Minun harhamani

Marko A. Hautala selvittää perinpohjaisessa elämäkerrassaan myös sen, mitä Algoth Untolan ruumiille tapahtui kuoleman jälkeen. Pitkään luultiin, että Untola haudattiin Santahaminassa samaan joukkohautaan kuin saarella teloitetut vangit, mutta näin ei ollut. Elämäkerran viimeinen kuva näyttää Untolan hautakummun, jolle pian kuoleman jälkeen pystytettiin vaatimaton, harjateräksestä ja pellinpalasesta kyhätty ristintapainen. Kuva: Jarmo Niemisen arkisto.

Teksti: Marko A. Hautala

Marko A. Hautala lopettaa massiivisen teoksensa ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia 2021) henkilökohtaiseen itsetutkisteluun. Siinä Hautala pohtii kysymystä, joka monen lukijan mielessä epäilemättä siinä vaiheessa jyskyttää: miksi ihmeessä Algoth Untolan elämäkerturi on ottanut tehdäkseen näin valtavan urakan? Hautala lähestyy asiaa nimeämällä tutkimustyönsä ja pakkomielteensä ”harhamaksi”, Untolan esikoisteoksen Harhama-romaanin nimeä mukaillen. Julkaisemme seuraavassa osan teoksen loppuluvusta. Katkelma on kirjan sivuilta 1005–1009.

Miksi kukaan viitsii uhrata neljännesvuosisadan elämästään kauan sitten kuolleen ihmisen tutkimiseen? Kysymys on tullut mieleeni usein, mutta en tiedä, osaanko edelleenkään vastata siihen tyhjentävästi. En sittenkään, vaikka olen antanut kaikkeni tämän lähestulkoon pakkomielteeksi muodostuneen hullutuksen vuoksi. Algoth Untola käsitti harhaman ”harha-askelten yhtymäksi”, erehtymäksi, ja sellaiseksi käsitän sen itsekin. Koettaessani saada jonkinlaista otetta Untolasta ja hänen elämästään menetin jo välillä otteen omasta elämästäni ja päädyin harhailemaan umpikujien muodostamiin sokkeloihin.

Mutta ”per aspera ad astra”, kuten Sulo Niskanen minulle aikoinaan kannustavasti totesi.

Kiinnostukseni Untolaan heräsi äkillisesti keväällä 1996, täytettyäni juuri 25 vuotta. Olin jo hieman aikaisemmin ryhtynyt ‒ Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian ja Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle -teoksen innoittamana ‒ selvittämään itselleni vuoden 1918 tapahtumia ja keräämään niitä käsitteleviä teoksia. Halusin saada totuudenmukaisen kuvan sisällissodasta, sen syistä ja seurauksista.

Sattumalta mieleeni muistui eräs lukiovuosien äidinkielen oppitunti, jolla opettaja 1900-luvun alun klassikkokirjailijoista kertoessaan oli viitannut myös Untolaan ja tämän hämäräperäiseen kuolemaan. Kertomus oli jäänyt elävästi mieleeni, sillä myös opettaja sattui olemaan nimeltään Lassila. Niinpä menin kirjastoon ja lainasin Leo Lindstenin Maiju Lassila -elämäkerran sekä joitakin ”Lassilan” teoksia.

Joskus 1997 tai 1998 heräsin keskellä yötä siihen, että Untola seisoi sängyn päässä ja sanoi minulle: ”Kerro totuus.”

Irmari Rantamalan Harhaman ‒ tosin vain toisen osan ‒ löysin kemiläisestä antikvariaatista samoihin aikoihin. Tästä alkoi minun 25 vuotta kestänyt ”harhamani”.

Hain samana keväänä (1996) Oulun yliopistoon haaveenani Suomen ja Skandinavian historian opiskelupaikka, ja pääsykokeet olivat kesäkuun alussa. Se oli kolmas kerta.

Kun joskus heinäkuussa kyselin tuloksia, minun kerrottiin olevan ties monennellako kymmenennellä varasijalla; sisäänpääsystä ei ollut pienintäkään toivoa. Mutta niin vain kävi, että elokuussa historian laitokselta soitettiin ja kysyttiin, josko haluaisin ottaa opiskelupaikan vastaan. Myöhemmin olen ajatellut, että kyseessä täytyi olla jokin sekaannus.

Yliopiston kirjasto tarjosi oivallisen mahdollisuuden jatkaa Untola-harrastustani. Artikkelien ja tutkielmien runsaudesta päätellen Untolasta oli jo kirjoitettu niin paljon, etten aluksi pitänyt häntä mahdollisena tutkimuskohteena. Kaiken hänestä kirjoitetun materiaalin luettuani saatoin kuitenkin todeta ensivaikutelman vääräksi: miehestä ja hänen vaiheistaan ei tiedetty paljoakaan. Untola täytti ajatukseni niin totaalisesti, että ainakin kerran hän tuli jopa uniini. Joskus 1997 tai 1998 heräsin keskellä yötä siihen, että Untola seisoi sängyn päässä ja sanoi minulle: ”Kerro totuus.”

Jälkikäteen on mahdotonta sanoa, oliko kaikki vain unta vai tapahtuiko ilmestys jossakin unen ja valvetilan, tietoisuuden ja tiedostamattoman rajamailla. En muista vastanneeni mitään, sillä olin sen verran hämilläni, mutta jokin voimakas valaistumisen tunne jäi vakaumuksen tavoin palamaan sisimpääni.

Tämän merkillisen ”vierailun” muisto on säilynyt elävänä mielessäni ja osal-

Yllä: Vanki 158/1918, Rantamala Irmari. Todennäköisesti viimeinen elävästä Untolasta otettu valokuva. Sen otti kuritushuoneen vintillä toinen vanki, siviilissä ammattivalokuvaajana työskennellyt Mikael (Mikko) Forsberg. Kuva: Kansallisarkisto. Viereinen sivu: Harhama-romaanin ensimmäisen osan ensimmäinen nide Marko A. Hautalan omista kokoelmista. Kuva: Tapio Mäki.

Kun Algoth Untola syksyllä 1904 palasi Pietarista Suomeen, hän toimi seuraavan lukuvuoden opettajana Paavolan kansakoulussa Lohjansaaressa. Untolan tie vei varman useasti kuuluisalle Paavolan tammelle, joka sijaitsee aivan koulun lähellä. Jättiläistammi oli seudun tunnetuimpia nähtävyyksiä jo Untolan aikana. – Kuva: Jani Riekkinen.

Runeberginkatu 6a Helsingissä oli Untolan osoitteena joulukuusta 1912 huhtikuuhun 1918. Asunto-osakeyhtiö Kuuselan vuonna 1910 valmistunut viisikerroksinen kivitalo seisoo paikoillaan vielä tänäkin päivänä. Talon julkisivu ja sisäpiha ovat säilyneet liki samanlaisina 110 vuoden ajan. Untola kirjattiin asukasluetteloon ”kirjoitustyöntekijä A. Rantalana”, jota nimeä hän käytti kevääseen 1918 saakka. Kuvan otti Marko A. Hautala vuonna 2005.

taan ajanut minua monista vastoinkäymisistä huolimatta eteenpäin tutkijan kivikkoisella tiellä.

Miehen on tehtävä se, mikä miehen täytyy tehdä.

Varsinaisena pääaineenani oli Suomen ja Skandinavian historia, mutta opiskelin kirjallisuutta ikään kuin toisena pääaineena. Kun Untolaa itsekin tutkinut kirjallisuuden professori Liisi Huhtala syksyllä 1998 ehdotti kirjallisuuden proseminaarityöni aiheeksi Irmari Rantamalan Martvaa, hän tuli tehneeksi minusta lopullisesti Untola-tutkijan.

Jo vuoden 1998 lopulla mielessäni oli alkanut hiljalleen kypsyä ajatus Untola-elämäkerran kirjoittamisesta, mikäli kukaan muu ei sitä tekisi. Toin tämän ensi kerran julki Esa Laihasen pitämällä tieteellisen viestinnän kurssilla, jolla kirjoitin ensimmäisen Untola-esseeni. Syksyllä 2000 laadin historian laitokselle proseminaaritutkielman, jossa käsittelin Untolaa suomalaisen puolueen agitaattorina. Jatkoin aiheen parissa ja tein seuraavien kahden vuoden aikana

Näyttää siltä kuin osakseni tuli päästä yliopistoonkin vain sen vuoksi, että voisin kirjoittaa kokonaisvaltaisen Untola-elämäkerran ja täyttää näin kirjallisuushistoriamme kenties rumimman aukon.

gradun Untolan suhteesta suomalaiseen puolueeseen 1905‒07. Saatuani maisteriopinnot päätökseen vuoden 2002 lopulla ilmoittauduin jatko-opiskelijaksi ja ryhdyin valmistelemaan väitöskirjaa professori Jouko Vahtolan johdolla.

Eräänlaisena välityönä laadin ‒ kaustislaisen ystäväni Kai-Eerik Känsälän ehdotuksesta ‒ graduni pohjalta teoksen Liisan Antin aikaan, jonka Kustannusosuuskunta Länsirannikko julkaisi kesällä 2006. Kai-Eerikin kanssa olimme tutustuneet käytyäni pitämässä Kaustisella esitelmän Untolasta vuoden 2005 alussa. Myöhemmin olen esitelmöinyt aiheesta tasan yhden kerran.

Vuosikaudet toivoin, että joku ammattitutkija tarttuisi haasteeseen ja kirjoittaisi minuakin tyydyttävän Untola-biografian. En kuitenkaan jäänyt kädet ristissä ja hengitystä pidätellen odottamaan, vaan tein kaiken aikaa töitä oman tutkimukseni eteenpäin viemiseksi. Kolusin arkistoissa tiedonmurusia ja johtolankoja etsien, luin vanhoja sanomalehtiä ja kirjoja, pohdiskelin, kirjoitin ja taas kirjoitin… Erilaisia muistiinpanoja lähdekirjallisuudesta ja arkistolähteistä kertyi sadoille paperinpalasille ja päiväkirjojen sivuille.

Valitettavasti ‒ tai onneksi, ihan miten vain ‒ ei tullut ketään toista tutkijaa. Tai kyllähän Untolasta kiinnostuneita kirjallisuudentutkijoita ilmaantui, mutta kenties heidän kiinnostuksensa ei kohdistunut kirjailijaan itseensä samassa määrin kuin omani. Joka tapauksessa suuri savotta jäi meikäläisen amatöörin harteille.

Monien vaikeuksien jälkeen väitöskirja tuli lopulta valmiiksi, tarkastettiin ja hyväksyttiin lokakuussa 2010. Minun onnekseni sitä ei koskaan varsinaisesti julkaistu, vaikka se ilmeisesti olikin netissä luettavissa muutaman vuoden ajan. ”Onnekseni” siksi, että väitöskirja on monessakin suhteessa keskeneräinen raakile. Parina seuraavana vuonna muokkasin sen uuteen uskoon ja tarjosin käsikirjoitusta muutamalle suurimmalle kirjakustantajalle, mutta niillä ei tuntunut olevan vähäisintäkään kiinnostusta tekelettäni kohtaan. Käsittääkseni sitä ei viitsitty edes lukea. Tammella vastaanotto oli kyllä aluksi kovinkin suopea ‒ he innostuivat valtavasti ja olivat heti valmiita yhteistyöhön ‒, mutta ilmeni että he olivat luulleet saaneensa sähköpostia talliinsa jo ennestään kuuluvalta Marko Hautalalta, sangen tunnetulta vaasalaiselta kauhukirjailijalta. Kun sitten korjasin väärinkäsityksen, en kuullut siltä suunnalta enää mitään.

Taaskin sanon onneksi, sillä en ikimaailmassa olisi voinut saada teokselleni parempaa kustantajaa kuin Warelia, jonka luotsia Marko Vesterbackaa lähestyin kesällä 2019. Siihen mennessä olin saanut muokattua käsikirjoituksen taaskin uudelleen, mutta kaiman astut-

tua kehiin teksti on muokkautunut vielä monin verroin paremmaksi.

Näin jälkikäteen tässä kaikessa voi nähdä sekä onnekkaita sattumia että johdatusta. Näyttää siltä kuin osakseni tuli päästä yliopistoonkin vain sen vuoksi, että voisin kirjoittaa kokonaisvaltaisen Untola-elämäkerran ja täyttää näin kirjallisuushistoriamme kenties rumimman aukon. Jonkun oli se kirjoitettava, ja tuo ”joku” satuin olemaan minä itse. En ole pyrkinyt toimimaan Untolan puolustusasianajajana, en ainakaan tietoisesti. Mielestäni hän ei syyllistynyt mihinkään sellaiseen tekoon, että häntä tarvitsisi puolustella. Hän ei tehnyt vääryyttä muille kuin itselleen.

Raja ymmärtämisen ja puolustamisen välillä on tosin kovin häilyväinen. Ehkä olen joissakin kohdin ymmärtänyt Untolaa vähän liiankin hyvin, kääntänyt asiat hänen kannaltaan parhain päin ja pyrkinyt tekemään hänestä jonkinlaisen sankarihahmon. Sehän olisi jokseenkin inhimillistä Untolan kaltaisen poikkeusyksilön ollessa kyseessä, mutta se ei ole ollut tarkoitukseni.

Vaikka käytössäni on ollut runsaasti aikaisemmin tuntemattomia lähteitä, perustuvat monet väitteeni oletuksille. Varmaksi luokiteltava tieto Untolasta mahtuisi muutamalle sivulle. Esittämieni hypoteesien ja aihetodisteiden oikeellisuus voidaan todeta vasta sitten, kun löytyy niitä tukevaa – tai ne kumoavaa – todistusaineistoa.

Alun alkaen tarkoituksenani oli tehdä suurin piirtein tavallinen kirjailijaelämäkerta, mutta kirjasta tuli lopulta melko merkillinen epäkirjailijan elämäntarina. En muista nähneeni toista samanmoista. Toivon mukaan ALGOTH avautuu lukijalle pikemminkin elegiana kuin messiaanisena marttyyrilegendana, sillä vaikka siinä kenties olisikin kaikki edellytykset myös jälkimmäiseen, surullisen pohjavireensä vuoksi se on lähempänä ensin mainittua.

Tutkimus, niin kuin mikä tahansa kirja, on aina tekijänsä näköinen, sillä hän muodostaa hypoteesit, kokoaa lähdeaineiston sekä valitsee näkökulman ja sen mukaisen kysymyksenasettelun. Joku toinen olisi tehnyt muunlaisia valintoja ja päätynyt toisenlaiseen lopputulok seen; minä päädyin tällaiseen.• -

Vas. kuva: Juuri painosta tullut ALGOTH julkistettiin 17. kesäkuuta 2021 Suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa. Tapahtumasalissa Untolasta keskustelivat Marko A. Hautala (keskellä), kustantaja Marko Vesterbacka ja dramaturgi Vesa Tapio Valo. Kirjanjulkistus oli osa Pukstaavin 10-vuotisjuhlallisuuksia. – Kuva: Inka Saarela.

Kesk. kuva: Vuonna 1905 Untola meni opettajaksi Kaustiselle. Elämäkerrassa lyhyttä Kaustisen-aikaa käsitellään peräti sadanviidenkymmenen sivun mitalta, sillä niin ratkaisevan tärkeä tuo reilu vuosi oli Untolan kehityksen kannalta. Kuva Kaustisen kirjaston uutuushyllystä 29.9.2021. – Kuva: Marko Vesterbacka. Oik. kuva: ”Kävin Warelian messuosastolla sekoittamassa tätä Algot Untola -kuviota vähän lisää. Hyvältä näyttää kaiman kirja!” (Marko Hautalan, sen ”sangen tunnetun vaasalaisen kauhukirjailijan”, Facebook-päivitys 3.10.2021 Turun Kirjamessuilta.) – Kuva: Paula Nivukoski.