Runojen kävelijä

Teksti ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

Kääntyä pois tiedostetusta kohti olemisen alkulähteitä. Marjatta Lehtovirta on halunnut mennä syvälle kirjoittaessaan ja valikoidessaan runoja tänä keväänä ilmestyneeseen kokoelmaansa Kävelen joen väärää puolta.

”Pienellä lapsella on vain aistimukset, värit, rytmi ja syke. Pyrin siihen samaan tilaan”, Lehtovirta kuvaa.

Istumme Warelian toimiston pöydän ääressä, saman pöydän, jonka molemmin puolin olemme työstäneet runokokoelmaa. ”Pidän tästä pienestä toimistosta, täällä on ollut mukavaa tavata, hauskaakin”, Lehtovirta hymyilee.

On aika puhua vielä kerran runoista. ”En muista, milloin olisin ollut näin inspiroitunut kuin tänä aamuna. Jotenkin runoihin liittyvät ajatukset alkoivat elää”, Lehtovirta kertoo.

Annetaan siis mennä!

MERKITYS. Psykologina ja psykologian opettajana sekä Suomen Psykologiliitossa ja Pirkanmaan Psykologiyhdistyksessä monien vuosien ajan vastuutehtävissä toimineelle Marjatta Lehtovirralle ihminen on ollut aina kiehtova mysteeri. Hän on myös lapsesta saakka kysellyt, mikä tai kuka on Jumala. Pohtinut henkisyyttä.

”Kokoelmassa on aika isoja teemoja: elämä ja kuolema. Ne asiat, mitkä ovat olleet keskeisiä kysymyksiä itselle, ovat vaikuttaneet siihen, mitä kokoelmaan on tullut.”

Runoissa näkyvät Lehtovirran tekemät matkat ja pyhiinvaellukset, Lähi-idän mystiikka ja katolinen erämaaluostarikuvaus.

Suomalainen saaristo on myös runoissa läsnä. ”Inspiraatiota olen ammentanut muun muassa Klovharun saaresta”, Lehtovirta kertoo. Hän oli runokokoelman viimeistelyvaiheessa viikon samassa saaressa, jossa Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä kirjoittivat ja tekivät taidetta puolisen vuotta kerrallaan liki kolmen vuosikymmenen ajan.

”Siellä meren ympäröimänä − ne orvokkimeret ja kukat ja linnut ja kaikki. Niitä ei osaa edes muuttaa sanoiksi, mutta ajattelen, että sillä saarella olo oli tärkeä hipaisu runojen loppuun saattamisessa.”

LAPSEKSI. Vastapainona orientaalisuudelle ja henkisyydelle ovat Päijänteen rannalla eletyt lapsuuden kesät ja niiden pysyvät vaikutelmat runomuotoon puettuina.

”Julia Kristeva puhuu khorasta, joka tulee kreikan kielestä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi luolaa tai kohtua.”

Marjatta Lehtovirta on innostunut tämän bulgarialais-ranskalaisen filosofin ajatuksista: ”Kun lapsi syntyy, hän on esikielellisessä tilassa, jossa vielä ei ole sitä, mikä myöhemmin tulee, kun kognitiivinen puoli sanoissa alkaa korostua. Itselläni nämä lapsuusrunoni etsivät väylää sinne varhaisuuteen, sinne khoraan.”

”Risto Ahti puolestaan puhuu ihmisen itsestä. Se on tila, missä ihmisellä ei vielä ole tapoja eikä tottumuksia. Tämä luova tila jatkuu jonnekin kolmeen ikävuoteen asti. Sinne saakka

Marjatta Lehtovirralle ihminen on ollut aina kiehtova mysteeri. Hän on myös lapsesta saakka kysellyt, mikä tai kuka on Jumala.

"Länsimaissa on vahvan rationaalinen ja tieteellinen maailmankuva. Taide auttaa meitä löytämään alkulähteitä."

harvemmin ulottuu, mutta ehkä sieltä saattaa jotakin runoihin virrata”, Lehtovirta miettii.

”Kun kirjoittaa runoja, niin kuuntelee sitä lapsen ääntä. Korvilla on iso merkitys.”

Lehtovirran runoissa tämä lapsi miettii suuria asioita. Lukija tuntee hellyyttä runoja lukiessaan. ”Iloinen olen, että olet sen tuolta löytänyt”, Marjatta toteaa kuullessaan, että aito lapsen ääni välittyy säkeistä. ”Olen pyrkinyt pienen Marjatan nahkoihin, muistamaan, mitä silloin on kokenut.”

SÄVYT. Risto Ahti vilahtelee Lehtovirran puheissa usein, niin nytkin kun runoilija pohtii ääneen omien runojensa äänensävyjä: ”Risto puhuu sellaisesta käsitteestä kuin olenta, se tarkoittaa runojen jonkinlaista ääntä, se on runon kvaliteetti, jonka pitäisi olla tasalaatuinen.”

Lehtovirran kirjoittamisen tapa on löytynyt noin kymmenen vuoden ak-

Kävelen syysyönä kotitiellä Korkeuksissa tähtien himmeä huntu: Sielujen silta, Linnunrata, Jaakopin puu Putoan avaruuteen Äkkiä taivas kirkastuu idästä länteen Ovi puun kyljessä aukenee Hippiäinen kotipihassa lentelee Etkö jo malta?

tiivisen harjoittelun tuloksena, olenta on asettunut tiettyyn asentoon. ”On niin monenlaista runoa ja monenlaista tyyppiä. Joku kirjoittaa hirveän älyllistä runoa. Toki kirjoittamiseen täytyy olla tietty älyllinen suhde, mutta se ei ole runoni laatu ollenkaan.”

Runo ei ole Marjatalle abstraktia muotokieltä, hänellä on teksteihinsä elävä suhde. ”Runo on minun ystäväni.”

KÄVELEMINEN. Lehtovirran runoissa kävellään ja vaelletaan paljon. Mutta käveleminen ei ole vain runojen symboliikkaa, se on Lehtovirralle elämisen tapa ja ajattelun väline. ”Minulla on kaksi asiaa, joiden avulla löydän tien itseeni: kävelyllä kirjoittaminen ja meditaatio”, Lehtovirta toteaa.

”Täytyy löytää reittejä, että pääsee perille.” Kävellessä löytyy ideoita, löytyy ratkaisuja.

Runojen kävely oli tapa, jolla Lehtovirta lähestyi tekstejään niiden työstämisvaiheessa. ”Jotkut asiat nousivat selkeinä esiin, toisissa koin kompuroivani. Loin hyvin kokonaisvaltaista suhdetta kirjoittamiini runoihin. Katsoin niitä ja luin niitä ääneen. Koin sen aika kehollisesti”, Lehtovirta kuvaa.

Toukokuussa 2020, kun kokoelman raakamateriaali oli kasassa, Lehtovirta lähetti käsikirjoituksen Wareliaan. Sen jälkeen käynnistyi työvaihe, jota Lehtovirta vertaa johonkin äärimmäistä tarkkuutta vaativaan käsityöhön: ”Täytyy olla tietoinen ote välineestä, jolla sitä hienosäätöistä kovertamista tekee.”

VUOROVAIKUTUS. Lehtovirta ajattelee, että ympäröivillä ihmisillä on ollut suuri merkitys siihen, millainen runokokoelmasta lopulta tuli. ”Paitsi että on välttämättömyys olla yksin, niin on hirveän tärkeää olla ihmisten kanssa”, hän miettii.

Lehtovirralla on ollut matkan varrella mukana esilukijoita, jotka kommentoivat tekstejä. ”Ehkä noin kahdeksan vuotta olen kirjoittanut näitä runoja. Koko ajan on tapahtunut – on jättänyt paljon runoja taakseen.” Kriittisinä lukijoina ovat olleet Risto Ahdin lisäksi oma puoliso ja perheen pojat sekä useampi kirjoittava ystävä.

Kustantamo löytyi Warelian kirjailijaksi jo aiemmin tulleen Ilona Tomin vinkin perusteella. ”Hän oli tosi tyytyväinen yhteistyöhön kustantajan kanssa. Totta kai mielessäni oli muitakin kustantamoja, mutta yhteistyön tapa, jota Ilona kuvasi, niin se sitten vakuutti.”

TYYTYVÄISYYS. Loppuaikana käsikirjoituksen viilauksen tarve oli sisäsyntyinen: ”Tekijän näkökulmasta muokkaus voisi jatkua loputtomasti, mutta jossakin vaiheessa ymmärtää, että sekin täytyy lopettaa.” Runojen valmistuminen prosessin loppuvaiheessa valkeni teksti kerrallaan. Lehtovirta ymmärtää runon tulleen valmiiksi, kun se hiljenee: ”Valmis runo ei jotenkin enää väitä vastaan. Jos on oikein huono runo, josta vielä voi tulla hyvä, niin sillä on kauhea rähinä. Runot kommunikoivat kanssani. Se on joku vuorovaikutuksellinen asia.”

”Toinen valmiin runon merkki on se, että se voi olla surullinenkin runo, mutta siitä tulee iloiseksi”, Lehtovirta kuvaa.

Loppujen lopuksi kirjoittajan mielen valtaa kiitollisuus. Lehtovirta hymyilee pohtiessaan tunteitaan valmiin kokoelman äärellä: ”Kaikki on tehty, mitä on ollut mahdollista tehdä. Sil loin voi olla tyytyväinen.”• -