Vallankumouksessa on aina ripaus gonzoa

Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous 100 s. Warelia 2021

Teksti: Jarmo Teinilä

Määritelmän mukaan gonzojournalismi on tosiasioita ja sepitettä yhdistävä journalismin muoto. Gonzo-journalismissa kyseenalaistetaan yleisesti hyväksytyt arvot ja vääristellään tietoisesti tosiasioita. Näiden piirteiden lisäksi gonzossa kielenkäyttö on liioitellun retorista ja sitä leimaavat bisarrit ja kreisit ilmaisut. Gonzon perustajana pidetään yhdysvaltalaista Hunter S. Thompsonia.

Epäilemättä Harri V. Hietikon Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous on yllä olevan määritelmän mukaan gonzoa, mutta kyse on muustakin.

Kirjan tarinaa kertoo arvoituksellinen Galleristi, joka omien sanojensa mukaan on kaikkitietävä ja kaiken näkevä, mutta voiko hänen sanaansa luottaa, sillä hänkin on gonzoa? Hän pohtii taiteen merkitystä vertailemalle erilaisia tulkintoja aiheesta ja päätyy toteamaan, että maailmaa pitäisi rakentaa ei poliitikkojen vaan taiteilijoiden visioiden mukaan.

Tarina alkaa, kun kaksi lehtimiestä Artjom Moksa Nuorempi ja Oleg alias Omppu matkaavat Vostokista Gonzoon. Perille päästyään senttaajat popsivat neonvihreitä pillereitä pohtien vapauden käsitettä ja muita metafyysisiä ongelmia sekä juovat viinaa aina kun sitä saavat. Käynnissä oleva sota saa Nojatuoligeneralissimuksen huolestumaan, sillä fascistit painavat ankarasti päälle. Teos on neuvostohenkinen dystopia ja farssi, jota höystävät korkeakirjalliset viitteet ja halpahintainen porno. Hietikon suhde todellisuuteen on sama kuin Hunter S. Thompsoniin: parodinen.

Tapahtumat syöksyvät eteenpäin ja vaikka lukujen nimien mukaan aikajana on kolme vuorokautta, ajalla sinänsä ei ole juurikaan merkitystä. Kirja kasvaa historiallisten viitteidensä ansiosta omituiseksi ilmestykseksi, joka menneisyyden lisäksi tuntuu kurkottavan myös tulevaisuuteen. Vallankumous tulee toisena päivänä. Galleristi summaa tapahtumat kolmantena. Gonzon lisäksi teosta voisi pitää spekulatiivisena fiktiona.

Miten nykyään voidaan erottaa gonzojournalismi journalismista, kun median suoltamat uutiset vaikuttavat aprillipiloilta? Kepposista on tullut tappavia, mutta arkipäiväisiä. Totuudesta vaarallisempaa kuin valheesta, liioittelusta vähättelyä. Kun Capitolille kiipeää sarvipääshamaani, ja kun Bostonin ja Moskovan teekutsuliikkeet tarjoavat todella kovaa teetä, vaikuttaa siltä, että todellisuus tosiaan on paitsi gonzoa myös jossain määrin totta.

Teoksesta on helppo löytää yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin, vaikka oikeiden henkilöiden tai paikkojen nimiä ei mainitakaan.

Se että nimet tuntuvat olevan slaavilaisia, johdattaa lukijan ajattelua tiettyyn suuntaan. Vielä kun tekstissä vilahtelee sellaisia sanoja kuin tsaari ja nomenklatuura, mieleen tulee helmikuun vallankumous Venäjällä vuonna 1917. Gonzon kaupunki alkaa muistuttaa tuon ajan Pietaria. Tai tämän päivän Moskovaa.

Mutta jos unohdetaan slaavilaiset nimet ja se mitä koulussa on opetettu, tapahtumat voisivat sijoittua mihin maailman kolkkaan tahansa. Voisi jopa ajatella, että Hietikko on kirjoittanut ajattoman ja paikattoman kirjan, sillä aina jossain päin maailmaa on ollut ja tulee aina olemaan kaupunki kuten Gonzo.

Toisaalta nomenklatuuraa voisi ajatella historiasta irrallisena käsitteenä, joka kuvaa mitä tahansa valtaa pitävää eliittiä, jolloin Hietikon gonzoileva tyyli olisi keino kryptata kannanotto nykyään holtittomana vellovaan mediakeskusteluun, jota ohjaillaan ylhäältäpäin:

Kun kaikilla on mielipide ja kanavan lisäksi kasvava halu sen sanomiseen, parodiahorisonttiin katoavat vallankumoukselliset ajatukset unohtuvat pian tai palaavat vielä hullumpina, vaikka mikään ei todella muutu. Kaikki on pelkkää median luomaa irvokasta näytelmää. Gonzo – jonka koolla ei ole väliä, koska on suurkaupunki – pitää huolta, että sortavat rakenteet dekonstruoidaan miliisin toimesta.

Onko taide itseisarvoista vai pitääkö sillä olla kasvattavia ja poliittisia velvoitteita? Mooseksen aikoihin Jumala ilmestyi palavana pensaana, mutta paasaa nykyään yli seitsemänä miljardina lumihiutaleena tehden kaikesta poliittista. Kasvattaa ei saa, koska se sortaa yksilönvapautta. Miksi kouluttaminen on negatiivinen sana, mutta kouluttautuminen ei? Entä uudelleen kouluttautuminen? Kirjoja saa kirjoittaa ja lukea, mutta tietyin varauksin. Epäilemättä paha on banaalia, mutta hyvä banaalimpaa. Kaikkia edellä mainittuja asioita ei kirjassa mainita, mutta niitä lukija alkaa pohtia, kun vihjailevien sanojen mukana tarina kasvaa kansiensa ulkopuolelle. Lukija tempautuu mukaan katsomaan omia ennakkoluulojaan julmuuksien näyttelyyn, johon Galleristi vaivihkaa häntä houkuttelee. Kaikki tapahtuu viattomasti huumorin varjolla.

Hietikon tyyli vaihtelee Vonnegutista Jallun kautta Pahkasikaan ammentaen häikäilemättömästi huonon maun ehtymättömillä lähteillä ikään kuin alleviivatakseen, että tämä teos itsessään on taiteellinen vallankumous eikä mitään muuta vallankumousta ole tulossakaan. Todellisuus on gonzoa ja juuri siksi totta, sillä totuus riisuu kaikki naamiot.

”Tietenkin olimme myös säännöllisin väliajoin vahvistaneet itseämme setä tamburiinimiehen tarjoamilla pienillä pyöreillä, neonvihreää hehkuvilla ystävillämme, joten kalan hinnan, tajuntani kolmannen silmän ja hedelmällisten kreolikaunotarten alati muotoa muuttava todellisuus alkoi jälleen olla vähintäänkin vankka tosiasia.” (Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous, s. 83.)•

Anssi Arohonka longe rariss!

Tervetuloa kirjatarinoiden pyörteeseen! Legendaarinen antikvaari Anssi Arohonka vie lukijan nautinnolliselle matkalle vanhojen kirjojen ja niiden myyjien ja keräilijöiden maailmaan. Moista muistelmateosta ei ole Suomessa ennen kirjoitettu, joten Arohongan yksityiskohtaiset muistelmat ovat myös bibliofiilisen tietämyksen aarreaitta. Arohonka on verrattoman viihdyttävä tarinaniskijä.

Elämäni suuri unelma toteutui, kun avasin liikkeen keväällä 1979.

Koulua käyvät poikani pilkkasivat minua, kun kannoin jatkuvasti uusia kirjoja asuntoomme, ja ihmettelivät, miksi toin niitä, kun selvästikään en kuitenkaan lukenut niitä.

Lopetettuani liikkeen en jäänyt niinkään kaipaamaan kirjoja – joita minulla kotikirjastossani on riittävästi loppuelämäkseni – kuin asiakkaitani, monia suurestikin.

"longe rariss!" on lyhyempi muoto määritelmästä "liber longe rariss", jota on käytetty vanhoissa huutokauppaluetteloissa erittäin harvinaisista kirjoista.

Anssi Arohonka on ollut suomalaisen kirja-alan tunnettu ja tunnustettu vaikuttaja vuosikymmenien ajan. Hän on Suomen Antikvaariset Kirjakauppiaat -yhdistyksen ja Mika Waltari -seuran kunniajäsen.

Jari Olavi Hiltunen Romuluksen sielu Theseuksen henki

Mitä kirjallisuuden kiintotähdet eli klassikkokirjailijat opettavat kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja elämästä? Jari Olavi Hiltusen galaktinen runousoppi seuraa kirjallisia tähtipolkuja: Romuluksen sielu ja Theseuksen henki ovat esseekokoelmia, joissa peräkkäiset kirjailijaelämäkerrat seuraavat toisiaan.

Theseuksen henki ja Romuluksen sielu vetävät puoleensa kuin musta aukko: kerran sinne jouduttua on hankala päästä pois. Kirjailijaelämäkertoja lukiessa syntyy hinku haalia ympärilleen keko kulloinkin vuorossa olevan kirjailijan tuotantoa, jolloin ajattelun avarrusmatka lukemisen vapaaseen pudotukseen on valmis. – Pasi Lankinen, kirjablogi Lukemiani.

Mikä aarreaitta! – Jari Sarasvuo, Twitter.

Jari Olavi Hiltunen on ulvilalainen kulttuurijournalisti, kirjallisuuskriitikko ja äidinkielen opettaja.