Leikeltyä

Teksti: Marko Vesterbacka

Edellinen Wareliaani ilmestyi 1.10.2020. Mitä Warelian kirjoista on sen jälkeisen vuoden aikana kirjoitettu? Vaikka mitä ja paljon, hämmentävän paljon. Tämä valikoitu ”lehdistökatsaus” kattaa ajallisesti kokonaisen vuoden, mutta nostaa esiin vain muutamien kirjojen saamaa huomiota. Radio jää tarkastelun ulkopuolelle, samoin lähes kokonaan kaikki se, mikä on julkaistu ensi sijassa sosiaalisen median kanavissa (blogit, Twitter, Facebook, Instagram jne.).

Olavi Toivolan kolmas romaani Sattuman tuomio ilmestyi 1.10.2020. Aamulehden Juha Sihto, rikosromaanien erikoismies, esitteli sitä tuoreeltaan dekkarispesiaalissaan. Sihto totesi, että Toivola liittyy ”notkeasti niiden tamperelaiskirjailijoiden joukkoon, joiden juonenkuljetusta pystyy seuraamaan lähes metrilleen vaikka vanha kartta kädessä”.

Sattuman tuomion julkistustilaisuus pidettiin Pukstaavissa poikkeusvuoden ”perinteisin menoin”, eli tapahtumasalin yleisörajoitus oli 30 henkeä. Maskit ja turvälit olivat tuossa vaiheessa vuotta itsestään selviä.

Myös Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Jouko Juonala antoi Toivolan rikosromaanille pelkkää kiitosta. Ja myös hän osasi tamperelaistaustaisena kiinnittää erityistä huomiota vanhan Tampereen kuvaukseen:

"Toivola tuntee Tampereen korttelit ja rakennukset hyvin ja kuvaa aikakautta taitavasti, pieniä yksityiskohtia myöten. Hän osaa myös käyttää dialogissa vanhoja ilmaisuja. Detaljit ja kieli tuovat kerrontaan uskottavuutta, ja juonen kehittely toimii sekin." Näiden lehtijuttujen jäljiltä Sattuman tuomiolla oli Pirkanmaan kirjastoissa pian 312 varaajan jono.

Ennen joulua arvostelu ehti myös rikoskirjallisuuden erikoislehteen Ruumiin Kulttuuriin (4/2020), jossa Matti Järvinen totesi yhtäpitävästi Sihdon ja Juonalan kanssa:

"Historiallinen romaani elää nousukauttaan. – – Sattuman tuomio on

Sattuman tuomio julkistettiin Pukstaavissa 1. lokakuuta 2020.

Toivolan ensimmäinen historiallinen jännitysromaani, ja sen voi laskea myös vakoiluromaanien alagenreen. – – Romaanin suurin ansio on vuoden 1932 Suomen yksityiskohtainen kuvaaminen. Aikakausi loihditaan lukijan silmien eteen kuvailemalla paikkoja, ihmisten puhetapojen kautta ja tuomalla tarinaan mukaan luontevasti ajan todellisia henkilöitä."

Olavin neljäs romaani ilmestyi tasan vuoden ensimmäisen jälkeen eli 1.10.2021. Nopeimpana sen ehätti arvostelemaan Kulttuuritoimitus.fi:n Risto Ojanen:

"Olavi Toivola on kirjoittanut toisen rikosromaaninsa, jossa 1930-luvun Pariisin ja Bordeaux’n lisäksi tapahtuu myös Tampereella. Akselin hoksottimet toimivat edelleen ja kaunis Marie on entistäkin vastustamattomampi."

"Vuoden takaisessa Sattuman tuomiossa (Warelia, 2020) Olavi Toivola näytti heti kyntensä kehittelemällä vetävän tarinan ja kiinnostavan henkilökokoelman. Dekkariesikoinen ei ollut sattuman kauppaa. Viinitarhurin murha (Warelia, 2021) on hieno näyte siitä, että Toivola on tuonut lajiin pysyvämmin oman äänensä."

Turun Sanomissa ilmestyi 4.10.2020 sivistyneen konkarikriitikon Jouko Grönholmin arvostelu Aimo Hakasen muistelmateoksesta Elämänvirta. "Harvoin kohtaa niin yksityiskohtaisen mukaansatempaavaa luonnehdintaa pienviljelijäperheen kodista ja pihapiiristä kuin nyt Elämänvirrassa”, Grönholm kirjoitti. Hänen kokonaisarvosanansa kirjalle oli "mainio". Erityiskiitosta sai esimerkiksi yliopistoelämän kuvaus. Hakasen – Turun yliopiston emeritusprofessorin – piti olla haastateltavana Turun Kirjamessuilla syksyllä 2020, mutta kun messut siirrettiin, myös haastattelu siirrettiin ja pidettiin lopulta 1.10.2021.

Toinen Turun Kirjamessuilla haastateltu Warelian kirjailija oli Ari Järvelä, jonka monivuotinen uurastus Nils Idmanin ja hänen perheensä tarinan äärellä sai kirjan muodon toukokuussa 2021.

Aamulehti antoi kirjalle 8.5.2021 peräti neljä sivua. Kun sama juttu jokunen päivä myöhemmin julkaistiin verkko-Hesarissa – Aamulehtihän kuuluu nykyään samaan Sanoma-konserniin kuin HS – se nousi siellä päivän luetuimpien juttujen joukkoon. Syyskuussa Aamulehti julkaisi saman kirjan tiimoilta vielä laajan kuvareportaasin:

"Keskiviikkona tietokirjailija Ari Järvelä järjesti huvilalla ainutlaatuisen tilaisuuden kirjansa Idman – Valoa vaiettuun häpeään, Nils ja Anna Idmanin yhteinen matka 1885–1944 merkeissä.

Kunniavieraana paikalla oli Nils ja Anna Idmanin hollantilainen tyttärentyttärentytär Katri Schweitzer, joka pääsi nyt ensimmäistä kertaa rakennukseen, jonka hänen isoisovanhempansa rakennuttivat vuonna 1900 kodikseen, mutta josta he joutuivat 13 vuotta myöhemmin häpeän saattelemina lähtemään."

"Viime keväänä ilmestyi Ari Järvelän kiitelty kaksoiselämäkerta. Tutkimustyöhön, faktojen tarkistukseen ja kirjoitustyöhön meni Järvelältä viisi vuotta.

Katri Schweitzerille tilaisuus oli liikuttava, mutta lämmin. Puheessaan hän muistutti, kuinka skandaali ja häpeä tuhosivat monen muunkin kuin Nils Idmanin elämän."

Panu Rajala kiteytti kirjan merkitystä blogissaan 19.9.2021:

"Järvelän kirja on tutkivan journalismin hyvä esimerkki siinäkin, että se seuraa Idmanin vaiheita 15-vuotisen vankilatuomion jälkeenkin. Tällöin tullaan aivan ennen tutkimattomille alueille. Tärkeimpänä lähteenä kirjoittajalla on ollut kavaltajan puolison Anna Idmanin tarkka päiväkirja, jota on säilytetty suvun piilossa Hollannissa. Tapausten taloudellista puolta ovat aiemmin tutkineet Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma, mutta sen syvempi inhimillinen puoli saa vasta tässä Järvelän kirjassa ymmärtävää valaisua. Rikas ennen julkaisematon kuvitus lisää kirjan löydönomaisuutta. Kiehtova retki menneeseen."

Liisa Lauerman kirjoittama ja Aija Saukkosen kuvittama, lasten ja aikuisten yhdessä luettavaksi tarkoitettu Elina ja mummin kierrätyspäivä – Tilkkutarinoita ilmestyi vuoden 2020 alussa ja alkoi saada ansaitsemaansa huomiota vasta yllättävän pitkän odotuksen jälkeen.

Lastenkirjallisuuden asiantuntijat Päivi Heikkilä-Halttunen ja Kari Vaijärvi kirjoittivat siitä omissa blogeissaan, Heikkilä-Halttunen Lastenkirjahyllyssä ja Vaijärvi Lastenkulttuurin vinkkarissa. Vaijärvi kuvaili kirjaa näin:

"Liisa Lauerma on tehnyt useita kiinnostavia historiapoimintoja niin museoiden, urkujen kuin sukuhistoriankin vaiheilta. Nyt ollaan jälleen vanhojen asioiden parissa, kun on Elinan mummin kierrätyspäivä ja Tilkkutarinoita (kuv. Aija Saukkonen, Warelia 2020). Kirjan kehyksenä on mukavan arkinen ja tuttu: esineitä kasaantuu laatikkoon ja kaappeihin. Niitä purkaessa ja lajitellessa Lauerma pääsee samalla kertomaan eri ihmisten muistojen kautta niin elämäntapojen, tekniikoiden tai arjen työn muutoksista. Kätevästi muistellaan lumiukon myssyjä, farkkudiskoa, potkupukuja ja vauvanvaatteita, silkkihuivia, ristipistoja, pellavakeittiönpyyhkeitä ja opiskellaan nyrkkipyykkiä. Lisätietoa sijoitetaan kuhunkin lukuun tarinoiden lisäksi omalle alustalleen: on silkin historiaa, pellavan muuttumista kankaaksi, villan työstämistä, mutta myös sopivasti kantaaottavia huomioita vaatehankinnoista ja vaikkapa t-paidan kulusta lopullisesti ostajalleen. Lopussa on lisäksi laajahko osio kysymyksiä ja tehtäviä lasten, vanhempien ja isovanhempien yhteisiin hetkiin."

Teoksen käyttöarvoa toi esiin myös Tuuli Jokivartio-Toivonen Kirjallisuusterapia-lehdessä:

"Teos on ensi sijassa lasten tietokirja, mutta se sisältää kiinnostavia asioita kaiken ikäisille käsitöistä ja muodin historiasta kiinnostuneille mukavan vaihtelevassa ja helposti omaksuttavassa, viihdyttävässä muodossa. – – Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi nimenomaan yhdessä, joko oman lapsen tai lapsenlapsen kanssa, jos se vain on mahdollista."

"Kokemukselliseen lukemiseen sisältyy ajatus siitä, että kertomus antaa lukukokemuksen lisäksi jotain muutakin, kuten mahdollisuuden uuden oppimiseen ja itseymmärryksen lisääntymiseen. Tämä kirja tarjosi kuin vaivihkaa käsitöihin, kankaisiin, vaatteisiin ja kierrätykseen liittyvää tietoa ja samalla kurkistuksen menneisyyteen. – – Kirjaa lukiessa moni oma vanha, unohtunut vaatekappale palautuu mieleen, mikä tuo tullessaan monia muistoja menneistä arki- ja juhlapäivistä sekä niihin liittyneistä tapahtumista ja tunnelmista."

Lauerman ja Saukkosen kirja nostettiin esiin myös Suomen tietokirjailijat ry:n vinkkikatalogissa, jolla yhdistys haluaa auttaa ajankohtaisten ja laadukkaiden tietokirjojen löydettävyyttä. Kirjan erityiseksi kohderyhmäksi nähtiin katalogissa 6–9-vuotiaat. Katalogissa todettiin:

"Nuorten tietokirjat ovat konkreettinen esimerkki tieteen onnistuneesta popularisoinnista. – – Tarinaa lukiessa faktat omaksuu melkein huomaamatta. Kiireinen lukija arvostaa tiedon havainnollistamista ja tiivistämistä. Kun kaikki epäolennainen on karsittu pois, asiakokonaisuudet ja niiden väliset yhteydet on helpompi hahmottaa. – – Tietokirjallisuus seuraa aikaansa. Nuorten tietokirjoissa puhutaan nuoria puhuttavista yhteiskunnallisista aiheista, kuten ilmastonmuutoksesta, tunnetaidoista ja eriarvoisuuden poistamisesta. Samat teemat on helppo bongata myös kouluopetuksesta."

Rovaniemeläisen Anneli Kurkelan romaani Vahinko julkaistiin vuoden 2020 lopulla. Oman maakunnan päälehti Lapin Kansa julkaisi siitä joulukuun alussa Heidi Lakkalan arvostelun, joka oli oivaltava otsikkoaan myöten: Kaksi vahinkoa ja kaksi ihmettä.

Lakkala totesi, että romaani on jaettu teoksen sisäistä logiikkaa seuraillen kahteen osaan. Ensimmäisessä aikuinen Silja valmistautuu leikkaukseen ja kamppailee sen jälkeen uudessa todellisuudessa. Toisessa hän käy läpi lapsuudenaikaista kaltoinkohteluaan, jonka hoitovirhe palautti mieleen.

Poimintoja Lakkalan kirjoittamasta arvostelusta:

"Kukka Silja Johanna on yhtä aikaa sekä vahinko että ihme. 'Minua ei ollut tarkoitus missään nimessä tehdä. Mutta tehty, mikä tehty.' Ihmettä on se, ettei Siljan äidin koskaan pitänyt tulla raskaaksi."

"Kolmen lapsen perhearkea rämpivä Silja ei ehdi lapsuuttaan juuri muistella, ennen kuin vastaan tulee se toinen vahinko. Neljännestä raskaudesta haaveileva nainen menee kohtumyooman poistoon ja herää krooniseen kipuun teho-osastolla."

"Silja tietää kaksi asiaa leikkauksen jälkeen: hänestä ei enää tule työkykyistä, ja hieronta auttaa jalkakipuun. Toista ihmettä Silja ei osannut arvata: hän saa aloittaa toisen elämän entistä paremmin eväin."

"Luovan kirjoittamisen ohjaajana ja runokokoelman kirjoittajana Kurkela osaa rakentaa romaanin ja luoda sille teoksenkantaman verran jännitettä. Lääkäri- ja psykologilausunnot, runot, kirje ja kertovan tekstin sisään lomitetut päähenkilön mielentilan kanssa resonoivat säätilan kuvaukset syventävät juonta.”

Lakkala totesi, että myös vertaistukena teos on varmasti oivallinen.

Vahinko on romaani, mutta Seura-lehden numero 2/2021 kertoi Anneli Kurkelan oman tarinan. Susanna Chazalmartinin kirjoittaman jutun loppupuolella kerrotaan:

"Nyt, kun kirja on vihdoin valmis, Kurkelasta tuntuu, kuin kaikki siinä oleva olisi tapahtunut jollekin toiselle. Hän kokee olevansa vapaa.

– Pitkään ajattelin, että on tapahtunut vääryys ja etsin syyllisiä, mutta en enää. Olen hyväksynyt sen mikä elämässäni on tapahtunut.

Kirjoitusprosessin aikana Kurkela oivalsi myös, että leikkauksessa tapahtunut vahinko oli jo toinen, joka häntä oli kohdannut. Ensimmäinen oli hänen oma syntymänsä. Kurkela oli käynyt läpi vanhempiensa kirjeenvaihtoa ja saanut tietää, että oli ollut ei-toivottu lapsi.

Aikansa asiaa työstettyään Kurkela hyväksyi, että lopulta kahdesta vahingosta selviytyminen on tuonut hänen elämäänsä enemmän hyvää kuin huonoa."

Hannu Raiskion autenttisiin päiväkirjamerkintöihin perustuva Kestävyyslaji ilmestyi maaliskuussa 2021.

Karo Hämäläinen tarttui kirjaan Suomen Kuvalehden Kirjailijan päiväkirja -blogissaan:

"MITÄ AJATTELI perheyhtiön hallintojohtaja 1990-luvun alun laman pyyhkiessä Suomea? Se voisi olla romaanin aihe, mutta kysymykseen vastaa romaanimaisen henkilökohtaisesti Hannu Raiskion teos Kestävyyslaji (Warelia 2021). Alaotsikkonsa ”Lamapäiväkirjat 1990–1995” mukaisesti kirja sisältää Bernerissä vuodesta 1985 vuoteen 2011 työskennelleen Raiskion päiväkirjat 1990-luvun alkupuoliskolta."

"Aho on kirjoittanut vuoden 1991 tapahtumista omasta näkökulmastaan viime syksynä ilmestyneessä teoksessaan 1991 – Mustien joutsenten vuosi (Otava). Raiskion teos sopiikin oivasti Ahon kirjan pariksi."

Vastaavanlaisia kirjapareja voi sillä silmällä katsoen löytää enemmänkin. Esimerkiksi Lasse Lehtisen Murhattu ministeri (Otava 2021) ja Aulis Aarnion Viiltävät muistot (Warelia 2021) ovat sisarteoksia niin aihepiirinsä kuin eetoksensakin puolesta, vaikka Lehtisen kirja on tietoteos ja Aarnion romaani. Helsingin Sanomien arvostelussa Unto Hämäläinen totesi Lehtisen onnistuneen kirjoittamaan ”elämänsä kirjan”. Panu Rajala puolestaan sanoi blogissaan Aarnion kirjasta: "Tämä maltin, järjen ja viisauden puolustus on monipuolisen Aarnion ehdoton pääteos, elämänkatsomuksellinen testamentti, sanoisin."

Viiltävät muistot sai myös EK:n entisen työmarkkinajohtajan Lasse Laatusen tarttumaan kynään. Hänen arvionsa ilmestyi Maaseudun Tulevaisuudessa 27. syyskuuta:

"Ensimmäinen ajatukseni oli, miten Aarnion teksti elää Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen suuressa varjossa. Epäilykseni oli turha. Kirjassa suuri maltillisten ihmisten joukko elää yhteistä arkea erilaisten ihmisten kanssa. Aarnio hakee kirjan hahmojen kautta oikean ja väärän rajaa. Romaanissa on vahva oikeusfilosofinen sanoma.

Aarnio ei romaanissaan syytä, liioittele, paasaa, tuomitse eikä herjaa niitäkään, joiden käytös ei täytä oikeudenmukaisuuden vaatimusta.

Hänen romaanihenkilönsä taistelevat räätälimestari Kustaa Vilhelm Wileniuksen johdolla oikeuksiensa puolesta kansanihmisten sivistyneisyydellä ilman, että he antavat vihalle sokaisevaa valtaa. Johtopäätökset Aarnio jättää lukijalle. Hän ei neuvo."

"Suosittelen romaania kaikille ja erityisesti heille, jotka uskovat aina olevansa oikeassa. Yhteisymmärryksellä on arvonsa – myös silloin, kun vedetään oikean ja väärän rajaa."

Kesällä julkaistu Marko A. Hautalan yli 1100-sivuinen ALGOTH – Kapinallinen kynämies on ollut Warelialle kaikkien aikojen ponnistus. Snellmanin päivänä 12. toukokuuta kirjoitin Warelian Facebook-sivuille:

”ALGOTH lähtee tänään painoon. Marko A. Hautalan elämäntyö, eli puolet hänen tähänastisesta viidestäkymmenestä elinvuodestaan vienyt A. Untolan elämäkertaprojekti, on näin kirjoittajan kannalta loppuun saatettu. Kirjoittajan ja kirjan kustantajan yhteistyö kirjan toteuttamiseksi alkoi

Marko A. Hautala kertoi kirjastaan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien haastattelussa, heinäkuussa 2021.

elokuussa 2019. – – Viimeiset kaksi vuotta ovatkin olleet kirjoittajalle hyvin työntäyteistä aikaa; hän antoi tälle kirjalle kaikkensa loppuun asti. – – Kustantaja onnittelee suomalaisuuden päivänä uskomattoman urakkansa päätökseen saattanutta kaimaa ja läheiseksi tullutta ystävää, tosisuomalaista Marko A. Hautalaa!"

Jännittävää oli seurata, huomataanko kirja riittävästi, mutta nyt voi jo todeta, että kyllä se sai osakseen kaiken kaivatun huomion ja enemmänkin. Kirjasta on tähän mennessä sanottu muun muassa seuraavaa:

”Marko A. Hautala kertoo Algoth Untolan uskomattomat kiemurat johdonmukaisesti ja huolellisesti taustoittaen.” – Juha Hurme, Helsingin Sanomat.

”Algoth Untola (Tietäväinen) on yksi merkillisimmistä hahmoista Suomen historiassa. Hän oli kuin romaanihenkilö, joka vaihtoi nimeään ja nimimerkkejään kuin paitaa. Hänen dramaattinen elämänsä päättyi Suomenlahden aalloilla, kun hän hyppäsi laivasta, joka kuljetti häntä teloituskomppanian eteen. – – Näinä kevytelämäkertojen kulta-aikoina on virkistävää lukea täysipainoinen ja kunnianhimoisesti toteutettu teos, tekijän 25 vuoden uurastuksen tulos, merkillinen epäkirjailijan elämäntarina. Ei ole toista samanmoista.” – Jorma Melleri, Uuden Suomen blogi.

"Jo teoksen kansikuva on paljonpuhuva. – – Muukin kuvitus on upea; valokuvat peilaavat Untolan henkilöhistoriaa ja liittävät hänet saumattomasti aikaan, läheisiin ja kollegoihin, uraan ja sen käänteisiin. Hautala osaa tarinankerronnan ja tässä elämäkerrassa kohde on poikkeuksellisen monisärmäinen, jopa arvoituksellinen." – Pentti Stranius, Agricolaverkko.

”Untola reagoi voimakkaasti kaikkeen, mikä loukkasi hänen käsitystään oikeudenmukaisuudesta. Hän toimi poikkeuksellisen herkästi, jolloin moraalisesti oikeat ratkaisut näyttivät tavallisen kuolevaisen silmin suhteettomilta, niin hänen hyväntekijyytensä kuin pääkköytensä. Nälkiintynyt Untola lahjoitti muille elintarpeita Leppäsuon pikku palstaltaan ja asettui Työmiehen toimitukseen, kun varsinaiset toimittajat pakenivat keväällä 1918. Ei silti näytä siltä, että Hautala olisi tehnyt Untolasta pelkäämäänsä sankarihahmoa. Monia sivujuonteita myöten Untola oli monisärmäinen,

muuttuva ihminen, mutta muutoksineenkin sisäisesti eheä.” – Risto Ojanen, Kulttuuritoimitus.

"A. Untola oli suomalaisen sananvapauden marttyyri. Hautala kiinnittää teoksen lopussa kiintoisasti huomiota siihen, kuinka vihamielisesti porvarilliset kulttuuri-ihmiset suhtautuivat Untolan henkilöön. Heitä lähti jopa joukko katsomaan vihamiehen teloitusta!" – Jari Olavi Hiltunen, Kritiikin Uutiset.

”Kirjan luettuanne olette viisaampia, sivistyneempiä ja oudolla tavalla onnellisempia ihmisiä. Ja teillä on kaksi uutta ystävää, Algoth Untola ja Marko A. Hautala. Samalla olette saaneet aivan uuden, ankarasti ja syvällisesti pohditun, mutta ällistyttävän raikkaasti ja melkein rennosti mutta silti ehdottoman luotettavasti kerrotun näkemyksen vuoden 1918 tapahtumista.” – Matti Kuusela, Aamulehti.

Kirjaan liittyviä Hautalan haastatteluja on tähän mennessä julkaistu mm. Karjalaisessa ja Aamulehdessä. Blogikirjoituksista voi nostaa erikseen esiin kirjailija-suomentaja J. Pekka Mäkelän Yrttimaa-blogin. Hän julkaisi lukukokemuksestaan 13.9. kirjoituksen ”Viisi nimeä, kolme kirjailijaa, yksi elämä", joka on ansiokkaimpia tähänastisia kirja-arvosteluita. Kirjoituksesta ei löysää sanaa löydä.

Lopuksi:

On mielenkiintoista seurata, milloin Marko A. Hautalan Untola-elämäkerrassa kerrotut dokumentoidut faktat mahdollisesti alkavat näkyä Untolasta kirjoitetussa Wikipedia-artikkelissa. Ja milloin Hautalan virheellisiksi osoittamat väitteet sekä lisäksi historiallisiin lähteisiin perustumattomiksi anekdooteiksi osoittamat mukatiedot kenties häviävät artikkelista. Vielä elämäkerta ei näy siellä mitenkään muuten kuin lopun kirjallisuusluetteloon tehtynä lisäyksenä.

Yksiselitteisiä, merkittäviä asiavirheitä Wikipedia-artikkelissa on toistakymmentä. Räikein virheellinen väittämä on, että Untola olisi kehottanut tappamaan Juhani Ahon. Hautala osoittaa kaiken Untolan kirjoittaman valossa, ettei Untola tällaiseen kehottanut.

Untolan omasta kuolintavasta artikkelissa toistellaan erilaisia aiempia väitteitä, joista jokaisen Hautala osoittaa lähteiden kokonaiskuvan pohjalta vääräksi. Lähimpänä totuutta on artikkelissa "joidenkin tahojen" väittämäksi kerrottu asia, jonka mukaan Untola olisi hypännyt veteen "aikeinaan pako", mutta Hautalan elämäkerran lukemisen myötä kukaan lukija tuskin enää kuvittelee, että Untola olisi veteen hypätessään yrittänyt paeta.

Virheellinen on myös artikkelin viimeisen kappaleen väite, jonka mukaan Untola olisi haudattu joukkohautaan. Tämä tosin on ollut yleinen ja sinänsä perustellusti toisteltu käsitys aivan viime aikoihin saakka, ja Hautalakin uskoi vielä pari vuotta sitten näin tapahtuneen. Untola-elämäkerta sisältää siis myös monia uusia tietoja ja tulkintoja, joista Wikipedia-artikkelin päivittelijät eivät voikaan tietää, elleivät lue kirjaa. Ehkä jotkin uudet tiedot alkavat tihkua artikkeliin lähivuosina.

Ja ehkä jonain päivänä jopa artikkelin nimi ”Algot Untola” korjaantuu. Kuten Hautala osoittaa, Untola ei ole milloinkaan missään tunnetussa säilyneessä dokumentissa itse kirjoittanut Algoth-etunimeään ilman h-kirjainta, saati että olisi muuttanut Algothin Algotiksi sukunimen vaihdon yhteydessä, kuten Wikipedia-artikkelissa annetaan ymmärtää. Sitä hän nimenomaan ei tehnyt, vaan sukunimen vaihdoksesta Tietäväisestä Untolaksi kuulutti lehdissä "Algoth Untola". • 73 73