Unohdettu valkokangas

Esseekokoelma neuvostoelokuvasta avaa Warelian kirjavuoden 2022

Teksti: Pentti Stranius Kuvat: Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, KAVI

Neuvostoliiton lopullinen hajoaminen vuoden 1991 lopulla, 30 vuotta sitten oli maailmanhistoriaa järisyttävä tapahtuma. Sitä ei osattu ennustaa missään, ei edes Moskovan Kremlissä neuvostovallan viimeisen vuosikymmenen lopulla, Mihail Gorbatšovin valtakaudella 1985–91.

Ikiajoiksi suunnitellun valtavan imperiumin romahduksen syitä tai seurauksiakaan ei voitu tuolloin tarkalleen tietää. Tällä hetkellä olemme kenties vähän viisaampia.

ELOKUVATAITEEN ROOLI. Kuuluisa lause: "Meille taiteista tärkein on elokuva" on hieman eri muodoissa lanseerattu Neuvosto-Venäjän ensimmäisen bolševikkijohtajan Vladimir Leninin (1870–1924) käyttämäksi määritelmäksi elokuvan roolista kulttuurielämässä, sosialismia rakennettaessa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että Lenin tarkoitti 1920-luvun alussa pääasiassa dokumentteja, opetus- ja propagandaelokuvia.

Elokuvaa rahoitettiin avokätisesti köyhässä maassa jo silloin, kun siellä käytiin veli veljeä vastaan julmaa kansalaissotaa ja nähtiin nälkää: Sergei Eisensteinin ja Dziga Vertovin nimet tulivat tunnetuiksi kautta maailman. Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin oli monessa länsimaassa vuosikymmeniä vallankumouksellisuutensa vuoksi kielletty filmi, mutta samalla aitojen elokuvaentusiastien suosikki. Kokeellinenkin elokuva oli 1920-luvun alussa mahdollista ja elokuvallinen ilmaisu, erityisesti leikkaus, montaasi kehittyi ja teki taiteenlajista houkuttelevan.

Josif Stalinin ajan (1924–1953) Neuvostoliitossa kulttuurielämää alettiin kahlita ja sensuroida ideologisesti. Niin sanotun sosialistisen realismin opit ulottuivat myös valkokankaalle. Elokuvanteko kaavamaistui ja tyrehtyi lähes täysin stalinismin hirmuvallan viimeisinä vuosina II maailmansodan jälkeen. Stalinin kuolemaa seurannut kulttuuriliberalismin aika eli suojasää palautti kuitenkin elokuvan arvoonsa.

1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa ideologinen sensuuri hellitti ja monet “pöytälaatikkoon” jääneet kirjat, käsikirjoitukset ja niistä tehdyt uudenlaiset elokuvat näkivät päivänvalon.

Pysähtyneisyyden aika, brežneviläinen stagnaatio pysäytti tämän kehityksen kuitenkin varsin pian: valtiollinen sensuuri asetti nyt tiukemmat rajat taide-elämälle.

Tilanne muuttui vasta 1980-luvulla. Mihail Gorbatšovin valtaantulo aloitti

Vapaaehtoiseen maanpakoon ajautuneen Andrei Tarkovskin (1932–1986) ilmaisu jäi Brežnevin pysähtyneisyyden ajan, stagnaation vangiksi (ylin kuva). Nikita Mihalkov (1945–) sai puolestaan tehdä omaa ohjaajantyötään suhteellisen rauhassa ja kuuluu yhä maan suurimpiin elokuva-alan vaikuttajiin (keskellä). Useilla kansainvälisillä elokuva-alan palkinnoilla huomioitu Kira Muratova (1934–2018) oli yksi harvoista vahvoista naisohjaajista Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä (alla).

Elokuvalla oli merkittävä rooli silloin kun Neuvostoliitto hajosi

kommunistisessa puolueessa avoimen julkisen keskustelun ja vähittäisen yhteiskunnan uudelleenrakentamisen. Toisinajattelu ja jopa julkiset mielenosoitukset alkoivat näkyä katukuvassa ja mediassa.

Yhtäkkiä koitti sananvapaus. Kansalaistoiminta ja kulttuurielämä alkoivat kukoistaa vuodesta 1985: kielletyt kirjat, lehdet, rock, taide ja elokuva rynnivät julkisuuteen.

ITÄRAJAN TAKANA. Opiskelin 1970-luvulla ensin Moskovassa ja sitten viisi vuotta historiaa silloisessa Leningradin valtionyliopistossa (LGU).

Historia oli ilman muuta hyvin ideologisesti ohjattu ja politisoitu tiede, mutta vuosien varrella sain opettajieni ja eri tavallakin ajattelevien tutkijoiden johdolla mielestäni oivalliset perustiedot Venäjän historiasta ja kulttuurista. Monesta venäläisestä tutkijakollegasta tuli sittemmin hyvä ystäväni.

Opiskeluaikana elimme tavallista asuntolaelämää ja arkea ja epäviralliset keskustelut saivat usein alkunsa elokuvateatterista poistuessamme. Katsoin elokuvia viikoittain, koska se oli erittäin halpa ja kaikkien ulottuvilla oleva kulttuurinautinto. Filmit olivat pääosin tietenkin “neuvostoliit-

Dziga Vertovista (1896–1954) tuli dokumenttielokuvan patriarkka (vasen kuva, kamera olalla), jonka eri elokuvantekijäsukupolvet mukaan lukien mm. ranskalainen Jean-Luc Godard ovat löytäneet yhä uudestaan. Aleksandr Sokurov (1951–) syntyi Siperiassa ja opiskeli Moskovan elokuvakorkeakoulussa mm. Andrei Tarkovskin johdolla. Suomalainen kuvausryhmä tapasi Sokurovin Lenfilmin studiolla syyskuussa 1989 (oikea kuva): kuvaaja Juha-Veli Äkräs (toinen vas.), Elokuva vangitsee aikaa -käsikirjoittaja ja tulkki Pentti Stranius (kolmas vas.), dokumentin ohjaaja Markus Viljanen (kesk.) ja äänittäjä Erkki Salmela (neljäs oik.). Sokurov istuu etualalla.

tolaisia”, mutta silloin tällöin esimerkiksi Pietarissa järjestettiin myös ulkomaalaisten elokuvien viikkoja. Harvinaisempia filmejä ja dokumentteja saattoi katsella myös aamu- ja päivänäytöksissä, varsinkin jos onnistuimme välttelemään tylsiä Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen historian luentoja.

Elokuva oli tuolloin pelkkä harrastus, joka muuttui sitten työksi. Sain opiskeluajan jälkeen 1980-luvun alussa mieluisan työpaikan Suomen elokuva-arkistossa (SEA), venäläisen elokuvan parissa. Ryhdyin kirjoittamaan myös elokuvakritiikkiä. Työmatkani Moskovaan 1980-luvun lopulla ja tapaamiset elokuvatutkija Valeri Fominin kanssa antoivat lopullisen sysäyksen paneutua sensuroidun ja kokonaan hyllytetyn venäläiselokuvan tarkempaan katseluun. Tämä tuli mahdolliseksi vasta neuvostovallan viimeisinä vuosina.

HYLLYTETYT FILMIT. Unohdettu valkokangas on esseekokoelma ja samalla Neuvostoliitto-nimisen maan elokuvataiteen viimeisiin vuosikymmeniin keskittyvä tietokirja. Teoksen sisältö liittyy pääosin aikanaan sensuroitujen ja/tai hyllytettyjen ohjaajien henkilökuviin, haastatteluihin ja tuotantoon.

Elokuva on ollut maan historiassa jo 1920-luvulta tärkeä taidemuoto, joten sen rooli yhteiskunnassa oli perinteisesti valtava. Samalla filmiteollisuus ja elokuva oli myös vuosikymmeniä kahlittu, ylhäältä johdettu ja tarkoin kontrolloitu. Silti monenlainen elokuvataide oli mahdollista sensuurinkin oloissa. Venäläisellä elokuvalla ja elokuvantekijöillä oli tärkeä rooli myös siinä kehityksessä, mikä muutti maailmaa vuonna 1991. Kun sensuuri poistui 1980-luvulla, julkisuuteen tulvi mahtava määrä ennen kiellettyjä teemoja ja katsottavaa, mikä taatusti vaikutti omalta osaltaan myös Neuvostoliiton hajoamiseen.

Unohdettu valkokangas kertoo Neuvostoliiton lopun ajasta paljolti tuntemattoman elokuvallisen tarinan – valkokankaalta ja sen takaa.•

Pentti Stranius (FL) on työskennellyt Helsingissä Suomen elokuva-arkistossa (SEA) ja Joensuussa Karjalan tutkimuslaitoksella (KTL). Hän on julkaissut suomeksi, venäjäksi ja englanniksi lukuisia artikkeleita Venäjän kulttuurihistoriasta ja elokuvasta. Tietokirjat ja tutkimusartikkelit käsittelevät muun muassa Luoteis-Venäjän kansalaisyhteiskuntakehitystä, Venäjän Karjalaa, koulutusyhteistyötä ja liikuntahistoriaa sekä sivistyneistön asemaa Neuvostoliiton hajoamisessa. Stranius on myös Suomen Kirjailijaliiton jäsen. Romaaneista omaelämäkerralliset "Leijonasillalla, vähän vaille viisi" (2016) ja "Joutilaan työhistoria" (2020) kertovat opiskeluvuosista Pietarissa ja myös vaihtelevasta työurasta.