden vuoden työrupeaman aikana hänestä tuli projektin vastaava työntekijä. ”Se oli todella opettavainen työ, ja laitoin itseni siinä likoon tavalla, mitä en tänä päivänä suosittelisi kenellekään”, Katja kertoo.

Projektin aikana tutuiksi tulleet nuoret jättivät häneen pysyvän jäljen. Suurimmalla osalla nuorista, jotka ovat nyt aikuisia, menee hyvin. Monet ovat käyneet lukion ja jatkaneet opintoja korkeakoulussa. Eivät kuitenkaan kaikki.

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

Katjan vapaa-aikaan kuuluu hengähtäminen suvun mökillä Mikkelissä.

”Osaan heistä pidän edelleen yhteyttä. Viime viikolla tapasin yhden nuorista”, hän kertoo.

Maahanmuuttoon, kotoutumiseen, maahan muuttaneiden nuorten ja perheiden tulevaisuuden toiveisiin liittyvät haasteet ja ristiriidatkin tulivat työssä tutuiksi. Sen aikana saadut kokemukset ja yksittäisten nuorten elämänpolut toivat myös tyttöjen oikeuksiin ja lasten oikeuksiin liittyvät kysymykset kipeästi lähelle Katjan sydäntä. Askeleet kohti järjestömme jakamia arvoja oli otettu.

Yhteiset Lapsemme -yhdistykseen Katja siirtyi Suomen Pakolaisavusta, jossa hän toimi reilut kolme

4

vuotta yhteiskuntasuhdepäällikkönä. Tähän työnkuvaan kuului vaikuttamista sekä varainhankintaa ja yritysyhteistyötä, mistä hän oli ehtinyt hankkia kokemusta jo aiemmin yksityisellä sektorilla.

Katja korostaa, että lasten ja nuorten oikeuksien puolustaminen, sekä sen oikeuden turvaaminen, että kaikki lapset saavat olla yksilöitä ja kasvaa rauhassa, on varmasti kaikista tärkeimpiä asioita yhteiskunnassa.

Keskustelemme järjestömme tulevaisuudesta. ”Haluan, että Yhteiset Lapsemme on vielä näkyvämpi yhteiskunnallinen keskustelija ja että olemme kärjessä antirasismia ja lapsen oikeuksia koskevissa kysymyksissä. Meillä on jo valtavan syvää asiantuntemusta, mutta sen pitäisi tavoittaa yhä useammat”, hän sanoo. Tähän on helppo yhtyä.

Katja haluaa nähdä järjestömme toimijana, joka antaa maahan muuttaneille, adoptoiduille ja eri vähemmistöihin kuuluville lapsille ja nuorille areenan saada äänensä kuuluviin ja päästä osaksi keskustelua.

Hänestä on erittäin tärkeää, että jäsenet ja vapaaehtoiset osallistuvat toimintaan. Se tekee järjestöstä aidosti osan kansalaisyhteiskuntaa. ”Työyhteisön, yhteistyökumppanien ja rahoittajien näkökulmasta haluan edistää avoimuutta, luotettavuutta ja läpinäkyvyyttä”, hän toteaa.

Syksyn aikana olemmekin jo saaneet kokemuksen, että näistä periaatteista pidetään kiinni ja myös henkilöstön hyvinvoinnista huolehditaan.

Ennen kuin haastattelu päättyy, meillä on vielä hetkinen aikaa unelmoida. Kerro unelmistasi? ”Minun unelmani on, että voin jatkuvasti kehittyä ja oppia uusia asioita ja kehittää ajatteluani. Työurastani haluaisin jättää jäljen, että olen ollut osaltani muuttamassa yhteiskuntaa siinä, miten täällä otetaan vastaan maahanmuuttajat ja miten suomalaisuus nähdään kulttuurisesti moninaisessa Suomessa”, Katja pohtii.

Oman arjen unelmat ovat Katjalla lähellä jokaisen vanhemman sydäntä. ”On ihanaa nähdä, että kaikilla meidän neljällä lapsella menee hyvin, ja he ovat tulevaisuuden suhteen toiveikkaita, heillä on kavereita ja he voivat hyvin.”

Tämän unelman haluamme jakaa koskemaan ihan kaikkia lapsia.

Energiaa vapaa-ajasta Yhteiset lapsemme on arkipäivää myös Katjan uusperheessä. Helsingin Puistolassa asuvaan perheeseen kuuluu neljä 8–15-vuotiasta lasta, kaksi omaa ja kaksi bonuslasta, sekä aviopuoliso Jussi. ”Viisi vuotta on eletty näin. Arjessa riittää tekemistä, ruokahuoltoa, lasten harrastuksia, jalkapalloa, parkouria, tanssia, kuljettamista, läksyjen seuraamista”, hän kuvailee.

Katja on kasvanut Espoon Olarissa kaksilapsissa perheessä ja käynyt ruotsinkielistä koulua Matinkylässä. Karjalaisen ja suomenruotsalaisen perhetaustan olemme jo panneet merkille toimistolla.

Katja puhuu paljon, iloisesti ja eloisasti. Suomeksi ja ruotsiksi. ”Iloitsen toisista ihmisistä, olen sosiaalinen, rakastan kahvipöytäkeskusteluja ja pidän hyvästä seurasta ja nauruista. Juttelen mielelläni myös tuntemattomien kanssa. Meillä kotona järjestettiin aina isoja juhlia, laulettiin ja näytettiin paljon tunteita ja keskusteltiin yhteiskunnallisista asioista. Äidinpuoleinen sukuni on vahvasti kaksikielinen ja isäni on Karjalan evakko. Olemme käyneet katsomassa isän synnyinseutuja ja viettäneet paljon aikaa Karjala-talolla. Osaan ulkoa monia maakuntalauluja”, hän kertoo.

Katjan vapaa-aikaan kuuluu arjen kiireistä hengähtäminen oman perheen, vanhempien ja veljen perheen kanssa suvun mökillä Mikkelissä, missä voi päästä irti arkiaskareista ja saa sienestää ja liikkua luonnossa.

Kaupungissa vapaa-ajan täyttävät kulttuuririennot, teatteri, lukeminen, musiikin kuuntelu ja joogatreenit.

Katja rakastaa myös matkustamista, uusien paikkojen löytämistä. ”Tankkaan energiaa kulttuurista, varaan aina syksyisin lippuja esityksiin ja tykkään lukea paljon. Usein minulla on meneillään monta kirjaa yhtä aikaa, ja lisäksi kuuntelen kirjoja ja minulla on useita Spotify-listoja”, hän kertoo.

Luen: Rachel Cusk: Mykkäkoulu.

Tavoitteita ja unelmia

Kuuntelen: Oopperalaulaja Lisette Oropesaa.

Mutta mennään asian ytimeen. Miksi halusit tulla meille töihin? Vastaus tulee nopeasti. ”Yhteiset Lapsemme ry:ssä on sitä tekemisen meininkiä, jota kaipaan. Täällä ei vain tehdä töitä, vaan täällä tahdotaan tehdä yhteiskunnallista muutosta.

Kaiken toiminnan taustalla on selkeä visio, mihin ollaan sitoutuneita, ja toiminnan ydin on juuri sitä, mitä tällä hetkellä tarvitaan”, hän vastaa.

Esikuvani: Isotätini Liisa Hagelberg. Yksi ensimmäisistä suomalaisista naisista, joka toimi diplomaattina eri puolilla maailmaa.

Lempipaikka? Matkoilla, matkalla.

5

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

Adoptio

Kansainvälisesti adoptoitujen identiteetin rakentuminen – kokemuksien moninaisuus näkyväksi Teksti: Jenni Heinonen

Nordic adoption Council (NAC) järjesti Open Day -konferenssin Reykjavikissa 15.9.2023.

Teemana oli adoptio elämänmittaisena prosessina. Konferenssiin osallistui pohjoismaisten adoptio- ja lastenoikeusjärjestöjen edustajia, tutkijoita ja aikuisia adoptoituja. Tässä artikkelissa käsitellään konferenssissa puhuneen David S.P. Asplundin tutkimusta. Asplund kirjoitti sosiaaliantropologian pro gradu -tutkielmansa Tukholman yliopistossa. Tutkimuksen tavoitteena oli tehdä kansainvälisesti adoptoitujen kokemuksien moninaisuutta näkyväksi ja selvittää, miten nämä kokemukset vaikuttavat adoptoidun identiteetin rakentumiseen.

DAVID S.P. ASPLUNDIN oma tausta on vaikuttanut

yhteisöä ja yhteiskuntaa. Lapsi rakentaa omaa identiteettiään olemalla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Asplund jakaa adoptiovanhempien käyttämät lapsen sosialisaation strategiat kolmeen ryhmään:

hänen kiinnostukseensa aihetta kohtaan.

Asplund on adoptoitu Israelista lapsena ja hänen adoptiovanhempansa eivät ole olleet avoimia hänen taustastaan. Kolmekymmentävuotiaana Asplund päätti, että hän haluaa tietää omasta taustastaan lisää.

Tutkimuksen kohteena oli kahdeksan aikuista kansainvälisesti adoptoitua. Menetelminä Asplund käytti teemahaastatteluja, osallistuvaa havainnointia, kokemusnäkökulmaa ja aktiivista kuuntelua. Sanotaan, että antropologin tehtävänä on Tehdä tutusta vierasta ja vieraasta tuttua. Asplund käytti antropologista emic-näkökulmaa, jossa keskitytään yhteisöllisen elämän tarkasteluun sen jäsenten kokemana.

Asplund halusi tarkastella adoptiota ja identiteettiä holistisesti, ajatellen, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Hän tutki intersektionaalisuuden vaikutusta eli sitä, miten erilaiset sosiaaliset jaot toimivat vuorovaikutuksessa ja ihmisten elämässä. Adoptoidulla ei ole vain yhtä tiettyä identiteettiä, ja näillä identiteeteillä on erilaisia vaikutuksia hänen elämäänsä sekä yksin että yhdessä.

Intersektionaalisuuden vaikutusta tutkiessaan Asplund keskittyi kolmeen näkökulmaan, jotka ovat ruotsalainen identiteetti, adoptioidentiteetti ja etninen identiteetti.

Lapsuusajan sosialisaatio tarkoittaa prosessia, jossa lapsi määrittelee oman identiteettinsä ja kasvaa osaksi

4 • 2023

Selvä ero vanhasta kulttuurista ja identiteetistä, ruotsalaiseksi sosiaalistaminen, jottei lapsi koe olevansa ulkopuolinen.

Vanhemmat katkaisevat siteet lapsen syntymämaahan. Elämä ennen adoptiota jätetään taakse. Lapsen kasvattaminen ”värisokeasti” samalla lailla kuin kantaruotsalaiset lapset. Lapsi on ”tyhjä taulu” tullessaan Ruotsiin.

2.

Kulttuurin pitäminen mukana arjessa, noudatetaan joitain syntymämaan tapoja ja perinteitä.

3.

Fiktiivinen sukulaisuus/yhteisyys (fictive kinship) adoptoidulla on kontakteja tai kodin ulkopuolinen yhteisö syntymämaan ihmisiin ja hän oppii syntymämaan arvoja ja normeja.

Adoptoidulla voi olla elämänvaiheita, jolloin hän haluaa kuulua samanikäisten kantaruotsalaisten yhteisöön ja torjuu vanhempien yrityksen tuoda syntymämaan kulttuuria arkeen. Yksi haastatelluista toivoi, että vanhemmat olisivat tästä huolimatta kuljettaneet syntymämaan kulttuuria mukana arjessa. Nyt aikuisena

Adoptiovanhempien vaikutus lapsen sosialisaatioon

Yhteiset Lapsemme

1.

6

Jokaisen adoptoidun kokemus on ainutkertainen, eivätkä kaikki koe samoja asioita samalla tavalla.

Vähemmistöstressi tarkoittaa tunnetta siitä, että olet jatkuvasti tarkkailun alaisena ja koet tarvetta olla tietoinen omasta toiminnastasi. Valtaväestön edustaja osoittaa kysymyksillään, että hän kokee hänellä olevan oikeus kysyä ja kyseenalaistaa ja samalla asettaa kohteena oleva henkilö marginaaliin täten ylläpitäen tietynlaista hierarkiaa.

Aasiasta adoptoitu kertoi siitä, miten globaali tilanne, esim. COVID-19 pandemia voi vaikuttaa siihen, miten sinuun suhtaudutaan ja voi aiheuttaa uusia ulkopuolisuuden tunteita ja vähemmistöstressiä. Tämä uusi tilanne ja globaali konteksti vaikuttivat oman identiteetin rakentamiseen.

Ulkopuolisuuden kokemukset voivat johtaa siihen, että adoptoitu päätyy ”esittämään ruotsalaisuutta” ilman kuulumisen tunnetta. Vähemmistöstressi aiheuttaa myös sen, että adoptoitu ei halua antaa muille lisää syitä olla pitämättä hänestä, tuntien yhteisön rankaisevan normien rikkomisesta. Adoptoidut voivat alkaa tarkkailla myös toistensa käyttäytymistä omasta yhteisöstään käsin.

Identiteetin kokemukset ja kulttuuriin kuuluminen vaihtelevat ja ovat myös tilanne- ja kontekstisidonnaisia. Esim. ollessaan korealaisten seurassa Koreasta adoptoitu voi kytkeä automaattisesti päälle korealaisemman tavan toimia ja käyttäytyä, kun taas kantaruotsalaisten kanssa hän toimii ruotsalaisen normiston ja arvojen mukaisesti. Osa adoptoiduista kokee olevansa väliinputoajia kahden kulttuurin välillä, ja jotkut oppivat luovimaan sosiaalisissa tilanteissa sen mukaan, kenen kanssa ovat tekemisissä. Joskus kahden kulttuurin välillä eläminen ja tasapainoilu johtaa juurettomuuden tunteeseen.

hän pitää syntymämaataan tärkeänä osana identiteettiään. Asplund kirjoittaakin, kuinka adoptoidun identiteetti ei ole pysyvä vaan muuttuu ja muovautuu ajan myötä.

Haastatelluilla oli myös kokemuksia siitä, kuinka he eivät puhuneet vanhemmilleen rasismin kokemuksista, koska kokivat, etteivät heidän valkoiset vanhempansa voi niitä ymmärtää. Toisaalta kaikki vanhemmat eivät myöskään olleet valmistelleet lapsiaan mahdollisiin rasismin kokemuksiin, ja siihen, miten toimia rasismia kohdatessa.

Itsensä määrittelemisen oikeus ja vähemmistöstressi Misinterpellaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä tilannetta, jossa adoptoidun oma käsitys itsestä ja ympäristön käsitys hänestä ovat ristiriidassa. Tämä tapahtuu kansainvälisesti adoptoidun elämässä jatkuvasti erilaisten kysymysten ja utelujen muodossa. ”Mistä sinä olet oikeasti kotoisin? Ketkä ovat oikeita vanhempiasi?”

Näin henkilöltä kielletään subjektius oman elämän ja identiteetin suhteen, kun muut pyrkivät määrittämään ja kyseenalaistamaan hänet. Tämä voi olla raskas vähemmistöstressiä aiheuttava kokemus, joka vaikuttaa vahvasti minäkuvaan ja käsitykseen itsestä ja omasta paikasta yhteiskunnassa.

Materiaalit oman henkilöhistorian rakentajina Oman henkilöhistorian tunteminen auttaa vahvistamaan adoptoidun identiteettiä. Erilaiset materiaalit toimivat siltana adoptoitujen elämäntarinan rakentumisessa ennen ja jälkeen adoption. Materiaalit voivat

7

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

olla asiakirjoja, valokuvia, vaatteita tai muita esineitä.

Millaisia tunteita herättää esimerkiksi syntymämaan passi? Asplund näkee, että tutkimuksessa esille tuodut kokemukset siitä, miten materiaalit tukevat oman henkilöhistorian ja identiteetin rakentamisessa kertovat Ruotsiin adoptoitujen kokemusten moninaisuudesta.

Tiedon puuttuminen omasta henkilöhistoriasta ja esimerkiksi omasta syntymäpäivästä tai alkuperäisestä nimestä voi johtaa tunteeseen epätäydellisestä identiteetistä. Puutteelliset tiedot omasta taustasta ja adoptioperheen huono kommunikaatio vaikuttavat syvästi adoptoituihin. Adoptiovanhemmat voivat olla erilaisista syistä kykenemättömiä ymmärtämään adoptoidun kokemusta. Tämä ja/tai se, ettei adoptoidulla ole juurikaan tietoa taustastaan, voi toimia alkusysäyksenä siihen, että adoptoitu lähtee etsimään vastauksia ja tietoa erilaisten materiaalien avulla. Näitä voivat olla lääketieteelliset tiedostot, adoptioasiakirjat jne.

Adoptioon liittyviin asiakirjoihin ja muihin materiaaleihin perehtyminen ovat adoptoidulle siirtymäkohta, josta ei ole enää paluuta. Uudella tiedolla voi olla positiivisia tai negatiivisia vaikutuksia adoptoidun elämään. Kun tiedät jotain henkilöhistoriastasi, et voi enää palata tietämättömyyden tilaan.

opiskelu ja biologisten sukulaisten etsiminen. Joillain adoptoiduilla on mahdollisuus matkustaa syntymämaahan ja joissain tapauksissa tavata biologisia sukulaisia, kun taas toiset adoptoidut eivät ole kiinnostuneita ns. juurimatkasta tai taustansa selvittämisestä tai heillä ei ole siihen mahdollisuuksia. Etnisen identiteetin vahvistamisen ei kuitenkaan tarvitse tapahtua syntymämaassa, vaan se voi tapahtua esimerkiksi kielen oppimisen kautta.

Asplund haluaa edelleen korostaa adoptoitujen kokemusten yksilöllisyyttä. Synnyinmaahan palaamisella on ollut erilaisia vaikutuksia adoptoituihin.

Esimerkiksi biologisten sukulaisten tapaaminen on voinut auttaa rakentamaan kokonaisempaa tarinaa ja identiteettiä, mutta adoptoidun odotukset eivät aina täyty. Biovanhemman ajatukset ja odotukset eivät välttämättä kohtaa adoptoidun odotusten kanssa, joka voi johtaa uuteen hylkäämistraumaan tai muihin haasteisiin. Yksi haastateltavista koki, ettei biologisen äidin tapaaminen vahvistanut hänen etnistä identiteettiään, vaan kaksi äitiä tuntui enemmänkin taakalta. Bioäiti halusi olla hoivaava, mutta aikuinen lapsi oli vasta tutustumassa taustaansa. Lapsen ja biovanhemman tarpeet eivät aina kohtaa vuosien jälkeen.

Eräälle haastatelluista omaa identiteettiä ei vahvistanut niinkään matka syntymämaahan (Intia) vaan intialaisen ruoan syöminen Ruotsissa. Intiassa hän koki usein olonsa ruotsalaiseksi, vaikka ihmiset ympärillä näyttivät häneltä. Sen sijaan hän kokee vahvaa yhteyttä menneisyyteensä ruoan kautta. Eräs haastatelluista ei ollut toiveistaan huolimatta löytänyt biologisia vanhempiaan Taiwanista, mutta rakensi sen sijaan läheisiä suhteita muihin syntymämaansa ihmisiin, ja nämä ihmissuhteet tukevat hänen identiteettiään.

Adoptoidun identiteetti on vivahteikas, joustava ja ajan myötä muuttuva.

Asiakirjat voivat vakuuttaa adoptoidun siitä, että adoptio oli laillinen ja hyvin hoidettu. Asiakirjoista voi myös löytyä todisteita päinvastaisesta tai voi selvitä, että osa tiedoista eivät pidä paikkaansa ja adoptoitu voi joutua kyseenalaistamaan taustatarinansa luotettavuutta. Joskus asiakirjat nostavat esiin lisää kysymyksiä vastausten antamisen sijaan.

Adoptoitu on aina kokenut useita menetyksiä; kielen, kulttuurin ja perheen. Siksi adoptoitujen on tärkeää saada mahdollisimman paljon tietoa adoptiohistoriastaan. Vaikka kaikki materiaalit eivät anna tarkkaa kuvaa menneisyydestä, ne toimivat monella tavalla tukien identiteetin rakentamisessa ja auttaen oman kokemuksen sanoittamisessa ja esille tuomisessa.

Identiteetti on monimutkainen, joustava ja muuttuva Asplund painottaa adoptoidun yksilöllistä kokemusta tutkimuksessaan, ja hän tuo esille adoptoitujen identiteettitarinoiden moninaisuutta tutkimuksensa kautta.

Yksi tutkimuksen johtopäätöksistä on, että adoptoidun identiteetti on vivahteikas ja monimutkainen, joustava ja ajan myötä muuttuva. Jokaisen adoptoidun kokemus on ainutkertainen, eikä tule olettaa, että kaikki adoptoidut kokevat samoja asioita samalla tavalla.

Adoptioyhteisön ja adoptoitujen identiteetin moninaisuuden esille nostaminen, tarinoiden jakaminen ja kuulluksi tuleminen tukevat osaltaan adoptoitujen identiteettityötä.

Syntymämaa ja etninen identiteetti

David S.P. Asplund 2023: The Negotiation and Crafting of Identity Among Transnational and/or Transracial Adult Adoptees in Sweden Stockholm University, Department of Social Anthropology

Adoptoidut reflektoivat suhdettaan syntymämaahansa ja rakentavat etnistä identiteettiään. Tähän liittyvät ns. juurimatkat synnyinmaahan, synnyinmaan kielen

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

8

Kolumni

Rasismi lastemme kouluarjessa Teksti: Saara Loukola

Kuva: Suvi Sievilä

TUTKIMUKSESSAMME NELJÄ tutkijaa vietti vuonna 2022

satoja tunteja kuudessa yläkoulussa keskustellen ja havainnoiden, miten suomalaisissa kouluissa kohdataan, vastustetaan ja vahvistetaan rasismia ja rodullistamista. Havaitsimme, että osa oppilaista joutuu kokemaan toistuvaa rasismia koulussa, ja heidän luottamuksensa koulun tahtoon tai kykyyn puuttua rasismiin on paikoitellen heikko. Myös vastajulkaistun Being Black in the EU (2023) -raportin mukaan jopa 40 % kyselyyn vastanneista afrikkalaistaustaisista vanhemmista kertoi lapsensa kokeneen rasistista häirintää koulussa, kuten loukkaavia tai uhkaavia kommentteja ja nimittelyä, fyysistä väkivaltaa tai ryhmästä eristämistä kouluarjessaan. Vaikka nuoret kokevat enemmän rasismia suhteessa vanhempiin vastaajiin, he raportoivat kokemaansa rasismia eteenpäin vielä vähemmän. Syynä tälle voi olla esimerkiksi pelko siitä, ettei kokemuksia uskota tai epäluottamus aikuisten kykyyn ottaa rasismi tosissaan.

Tutkimuksessamme rasismikeskustelut voivat näyttäytyä valkoisen henkilökunnan näkökulmasta hankalina, kuormittavina ja tulenarkoina. Voikin olla houkuttelevaa ajatella suhtautuvansa jokaiseen oppilaaseen ja riitatilanteeseen samalla tavalla. Taustalla on ajatus siitä, että samalla tavalla suhtautuminen olisi yhdenvertaista ja tasa-arvoista, vaikka samalla se peittää alleen mahdollisuuden puuttua ruskeiden ja mustien oppilaiden kohtaamaan epätasa-arvoiseen kohteluun.

Moni opettaja saattaa kaivata sabluunaa, jonka avulla tunnistaa kaikenlainen rasismi kaikkialla.

Kuten kesän hallituskeskustelut osoittavat, rasismin tunnistaminen vaatii työtä meiltä kaikilta aikuisilta. Aina ei myöskään ole mahdollista kirurginveitsellä erotella mihin muihin risteäviin eroihin, kuten vaikkapa luokkaan ja uskontoon, rasismi kietoutuu. Tämän koetun hankaluuden vuoksi moni valitseekin vetäytyä keskusteluista kokonaan tai vähätellä tai ohittaa rasismia kokevien oppilaiden kokemuksia ja tunteita. Tutkimuksessamme tämä aiheutti erityisesti ruskeille, mustille ja muille ei-valkoisille oppilaille epäluottamusta koulua kohtaan sekä turhautumisen, pettymyksen ja ulkopuolisuuden kokemuksia. Näitä tunteita voimistaa se, että osa nuorista sijoitetaan jatkuvasti suomalaisuuden ulkokehälle

Saara Loukola

tai jopa kokonaan sen ulkopuolelle, vaikka heidän oma kokemuksensa kuulumisesta olisi eri. Tämän voi huomata esimerkiksi siitä, miten monet mediakeskustelut kehystävät tietyt nuoret, syystä tai toisesta, luokitelluksi ei-suomalaisiksi. Kokemukset kuulumattomuudesta ja epäluottamus koulua kohtaan voimistavat segregaatiota.

Antirasistiset toimet erityisesti koulutuksessa vaativat resursseja, mutta ne ovat tärkeä osa segregaation ehkäisemiseksi yhteiskunnassa. Jokaisen lapsen ja nuoren hyvinvointi, niin koulussa kuin sen ulkopuolella, on meidän kaikkien aikuisten vastuulla.

Saara Loukola, väitöskirjatutkija ”Rasismi ja antirasismi suomalaisessa koulussa” (RILSE)-projektissa, Helsingin yliopisto.

9

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

Yhdenvertaisuus

Lastensuojelupäivillä keskusteltiin normeista ja niiden murtamisesta Teksti: Hanna-Leena Ylönen

Kuva: Marjukka Rauhala

Valtakunnallisilla Lastensuojelupäivillä 3.10. Yhteiset Lapsemme ry:n järjestämässä paneelikeskustelussa eri alojen asiantuntijat pohtivat lastensuojelua normikriittisesti. Normien vaikutusta yhdenvertaisen kasvuympäristön toteutumiseen tarkasteltiin valkoisuuden, vammaisuuden sekä sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen näkökulmista. Paneelia juonsi Shadia Rask (THL) ja keskusteluun osallistuivat Karoliina Mäki (Vammaisten maahanmuuttajien tukikeskus Hilma ry), Miska Nyman (Suomen Romanifoorumi ry), Joonatan Nsukami (Jälkiturva ja Yhteiset Lapsemme ry) sekä Teija Ryhtä (Seta ry). Tähän artikkeliin on nostettu keskustelun keskeisimpiä puheenvuoroja.

Lastensuojelupäivien panelistit Miska Nyman (vas.), Karoliina Mäki,Teija Ryhtä ja Joonatan Nsukami sekä juontaja Shadia Rask.

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

10

YHDENVERTAISUUS ON lastensuojelun lähtökohta, mutta

tutkimukset osoittavat, että erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat lapset ja nuoret kohtaavat arjessaan syrjintää. Shadia Rask katsoo, että normit auttavat meitä ymmärtämään toisiamme ja ennakoimaan erilaisia tilanteita, mutta osa normeista myös sulkee ulos ja kaventaa omannäköistä elämää. Erityisen alttiita syrjinnälle ovat lapset, jotka kuuluvat ryhmiin, joihin meidän yhteiskuntamme liittää kielteisiä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Jo pelkästään lastensuojelun asiakkuus voi altistaa syrjinnälle, mutta miten on, kun lapsi vielä sen lisäksi kuuluu yhteen tai useampaan vähemmistöön?

monimuotoisuudesta. Kaikki perinteet ja käytännöt, joita yhteisössä noudatetaan, eivät ole kaikille yhteisiä.

Millä tavalla normatiivisuus, esim. cis-sukupuolisuus, heteroseksuaalisuus, valkoisuus ja vammattomuus, sitten näkyy lastensuojelussa?

Karoliina: Yhteisöllisyys on tärkeää monikulttuurisista taustoista tuleville perheille. Toivoisin, että perheiltä kysyttäisiin aina, haluavatko he tapaamisiin mukaan yhteisöjen edustajia tai tukihenkilöitä. Järjestöillä on paljon kokemusasiantuntijoita, joita kannattaa hyödyntää palveluiden kehittämisessä.

Teija: Suomessa on kaksi virallista, juridista sukupuolta, joiden mukaan myös lastensuojelussa lapsia ja nuoria kohdellaan. Sijaishuollossa se vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuka saa vierailla kenenkin huoneessa ja pitääkö oven olla auki.

Joonatan: Lastensuojelun työntekijöiden hyvinvointi on tärkeää. Alalla on paljon vaihtuvuutta, mikä kertoo tilanteesta paljon. Monet aikuiset ovat nuorille tosi tärkeitä ja jos työntekijä vaihtuu koko ajan, niin millaisia palveluita annamme nuorelle? Se syö luottamusta.

Miska: Lastensuojelun normatiivisuus näkyy romaniyhteisössä yhteisymmärryksen ja kuulluksi tulemisen puuttumisena. Romaniyhteisön moninaisuutta ei nähdä riittävästi edes ammattilaisten keskuudessa.

Joonatan: Valkoisuusnormista poikkeaminen vaikuttaa moniin arjen asioihin, kuten työn tai asunnon saantiin.

Teija: Kun 5–6 vuotta sitten aloitin näissä hommissa, ja puhuin lastensuojelukentällä työskentelevien kanssa, aika usein viesti oli, että ei meillä näy sateenkaarinuoret asiakkaissa. Nyt ammattilaiset ovat tulleet kertomaan, että nuoret vaativat meiltä osaamista ja tietoa. Jotain hienoa on tapahtunut, kun nuoret ovat uskaltaneet sanoa asiasta ja ammattilaiset on ottaneet sen vastaan. Mutta työn rakenteet normatiivisista lomakkeista ja järjestelmistä alkaen hidastavat hyvää sitä kehitystä, mitä yksittäiset työntekijät tai työyhteisöt voivat saada aikaan. Liian usein jää yksittäisten työntekijöiden kiinnostuksen varaan, että haetaan täydennyskoulutusta, tutustutaan erilaisiin materiaaleihin ja otetaan asioita puheeksi nuorten kanssa.

Karoliina: Vammaisuus pitäisi huomioida lastensuojelussa. Vammaisen lapsen ääntä pitää kuulla ja se pitää mahdollistaa erilaisten tukitoimien avulla, jotka takaavat esteettömyyden ja saavutettavuuden.

Rohkeutta kohdata erilaisia ihmisiä Unicefin kyselyn (2021) mukaan yli 40 prosenttia kyselyyn vastanneista nuorista kokee, etteivät opettajat ja aikuiset ymmärrä heidän moninaisuuttaan ja erilaisia taustojaan hyvin. Noin 40 prosenttia on sitä mieltä, että koulussa ei voi olla oma itsensä. On tärkeää tukea vähemmistöihin kuuluvien lasten osallisuuden ja turvallisuuden kokemuksia sekä identiteetin kehittymistä.

Shadia Rask muistuttaa representaatioiden ja roolimallien merkityksestä myös lastensuojelussa. Erilaisiin vähemmistöihin kuuluville lapsille ja nuorille on tärkeää saada positiivisia samastumisen kohteita.

Mitä hyviä käytänteitä on olemassa ja mihin kaivataan muutosta?

Miska: Ollaan menossa hyvään suuntaan, mutta mun pelko on, että ollaan menossa liian hitaasti.

Ammattilaisilla täytyisi olla rohkeutta kohdata erilaisia ihmisiä. Ei olla riittävän kiinnostuneita romaniyhteisön

Lähtökohtana yksilön ja perheen tapa Lastensuojelun palvelujärjestelmän valkonormatiivisuus näkyy esimerkiksi niin, ettei turvapaikanhakijoilla

11

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

tai maahanmuuttajilla ilman oleskelulupaa ole mahdollisuuksia päästä ennaltaehkäisevien palveluiden piiriin. Usein myös oletetaan, että heidän tulisi elää kuten valtaväestön edustajat ja sopeutua paikalliseen yhteiskuntaan muuttumalla samanlaisiksi. (Kritz & Skiveness 2010.) Vähemmistöperheiden vanhemmuus nähdään usein huonompana valtaväestöön nähden.

Maahanmuuttajataustaiset vanhemmat kokevatkin, että heidän mahdollisuutensa toteuttaa omannäköistään vanhemmuutta on erittäin rajattua.

vuotta, enkä vieläkään tiedä kaikkia tapoja. Mutta se ei ole se ydin, vaan ydin on päästä syvemmälle, kuten Miska sanoi, päästä arvoihin ja käsityksiin maailmasta.

Ei voi sanoa, että jokaisella, joka tulee jostain maasta, on tietynlainen käsitys, vaan pitää lähteä yksilön ja perheen tavasta käsittää asioita.

Suurin osa maailman kulttuureista on yhteisöllisiä, ja kun he tulevat meidän normatiivisesti yksilökeskeiseen kulttuuriin, voi yhteistyössä ilmeitä vaikeuksia.

Valtaetäisyys voi myös olla kollektiivisissa kulttuureissa suuri. Myös maahanmuutto, ja miten se on tapahtunut, vaikuttaa maahan muuttaneiden perheiden tilanteeseen. Lisäksi millainen asema vanhemmilla on ollut lähtömaassa ja missä kohtaa kotoutumisen kaarta ollaan: ollaanko noususuhdanteessa, jossa otetaan tietoa vastaan vai ollaanko laskuvaiheessa, jossa kaikki tuntuu mahdottomalta? Maahan muuttaneet elävät samaan aikaan sekä täällä että lähtömaassa, ja lähtömaan tapahtumat vaikuttavat vanhempien ja koko perheen jaksamiseen.

“Yksittäinen syrjintäkokemus voi olla traumaattinen, mutta usein juuri arjessa toistuvat pienet, kertautuvat syrjintäkokemukset alkavat näkyä pahoinvointina."

– Shadia Rask

Shadia Rask jatkaa: Myös kotoutumisen eritahtisuus voi aiheuttaa perheen sisäisiä ristiriitoja. Monissa THL:n väestötutkimuksissa nousee pysäyttävästi esiin, kuinka suurella osalla Suomeen muuttaneista aikuisista ei ole yhtään suomalaista ystävää. Tässä me kaikki voimme haastaa itseämme: millä tavalla omassa lähipiirissämme on eritaustaisia ihmisiä?

Mitä erityispiirteitä on perhetyössä vähemmistöihin kuuluvien lasten ja nuorten kanssa?

Joonatan: Vanhemmille tulisi tarjota korkealaatuista tukea. Nyt vanhemmat ovat usein ihan omissa yhteisöissään, ja he jäävät yhteiskuntamme ulkopuolelle. Ja tämä sama kulkee heidän lapsilleen. Kun lapset kasvaa ja lähtee kuplastaan, he alkavat vasta tutustua suomalaiseen yhteiskuntaan. Pitäisi kuunnella vanhempia ja sitä, missä asioissa he tarvitsevat apua.

Teija: On valitettavan yleistä, että lapsen sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen ei ole vanhemmille helppo juttu tai sitä ei kotona hyväksytä.

Sateenkaarinuoriin kohdistuu kouluterveyskyselyiden mukaan huomattavasti enemmän fyysistä ja henkistä väkivaltaa vanhempien ja huoltajien taholta kuin muihin nuoriin. Olisi tärkeää tunnistaa tämä riski, joka voi olla syy myös lastensuojelun asiakkuudelle, ja kartoittaa mitä nuoren kotona tapahtuu.

Todella helppo keino lisätä sateenkaarilapsen hyvinvointia, on käyttää hänen itse valitsemaansa nimeä, mutta jos vanhemmat eivät hyväksy nimeä, täytyy työntekijän tasapainoilla sen välillä, että tukee lapsen hyvinvointia, mutta ei katkaise tai hankaloita yhteistyötä vanhempien kanssa. Joskus lapsen valitseman nimen käyttäminen ei ole turvallista, ja se pitää perustella lapselle. Tässä kohtaa työntekijän kannattaa pyytää apua muilta kollegoilta ja asiantuntijajärjestöiltä.

Miska: Kokonaisuuden katsominen, kun kohdataan erilaisista taustoista tulevia lapsia. Romaniyhteisö on tällä hetkellä isossa murroksessa. Me sopeudumme hyvin hitaasti yhteiskunnan muutoksiin. Kun olen mukana vanhempien tukihenkilönä tilanteessa, jossa lapsi on vaikka huostaanotettuna, niin siellä ei löydetä niitä asioita, jotka ovat perheelle merkityksellisiä.

Koulutukset romanikulttuurista ammattilaisille on ok, mutta ne ovat yleensä hyvin suppeita. Siellä puhutaan tavoista tai pienistä erityisasioista, mutta pitäisi uskaltaa syvemmälle moninaisuuteen ja kulttuurin tuntemukseen. Meillä on iso ongelma rikollisuuden ja päihteiden kanssa, nuoria valuu sinne kovaa vauhtia.

Kokonaisuuden hahmottamisen pitäisi olla laajaa.

Toivoisin, että ihmiset siellä toisella puolella pöytää olisivat niin rohkeita, että he hyppäisivät mukaan.

Shadia: Ammattilaisen on tärkeää voida puhua myös hankalista ja kuormittavista aiheista, esimerkiksi lapsen tai nuoren rasismikokemuksista. Puheeksi ottamalla ammattilainen viestii, että on tietoinen ja pystyy vastaanottamaan aiheeseen liittyviä asioita.

Karoliina: Lapsen rasismikokemus ei välttämättä liity

Karoliina: Minulta usein kysytään somalikulttuurista.

Olen työskennellyt maahanmuuttosektorilla yli 20

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

12

lastensuojeluun, vaan voi tapahtua vaikkapa kaupassa tai ratikassa, mutta reaktiot tilanteeseen voivat tulla esille lastensuojelussa, jos ympäristö on tarpeeksi turvallinen.

olla koko organisaation tehtävä. Hyviä työkaluja ovat tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnittelu sekä tavoitteiden ja toimenpiteiden kirjaaminen siten, että niillä on nimetyt vastuuhenkilöt ja aikataulu.

Miska: Jos ammattilainen kokee epävarmuutta, hän voisi ottaa yhteyttä romanitoimijoihin. Meidän yhteisömme haluaa olla mukana meidän lasten ja nuorten tukemisessa. Romano Missio on tehnyt tällaista työtä vuodesta 1906 ja siellä on valtava asiantuntemus, mutta silti näitä palveluita käytetään tosi vähän. Lasten ongelmia yritetään selvittää työkaluilla, jotka eivät siihen tilanteeseen toimi.

Mitä yhdenvertaisuuteen liittyviä rakenteellisia muutoksia toivoisitte?

Karoliina: Lastensuojelussa pitäisi kertoa asiakkaalle, perheelle tai lapselle, mitä se tarkoittaa, että organisaatiossa edistetään yhdenvertaisuutta. Alkuvaiheessa riittävän ajan antaminen, jotta tutustutaan toinen toisiin ja että myös perhe tutustuu palvelukokonaisuuteen ja sen arvoihin. Meidän asiakkaat, sekä maahanmuuttajataustaiset että vammaiset vanhemmat, tuovat esiin pelkoa lastensuojelusta. Harva uskaltaa hakea apua, vaikka sitä tarvitsisikin. Pelätään, että lapset otetaan huostaan. On paljon epäselkeyttä palvelusta ja siitä, mitä se Suomessa tarkoittaa. Toivoisin, että olisi aikaa dialogille yhteisöjen kanssa. Sitä kautta saataisiin eteenpäin viestiä, miten lastensuojelussa voidaan myös auttaa perheitä.

Teija: Vähemmistöstressi koskettaa mihin tahansa stigmatisoituun vähemmistöryhmään kuuluvaa henkilöä. Se voi johtua joko koetusta syrjinnästä tai syrjinnän pelosta, sen ennakoimisesta, voiko mennä johonkin palveluun ja tuleeko siellä nähdyksi omana itsenään tai saako asiallista palvelua. Siihen voi liittyä kumuloituvia väkivallan kokemuksia ja myös toisen samaan vähemmistöryhmään kuuluvan kokemaa väkivaltaa ja syrjintää. Kaikki tämä kuormittaa valtavasti.

Vähemmistöstressin käsite voi auttaa ammattilaista ymmärtämään perheen tilannetta varsinkin silloin, jos kuuluu itse moneen enemmistöön. Vähemmistöstressi voi kuormittaa myös monia työntekijöitä. On hyvä tulla tietoiseksi siitä, miten monilla piiloisillakin tavoilla rakenteellinen syrjintä vaikuttaa meidän kaikkien, ja erityisesti lasten ja nuorten hyvinvointiin.

Miska: Romanikulttuurissa on paljon ennakkoluuloja lastensuojelun tukitoimia kohtaan, mitkä olisivat ennen vakavampaa konfliktia tosi tärkeitä. Jos me yhdenvertaisuutta halutaan, niin tarvitaan keskustelua siitä, mitä lastensuojelussa tapahtuu. Ei tiedetä vieläkään, että jos väsyneenä vanhempana pyytää apua ja tukea, viedäänkö lapset huostaan. Meidän historia on sellainen, josta tulee paljon painolastia ja pelkoa. Meidän pitäisi tänä päivänä ottaa asioita pöydälle yhdessä ja puhua asioista yhdessä avoimesti.

Teija: Sosiaali- ja terveysalan peruskoulutukset ja ammattiin johtavat tutkinnot pitäisi saada ymmärtämään moninaisuus ja sen pitäisi näkyä opetussisällöissä.

Mulla on itsellä suhteellisen tuore sosiaalityöntekijän tutkinto, ja eipä se näkynyt siellä muuten, kuin itse sitä tuomalla. Se ei voi jäädä täydennyskoulutusten ja yksittäisten työntekijöiden kiinnostuksen varaan.

Seksuaalisuuden suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden teema koskettaa suoraan 15–20 % lapsista ja nuorista ja välillisesti tietenkin vielä suurempaa joukkoa.

Shadia Rask jatkaa, että pelkästään varautumisella ja turvattomuuden tunteella on kielteinen vaikutus hyvinvointiin. Yksittäisen syrjintäkokemus voi olla traumaattinen, mutta usein juuri arjessa toistuvat pienet, kertautuvat syrjintäkokemukset alkavat näkyä pahoinvointina. Vähemmistöstressiin voi liittyä myös ylisuoriutumista eli halua todistaa, etteivät omaan vähemmistöryhmän liittyvät stereotypiat pidä paikkaansa omalla kohdalla. Pitkällä aikavälillä tämä aiheuttaa uupumista.

Toivomme tämän keskustelun synnyttäneen uusia ajatuksia. Me järjestäjät ja puhujat haluamme haastaa jokaisen miettimään, miten omassa työyhteisössä ja arjessa voi osallistua normien purkamiseen ja yhdenvertaisuuden edistämiseen. Lapsen ja nuoren yhdenvertainen kohtaaminen onnistuu, kun jokainen ammattilainen tunnistaa toiminnan taustalla toimivat normit ja haastaa ja purkaa niitä.

Moninaisuus oppisisältöihin Viranomaisilla on erityinen velvoite edistää yhdenvertaisuutta. Tämä ei saa jäädä yksittäisten työntekijöiden vastuulle, vaan yhdenvertaisuuden edistämisen täytyy

13

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

Moninaisuus

Unelmien askeleet – tanssitaiteilija ja koreografi Joel Alalantela Teksti: Amanda Chalimba

“Tanssin vaikutus on parantava voima, se on moniulotteinen kokemus, jolla on tarttuva pinta omaan elämään”, kertoo tanssitaiteilija Joel Alalantela.

“Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, on se sitten mitä tahansa! Mä oon siitä hyvä esimerkki.”

– Joel Alalantela

Kuva: Heikki Järvinen

JOEL ALALANTELA on tanssiteatteri MD:n tanssitaiteilija

tanssista ja teatterista. Äiti Kerstin Rauma oli nähnyt pojassa potentiaalia, sillä Joel oli aina ollut kiinnostunut esittävästä taiteesta.

"Kaikki kunnia äidille, että sanoi että mun pitää mennä, tanssin kohtaaminen oli rakkautta ensisilmäyksellä,” Joel kertoo.

Ennen tanssiopintoja Joel oli opiskellut ravintolakokiksi, mutta se ei ollut tuntunut omalta jutulta.

Alanvaihto kokista tanssijaksi, oli iso ja merkittävä asia.

Joel muistelee, että näihin aikoihin hän koki paljon ulkopuolelta tulevaa painetta siitä, mitä työn pitäisi olla.

Paineista irtautuminen ja tanssin kautta tunteiden kanavointi oli hänen sanojensa mukaan parasta terapiaa.

Joel valmistui ammattitanssijaksi Tampereen

ja koreografi. Hänen debyyttikoreografiansa MD:lle on syksyllä 2023 kantaesityksensä saava Full Moon Effect. Joel on myös Alalantela Companyn perustaja ja ohjaaja. “Oon ihan uppoutunut tähän teatterimaailmaan”, Joel kertoo. Nyt on kolmas harjoitteluviikko takana ja edessä seuraavat kolme viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rakkautta ensiaskeleella

Joel otti ensimmäiset tanssiaskeleensa 21-vuotiaana vuonna 2007, kun hän pääsi Etelä-Pohjanmaan opistoon, jossa hän suoritti vuodenmittaisen koulutuksen

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

14

Konservatoriosta 2012. Vuoden lopulla hän osallistui Dance-ohjelmaan, joka avasi hänelle jälleen uusia ovia.

Siitä lähtien Joel on ollut mukana erilaisissa musikaaleissa ja showryhmissä ympäri Suomea.

“Onhan tässä silleen elämää takana, paljon on ehtinyt tehdä” Joel sanoo naurahtaen.

Freelancerista kiinnitykseen Vuonna 2021 hän sai kiinnityksen MD:n tanssiteatteriin, ja hän kokee sen olevan yksi elämänsä avainkokemuksista. Joel sanoo, että työpaikka MD:lla on hänelle muistutus siitä, että tällainen unelma on mahdollista toteuttaa.

“Olen kuukausipalkkainen tanssija, mikä mahdollistaa tietynlaisen asettumisen ja rauhoittumisen. Se on merkittävää, sillä freelancerina mentiin projekti kerrallaan ja jännitettiin, mitä seuraavaksi.”

Joel tuntee huolta ja rakkautta freelancerkenttää kohtaan, vaikka onkin kiitollinen nykyisestä asemastaan. Entisenä freelancerina Joel kokee vahvaa kunnioitusta mutta myös ahdistusta vapaan kentän horjuvaan tilanteeseen tällä hetkellä.

Joel kuvailee, että hänessä on kaksi puolta. Toinen puoli on ekstrovertti, ulospäinsuuntautunut, utelias, pirskahteleva, ihmisläheinen sekä kulttuuri-intoilija.

Hän kertoo, että uteliaisuus on vienyt häntä elämässä eteenpäin. “Haluan haastaa itseäni, se pitää virkeänä”, hän sanoo.

Toinen puoli on taas introvertti, joka tulee esiin, kun maisema vaihtuu ja pääsee kotiin maalle. “Selkeästi kun ympäristö vaihtuu, niin se ruokkii sellaista, että ei ole kiire mihinkään, voi tehdä asiat omalla intentiolla, eikä tarvitse näyttää kenellekään”. Joel kertoo viihtyvänsä kotona rauhassa, kahden koiran, sekä neljän kanan kanssa maalla. ”Tykkään olla yksin, mutta en yksinäinen”, hän summaa.

Joel Alalantelan debyyttikoreografia on saanut inspiraationsa omien juurten etsinnästä ja mayakulttuurin elementeistä.

Kuva: Titta Toivanen

tarkastelee hyvin kriittisesti, mutta kun teos on valmis niin sitä pitää katsoa ulkopuolisin silmin. "Olen saanut olla lavalla, haluan nyt antaa tilaa muille ja antaa heidän loistaa,” Joel kertoo.

Koreografi ja ohjaaja Joel Alalantelan debyyttikoreografia MD:lle saa ensi-iltansa 18.11. Full Moon Effect nykytanssiteoksessa Tampereella. “Teemaltaan esitys on täysikuun mystiikkaa, fantasiaa, henkisyyttä, sekä universumin kunnianosoitusta.” Viimeinen näytös esitetään tänä vuonna 14.12., mutta esitykset jatkuvat tammikuussa vielä neljän näytöksen verran.

Guatemalasta adoptoitu Joel kertoo, että esityksessä hän tarkastelee yhteyttään omiin juuriinsa mayakulttuurissa. “Kuka minä olen, tai kuka minä voisin olla”. Esityksen tähdet ja astrologia viittaavat mayakulttuureissa paljon käytettyyn kuvastoon, tähtiin, aurinkoon ja kuuhun. “Se on jännää ja jännittävää, että kuinka tanssinkin kautta pystyy tekemään itsetutkiskelua. Joku kirjoittaa kirjan, joku maalaa taulun, mä kanavoin mun tutkiskelun tanssiin. Tää on mulle itselleni kunnianosoitus", Joel kertoo.

Alalantela unelmoi, että tulevaisuudessa hän voisi tehdä töitä sekä koreografina että ohjaajana ja haastaa sillä puolella itseään lisää. “Tanssia en tule koskaan unohtamaan. Haluan jatkaa samalla tavalla uteliaana kuin aiemminkin”, hän sanoo hymyillen.

Tanssin parantava voima Tanssijana Joel tykkää haasteista, kehittymisestä, sekä asioiden tekemisestä monipuolisilla tavoilla uusista näkökulmista. Alalantela kokee, että tanssilla on parantava voima, jolla pystyy läpileikkaamaan omia tunteita.

“Tää on se juttu, tää on se ydin” Joel kertoo puhuttaessa tanssitaiteesta.

Hän kuvailee tanssia moniulotteiseksi kokemukseksi, jossa yhdistyy musiikki ja teatteri. Oman kehon kuunteleminen on Alalantelan mielestä tanssissa tärkeintä “tää on mun oma keho, näin mä liikun ja nää on mun tunteet,” hän sanoo.

Koreografina Joel tykkää vastuun ottamisesta ja toteuttamisesta. Hän pääsee miettimään, mikä häntä kiinnostaa esteettisesti. Hänen mielestään on mielenkiintoista, kuinka harjoitusvaiheessa omaa teosta

15

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

Pakolaisuus

Rasismi Suomessa ei ole vähentynyt 50 vuodessa Teksti: Aliisa Rinne

Kuvat: Marisel Soto Godoy

Marisel Soto Godoy päätyi 41 vuotta sitten perheineen pakolaiseksi Suomeen Chilen väkivaltaisen sotilasvallankaappauksen vuoksi.

Onnellinen lapsuus katkesi isän pidätykseen Marisel kasvoi suuressa kahden vanhemman perheessä toisiksi nuorimpana lapsena. Hän sai jakaa onnellisen ja turvallisen kasvuympäristön kuuden muun sisaruksen kanssa. Perhe asui suuressa talossa ja lapset viettivät keskenään runsaasti aikaa. Mariselin mielestä suurperheessä kasvamisessa parasta on ollut se, että vanhemmat ovat valaneet lapsiin tervettä itsevarmuutta.

Mariselin isä pidätettiin heidän kodistaan Mariselin ollessa alakouluikäinen. Isän pidätys oli selkeä leikkaus lapsuuden ilmapiiriin ja aikaan ennen pidätystä.

Pidätyksestä alkoi ajanjakso, johon liittyi paljon huolta, surua ja vihaakin. Pidätyksen aika ja huoli isästä muutti perheen dynamiikkaa. Marisel muistaa vanhimman siskon kantaneen vastuuta asioista, jotka olivat aikaisemmin olleet selkeästi äidin vastuulla.

“Muistan vierailut vankilassa ja puheet siitä, että isä muuttaa Suomeen. Saimme jostain pienen sanakirjan, josta opettelimme joitain sanoja ennen Suomeen tuloa.”

Marisel oli 9-vuotias, kun perhe saapui isän perässä Suomeen. Hän muistaa lentokentällä vastassa olleen chileläisen yhteisön ja joitain suomalaisia, mutta ennen kaikkea isän.

“Rakkain muisto on jälleennäkeminen isän kanssa.

Me tulimme Suomeen isän luokse ja kokosimme perheemme uudelleen.”

9-vuotiaana Suomeen tullut Marisel Soto Godoy on asunut aikuisena myös pitkiä aikoja Chilessä.

“Luulin, että suomen kielen oppiminen olisi vähentänyt rasismin kohteeksi joutumista. Loppupeleissä kyse oli kuitenkin siitä, miltä näytimme. Suomessa vallankaappauksen aikaa on muisteltu paljon solidaarisuuden, kauniiden ja hyvien käytäntöjen valossa, mutta yksilötasolla moni Chilestä Suomeen pakolaisena tullut on kohdannut rajuakin rasismia ja väkivaltaa.”

Marisel haluaa puhua myös kotoutumisen nurjasta puolesta sekä haasteista.

“Minun kaltaisilleni nuorille rasistiset kokemukset ovat arkipäivää. Suomalainen yhteiskunta ei ole muuttunut olennaisesti rasismin suhteen tänä aikana.

Viestintäväylät ovat lisääntyneet ja ihmisillä on mahdollisuus nähdä eri puolella kaikkea. Tämä on johtamassa siihen, että kaikkialla on tajuttomasti vihaa. Ei

Kokemuksia rasismista Marisel joutui jo lapsena Suomessa rasistisen väkivallan uhriksi, kun hänet ja hänen veljensä pahoinpideltiin leikkikentällä. Marisel kertoo rasismin olleen Suomessa läsnä aina ja kulkeneen hänen rinnallaan lapsuudesta aikuisuuteen. Marisel joutui käymään keskusteluja rasismista jo hyvin nuorena; Mitä rasismi on? Miksi ihmiset ovat vihamielisiä? Miltä ja miten puolustaudun etenkin, jos kielitaitoa ei ole? Mitä edustan tahtomattani? Näiden kysymysten äärelle hän ei Chilessä asuessaan ollut joutunut pysähtymään.

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

16

valkoisiksi rodullistetut nuoret jäävät yhä yhteiskunnan ulkopuolelle.”

Sosiaalinen verkosto kotoutumisen kulmakivenä Marisel ajattelee, että merkittävin hänen kotoutumistaan edistävä tekijä on ollut se, että hän on saanut ystäviä. Hän loi jo lapsena ja nuorena vankkoja ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet tähän päivään saakka. Marisella oli myös suomalainen kummiperhe, jonka kautta hän pääsi osaksi suomalaista arkea.

“Minulla oli mahtava vasemmistolaistaustainen kummiperhe. Vietimme yhdessä tavallista arkea ja mökkeilimme saaristossa. Sain vahvistaa suhdettani luontoon, joka ei Chilessä kaupungissa kasvaneena ollut aikaisemmin mahdollista.”

Marisel nostaa esiin myös vertaisyhteisöjen ja mielekkään ajanvieton merkityksen osana onnistunutta kotoutumista.

“Muodostimme lauluyhtyeen chileläistaustaisista lapsista ja nuorista. Tuosta ryhmästä muodostui todella merkityksellinen osa elämääni. Oli tärkeää saada puhua espanjaa ja jakaa kokemuksia rasismista. Tuossa ryhmässä ei tarvinnut kiillottaa tai kaunistella omia kokemuksiaan, eikä niitä vähätelty tai pyritty pyyhkimään pois. Tuossa ryhmässä rasismi oli tuomittavaa ja sitä oli helpompi sanallistaa. Ryhmä oli vastakohta valkonormatiivisuudelle.”

Mariselin perheen Suomeen kotoutumista auttoi kummiperhe, jonka kanssa mökkeiltiin ja vietettiin tavallista arkea.

Omat kokemukset suuntana uralle Marisel on koulutukseltaan sosiologi. Pakolaistausta ja omakohtaiset kokemukset rasismista ovat ohjanneet urapolkua sosiaalityön pariin. Hänen työelämänsä Suomessa on sijoittunut aina maahanmuutto- ja pakolaiskysymysten äärelle ja fokuksena on ollut työskennellä maahan muuttaneiden nuorten- ja perheiden parissa. Työkokemusta hänelle on kertynyt laajasti muun muassa nuorisotyöstä, järjestötyöstä ja valtionhallinnosta.

“Olen saanut rakentaa elämää, mitä haluan olla rakentamassa. En tietenkään ole voinut välttyä isoilta pettymyksiltä tai ristiriidoilta, mutta ammatillisesti ja sosiaalisten suhteiden osalta olen siellä missä haluankin olla. Olen asunut suurimman osan elämästäni Suomessa, mutta olen onnekas siinä mielessä, että olen saanut asua pitkiä aikoja Chilessä aikuisiällä.

Vanhempani ja siskoni ovat muuttaneet takaisin Chileen, minkä takia haluan itsekin oleskella kahdessa maassa.”

Chile ja vääryyksien painolasti "Chilessä korjataan yhä vääryyksiä ja epäinhimillistä kohtelua, jota vasemmistolaisesti ajattelevat ovat joutuneet kohtaamaan. Chilessä on yhä paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä minne heidän omaisensa on tapettu ja haudattu. Niin kauan, kun nämä prosessit ovat kesken – oikeus ei toteudu.”

Marisel kuvailee Chileä epäoikeuksien maana, jossa on rinnakkaiset järjestelmät köyhille ja rikkaille. Chile ei ole irrallaan kolonialistisesta maailmasta, mikä ajaa paikallisia ihmisiä ja vähemmistöjä ahdinkoon. Maassa jyllää ylikansallinen valta ja kaikki luonnonvarat on yksityistetty. Marisel muistuttaa myös, että Chile on varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, jos ihmiset eivät ole varuillaan. Perusoikeuksien ja suomalaisille itsestäänselvyyksiltä tuntuvien asioiden yksityistäminen ja ylikansallisten yritysten voitontavoittelu ovat velkaannuttaneet ja eriarvoistaneet chileläiset. Chile ei poikkea siitä, mitä muualla tapahtuu. Tämä aika on oikeistolaisten aikaa. Tästä huolimatta Chile edustaa demokratian mekanismia esimerkillisesti.

“Chile oli ensimmäinen valtio, jossa kansa äänesti sosialistipresidentin valtaan. Kauan kestäneen sotilasvallan jälkeen kansa äänesti diktaattorin ulos vallasta.

Nämä ovat kansanäänestyksen tuloksia.”

Mitä haluaisit sanoa hiljattain tulleelle pakolaislapselle tai -nuorelle?

“Ole juuri sellainen, mitä haluat olla. Älä muuta itseäsi toisten takia tai tee itseäsi näkymättömäksi, ellei se ole suojautumisen kannalta tarpeellista. Luota itseesi ja omiisi - yritä ajatella, että asiat kääntyvät loppupeleissä hyvin. Hae itsellesi verkostoja ja paikkoja, missä olet turvassa. Jos niitä ei synny luonnostaan, niin hakeudu järjestettyihin paikkoihin, missä voit olla oma itsesi ja missä vertaiset tai aikuiset eivät tuomitse sinua.”

17

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

Lapsen oikeudet

Children who are left behind Teksti: Anne-Marie R.V

Millions of children are left behind when one or both parents migrate in search of employment, further education, or a better life. The effect of this phenomenon on a child's development, financial situation, opportunities, and general well-being may vary from negative to positive.

WHO ARE left-behind children? As you might conclude,

left-behind children is a term for underaged children whose parent or parents leave their countries of origin to emigrate abroad or within the country usually in search of better opportunities in life. Children left behind are then commonly taken care of by other family members, friends, or people in the community, and sometimes even left on their own. The period of time for which the parent leaves their child can range from a few months to several years. According to Zhu et al. (2023), majority of left-behind children reside in low- and middle-income countries of Asia, Latin America, Africa, and Eastern Europe, the phenomenon being most common in Asian countries.

Why do parents choose to migrate and leave their children behind in their home countries? For most cases, parents usually engage in labour migration.

Circumstances that motivate parents to migrate often involve difficult employment situations in their home countries or low wages, giving them an incentive to seek better employment opportunities abroad. As explained in the Unicef Working paper, it is a hard decision for parents to choose to leave, yet they are often necessitated to do so with the chance they are given to improve their current situation and provide a better future for their children. The value of remittances, the money sent by foreigners back to their home countries, stood at more than 466 billion USD in 2017 – and a large part of this being spent on the education, healthcare, and general wellbeing of their children back home.

Moreover, challenging migration policies and many work permits not allowing labour migrants to bring their families with them further contribute to the likelihood of parents being forced to migrate without their children.

In 2022, more than 33 % of children (6.97 million) residing in rural China are left-behind children. The Philippines is a typical country of international migration, with 27 % left-behind children (8 million).

– (Zhu et al., 2023, p. 1)

Outcomes for left-behind children Left-behind children often understand the reason their parents leave abroad is due to the wish to provide

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

18

them with a better future. However, this comprehension is highly affected by the child’s age at the time of their parent’s departure. According to a study in the Philippines, children who are left at a very young age may experience their parent’s departure as abandonment, manifesting clearer symptoms of anxiety and depression, compared to older children whose recognition of the family’s circumstances generate more mixed feelings of e.g., respect and acceptance with anger and resentment. Moreover, in a study conducted in Moldova, children left behind at a younger age than five were reported possessing a higher risk of psychological trauma.

Other previous studies indicate that parental migration has a negative impact on the mental wellbeing of children left behind. Compared with other children in general, left behind children experience more loneliness and psychological and emotional stress, and a long-term separation in particular may lead to anxiety and depression, further resulting in maladjustment and behavioural problems among left-behind children.

Frequent contact with one’s parents can support left-behind children in experiencing healthy psychological development outcomes and possibly boost their psychological resilience – emigrated parents communicating with their children living in their home countries can decrease the negative psychological effects of parent-child separation. Yet, many children are incapable of communicating with their parents living abroad and long-term separation from parents is especially harmful.

In the case of labour migrants, the International Convention on the Protection of the Rights of All Migrant Workers and Members of Their Families accords with this in recognition of family being an elemental part of society with the right to be protected by the State which shall ensure ‘the protection of the unity of the families of migrant workers.‘

“But mom, all I need is you because I miss you so much. I miss my mom who kiss me at night before I sleep. I can’t express my feelings to you when you are calling me through cell phone ... I hope that someday we will be a happy family and I want to hug and kiss you this time. I miss you mom and I love you.”

– Sarah, a 16-years-old in the Philippines (Unicef, n.d, p. 2)

According to the EU Directive on the right to family reunification, family reunification refers to maintaining a foreign national’s family unit through a family member’s entry into the state. The directive further promotes the obligation to safeguard the family, (family reunification being essential in order to enable family life.) However, no specific action to guarantee that left-behind children can travel and visit with their parents is mentioned in these international conventions and directives.

Amnesty International points out the government's immigration policy being framed by structural racism, with the immigration policies in the new government’s programme being against human rights as a whole.

As for migrants, the criteria for family reunification will further be restricted and made more difficult. Cases have also occurred as reported by YLE, where one parent has faced the threat of deportation back to their country on the basis of minimum salary requirement to provide for the needs of a family – this requirement being only exclusive to migrant families which not even all Finnish families are able to fulfil. Ultimately, is it truly in the ‘best interest of the child’ to be separated from their parents – perhaps already a second time – considering a child’s right to both parents and family life?

"Poverty and lack of jobs is the real problem here; migration is just a consequence."

– Hissor, Tajikistan, mother of an infant whose husband had migrated’’ (Unicef, n.d, p. 4) Protection of family unity Both the UN Convention on the Rights of the Child and the Aliens Act centre the best interest of the child as the main focus in decisions concerning the child. The UN Convention on the Rights of the Child further states that to the greatest extent possible, a child has the right to know and be taken care of by their parents.

The European Convention on Human Rights in Right to family life advocates for children’s rights to be with their parents and their parents’ rights to have contact with their children.

To see all the references used in this article, please visit our website at www.yhteisetlapsemme.fi.

19

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

Pakolaisuus

Ryhmäkodissa pelataan biljardia ja solmitaan tärkeitä ihmissuhteita Teksti: Anne Hämäläinen

PÄÄSIMME VIERAILEMAAN ryhmäkoti Nuorten Isolassa,

mukaan myös erikoislääkäri on saatavilla. Nuoren aloittaessa kotiutumisen hänelle etsitään lähistöltä koulupaikka ja lisäksi jokaiselle nuorelle yritetään löytää jokin mieluinen harrastus, kuten kuntosali, tanssi, nyrkkeily tai jalkapallo. Jos koulu on ykkösasia, niin harrastus tulee tärkeysjärjestyksessä heti kakkosena.

Nämä ja lisäksi ystävyyssuhteiden luominen ovat tärkeässä roolissa kotiutumisessa uuteen kotimaahan.

kivenheiton päässä Kivenlahden metroasemalta.

Ryhmäkoti on alaikäisenä ilman huoltajaa tulleiden turvapaikanhakijoiden ensimmäinen koti. Isolassa meidät otti vastaan ryhmäkodin vastaava ohjaaja Juho.

Ryhmäkodissa on majoituspaikat 38 nuorelle, ja lisäksi siellä on 14 hätämajoituspaikkaa. Nyt Nuorten Isolassa asuu 25 nuorta. Tällä hetkellä nuoria tulee enimmäkseen Somaliasta. Lisäksi nuoria saapuu Isolaan muun muassa Ukrainasta, Afganistanista ja Syyriasta. Suomeen tullaan usein Kreikan tai Kyproksen leireiltä. Nuorin ryhmäkodissa tällä hetkellä asuva on 14-vuotias ja vanhin on pian täyttämässä 18.

Nuoren saapuessa ryhmäkotiin ensin turvataan inhimilliset perustarpeet. Nuorta odottaa oma huone, lämmin vuode, ruoka ja turvalliset aikuiset. Jokaisella nuorella on 1–2 omaohjaajaa. Heidän ja nuorten välille syntyy merkityksellinen suhde jo heti alkuvaiheessa.

Joskus joku nuoren sukulaisista saattaa asua lähettyvillä pääkaupunkiseudulla, mutta monet nuorista asuvat Suomessa vailla perhettä tai sukulaisia.

Kouluun!

Koulunkäyntiin nuorilla on korkea motivaatio. Lapsilla on monenlaisia taustoja kouluhistoriansa suhteen. Osa on käynyt jo peruskoulun, osa ei ole opiskellut juuri lainkaan. Taustalla voi olla esimerkiksi koraanikoulu, eikä aina ole välttämättä taitoa lukea ja kirjoittaa omalla äidinkielellään. Jotkut puhuvat hyvää englantia jo Suomeen tullessaan, kaikki eivät. Välillä ei ole yhteistä kieltä, jolla kommunikoida. Vuorovaikutuksessa käytetään mm. elekieltä, Google kääntäjää tai tulkkia. Lapset oppivat kuitenkin nopeasti suomen kieltä päästessään kouluun. Ryhmäkodissa läksyjä tehdään yhdessä ja samalla harjoitellaan suomeksi puhumista.

Moniammatillinen yhteisö Ryhmäkodissa työskentelee 13 ohjaajaa kolmessa työvuorossa ja lisäksi työssä on keikkalaisia. Aikuisia ryhmäkodissa on ympäri vuorokauden. Ohjaajaporukka on monikulttuurinen ja monikielinen. Tarvittaessa tulkkipalvelut ovat kuitenkin saatavilla. Nuoren tukena toimivat myös sosiaalityöntekijä ja sairaanhoitaja.

Turvapaikan hakuvaihe vie noin 5–8 kuukautta.

Lapsen tai nuoren saatua oleskeluluvan haetaan sosiaalityön tuella kuntapaikkaa, jota odotellaan muutama viikko. Kuntapaikan saatuaan nuori muuttaa perheryhmäkotiin, johon on yleensä käyty tutustumassa hyvissä ajoin etukäteen. Ensimmäiset merkitykselliset aikuiset lapsen elämässä Suomessa ovat olleet ryhmäkodissa.

Ryhmäkodista lähtö onkin usein tunteikas.

Viikoittain ryhmäkodissa käy jo lähteneitä nuoria ohjaajia moikkaamassa ja kertomassa kuulumisiaan.

Kotiutumista uuteen kotimaahan Omaohjaajan rooli nuoren elämässä on erityisen tärkeä. Hänen kanssaan nuori viettää paljon aikaa: voidaan mennä merenrantaan kävelylle, ajelulle autolla tai ihmettelemään jouluvaloja. Vaateostoksilla käynti on odotettu ohjelmanumero. Mitä enemmän nuorella on maassa turvallisia aikuisia sitä parempi. Tässä kohtaa myös mahdollisen tukiperheen tai tukihenkilön rooli tärkeänä ihmissuhteena korostuu.

Tulkin avulla pidettävässä alkuinfossa nuorelle kerrotaan Isolan säännöistä ja päivärytmistä. Alussa nuorelle tehdään myös sosiaalityön alkukartoitus ja he pääsevät sairaanhoitajan tarkastukseen. Tarpeen

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

20

Molemmat käyvät koulua ja ovat siitä innoissaan.

Usama mainitsee tärkeinä asioina arjessa koulun lisäksi mukavat ohjaajat ja muut nuoret. Kaikilla on oma ohjaaja ja mukava sosiaalityöntekijä, Usama kertoo.

Usama sanoo Suomen oppimisen olevan vähän hankalaa mutta kertoo että ”olen oppinut silti.” Usama iloitsee siitä, kuinka kavereiden kanssa tullaan yhdessä keittiöön istumaan pöydän ääreen ja keskustellaan pitkään.

Ryhmäkodista on saatu ystäviä ja lisäksi on tutustuttu toisiin opiskelijoihin omassa koulussa. Koulua käydään joka arkipäivä. Viikonloppuisin levätään ja puhutaan myös omalla äidinkielellä.

Fartun sanoo, että erityisesti puhekieltä on hankalaa oppia. Mikä sitten tuo voimaa ja iloa arkeen?

Fartun mainitsee television katselun, biljardin pelaamisen ja ystävien kanssa juttelun. Kotiutumiseen auttaa Fartunin mukaan mukavat ohjaajat ja hyvä ruoka sekä se että ”you get everything you need here.”

Molemmat nuorista haluavat säilyttää kotimaastaan uskonnon. Usama unelmoi voivansa auttaa äitiään ja ammatiltaan hän haluaa olla maantieteilijä. Fartun puolestaan unelmoi opiskelusta sairaanhoitajaksi, työskentelystä ja pääsystä yhteen oman perheensä kanssa.

Joskus tulevaisuudessa hän haluaisi tulla myös äidiksi.

Tämä kertoo lämpimästä ja onnistuneesta ihmissuhteesta ohjaajan ja nuoren välillä sekä työssä onnistumisesta. ”Parasta omassa työssäni ovat asiakkaat, nuoret.

Kun Suomeen tullaan, ollaan vähän eksyksissä. On hienoa nähdä, kuinka jo puolessa vuodessa kehitytään ja voidaan iloita yhdessä onnistumisista. Nuoret ovat hirveen kiitollisia ja sanoittavat sitä voimakkaasti.

Nuoren saavuttua pikkuhiljaa alkaa muodostua ns. positiivisuuden kierre, mitä on ilo seurata”, kertoo Juho.

Nuoret kertovat arjestaan Haastattelimme kahta Somaliasta Suomeen tullutta nuorta, Usamaa ja Fartunia. He ovat olleet Suomessa 7 kuukautta. Molemmat puhuivat jo suomea ja lisäksi juttelimme englanniksi. He kertoivat viihtyvänsä hyvin ryhmäkodissa. ”Tosi kivaa, täällä on vanhoja ennestään tuttuja kavereita”, Usama kertoo. Elämää ryhmäkodissa kuvaillaan sanoin ”Good, fantastic!”

Toinen elämä – Nuoret afganistanilaiset Suomessa Teksti: Aliisa Rinne Tekijät: Sanna Leskinen; Katja Tähjä Kustantaja: Uprising Coalition Julkaisuvuosi: 2023 SYKSYLLÄ 2015 Suomeen saapui yli kolmetuhatta

alaikäistä pakolaista ilman huoltajaa. Heistä valtaosa on paennut Afganistanista, jossa on sodittu jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Yksin maahan tulleet lapset ja nuoret ovat erityisen haavoittuvaisessa asemassa.

Toimittaja Sanna Leskinen ja valokuvaaja Katja Tähjä seurasivat yhdeksän afganistanilaisen yksin maahan tulleen nuoren elämää kolmen vuoden ajan.

Syntyi ainutlaatuinen valokuvateos, jossa nuoret avaavat kotiovensa ja suunsa siitä, millaista on pakolaistaustaisen nuoren elämä uudessa maassa.

• uprisingcoalition.com/product/toinen-elama 21

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

Moninaisuus

Keskustelua rohkeudesta, ystävyydestä ja lastenkirjoista Teksti: Irma Marttinen

Kuva: Mathilda Selin

Jani Toivola, Amanda Chalimba ja Kevin, 8, juttelivat Poika ja rohkeusloikka -kirjan teemoista.

YHTEISET LAPSEMME -LEHTI oli esillä Kultti ry:n osastolla

oman historiansa ja kokemuksensa. Kirjoissa on tilaa kaikenlaisille hahmoille ja kaikille tunteille. Ihanaa on pienelle lukijalle löytää tarinoista myös omannäköisiä sankareita, rohkeutta voittaa pelkonsa ja ystäviä, jotka auttavat toisiaan.

Poika ja rohkeusloikka -kirjassa seikkaileva Roni on tuttu Jani Toivolan aiemmista lastenkirjoista Poika ja hame sekä Poika ja perhostunne. Kirjat on kuvittanut Saara Obele.

Lämmin kiitos Janille, Amandalle ja Kevinille, 8 v, inspiroivasta keskustelusta!

Keskustelu on katsottavissa Kultti ry:n Youtube-kanavalla.

Helsingin Kirjamessuilla lokakuussa. Järjestimme Kultti-lavalla myös keskustelun Tarinoita ja kuvituksia kaikille lapsille – keskustelua representaatioista ja moninaisuudesta lastenkirjoissa.

Poika ja rohkeusloikka -kirjan (Otava, 2023) tekijää Jani Toivola haastattelivat Yhteiset Lapsemme ry:n järjestötyöntekijä Amanda Chalimba ja hänen serkkunsa Kevin, 8 v.

Jani Toivola vastasi haastattelijoiden kysymyksiin kirjasta ja sen teemoista: rohkeudesta ja ystävyydestä.

Keskustelussa nostettiin esille myös lastenkirjojen moninaisuus ja representaatiot. Monenlaisia tarinoita ja tarinankertojia tarvitaan. Jokainen kirjoittaja tuo tarinaan

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

22

Lahjoita lapsille ja nuorille Voit tukea Yhteiset Lapsemme ry:n työtä tekemällä lahjoituksen juuri sinulle sopivalla tavalla ja itse valitsemallasi summalla. Varat käytetään rahankeräyslupamme mukaisesti lasten ja nuorten hyväksi tehtävään työhön. Pienikin lahjoitus auttaa!

TEKSTIVIESTI

TESTAMENTTILAHJOITUS

Esimerkiksi 10 euron lahjoituksen teet lähettämällä tekstiviestin 10 YL numeroon 16588. Saat paluuviestinä vahvistuksen siitä, että lahjoituksesi on tullut perille. Voit valita itse sopivan summan.

Testamentit ovat järjestöille jo melko yleinen varainhankinnan muoto. Yhdistysten saamista testamenttilahjoituksista ei tarvitse maksaa perintöveroa. Mahdollistamme maksuttoman testamentin tekemisen, kun se laaditaan yhteistyökumppanimme Lakiasiaintoimisto Pro Laki Oy:n kanssa.

MOBILEPAY Tee lahjoitus puhelimen MobilePay-sovelluksella Yhteiset Lapsemme ry:n keräysnumeroon 74263.

YRITYSYHTEISTYÖ Onko yrityksesi kiinnostunut yhteiskunnallisesti tärkeän työn tukemisesta tai vapaaehtoistyön mahdollistamisesta työntekijöilleen? Yhteiset Lapsemme ry on kiinnostunut niin pienemmistä kuin pitkäaikaisemmistakin yhteistyöprojekteista yhteiskuntavastuusta kiinnostuneiden yritysten kanssa. Ota yhteyttä: Katja Mannerström – katja.mannerstrom@yhteisetlapsemme.fi, puh. 044 721 1235.

FACEBOOK-VARAINKERUUKAMPANJA Voit aloittaa Facebookissa esimerkiksi syntymäpäiväkeräyksen Yhteiset Lapsemme ry:n toiminnan hyväksi. Varat tilitetään lyhentämättöminä, eivätkä lahjoittajien tiedot tallennu Yhteiset Lapsemme ry:n tietokantoihin. Lisätietoja ja ohjeet kampanjan perustamisesta löydät Facebookista.

Yhteystiedot Yhteiset Lapsemme -lehden julkaisija Yhteiset Lapsemme ry Päätoimittaja Katja Mannerström Toimitussihteeri Irma Marttinen Toimitusneuvosto Susanna Ahonen-Coly, Harri Junttila, Marja Eronen, Rojin Birzoi, Anja Wikstedt, Hanna-Leena Ylönen, Heini Aaltonen Ulkoasu / taitto Kathleen Diémé / Karmen Hellenurm Kansikuva Vilma Pimenoff

Painatus KTMP Group Oy, Mustasaari ISSN 2343-2152 Yhteiset Lapsemme ry Pohjoinen Hesperiankatu 15 A 11, 00260 Helsinki

Yhteiset Lapsemme ry on Helsingissä vuonna 1988 perustettu, rasismia vastaan toimiva ja kulttuurista moninaisuutta puolustava lastenoikeusjärjestö.

toimisto@yhteisetlapsemme.fi www.yhteisetlapsemme.fi

Arvot Rohkeus, yhdenvertaisuus ja välittäminen.

Kummi- ja avustustili FI25 1011 3000 2110 44

Visio Kaikkien lasten oikeudet toteutuvat Suomessa yhdenvertaisesti.

23

Yhteiset Lapsemme

4 • 2023

Yhteiset Lapsemme 1988–2023 35 vuotta toimintaa lapsen oikeuksien puolesta

Seuraa meitä somessa! @yhteiset_lapsemme

@YLapsemme

Yhteiset Lapsemme ry fb.com/YLapsemme

www.yhteisetlapsemme.fi