Kaikkien kivien kääntäjä

Teksti: Salla Yli-Erkkilä

Historiankirjoissa kerrotaan, että punaisten Pohjoisen rintaman ylipäällikkö Hugo Salmela kuoli punaisten esikunnassa eli Tampereen Teknillisessä opistossa maaliskuun 28. päivänä 1918 tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Vakiintuneen käsityksen mukaan räjähdys johtui punapäällikkö Kustaa Salmisen esikunnassa räjäyttämästä käsikranaatista.

Tohtori Kimmo Lehtimäki lähti tarkastelemaan Salmelan kuolemaa puhtaalta pöydältä. Hänen perusteelliset tutkimuksensa osoittavat, etteivät todisteet todellisuudessa tue väitettä käsikranaatin räjähdyksestä, eivätkä sitä, että Kustaa Salminen olisi räjähdyksen aiheuttanut. Räjähdyksen syy oli aivan toinen. Samalla Lehtimäen tutkimukset nostavat esiin muitakin asioita, joiden totuus on erilainen kuin Tampereen taisteluista on aiemmin kerrottu. Lehtimäki on aiemmin julkaissut aiheesta alustavat päätelmänsä yhdessä historiantutkija ja kirjailija Timo Malmin kanssa lyhyessä artikkelissa Kanava-lehdessä (1/2020, s. 49–51). Tietokirjailija, Uuden Suomen entinen päätoimittaja Jyrki Vesikansa kommentoi kirjoitusta tuoreeltaan 15.2.2020 Iltalehden kolumnissaan:

"Voisi luulla, että vuoden 1918 tapahtumista on Suomessa kerrottu kaikki olennainen. Kimmo Lehtimäki ja Timo Malmi osoittavat kuitenkin Kanavassa (1/2020), että punaisen Tampereen ylipäällikön Hugo Salmelan kuolemasta on satuiltu vuosikymmeniä. Saatiin siis oiva esimerkki väärän tiedon kertautumisesta. Lähdeviitteet saattavat olla kohdallaan, mutta perimmältään kaikki toistelijat – minä mukaan luettuna – ovat nojautuneet samaan satuun. Onneksi joku paljastaa virheen.” Kimmo Lehtimäki käy Punaisen ylipäällikön kuoleman 333 sivulla juurta jaksaen läpi kaiken, mitä tapahtumasta on tiedettävissä. Perinpohjaisesta kirjasta muodostuu samalla uudenlainen kokonaisnäkökulma Tampereen taisteluihin.

Kimmo Lehtimäellä on aiheeseensa henkilökohtainen suhde. Sisällissota kosketti hänen sukuaan sekä äidin että isän puolelta hyvin konkreettisesti.

”Isoisäni, kirjailija, kansanedustaja Konrad Lehtimäki (1883–1937) tuomittiin kuolemaan huhtikuun lopulla 1918. Kuolemantuomioita langetettiin noina viikkoina runsaasti ja vähin todistein”, Lehtimäki sanoo.

”Minulla on kopio sähkösanomasta, jossa Juhani Aho vetoaa tuomion täytäntöönpanon lykkäämisen puolesta, sekä Suomen johtavien kirjallisuus-

”Isäni ei koskaan puhunut minulle vuoden 1918 tapahtumista katkerana. Pariin eri kertaan hän vain ikään kuin varmisti, että tiedän tapahtumien tosiasiat. Ne hän kertoi ilman tunteiluja.”

piirien allekirjoituksillaan vahvistama yhteinen lykkäysvetoomus. Tuon vetoomuksen allekirjoittajina oli kirjailijoita, kustannusjohtajia, kirjallisuusprofessoreita ynnä muita."

"Lopullinen tuomio siirtyi päivään 11.12.1918. Konrad todettiin tuolloin kaikkiin syytöksiin syyttömäksi ja hänet vapautettiin välittömästi.”

Kimmo Lehtimäen isoisän nuoremmat veljet Verner (1890–1938) ja Jalmar (1897–1934) taistelivat sisällissodassa punakaartissa merkittävissä asemissa. Verneristä tuli Hugo Salmelan kuoltua koko Tampereen puolustuksen ylipäällikkö. Veljekset pakenivat vuoden 1918 tapahtumien jälkeen maasta, eivätkä tänne ainakaan virallisesti koskaan palanneet.

Vaikka sisällissota oli koskettanut Lehtimäen useita esi-isiä, näistä asioista ei kotona paljonkaan puhuttu:

”Isäni ei koskaan puhunut minulle vuoden 1918 tapahtumista katkerana. Pariin eri kertaan hän vain ikään kuin varmisti, että tiedän tapahtumien tosiasiat. Ne hän kertoi ilman tunteiluja.”

Sisällissodan kokemukset varjostivat myös Kimmo Lehtimäen äidinpuoleista sukua traagisella tavalla:

”Äitini isä Hjalmar Österman (31) ehti palata Tampereen rintamalta kotiinsa Lokalahdelle, joka kuuluu nykyään Uuteenkaupunkiin. Paikallinen suojeluskunta haki hänet muutaman päivän kuluttua. Hjalmar kuoli Hämeenlinnan vankileirillä juhannuksen aatonaattona, 21. kesäkuuta 1918. Leskensä ohella häntä jäivät kaipaamaan äitini Eva ja kaksoispojat Usko ja Toivo.”

”Äitini ei puhunut minulle kotinsa 1918-tapahtumista koskaan mitään. Kun noista esivanhempieni kokemuksista ei suvuissamme enempää puhuttu, en osannut olla itsekään niistä katkera.”

Silti aihe veti Lehtimäkeä puoleensa:

”Luin vuosina 1997–2005 laajasti ja perusteellisesti vuodesta 1918 kertovia historiankirjoja. Huomasin, että Suomen vuoden 1918 historiankirjoitus on yhä täynnä keskenään täysin ristiriitaisia väitteitä ja outoja aukkoja. Valkoisten vapaussotakirjailijat eivät esimerkiksi voineet olla tietämättömiä Verner Lehtimäestä, mutta he vaikenivat hänestä kokonaan, lukuun ottamatta muutamia murhamieheksi leimaavia lauseita. Valpon kansioissa Verneristä käytettiin nimitystä ”Yhteiskunnan vihollinen nro 1”, Lehtimäki kertoo.

Kimmo Lehtimäen mukaan vasta Suomen valtion tilaamassa teoksessa Punakaartin sota (1981) professori Jussi T. Lappalainen kertoo Verneristä enemmän, ja vielä lisää kertoo professori Heikki Ylikangas teoksessaan Tie Tampereelle (1993).

Lehtimäki itse on kertonut isoisänsä veljien elämäntarinat kirjassaan Verner Lehtimäki. Punapäällikkö (2005).

Lehtimäki totesi Verner Lehtimäestä kirjoitettuaan, että kiviä riitti edelleen käännettäväksi. Hänen mielestään piti ottaa selvää, missä määrin vuoden 1918 tapahtumista kertova historiankirjoitus edelleen toistelee epämääräisiin lähteisiin pohjautuvia tietoja totuuksina niitä kyseenalaistamatta ja tarkistamatta.

”Hallitsevia olivat sodan voittajan pian sodan jälkeen julkistamat propagandistiset kertomukset. Propaganda on toki omaa aikaansa vasten peilattuna luonnollista ja ymmärrettävää”, Lehtimäki sanoo.

Lehtimäen mielestä ei kuitenkaan ole ymmärrettävää, että virallisessa suomalaisessa akateemisessa historiankirjoituksessa vieläkin, yli 100 vuotta tapahtumien jälkeen vaikuttaa olevan vaikeaa tulkita historiaa tasapuolisesti ja tosiasioihin perustuen.

”Kun uusia yksittäisiä entisestä poikkeavia julkaisuja ilmaantuu, tiedeyhteisö näyttää reagoivan niihin kahdella tavalla. Joskus äärimmäisen harvoin

se tulee julkisuuteen aggressiivisin vastakirjoitteluin. Monin verroin yleisempää on täydellinen vaikeneminen. Näin aikaisemmista totuuksista poikkeavat uudet kannanotot nopeasti häivytetään unohduksiin”, Lehtimäki pohtii.

Eräs suuren kokoluokan esimerkki monien historiantutkijoiden vieroksumasta tekstistä on Kimmo Lehtimäen mielestä ollut Väinö Linnan Pohjantähti:

”Väinö Linna julkaisi teoksensa Täällä Pohjantähden alla 2. osan syksyllä 1960. Teos sai laajaa kiitosta. Historiantutkijat kuitenkin vaikenivat. Se oli Linnalle pettymys, koska hän tiesi kirjoittaneensa teoksen, jonka kuvaus sisällissodasta oli aivan toinen kuin siihenastisen virallisen historiankirjoituksen.”

”Linna katkaisi hiljaisuuden antamalla haastattelun tukholmalaiselle valtalehdelle Dagens Nyheterille. Haastattelu julkaistiin marraskuun 13. päivänä 1960”, Lehtimäki jatkaa.

Linnan myötä Lehtimäki kokee löytäneensä kirjallisuudesta henkilön, joka on nähnyt historiankirjoituksen ongelmat samalla tavalla kuin hän itse ne näkee. Lehtimäki siteeraa suoraan Linnan puhetta Dagens Nyheterin haastattelusta:

”Luin vuosina 1997–2005 laajasti ja perusteellisesti vuodesta 1918 kertovia historiankirjoja. Huomasin, että Suomen vuoden 1918 historiankirjoitus on yhä täynnä keskenään täysin ristiriitaisia väitteitä ja outoja aukkoja", Lehtimäki kertoo. Kimmo Lehtimäki on hammaslääketieteestä tohtoriksi väitellyt suu- ja leukakirurgi, joka toimi vuodet 1987–2012 yliopistosairaalassa alansa ylilääkärinä. – Kuva: Jukka Vuokola.

”Minä tunnen vain kaunaa sitä tapaa kohtaan, jolla historiankirjoitus on suhtautunut vuoden 1918 tapahtumiin. Syventyessäni niihin huomasin, että minulta oli salattu totuus.” Sitten Linna toteaa: ”Tarkastelijan ei tarvitse olla missään henkilökohtaisessa suhteessa punaisiin ja heidän tappioonsa huomatakseen, että virallinen kuva on totuuden irvikuva”.

Dagens Nyheterin lehtijuttu käynnisti Linnan ja tiedeyhteisön välille kriittisen vuoropuhelun, joka jatkui joitakin kuukausia. Aika ajoin vielä tänäkin päivänä joukko historioitsijoita tulee julkisuuteen Linnaa rankasti väheksyen ja arvostellen.

Linna itse sanoi teoksestaan: ”Minä vain istuin salin keskelle ja kerroin sen, minkä kaikki jo tiesivät.”

Tähän jatkaa Lehtimäki: ”Nykyään puolet suomalaisista kokee vuoden 1918 tapahtumat Linnan Pohjantähdessä kertoman tarinan mukaisina. Sen osoittaa muun muassa Pilvi Torstin laaja tutkimus, jonka Gaudeamus julkaisi vuonna 2012. Yleisesti myös ymmärrettäneen, että yhteen pitäjään ja torppareihin sidottu romaani symbolisoi sodan hävinneen osapuolen yhteistä kokemusta.”

Lehtimäen mukaan virallisen historiankirjoituksen tarjoama ”sodan virallinen kokonaiskuva” on sittemmin muuttunut vain äärimmäisen hitaasti.

”Yksittäisistä tapahtumista on julkaistu paljonkin uutta ja aiempia virheitä korjaavia teoksia, mutta ne ovat hajallaan siinä massiivisessa ja ristiriitaisessa tietokentässä, mitä 1918–kirjallisuus nykyään muodostaa”, hän sanoo.

Kivien kääntämiseen on Lehtimäen mukaan siis edelleen syytä. Tätä alleviivatakseen hän kirjoitti kirjan punaisesta ylipäälliköstä:

”Hugo Salmelan kuolema on vuoden 1918 historiankirjoituksessa varsin merkittävä tapahtuma. Punaisen ylipäällikön kuoleman olen kirjoittanut paljastaakseni yhden konkreettisen, perustaltaan yksinkertaisen ja rajatun tapahtuman avulla sisällissodan histo-

Aiheuttiko käsikranaatti Tampereen teknillisen opiston räjähdyksen maaliskuun 28. päivänä 1918? Kimmo Lehtimäki esittää kirjassaan osatodisteita, joiden valossa hän haastaa tapahtumaan liittyvän virallisen historiankirjoituksen faktat. Kuvassa Teknillisen opiston kellarikerroksen tuhoja. – Kuva: Kansallisarkisto/Hämeenlinna.

riankirjoituksessa edelleenkin vallitsevaa valheellisuutta.”

Ei pitäisi lukittautua ehdottomasti totuudeksi julistettuun tietoon, vaan olla avoin:

”Kyse on vain yhdestä esimerkistä laajassa valheiden kentässä. Ehkä alitajuisesti toivon, että joku tai jotkut muut esimerkkini myötä rohkenisivat nostamaan esiin toisia vastaavia vääristeleviä myyttejä”, Lehtimäki pohtii.

Lehtimäki haluaa vielä palata Väinö Linnan kokemukseen Pohjantähden kirjoittajana ja siteeraa kirjailijan kannanottoja Dagens Nyheterissä marraskuussa 1960:

”Vaarallista on se, että valkoinen porvarillinen puoli on saanut [historiankirjoituksessa] käsityksensä ajetuksi läpi tavalla, joka teki kansalaissodasta haavan, sairaan kohdan Suomen ruumiiseen. Itsenäisen Suomen elämä rakentui valheelle.”

Sitten Linna vielä lisää: ”Sisällissota on pitkään ollut monille kuin kummitus. Nyt olisi aika katsoa sitä silmiin. Silloin se tulee häipymään.”

Kimmo Lehtimäki seuraa kirjassaan punaisen rintaman ylipäällikkö Hugo Salmelan toimia Tampereella päivä päivältä maaliskuun 1918 alusta hänen kuolemaansa saakka. – Kuva: Työväen arkisto. Lehtimäki miettii Linna-artikkelin äärellä: ”Siteeratut Linnan kommentit ovat valitettavan oikeutettuja vielä tänäkin päivänä. Suurelta osalta suomalaisia vuoden 1918 tapahtumat ovat jo unohtuneet tai ne ovat tulleet merkityksettömiksi. Kuitenkin tietämyksen ja muistamisen kentässä on edelleen kaksi jyrkästi toisistaan poikkeavaa ryhmää, joita voisi kutsua valkoisen perinteen ja vastaavasti punaisen perinteen kantajiksi. Milloin mistäkin putkahtaa esiin noiden ryhmien jyrkkiä kannanottoja ja niistä seuraavia aggressiivisia väittelyjä.”

Näiden väliin Lehtimäki sijoittaa heidät, jotka pyrkivät saamaan aikaan sovintoa eri leirien välille:

”2000-luvun alkupuolella osa historiantutkijoista nosti esiin filosofian, jonka mukaan vuoden 1918 sodalla on monta totuutta. Näkemys alentaa mielestäni sanan ”totuus” merkityksen sanan ”mielipide” tasolle, ja vie pohjaa oikean totuuden hakemiselta. Yhteisymmärryksen eli konsensuksen saavuttamista se toki voi helpottaa, mutta epärehellisyyteen tukeutuen.”

Lehtimäki siteeraa Linnaa vielä tähän konsensus-ajatukseen liittyen:

”Ei käy, että liehutamme kansallisen yhtenäisyyden lippua sen sijaan, että selvittäisimme mitä oikeasti tapahtui.” Linnan vaatimukseen ei ole Lehtimäen mielestä vieläkään riittävästi tartuttu. Ja sen vuoksi keskustelua pitää jatkaa, totuuksia kyseenalaistaa ja tutkia.•

Marjatta Lehtovirta Kävelen joen väärää puolta

"Runous on mysteeri, uskonnot ovat täynnä ihmeitä – kohtaamiset rikkovat ja eheyttävät meidät.

Marjatta Lehtovirta kulkee molemmilla puolilla virtaa, maisemaa, muistia ja tajuntaa. Lukijan on oltava hereillä: se, mikä näyttää ihmeeltä on luettava todeksi ja se, mikä näyttää todelta on pelkkä kulissi."

– Risto Ahti

Marjatta Lehtovirta on tehnyt työuran psykologian opettajana ja psykologina. Hän on julkaissut aiemmin kaksi tietokirjaa sekä matkakirjan Druidiset sirut – Santiago de Compostela kutsuu (2018). Kävelen joen väärää puolta on Lehtovirran ensimmäinen runoteos.