Viimeinen ja tärkein

Raimo Seppälä (oikealla) ja Marko Vesterbacka Seppälöiden kodissa Tampereella 7.8.2020. Kuva: Eeva-Liisa Seppälä.

Teksti: Marko Vesterbacka

Jonakin heinäkuun jälkipuolen päivänä 2020 Warelian toimistoon oli tullut kirje Raimo Seppälältä. Sain sen käsiini pienellä viiveellä: olimme olleet perheen kanssa kesälomamatkalla, jolta palattuamme kävin tapani mukaan varhaisella aamukävelyllä ja poikkesin toimistossa. Näin kirjeen, otin sen mukaan, keitin kotona aamukahvit ja istuin alas. Kuoressa oli ohuehko käsikirjoituspinkka saatteineen.

En tuntenut Seppälää henkilökohtaisesti, mutta kirjoittajana tämä Aamulehden entinen päätoimittaja oli tullut minulle tutuksi jo ollessani koulupoika. Toiveammattini oli alakoulun loppuluokilla ollut lehtimies, journalisti. Kasvoin sanomalehdenlukijaksi Aamulehden äärellä juuri sinä aikana, jolloin Seppälän vaikutus oli lehdessä vahvimmillaan. Myöhemmin olin lukenut lähdeteoksina myös hänen monia kirjojaan, ehtihän hän kirjoittaa sanomalehtityönsä rinnalla ja jälkeen peräti noin sadan tietokirjan tuotannon. Enää hän ei ollut kuitenkaan julkaissut uutta kirjaa vuosiin.

Luin Kolmen sotilaan tarinan käsikirjoituksen yhdellä istumalla alusta loppuun.

En helposti itke lukemani äärellä, mutta Leo Takalan tarinaa lukiessani kuivasin silmäkulmaani. Kirjan kaikki kolme tarinaa olivat taitavasti rakennettuja, ja yhdessä kertomusten sarja muodosti erityisen vaikuttavan kokonaisuuden. Kokonaisvaikuttavuutta lisäsi Seppälän kertomisen tapa: pienimuotoisuus ja vähäeleisyys.

Kirja oli Seppälän omin sanoin ”kiitoskirja”.

Hän kertoi siinä kolmen tuntemansa rivimiehen kautta talvi- ja jatkosodan uhrauksista ja niiden merkityksestä. Se oli hänen kiitoksensa ”sille sukupolvelle, joka pelasti meille kaikille jälkeentuleville suomalaisille itsenäisyytemme ja sananvapautemme”.

Yksi kolmesta tarinasta kertoi Seppälän vaimon Eeva-Liisan isästä Frans Suomisesta.

"Frans Suomisella oli vakaa käsi ja tarkka silmä. Ampumaradalla hän teki maalitaulujen mustuaisista tohjoa. Sotamies palkittiin korpraalin natsalla ja koulutettiin Porin Rykmentissä pikakivääriampujaksi. Osumatarkkuuden merkitys moninkertaistui.

Sotilaspassiin kirjoitettiin: Hyvä ampuja. Paljon muuta siinä ei ollutkaan. Tuntomerkit: pituus 164 cm, silmät harmaat, hiukset ruskeat. Tämä tieto jäi armeijan kirjoihin huhtikuussa 1922. Vastaisen varalle."

Vastasin Seppälälle samana päivänä ja sain kutsun tulla tapaamaan häntä ja Eeva-Liisaa Sotkankadulle Tampereelle. Istuin heidän luonaan yhden elokuisen iltapäivän. Hyvin pian tehtiin myös kustannussopimus ja ryhdyttiin editointityöhön. Ystävystyttiin.

Olimme sopineet, että kirja julkaistaan tulevana kesänä 2021 Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä. Ehkä korona olisi jo silloin hellittänyt, arvelimme, ja Raimo pääsisi esittelemään kirjaansa jossakin tilaisuudessa.

Seuraavassa kuussa selvisi, ettei Raimolla itsellään ole ehkä aikaa ensi kesään asti. Hän ei tästä kertoessaan hoputtanut eikä edes pyytänyt, mutta kiristin aikataulua. Kirja tehtäisiin valmiiksi mahdollisimman pian ja julkaistaisiin 1. tammikuuta 2021. Näin myös tapahtui.

Painosta kirja tuli jo joulukuun alkupuolella. Joulukuun yhdeksännen päivän iltana meni Raimon ja Eeva-Liisan luo painettujen kirjojen kera.

Raimo ja Eeva-Liisa saivat lämpimäiskappaleet Tampereella 9.12.2020. Varsinaisesti kirja julkaistiin 1.1.2021. – Kuva Marko Vesterbacka.

Viime viikkonsa Raimo vietti pääosin hoitokodissa. Aamulehden Simopekka Virkkula kävi emerituspäätoimittajaa haastattelemassa. Aukeamajuttu ilmestyi loppiaisen lehdessä. Kaksi muuta haastattelua julkaistiin 8. tammikuuta, toinen Tyrvään Sanomissa ja toinen Länsi-Suomi-lehdessä. Länsi-Suomessa Raimo totesi:

"Tämän kirjan kirjoittamiseen minulla on ollut suuri sisäinen paine. Tämä piti tehdä, se on viimeinen ja tärkein."

Samana päivänä Raimon ystävä, toimittaja Maarit Tyrkkö kirjoitti kirjasta Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton verkkosivuilla otsikolla ”Ei saa unohtaa”: "Se on helmi tietokirjailija Raimo Seppälän tuotannossa. 73 sivua vaikuttavaa tekstiä sotilaista Leo Takala, Frans Suominen ja Frans Veirola. Tapahtumapaikkoina muun muassa Pelkosenniemen Joutsijärvi helmikuussa 1940, Kollaa maaliskuun alussa 1940, muutamia päiviä ennen talvisodan päättymistä ja Simpele heinäkuussa 1941. Kaikki miehet ovat kirjoittajalle läheisiä – appi, puolison isä ja kummisetä sekä naapurin Leo-poika. Kun viestittelin loppiaisena Raimon kanssa ja kerroin kirjoittavani jotain Sanomalehtimiesliiton kotisivulle, hän vastasi: 'Lyhyt sota kaukana kotoa järkyttää minua. Tähän oli sisäinen pakko. Kiitos kun kirjoitat. Makoilen täällä hoivakodin sängyssä. Halit.'" Tiistaina 26.1. sain viestin Raimon pojalta Jari Seppälältä. Raimo oli nukkunut rauhallisesti pois sunnuntai-iltana 24.1. hoitokodissa.

”Kaikesta näkyi, että hän oli valmis lähtemään”, Jari kirjoitti. ”Yksi tärkeimmistä asioista oli, että hän sai viimeisen kirjansa tehdä ja nähdä. Suurkiitos siitä, että tartuit asiaan ja vieläpä aikataulua aikaistettiin. Se jää hänen pitkältä uraltaan ja lämpöisistä muistoistaan ihan päällimmäiseksi mieleemme.”

Kiitos Raimo, kiitos Eeva-Liisa ja Jari, että saimme tutustua ja saimme tämän tehdä.•