6 minute read
Maailmankahva sanojen takana
from Wareliaani 2021
by warelia
Jutun jälkeen Jani Saxellin kirja-arvostelu: "Alussa oli telakka"
Teksti ja kuvat: Minna Isotalo
Advertisement
Mustaan talvitakkiin pukeutunut pitkä mies astuu sisään Kustannusliike Warelian kivijalkapuodin ovesta. Vielä hän voi toivottaa terveisiä Turusta, jonne hänen uusimman romaaninsa Maailmankahvan tapahtumat sijoittuvat. Ajankohtaista on kuitenkin muutto Tampereelle. Kenties maisemanvaihdos ja Maailmankahva merkitsevät käännekohtaa viisikymppisen Jarmo Teinilän kirjailijanuralla. Se jää nähtäväksi, varma voin olla vain siitä, että olen juuri saanut lukea väkevintä ja ehdottomasti vetävintä työväenluokan kuvausta pitkiin aikoihin.
Jarmo Teinilä on akateemisesti kouluttautunut duunari, jonka käsittelyssä telakka taipuu shakespearelaisen draaman näyttämöksi. Maailmankahva kertoo erilaisten maailmankuvien yhteentörmäyksestä. Se on myös rakkaustarina sekä raatorealistinen kuvaus telakkatyöläisen arjesta, jonka painoa hersyvä huumori keventää. Teinilä on taikonut erilaisten todellisuuksien kudelman, jossa kerronta vaihtelee toteavasta lyyriseen.
”Pidit siis lukemastasi? Hyvä niin. Halusin luoda teokseen monta tasoa, siinä pilkahtelee jopa swedenborgilaista mystiikkaa”, Teinilä naurahtaa.
Mystisyys pulpahtelee romaaniin niin kohtalon äänen ottavan kertojan kuin teoksen päähenkilöihin lukeutuvan nuoren Johanin kautta. 1700-luvulla eläneen ruotsalaisen Swedenborgin mukaan kaikilla fyysisillä asioilla on vastineensa yliaistillisessa henkimaailmassa. Autismin kirjolla oleva Johan Nilsson maalaa tauluja ja ”näkee” välähdyksiä tulevasta, hänelle aistillinen maailma on yliaistillisen maailman jälkikuva.
Kiehtovaa Johan Nilssonin hahmossa on myös hänen mykkyytensä. Johan on hylännyt sanat, koska ne pakottavat olemiselle rajat. Kommunikaatioon ja kieleen liittyvä problematiikka kiinnostaa kirjailijaa.
”Ihmiset ajattelevat sanoilla ikään kuin sanojen ulkopuolella ei olisi mitään vaikka kaikki on sanojen ulkopuolella. Yleisesti ottaen voisi kenties puhua sanafetissistä, kun ihminen pyrkii luomaan maailmankuvansa sanojen avulla, mutta toisaalta, onko mitään muutakaan vaihtoehtoa.”
Teinilä kertoo tehneensä yleisen kirjallisuustieteen gradunsa Samuel Beckettistä, joka kuvaa monissa kirjoissaan sitä hetkeä, kun sanat pettävät ja merkitykset katoavat.
”Onhan se hupaisaa, kun kieli, joka on kehittynyt tuhansien vuosien saatossa nykyiseen pisteeseen, epäonnistuu sen ainoassa tehtävässä eli toimia kommunikaation välineenä”, hän miettii.
Muistan lukeneeni Beckettiltä näytelmän Leikin loppu, mutta eipä siitä juuri muistijälkiä jäänyt. Tässä ja nyt uskon vakaasti, että Teinilän mykkä ja herkkä Johan, telakan persvakoäijien joukkoon sopeutuva poikkeusyksilö ei pyyhkiydy mielestäni yhtä helposti.
Hän katseli meren yli, kuinka Naantalin Nesteen öljynjalostamon piipusta löi lieska tasaisin väliajoin. Se kuulosti lohikäärmeeltä. Sellaiselta, joita voi nähdä vanhoissa kartoissa. Taivas oli kuin hauraan käden kangasliidulla piirtämä. Yhdellä silmäyksellä hän näki kolme kaupunkia, Turun, Raision ja Naantalin, niin korkealla Jamirentin taukokoppi oli. Hän kuvitteli maiseman mustavalkoiseksi. Aivan kuin nuori runoilija, joka käyttää vanhoja sanoja niitä täysin ymmärtämättä, Johan Nilsson katsoi lahdelle. Siellä seilasivat purjelaivat, jotka olivat tuomassa hedelmiä siirtomaatavarakauppoihin. Ja eksoottisia mausteita. Joku tuuppasi kopin oven auki ja se osui Nilssonia selkään. Vielä kerran hän vilkaisi lahdelle, mutta vanhat laivat olivat jo menneet.
Maailmankahva on Jarmo Teinilän viides kaunokirjallinen teos. Se on työläistrilogian toinen osa, kolmas on tekeytymässä. Mutta millainen näkijä ja kokija hän oikein on? Mies vastaa, että tiesi jo teini-ikäisenä olevansa kirjailija. Ensimmäisen kirjan kirjoittami-
Teinilän mukaan duunarihommissa oppii tyytymään vähään ja haaveilemaan isosti. – Haastattelu tehtiin Warelian toimistossa Sastamalan Kirjakorttelissa. Kadun toisella puolella Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi.
nen kuitenkin pelotti ja siksi sen aloittaminen viivästyi vuosikymmenillä.
”Oli selvää, että minun piti aivan ensiksi käsitellä lapsuuden traumat kirjoittamalla Tuonelan mustat linnut, jotta voisin tulla kirjailijaksi.”
Teinilä on kirjailija, joka ei halua kertoa lapsuuden traumoistaan julkisuuteen. Ensimmäinen kirja puhui oleellisen, vaikka onkin täysi fiktio. Esikoisen jälkeen kirjat ovat syntyneet kuin itsestään.
”Kaikista teoksista minulla on ollut selvä idea ennen kuin olen alkanut kirjoittaa niitä. Tälläkin hetkellä minulla on kaksi selvää tarinaa päässäni jonossa, jotka vaativat tulla kirjoitetuksi.”
Maailmankahva sai alkunsa, kun Teinilä meni telakalle töihin. Työkavereiden alatyylinen ja mauton huumori nauratti ja hän kirjoitti miesten heittoja ylös muistikirjaansa. Pikkuhiljaa tarina alkoi hahmottua ja kirjoitti ikään kuin itse itsensä. Kirjoittamisprosessia Teinilä kuvaa antoisimmaksi tähän mennessä. Hän kirjoitti nopeasti ja pitkiä päivíä, nauroi hahmojensa kanssa ja heille.
”Läpänheitto kuuluu äijämäisille työpaikoille ja sen tehtävä on lisätä ryhmäkoherenssia ja keventää tunnelmaa. Koska duunarityö on yleensä tylsää, tauoilla kerrotut jutut auttavat porukkaa jaksamaan. Jos asiaa ajattelee kyynisesti, voisi sanoa, että duunari on valmis tekemään kaikkensa ollakseen herransa nöyrin palvelija.” Vaikka Maailmankahvassa on mukana paljon autenttisia kohtauksia ja kommentteja, ei kumpikaan päähenkilöistä ole saanut innoitusta telakan väestä. Päähenkilöitään Teinilä kuvaa testihahmoiksi, joiden erilaisuus tuo syvyyttä kirjaan, jonka yksi tarkoitus oli katsoa maailmaa jyrkän fundamentalistisesta ja normatiivisesta vinkkelistä.
Maailmankahva on telakan väen nimitys jättiläismäiselle pukkinosturille, jolla laivan lohkoja siirretään paikoilleen, mutta se symboloi myös tietynlaista maailmankuvaa. Globaalin markkinatalouden puristuksessa telakalle on hioutunut omalakisensa toimintakulttuuri, jossa herrallakin on herra ja narrilla narri. Teos syväluotaa henkilöhahmogalleriansa kautta myös ääriuskonnollista sekä sosialistista maailmankuvaa.
Kaikki maailmankuvat ovat maailmankahvoja, Teinilä sanoo. Kirja kuvaa erilaisten maailmankuvien yhteentörmäystä traagisella tavalla, mutta kirjailijan tarkoitus ei ole saarnata. Silti hän toivoo, että jokainen, jolla on jyrkkä ja idealistinen maailmankuva, joka esittää vaatimuksia toisille ihmiselle rajoittaen heidän tapaansa olla, pysähtyisi miettimään, miksi näin on.
”Länsimaiseen ajatteluun kuuluu oleellisena osana suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus. Luonnollisesti myös sananvapaus. Erilaiset uskonnot ja ideologiat ovat ensimmäisenä rajoittamassa näitä. Pyrin tässä teoksessa näyttämään yhden esimerkin avulla, mitä siitä seuraa.” Teinilä ei väitä, että kaikki teoksessa esiintyvien ihmisryhmien edustajat olisivat todellisuudessa kuvatun kaltaisia. Hänelle oli tärkeää kertoa tarina siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen seuraa jotain tiettyä ideologiaa missään vaiheessa kyseenalaistamatta sitä.
Myös Maailmankahvan kertoja toteaa: Loppujen lopuksi usko Jumalaan, sosialismiin tai mihin tahansa muuhun muut ulos sulkevaan järjestelmään on pelkkä valinta. Jos sillä tuli autuaaksi, niin mikäpä siinä.
”Tiedätkös sinä poika, mikä tuo iso laite on, joka lennätti lohkon paikalleen?”
Poika pudisti jälleen päätään. ”Se on Maailmankahva.” Pomo nosti housujaan ja röyhisti rintaansa. ”Jotkut sanovat sitä kirkoksikin.” Pomo katsoi poikaa kuin isä, joka on saattamassa esikoistaan rintamalle lähtevään junaan. ”Tässä on telakka-alueen kartta. Pidät sitä aina mukana kuin Ylämaan mummu Raamattuaan. Etkä hävitä sitä.”
Fyysisesti raskas työ on nuoresta pitäen ollut osa Jarmo Teinilän elämää. Hän meni armeijan jälkeen Valkeakoskella aaltopahvitehtaalle trukkikuskiksi, ja piti työstään. Se oli helppoa rahaa nuorelle, joka tuhlasi kaiken levyihin ja kalliisiin vaatteisiin.
Kyseessä ei ollut mikään tietoinen ammatinvalinta, mutta erilaiset duunarihommat ovat saaneet jatkua, työpaikat seuranneet toistaan. Duunarihommat Teinilä aikoo silti lopettaa heti kun se on mahdollista, koska on hänen mu-
kaansa täysin järjetöntä tuhlata elämäänsä sellaisessa työssä.
”Hommista on kaiken lisäksi tullut huomattavasti raskaampia kuin mitä ne olivat 1980-luvulla. Näin siksi, että työpaikoilla on vähemmän työtekijöitä suhteessa tehtyyn työmäärään. Tämän päivän duunareista harva jaksaa eläkeikään asti ja monien kohtaloksi tulee sairaseläke, kun kroppa yksinkertaisesti hajoaa.”
Teinilä sanoo oppineensa paljon työväenluokasta ja työväenluokalta. Vaikka hän aluksi pelkästään sympatiseerasi sitä, on hänen asenteensa duunareita kohtaan nykyään ambivalentti.
”Arvostan heidän peräänantamattomuuttaan, vaikka heidän tulevaisuutensa ei aina näytä kovinkaan hohdokkaalta. Silti he jaksavat puurtaa työssä, jolla ei tunnu olevan mitään merkitystä. He ovat todellisia sisyfoksia, jotka saavat palkkaa vain sen verran, että sillä pystyy juuri ja juuri pyörittämään pienen perheen elämää.” ”Duunarihommissa olen oppinut tyytymään vähään ja haaveilemaan isosti.”
Maailmankahva kuvaa työväenluokkaa, mutta Teinilä epäröi voiko sitä sittenkään kutsua oikeaksi työläisromaaniksi. Lukijan silmille mystiikan myötä hetkittäin roihahtavat metafyysiset ongelmat, tajunnanvirtajaksot ja luontokuvaukset vievät teosta omaan suuntaansa.
”Usein ajatellaan, että ihmiset ja luonto ovat jollain tapaa erilliset, mutta eihän se niin ole. Me ihmiset olemme luonnon happamin osa, koska pystymme tuhoamaan oman elinympäristömme globaalilla tasolla tehokkaammin kuin mikään muu eliölaji”, kirjailija huomauttaa.
Hän pohtii hetken ja sanoo sitten: ”Ehkä Maailmankahvaa voisi kutsua nimellä uusi työläisromaani tai moderni työläisromaani. ”
Tapaamisemme lähestyy loppuaan. Realistisesti kerrottuna se päättyy siihen, että kirjailija kiirehtii kuselle läheiseen ravintolaan. Mielessäni pyörii teoksen loppuhuipennus, Johan Nilssonin viimeisin maalaus sekä Maailmankahvan välittämä iso kuva: luonnon suurta olemassaoloa vasten ihmiselämä on melko koomista reuhtomista.
Koska tämä kaikki sitten tapahtuu? Ei vielä, sillä se on tapahtunut jo. Taivaanranta lainaa hehkuvat värinsä metsään maatuneen tytön huulilta: joka ilta, kun aurinko laskee, nousee hiljainen huokaus, jolle voi keksiä erilaisia selityksiä. Siihen luonto itse ei vaivaudu. Liike aluskasvillisuuden seassa on vaistonvaraista. Metsä on ötököiden metropoli, jossa karnevaalit jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun luut jo näkyvät.
Miksi Jumala sitten on alasti, miksi laulaa?
Luonto on salaisuus, jossa ei ole mitään mystiikkaa, mutta kaikki on ihmeellistä.• (Artikkelin pidemmät kursivoidut kohdat ovat lainauksia Jarmo Teinilän romaanista Maailmankahva.)
