Lännetär X-XI by Varsinaissuomalainen Osakunta

LÄNNETÄR X–XI

L채nnet채r X-XI

JULKAISIJAT: Varsinaissuomalainen osakunta Maunu Tavastin Kilta

Päätoimittajat: Anna Korvenoja ja Hanna-Ilona Härmävaara Ulkoasu: Katariina Kunnaton Kuvat: Ilari Ahola, Aivar Alt, Teemu Halkosaari, Ninni Hamberg, Hanna-Ilona Härmävaara, Peeter Ilumäe, Liisa Jussila, Jaakko Juva, Jussi Kaarlonen, Olli Laivoranta, Juha Leino, Miika Ruissalo, Pihla Suomela, Ülar Vaadumäe, Katriina Valo, Jyri Äärilä Kansikuva: Ilari Ahola Paino: Tallinna Raamatutrükikoda, 2016

LÄNNETÄR X-XI

Esipuhe

Sisältö

Osakunnan arkea ja juhlaa

VSO 100

Kohtaamisia kuntiksissa Silloin kun minä olin fuksi… Hauen tarina Näytelmä: Hauen synty Tarinoita osakuntalaisilta osakuntalaisille Entisten emäntien muistelmia VaNa leijui uudelle vuosituhannelle Osakunta numeroina Osakunnan säännöt remonttiin Tunteita herättävät laulut saivat uudet kannet Uusia lauluja Virtuaalinen osakunta Uusia tuulia osakunnan verkkosivuilla Eliitti, traditio, viestinnän murros Haukirinki huudettu! Enemmän kuin tuhat sanaa Vaakunoiden metsästys Huumorintajuisia herrasmiehiä

12 16 22 26 36 42 52 54 56 57 59 63 65 67 69 72 74 76

Juhlavuosi kuraattorin silmin Vuosijuhla Puhe osakunnalle

80 95 105

Vanhoista tiloista uusiin

111

Tervetuliaispuhe tupareissa 112 Tilakriisi 115 Muutto uusiin tiloihin 124 Mitä osakunnan tilat merkitsevät minulle? 126

Ulkosuhteet 129 VSO:n ja Rotalian ystävyydelle Korp! Rotalian puhe varsinaissuomalaiselle osakunnalle osakunnan 100-vuotisjuhissa

130

145

VSO ja Rotalia sõprussuhete arengu sõlmküsimused Muistikuvia Rotaliasta ruplakeväänä 1992 ja myöhemmin Östgöta Nation säger: ”Ta lite bäska” Sikapleksin seikkailut Ruotsissa Osakunnan ja Maunu Tavastin Killan suhteista Retki kulttuuripääkaupunkiin Turun ja Porin lääni VSO:n ja SHO:n kesätapaaminen Kokemäellä

Osakunnan tieteilijät

Osakunnan tieteilijät Stokastisia algoritmeja fysikaalisperusteiseen liikesynteesiin Suomen ja viron kielen tutkijaksi Professori Auli Hakulisen puhe 100-vuotisjuhlissa

151 156 159 162 163 165 167 171

173 174 175 177 181

Kunniajäsenet 189 Elina Haavio-Mannila: Nuoruuden hurmaa ja kärsimystä vai akateemista riemua? Marjatta Väänänen: Tiukka tasavaltalainen Sauli Niinistö: Tasavallan presidentistä Varsinaissuomalaisen osakunnan kunniajäsen

190 193 196

In memoriam

199

Tulevaisuus

217

Mauri Veikko Luukkala Olavi Lähteenmäki Teuvo Larmi Rauno Alatalo Samuli Suomela Varsinaista rakkautta

200 202 208 211 213 218

LÄNNETÄR X - XI

ESIPUHE Käsissänne oleva Lännetär X–XI kertoo Varsinaissuomalaisen osakunnan lähihistoriaa vuosilta 1996–2016. Julkaisu on tehty arkistoja, toimintakertomuksia, Varsinaissuomalaisia, kronikkaa, tietokoneita, sähköposteja, muistitikkuja ja muistin sopukoita kaivelemalla. Lännettären ei ole koskaan tarkoitus toimia varsinaisena historiateoksena, mutta jokainen Lännetär on historioitsijoille arvokasta materiaalia. Lännettäressä kukin osakuntasukupolvi luo ajastaan kertomuksen ja nostaa tärkeäksi kokemansa tapahtumat, ihmiset ja kehityskulut esiin. Tämän Lännettären aiheet valikoituivat pitkälti osakuntalaisten ehdotusten ja toivomusten mukaan. Mukaan valikoituneet juttuaiheet kertovat niistä asioista, jotka ovat osakuntalaisten mielestä kiinnostavia ja erityisen tärkeitä muistaa. Kaikkea tärkeää on kuitenkin mahdoton saada dokumentoitua, ja joitain asioita ehtii kymmenessä tai kahdessakymmenessä vuodessa unohtua. Kaikkein tärkeintä, eli osakunnan jokapäiväistä elämää, on vaikeakin dokumentoida siten, että se saisi ansaitsemansa arvon. Vihjeitä siitä, miten asiat oikeasti olivat, löytyy kuitenkin eri juttuihin kootuista osakuntalaisten muisteloista. Hykerryttävimmän tiivistelmän 2000-luvun alun osakuntaelämästä antaa sisäpiirinvitsejä ja viittauksia todellisiin tapahtumiin täynnä oleva Hauki-näytelmä, joka esitettiin osakunnan 100-vuotisjuhlien silliksellä. Julkaisu on jaettu teemoittain kahdeksaan eri osaan. Julkaisun avaa osista suurin, Osakunnan arkea ja juhlaa, joka kertoo siitä, miten kahden vuosikymmenen aikana moni asia on osakuntaelämässä muuttunut ja toisaalta hyvin moni seikka pysynyt samanlaisena. VSO:n vuosittaisessa toiminnassa on tapahtunut hyvin vähän muutoksia, mikä kertoo ohjelmatarjonnan suosiosta ja mielekkyydestä. Kuntaillat ja juhlat ovat toistuvasti saaneet osakuntalaiset kokoontumaan yhteen. Opiskelijoita koskettavat puheenaiheetkin ovat pysyneet yllättävän samanlaisina vuodesta toiseen, kuten kertoo osakunnan omaan lehteen Varsinaissuomalaiseen perehtyvä teksti. Yhteiskunta ympärillämme taas on muuttunut 20 vuodessa valtavasti. Tämä näkyy erityisesti digitalisaatiossa ja sen myötä uusien viestintäkeinojen käyttöönotossa. Viestinnän murros olikin aihe, joka haluttiin tuoda tässä Lännettäressä esille. Se ei ole osakunnassa tarkoittanut vain uusia tiedonvälityskanavia, vaan myös osakuntahengailun moninaistumista sen siirtyessä osittain sosiaalisiin medioihin. Kiistatta isoin osakunnan kohtaama muutos viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana oli muutto uusiin tiloihin Uuden ylioppilastalon kuudenteen kerrokseen vuonna 2010. Siksi tilakriisi ja sen monet vaiheet ovat luonnollisesti tärkeä

LÄNNETÄR X - XI

8 osa myös tätä Lännetärtä. Kivuliaista tilataisteluista ja suuresta muutosta huolimatta uudet tilat on otettu hyvin käyttöön ja idea kodista keskellä Helsinkiä on säilynyt uusille aktiivisukupolville, kuten käy ilmi kolmannen osan viimeisestä kirjoituksesta. Kädessänne oleva Lännetär päätettiin julkaista numerot X ja XI yhdistävänä tuplanumerona, sillä kymmenen vuotta sitten numero X jäi satavuotisjuhlien valmistelun ja osakunnan historiateoksen julkaisun tuoksinassa tekemättä. Suurimman aukon osakunnan historiaan Lännettären ilmestymättömyys jätti siten, että 100-vuotisjuhlia ja niiden valmistelua ei ole aiemmin pyritty järjestelmällisesti dokumentoimaan. Se puute tulee nyt korjattua osassa kaksi, jossa kuraattorina vuonna 2006 toiminut Riikka Knaapi vie meidät muistelmillaan mittavan juhlavuoden kulissien taakse tavalla, josta piirtyy tärkeä muistelo osakunnan tähän mennessä suurimmasta juhlasta. Neljännessä osassa sukelletaan VSO:lle tärkeisiin ulkosuhteisiin. Iloksemme saimme kirjoittaa paitsi suhteistamme ulkomaalaisiin ystävyysjärjestöihin myös suhteista kotimaisiin osakuntiin ja Maunu Tavastin Kiltaan. Osion laajuuden perusteella moni voisikin heittää romukoppaan puheet varsinaissuomalaisten nurkkakuntaisuudesta − niin moneen yhteisöön VSO on viimeisen 20 vuoden aikana pitänyt yhteyttä. Erityisen tärkeät ovat luonnollisesti olleet suhteet Korp! Rotaliaan, jonka kanssa olemme juhlineet ystävyyssopimuksemme sekä 70- että 80-vuotisjuhlavuotta sitten viime Lännettären julkaisun. Viides osio on pyhitetty tieteelle. Osakunnan juhlahumussa joskus unohtuu, että osakunta on myös pieni tiedeyhteisö, jonka poikkitieteellisyys monipuolistaa jäsentensä ajattelua ja joka lopulta inspiroi myös valmistumaan. Opintojen jatkamisellekin VSO tarjoaa kannustusta, esikuvia ja innostusta, ja viimeisen parinkymmenen vuoden aikana VSO onkin kasvattanut monta tutkijanalkua. Kahteen heistä pääsee tutustumaan tämän julkaisun osassa viisi. Viidennen osion päättää emeritaprofessori Auli Hakulisen puhe satavuotisjuhlien avajaisissa. Osat kuusi ja seitsemän on omistettu kunnioittamaan osakunnan tärkeitä henkilöitä. Osassa viisi esitellään vuonna 2006 ja 2016 kutsutut kunniajäsenet: Elina Haavio-Mannila, Marjatta Väänänen ja Sauli Niinistö. Osassa seitsemän puolestaan muistellaan ansioituneita osakuntalaisia, jotka ovat jo poistuneet keskuudestamme. Varsinaissuomalainen osakunta on paitsi fyysinen myös henkinen koti keskellä Helsinkiä. Viimeisen 20 vuoden aikana yhä uudet fuksit ovat löytäneet tiensä VSO:lle ja muokanneet osakuntatoiminnasta aikansa näköistä. Monelle osakunta on tuonut uusia, pitkäaikaisia ystäviä ja joillekin on mukaan tarttunut myös elämänkumppani, kuten tämän julkaisun viimeisestä osasta paljastuu. Viimeisen osion myötä haluammekin toivottaa tuleville osakuntalaisille iloa kodista keskellä Helsinkiä ja siitä mahtavasta yhteisöstä, jonka se sukupolvi toisensa jälkeen kokoaa yhteen.

LÄNNETÄR X - XI

9 Lännetär X–XI ei olisi syntynyt ilman aktiivisia osakuntalaisia, joista moni lahjoitti aikaansa juttujen kirjoittamiseen. Heidän lisäkseen haluamme kiittää kaikkia osakunnan valokuvaajia, jotka juhlasta ja tapahtumasta toiseen ovat vuosien varrella ikuistaneet osakuntalaisten elämää ja mahdollistaneet, että tässäkin Lännettäressä välillä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Erityinen kiitos teoksen ulkoasun suunnitelleelle ja taiton toteuttaneelle Katariina Kunnattomalle, jota ilman Lännetär X–XI tuskin olisi ilmestynyt näin tyylikkään kirjan muodossa. Helsingissä 22. helmikuuta 2016 Anna Korvenoja ja Hanna-Ilona Härmävaara

LÄNNETÄR X - XI

OSAKUNNAN ARKEA JA JUHLAA

LÄNNETÄR X - XI

KOHTAAMISIA KUNTIKSISSA Teksti: Anna Korvenoja Vaikka vuosien 1996–2016 aikana Varsinaissuomalaisessa osakunnassa on nähty jo monta aktiivisukupolvea, on osakunnan ydintoiminta säilynyt suhteellisen samanlaisena vuodesta toiseen. Tärkeimpänä toimintamuotona ovat pysyneet lukuvuoden lähes jokaisena keskiviikkona järjestetyt osakuntaillat, jotka puhekielessä tunnetaan nimellä kuntaillat eli kuntikset. Kuntailtojen kaava on säilynyt vuosien mittaan tuttuna ja turvallisena. Emännistö on valmistanut iltapalaa, isännistö tarjoillut informaatiota, ja iltaan on sisältynyt yleensä ohjattu aktiviteetti tai vieraileva asiantuntija, joka on tullut kertomaan osakuntalaisille omasta alastaan.

Vierailijoita ja vaihtokertomuksia Viimeisen 20 vuoden aikana kuntailloissa vierailleet puhujat ovat usein tulleet muista HYY:n alaisista järjestöistä. Osakuntalaiset ovat kuulleet esimerkiksi Ylioppilasmiekkailijoiden, Helsingin yliopiston kendoseuran ja Akateemisen viiniseuran toiminnasta. Lisäksi osakunnalla on käynyt paljon asiantuntijoita muista järjestöistä ja organisaatioista, joiden toimialat ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Toimintaansa ovat olleet esittelemässä esimerkiksi SPR, Seksialanliitto SALL, Amnesty international, YTHS ja Ulkopoliittinen instituutti. Vuosi toisensa jälkeen VSO:n kuntailloissa on säilynyt ohjelmamuotona jäsenistön omat kertomukset ulkomaan vaihto-opinnoista tai työharjoitteluista. Lisäksi muutaman kerran vuodessa on järjestetty opinnäytetöitä esittelevä kuntailta. Voitaneen siis todeta, että ainakin kuntailloissa osakunta on monella tapaa toteuttanut tärkeää tehtäväänsä kehittää jäsentensä harrastusta tieteellisiin, taiteellisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Myös osakunnan omat kerhot ovat tavanneet pitää kuntailtoja. Näistä säännöllisimmin on järjestetty Varsinaisten Naisten kuntailta, josta merkintöjä löytyy lähes jokaisesta toimintakertomuksesta vuodesta 1996 alkaen. Erityisen paljon huomiota herätti VaNan vuonna 2003 järjestämä kuntailta teemalla ”flirtti-ilta”. Toimintakertomuksessa kuntaillasta nimittäin mainitaan seuraavaa: ”Illan aikana tutustuimme kahteen seurusteluoppaaseen, naisen miehelle ja miehen naiselle kir-

LÄNNETÄR X - XI

13 joittamaan. Saimme hyvin havainnollisia esimerkkejä sopivista flirttiliikkeistä. Ilta päättyi kiivaaseen sukupuolten väliseen taisteluun”. Pääasiallisesti kuntaillat on järjestetty osakunnan tiloissa. 1990-luvun loppupuolella ja tämän vuosituhannen alkupuolelta toimintakertomuksista löytyy erikseen kohta ”excursiot” tai ”yritysvierailut”. VSO:lla oli tapana tehdä vierailuja ulkopuolisiin organisaatioihin, kuten Suomen Pankkiin tai Fazerille. Sittemmin nämä excursiot näyttävät yhdistyneen kuntailtoihin yhdeksi ohjelmamuodoksi, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana ei excursio-osiota enää toimintakertomuksissa ole. Excursioiden tilalle voidaan nähdä tulleen vuonna 2012 perustettu uusi konsepti nimeltä VSO-kimppa. VSO-kimppa on silloin tällöin järjestettävä erikoisohjelma, joka saattaa sisältää juurikin vierailun johonkin yritykseen, tai jotain muuta tavallisesta poikkeavaa ohjelmaa.

Yhteistä hengailua ja kuulumisten vaihtoa Aina kuntailtoihin ei kuitenkaan ole tarvinnut pyytää ulkopuolista henkilöä osakuntalaisia sivistämään. Joka vuosi kuntisohjelmistosta on nimittäin löytynyt yhteistä hengailua, elokuvien katselua, askartelua tai vaikkapa yrttien istuttamista. Löytyypä historiasta hieman erikoisempiakin taitoa vaativia työpajoja: esimerkiksi vuonna 1998 on eräässä kuntaillassa valmistettu kotiviiniä. Yhteiseen oleiluun ja tekemiseen perustuvat kuntaillat ovat keventäneet lukuvuoden ohjelmaa ja, ne ovat saattaneet osittain johtua myös ohjelmasta vastaavien VSO-aktiivien hetkellisestä uupumuksesta. Tällaisia väsymystiloja ei osakunnassa

Osakuntalaisia kuntaillassa 2000-luvun alussa

LÄNNETÄR X - XI

14 ole onneksi tarvinnut koskaan peitellä, kuten esimerkki vuoden 2002 toimintakertomuksesta näyttää: ”6.2. oli Uuno-ilta. Teema johtui osittain siitä, että suurin osa osakunnan ydinporukasta oli juuri tuona päivänä ryytyneenä palaamassa GooMristeilyltä.” Etenkin 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa sekä syys- että kevätlukukausi aloitettiin osakunnassa kuntaillalla, jonka teemana oli ”kuulumisten vaihto”. Kesäja joululomien jälkeen ohjelmanumeroksi siis riitti osakuntakavereiden näkeminen ja heidän lomatarinoidensa kuuleminen. Joskus tätä kuntista väritti valokuvien katselu edelliseltä kaudelta.

Maaliskuu yhtä vuosijuhlahumua Maaliskuuta ovat osakunnalla hallinneet vuosijuhlaan tavalla tai toisella liittyvät kuntaillat. 20 vuoden ajan osakuntalaisille on järjestetty niin kutsuttu tapakuntis, jossa juhlaetikettiin ja muihin käytöstapoihin erikoistunut henkilö on valmistanut osakuntalaisia vuoden suurimpaan juhlaan. Yleensä kouluttaja on ollut osakunnan ulkopuolinen henkilö, tavallisimmin legendaarinen täti sininen Kaarina Suonperä, mutta välillä puikkoihin on hypännyt joku osakuntalaisistakin − esimerkiksi vuonna 2006 Tero Mäkinen. 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alkupuoliskolla vuosijuhliin valmistautuminen sisälsi myös kuntaillan, jossa treenattiin vuosijuhlissa perinteisesti laulettavia juomalauluja laulunjohtajan johdolla. Tämä perinne on sittemmin kuihtunut. Kirjattakoon se kuitenkin ehdotukseksi tulevaisuutta ajatellen, jos osakuntalaisten vuosijuhlalaulutaidoissa havaitaan hiomisen varaa. Vuosijuhlaviikon jälkeinen kuntis on lähestulkoon aina ollut niin kutsuttu ”rääppiäiskuntis”, jossa on muisteltu vuosijuhlien tapahtumia ja ennen kaikkea vedetty henkeä.

Kesäkausi Osakunta on järjestetänyt viimeisen 20 vuoden ajan kesäkuntiksia helpottamaan osakuntalaisen ikävää toisiaan kohtaan. Kesäkuntikset on järjestetty noin kerran kuussa esimerkiksi piknikin, elokuvissa käynnin tai Korkeasaari-vierailun muodossa. Kesän kohokohta on tietenkin aina ollut heinä-elokuun vaihteessa järjestettävä kesäretki maakuntaan.

LÄNNETÄR X - XI

15 Kesäretkikohteet 1996-2015 1996: Purjehdus kaljaasi Albanuksella Ahvenanmaalle 1997: Salo, Pertteli, Halikko ja Perniö 1998: Loimaa ja Alastaro 1999: Kustavi, Isokari ja Jurmo 2000: Kemiö 2001: Turun ja Ahvenanmaan saaristo (retki yhdessä Åbo Nationin kanssa) 2002: Somero ja Loimaa 2003: Uusikaupunki 2004: Velkua ja Askainen 2005: Oripää ja Loimaa 2006: Naantali 2007: Kemiö ja Sauvo 2008: Mynämäki ja Laitila 2009: Uusikaupunki 2010: Särkisalo ja Perniö 2011: Saariston rengastie 2012: Halikko 2013: Taivassalo (retki yhdessä korp! Rotalian kanssa) 2014: Somero ja Koski TL 2015: Lieto ja Aura

Kesäretkeläiset Häntälän notkoilla vuonna 2002

LÄNNETÄR X - XI

SILLOIN KUN MINÄ OLIN FUKSI… PIHLA OSSA, fuksi 2010-luvulla Kuntailtojen jatkoilla pelat-

tiin Trivial Pursuitia ja joskus Quartersiakin. Sitsit eivät koskaan alkaneet ajallaan mutta olivat unohtumattomia. Vuosijuhlat kestivät koko viikon, ehkä vähän ylikin. Ja olivat rankat. Osakunnan tilat sijaitsivat Uuden ylimmässä kerroksessa ja tulivat sitä rakkaammaksi, mitä enemmän siellä tuli vietettyä aikaa. Isännänkaappibileissä oli kaappi täysi ja pullot tyhjiä. Voileipäkakkua syötiin itsenäisyyspäivänä ja vuosijuhlakokouksessa, ja niiden ympärillä oli aina mystinen hypetys. Suhteet muihin osakuntiin hoidettiin lähinnä käymällä jatkoilla.

Uudella juostiin kilpaa portaita.

Perinteet ärsyttivät välillä, mutta opin myös arvostamaan niitä. Kotiin juhlista lähdettiin seuraavana päivänä, tai parhaassa tapauksessa sitä seuraavana

päivänä.

Vuosijuhlasaunassa ei päästy saunaan asti, mutta muuta saunatilan tarjontaa hyö-

dynnettiin.

LÄNNETÄR X - XI

17 Osakunnan sohville ei saanut astua. Eikä saa vieläkään. Seniorit olivat hyvin viisaita, vanhoja ja joskus vähän pelottaviakin. Civiksillä oli aina hyvä meno ja paljon ideoita. Isännällä oli tarjolla paljon informaatiota. Emännistön kanssa juhlittiin aamuun asti, minkä jälkeen tiskattiin ja kuunneltiin

Nylon Beatia. Tiistaipelit pelattiin Hietsussa ja Arabiassa, lajeina muun muassa beach volley, koripallo ja Kuka pelkää kuraattoria. Varsinaiset Naiset ei ollut kovin aktiivinen, mikä saattoi johtua siitä, että miehiä ei muutenkaan osakunnalla kovin paljon näkynyt. Kuraattorimme keksi ainakin muutamien osakuntalaisten riemuksi porrashaasteen. Haukea nautittiin, pelattiin, juotettiin ja heiteltiin. Oli suursitsit Senaatintorilla, ja ne olivat vuoden parhaat sitsit! Ei ollut tarvetta viettää aikaa muualla kuin osakunnalla. Olisipa ollut muitakin aktiivisia fukseja. En muista, miten onnistuin suorittamaan kaikki kurssit. Luulin, että fuksivuosi on parasta, mitä opiskelijaelämä voi tarjota. Turun poltti Teemu Selänne, koska hän ei saanut ilmaista ämpäriä Tokmannilta ja

koska hänen makkaraperunansa lensivät Hesessä lattialle.

LIISA LÄHTEENAHO, fuksi 2000-luvulla Kuntailloissa käytiin aina, ihan sama mitä ohjelmaa siellä oli. Sitsit olivat useammin nimeltään pöytäjuhlat kuin sitsit. Vuosijuhlat olivat aivan miälenvikaisen hianot – satasilla pääsin aloittamaan. Huh

huh.

Osakunnan tilat olivat Uuden neloskerroksessa. Siellä oli hyvä nukkua, vaikka niin

ei olisi saanut tehdä.

Isännänkaappibileissä kiivettiin kaapin ylimmille hyllyille ja jouduttiin pulaan, kun

ei osattukaan tulla alas. Voileipäkakku oli sekä itsenäisyyspäivän että vuosijuhlakokouksen pakollinen tarjottava. Suhteet muihin osakuntiin vaihtelivat. ÅN ja SatO olivat meidän kavereita. KSO:n

kanssa oltiin vaaliliitossa, vaikka kukaan ei tuntunut tuntevan sieltä ketään.

LÄNNETÄR X - XI

18 Tartossa oli ihanaa! Kotoisaa ja kivaa. Se

on ylioppilaiden kaupunki, ehdottomasti. Lundissa oli kivaa myös. Ruotsinsuhteet saatiin uuteen nousuun 2000-luvun toisella puolikkaalla, onneksi. Uudella oli ESO, muista ei niin väliä. Rakkaat vihatut naapurit, joiden kuntailtatarjoilut eivät kuulemma koskaan olleet yhtä hyvät kuin VSO:lla.

Perinteet olivat tärkeitä, tietysti. Kotiin juhlista lähdettiin Tin Tin Tangon kautta.

Pöytäosuuden jälkeen bailattiin ja juteltiin aamuun asti, sit ehkä pussailtiin, nukahdettiin sohville, ja iltapäivällä lähdettiin jollain seurueella Tinttiin aamiaiselle (jota Tintti tarjosi ainakin silloin joka päivä kello 23 asti). Vuosijuhlasaunassa uhottiin viuhahtelusta, mutta tokkopa sitä niin paljoa tehtiin... Osakunnan sohvilla oltiin siivosti. MTK tai säätiö oli juuri maksanut sohvien uudet verhoilut. Eräälle civikselle sattui sohvien läheisyydessä vahinko, minkä seurauksena soitettiin – minnekäs muualle kuin Omo-infoon! Vaakunakupit laitettiin tiskikoneeseen. Ihan oikeasti – niitä oli siihen asti tiskattu käsin siksi, että vaakunoiden pelättiin lähtevän irti. Sitten jotkut tyrmäkät emännät totesivat, että joko uusi käyttöastiasto tai vaakuna-astiat koneeseen. Niitä on nyt tiskattu koneella kymmenen vuotta, eikä yksikään vaakuna ole lähtenyt. Seniorit olivat VANHOJA. Ja valmistuneita. Henkinen seniori minusta tuli sii-

nä vaiheessa, kun ensimmäistä kertaa sain itseni kiinni harmittelemasta sitä, että VSO:n bileet ovat aina perjantaisin eivätkä lauantaisin. Täyden työviikon jälkeen ei enää vain jaksaisi. Civiksillä oli vankka mielipide kaikista maailman asioista. Isäntä oli ollut todella todella monta vuotta mies. Siihen asti, että itse hain virkaa tiedotussihteerin pestin jälkeen. Emännistön kokkaustaidot ja kekseliäisyys eivät lakanneet ihmetyttämästä. Tiistaipelit olivat jo silloin pyörineet monta vuotta. Varsinaiset Naiset herätettiin uudestaan henkiin, sopivasti härskimpinä kuin ennen. Kuraattorimme oli ihana Riikka. Viisas, pragmaattinen ja sopivan napakka MMM.

LÄNNETÄR X - XI

19 Haukea juotiin ilman turhia ryyppylauluja. Noin joka kolmannella kerralla juotiin

Bitumia. Oli kolme eri sähköpostilistaa, joilla oli tarkka hierarkia. Fuksit päästettiin aktiivitlistalle vasta itsenäisyyspäivän ja värien saamisen jälkeen. Ei ollut Facebookia. Olisipa ollut vielä vähän enemmän kuntailtajatkoja. En muista, että olisin kertaakaan mennyt kuntaillan jälkeen kotiin muulla kuin puoli kahden maissa lähteneellä viimeisellä nelosella. Luulin, että tulin osakunnalle vain käymään valmiissa pöydässä. Yhtäkään virkaa, saati sitten hallituspaikkaa, ei minulle pitänyt tulla. Turun poltti joku, jonka henkilöllisyys jäi itselleni mysteeriksi. Niin kuin jokaisessa muussakin Turun palossa.

JUHA LEINO, fuksi 1990-luvulla Kuntailloissa sattui ja tapahtui. Sitsit olivat ikävystyttäviä ennen matkapuhelimien tarjoamaa viihdettä. Vuosijuhlat olivat vähemmän mestareidensa näköisiä. Osakunnan tilat olivat koti keskellä Helsinkiä. Isännänkaappibileissä punssi oli pahaa ja sitä oli riittävästi. Voileipäkakku syötiin itsenäisyyspäivänä. Suhteet muihin osakuntiin ylittivät kielirajat sekä tilojen jakamisen aiheuttaman

kitkan.

Tartossa partamuoti oli 15 vuotta Suomea edellä. Lundissa en finne igen. Uudella Makkonen edusti ansiokkaasti Turun rekisteröityjä yhdistyksiä. Perinteet olivat ikiaikaisia mutta erilaisia kuin aiemmat ja myöhemmät. Kotiin juhlista lähdettiin auringonpaisteessa, ja talvetkin olivat runsaslumisia. Vuosijuhlasaunassa viuhahdeltiin, ja muuan vieras pelkäsi maineensa ja uransa

menneen istuessaan alastomana maijan takapenkillä. Osakunnan sohvilla saattoi törmätä nukkuvaan ylioppilas Nikoon. Vaakunakupit kilisivät maistereiden käsissä.

LÄNNETÄR X - XI

20 Seniorit eivät olleet kaikki ansionauhoitettuja. Civiksillä ei ollut rajoitettujen opiskeluaikojen paineita osakuntaelämää varjostamassa. Isäntä joutui tuontikiintiöiden vuoksi kustantamaan Tallinnan-matkoillensa koko isännistön. Emännistön ansiot olivat ulkokeittiölliset. Tiistaipelit perustettiin ja jatkopelit pidettiin Hoasin saunalla Arabiassa. Varsinaiset Naiset järjestivät kakkukilpailun. Kuraattorimme olivat aikuisia ja wiisaita. Haukea ei oltu keksittykään, mutta uutuusjuoma bitumi teki kauppansa. Turun poltti Kasper tai Jesper tai Joonatan.

LÄNNETÄR X - XI

TEE ITSE PAREMMIN

Talleta omat fuksimuistosi: täydennä alla olevat lauseet mahdollisimman impulsiivisesti, totuudenmukaisesti ja lyhyesti (saat toki jaaritella, jos jaksat). Kuntaillan jatkoilla Sitsit Vuosijuhlat Osakunnan tilat Isännänkaappibileissä Voileipäkakku Suhteet muihin osakuntiin Tartossa Lundissa Uudella Perinteet Kotiin juhlista lähdettiin Vuosijuhlasaunassa Osakunnan sohvilla Vaakunakupit Seniorit Civiksillä Isäntä Emännistö Tiistaipelit Varsinaiset Naiset Kuraattorimme Haukea Oli osakunnalla Ei ollut Olisipa ollut En muista Luulin Turun poltti

LÄNNETÄR X - XI

HAUEN TARINA Teksti: Ninni Hamberg Varsinaissuomalainen osakunta tunnetaan monissa piireissä sen nimikkojuomasta, Hauesta. Haukisnapsi on kuitenkin saapunut osakuntaan verrattain äskettäin, tarkalleen ottaen 14 vuotta sitten. Tässä tarina siitä, kuinka Hauki tuli ja valloitti osakuntalaisten sydämet.

Hauki saapuu osakuntaan Hauki syntyi kirjoittajalle tuntemattomissa olosuhteissa. Legenda siitä, kuinka Hauki saapui osakuntaan, onkin kulkeutunut nykynuorison tietoon kuraattori HannaIlona Härmävaaran välityksellä. Koska legendaan luonnollisesti liittyy Hauen nauttimista, saattaa tarinassa esiintyä epäloogisuuksia. Helmikuussa 2002 osakunnan apuisäntä Vili Järvi matkusti kaukaiseen Lappeenrantaan tapaamaan paikallisia teekkareita. Paikallisten seurassa apuisäntä Järvi pääsi kokeilemaan mystistä juomaa, joka ei ilmeisesti värinsä puolesta luvannut hyvää. Juomaa maistettuaan hän kuitenkin tajusi, että siinä oli sitä jotain. Kyseltyään asiasta tarkemmin Karjalan kansalaisilta hän sai tietoonsa juoman reseptin. Voitokkaalta reissulta palattuaan apuisäntä Järvi alkoi esitellä juomaa ja sen tekotapaa osakuntalaisille. Ensimmäisen kerran hän päästi kalan korkista GooM-risteilyllä 2002, ja pian sen jälkeen juoma oli tuttu näky VSOB:ssä. Osakuntalaiset ottivat uuden juoman vastaan hyvillä mielin, ja se saavutti nopeasti suuren suosion. Melko pian se syrjäytti osakunnan aiemman nimikkojuoman Bitumin. Tarkkaa tietoa siitä, mistä juoma sai nimekseen Hauki, ei ole löytynyt. On kuitenkin mahdollista, että teekkarit olivat antaneet nimen jo aikaisemmin: TKK:n fyysikkokillan Kvantti-lehden numeron 2/2002

LÄNNETÄR X - XI

23 suuressa karkkiviinatestissä Hauki voitti parhaan juoman tittelin (todettakoon, että apuisäntä Järvi oli yksi testiin osallistuneista). Juomaa kuvailtiin testissä mahtavaksi paketiksi, jonka “tuiman ystävällinen maku virkistää kehon ja mielen ja reipas puraisevuus avaa röörit nenästä vatsaan asti”.

Hauen elämää Vaikka Hauki löysi nopeasti tien osakuntalaisten sydämiin ja ruoansulatuselimistöön, kronikkaa Hauki ei onnistunut valtaamaan. Ensimmäinen haukea kuvaava piirros löytyy hundpoloturnauksen yhteydestä toukokuulta 2002, mutta osakunnan oma ylioppilas Niko Tuominen epäili piirroksen olevan juomaan liittymätön turhanpäiväinen raapustelu. Sen sijaan 14.11.2002 kronikkaan on kirjattu ensimmäinen merkittävä Haukeen liittyvä keskustelu, jossa silloiset isännät kieltäytyvät valmistamasta kyseistä juomaa. Tapahtuman kirjanneen arkistonhoitajan Henri Jalosen muistikuvien mukaan teksti liittyi kriisitilanteeseen, jossa Hauki oli päässyt loppumaan Turun palon kaadon jatkoilla. Hauen valmistaminen ei siis tosiasiassa loppunut tähän. Aluksi Hauki asusti pullossa, jota varten apuisäntä Teemu Halkosaari valmisti sähköllä toimivan Haukipyörän. Laite jäi kuitenkin lyhytikäiseksi ja vähämerkityksiseksi sen hajottua melko pian käyttöönoton jälkeen. Pyörän ansiosta Hauki pysyi tasalaatuisena ja siemenet sulautuivat hyvin nesteeseen. Hauki siirtyi myöhem-

Hauki-kanisteri tositoimissa.

LÄNNETÄR X - XI

24 min kanisteriin, jotta isännät pystyivät vastaamaan juoman kasvavaan kysyntään. Asianmukaisesti kanisterin kyljessä oli teksti ”tulenarkaa”. Seuraava merkittävä pyrähdys Hauen elämässä tapahtui 23.3.2006, kun osakunnan isännät Tuukka Haapaniemi ja Mikko Pihlström sekä apuisäntä Olli Laivoranta keksivät, että Haukea voitaisiin nauttia hanasta. Kronikan mukaan Hauki muutti isoon kanisteriin, johon iskettiin letku ja hana. Näin syntyi VSOB:n ensimmäinen hanajuoma. Samaiselta päivältä löytyy kronikasta ensimmäinen maininta Haukiringistä, vaikka perinne olikin jo ilmeisesti syntynyt paljon aiemmin. Kuudenteen kerrokseen muutettuaan Hauki on asustanut yhä kanisterissa, mutta nykyään hanaa ei juuri käytetä Hauki-kanisterin ja tiskin välisen gravitaatiokenttävajeen vuoksi. Vaikka merkinnät Hauesta ovat kronikassa vähäiset, on vähäistenkin viittausten perusteella selvää, että Hauki on ollut merkittävä osa 2000-luvun osakuntalaisten elämää. Sitä ovat nauttineet osakuntalaiset ja neljännessä kerroksessa naapurissa asustaneet ESO:laiset, kuraattoreille on pidetty oma Haukirinki, ja jopa inspehtorin mainitaan juoneen osakunnan kokouksen jälkeen haukea. Vuonna 2006 Hauen on myös todettu parantavan äänen, ja onpa eräs poliisimieskin käynyt tarkastamassa Hauen laadun vuosijuhlissa — ja ollut siihen ilmeisen tyytyväinen. Myös HYY:n pääsihteeri on kirjannut kronikkaan saapuneensa VSO:lle kutsumatta nauttiakseen Haukea.

Hauki monessa mukana Hauki on kala, juoma ja niin paljon muuta. Mitä pidempään Hauki on ollut osakunnassa, sitä moninaisempia olomuotoja ja rooleja se on saanut. Ennen juoman nauttimista Haukiringissä lauletaan Hauki ja viina -laulun ensimmäinen säkeistö, mistä onkin muodostunut suorastaan rituaalinomainen perinne. Rituaalin syntyyn myötävaikutti merkittävästi vuosien 2006–2008 kuraattori Timo ”Kopteri” Korhonen. Haukirinki on yhteisen lauluja juomahetken lisäksi osakunnan Facebookin keskusteluryhmän nimi. Vuonna 2015 uusille fukseille perustettiin Facebookkiin tiedotuskanavaksi Fisurinki. Hauki on myös näkynyt usein Turun palossa, ja vuoden 2006 100-vuotisjuhlien yhteydessä sen synnystä tehtiin oma näytelmä, jonka voi lukea tämän kirjoituksen lopusta.

LÄNNETÄR X - XI

25 Vuosijuhlissa 2014 HY:n farmasian opiskelijat saapuivat edustamaan ainejärjestöään osakunnan vuosijuhliin. Osakuntavoittoinen edustajajoukko lahjoitti tällöin osakunnalle haukipehmolelun, jonka nimeksi vakiintui myöhemmin Pera. Kronikan mukaan Pera ei ole ensimmäinen maskottihauki, mutta sitä edeltänyt hauki ui todennäköisesti kuudenteen kerrokseen muuton yhteydessä paremmille vesille. Pera on ollut monessa mukana ja todennäköisesti yksi aktiivisimmista osakunnan edustajista Ruotsiin ja Viroon kohdistuneilla matkoilla. Vuonna 2015 samaiset farmaseutit antoivat Peralle pikkukaverin, jonka fuksit nimesivät Makeksi. Hauen taloudellinen potentiaali havaittiin siinä vaiheessa, kun hallitus alkoi pohtia mahdollisia fanituotteita osakunnalle. Kesti lukuisia polveilevia ja poukkoilevia keskusteluja ennen kuin löydettiin sellaiset tuotteet, joita osakunta voisi myydä. Yksi asia oli kuitenkin alusta alkaen selvä: jossain tuotteessa tulee näkyä Hauki. Lopulta vuoden 2012 hallitus päätti, että Hauelle sopiva tuote on kahvimuki. Tämän 12 Hauen vetoisen kupin kyljessä uiva hauki muistuttaa juojaansa hyvistä hetkistä osakunnalla. Vuonna 2015 syntyi tuote, jota monet nuoremman polven osakuntalaiset ovat innolla odotelleet, nimittäin Haukirinki-haalarimerkki. Merkissä hauet ovat saapuneet snapsilasin ympärille, ja merkin ylälaitaa kiertää usein osakunnallakin komeasti kajahtava lause: HAUKIRINKI HUUDETTU! Talvesta 2015–2016 alkaen Hauki on myös suojannut pimeässä liikkujaa heijastimen muodossa. Hauki on kehittynyt uudesta ja ihmeellisestä ilmiöstä tärkeäksi osaksi osakunnan arkea. Voidaan todeta, että hauki saapui jäädäkseen.

LÄNNETÄR X - XI

HAUEN SYNTY Yksinäytöksinen näytelmä. Huolellisesti hauessa marinoitu ja 100-vuotisjuhlien silliksellä esitetty kaikkia läsnäolijoita hämmentävällä tyylillä. Käsikirjoitus: Hanna-Ilona Härmävaara ja työryhmä

KOHTAUS 1: Genesis 1 Rekvisiitta: piano, ”kerrossänky” (=pöytä, jonka alla ja päällä makaa tyyppi), kangas Makkosen peitoksi Vaatetus: Puvut tai jotain muuta ”vanhanaikaista”, ylioppilaslakit. Näyttelijät: Aarne, Kata, Tuukka, Henri [Lavalla on pianon päällä alasti makaava Makkonen, joka on peitetty lakanalla tms. Lähellä nukkuu civiksiä ”kerrossängyissä”. Cc. Viljami Järvi ja Mikael Pihlström makaavat perätysten, c. Pihlström käyttäen c. Järven takamusta tyynynään. Yksi civiksistä alkaa heräillä ja nousee ottaen tukea pianosta ja sillä roikkuvasta lakananhelmasta. Lakana tippuu Makkosen päältä, jolloin civis häikäistyneenä laittaa toisen käden silmiensä suojaksi ja toisen käden ojentaa häikäistymisen aiheuttajaa kohden. Lunkisti hymyilevä Makkonen ojentaa Aqua Aura -pullon civiksen käteen. Civis katselee hetken pulloa hämmästyneenä. Valot laskevat ja pimeyden suojissa Makkonen katoaa lavalta.]

KOHTAUS 2: Genesis 2 Rekvisiitta: ”kerrossängyt” Musiikki: Eyes wide shut -teema Näyttelijät: Kata, Tuukka, Henri [Valot nousevat takaisin. Civis alkaa herätellä muita.] Kata [katsoo nukkuvia poikia ja huomaa laatan]: Voi ei, taas. [Menee c. Pihlströmin luo.] Civis Pihlström. Mikael. Herää. [C. Pihlström herää ja nousee suutaan pyyhkien istumaan. Jää tuijottamaan tyhjyyteen krapulaisen näköisenä. Kata menee c. Järven luo.]

LÄNNETÄR X - XI

27 Kata: Civis Järvi. Civis Järvi. Viljami! Herää. [Viljami havahtuu ja alkaa liikkua.] Älä liiku. Viljami: Kuivarte? Kata: Kuinka tämän nyt kauniisti muotoilisin… Sinulla on c. Pihlströmin iltapala takamuksellasi. Viljami: Hä? Kata: Sinulla on laattaa perseelläsi. Viljami: Kui taas? Mikael: Tulipas eilen erottua oikein rytinällä SatO:sta. [Huomaa pullon Katan kädessä.] Hei mikäs pullo sinulla siinä on? Viljami: Emmekös me eilen juoneet jo kaiken? [Mikaelille] Ja sinä muuten olet minulle velkaa jo toisen frakin, yhden saketin ja yhden tumman puvun. Kata: Minä en tätä pyytänyt. [Ojentaa pullon Viljamille.] Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä. Ette ikinä usko, mutta tämän antoi joku, joka poseerasi pianon päällä kuin Makkonen kalliolla. [Kata ja Mikael alkavat vetää viittoja päälleen.] Viljami [tutkiskelee pulloa]: Aqua Aura. Mikael: Aurajoesta saa hyvin kalaa. Kata: Hei, hauki on kala. Viljami [ojentaa pullon Mikaelille]: Pidäs tuota, kun laitan ulkovaatteen päälleni. Mikael: No, eikös tätä pitäisi kuitenkin maistaa. Viljami: Anna mennä. [Civikset ottavat huikat. Huikan jälkeen kukin heittää hupun päähänsä ja jää seisomaan paikoilleen katse alaspäin suunnattuna. Kun Viljamikin on valmis, civikset kävelevät pois lavalta Viljamin johtamana.]

LÄNNETÄR X - XI

28 KOHTAUS 3: Laivalla Paikka: VSO:n pääty Rekvisiitta: reppu Vaatetus: Nykyaikaiset vaatteet. Musiikki: Eyes wide shut -teema Näyttelijät: Nailon, Reuna, Maria, Halkosaari, Esa, Sampsa, Tuukka (huppupää) [Nykypäivää. Civikset ovat laivalla matkalla kommerssiin. Matkalla mukana ovat cc. Halkilahti, Halkosaari, Härmävaara, Mononen, Reuna. Civikset heiluvat seisten epätahtiin.] Härmävaara: Pitäisköhän sitä mennä jo käymään tax freessa? Reuna: Ei. Käkitään tässä vielä hetki. Mononen: Vai mennäänkö karaokebaariin nauramaan savolaisille eläkeläisille? Halkosaari: Voitaisko me vähän vielä käkkiä? Maria: Mul olis kyl vähän nälkä. Mennääks syömään johonkin? Reuna: Eiku nyt käkitään. Harmi, ettei se Tero sitten herännyt ja ehtinyt laivalle eikä pääse kommerssiin, vaikka soitettiin sille 70 kertaa. Onneks pääsin kuitenkin livahtamaan pummilla laivaan, kun Terolla kerran oli meidän matkaliput… Kuuluttaja: Hanna-Ilona Härmävaara, Hanna-Ilona Härmävaara, ottakaa yhteys neuvontaan kannella 7. Alla gamla människor lämna båten genast! Gay disco is on the deck 2, 4, 5, 7 and 9. Võimlemise ring viie minuti pärast autotekil. Võtke hantlid kaasa. Mononen [katsoo kelloa]: Kas juba on aeg? [Poistuu.] Halkilahti: Hei, siellä kuulutettiin jotain Härmävaaraa. Onkohan se Nailon sulle jotain sukua? Härmävaara: Ei perkele, munhan nimi on Hanna-Ilona! Reuna: Onkohan sun passi taas löytyny miesten vessasta? [Härmävaara alkaa kaivella reppuaan. Kesken kaivelun alkaa kuulua Eyes wide shut -musiikkia ja näyttelijät menevät stilliin. Huppupäinen tyyppi tulee lavalle ja panee pullon Haukea Härmävaaran reppuun. Stilli ja musiikki loppuvat, kun huppupää poistuu lavalta.] Härmävaara: Passia ei löydy, mut mikäs tää on? [Nostaa Hauki-pullon repusta.] Halkosaari: Otiksä viinaa mukaan? Härmävaara: No en mä nyt niin tyhmä oo, että mä veisin viinaa Viroon. Enkä mä ees tiedä, onko tää viinaa.

LÄNNETÄR X - XI

29 Halkilahti: Mut hei, nyt ainakin ratkes Rotalian lahjaongelma. Reuna: Totta, nehän juo aina kaiken, mitä sinne vie. Esimerkiksi sen voiteluöljyn, joka me vietiin vahingossa Bitumin sijaan… Kuulutus: Saavumme Tallinnan viiden minuutin kuluttua. Ilma Tallinnassa on keväinen. Muistakaa hyödyntää Tallinnan halpoja viinatarjouksia! Kaikki [supermiesasennossa]: Superalko!

KOHTAUS 4: Kommerss

Paikka: VSO:n pääty Rekvisiitta: Rotalus tai pari. Vaatetus: Nykyaikaiset vaatteet. Nauhat ja ylioppilaslakit. Musiikki: Eyes wide shut -teema Näyttelijät: Nailon, Reuna, Maria, Halkosaari + rotalus ja rebane [Laivakohtauksesta siirrytään seuraavaan siten, että pukeudutaan lakkeihin ja nauhoihin. Ovesta tulee sisään aiemmin näytelmään mukaan nakitettu rotalus. Rotalus seisoo vähän matkan päässä VSO:laisista ja VSO:laiset supattavat keskenään.] Härmävaara: Ollaankohan me nyt oikeassa paikassa? Reuna: Ei tää kovin oikeelta tunnu. Jos tän meinaan pitäis olla Tallinna. Mä oon ollu täällä jo viistoista minuuttia, mutta mulla ei vieläkään oo kaljaa kädessä. [Huomaa rotaluksen ja rebasen.] Hei, mut kattokaa, tossa on rotaluksia. Ja tossa on rebane! Jesh! Rebane! Üks õlu!

LÄNNETÄR X - XI

30 [Yleisöstä tulee rebane tuomaan Reunalle kaljan.] Reuna: Tää toimii täällä aina. Halkosaari [rotalukselle]: Olisiko nyt sopiva aika antaa lahja? Rotalus: Kyllä. Halkilahti: Hoida sää tää Naikkari, kun sulla on se lahja. Härmävaara: We would like to give you this traditional drink from Finland. It is very famous drink in Finland and its flavor is really sophisticated. And it’s really traditional. At least one hundred years old. Halkilahti: Mitä sä oikeen selität? Härmävaara: En mä vaan tiedä. Ei sen niin nuukaa. Ne uskoo kuitenkin. Rotalus: Thank you very much. Well, let’s try your famous drink. [Rotalus korkkaa pullon, ottaa hörpyn ja antaa eteenpäin Nailonille. Nailon Marialle, Maria Reunalle ja Reuna Halkolle. Halko juo pullon tyhjäksi ja kääntää sen ylössuin.] Halkosaari: Oho. Reuna: Et kai sä vaan juonu sitä tyhjäks? [Eyes wide shut -musiikki alkaa soida ja näyttelijät menevät stilliin. Stillin aikana huppupäinen rotalus (Rotalian lakki vilahtaa) käy kääntämässä Halkosaaren käden ja asettamassa käteen uuden pullon tyhjän tilalle. Stilli päättyy.] Halkosaari [Huomaa tilanteen muuttuneen]: En tietenkään. [Halkosaari pistää uuden pullon kiertoon. Valot laskevat näyttelijöistä. Näyttelijät poistuvat lavalta.]

KOHTAUS 5: Osakunnalla Paikka: VSO:n pääty Rekvisiitta: Baaritiski. Vaatetus: Nykyaikaiset vaatteet. Musiikki: I’m too sexy…, Eyes wide shut -teema Näyttelijät: Tuukka, Satu, Sampsa, Ria, Kata, Reuna (huppupää) [Valot nousee. Lavalla on Tuukka, joka tutkii piikkilistoja baaritiskin takana. Taustalla soi I’m too sexy.]

LÄNNETÄR X - XI

31 Tuukka: Onpas kauheat piikit porukalla. Markkukin on ryypännyt taas itsensä ihan tärviölle. Mahdankohan enää koskaan nähdä rahojani? [Ovi aukeaa ja musiikki kovenee. Ovesta tulee neljä VSO:laista. Oven sulkeutuessa musiikki hiljenee ja feidautuu pikku hiljaa. Tulijat asettuvat hengaamaan tiskille.] Tuukka: Mitäs te tällä puolella teette. eikös ESO:n pornobileissä pitänyt olla paljon tissejä ja kaikkea? Sampsa: No sil eksoottisel tanssijal saatto olla kolmekin tissii ja ihan jäätävät kainalokarvat. Satu: No sen takii se oliki eksoottinen. Kata: Meininki oli muutenkin vähän turhan ESO:laista. Ria: Nyt tuntuu kyllä siltä, että pitää nollata tilanne. Jotain viinaa. Sampsa [innostuu]: Bitumirinki! Satu: Kolminkertainen bitumirinki! Ria: Bitumirinki huudettu! Tuukka: Ottakaas hetki. [Kumartuu tiskin alle. Nostaa päänsä.] Ei oo Bitumii. Kata: Onks Kossuu? Tuukka: Ei. Sampsa: Onks kaljaa? Tuukka: Ei. Ria: Onks Gin long drinkiä? Tuukka: Niko on juonu kaikki lonkerot. Satu: Onks ees sitä kiljuu? Tuukka: Ei. TVO:laiset oli käymässä. Sampsa: Ei kai meijän tartte mennä takas ESO:on? Kata: Ei helvetissä mennä! Satu: Mä selviin liikaa, jos mä kävelen sinne. Ja sit mä en ainakaan kestä. Tuukka [nousee seisomaan kädet levällään, toinen käsi ojennettuna baaritiskin keskelle]: Ei tääl nyt vaan oo mitään. [Kaikki ovat kääntyneinä katsomaan kohti Tuukkaa ja hänen tyhjää kättään. Eyes wide shut -musiikki alkaa soida ja näyttelijät menevät stilliin. Stillin aikana huppupää käy laittamassa pullon Haukea Tuukan käteen. Stilli ja musiikki loppuvat huppupäisen poistuessa lavalta.] Sampsa: Mut mikä sulla on kädessä? Tuukka: Ai mul vai?

LÄNNETÄR X - XI

32 Kata: Toihan näyttää ihan latvialaiselta mudalta. Ria: Hei mut juodaan se silti! Satu: Hyvä idea. [Juovat Haukea.] Ria: Aika hyvää latvialaiseks mudaks. Sampsa: Tästä ei enää muta parane. [Valot alas, näyttelijät pois lavalta.]

KOHTAUS 6: Kesäretki Paikka: VSO:n pääty Rekvisiitta: Kepit, joiden päässä on lihapulla/nakki tms., kalsarit, onkivapa, pyyhkeet Vaatetus: Kesävaatteet. Ylioppilaslakit. Musiikki: Linnunlaulu, Eyes wide shut -teema Näyttelijät: Aarne, Vänni, Tuukka, Satu, Kata, Nailon, Henri, Esa, Halkosaari (huppupää) [Valot ylös. Aarne, Tuukka, Vänni ja Kata ovat grillillä paistamassa makkaraa.] Aarne: Se todellakin on Euroopan suurin puimuri! Tuukka: Vähä siistii. Piirtääks se hyvii donitsei? Vänni: Hei mut mun poikaystävällä on Bemari! Hei onkohan täällä taas se isomuna? Kata: Mikä isomuna? Vänni: No se isomuna täältä Loimaalta. Niillä on ainakin Suomen suurin munatila! [Satu, Henri ja Nailon saapuvat paikalle pyyhkeet päällä märän näköisinä.] Satu: Hei mitä te täällä käkitte? Pitäiskö tehdä välillä jotain? Nailon: Voitais vaikka ilahduttaa naapurin Marjattaa pelaamalla alastonpesäpalloa. Henri: Messis! Tuukka: Joo. Saadaan taas Loimaan lesbot vauhtiin! Aarne: Selvä. Laitetaan grilli syrjään ja innilauta tähän. [Alkavat puuhailla pesäpallokenttää. Paikalle saapuu kiroillen Esa olallaan onkivapa, jossa roikkuu kalsarit.]

LÄNNETÄR X - XI

33 Kata: Kato Esa. Tuliko Loimijoesta kalaa? Satu: Käviksä pyykkäämässä, vai mitä sulla siinä roikkuu? Esa: Paskanmarjat. Ei kalan kalaa. Mut tällaset kalsarit takertu siimaan. Tuukka: Hei, noihan on legendaariset salepesäkalsarit! Eiks ne jo kerran haudattu? Henri: Näköjään todella kuolemattomat. Esa: No, ehkä näillä saa lahnaa Loimaan Seurahuoneelta. Vänni: Hei joo, mennään Seurahuoneelle! Mul on ihan täydellinen uus bilepaita sitä varten!

[Vänni esittelee hyvin avokaulaista paitaansa. Kaikki kääntyvät katsomaan Vännin tissejä. Eyes wide shut -teema alkaa soida ja näyttelijät menevät stilliin. Huppupää käy laittamassa pullon Vännin tissien väliin. Musiikki ja stilli loppuvat huppupään poistuessa.] Satu: Luulet sä, ettei portsarit huomaa tota sun piilopulloas? Vänni [Katsoo tissejään.]: En mää kyllä tätä oo tänne laittanu, mut menee se kai tässäkin. Aarne: Tissilämmintä viinaa. Mmm… Nailon [Ottaa viinan Vännin tissien välistä. Lukee etiketin.] Hauki. Tää näyttää tutulta. Tätähän me vietiin rotaluksille joskus kommerssiin. Eikö viety? Tuukka: Näytäs tänne. Joo. Ja mulle ilmesty tämmönen pullo kerran osiksella käteen, kun viinat oli loppu. Henri: Ihme homma. Esa: No, tulihan sitä kalaa sittenkin. [Valot alas. Näyttelijät pois lavalta.]

LÄNNETÄR X - XI

34 KOHTAUS 7: Salaperäinen viesti Paikka: VSO:n pääty Rekvisiitta: kassakaappi, kirje Vaatetus: tavalliset vaatteet Näyttelijät: Riikka, Tuukka, Sampsa [Riikka pyörii lavalla jotain etsivän näköisenä.] Riikka: Voi hitto. Vuosijuhlat on viikon päästä, eikä kuraattorin käätyjä löydy mistään. Sampsa [tulee ovelle]: Hei, alotetaan hallituksen kokous. Riikka: Ihan pian. Mä etin niitä käätyjä vielä kassakaapista. [Menee kaapille, löytää sieltä kirjeen.] Tuukka [Tulee Sampsan kanssa Riikan luo]: Löytyskö käädyt? Riikka: Tallessa on, mutta täältä löytyi myös joku outo kirje. Tässä lukee Varsinaissuomalainen osakunta, avataan vuonna 2006. Sampsa: Kai se meille sitten on. Ja vuosilukukin täsmää. Avaa se. Riikka [avaa kirjeen ja lukee sen ääneen]: ”Kun aamu sarastaa, sillin pyrstö heilahtaa. Kalan kalsarit kuivuvat auringossa.” Tää on päivätty vuonna 1906. Sampsa: Mitä toi voi oikein tarkottaa? Tuukka: Kuulostaa ihan arvoitukselta. Kun aamu sarastaa sillin pyrstö heilahtaa. Hmm… Sillin pyrstö. Aamu. [Keksii.] Silliaamiainen! Sampsa: Kalan kalsarit kuivuvat auringossa… [Keksii.] Joku kulkee siis ilman alushousuja, paljaana! Tapahtuu siis paljastus! Tuukka: Vuosijuhlien silliksellä tapahtuu siis joku kala-aiheinen paljastus! Mikäköhän se oikein on? Riikka: No silliksellä sen sitten näkee. [Valot alas, näyttelijät pois lavalta.]

LÄNNETÄR X - XI

35 KOHTAUS 8: Seremonia Paikka: ESO:n pääty Rekvisiitta: rintanapit, hauen pää Vaatetus: seremoniavaatteet MUUN MUASSA tällaista tapahtuu: ESO:n ovet aukeavat, ja sieltä astuu savun saattelematta päämestari Halkosaari ja pari salaseuraan liitettävää tyyppiä, joilla on huput päällä. Kaksi niukasti pukeutunutta ”orjaa” kantaa lavalle pöydän, jossa on hauen pää ja rintanapit tarjottimilla. Halko lyö muut huppupäät salaseuran jäseniksi (merkki sun rintaan, hauki sun naamaan) ja jotenkin hienosti uudet salaseuralaiset siirtyvät jakamaan merkkejä ja ehkä Haukea. Apuisännät auttavat Hauen tarjoilussa. Kun Hauki on saatu tarjoiltua koko porukalle ja rintamerkit on kaikkien rinnassa, lauletaan haukivirsi (ellei sitä lauleta koko ajan) ja vedetään Hauet naamaan. Jossain vaiheessa Teemu heittää repliikit: silentium ad Haukirinki ja Hhaukirinki ex est. Olemme Divinus Ordor Sanctus Esox Lucius. Pyhän Hauen humalainen järjestö. Meille annettiin Hauen mysteeri sata vuotta sitten. Mysteriä olemme vaalineet ja varjellet, mutta nyt on tullut aika suuren paljastuksen. Merkki on annettu. Hauki on laskettu. Ottakaa ja juokaa.

LÄNNETÄR X - XI

TARINOITA OSAKUNTALAISILTA OSAKUNTALAISILLE

Varsinaissuomalaisen vuodet 1996–2016

Teksti: Paula Suomela Osakunnan oma lehti Varsinaissuomalainen on ilmestynyt keskimäärin 2–4 kertaa vuodessa tuottaen osakuntalaisille tietoa ja tarinoita osakuntaelämästä ja sen ulkopuolelta. Lehden tavoitteellinen julkaisutiheys oli pitkään 4 kertaa vuodessa. 2010-luvulla lehtiä on pyritty julkaisemaan vuodessa vähemmän, mutta niihin on pyritty tekemään aikaisempaa parempi taitto ja laajempia juttuja. Päätoimittajina ovat toimineet vuosina 1996–2015 ainakin Tero Mäkinen, Jukka Koljonen, Niko Tuominen, Maria Halkilahti, Asta Sarkki, Kaisu Mäki, Ilona Sipilä, Merianni Varjo, Anna Korvenoja, Matti Lehto, Laura Nordin ja Matleena Huittinen. Kuten osakuntaelämässä yleensäkin, 20 vuotta on liian lyhyt aika, jotta erityisen suuria muutoksia olisi lehdessä ehtinyt tapahtua. Vuodesta toiseen on ilmestynyt fuksinumeroita, hallitusesittelyjä, virkailijaesittelyjä, vuosijuhlaoppaita, historiakatsauksia ja opiskelijavaihtokertomuksia. Juttuaiheiden kirjo kertoo toisaalta osakunnan lukuvuoden tutusta ja turvallisesta kierrosta, joka kulkee uusien fuksien, vuosijuhlien, uuden hallituksen ja kansainvälisten suhteiden askelmerkkien läpi ja toisaalta siitä, miten opiskelijaelämän haasteet ja kohokohdat ovat säilyneet suhteellisen samoina yliopistouudistuksista ja tilakriiseistä huolimatta.

LÄNNETÄR X - XI

37 Ajankohtaisaiheita, osakuntaelämää, kysymyspalstoja ja sisäpiirivitsejä – helmiä vuosien varrelta Vanhoista Varsinaissuomalaisista kiinnostuneet löytävät lehtiä osakunnan arkistokaapista ja uusimpia netistä osakunnan nettisivuilta. Lehtiä selaava huomaa pian lukevansa viidettä kertaa mainospuhetta siitä, miksi HYY:n edarivaalit ovat kiinnostavia ja siitä, mitä Turun palossa taas juhlitaankaan. Samoin historiaa ja perinteitä valottavat artikkelit – jotka ovat toki mielenkiintoisia – toistuvat melko usein. Myöhempää lukijaa ilahduttaviksi helmiksi nousevatkin hieman persoonallisemmat ja hauskemmat jutut, joita löytyy lähes joka lehdestä. Nämäkin artikkelit voidaan jakaa muutamaan aihekategoriaan: osakunta, opiskelu, sisäpiirivitsit ja pari uniikkia lumihiutaletta ryhmässä sekalaiset. Seuraavan listauksen tarkoituksena on tuoda ansaittua kunniaa kirjoittajille ja päätoimittajille sekä inspiroida tulevia Varsinaissuomalaisen toimituskuntia.

Opiskelu Tekniikan ylioppilas Niko Tuomisen kokemukset entiselle TKK:lle hakemisesta ja pääsemisestä lehdessä 4/2004 ovat edelleen hauskaa ja yllättävän ajankohtaista luettavaa. Opiskelijan pitää nykyisinkin ymmärtää taktikoida, jos haluaa uuden tai toisen opiskelupaikan, ja lähtöpistejärjestelmä on yhtä sekava sekä opintopisteiden hyväksilukeminen yhtä vaikeaa kuin ennen. Hauskaa on myös huomata, että teekkarien sitsitavat ärsyttivät jo silloin, ja että kirjoittajan mielestä vuonna -85 syntyneet ovat hillittömän nuoria fukseja.

LÄNNETÄR X - XI

38 ”Valmennuskurssit ovat aikamme syöpä” kirjoittaa puolestaan nimimerkki Ajatusten Aurajoki. Opiskelupaikkojen keskittyminen varakkaiden, usein akateemisten perheiden vesoille, valmennuskurssien järjestäminen vain isoissa kaupungeissa monien ulottumattomissa, avoimen yliopiston asema ”yliopiston omana valmennuskurssina” ja valmennuskurssien käymisen pakollisuus tietyillä aloilla puhuttivat lehdessä numero 2/2005 – siis jo kymmenen vuotta sitten. Paula Suomela kirjoitti numeroon 1/2012 kattavan katsauksen opiskelijahintaisia lounaita tarjoavista ravintoloista. Jutussa on arvosteltu muun muassa Unicafet, Täffä, Mäkkäri ja Ikea. Ainoat päivitystä vaativat tiedot vuonna 2016 ovat, että Hämiksen osakuntabaarissa voi nykyään maksaa kortilla ja että Rotundan Unicafe ei ole enää toiminnassa. Numerossa 2/2009 Merianni Varjo kirjoittaa Aulis Optimistin seikkailuista opiskelijabudjetin ihmeellisessä maailmassa. Tarina on oikea Vanha Kunnon Satu. Sellainen, jossa on opettavainen viesti, yhteiskunnallista kritiikkiä ja niin ahdistava tunnelma ja pelottava loppuratkaisu, että lapset (fuksit) käyttäytyvät varmasti kunnolla.

Osakunta Maria Halkilahden artikkeli lehdessä 1/2005 käsittelee hienosti ikuisuusaihetta, eli sitä, oliko osakunnalla(kin) kaikki ennen paremmin. Halkilahti huomauttaa, että pienen järjestön toiminta muodostuu kulloistenkin aktiivien näköiseksi, jolloin vanhemmat osakuntalaiset eivät välttämättä enää tunne osakuntaa omakseen. Artikkelissa käsitellään myös sitä, miten monet vuoden 2005 toimijoista jakoivat aikansa muidenkin järjestöjen kesken ja olivat siksi mahdollisesti vähemmän sitoutuneita osakuntaan kuin aikaisemmat osakuntapolvet. Mene ja tiedä. Kevyempää aihetta käsittelee Niko Tuominen numerossa 3/2004. Juttu neuvoo, miten ja milloin osakunnalla kannattaa nukkua. Juttu neuvoo otollisimman ajan nukkumapaikan etsimiselle (viimeinen yöbussi tai Hesburgerin sulkeutumisaika), parhaat paikat (sohvat) ja hätäratkaisut (tuolipinot ja ESO). Lehdessä 3/2007 Kaisu Mäki pohtii, miksi VSO:lla on niin paljon osakuntapareja ja eikö varsinaissuomalainen löydä rakkautta muualta. Jutun perusteella VSO:n jäsenissä ei ole mitään erityisen luotaantyöntävää, mutta ainakin vilkkaan osakuntaelämän mainitaan olevan mahdollinen rasittavuus ei-osakuntalaiselle puolisolle. Lisäksi murre voi Mäen mukaan olla joillekin ulkopuolisille liikaa. Jorma Haapanen kirjoittaa numerossa 1/2000, että osakunta ei ole yritys. Hän toteaa osakunnan arvojen olevan lähtökohtaisesti erilaiset, ja että osakunnan virkailijat toimivat tehtävissään kiinnostuksesta, eivät pakosta. Kovat arvot ja tuloshakuisuus eivät Haapasen mukaan sovi osakuntatoimintaan, vaan tavoitteena on oltava mielenkiintoisen ja jäseniä palveleva toiminta. Juttuun vastaa Jukka Nohteri numerossa 2/2000 artikkelilla ”Osakunta on yritys”. Hän katsoo, että toiminnallaan

LÄNNETÄR X - XI

39 osakunnassa jäsen tekee eräänlaisen sijoituksen osakuntaan ajallaan ja vaivallaan. Tästä sijoituksesta jäsen voi odottaa saavansa ”voittoa”. Osakunnan tulisi Nohterin mukaan kyetä tarjoamaan riittävästi etuja pääomalleen, eli jäsenille. Numero 1/2005 aloitetaan heti pääkirjoituksen jälkeen nimimerkki Riitta Hällforsin jutulla, jossa kauhistellaan Mannerheimintien Hesburgerin lopettamista. Kaikki osakunnan aktiivijäsenet tietävät, että toive paikalle jääneen Mannerheimintien McDonaldsin boikotoimisesta ei ole toteutunut. Eräs erikoisimmista lehden jutuista 20 vuoden ajalta on Anna Mäki-Punnon juttu numerossa 4/2005. Koko kaksisivuinen teksti käsittelee sitä, millaista on asua Kulmakadun asunnossa Niko Tuomisen kanssa. Aihe selvästi kiinnosti osakuntalaisia.

Osakunnan kadonneen lipun mysteeristä kiinnostuneiden kannattaa lukea Riikka Knaapin selostus asiasta vuoden 2006 ensimmäisestä numerosta. Jutussa kerrotaan kaikki mitä silloin – ja nykyään – asiasta tiedetään. Samassa lehdessä on myös tuntemattoman kirjoittajan kokoamia tietoja kaikista siihen mennessä juhlituista tasavuotisjuhlista. Erityisesti voidaan mainita tieto 60-vuotisjuhlien osalta: ”29.3., monta päivää myöhemmin osakunnan hallitus saattoi vasta todeta pöytäkirjassaan: ’Hallituksen tiedossa ei ole, että vuosijuhlat missään jatkuisivat, joten ne voidaan katsoa päättyneiksi.’” Varsinaissuomalainen 1/2013 sai HYY:n järjestölehtikilpailussa kunniamaininnan, ja se onkin poikkeuksellisen hyvin tehty numero. Lehdestä löytyy esimerkiksi Matti Lehdon juttu ”Massit tiskiin”, jossa lasketaan tarkasti, että fuksi jää ensimmäisestä osakuntavuodestaan 148,75 euroa voitolle. Samassa lehdessä myös uudistettiin tavallista hallitusesittelyä liittämällä juttuun hallituksen jäsenten vanhoja koulukuvia.

LÄNNETÄR X - XI

40 Sisäpiirivitsejä Vuosien 2003–2004 lehdissä ilmestyi Veljeskunnan palsta -niminen juttusarja. Useammankin jutun lukemisen jälkeen veljeskunnan identiteetti jää hiukan hämäräksi. Ilmeisesti johtavana elimenä toimi tuomiokapituli, ja osakuntalaisten sielunterveys oli järjestölle sydämenasia. Jäseniksi halajavat olivat noviiseja, ja heidät voitiin lyödä ritareiksi. Eksyneille osakuntalampaille veljeskunta tarjosi sielunhoitoa vastaamalla seurakunnan kysymyksiin esimerkiksi seurustelusta. Juorupalstat ovat tehneet Varsinaissuomalaiseen aina aika ajoin paluun. Mehukkaimpia jutut ovat tietysti aikalaisille, mutta vuodesta 2012 julkaistu Kettutytön palsta on herkullista luettavaa, milloin vain ja kenelle vain. Lainauksena numerosta 1/2012: ”Hurmaavia hupsutuksia, mustasukkaisuuskohtauksia, huumoria, upeita puitteita, romansseja, mystiikkaa, skandaaleja ja ihastumisia…” Varsinaissuomalaisen numerossa 2/2012 oli erinäisten henkilöiden kirjoittama laaja viskiarvostelu. Päällisin puolin juttu oli oikeastikin perinpohjainen arvostelu useista eri viskityypeistä, mutta jälkikäteen luettuna kyseessä on selvästi kuvaus osakuntakaveriporukan illanvietosta. VSO:n yksi hienoushan on se, että osakuntakavereiden kanssa voi järjestää hauskaa tekemistä myös virallisen osakuntatoiminnan ulkopuolella. Kysy Nailonilta -palsta ilmestyi Varsinaissuomalaisissa vuosina 2008 ja 2009. Palstalla Hanna-Ilona Härmävaara vastasi riemastuttavan tarkasti ja hauskasti osakuntalaisten kysymyksiin koskien esimerkiksi vasenkätisyyttä, bodypump-tunteja, horoskooppeja ja naisten vessoja.

LÄNNETÄR X - XI

41 Osakunnan kerhoja esitellään Varsinaissuomalaisissa usein, mutta Herrasmiespossukerhoa vain kerran, numerossa 1/2009. Tällöinkin juttu oli sopivan epämääräinen: kokemuksistaan kertoivat muun muassa Lars 26 v. (nimi muutettu, ääntä madallettu) ja Saku 33 v. (nimi muutettu, kuvattu valoa vasten). Kirjoittajana toimii reportteri X, ja kerhosta on saatu sen verran varmaa tietoa, että ainakaan se ei ole sekaantunut Afrikan timanttikaivoksiin, asekauppaan tai Jussi Halla-Ahon vaalikampanjaan.

Sekalaiset VSO:n miehet ovat keskimäärin jo suorittaneet asepalveluksen tai suorittavat sen pian. Siksi niin kutsuttja inttijuttuja kuulee usein, vaikka sitä kuinka yrittäisi välttää. Varsinaissuomalaisen numeron 1/2004 jutussa ”Verbaalinen kertausharjoitus” Hanna-Ilona Härmävaaraa nauratettiin parhailla tornihuhuilla, inttislangi-ilmauksilla ja tietysti palvelusmuistoilla. Juttu saa lukijan melkein innostumaan kyselemään lisää inttijuttuja. Mutta vain melkein. Matka- ja vaihtokertomukset toistavat lehdessä välillä toisiaan. Poikkeuksen tähän tekee numerossa 4/2000 ilmestynyt Markus Lauttian ja Tero Mäkisen 10 sivun reportaasi matkasta Siperian halki junalla Kiinaan. Juttu on jännittävä ja hauska, ja se tartuttaa matkakuumeen. Samanlaista reissua suunnitteleva löytää jutusta myös edelleen valideja matkavinkkejä. Vuoden 2000 toisessa numerossa Tero Mäkinen varmistaa, että osakuntalaiset hallitsevat edes PC:n käytön perusteet. Mäkinen neuvoo tutustumaan käyttöliittymän valikoihin ja ominaisuuksiin. Lisäksi hän lohduttaa, että normaalilla järjellä varustettu ihminen ei tässä vaiheessa voi saada tietokonetta rikki. Mäkinen mainostaa käyttömukavuuden lisääntyneen uusien graafisten käyttöliittymien myötä varsinkin, kun näppäimistön lisäksi voi nykyään käyttää hiirtä. Kuluneet 20 vuotta ovat todennäköisesti vähentäneet Varsinaissuomalaisen merkitystä perusinformaation, kuten puhelinnumeroiden, päivämäärien, osoitteiden ja aikataulujen kertojana. Syytä ei tarvitse etsiä www-osoitetta ja Facebook-sivuja kauempaa. Keskustelua osakunnan ajankohtaisista haasteista ja kokemuksista käydään juhlien jatkojen pikkutunneilla ja yhä enemmän myös mobiililaitteilla. Hienostuneimmat kannanotot löytyvät kuitenkin mitä selvemmin edelleenkin Varsinaissuomalaisen sivuilta. Kulloisenkin päätoimittajan pääkirjoitus ja kuraattorien terveiset ovat antoisaa luettavaa sille, joka haluaa löytää osakunta- ja opiskelijaelämän Zeitgeistin.

LÄNNETÄR X - XI

ENTISTEN EMÄNTIEN MUISTELMIA Koonnut: Vilma Oksa Entisten emäntien kerho ei ehkä ole osakunnan historian aktiivisin, mutta sen jäsenillä kyllä riittää muistoja. Teimme pienen kyselyn muutamalle viimeisen 20 vuoden emännälle. 1. Mikä sai sinut lähtemään emännäksi? 2. Miten emännän työnkuva on muuttunut sinun kautesi jälkeen? 3. Kerro jokin hauska muisto kaudeltasi.

Katriina Kotiranta – 1997

Liityin osakuntaan syksyllä 1995, ja minut imaistiin heti voimakkaasti mukaan osakunnan toimintaan ja suoraan samana syksynä apuemännäksi. Kyseisenä syksynä ei tainnut kovin montaa fuksia osakuntaan liittyä, mutta meistä muutamasta tuli sitäkin aktiivisempia. Olin harrastanut ruoanlaittoa ja leipomista oikeastaan niin nuoresta pitäen kuin muistan, joten oltuani ensin toiminnanjohtajana tuntui osakunnan emännyys jotenkin loogiselta jatkumolta osakuntauralle. Samaan aikaan kiinnostukseni opintoihini Otaniemessä oli jo alkanut hiipua, joten vuosi osakunnan emäntänä toi sopivan paljon muuta tekemistä ja ajanvietettä opintojen tilalle. Emäntävuoteni aikana ajatus sähkötekniikan opintojen keskeyttämisestä vain vahvistui, ja ymmärsin, että juhlien ja tapahtumien järjestäminen, kaikenlainen organisointi sekä ruuanlaitto ovat sitä, mitä oikeasti haluan tehdä. Vielä hetken emäntävuoteni jälkeen asiaa mietittyäni suuntasin ravintola-alalle, ja sillä tiellä olen edelleen.

Suurin muutos osakunnan emännistön työnkuvassa on varmasti ollut se, ettei minun emännyysaikanani osakunnan keittiössä ollut vielä laisinkaan astianpesukonetta. Vanha tiskikomero oli vanhoissa tiloissa siinä, missä ehkä joku minua

LÄNNETÄR X - XI

43 nuorempi osakuntalainen muistaa olleen astiakaapin. Emännistö siis vietti juhlien jälkeen hyvinkin paljon aikaa ”kaapissa”. Yhteistyö naapuriosakunnan emännistön kanssa rajoittui lähinnä siihen, että suurimpia juhlia varten lainattiin ESO:n keittiötä ja astioita. Vuosijuhlasilliskin valmistettiin alusta loppuun itse. Siinäpä sitä olikin joskus haastetta kerrakseen, ja omista apuemännistäni joku taisi väsähtää jo aamusaunaan, eikä herännyt sillisvalmisteluihin laisinkaan.

En muista omalta emäntävuodeltani mitään erityistä hauskaa sattumaa. Olikohan niitä edes? Jälkikäteen ajateltuna olin varmasti liiankin niuho monen asian suhteen. Osasinkohan edes nauttia riittävästi emäntävuodesta, vai menikö se vain suorittaessa? Aika monesti ESO:n keittiötä lainatessa minun oli pakko ensin siivota heidän keittiönsä perusteellisesti ennen kuin pystyin tekemään siellä ruokaa. Takuuvarmasti minun jäljiltäni heidän keittiönsä jäi siistimpään kuntoon kuin mitä se oli ennen lainaamista ollut. Ehkäpä juuri sen takia ESO:n emäntä oli ennen joitakin VSO:n juhlia laittanut heidän keittiönsä seinälle kortin, jossa luki ”Bättre lite skit i hörnen än ett rent helvete!” Omista apuemännistäni kaksi oli sittemmin osakunnan emäntänä, joten ehkä VSO:n keittiökään ei ollut emäntävuotenani pelkästään ”ett rent helvete”, jos ei heille sen suurempia traumoja jäänyt.

Kuvassa entiset emännät Matti ja Ninni (toinen vasemmalta) apuemäntien kanssa.

LÄNNETÄR X - XI

44 Säde Aarlahti – 1999

1. Olin fuksivuoteni apuemäntänä. Sen vuoden aikana opin, että keittiö on osakunnan sydän. Emännänkaapin avaimestakaan ei enää oikein osannut luopua, kun sen kerran oli saanut haltuunsa. Päätökseen vaikutti ehdottomasti myös osakunnan tiivis yhteishenki. Pitihän minunkin lisäksi jonkinlainen emäntäkoulu saada suoritettua – nyt olen ollut maatilan emäntänä kymmenen vuotta.

2. Luulisin ja toivoisin emännän viran säilyneen melko ennallaan. 3. Tämä taisi sattua jo apuemäntävuoden aikana, mutta se on varmasti yksi haus-

kimmista hetkistä. Seisoimme Kainun (nyk. Leimu) Lauran kanssa hengästyneinä rautatieasemalla ja yritimme selvittää melko äreälle konduktöörille, miten Turun junassa oli ollut salamatkustajana hyvin olennainen pahvilaatikollinen vuosijuhliin saapuvaa makaronia ja miten meidän pitäisi saada se hyppysiimme, vaikka olimmekin myöhästyneet junan saapumisesta ja veturi vaunuineen oli jo jatkanut matkaansa varikolle. Konduktööri ei tainnut olla turkulaisia alkuunkaan. Eikä hän oikein ymmärtänyt sitäkään, että makaroneilla ei ollut asiallista matkalippua. Lopulta jäimme partioimaan laitureille ja löysimme kuin löysimmekin makaronit eräästä varikolta palaavasta junasta.

Minttu Rönn ja Marianna Viitanen – 2007 Minttu

1. Olin ollut apuemäntänä edellisen

vuoden, ja minulle vakuuteltiin, että emännyys olisi helppo nakki. Oli siinä lopulta useampikin nakki, mutta virka oli hauska. Pidin jo apuemäntäkautena tapahtumien organisoinnista. Lisäksi sain jakaa työt Nannan kanssa, joten päätös oli lopulta melko helppo!

Emäntä Ilona apuemäntineen

LÄNNETÄR X - XI

2. Karkasin kesken vuoden Erasmus-vaihtoon Espanjaan ja jätin Nannan hoitamaan hommia. Sen jälkeen olen seurannut juhlia ulkosuomalaisena lähinnä Facebook-kuvien kautta, ja vaikuttavan näköisiä bileitä siellä on järjestetty; hyvin näyttävät emännät ja isännät edelleen pärjäävän.

Hankala valita vain yhtä. Isännänkaapissa käytiin useasti, ja siellä oli aina mukavaa. Jossain virallisemmassa yhteydessä – taisi olla vuosijuhlakokous – oli uudella emännällä ja uudella inspehtorilla molemmilla pallo hukassa, ja siinä mietittiin yhteistä koreografiaa vasta yleisön edessä, mikä naurattaa nyt enemmän kuin silloin.

Marianna

Lähdin emännäksi, koska edellisen kauden emännät suosittelivat virkaa minulle ja koska tiesin, että toinen virasta kiinnostunut halusi rinnalleen jonkun. En ollut ollut apuemäntänä, joten mietin pitkään, tohdinko suostua. Lopulta kuitenkin uteliaisuus voitti! Tiesin myös, että voin luottaa emäntäpariini tilanteessa kuin tilanteessa (olihan hän ollut apuemäntänäkin jo peräti vuoden), ja ajattelin, että työ tekijäänsä opettaa.

2. Emännän virka on aina ollut yksi osakunnan tärkeimmistä viroista ja on sitä

yhä edelleen. Minun muistoissani – joita toki aika on saattanut kullata – vuoden 2007 emännät olivat nykyistä enemmän “näkymättömiä” kodinhengettäriä, jotka huolehtivat pääasiassa siitä, että jokainen saa kuntailloissa ja juhlissa vatsansa täyteen. Me emme käyneet juurikaan edustamassa, eikä sitä kukaan silloin meiltä erityisesti odottanut. Muutosta on tapahtunut myös ruoka- ja tarjoilupuolella. Vuonna 2007 pyrimme panostamaan siihen, että ruoka riittää ja että se on perushyvää, sekä kunnioittamaan perinteitä: “näin on aina tehty”. Oman kauteni jälkeen emännät ja emännistöt ovat yhä enenevissä määrin panostaneet myös ruuan ulkonäköön ja esillepanoon. Ajoittain on ilmassa ollut jopa leikkimielistä kilpailua siitä, kuka tekee visuaalisimmat annokset. Nykyemäntä ei myöskään näytä enää olevan osakuntalaisten äiti, joka siivoaa toisten jäljet ja paikkaa pipit. Nykyemäntä tuntee oman arvonsa, on edustava ja paikalla, kun tarvitaan. Yhteistä kaikkien aikakausien emännille lienee delegointitaito – ilman sitä virkaa tuskin olisikaan pystynyt kunnialla hoitamaan!

Olimme emännistöporukalla valmistelemassa keittiössä juhlia, joiden menu vaati keitettyjä kananmunia. Pyysin eräältä apuemännältä, voisiko hän ottaa kanan-

LÄNNETÄR X - XI

46 munien keittämisen vastuulleen. Itselleen ominaiseen tapaan apuemäntä vastasi reippaasti: “OK!” Tapanamme oli jakaa kullekin emännistön jäsenelle oma vastuualue, joten sekä minä että muu emännistö keskityimme onnellisina omiin tehtäviimme, ja valmistelut etenivät skumpan kuplaisin voimin. Reilun puolen tunnin kuluttua aloin ihmetellä, että missäs ne kananmunat ovat kun niitä nyt tarvittaisiin. En löytänyt munia enkä apuemäntää, jonka vastuulla ne olivat. Hetken aikaa ihmettelimme tilannetta, kunnes kananmunavastaavamme ilmestyi perin surkean näköisenä eteeni. Minä: “Onko joku hätänä? Ja missäs ne munat on, ne tarvittaisiin nyt?” Apuemäntä: “No...niin...tuota...kun...” Minä (jo vähän ärtyneemmin): “Niin??” Apuemäntä: “No kun niin no... Nanna, miten kananmunat keitetään?!??” Täytyy tunnustaa, että siinä tilanteessa olin hetken täysin sanaton! Mutta mitäpäs siinä sitten, emäntä lähtee opastamaan kädestä pitäen, miten tämäkin homma hoidetaan – ja jälleen kerran kaikki saadaan (melkein) ajoissa valmiiksi! Siinä hetkessä tilanne näytti tragikoomiselta, mutta jälkeenpäin olemme yhdessä kyseisen apuemännän kanssa useasti nauraneet kommellukselle. Ja tarina kertoo, että nykyään hän osaa keittää erinomaisia (aamiais)munia.

Matti Lehto – 2010

1. Suoraan sanottuna: ei kyllä mitään hajua, miksi lähdin emännäksi. Ehkä siksi,

että apuemännän homma oli superhauskaa ja koska ihmiset kannustivat lähtemään hommaan.

2. Silloin kun olin emäntä, emännistöllä oli mielestäni enemmän vastuuta koko osakunnan tilojen siivoamisesta. Siihen kuului yhteiset viikkosiivoukset isännistön kanssa – muuten ei saanut 20 sentin alennusta juomista. Muuten taisi olla aika sama meininki kuin nykyään.

Monia erityisiä, joskaan ei kaikki hauskoja, juttuja on jäänyt mieleen. Koko emäntäkauteni kevään kinusin isäntä-Jooselta, että meidän täytyy saada juhliin jätskiboolia. Kesäsitseillä se vihdoin onnistui! Olin onnellinen. Emäntävuotenani osakunta myös muutti, eli piti pistää keittiö kuudennessa kerroksessa uuteen uskoon. Emäntä sai tuolloin myös ilmaiset juomat, mikä oli hauska lisä. Emäntäkaudelleni osuivat myös Uuden ylioppilastalon 100-vuotisjuhlat, joissa joka kerroksessa oli omat juhlat. Ne olivat kyllä ikimuistoiset: oli hauskaa olla järkkäämässä VSO:n ja SavO:n yhteisiä juhlia.

LÄNNETÄR X - XI

47 Anna Korvenoja ja Heidi Kuusela – 2011 Anna

1. Syksyllä 2010 toimin tiedotussihteerinä ja olin ensimmäistä vuotta hallituk-

sessa. Arvelin emännän viran olevan todella aikaa vievä, ja siksi pohdin pitkään, jaksanko lähteä ehdokkaaksi hommaan. Toisaalta silloisesta hallitusporukastamme moni oli jatkamassa, ja koska meillä oli niin kivaa, ajattelin, että ehkä olisi mukava vielä jatkaa hallituksessa. Emännän virka tuntui mielenkiintoisimmalta vaihtoehdolta. Olin kuitenkin lähdössä vaihtoon syksyksi 2011, joten tarvitsin jonkun puolittamaan viran kanssani. Onnekseni Heidi Kuusela oli innokas lähtemään hommaan mukaan.

2. Luulen, että emännän työnkuva on pysynyt aika samana. Toisaalta olen oman

emäntäkauteni jälkeen ollut sen verran vähemmän aktiivinen osakunnalla, että on hieman vaikeaa sanoa virkojen sisällöstä enää mitään. Kovin siellä keittiössä näyttää kuitenkin edelleen olevan menoa ja meininkiä! Nykyisin on parempi tiskikone ainakin, mikä varmaan helpottaa hommaa jonkin verran. ”Silloin kun minä olin emäntä” -huomioita on vain muutama. SKMO emäntä, hoidettiin sitsienjälkeinen tiskien pesu lähestulkoon kokonaan jat-

Heidi Kuusela kaataa Anna Hambergille kahvia.

LÄNNETÄR X - XI

48 kojen aikana. Se oli jäänyt tavaksi jo edeltäviltä emänniltä. Lisäksi jääkaappi siivottiin useammin, eikä se siten haissut lähestulkoon ikinä siltä, miltä se haisee nykyisin. Se valituksista: nykyisin emännät tekevät erikoisempia ja vaativampia ruokia kuin aikaisemmin, tai ainakin erikoisempia kuin minä tein. Perinteitä on myös uskallettu rikkoa voimakkaammin, mikä on näkynyt esimerkiksi hernekeitto-käsitteen venyvässä tulkinnassa Turun palossa. Se on ollut mielestäni hyvä asia!

Emäntäkauteni päättyi kesäsitseihin vuonna 2011. Olin päättänyt, että jälkiruoaksi tarjoamme skumppasorbettia. Valmistelimme sitsejä emännistön kesken tuttuun tapaan koko päivän, ja sorbetti tehtiin ohjeen mukaan pakastimeen. Kello alkoi näyttää iltaa, mutta sorbetti oli edelleen litkuna pakastimessa eikä näyttänyt jäätyvän ja muuttuvan oikeanlaiseksi millään. Yleensä stressasin emäntänä aika paljon kaikenlaista, mutta koska oli viimeiset sitsini, en oikein jaksanut enää hermostua edes siitä, että alkuruoan aikana ei ollut tietoa, millaista jälkiruokaa tarjoamme. Asiaan saattoi vaikuttaa myös runsas määrä kuohuviiniä, jonka olin emännistön kanssa nauttinut sitsejä valmistellessa. Niinhän siinä sitten kävi, että sorbetiksi asti ei kuohuviinimössöt ikinä pakastimessa muuttuneet. Konferenssitauon aikana tuleva emäntä Heidi otti ohjat käsiinsä ja käski apuemäntien mennä ostamaan kaupasta vaniljajäätelöä. Sorbettiainekset sotkettiin vaniljajäätelöön ja jälkiruoaksi syntyi sorbeliinoa. Se maistui hyvältä, ja kaikki tiesivät, että olisivat hyvissä käsissä tulevana syksynä Heidin ollessa emäntänä.

Apuemännät töissä emäntä Kaisu Mäen johdolla.

LÄNNETÄR X - XI

49 Heidi

1. Olin osakunnan toiminnanjohtaja syksyllä 2010 ja halusin jatkaa hallituksessa

seuraavanakin vuonna. Olin ollut apuemäntänä kolmessa eri emännistössä ja tiesin, että osakunnan keittiössä on parhaat bileet, joten osakunnan emännän virka houkutti. Samalla kuitenkin huoletti, ettei oma aika riittäisi koko vuoden pestiin, joten kun Anna Korvenoja kertoi haluavansa puolittaa viran, oli homma selvä.

Emännän työnkuva vaikuttaa pysyneen aika samana. Olen Annan kanssa samaa mieltä siitä, että nykyään emännät tekevät hienompia ja erikoisempia ruokia. On upeaa, että osakunnalla pääsee kokeilemaan uudenlaisia herkkuja. Ehkä suurimpana muutoksena on se, että nykyään lähes aina emännän virka on jaettu.

3. Ensimmäisessä emännöimässäni juhlassa, eli fuksiaisissa, oli pääruokana liha-

pullia jallukastikkeessa. Ruoka oli herkullista ja ilta sujui hyvin. Seuraavana aamuna kuitenkin havahduin siihen, että pienen laskuvirheen takia jallukastiketta olikin jäljellä kattilassa vielä litratolkulla. Päällimmäisenä mielessä ei ollut se, että kastiketta oli ollut liikaa, vaan että jaloviinaa oli hukattu turhaan.

Ninni Hamberg – 2012

1. Lähdin emännäksi, koska olin ollut pitkään apuemäntänä ja halusin kokeilla vastuullisempaa virkaa.

En osaa sanoa, onko emännän työnkuva muuttunut kauteni jälkeen. Ehkä emännän tehtäväksi on tullut ottaa mukaan keittiöön enemmän uusia fukseja, jotta he jäisivät osakuntatoimintaan.

3. Hauskoja sattumia on paljon, mutta yksi erityisen mieleenpainuva hetki oli se, kun valmistimme suursitsien tarjoiluja kuraattori Vilin ja emerituskuraattori Teron kanssa, koska apuemännät olivat ehtineet siirtyä maakuntaan. Yleisesti ottaen oli hauska huomata, kuinka monet apuemännistä jäivät aktiiveiksi ainakin osittain sen takia, että keittiössä oli ollut kivaa puuhata yhdessä.

LÄNNETÄR X - XI

50 Johanna Alm ja Jenna Mäkinen – 2013

Johanna

Lähdin emännäksi, koska halusin kuulua perheeseen ja olla osa perinteitä. Lisäksi rakastan toisten ruokkimista!

2. Emännyys ei ole tässä kahdessa vuodessa hirveästi mielestäni muuttunut.  3. Hauskaa ja outoa oli seitsemän Topelius-kakun kuljettaminen kävellen

VSO:lta SatO:lle Topelius-sitseille. Jokainen emännistöläinen kantoi yhden kakun, ja menimme muodostelmassa läpi Kampin kauppakeskuksen. Silloinen kämppikseni tunsi Topeliuksen perheen, joten kakkujen resepti oli Sakari Topeliuksen lempikakun resepti.

Aino Salonen ja Martina Wetterstrand – 2014

Aino

Olin heti ensimmäisenä osakuntavuotenani aktiivinen apuemäntä ja usein vietinkin osakunnan keittiössä melkein yhtä paljon aikaa kuin silloiset emännät. Lisäksi opin heti käytännön kautta, että usein parhaat bileet löytyivät tiskin toiselta puolelta. Tämän takia seuraava askel emännäksi tuntui luonnolliselta siirtymältä.

Emännän työnkuva ei ole tainnut pahemmin muuttua minun kaudestani: edelleen emännän päätehtävinä näyttäisi olevan herkullisen ruoan tarjoilun lisäksi ahkera edustaminen myös jatkoilla.

3. Hauskimmat muistoni emäntävuodelta liittyvät juuri loppuillan hetkiin. Vuosijuhlista selviämistä juhlimme emännistön saunassa keksimällä uuden perinteen: löylykauhasta juonnin. Turun palon jatkoilla puolestaan tilasimme haukikuljetuksen varastoon, jossa eräs emännistön jäsen myös päätyi viettämään aikaa savupiipussa.

LÄNNETÄR X - XI

51 Vilma Oksa ja Ilona Niittynen – 2015

Ilona

Lähdin emännäksi, koska olin ollut jo kaksi vuotta emännistössä ja viihdyin keittiössä hyvin. Halusin päästä päättämään itse, mitä ruokaa tehtäisiin kuntiksiin ja sitseille.

3. Tämä nyt on lähinnä hauska anekdootti: Aloimme paistaa pulled porkia Turun paloa varten ennen kuin isännistö lähti käymään Virossa. Lopetimme paistaminen vasta sen jälkeen, kun isännistö oli palannut Virosta.

Turun palon emmännistö ottamassa vastaan juhlijoiden kiitoksia.

LÄNNETÄR X - XI

VANA LEIJUI UUDELLE VUOSITUHANNELLE Teksti: Johanna Alm Varsinaisten Naisten (VaNa) emeritapuheenjohtaja Anna Knuutila kertoo, mitä VaNa oli vuonna 2004, kun hän fuksina saapui osakunnalle: “Silloinen kuraattori Riikka Knaapi kertoi osakunnan kerhoista ja mainitsi myös VaNan, mutta jotenkin kerho vain leijaili taustalla, eikä kukaan oikein tuntunut kuuluvan siihen. Toki tiedettiin kerholla olevan jotain perinteikästä toimintaa, kuten lastenkutsut ja kakkukilpailut, mutta muuta ei kerhosta juuri tiedetty.” Osakunnan sukupuolijakauma oli pitkään ollut miespainotteinen, mutta nyt tilanne oli muuttumassa. Naisille kaivattiin omaa raikasta ja hauskaa tekemistä. Varsinaisten Naisten toiminta päätettiin herättää uudelleen henkiin ja samalla kerhon toiminta-ajatusta päivittää nuorekkaampaan suuntaan.

Johanna Alm ja Anni Suominen VaNa:n risteilyllä.

LÄNNETÄR X - XI

53 Syksyllä 2007 pidettiin järjestäytymiskokous, jossa sovittiin uusista suuntalinjoista. Kerhoon sai liittyä sukupuoleen katsomatta ja jokainen sai järjestää kerholle toimintaa, mutta kerhon jäsenyys ei tapahtumien järjestämiseen velvoittaisi. Hallituksen tehtävänä oli huolehtia, että kokouksista pidetään kirjaa, koska niin sanotulta vanhalta ajalta dokumentteja ei ollut saatavilla. Vuoden 2008 hallituksen muodostivat puheenjohtaja Anna Lahti (nyk. Knuutila), sihteeri Anu Vänni ja taloudenhoitaja Saara Palmunen. Uutta toimintaa olivat vuosijuhlakampaamo skumppatarjoilulla, VaNa:n fuksiaisissa pitämä rasti, tyttösitsit ja kevätristeily, jonka vuoden 2008 legendaarisilla jatkoilla oli mukana myös Kaija Koo. Monen mieleen on jäänyt myös Sinkkuelämää-maraton osakunnalla. Nykyään toimintaan kuuluu vuosittainen vuosijuhlakampaamo tarjoiluineen, tyttösitsit ja risteily. Kesällä 2013 lanseerattiin Johanna Almin aloitteesta VaNan kesäpäivät. Lisäksi on järjestetty korkkareitten ulkoilutusta, pikkujouluja ja fuksiaisrasteja. VaNa:n Facebook-sivuilla vaihtuvat niin juhla-asut ja -asusteet kuin neuvot glitterkynsilakan poistoon. Samalla foorumilla käydään keskusteluja mieltä askarruttavista asioista ja tulevasta toiminnasta. Enää ei leijailla.

Varsinaiset Naiset ulkoiluttamassa korkkareita ja muitakin kenkiä.

LÄNNETÄR X - XI

OSAKUNTA NUMEROINA Osakuntalaiset opiskelualan mukaan Bio- ja ympäristötieteellinen Lääketieteellinen Aalto/Kauppakorkeakoulu

Aalto/TaiK Taideyliopisto/Sibelius-Akatemia Maanpuolustuskorkeakoulu

Eläinlääketieteellinen Farmasia

Aalto/TKK

Oikeustieteellinen Teologinen

Valtiotieteellinen

Käyttäytymistieteellinen (aiemmin Kasvatustieteellinen) Matemaattisluonnontieteellinen

Muu

Humanistinen

Maatalous-metsätieteellinen

Osakuntaan liittyneet vuosittain 40

20 Naiset 10

Miehet 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015

LÄNNETÄR X - XI

Osakuntalaiset lukioittain

Kerttulin lukio (Turku) Paraisten lukio Pernon lukio (Turku) Toivonlinnan lukio (Piikkiö) Katedralskolan i Åbo Turun iltalukio Tuureporin lukio (Turku) Aurajoen lukio (Turku) Nousiaisten lukio Kaarinan lukio ja aikuislukio Liedon lukio Kupittaan lukio (Turku) Turun Lyseon lukio Mynämäen lukio Elisenvaaran lukio (Karinainen/Pöytyä) Kosken lukio Laitilan lukio Juhana Herttuan lukio (Turku) Someron lukio Laurin lukio (Salo) Uudenkaupungin lukio Naantalin lukio Halikon lukio Raision lukio Turun normaalikoulun lukio ml. IB-linja Paimion lukio Perniön lukio Salon lukio Klassikon lukio (Turku) Turun suomalaisen yhteiskoulun lukio Kastun lukio (Turku) Loimaan lukio Puolalanmäen lukio (Turku) Hermannin lukio (Salo) Luostarivuoren lukio (Turku) 0

100

Muu 120

LÄNNETÄR X - XI

OSAKUNNAN SÄÄNNÖT REMONTTIIN Teksti: Jaakko Reinikainen Osakunnan säännöt ja ohjesäännöt uudistettiin kokonaisuudessaan vuosina 2010–2011. Uudistus oli tarpeen, koska vanhat säännöt olivat peräisin 1980-luvulta ja monilta osin pahasti vanhentuneet. Sääntömuutoksen valmisteli syyskuun kokouksessa 2010 perustettu sääntömuutostoimikunta, jonka puheenjohtajana toimi Jaakko Reinikainen ja jonka toimintaan saattoivat osallistua kaikki asiasta kiinnostuneet osakuntalaiset. Uudistetut säännöt ja ohjesäännöt hyväksyttiin osakunnan kokouksissa 26.1.2011 ja 23.2.2011, ja yliopiston rehtori vahvisti uudet

säännöt 14.4.2011. Merkittävin muutos sääntöihin oli äänioikeuden antaminen niille osakunnan ulkojäsenille, jotka opiskelevat pääkaupunkiseudun yliopistoissa. Aikaisemmin äänioikeus oli vain varsinaisilla jäsenillä, mutta sääntömuutoksen jälkeen säännöissä mainitut ulkojäsenet voivat äänestää osakunnan kokouksissa kaikista muista paitsi sääntöjen muuttamista koskevista asioista. Lisäksi tiedotusta koskevia määräyksiä nykyaikaistettiin muun muassa siten, että osakunnan kokouksista ei enää tarvitse ilmoittaa sanomalehdissä, vaan virallinen tiedotus hoidetaan jatkossa internetissä ja osakunnan tiloissa. Lisäksi uusiin sääntöihin määriteltiin, miten osakunnan virkoja on mahdollista jakaa useamman henkilön kesken, sekä vakinaistettiin osakunnan ohjelmatoimikunta, kevennettiin kerhoja koskevaa sääntelyä ja perustettiin uusi kerho-ohjesääntö. Tämän lisäksi sääntöjen kieliasua päivitettiin 2010-luvulle, ja sääntöihin ja ohjesääntöihin tehtiin paljon muita pieniä muutoksia, täsmennyksiä ja päivityksiä.

LÄNNETÄR X - XI

TUNTEITA HERÄTTÄVÄT LAULUT SAIVAT UUDET KANNET Teksti: Anna Sjölund Mitä olisivat sitsit ilman laulua? Ilman pöytien paukuttelua nyrkein? Ilman heilumista tarkasti määrättyihin suuntiin oikeaan tahtiin? Tai ilman laulumiekan tärykalvot räjäyttävää paukahdusta ja miekan viuhumista ilman halki miltei päälakia viistäen? Varsinaissuomalaisessa osakunnassa pöytäjuhlien lauluperinteet ovat erittäin tärkeitä. Välillä huomaa hieman jo iäkkäämpien civisten ja nuorten senioreiden kauhistelevan nuoren polven lauluvalintoja. Tämä onkin ehkä paras osoitus siitä, kuinka tärkeänä laulukulttuuria pidetään. Lauluperinteiden tärkeydestä huolimatta osakunnassa ei ole viime vuosina ylläpidetty laulukulttuuria kovin järjestelmällisesti. Usein laulunjohtajuus on siirtynyt ilman suurempia seremonioita tai perehdytystä seuraavalle, ja ensimmäisten sitsien aikana kukin uusi laulunjohtaja vuorollaan on hieman hätääntyneenä kulkenut juhlakansan joukossa miekalla viuhtoen ja samalla laulukirjan rivejä tavaten. Saanen jopa olettaa, ettei kukaan laulunjohtaja ole selvinnyt ensimmäisistä sitseistään ilman kipeää rannetta. Syksyllä 2011 painosta saapuneen uuden laulukirjan suunnitteluprosessi oli loppujen lopuksi erittäin lyhyt. Ajatus uudesta laulukirjasta oli herännyt jo joitakin vuosia aiemmin, mutta silloin vanhoja kirjoja oli vielä jäljellä. Varmasti yksi suurimmista laulukirjauudistuksen käynnistämistä hidastaneista tekijöistä oli osakunnan muutto Uuden ylioppilastalon neljännestä kerroksesta kuudenteen. Vuoden 2010 lopulla kuitenkin havaittiin, että laulukirjat alkoivat olla lopussa, ja pöytäjuhlista selvittiin ainoastaan tulostettujen laululäystäkkeiden avulla. Yhtäkkiä asialla olikin kiire.

LÄNNETÄR X - XI

58 Alkoi melko tehokas suunnittelurupeama. Laulukirjatoimikunta pystyi kokoontumaan täysilukuisena vain kerran, mutta sähköpostikeskustelu oli sitäkin vilkkaampaa. Entiset ja silloiset laulunjohtajat Hanna-Ilona Härmävaara, Tuomas Leikkonen, Niko Tuominen, Pipsa Ilola ja minä kävimme vanhan laulukirjan sivu sivulta läpi: Pohdimme, mitä edellisestä kirjasta oli mahdollisesti jäänyt puuttumaan ja mitä täysin uusia lauluja laulukaanoniin haluttaisiin lisätä. Mielipiteitä ja vastusteluita tuli osakuntalaisten riveistä enemmän kuin kompromissiehdotuksia. Oli lauluja, joista ei missään nimessä olisi saanut luopua, vaikkei niitä ollut laulettu kymmeneen vuoteen eikä kukaan nykypolvesta niitä enää osannut. Myös sellaisia lauluja kuulemma oli, joita ei olisi syystä tai toisesta saanut laulukirjaan laittaa. Uusien laulujen valitseminen osoittautui siis melkoiseksi kiistanaiheeksi, ja loppujen lopuksi laulukirjatoimikunnan puheenjohtajan oli tehtävä päätöksiä ja otettava ohjat omiin käsiinsä. Selvää oli, että laulukirjasta haluttiin aiempaa visuaalisempi. Sen haluttiin myös kuvastavan senhetkistä osakuntapolvea. Osakunnan silloinen aktiivinen valokuvaaja Ilari Ahola antoi valokuvansa laulukirjatoimikunnan käyttöön. Suuresta kokoelmasta valittiin kuvia, joissa parhaiten näkyi toisaalta varsinaissuomalainen ylioppilaselämä ja toisaalta oma sukupolvemme. Visuaalisen ilmeen toteutuksessa Anna-Kaisa Laitinen, Matti Lehto ja Tero Mäkinen kantoivat kortensa kekoon, ja kirja saatiin hyvin nopealla aikataululla virolaiseen painotaloon painatukseen. Lopulta syyskuussa 2011 saimme käsiimme punaisen laulukirjan, jonka kantta koristi kultainen Varsinais-Suomen vaakuna. Näin neljä vuotta myöhemmin voi kirjasta löytää monia vikoja, mutta toisaalta siitä tuli tekijöidensä ja aikakautensa näköinen – ja olisihan melkoisen kamalaa, jos kaikki olisi aina täydellistä. Voimme vain innolla odottaa, milloin seuraava osakuntapolvi päättää ryhtyä tekemään uutta kirjaa ja millaiselta laulukulttuuri heidän silmissään näyttää. Verbum ex est – ad cantum!

LÄNNETÄR X - XI

UUSIA LAULUJA Viime aikoina osakunnan laulukulttuuria on erityisesti rikastuttanut pitkäaikainen laulunjohtajamme Mari Stolt, joka on sepittänyt luovia juomalaulusanoituksia osakunnan vaihtuviin tarpeisiin. Saa katsoa, mitkä lauluista jäävät klassikoiksi ja päätyvät seuraavaan laulukirjaan! Sitä ennen saatte nauttia civis Stoltin hengentuotoksista Lännettären sivuilta.

JOKA KORTTELI ISKEE TULTA (Sata salamaa, Turun palo 2015) Leviää valkeat maan,   pärepuut loimuavat.   Myös palomiehet piiloutuu   kun rajut lieskat nousee.   Hälytys! Kellot jo soi.   Mitään ei pelastaa voi,   kun kipinät ilmaan sinkoutuu ja talot lämpenee.     Vaik’ joka kortteli iskee tulta ja koko kaupunki kärähtää, ei sivistystä voi riistää multa,   toivo jäljelle jää.   Vaan tuli tuhosi kirjastotkin, ei pysty tuhkasta nousemaan,   Minä turvaan vien Akatemian Ja me löydämme Uudenmaan.   Lujemmaks lämpö jo saa, kekäleet sinkoilevat.   Ei edes vuolas Aurajoki estä roihun voimaa.

Kiivauden lieskoissa nään.   Liekin luo tuskinpa jään.   Kun räiskyvä mahti kaupungin vie,   se meidät erottaa.     Vaik’ joka kortteli iskee tulta ja koko kaupunki kärähtää, ei sivistystä voi riistää multa,   toivo jäljelle jää.   Vaan tuli tuhosi kirjastotkin,   ei pysty tuhkasta nousemaan,   Minä turvaan vien Akatemian   Ja me löydämme Uudenmaan.     On vielä jäljellä rauniot ja yhä meissä voimaa on!     Näin joka kortteli iskee tulta ja koko kaupunki kärähtää!  Minä turvaan vien Akatemian, ja me löydämme Uudenmaan.     Vaikka turvaan vien Akatemian,   säilyy sivistys Turussa!

LÄNNETÄR X - XI

OSIKSEN PESÄ (Oravan pesä, VVK 2015)

Kas, Uuden latvassa on ystäviä,  siis koti keskellä Helsinkiä. Siel’ VSO:laiset ne leikkiä lyö ja emännistömme herkkuja syö.   Käy siellä teekkarit, humanistit,  muut tieteilijät ja biokemistit,  myös pikkuruisia fukseja ja muutama ikiopiskelija.   Vain Porrashaasteessa kuntiksen aikaan on jotain henkeäsalpaavaa taikaa.  Kun juhlimme viikonloppuisin  on krapula yhdessä taivaallisin.

ON PÄYDÄLLÄ LASI VETTÄ

(On neidolla punapaula, Turun palo, 2015)  :,: On pöydällä lasi vettä, kun juhlimaan käyn. :,: :,: Kas kurkkuuni kuivuvaan kaadan mä sen. :,: :,: Miks et lasiani täytä, oi aveccini? :,: :,: Vai luuletko, ett’ vesi loppua vois? :,:   :,: Niin kauan mä vettä kaadan, kuin hanasta saan. :,:   :,: Emme erkane ees juhlan hiipuessa! :,:

LÄNNETÄR X - XI

KULTAINEN TEINIYS

(Kultainen nuoruus, Palonsammutusaamiainen 2015)  Lapsena tuntenut ryyppyjä en.   Mehuja vain juoda mä sain.   Siksi kai aika tuo onnellinen   säilyykin muistelmissain.    :,: Ei puhtoinen lapsuus  jää unholaan, vaan muistoissain jälleen   sen luoksein saan. :,:    Päivinä nuoruuden oikullisen tutustuinkin alkoholiin.   Nielin myös viimeisen lasillisen.   Makuna säilyy se vain.   :,: Tuo uhmainen nuoruus  jäi unholaan.   Vaan kaikkea muistaa en tahtoiskaan. :,:    Vihdoin kun saavuin mä Helsinkiin,   kohdata sain osakuntain.   Syvennyin huolella kulttuuriin.   Tuoppiin en sylkenyt lain. :,: Tuo kultainen teiniys   jäi unholaan.   Vaan parhaimmat hetket   sain kronikkaan. :,:

QUARTERS-LAULU

(Lasten liikennelaulu, Kesäsitsit 2015)   Valppain mielin muista sä aina riemua perinteen.   Kaikki säännöt mieleesi paina, paina ne tarkalleen.   Kunhan vain löydän pyöreän pöydän,   lantin ja tuopposen,   pelastamaan iltani köyhän korkkaan jo kolmosen.    Muista aina quarterssissa harvoin lantti käy tuopissa.   Kun panos raukee, lataa haukee,   se on juoma verraton!   Joskus aivan tuurilla tuoppiin kolikon sisään saat.   Siinä vallantunnetta ruokkii,   kun juomavuoron jaat.  Niin vasemmalle tai oikealle   huitaise kyynärpää.  Vuoro siirtyy vastustajalle, hän panoksen ryystää.    Muista aina...    Silloin tällöin, en sitä kiellä,   huulille osuin kai.   Monta kertaa sen jälkeen niellä hirveän litkun sain.   Huolella tähtään, en umpimähkään   viskaise lanttiain.   Kaikkoamaan saan velvoitteen tään täysosumalla vain.   Muista aina...

LÄNNETÄR X - XI

62 Pöytälevy kauhean suuri   kolikon pompauttaa.   Arvaamaton pintatekstuuri panokseen molskauttaa.   Heittäjä noituu, vaan juominen hoituu, lanttikin kuivataan. Näin kun panos kontaminoituu, uusi jo kaadetaan.    Muista aina...

VSO:N HALLITUKSEN VOIMA

(Seitsemän miehen voima, VVK 2015)  Kiljukoon nyt kaikkein kaula,  koska mielin virren laulaa :,: VSO:n hallituksen. :,:   Tähtiä kuin Otavassa seitsemän on hoitamassa :,: innolla hallitusvirkaa.  :,:   Katariina tiedot postaa, helmet esiin meille nostaa  :,: tiedotussihteeri suuri. :,:  Taloudesta vastaa Ossa, ei oo Matti kukkarossa, :,: vaikka on aktiivi muuten. :,:   Laura kuntiksiin vieraat soittaa.  Maija, kunhan syksy koittaa.  :,: Toiminnanjohtajakullat. :,:

Sihteerimme, tuo Katriina palvelemaan on valmiina. :,: Paperiasiat hoituu. :,:  Ilonamme herneet keittää, Vilma sekaan rasvat heittää  :,: syksyisin kun palaa Turku.:,:   Mika huutaa: “Haukirinki!” Riemu nousee väkisinkin  :,: Infotiskil’ kun hilluu. :,:   Viimein tulee hännän huippu,  Martinalle sherryhuikku . :,: Hän on se seitsemäs jäsen.:,:   Siinä vallanpitäjämme. Tästä oomme mielissämme,  :,: voimasta hallituksen. :,:

LÄNNETÄR X - XI

VIRTUAALINEN OSAKUNTA Teksti: Hanna-Ilona Härmävaara Ylivoimaisesti merkittävin muutos osakunnan toiminnassa edellisen Lännettären ilmestymisen jälkeen on osakunnan siirtyminen nettiaikakauteen. Se on tarkoittanut paitsi osakunnan viestinnän muutosta myös virtuaalisen hengailukulttuurin syntymistä. Viestintä on siirtynyt internetpainotteiseksi kahdella tapaa. Ensinnäkään osakunnan tärkein kirjallinen markkinointikanava ei enää ole Ylioppilaslehden järjestöpalsta tai osakuntailmoitustaulu yliopiston päärakennuksen vessojen vieressä. Osakuntaa markkinoidaan netissä aktiivisesti, ja osakunnan julkisivuksi voikin kutsua virallisia verkkosivuja, joiden kehittymisestä Anna Korvenoja kertoo tarkemmin. Markkinointikanaviksi ovat muotoutuneet myös sosiaaliset mediat Facebook ja Instagram, joiden haltuunotosta kertovat someen hyppäämisen airuet Satu Simelius ja Matti Lehto.

Vuosijuhlakutsujen lähetystä osakunnalla.

LÄNNETÄR X - XI

64 Toisekseen nettisivut ja Facebook-ryhmä Haukirinki toimivat sisäisen tiedotuksen kanavina. Toiminnasta tiedotetaan virallisesti osakunnan sähköpostilistoilla ja nettisivuilla sekä epävirallisemmin ja muistutuksenomaisesti Haukiringissä. Kaikista osakunnan virallisista tapahtumista luodaan Facebook-tapahtuma, jonka avulla tapahtumaa voi mainostaa ja sen tulijamäärää kartoittaa etukäteen. Facebookissa hoidetaan myös virallisia asioita. Vuodesta 2014 alkaen hallituksilla on ollut omat Facebook-ryhmänsä, jotka ovat pikku hiljaa syrjäyttäneet hallituksen sähköpostilistan virallisten asioiden hoitamisen kanavana. Myös muut toimikunnat ja ryhmät käyttävät Facebookia apunaan. Myös seniorijärjestö Maunu Tavastin Killalla on omat Facebook-sivunsa, vaikka kaikki sen jäsenet eivät ole ottaneet edes sähköpostia haltuunsa. Virtuaalinen hengailukulttuuri taas syntyi 2000-luvun alussa osakunnan IRC-kanavan myötä. Facebookissa hengailukulttuuria ovat ylläpitäneet Haukirinkichat sekä Haukirinki-, fuksien Fisurinki-, sekä hallituksen ja muut pienempien porukoiden ryhmät. Kanavilla on voinut keskustella osakuntalaisten kanssa, ja viime aikoina suosituksi on tullut kuvien jakaminen ja yhdessä olemisen fiilistely kuvien avulla. Virtuaalisen hengailukulttuurin synty ei tietenkään ole korvannut fyysistä hengailua, vaan pikemminkin tehostanut sitä. Chatista ja ryhmistä on ollut helppo löytää liveseuraa lounaalle, kisakatsomoon, elokuviin, baariin tai vaikka vain hengaamaan osakunnalle. Kaikki siis muuttuu, paitsi toiminnan tärkein ydin.

LÄNNETÄR X - XI

UUSIA TUULIA OSAKUNNAN VERKKOSIVUILLA Teksti: Anna Korvenoja VSO ei suinkaan aloittanut verkkoviestintäänsä jälkijunassa, vaan osakunnalla oli jo vuonna 1996 omat verkkosivut osoitteessa www.helsinki.fi/jarj/vso. Oma domain verkkosivuille saatiin vuonna 2008 Tuukka Haapaniemen johdolla. Tuolloin verkkosivujen uudistamisen pääajatus oli sivujen saaminen julkaisujärjestelmään. Vuonna 2008 julkaistu sivusto rakennettiinkin Jomla-julkaisujärjestelmän päälle. Sen ansiosta sivujen päivittäminen onnistui keneltä tahansa eikä vaatinut HTML-osaamista tai tiedostojen päivittämistä suoraan palvelimelle. Uusi verkkosivu sai osoitteen www.varsinaissuomalainen.fi, josta osakunnan sivut edelleen löytyvät. Ulkoasu uudistui luontaisesti samalla kertaa. Kun aikaisempi sivusto oli tehty HTML-taulukoilla, uusi tehtiin tyylitiedostojen avulla – mikä sekin oli hyppäys modernimpaan verkkoviestintään. Lisäksi verkkosivuille tuli uudenlaisia interaktiivisia elementtejä: keskustelupalsta, toimintakalenteri, uutisvirta, käyttöoikeushallinta ja niin edelleen. Uusien ominaisuuksien käyttöönotto kuitenkin kesti jonkin aikaa, sillä osakuntalaiset olivat tottuneet käyttämään lähinnä sähköpostia.

Eheämpää markkinointia fukseille Internet ja verkkomaailmaan liittyvät käyttötavat ja design muuttavat tunnetusti muotoaan ja trendejään kiivasta tahtia. Vuonna 2014 osakuntalaiset kokivat, että verkkosivut kaipaisivat jälleen uudistusta. Tälläkin kertaa tavoitteina oli käyttökokemuksen parantaminen ja visuaalisen ilmeen raikastaminen. Sivut siirrettiin Wordpress-alustalle, mikä edelleen helpottaa sivujen päivittämistä ja ylläpitoa. Visuaalinen ilme uudistettiin kokonaan. Siitä tuli modernimpi, ja suunnittelutyössä otettiin huomioon erityisesti se, miltä sivusto näyttäisi mobiililaitteissa. Sisällöllisesti uudistuksessa huomioitiin erityisesti uudet fuksit ja osakunnan markkinointi. Sivusto rakennettiin nimenomaan tekemään osakunnasta mahdollisimman houkutteleva paikka uusille Helsinkiin tulleille varsinaissuomalaisille opiskelijoille. Osakunnan uusin verkkosivu lanseerattiin kesällä 2015.

LÄNNETÄR X - XI

ELIITTI, TRADITIO, VIESTINNÄN MURROS — kuinka osakunta liittyi Facebookiin

Teksti: Satu Simelius Sosiaalinen media Facebook saavutti Suomen ryminällä syksyn 2007 aikana. Eräät VSO:laiset – pääasiassa sellaiset, joilla oli ystäviä yhdysvaltalaisissa tai brittiläisissä yliopistoissa – olivat tässäkin asiassa mukana ensimmäisessä aallossa jo vuoden 2007 alkupuolella. Silloin Facebook oli vielä suunnattu lähinnä opiskelijoille, ja kaikkien Facebookiin liittyjien oli ilmoitettava oma korkeakoulunsa. Ajan henkeen kuului myös se, että ihmisten omilla seinillä käytiin vielä hyvin avointa keskustelua, päivityksistä ei voinut tykätä ja ne kaikki oli aloitettava sanalla “is”. Pari palveluun kuuluvaa VSO:laista markkinoi Facebookia osakuntalaisille ahkerasti. Vuoden 2007 Vårbalissa Facebook oli yksi kuumimmista puheenaiheista, ja se todettiin hyväksi yhteydenpitovälineeksi erityisesti ruotsalaisten ystävyysosakuntien jäseniin. VSO:n asema Facebookissa “virallistettiin” 25.7.2007, jolloin allekirjoittanut perusti osakunnan oman Facebook-ryhmän nimeltä VSO. Ihmiset kutsuttiin liittymään Facebookiin ja VSO-ryhmään lähettämällä sähköpostia VSO:n sähköpostilistalle. Tätä ennen Helsingin yliopiston osakunnista ainoastaan PPO:lla oli oma ryhmänsä.

Aluksi ryhmää käyttivät lähinnä cc. Sampsa Lindroos, Teemu Reuna, Minttu Rönn, Asta Sarkki ja Satu Simelius. Ryhmä oli Facebookin alkuaikojen hengen mukaisesti avoin, eli kaikki keskustelut näkyivät kaikille Facebookin käyttäjille. Alussa keskustelua dominoi lyhytikäiseksi jäänyt “Superatleettinen lenkkikerho”, jossa kesäisin lenkkeilevät VSO:laiset sopivat yhteisiä lenkkiaikoja Töölönlahdelle.

LÄNNETÄR X - XI

68 Kaikki VSO:laiset eivät suinkaan suhtautuneet uuteen mediaan avoimin mielin, ja yleisiä pilkkanimiä palvelulle olivat muun muassa “Fuckbook” ja “Stalkbook”. Monet VSO:laisetkin pitivät Facebookia vain ohimenevänä nuorisovillityksenä, joka hyvin pian katoaisi käytöstä. Vuoden 2008 loppuun mennessä useimmat vastarannan kiisket olivat kuitenkin joutuneet myöntämään, että olivat erehtyneet Facebookin väliaikaisuudesta, ja liittyneet mukaan.

Pikkuhiljaa aika ajoi näiden avoimien Fb-ryhmien, joista monet olivat nimensäkin perusteella paljon vitsikkäämpiä kuin VSO:laisten virallinen “VSO”, ohi. Osakunnalle perustettiin vuonna 2010 oma sivu, josta jäsenet saattoivat tykätä ja jonka kautta viestintää ryhdyttiin hoitamaan. Nykyisin osakunnalla on tarkkaan mietitty Facebook-viestintästrategia. Useiden Facebook-uudistusten jälkeen oli jälleen tarvetta osakunnan sisäiselle keskustelupalstalle. VSO:n 105-vuotisjuhlien suunnitteluporukan suljetusta ryhmästä tuli kaikille VSO-aktiiveille avoin ryhmä, Haukirinki. Perustamisensa jälkeen osakunnan Fb-ryhmät ovat käytännössä korvanneet VSO-aktiivit-sähköpostilistan, jolla ennen Facebook-aikakautta käytiin vaihtelevan aktiivista vapaata keskustelua ja esimerkiksi kutsuttiin osakuntakavereita kotibileisiin ja muihin epävirallisiin tapahtumiin. Facebookin myötä kuoli myös osakunnan IRC-harrastus, joka oli osakunnan omalla IRC-kanavalla käytyä vilkasta päivittäistä jutustelua. Nykyisin vastaavaa juttelua voi harrastaa Haukirinki-ryhmän chat-kanavalla, vaikka senkin kukoistuskausi lienee jo takanapäin.

LÄNNETÄR X - XI

HAUKIRINKI HUUDETTU! Miten osakunnan virtuaalinen infotiski sai nimensä

Teksti: Matti Lehto Usein parhaat jutut syntyvät vahingossa. Jostain, minkä piti olla jotain aivan pientä, kasvaa jotain ihan muuta. Joskus se on maailmoja mullistavaa, toisinaan paljon pienempää. Osakunnan 105-vuotisjuhlien käytännön järjestelyjä varten perustettu Facebook-ryhmä muuttui nopeasti osakuntalaisten välisen huulenheiton ja sisäisen viestinnän areenaksi. Kun vuosijuhlat oli juhlittu, ei ryhmää enää tarvittu sen alkuperäiseen tarkoitukseen. Mutta puhe ei lakannut. Anna Korvenoja Nää ryhmät on petollisia: mun piti eilen mennä nukkumaan kipeänä joskus ysiltä ja lopulta kukuin puoleen yöhön keskustellen tässä ryhmässä jostain suklaasta ja tms. 4 April 2011 at 09:13

Onkin spekuloitu, että Facebook tappoi ennen aktiivisena käyneen IRCkeskustelun. Aina on siis ollut olemassa väylä osakuntalaisten väliselle keskustelulle. Ajan kuluessa uudet tavat korvaavat vanhat. Pipsa Ilola Kaikki aktiivit tälläsessä ryhmässä kuulostaa sekavalta.. Ja mikä on aktiivin määritelmä? Osakuntalaisten tsättäilyä vartenhan meillä on irc-kanava. 4 April 2011 at 10:00

Ryhmän olemassaoloa päätettiin siis jatkaa. Mutta mikä nimeksi? Alkuperäinen, Nisa Sorayan ja Kikan hittirenkutuksesta muokattu nimi VSO105 – saavu sinne siis ei varsinaisesti toiminut enää uudessa yhteydessä. Allekirjoittanut avasi nimeämiskeskustelun ja osakuntalaiset pääsivät osoittamaan luovuuttaan. Liisa Lähteenaho Musta nimi vois olla Mansarda. Ai miks? Kun se tarkoittaa ullakkohuonetta paljon coolimmin kuin “Vinni”. 3 April 2011 at 23:43

LÄNNETÄR X - XI

70 Tero Mäkinen VSO, koti keskellä nettiä. Bhahhhahahhaha 4 April 2011 at 00:15

Näinkin upeista ehdotuksista huolimatta ideointi ei aluksi lähtenyt lentoon, mikä sai juuri vuosijuhlamestarina toimineen Liisa Lähteenahonkin kärsimättömäksi. Liisa Lähteenaho Mikse tän ryhmän nimi jo ole mun tekemän voittaneen ehdotuksen mukainen? Paulakin liketti sitä! 4 April 2011 at 21:43 Pipsa Ilola Paula nyt likettää kaikkea mikä liikkuu. Musta Liisan ehdotus oli vaan outo. 4 April 2011 at 22:07

Vähän sulateltuaan asiaa myös muut osakuntalaiset intoutuivat nimiväittelyyn. Pöydälle heitettiin nimiehdotuksina niin ”VSO+” (vso-aktiivinen), ”VSO <3 <3 <3”, ”Varsinaiset fbläiset”, ”Veeäsoolaiset”, ”Vso-online”, ”Anonyymit vsolaiset”, ”Vson tsätti 24/7”, ”Sähköosis” kuin myös ”Ketut”. Sekä tietysti paljon lobattu ”Vso-kimppa”. Liisa Lähteenaho Voisitko Matti nyt valita jonkun nimen, niin ei tarvitsisi enää lukea tätä eniten vuosijuhlaryhmässä keskustelua herättänyttä keskustelua. 5 April 2011 at 17:31 Matti Lehto Ehkä harrastan itäeurooppalaista demokratiaa ja julistan illalla voittajaksi jonkun oman ehdotukseni, jota tässä keskustelussa ei ole edes vielä mietitty. 5 April 2011 at 18:27

Kun aihetta oli pohdittu jo monta päivää, paineet kasvoivat. Kymmenien ehdotusten, vääntöjen ja väsyneiden läppien jälkeen nimeksi ei voitu tietenkään laittaa vain ”VSO”. Lobbaus etenkin Vso-kimpan puolesta jatkui. Anna Korvenoja heiiiii pakko valita kimppa!!! 5 April 2011 at 21:30 Anna Korvenoja Miks muuten Matti saa tehdä lopullisen päätöksen? 5 April 2011 at 21:48

Loppujen lopuksi toimin juuri niin kuin uhkasin. Matti Lehto eiku tän ryhmän nimeks tulee Haukirinki 5 April 2011 at 21:40

LÄNNETÄR X - XI

71 Ja se oli sitten siinä. Haukirinki jäi elämään, ja nuoremmille osakuntalaisille ensimmäinen ajatus Haukiringistä ei välttämättä nykyisin enää ole kalanhuuruinen snapsihetki, vaan jotain muuta. Onko tämä hyvä asia vai ei, sitä en tiedä. Voitaneen kuitenkin todeta, että kuraattorin ohjeistus muuttui yllättävän hyvin todeksi: Tero Mäkinen Nimi saisi olla sellainen, joka ehkä ekalla kerralla huvittaa, sitten vaikuttaa kornilta ja lopulta siihen syntyy kiintymys 4 April 2011 at 22:11

Haukirinki jäi elämään ja on tuonut osakuntaelämän keskiviikkoisten kuntailtojen ja perjantaisten juhlien lisäksi kaikkiin muihinkin arkisiin ja viikonloppuisiin aamuihin, päiviin ja toisinaan öihinkin. Osakunnan onkin oltava siellä, missä sen jäsenet ovat. Mitä enemmän osakuntalaiset ovat yhdessä, sitä paremmin VSO myös voi. Osakuntaelämä ei saa olla pelkkää viransuorittamista ja pakertamista, vaan osakuntalaisten on kohdattava toisensa myös vapaalla ilman tehtäviä ja velvoitteita. Kuten vaikka Haukiringissä – niin osakunnalla kuin Facebookissakin.

Hengailu on siirtynyt osakunnalta myös nettiin.

LÄNNETÄR X - XI

ENEMMÄN KUIN TUHAT SANAA VSO valtasi Instagramin

Teksti: Matti Lehto Kun kamerat tulivat kaikkien taskuun, muuttui viestintä yhä visuaalisemmaksi ja kuvapainotteisemmaksi. Vuonna 2010 ihmisten kuvakerrontatarpeeseen vastasi ja sitä syntyi luomaan sosiaalinen media Instagram, jossa arjen hetkistä kerrotaan kuvin ja niin sanotuin hashtagein, aihetunnistein. Instagramissa reaalimaailman tilanteet kohtaavat niitä taianomaisesti kaunistavat filtterit. VSO oli ensimmäinen osakunta, joka otti kuvapalvelun käyttöönsä kesällä 2013. Matti Lehto pisti tilin pystyyn emeritustiedotussihteerin oikeudella, kuitenkin syksyn 2013 tiedotussihteerin Heidi Kuuselan luvalla. Varsinaissuomalainen kainous oli tipotiessään, kun tilanteen salliessa päätimme omia VSO:lle käyttäjätunnuksen @osakunta. Enää piti miettiä, mitä sinne sitten oikein laitetaan. Tästä ei kuitenkaan varsinaisesti tullut ongelmaa, sillä osakunnan useissa viikoittaisissa tapahtumissa riitti kuvattavaa kylliksi. Siinä missä viralliset valokuvaajat taltioivat enimmäkseen juhlia, pystyi Instagramista kurkkaamaan osakunnan arkeeen. Instagram-tili avasi osakunnalle myös uudenlaisen viestintäkulttuurin, jossa useat ihmiset osallistuvat viestinnän tuotantoon. Enää tapahtumista eivät kertoneet vain varsinaiset virkailijat, kuten tiedotussihteeri tai valokuvaaja, vaan kaikki, joilla oli tilin tunnukset, loivat sinne sisältöä. Myöhemmin otettiin käyttöön virallinen hashtag, #VSOsakunta, jonka avulla kaikkien osakuntalaisten ottamat kuvat päätyi-

LÄNNETÄR X - XI

73 vät yhden sateenvarjon alle, vaikka ne olisi ladattu Instagramiin kuvaajan henkilökohtaiselta tililtä. Vaikka kyseessä onkin jälleen vain yksi sosiaalisen median kanava, Instagram onnistui monipuolistamaan VSO:n viestintää. Osakuntaan tutustuva fuksi saa toiminnasta nykyään paljon monipuolisemman kuvan, kun sekä jokaviikkoinen toiminta että satunnaiset hassuttelut tuodaan esille kuvin ja videoin. Vaikka juhliminen onkin mukavaa, säännöllinen arki kuntailtoineen on VSO-elämän sydän. Instagramin avulla tämä puoli osakunnasta näkyy vahvemmin, pirteämmin ja sympaattisemmin kuin koskaan.

LÄNNETÄR X - XI

VAAKUNOIDEN METSÄSTYS Teksti: Ilari Ahola VSO, kuten muutkin osakunnat, on kerännyt seinilleen oman kanta-alueensa kaupunkien ja kuntien vaakunoita. VSO:lla on ollut vuodesta 1937 lähtien Turun, Naantalin, Uudenkaupungin ja Salon puiset vaakunat, jotka veistettiin kyseisten kaupunkien lahjoittamilla varoilla. Loimaan kaupunki kuitenkin puuttui joukosta. Vuonna 1949 Suomessa annettiin laki kunnanvaakunoista, minkä jälkeen myös maalaiskunnat saivat oikeuden käyttää vaakunaa. Siten osakunnan seinälle saatiin myös maalaiskuntien kipsivaakunoita, ja kirjautuessani osakuntaan vuonna 2007 seiniä koristi kaikkiaan 31 kunnanvaakunaa. Kesällä 2010 VSO muutti yhteen Savolaisen osakunnan kanssa. Kun pohdimme vaakunoiden sijoittelua savolaisten kanssa, huomasin, että savolaisilla vaakunoita oli 48, eli selvästi enemmän kuin VSO:lla. Ajattelin, että huomattavan osan

Ilari Ahola vastaanottamassa Karunan kunnan vanhaa vaakunaa.

LÄNNETÄR X - XI

75 vaakunoista on puututtava, sillä tunnetusti Varsinais-Suomessa on ollut paljon pieniä kuntia, ja kaikkiaan 70 Varsinais-Suomessa sijainneella kunnalla on ollut vahvistettu vaakuna. Totesin, että asialle olisi tehtävä jotain, jotta VSO pääsisi vaakunoiden lukumäärässä savolaisten ohi. Tartuin tuumasta toimeen. Selvitin, minkä kuntien vaakunat puuttuvat, ja laadin kirjeen näiden kuntien kunnanjohtajille. Kirjeessä kerroin osakunnan vaakunakokoelmasta, osakunnan toiminnasta sekä siitä, että toivoimme saavamme seinillemme puuttuvat vaakunat. Osa kunnista lähetti vaakunansa postitse ja osan vaakunoista kävin henkilökohtaisesti noutamassa kunnanvirastosta. Pienemmissä kunnissa vaakunan luovutti itse kunnanjohtaja. Juhlallisin tilaisuus oli Oripään vaakunan luovutus: kaupunginjohtaja luovutti vaakunan Oripään kunnanvaltuuston kokouksessa joulukuussa 2010. Tapauksesta julkaistiin vieläpä puolen sivun juttu Loimaan lehdessä. Toinen juhlallinen tapaus oli, kun Taivassalon kunnanjohtaja saapui osakuntaan luovuttamaan vaakunan varta vasten järjestetyssä tilaisuudessa. Keräyksen lopputuloksena osakunnalle saatiin 19 uutta vaakunaa. Käytössä olevista vaakunoista puuttumaan jäi vielä Askaisten entinen vaakuna, joka on nykyään käytössä Maskun vaakunana. Käytöstä poistettuja vaakunoita jäi puuttumaan 19, sillä käytöstä poistuneiden vaakunoiden löytäminen osoittautui toisinaan hankalaksi. Yllättävää kyllä joitakin kauan aikaa sitten lakanneiden kuntien vaakunoita kuitenkin löytyi, esimerkiksi vuonna 1969 Sauvoon liittyneen Karunan vaakuna Sauvon kunnan arkistosta. Keräyksen jälkeen vaakunoista kaksi on valitettavasti hajonnut, eikä hajonneiden tilalle ole vielä saatu uusia vaakunoita.

LÄNNETÄR X - XI

HUUMORINTAJUISIA HERRASMIEHIÄ

Osakunnan inspehtorit 1996–2016 Teksti: Anna Korvenoja

23.11.1996–31.12.2001 siviilioikeuden professori Antti Kivivuori Osakuntalaiset kuvailevat Antti Kivivuorta ystävälliseksi ja rauhalliseksi herraksi, joka tarvittaessa heittäytyi täysillä osakuntaelämään mukaan. Tästä on todisteena tarina Östgöta Nation Uppsalan boksereista, jotka ystävyysosakuntamme inspehtori Kivivuorelle kerran lahjoitti. Vastalahjana VSO antoi ÖG Uppsalalle seuraavassa Vårbalissa kehystetyn valokuvan, jossa inspehtori poseerasi pelkästään kyseisissä boksereissa. Kuvaa on ÖG Uppsalan väki esitellyt nuoremmillekin VSO-sukupolville. ”Herrasmies, jonka hillityn ulkokuoren alta löytyy todella paljon huumorintajua”. Kuraattorit Kivivuoren aikana: Hanna Laitakoski, Jorma Haapanen, Vesa Heikkinen, Sanna Koskenmäki (nyk. Mekkonen)

1.1.2002–31.12.2006 sovelletun fysiikan professori Heimo Saarikko Heimo muistetaan lämpimänä ja hauskana persoonana, joka kertoi mielellään tarinoita mutta joka jaksoi myös nauraa osakuntalaisten jutuille. Osakuntalaisille Heimo Saarikko on edelleen yksi tutuimmista seniorikasvoista osakunnan isoissa juhlissa, mikä kertoo hänen kiinnostuksestaan osakuntaa kohtaan myös inspehtoriajan jälkeen. ”Hieno herrasmies, hieno possu”. Kuraattorit Saarikon aikana: Sanna Mekkonen, Katrine Arbøl-Lilleberg, Riikka Knaapi, Timo Korhonen

LÄNNETÄR X - XI

77 1.1.2007–31.10.2012 hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää Osakuntalaiset kuvailevat Olli Mäenpäätä helposti lähestyttäväksi, yhteisölliseksi, humoristiseksi ja oikeudenmukaiseksi herraksi. Yksityiskohtana Ollista on monelle jäänyt mieleen osakunnan toukokuun kokoukset, joita vietettiin Ollin kotona. Ruoka oli todella hyvää, opiskelijalle suorastaan luksusta, mutta tunnelma oli aina kotoisa ja lämmin. ”Olli on laajasti sivistynyt humanisti oikeustieteilijän valepuvussa.” Kuraattorit Mäenpään aikana: Timo Korhonen, Teemu Halme, Tero Mäkinen, Vili Järvi

1.11.2012– kauppaoikeuden professori Seppo Villa Seppo Villa on osakunnan nykyinen inspehtori, joka tunnetaan tehokkaasta kokoustamistyylistään, jota hän omien sanojensa mukaan pyrkii hämmentävillä vitseillään keventämään. Osakunnan kokouksissa Sepolla on tapana katsella silmälasiensa yli huvittuneesti – voimme siis päätellä osakuntaelämän häntä ainakin jonkin verran viihdyttävän. ”Seppo on hauska mies, jonka huumorintajuun kuuluvat niin avoimen härskit, piilohärskit kuin vahingossa härskit jutut, joiden laukomisessa hän on jonkinasteinen luonnonlahjakkuus.” Kuraattorit Villan aikana: Vili Järvi, Hanna-Ilona Härmävaara

Osakunnan 100-vuotisjuhlassa Heimo Saarikko kiitti seisten emäntiä puheesta inspehtorille.

Rohkenetko yrittäjäksi. Me autamme. Aloita vaikka Yrittäjän apurista osoitteessa www.varma.ﬁ Hyvää työtä.

LÄNNETÄR X - XI

VSO 100

LÄNNETÄR X - XI

JUHLAVUOSI KURAATTORIN SILMIN

Teksti: Riikka Knaapi, joka sai korvaamatonta apua Antti Asumaalta ja Lauri Niittyseltä

Sain tehtäväkseni kirjoittaa Lännettäreen tekstin, joka nivoo yhteen VSO 100 -juhlavuoden tärkeimmät puheet. Hetken puheita lueskeltuani päätin kirjoittaa annetun aiheen vierestä, sillä upeat esitelmät ja hienot puheet ovat kuitenkin vain pitkän matkan huipentuma ja oman tapahtumansa kliimaksi. Ennen kuin uppoudun vuosijuhlavuoteen kerron, miksi käsissänne on Lännettären tuplanumero. Vihdoinkin on nimittäin aika saada piste julkaisulle Lännetär X, joka kaikki nämä vuodet on ollut piikkinä niin kuraattoreiden kuin osakuntalaisten lihassa. Osakunnan yksi merkittävimmistä tapahtumista on eittämättä ollut VSO 100 -juhlavuosi. Vuosijuhlaviikko piti aloittaa juhlavalla historiikin julkistamistilaisuudella. Niin kuin monesti käy, kirjoitustyö laajeni ja syveni, eivätkä aikataulut pitäneet. 100-vuotishistoria kuitenkin valmistui, ja se julkaistiin seuraavana itsenäisyyspäivänä. Toisin kävi Lännetär X:lle, jonka piti kertoa ilmiöstä nimeltä VSO100. Killan talousvaliokunnan juhlavuoden tukemiseksi järjestämä rahankeruukampanja tuotti hyvin, mutta se sai hieman nolon päätöksen, sillä Lännetärtä, johon mainokset myytiin, ei varsinaisesti koskaan julkaistu. Lännettären mainostajat olivat kuitenkin pitkämielisiä, ja tämän tuplanumeron mainokset ovat kymmenen vuotta sitten kasaan haalittuja ja Ilari Aholan pyynnöstä mainostajien päivittämiä. Mitä oikein tapahtui tai miksi mitään ei tapahtunut? Sekä päätoimittajalle että meille muille Lännetär X:n toimittaminen osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi VSO 100 -vuoden järjestelyjen lomassa. Me kaikki annoimme VSO 100 -juhlavuoden eteen kaikkemme, ja kaikilla meillä oli elämä niin täynnä vuosijuhlaa, että opiskelut, parisuhteet ja palkkatyöt hoidettiin vasemmalla kädellä. Jos jälkipolville halutaan dokumentoida joku syyllinen siitä, että Lännetär X ei ajallaan ilmestynyt, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi. Olinhan kuraattori. Jyrki Rinteen historiateos Koti keskellä Helsinkiä ulottuu vuoteen 2005. Osakunnan historiaan Lännetär X:n puuttuminen ei siis tee kymmenen vuoden

LÄNNETÄR X - XI

81 aukkoa. Ainoastaan VSO 100-juhlavuosi on jäänyt dokumentoimatta, mikä on surullista vaan ei katastrofaalista. Jälkeenpäin ajateltuna suurin virhe oli edes suunnitella jo lähtökohtaisesti historiateoksen varjoon jäävää julkaisua ilmestyväksi historian kanssa samana vuonna. Juhlavuoden kuluessa kaikki tapahtumat olisi tietysti voitu kirjata pilkuntarkasti. Entä sitten? Mitään historiaa ei kannata kirjoittaa saman tien. Kun aika kuluu, tapahtumat ja tuntemukset asettuvat järjellisiin mittasuhteisiin. Aika kultaa muistot, ja erilaisista muistoista muodostuu yhteinen historia. En ole käynyt VSO:n vuosijuhlissa satasten jälkeen, enkä juuri muutenkaan osallistunut osakuntaelämään kuraattorikauteni jälkeen. Vaikka elämässäni on ulkomaankomennusten ja kolmen pojan myötä ehtinyt tapahtua jonkin verran, osakunnasta minulla on päällimmäisenä mielessä juhlavuosi VSO100. Toisin lienee hallituskumppaneilleni, joista osalle 100-vuotisjuhlat olivat ensimmäiset tai ensimmäisten joukossa. ”Siitähän on 10 vuotta. Hyvä kun muistaa olleensa”, totesi minulle hiljan 100-vuotisjuhlavuoden isäntä Tuukka Haapaniemi.

Ilmiö nimeltä VSO100 on alkamassa.

Niin, kymmenen vuotta on kulunut ilmiöstä nimeltä VSO100, joka heijastui koko kuraattorikauteeni tehden siitä työteliään, haastavan ja samalla valtavan antoisan. Päällimmäiseksi jäi hyvä mieli ja lämpimiä muistoja. Kun tätä kirjoitelmaa varten selailin kansioita ja lehdyköitä, huomasin sukeltavani aikamatkalle menneisyyteen. Siinä se nyt oli taas edessäni. Hetki, niin kuin tulitikkutytön raapimissa tulitikuissa, valovoimaisena ja koskettavana. Näin lausuin iltajuhlan tervetuliaispuheessani:

LÄNNETÄR X - XI

82 ”Tarttukaa hetkeen, sillä se on nyt. Tähän tiivistyy koko juhlavuosi, viikko ja tämäkin päivä. Eilen naulasimme ja vihimme arvokkain menoin osakunnan tärkeimmän symbolin, lipun. Kuulimme päivällä yliopiston suuressa juhlasalissa europarlamentaarikko Ville Itälän esitelmän, torstaina ahkerat kädet laskivat kukkia edesmenneiden kunniajäsenten haudoille. Kaikki on tehty, kuten kuuluu. 100-vuotisjuhlavuoden, viikon ja päivän kihelmöivin, odotetuin, arvokkain ja tärkein hetki on kuitenkin tässä ja nyt. Kristallit säihkyvät, posket hehkuvat. Kaikki on valmista. Hetki aikaa rauhoittua ja juhla voi alkaa. Eihän tämä näytä ollenkaan hassummalta!” Sali oli kaunis, ihmiset olivat kauniita. Oli ensikertalaisia, vanhoja konkareita, kaveriporukoita, ystävyksiä, osakuntapareja ja järjestöjen edustajia, rotaluksia ison meren takaa ja kanslerikin puolisoineen. Parvelta kuului lupaava pörinä, äidin ja isän suuntaan en uskaltanut katsoa. Sitten olimme me, joille ilta oli aivan erityinen. Me, jotka olimme pohtineet, suunnitelleet, istuneet ja järjestelleet tavoitteenamme täydellisyys. Sanat jäivät hetkeksi odottamaan itseään, sillä oli melkein vaikea uskoa, että me todella teimme sen!

Kuraattori Riikka Knaapi ja tervetuliaispuhe.

LÄNNETÄR X - XI

83 Kaiken alku Paperini ovat kansioissa mutta varsin epämääräisessä järjestyksessä. Niiden joukossa on ensimmäisen hallituksen kokouksen pöytäkirja vuodelta 2004. Silloin päätimme ottaa käyttöön esityslistat. Mainiota! Ensimmäisessä vuosijuhlatoimikunnan kokouksessa toukokuussa 2004 päätimme aloittaa vuosijuhlaviikon jo edeltävänä viikonloppuna maakuntaan suuntautuvalla retkellä. Minut oli kutsuttu mukaan kokoukseen seuraavan kuraattorin ominaisuudessa. Toimikunnan kokouksessa törmäsivät ensi kertaa eri sukupolvien näkemys juhlien toteuttamistavasta. Me nuoremmat kyseenalaistimme koko juhlien kaavan, mutta päädyimme lopulta melko perinteiseen vaihtoehtoon. Järjestimme vakavahenkisen päiväjuhlan ja hilpeän iltajuhlan, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli erittäin hyvä päätös, vaikka itse olinkin alun perin muutoksen kannalla. ”Osakunnan kokous 11.5.2005 Inspehtori Heimo Saarikon kotona. Päätettiin äänin 5-4 pitää 100-vuotisjuhlat perinteisen kaavan mukaan ja valittiin vuosijuhlamestarit.” Kun civikset Antti Asumaa ja Tuomas Leikkonen ottivat vetovastuun ja pääsivät vauhtiin, alkoi tapahtua; mindmappeja, roadmappeja, ryhmätöitä, kyselyitä, powerpointteja ja tuhruisia luonnoksia, vanhaa kunnioittaen ja uutta luoden. Vuosijuhlamestarit vastasivat maaliskuisista päivä- ja iltajuhlista, toimikunta ja hallitus muista tapahtumista. 100. vuosijuhlasta tuli juhlavuosi VSO100, joka sai oman graafisen ilmeen, tapahtumia koko vuoden ajalle ja erilaisia oheistuotteita. Graafisesta ilmeestä järjestettiin suunnittelukilpailu, jonka voitti civis Jyri Äärilän tyylitelty vaakuna. Se koristi vuoden aikana kaikkia kutsuja, kirjeitä, esitteitä ja oheistuotteina myytäviä taskumatteja, snapsilaseja ja T-paitoja. Innostuksen ja aikaansaannosten määrä oli mieletön, vaikka civis Niko Tuominen toteaakin eräässä sähköpostissaan, että koivistolainen jahkailu saisi jo riittää ja että olisi ryhdyttävä toimeen. On myönnettävä, ja esityslistat merkintöineenkin sen todistavat, että kyllä me diskuteerasimme, suunnittelimme ja pohdimme. Löysin papereistani jos jonkinlaista luonnosta toimikunnan vastuista, powerpointteja juhlien malleista, ideariihien tuloksia, luonnoksia oheistuotteista, työnjakoa ja niin edelleen. Turhaa se ei ollut, sananlaskukin sen tietää.

Remontti Osakuntahuoneisto remontoitiin kokonaan vuosina 2004–2006. Sohviin teetettiin uudet päälliset, ovet korjautettiin ja vessojen pinnat uusittiin. Siitä tulikin taiteellisen luomisvoiman huipentuma. Työtätekevänä en pystynyt osallistumaan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta maalaamaan sentään pääsin. Remontti ja erityisesti tiski olivat suuri voimanponnistus ja talkoohengen osoitus sekä tietynlainen kunnianosoitus koko huoneistolle. Löysin arkistoistani

LÄNNETÄR X - XI

84 ryppyisen paperin, jossa on selostus japanilaisesta hakai-runoudesta ja baarin vihkimishaiku. Meillähän oli tapana varsinkin civis Juha Leinon kanssa istua baarin ikkunalaudalla ja keksiä haikuja. Ikkunalauta oli lempipaikkani, kunnes remontti siirtyi baariin, joka sai kokonaan uuden ilmeen civis Markku Sillanpään johdolla. Baaritiskin valmistuttua pidettiin tietysti asianmukainen vihkimistilaisuus. Baari ristittiin infotiskiksi ja se sai ikioman haikun ”Baari Kaunis on koivu, tasainen ja sileä. Sen päällä olut. Baari aukeaa. Onneako tämä on? Nyt on jo jano. Haikailen baariin, syksyn lehdet kellastuu. Drinkin jos saisin.”

Juhlavuoden avajaiset ja valokuvanäyttely Kymmenessä vuodessa osa asioista unohtuu. Enää en ole ihan varma, missä järjestyksessä mikäkin tapahtuma oli ja kuka teki mitä. Muistan esimerkiksi oikein hyvin, miten me civis Anna Lahden, Jyri Äärilän, Markku Sillanpään ja Jaakko Juvan kanssa kasasimme juhlavuoden valokuvanäyttelyä. Levitimme satoja kuvia osakunnan lattialle ja tuskailimme, kunnes keksimme järjestää kuvat osakuntavuoden kiertoon ja poimia monenlaisista samanlaisista juhlaotoksista parhaat vuodesta ja henkilöistä piittaamatta. Sen sijaan luulin jo hetken unohtaneeni itse avajaisjuhlan akatemiatalolla Turussa. Kunnes muistin tämän: ”Juhlapuheissa muistellaan usein miehisiä sankaritekoja, ja minultakin ehkä odotetaan kertomusta isäni, tunnetun kielitieteilijän Lauri Hakulisen elämästä ja teoista tai varsinaissuomalaisten tiedemiesten huomattavasta panoksesta itsenäisen Suomen humanistiselle tutkimukselle ja muulle ylösrakennukselle. Haluan kuitenkin kertoa yhdestä heitä edeltäneen sukupolven edustajasta, ihmisestä, joita akateemisissa juhlasaleissa harvemmin mainitaan. Mummoni, isänäitini, tarina on yksi tuhansista nopean säätykierron avainhenkilön kohtaloista, nykytermeillä ajatelleen ehkä hyödyntämätön lahjakkuusreservi – eikä kuitenkaan hyödyntämätön.”

LÄNNETÄR X - XI

85 ”Ja minultakin ehkä odotetaan.” Tuo kommentti jaksaa hymyilyttää edelleen. Juhlaesitelmän pitänyt professori Auli Hakulinen onnistui kiteyttämään jotain olennaista osakuntatoiminnasta ja toimimaan juuri niin kuin hiukan kapinallinen osakuntalainenkin olisi toiminut. Totta kai muistan koko tilaisuuden ja Hakulisen kertoman vahvan naisen tarinan, joka kytkeytyy syvällisesti osakunnan ja ajan historiaan. Hieno ja monella tavalla liikuttava puhe, joka sai ajatukset hetkeksi pois tilaisuuksiin liittyvistä käytännön asioista. Puheen voi lukea tämän Lännettären Osakunnan tieteilijät -osiosta.

Osakuntalaiset saapumassa Vanhalinnan valokuvanäyttelyyn.

VSO100 alkoi siis suunnitelmien mukaan retkellä maakuntaan. Suunnitelman muuttumiseen kunnianhimoiseksi ja loisteliaaksikin ei vähiten vaikuttanut yläkerran savolaisten oopperahanke. Lisäksi uskoimme Varsinais-Suomesta löytyvän paljon eri-ikäisiä senioreita, joille maaliskuiseen iltajuhlaan osallistuminen olisi syystä tai toisesta hankalaa tai jopa epämieluisaa. Periaatteemme ”jokaiselle jotakin” kantoi hedelmää, ja saimme juhlimaan kanssamme paljon sellaisia, joille koti keskellä kaupunkia oli ollut opiskeluaikojen parasta antia, mutta jotka eivät sen jälkeen olleet oikeastaan ollenkaan käyneet osakunnan tai killan tilaisuuksissa. Päiväjuhlan Turun Akatemiatalolla avasi Inspehtori Heimo Saarikko. Inspehtorin tervehdystä seurasi esitelmä ja maakuntajohtaja Lauri Palmusen tervehdys. Päiväjuhlaan tulimme Liedon Vanhalinnan juhlalounaalta ja valokuvanäyttelyn avajaisista, josta Saarikko totesi puheessaan:

LÄNNETÄR X - XI

86 ”Ystävyyssuhteiden ohella monet osakuntaan liittyvät tavat ja perinteet ovat säilyneet pitkälti samanlaisina vuosikymmenten kuluessa. Akateemiset juhlat, tavat ja perinteet ovat säilyttäneet asemansa osakuntaelämässä. Säännöllisiä jäsentapaamisia osakunnan tiloissa on järjestetty siitä saakka, kun pääsimme nykyisiin tiloihimme Uuden ylioppilastalon valmistuessa vuonna 1910. Ja tätä ennen osakuntalaiset kokoontuivat Vanhan ylioppilastalon kellarikerroksessa. Tämä vuosikymmenten jatkumo on ollut innoittamassa juhlavuoden kunniaksi koottua valokuvanäyttelyä, jonka aiheena on akateeminen vuosi osakunnassa eri vuosikymmenten saatossa.” Se, että valokuvanäyttely oli esillä juuri Vanhalinnassa, on monien syiden summa. Vanhalinna on minulle tärkeä, koska juureni ovat siellä. Vanhalinnassa oli näyttelyyn sopivat tilat ja halukkuutta ottaa näyttely, mihin varmasti vaikutti se, että museon johtaja Tuula Leimu ymmärsi osakuntaelämän hienouden. Tottakai näyttelymme oli upea, mutta realisteina ymmärsimme olevamme taiteen saralla täysiä amatöörejä. Näyttelyn avajaisten puheessa puin näyttelyä koskevat ajatuksemme sanoiksi seuraavalla tavalla: ”Näyttelyssä on paljon kuvia ja vähän tekstiä. Se ei ole ehkä hienointa valokuvataidetta, mutta se ei ole tarkoituskaan. Halusimme tuoda esille osakunnan positiiviset puolet – ystävät, yhdessäolon, perinteet ja juuriemme kunnioituksen. Siksi mukana on vain kauniita kuvia ja hyviä kuvia, ei kuvia ns. tärkeistä henkilöistä, sillä me olemme kaikki tärkeitä.”

LÄNNETÄR X - XI

87 Asialliset asiat on hoidettava: Uusi lippu VSO100 ei ollut yhtä julistusta, eikä kaikki mennyt niin kuin Strömsössä. Hataraan muistiini tuskastuneena ryhdyin siivoamaan ja löysin vanhan muistitikun. Olen näköjään kirjoittanut 10 vuotta sitten Lännetär X:een aiotun jutun osakunnan lipusta. Vuoden 2005 vapunpäivän aamuna kävin civis Tero Mäkisen kanssa kutakuinkin seuraavanlaisen puhelinkeskustelun, jota en olisi ilman kirjoitelmaani enää sanasta sanaan muistanut: —Hei — Riikka! —Terve — Tero, ootkos jo Kaivarissa? —Tuota, — onks kilta jo päättänyt, mitä se hankkii meille 100-vuotislahjaksi? —?? — No ei kai. Ei niillä mitään ideaa mun tietääkseni ole. Miten niin? Keksitkö jotain? —Uusi — lippu. —Jaa… — miks ei…. mitäs sille vanhalle on tapahtunut? —Se — on kadonnut. —Ahah. — Miten niin kadonnut? —No, — oltiin lähdössä Ullikselle sillikselle, eikä lippua ole missään. —Jaa. — Kummallista. Missäs se oli viimeksi..? —Vuosijuhlissa.. — ? —No — hemmetti sentään, mut jos sitä ei mistään löydy, ei sille sitten mitään voi, ainakaan just nyt. Kiva, kun kerroit. Pitäkää hauskaa!!! —Joo! — Moi! —Moikka. —

Heti vappua seuraavassa hallituksen kokouksessa pohdimme viimeisiä havaintoja lipusta ja mietimme toimintasuunnitelmaa. Päätimme ottaa yhteyttä paikkoihin, joissa lippu saattaisi olla, sekä tietysti rakkaaseen naapuriosakuntaan. Jospa kyseessä olikin jäynä? Systemaattisista ja erittäin perusteellisista etsinnöistä huolimatta lippua ei löytynyt. Millään kaupungin löytötavaratoimistoista saati vuosijuhlaravintolalla ei ollut minkäänlaista havaintoa keltapunaisesta lipusta tai noin metrin mittaisesta pussiin pakatusta tylpästä esineestä. Teimme rikosilmoituksen, vaikka ei vaikuttanut realistiselta vaihtoehdolta, että joku olisi varastanut lipun. Sillähän ei ole mitään arvoa kenellekään muulle. Syyllisiä ei etsitty, koska se ei olisi johtanut mihinkään. Päätimme hankkia uuden lipun ja tehdä sen täysin osakuntalaisten voimin; lipun katoamiseenhan johtaneet tuntemattomat tapahtumasarjat olivat mitä todennäköisimmin pääasiassa seurausta osakuntalaisten huolimattomuudesta. Uuden lipun hankkiminen aiheutti närää killan hallituksessa, mikä ei sinänsä ollut uutta eikä yllättävää. Mahdollinen

LÄNNETÄR X - XI

88 lipunnaulaustilaisuus tuomittiin ja esitettiin toivomus vastaavanlaisen lipun tilaamisesta mahdollisimman vähin äänin. Meille oli kuitenkin jo kehittynyt tietynlaista paksunahkaisuutta, ja päätimme hankkia uuden lipun. Eikä tämä ollut ensimmäinen uuden lipun tilausprojekti. VSO:ssa on perinteisesti teetetty aina erilainen lippu edellisen käytyä liian kauhtuneeksi ja hauraaksi. Koska hallitus ei tuntenut ketään lippuheraldikkoa, turvauduimme ESO:n tietotoimistoon, kuraattori Anton Eskolaan, jolta kuulimme että EPO oli juuri tilannut itselleen kaksi uutta lippua. EPO:lla on perinteenä teettää samanlainen uusi lippu, ja heillä on fiksuna tapana käyttää halpaa koneommeltua versiota ulkona ja erittäin arvokasta silkkilangoilla ja laakapistoilla tehtyä koruompeleella kuvioitua lippua sisällä. Ymmärrettävästi EPO:n lippuvastaava oli hyvin järkyttynyt kuultuaan VSO:n lipun kohtalosta. Hän totesi, että murskaisi omin käsin kaikkien tapahtumaketjuun osallistuneiden henkilöiden polvilumpiot, jos heidän lipulleen kävisi jotain vastaavaa. Koska VSO:lainen ei alennu moiseen barbaarisuuteen missään tilanteessa ja koska lippu on kaikesta huolimatta käyttöesine, päätimme teettää sekä sisä- että ulkokäyttöön sopivan applikoidun lipun. Kuraattori Eskola suositteli kääntymään lipun suunnittelussa heraldisen seuran puoleen ja muisteli Harri Rantasen suunnitelleen jotain lippuja. Eskolan vinkistä otimme yhteyttä heraldiseen seuraan ja Harri Rantaseen, joka on Suomen eturivin heraldikkoja. Hän on suunnitellut muun muassa Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen vaakunat. Rantanen otti tehtävän vastaan. Heraldikko Rantasen suunnittelun pohjana oli osakunnan vanhojen lippujen lisäksi Varsinais-Suomen vaakuna, joka oli kuvattuna myös edelliseen lippuun. Rantanen kertoi, että vaakunasta ei ole olemassa yhtä oikeaa kuvaa, koska vaakuna on määritelty sanallisesti: ”Punaisessa kentässä ristikkäin kaksi kultaista peistä; kumpaankin peitseen on kiinnitetty kaksikielekkeinen sininen lippu, jossa reunoihin ulottuva kultainen risti; peitsien päällikkeenä kruunullinen kultainen turnajaiskypärä. Kruunu, herttuakunnan kruunu.” Sanoista syntyvä kuva on kulloisenkin taiteilijan näkemys vaakunasta. Monista ehdotuksista VSO:n hallitus valitsi kaksi vaakunaan pohjautuvaa versiota, joita alettiin työstää eteenpäin. Vilkkaan sähköpostinvaihdon jälkeen päästiin kaikkia tyydyttävään tulokseen, joka oli Varsinais-Suomen vaakuna keltaisella pohjalla. Lippu teetettiin Lipputehdas Finn Marin Oy:ssä, käsityönä lahden eteläpuolella, materiaalinaan lippusilkki. Lippuun teetettiin myös genius entisen mallin mukaan.

LÄNNETÄR X - XI

89 Varsinaissuomalainen ilta Lipun katoaminen oli nolo juttu, mutta päätimme ottaa uuden lipun käyttöön pää pystyssä ja tyylillä. Korvasimme vuosijuhlaviikon perinteisen kansainvälisen illallisen Vanhan ylioppilastalon musiikkisalissa järjestetyllä Varsinaissuomalaisella Illalla. Ilta sai arvokkaan ohjelman. Lippu naulattiin ja vihittiin perinteisin menoin, kuulimme varsinaissuomalaista kansanmusiikkia ja paljastimme satavuotisjuhlien muistoksi tilatun taulun. Pohdimme pitkään hallituksessa, toimikunnassa ja myös säätiön sekä killan hallituksissa, millainen taideteos juhlan muistoksi voitaisiin tilata. Mietittiin runoja, kun todettiin, ettei isoihin musiikki- tai teatteriesityksiin ole rahkeita ja valmiit varsinaissuomalaiset maisemataulut tuntuivat tylsiltä. Lopulta civis Tero Mäkinen keksi ottaa yhteyttä turkulaiseen ankkataiteilijaan Kaj Stenvalliin. Runot pölyttyvät hyllyyn, esitykset ovat ainutkertaisia, mutta taulut ikuisia. Maunu Tavastin Kilta ja Helsingin Varsinaissuomalainen Ylioppilashuonesäätiö lahjoittivat taulun osakunnalle. Kunniavieraana taulua paljastamassa oli itse taiteilija Stenvall.

Kaj Stenvall paljastamma Turun polte -teostaan.

LÄNNETÄR X - XI

90 Taulun paljastamisen jälkeen uusi lippu naulattiin ja vihittiin. VSO:n uuden lipun naulasivat henkilöt seuraavassa järjestyksessä: Kunniajäsen tohtori Samuli Suomela Oltermanni ministeri Marjatta Väänänen Inspehtori professori Heimo Saarikko Kuraattori MMM Riikka Knaapi Östgöta Nation Lundin kuraattori Elina Jonsson Korporaatio Rotalian edustaja Tarmo Tüür Seniori Sinikka Mertano Seniori Leena Alatalo Seniori Esko Tanhuanpää Seniori Marja Suomela Heraldikko Harri Rantanen Hallituksen nuorin jäsen Sampsa Lindroos

LIPUN NAULAAMINEN Harri Rantanen Yhdistyslippu kiinnitetään tankoon joko kantolippukiinnityksellä tai naulaamalla. Naulaustilaisuus voi olla joko pienemmän piirin yhteishetki tai lipun vihkimiseen liittyvä juhlava tilaisuus. Lippuun on jo valmistusvaiheessa jätetty 20–30 cm naulausvaraa. Lippukangas kierretään tangon ympärille ja naulataan pyöreäkantaisilla somistenauloilla tankoon noin 5 cm välein. Lippu naulataan noin 20–25 naulalla. Naulamäärän voi ratkaista esimerkiksi yhdistyksen juhlavuosi tai hallituksen jäsenten lukumäärä. Lippuun suositellaan tehtäväksi jo tehtaalla esinaulaus asiakkaan puolesta. Tällöin naulat jätetään noin 2 mm korkeudelle, ja varsinaisessa naulaustilaisuudessa naulaaja parilla vasaraniskulla suorittaa lopullisen naulaamisen. Naulaus aloitetaan ylhäältä kärjen juuresta. Asemaltaan arvokkain naulaajista naulaa ensimmäisen naulan, yhdistyksen pj tai lipun vastaanottaja viimeisen. Joissakin tapauksissa myös suunnittelijalle varataan yksi naula, mikä on yleensä järjestyksessään toiseksi viimeinen. Ennen naulaamista lippu asetetaan avattuna pöydälle. Tangon kärki suunnataan yleisöstä katsoen vasemmalle. Naulaustilaisuuden vetäjä kutsuu naulaajat etukäteen tehdyn luettelon mukaisesti suorittamaan oman naulaamisensa. Naulauksen jälkeen lippu yleensä jätetään pöydälle muidenkin läsnäolijoiden nähtäväksi. Naulaustilaisuuteen kuuluu vielä lippukirja, johon naulaajat kirjoittavat nimensä. Kirjaan voidaan kirjoittaa myös selostusnaulaus- ja vihkitilaisuudesta, lahjoittajat, lipun suunnittelijat ja lipun heraldinen selitys.

LÄNNETÄR X - XI

91 Lipun vihkimisen suoritti pastori Leena Huovinen ja häntä avustivat teologian ylioppilaat Anna Lahti ja Saara Palmunen. Pastori Huovinen kertoi puheessaan lipussa olevien juurien symboliikasta yleensä ja erityisesti osakuntamaailmassa. Pidin kuraattorin ominaisuudessa lipunnaulaus- ja vihkimistilaisuudessa puheen, josta on ote alla. ”Meille siniristilippu on pyhä. Osakunnan lippu on tärkeä mutta ei niin tärkeä. Se ei ole kuitenkaan mikä tahansa viiri, sillä isänmaan rakkauden pohjana on kotiseuturakkaus. Rakkaus omaan maakuntaan, omaan sielunmaisemaan, omaan puheenparteen ja omanlaisiin, joskus omituisiinkin, ihmisiin.

Pastori Leena Huovinen vihki lipun.

LÄNNETÄR X - XI

92 Ja tätä osakunnan lippu symboloi meille. Meidän omaa yhteistä opiskelijajärjestöä, paikkaa, johon olemme voineet hieman eksyneinä fukseina tulla kuin toiseen kotiin, jossa kieli ja ajattelutapa ovat tuttuja, ja mikä tärkeintä, jossa tapaa toisia yhtä eksyneitä ja yksinäisiä. Tällaiseen paikkaan syntyy elinikäinen suhde. Se taas erottaa tämän järjestön muista järjestöistä. --Ja vaikka lippu ei liehunutkaan, osakuntaelämä on kuitenkin ollut erinomaisella tolalla. Kaikki järjestyy. Itsenäisyyspäivänä saimme marssia soihtukulkueessa sisarosakuntamme Åbo Nationin lipun alla. Siinä marssiessa mietin, että eihän tämä niin kummalliselta tunnukaan. Erosta on aikaa 100 vuotta. Rakkaus samaan kotiseutuun on yhteistä, ja lipustakin löytyi kovin tuttuja ja tärkeitä aiheita. --Meistä lippu on hieno – läheltä kaunis ja kaukaa hyvännäköinen. Ja vaikka se on suunnittelijan käsialaa, siinä on meidän jokaisen hallituslaisen kädenjälki mukana. Sen alla on hienoa juhlia 100-vuotista osakuntaa. Ja uskoisin sen kantamisen huomenna 410 ihmisen editse saliin on unohtumaton kokemus. Meistä ei kukaan tule kuitenkaan murskaamaan kenenkään polvilumpioita, jos lipulle joskus tapahtuu jotain. Tänään olemme kokoontuneet tänne juhlistamaan johtotähtemme uudelleen syntymistä. Kohta saamme taas seistä ylpeinä oman osakuntamme oman lipun alla ja tuntea sykähdyttävää yhteenkuuluvuutta menneisiin ja nykyisiin osakuntalaisiin ja varsinaissuomalaisuuteen.”

VIHKIMINEN Harri Rantanen Lippu tuodaan saliin vihittäväksi. Suomen lippu kulkee vartioineen vihittävän lipun edellä. Käytännöllisintä on asettaa Suomen lippu etukäteen paikoilleen lipputankotelineeseen, jolloin ei tarvitse olla lippuvartioita. Vihittävä lippu tuodaan vihkimistilaisuuteen kevyesti tankoa pitkin laskostettuna. Laskokset sidotaan tangon ympäri silkkinauhalla, joka avataan vihkimisen alkaessa, ja lippu hulmahtaa kauniisti esiin. Vihkimisen aikana lippuvartijat seisovat lipun molemmilla puolilla ja lipunkantaja laskee lipun kunnia-asentoon. Vihkimiseen kuuluu vihkimispuhe, jonka voi päättää esimerkiksi sanomalla ”vihkikäämme tämä lippu omaan arvokkaaseen tehtäväänsä”. Vihkijä pitää vihkimisen ajan lipun alakulmasta kiinni ja yleisö seisoo. Tämän jälkeen lippu luovutetaan puheen kera vastaanottajalle, joka kiitospuheen jälkeen ojentaa lipun lippuvartijoille, jotka Suomen lipulle kunniaa tehden asettavat lipun telineeseen ottaen huomioon Suomen lipun arvoaseman. Vihkimisohjelma voi olla vapaamuotoinen.

LÄNNETÄR X - XI

93 Ulkomaalaiset ystävät osakunnan vieraina Osakunnan vuosijuhlien erottamaton, iloinen osa on ulkomaisten ystävien vierailu. 100-vuotisjuhliin ystävyysosakuntalaisia tuli erityisen paljon. Ulkoasiainsihteerinä toimi civis Lauri Niittynen, joka ansiokkaasti vastasi majoituksen järjestelystä ja ohjelmasta. Ohjelmaan kuului esimerkiksi avantouintia. En muista osallistuneeni vieraiden viihdyttämiseen millään lailla. Taisi olla niin paljon muita vuosijuhlakiireitä, ja ehkäpä työntekokin häiritsi osakuntaharrastusta. Onneksi civis Niittynen kirjoitti omat muistonsa kirjalliseen muotoon: VSO:n satavuotisjuhliin osallistui erittäin suuri edustajajoukko Korp! Rotaliasta. Edustettuina olivat niin Amerikan mantereen kuin Tarton ja Tallinnan osastot. Lundin Östgöta Nationistakin oli saatu paikalle kolmen hengen joukko. Yhteensä ulkomaisia vieraita oli kolmisenkymmentä. Majoitusta järjestettiin perinteiseen tapaan osakuntalaisten asunnoissa, mutta koska vierasjoukko oli poikkeuksellisen suuri, olivat jotkut vieraista varanneet itselleen hotellimajoituksen.

Rotaluksia vuosijuhlissa. Keskellä lipun naulaamiseen osallistunut Tarmo Tüür.

LÄNNETÄR X - XI

94 Erilaista ohjelmaa oli järjestetty osakunnan, osakuntalaisten ja Helsingin esittelemiseksi vieraille. Perinteeksi muodostunut kansainvälinen illallinen jäi väliin, mutta sen sijaan nautittiin emännistön valmistamaa kansainvälistä aamiaista. Tilaisuus oli onnistunut, ja vastaavia soisi järjestettävän vieläkin. Vieraiden kanssa käytiin myös keilaamassa ja Rastilassa harrastamassa avantouintia. Retken tappioksi jouduttiin laskemaan yksi kappale kv-sihteerin villasukkia, joka ollessaan lainassa lundilaisedustajalla hukkui avantoon. Edustaja osoitti välittömästi syvää katumusta ja esitti asiaankuuluvat anteeksipyynnöt. Osakunnalle saatiin uusi lippu juuri ennen vuosijuhlaa, ja lipun naulaamiseen Vanhan ylioppilastalon musiikkisalissa osallistui edustaja kummastakin paikalla olleesta ystävyysjärjestöstä. Osakunnan satavuotisjuhlien päiväjuhlasta paikalla olleet muistanevat vil! Tõnu Oravan tervehdyspuheen osakunnalle, joka perusteellisuudessaan tuskin jätti kylmäksi ensimmäistäkään kuulijaa. Vuosijuhlaviikon aikana ystävyyssuhteita solmittiin runsaasti yli kansallisuusrajojen. Kuten osakunnan perinteeseen kuuluu, toverillinen yhteishenki ystävyysjärjestöjen välillä nousi huippuunsa vuosijuhlaviikon sunnuntaina.

LÄNNETÄR X - XI

VUOSIJUHLA Teksti: Riikka Knaapi Päivä- ja iltajuhlista vastasivat vuosijuhlamestarit cives Tuomas Leikkonen ja Antti Asumaa. Minun vastuullani oli yhteydenpito osakuntaan ja seniorijärjestöihin, tai kuten civis Asumaa asiallisesti totesi: kääpäsuodattimena toimiminen. Silloinen estetiikan ylioppilas Asumaa toimi aisaparin luovana johtajana ja valtiotieteilijä Leikkonen järjen äänenä − ainakin sellainen tunnelma minulle jäi. Mutta päästetään ääneen itse seniori Asumaa: ”Yleisesti ottaen on sanottava, että VSO100-vuosijuhlamestarin toimi oli minulle hyvin mieluinen. Olin jo vuodesta 2000 järjestänyt erilaisia yritystapahtumia opiskelujen ohessa, ja monenmoisten potpurien tuotantorutiini oli suhteellisen hyvin näpeissä noin parin sadan tapahtumaprojektin kokemuksella. Kaikkea sitä ehtiikin estetiikan opintojen lomassa touhuta! Rooli sopi parahultaisesti myös siksi, että olin ollut Tuomaksen kanssa jo pitkään osakunnan laulunjohtajana – tai pikemmin juhlien seremoniamestarina – ja samalla toki erittäin aktiivisesti civiksenä lähes kaikessa osakunnan toiminnassa hosumassa. Näin ollen osakunnan juhlakulttuuri oli siihen mennessä tullut hyvin omaksuttua – ja paikoin myös haastettua. Olimme Tuomaksen kanssa melko pistämätön show-duo, ja sitä olimme myös juhlamestareina. Näillä lämmöillä koin vuosijuhlamestaroinnin varsin nautittavaksi nakiksi. Tehtävä oli juhlapäivään rajattu, detaljien määrä hallittavissa, ja perussäätöjen jälkeen pystyimme keskittymään finesseihin, erottuvan ja laadukkaan ohjelman rakentamiseen, positiiviseen mood managerointiin ja yleisen mieleenpainuvuuden varmistamiseen. Jos tässä nyt setämäisesti jotain voisi tulevaisuuden sankareille ohjeistaa, niin kannattaa laittaa perusinfra mahdollisimman tehokkaasti sekä huolellisesti dokumentoiden kuntoon ja sitten vasta aloittaa fiilistely; näin tulee puristettua mailasta h-hetkeä kohden vähemmän ja saa henkisen vireen tasolta ”toivottavasti tää homma ei feilaa” tasolle ”tästä tehdään kaikkien aikojen tyylikkäin veto”. Kyseessä oli kunniatehtävä, joka jätti todella makean jälkimaun. Kiitos vain luottamuksesta, yhteistyöstä ja hienosta tunnelmasta!”

LÄNNETÄR X - XI

100-vuotisjuhlien päiväjuhla on alkamassa.

Päiväjuhla Päiväjuhlasta muistan itse päällimmäisenä koko salia naurattaneen tilanteen, kun HYY:n edustajat, puheenjohtaja Waltteri Rydman ja pääsihteeri Arto Aniluoto, luovuttivat tervehdyksensä osakunnalle. Asia on nimittäin niin, että minä olen korkokenkineni reippaasti yli 190 cm pitkä, ja herrat taas lienevät hyvin lähellä suomalaisen naisen keskimittaa. Taisi olla sanavalmis Aniluoto, joka näki jo meitä itseämmekin huvittaneessa tilanteessa historiallista symboliikkaa; VSO kun on yksi HYY:n perustajista. Päiväjuhlassa osakunnan uusiksi kunniajäseniksi kutsuttiin ministeri Marjatta Väänänen ja professori Elina Haavio-Mannila. Kunniamerkin sai Marja Suomela, ansiomerkin civis Niko Tuominen ja kuraattori Riikka Knaapi. Harrastusmerkkejä ja stipendejä jaettiin lukuisia. Päiväjuhla oli arvokas tilaisuus yliopiston suuressa juhlasalissa. Me emme täyttäneet salia, mutta siitä huolimatta oli loppujen lopuksi hyvä päätös tulla saliin ikään kuin hiljentymään perimmäisten syiden äärelle. Ilman halua oppia, ilman tiedettä ja yliopistoa meillä ei olisi osakuntaakaan. Civis Liisa Lähteenaho päätti puheensa yliopistolle näin: ”Minusta tulee joskus uomo universale, kaikkivoipa ihminen. Jos yliopistoni ei kykene minusta sellaista tekemään, ainakin se päästää minut lähelle – tai saa minut ym-

LÄNNETÄR X - XI

97 märtämään, että tavoitteeni saavuttaminen ei ehkä olekaan mahdollista. Tällä hetkellä opiskelen tieteistä minulle suurinta, oppia ihmisestä. Perehtyessäni antropologian oppihistoriaan olen yleisneroa muistuttavan yliopistonlehtorin johdolla kuin huomaamatta tutustunut myös fajanssiin, linnojen rakentamiseen, fysiikan kaavoihin, musiikin kvintteihin ja termodynamiikkaan. Minulta on usein kysytty, mitä valmistunut valtiotieteilijä oikein tekee. Olen lähes yhtä usein vastannut, että aion pelastaa maailman. Joskus jopa uskon, että voin sen tehdä – ainakin yliopistoni ja yliopistoyhteisön kanssa yhdessä, sekä jatkuvan asioiden kyseenalaistamisen ja muuttuvien ajattelutapojen avulla. Lopetan puheeni runoon, jonka Eeva Kilpi kirjoitti kolmisenkymmentä vuotta sitten. Hän lienee kirjoittaessaan ajatellut ihmistä, mutta lukiessani näitä sanoja, minä muistan yliopiston. Sano heti jos minä häiritsen, hän sanoi astuessaan ovesta sisään, niin minä lähden saman tien pois. Sinä et ainoastaan häiritse, minä vastasin, sinä järkytät koko minun olemustani. Tervetuloa.” Vuosijuhlaesitelmän piti europarlamentaarikko Ville Itälä, joka vuosijuhlamestari Asumaan mukaan lensi Brysselistä Helsinkiin pelkästään esitelmää varten. Tervehdyksistä omalla tavallaan mieleenpainuvin oli Korp! Rotalian edustaja Tõnu Oravan todella perusteellinen esitelmä VSO:n ja Rotalian suhteista viroksi ja englanniksi. Asumaa muistelee päiväjuhlaa seuraavasti: Kertomisen arvoinen anekdootti on se, että inspehtori avasi juhlan sanoen ”Tervetuloa Satakuntalaisen osakunnan vuosijuhliin”. Se rikkoi jään heti ensimetreillä, ja yleisössä kuiskittiin huojentuneina, että tämän jälkeen kukaan ei voi mokata mitään ainakaan tämän isommin. Muistaakseni inspehtori paikkasi itsekin tilanteen vähän samoin sanoin. Päiväjuhlassa, kuten iltajuhlassakin, esiintyi osakuntalaisten kvintetti Vocals Proper, jossa lauloivat Satu Ekuri (sorpaano), Tuuli Asunmaa (altto), Tuomas Leikkonen (tenori), Lauri Schreck (baritoni) ja Antti Asumaa (basso). Esiintymisiä edelsi muutama intensiivinen harjoituskerta. Treeneissä, kuten muussakin vuosijuhlaan liittyvässä tekemisessä, oli koko ajan todella hyvä ja hauska vire – tiedettiin, että tulee jännät paikat, mutta pidettiin erinomaisen hauskaa. On mukava muistella harjoitussessioita, joissa hitsauduimme hetkeksi ihan oikeaksi lauluyhtyeeksi. Olisi siinä varmaan voinut

LÄNNETÄR X - XI

98 ratsastaa silloisella lauluyhtyebuumilla vähän pidempäänkin kuin yhden hienon debyytin verran. Rahkeita olisi varmasti riittänyt, mutta kaikkea ei sentään ehdi. Päiväjuhlassa esitimme kansanlaulun Läksin minä kesäyönä käymään juhlasalin keskilattialta puheiden välissä. Juhlasali oli minulle ja Tuomakselle tuttu paikka monista YL:n konserteista, joten esiintyminen oli nautinnollista. Muistaakseni veto meni nappiin, ja varsin hienosti soineen lauluyhtyeemme ensiesiintyminen sai paitsi kovat aplodit myös monien kulmakarvat kohoamaan yllättyneen positiivisesti. Toinen todella kiinnostava musiikillinen yllätys oli päiväjuhlaan pyydetyn turkulaisen vibrafonimaestron Severi Pyysalon esiintyminen. Severi ja mukana soittanut basisti Ville Herrala aloittivat kappaleensa todella diipillä variaatiojazz-improvisaatiolla, mutta yleisön ilmeet avartuivat yksi toisensa jälkeen, kun he alkoivat erottaa vibrafoniakrobatian joukosta fragmentteja Varsinaissuomalaisten laulusta. Esitys huipentui tietysti teeman esittelyyn koko komeudessaan. En tiedä onko esitystä saatu millekään nauhalle, mutta sen olisi hyvin voinut tallentaa esitettäväksi jokaisen varsinaissuomalaisen lukion musiikintunnilla esimerkkinä loistavasta musiikillisesta virtuositeetista ja innovatiivisesta tradition käsittelystä.

Vocals proper

LÄNNETÄR X - XI

99 Iltajuhla Iltajuhla oli täynnä upeita elementtejä ja yksityiskohtia. VSO100-juhlavuoden logo oli heijastettuna kattoon koko juhlien ajan. Yhdeksällä sanalla ilmaistuna se tuntuu pikkujutulta, jota kaikki eivät ehkä huomanneetkaan, mutta minulle se oli näkyvä esimerkki siitä, miten viimeisen päälle hiottua vuosijuhlamestareiden työskentely oli. Lisäksi se oli esteettisesti hieno, vähän elokuvamainenkin. Tällaisten yksityiskohtien toteutus vaati perusteellista suunnittelua, aikaa ja toteuttajan. Toisena yksityiskohtana voisi mainita sen, että konferenssitauolla ja tanssien aikana oli mahdollisuus kuvauttaa itsensä. Antti Asumaa muisteli, että laulua iltajuhlassa oli paljon: Pidimme Tuomaksen ja laulunjohtahien kanssa huolen, että juhlassa säilyi koko ajan tietty räävittömyys ja vauhti, aina sopivasti hyvän ja huonon maun rajalla keikkuen. Laulua oli todella paljon. Ei ole mitään järjellistä syytä saada esimerkiksi ruokaansa syötyä lämpimänä: ei akateemiselle illalliselle tulla ruokailemaan – ei ainakaan satavuotisjuhliin – vaan juomaan ja laulamaan. Politiikkamme otettiin varsinaissuomalaiseen tapaan positiivisesti vastaan. Erityisesti vuosijuhlamestarien spontaanisti olka olkaa vasten johtama Teinilaulu oli kuulemma tehnyt moniin juhlavieraisiin syvällisen vaikutuksen. Hyvä ruoka on hyvää, vaikka sitä miten vimmaisesti yritettäisiin laululla viilentää. Siksi pihvit vaativat erityismaininnan. Saimme lahjoituksena LSOosuuskunnalta varsinaissuomalaisia naudan sisäfileitä, jotka Vanhan keittiö pienen neuvottelun jälkeen otti vastaan ja paistoi erinomaisesti. Oli hienoa huomata, miten juhlien järjestäminen voi positiivisella tavalla myös yhdistää eri osakuntapolvia. Olin saanut nimittäin eräänä päivänä puhelinsoiton seniori Ilkka Lähteenmäeltä, joka on muun muassa Kivikasvoista tuttu

LÄNNETÄR X - XI

100 musiikkimies. Hän yllätti ja tarjoutui ystävineen soittamaan. Olen ollut Vanhalla isoissa akateemisissa juhlissa, joissa musiikki soitetaan salin nurkasta pieneltä nauhurilta. Kuten jo seniori Asumaan muisteloista käy ilmi, VSO100-musiikkitarjonta oli kauttaaltaan erittäin laadukasta, eikä taso laskenut illan pidetessä lainkaan. YS:n salonkiorkesteri soitti perinteiset tanssit valsseineen, ja VSO-Seniors päätti illan tyylikkäästi vanhan ajan tanssimusiikilla. Vanhojen tanssien lennokkuutta haittasi hieman massiivinen osallistujamäärä. Yli 440 henkeä pyöri ja laukkasi ympäri salia niin, että rinkiä kertyi monta kierrosta. Kaaosta ei ihme kyllä syntynyt, varmaankin siitä syystä, että tansseja harjoiteltiin suurella joukolla etukäteen cives Hanna-Ilona Härmävaaran ja Tuukka Haapaniemen johdolla. Etikettikin oli kaikilla hyvin hanskassa, sillä vuosijuhlamestari Asumaa oli pitänyt juhlaetikettiluennon osakunnalla. Konferenssitauot meinasivat venyä, koska janoinen juhlaväki keskusteli mielellään. Vuosijuhlaesitelmän tilalla iltajuhlassa oli Turun Linnateatterin esitys Turun lyhyt historia, jossa esiintyi muun muassa sittemmin kuuluisuuteen noussut Linnateatterin silloinen vetäjä Mikko Kouki. Esitys oli meille räätälöity mukaelma ja lyhennelmä Linnateatterissa silloin pyörineestä samannimisestä näytelmästä. Iltajuhlaan haluttiin saada viihdyttäviä elementtejä, minkä vuoksi siirsimme kaiken virallisen ja pitkäveteisen ohjelman päiväjuhlaan, esitelmiä ja kunnianosoituksia mitenkään väheksymättä. Näin kahdesta juhlasta saatiin selvästi erilaisia tavalla, joka ei vastannut VSO:n perinteitä mutta joka ei osakuntamaailmassa ollut mitenkään tavatonta. Illan päätteeksi saimme vielä kerran antaa varsinaissuomalaisten sulosointujen hivellä sieluamme, kun Vocals Proper nousi lavalle. Vuosijuhlamestari Asumaa kuvaa loppuillan tunnelmia seuraavasti: ”Seremoniamestarit tunsivat paloviinan, punssin ja säästelemättömän laulunremakan jäljet kurkussaan jo illan kuluessa – puolilta öinhän olimme käheydessä jo tukevasti Marlon Brando -osastolla ja aamulla jo äänettöminä – mutta juhlan lomaan oli heitettävä vielä oikeasti hyvä keikka. Vocals Proper kokoontui hetkensä koittaessa Vanhan lavalla, ja vitsikkään intron jälkeen esitimme kauniin kansanlaulusovituksen En mä tullut niin kuin ennen. Sitten nostatimme tunnelmaa Huey Lewis and The Newsin a cappellalla Naturally, ja riemukkaaksi lopuksi esitimme sambaisan sovituksen kappaleesta Koskenkorva. Ai että! Kohokohtia kieltämättä.”

LÄNNETÄR X - XI

101 Puheista mainittavin oli ehdottomasti seniori Marja Suomelan puhe osakunnalle osakunnan vahvasta naisesta Alina Mattsonista. Alinan ansioista osakuntalaisten kannalta suurin on Uusi ylioppilastalo. Suomela päätti koskettavan puheensa kannustavasti, rohkaisten ja painottaen osakunnan olevan aina kunkin ajan osakuntalaisten. ”Osakunnankin elämä alkaa aina uudestaan, kun osakuntapolvet vaihtuvat, kun civikset valmistuvat ammattiin ja muuttavat pois osakuntakodistaan. Kunkin ajan osakuntalaiset tekevät osakunnastaan oman näköisensä, omien ihanteidensa ja pyrkimystensä mukaisesti. Näin on sadan vuoden aikana ollut, ja niin pitää ollakin. Mikään yhteisö ei elä menneisyyden varassa, vaan tarvitsee raikkaita tuulia, uudenlaista näkemystä, uutta uskoa ja toivoa. Civis Alina Mattson on esimerkki nuoruuden innosta ja voimasta, uskosta ja toivosta. Siitä, miten luja tahto vie läpi harmaan kiven. Siitä, miten mahdoton voi muuttua mahdolliseksi. Käsi sydämellä haluaisin lisätä vielä jotakin. Osakuntalaisuuteen kuuluu myös rakkaus, sen me kukin tiedämme oman kokemuksemme kautta. Me vanhemmat voimme toki todeta osakunnasta ja rakkaudesta Goethen tapaan: ”Älä itke sitä, että yhteinen aika on ohi, vaan iloitse siitä, että se on ollut”. Teidän osakunta-aikaanne, Teidän tulevaisuuttanne, hyvät nuoret osakuntalaiset, siivittäkööt kuitenkin Paavalin sanat: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme, mutta suurin niistä on rakkaus”.

LÄNNETÄR X - XI

102 Juhlien plaseeraus Lipunnaulauksen lisäksi olin ilmestymättömään Lännettäreen kirjoittanut jutun plaseerauksesta kymmenen vuotta sitten. Onneksi, sillä tuskinpa olisin sellaista enää saanut aikaiseksi. Plaseeraus, eli istumajärjestys, on onnistuneen vuosijuhlan kulmakivi. Sen tekeminen ei käy ihan kädenkäänteessä. Siksipä varasimme vuosijuhlamestari Asumaan kanssa lauantai-iltapäivän viikkoa ennen h-hetkeä virittääksemme harpun juhlakuntoon, kuten c. Asumaa asian osuvasti ilmaisi. Varustauduimme tilaisuuteen modernisti kahdella kannettavalla ja kasalla paperia. Tehtävä oli hikinen, hankala ja epäkiitollinen. Hauska kylläkin. Onneksemme protokollan hyvin tunteva ja ihmisten välisen kemian hyvin vaistoava seniori Katriina Kotiranta liittyi seuraamme. Noudatimme yleisesti tunnettuja akateemisia periaatteita, mutta emme voineet olla lisäämättä hieman omia mausteitamme joukkoon. Istumajärjestys määräytyy pääasiassa vieraiden aseman ja osittain sukupuolen mukaan. Muiden yhteisöjen ja järjestöjen edustajat ansaitsevat luonnollisesti kutsuvieraille kuuluvan kohtelun. Kaikki juhlassa olevat puolisot (yleensä myös seurustelevat parit) sijoitetaan vastakkain ja herran oikealle puolelle hänen pöytädaaminsa, josta hän huolehtii juhlan ajan. Pääpöydän halusimme keskelle salia, koska se on ehdottomasti tunnelmallisesti, akustisesti ja visuaalisesti paras paikka. Perinteisesti VSO:n juhlissa pääpöytä

LÄNNETÄR X - XI

103 laitetaan ensimmäisen rivin keskimmäiseksi pöydäksi. Hyvä paikka, jos haluaa lähikontaktia esiintyjien hikikarpaloihin tai jalkapohjiin. Lisäksi halusimme sekoittaa eri-ikäisten osakuntalaisten pöytiä, jotta erityylinen ilonpito jakautuisi tasaisesti ympäri salia. Osakuntalaiset asettelimme pöytiin osakuntaan liittymisvuoden tai erityistoiveiden perusteella.

Parvelle piti ehdottomasti saada takuuvarmasti laadukasta ja menevää hauskanpitoa. Valinta oli helppo, kun vuosituhannen vaihteen osakuntalaiset itsekin innostuivat ehdotuksesta ja suorastaan halusivat parvelle. Juhlijat saivat myös esittää toiveita, jotka pyrittiin mahdollisuuksien mukaan toteuttamaan. Mielenkiintoisimpia olivat ”ei ainakaan sen lähelle” -tyyppiset toiveet, joita niitäkin oli yllättävän paljon. Tällaiset henkilöt sijoitettiin sitten mahdollisimman kauas toisistaan. Pöytien nimet herättivät juhlaväessä keskustelua, ja niin oli tarkoituskin. Nimesimme pöydät perniöläisten kylien mukaan, koska hallituksen jäsenistä c. Niittynen, c. Tuominen, kuraattori ja vuosijuhlamestari c. Leikkonen olivat kaikki pitäjän kasvatteja. Idea tähän kopioitiin edellisistä vuosijuhlista, jossa vuosijuhlamestarit nimesivät pöydät oman kotikaupunkinsa Raision osien mukaan. Tähänkin plaseeraukseen oli otettava mukaan yksi raisiolainen kaupunginosa, Polusmäki, jotta vuosijuhlamestari Asumaa tuntisi olonsa kotoisaksi ja hyväksyisi tämän meistä muista niin hupaisan ajatuksen.

LÄNNETÄR X - XI

104 Juhlan jälkeen Näin jälkeenpäin näen, että koko VSO100-vuoden aikana kulki taustalla ketjuna tarina vahvoista naisista. Sen aloitti akatemiatalolla isoäidistään puhunut professori Auli Hakulinen, se jatkui Vanhalinnassa, jota ei olisi ilman Hildaa, kunniajäseniksi valittiin kaksi osakunnan ja yhteiskunnan voimahahmoa, Marjatta Väänänen ja Elina Haavio-Mannila, ja kunniamerkin sai Alina Mattsonista iltajuhlassa esitelmöinyt Marja Suomela. On upeaa olla osa tällaista ketjua. Juhlan jälkeen oli sellainen olo kuin juhlien jälkeen yleensä – väsynyt mutta onnellinen. Itselläni olo oli lisäksi haikea ja kiitollinen. Haikea, koska kuraattorikausi läheni loppuaan, eikä osakunta enää sen jälkeen oikein luontevasti kuuluisi elämään. Kiitollinen, koska olin saanut olla kuraattori juuri tänä aikana ja juuri tällaisten ihmisten kanssa. Juhlavuoden kaadoimme Espan puistossa piknikillä toukokuisessa helteessä maaten. Joimme kylmää kuohuviiniä ja nautimme hetkestä.

LÄNNETÄR X - XI

105

PUHE OSAKUNNALLE Teksti: Marja Suomela Vuosijuhlien upein puhe oli eittämättä Seniori Marja Suomelan puhe osakunnalle, jonka halusimme tässä säilöä jälkipolville. Hyvät ystävät, varsinaissuomalaiset, Te, rakkaat nuoret osakuntalaiset, Te saitte perinnön vuonna 1906, sata vuotta sitten. Tämä perintö on Varsinaissuomalainen osakunta, monien opiskelijapolvien koti ja aikuistumisen tyyssija matkalla kohti elämää. Kun painotan sanaa koti, mieleen tulee väistämättä henkilö, joka vaikutti ratkaisevasti aloitteellisuudellaan sata vuotta sitten tuon kodin aikaansaamiseen. Tämä henkilö on civis Alina Mattson, jonka vanhimmat läsnäolijat vielä muistavat avioliiton solmimisen jälkeisellä nimellään Alina Wikman. Alina syntyi Turussa vuonna 1884, Mauritz Erland Mattsonin ja hänen vaimonsa Greta Josefinan ainoana lapsena. Äiti hoiti kotia tuon ajan tavan mukaan, isä oli ensin arkkipiispan hevoskuskina, mutta siirtyi sittemmin Turun taidemuseon vahtimestariksi. Isän työpaikka vaikutti myös Alinaan siten, että hän oppi jo lapsena tuntemaan silloisia eturivin taiteilijoita. Perhe asui taidemuseon yhteydessä, ja lapsuudesta syntyi Alinan elinikäinen rakkaus suomalaiseen taiteeseen. Jo lapsena ilmeni myös Alinan jämptiys ja käytännöllisyys. Turun piirustuskoulun taiteilijanalut tulivat nimittäin lauantaisin vahtimestarin luokse vippaamaan rahaa, jotta pääsisivät nauttimaan työviikon päätteeksi tuiki tarpeellisia oluitaan. Alina piti isänsä puolesta näistä vipeistä tarkkaa kirjanpitoa, ja takaisinmaksut tapahtuivat tietenkin taulujen muodossa. Näin Alinalle siirtyi aikanaan parisen sataa öljyvärimaalausta. Koulunkäynti oli tytölle kuulemma helppoa. Turusta Alina siirtyi ylioppilaaksi tultuaan opiskelemaan Helsinkiin, juridiikan pariin. Ei ole tietoa, miksi hän valitsi opintoalakseen oikeustieteen, mutta Alinan varhaiset luonteenpiirteet, käytännöllisyys ja tarkkuus vaikuttivat ehkä valintaan. Varsinaissuomalaisen osakunnan syntyessä Alina valittiin osakunnan ensimmäiseksi sihteeriksi ja historioitsijaksi, jona hän toimi syyslukukauden 1906 ajan. Silloin osakunnassa oli 134 jäsentä, joista peräti 16 eli noin 12 prosenttia oli naisia.

LÄNNETÄR X - XI

106 Osakunnan 1931 vietettyihin 25-vuotisjuhliin valmistuneen historiikin, Lännetär III:n mukaan sihteeri eli pöytäkirjuri toimi tuolloin kuraattorin oikeana kätenä. Tuon Lännettären historioitsijana toiminut V.J. Sukselainen jatkaa: ”Oudolta tuntuu nykyisestä osakuntalaisesta havaita, että ennen ovat naiset toimineet osakunnan sihteereinäkin”. Naissihteereitä kun oli tuohon mennessä ollut kokonaista viisi, heistä ensimmäisenä Alinamme. Se, miksi Alina Mattsonin nimi on jäänyt pysyvästi osakuntiemme ja ylioppilaskunnan historiaan, on kuitenkin Uusi osakuntatalo, jota nykyään kutsutaan virheellisesti Uudeksi ylioppilastaloksi. Enin osa osakunnista majaili 100 vuotta sitten nykyisin ”Vanhana” tunnetussa Ylioppilastalossa. Siellä Varsinaissuomalaisella osakunnalla oli käytettävissään niin sanottu Ylä-Osmolan kahvilasali – yhtenä iltana viikossa. Parempien tilojen ja oman huoneiston tarve oli siten huutava. Lisäksi YläOsmolan sali ei ollut häävi. Lännetär III:tta lainatakseni ”tarjoilupöydät ovat seinille työnnetyt, tarjoilukaappi seinämällä kolkkona ammottaa ja neljä kaasulamppua huonetta himmeästi valaisee”. Perimätiedon mukaan Alina kulki syksyllä 1906 pikkutunneilla toveriensa kanssa kortteeriaan kohti ja huudahti, nykyisen Mannerheimintie 5:n kohdalla, silloisen Itä-Heikinkadun kahta puutaloa katsellessaan: ”Pojat, tähän me rakennamme oman talon!” Tonttihan oli ylioppilaskunnan omistama. Alina ryhtyi ripeästi tuumasta toimeen. Lokakuun 2. päivänä 1906 pidetyssä Varsinaissuomalaisen osakunnan kokouksessa Alina esitti suunnitelman osakuntien yhteisestä talosta. Seuraavassa, 6. marraskuuta pidetyssä kokouksessa osakunta päätti tukea ehdotusta ja teki muille osakunnille aloitteen osakuntatalon rakentamiseksi.

LÄNNETÄR X - XI

107 Sittemmin Alina osallistui rakennusvalmisteluihin HYY:n hallituksen jäsenenä, kun osakuntien yhteishanke oli siirtynyt ylioppilaskunnalle. Armas Lindgrenin ja Vivi Lönnin suunnitteleman talon peruskivi laskettiin toukokuussa 1909, ja valmistujaisjuhlaa vietettiin 26. marraskuuta 1910. Oman klubihuoneistonsa vihkiäiset varsinaissuomalaiset järjestivät kuitenkin vasta 19. helmikuuta 1911. Näin yhden ylioppilaan, Alina Mattsonin, idea ja sen määrätietoinen toteuttaminen ovat tuottaneet arvostetun ja kauniin perinnön jälkipolville, niin Varsinaissuomalaiselle kuin muillekin talossa asuneille osakunnille. Jo 95 vuoden ajan osakuntalaiset ovat saaneet nauttia kodistaan Uudessa osakuntatalossa, koko ajan samassa huoneistossa talon neljännessä kerroksessa. Me VSO:laiset olemme kiitollisia Alinalle hänen aloitteellisuudestaan ja tarmostaan. Miten sitten Alinan polku jatkui? Elikö hän onnellisena elämänsä loppuun asti, kuten sadussa kerrotaan? Alina suoritti ylemmän hallintotutkinnon vuonna 1910. Silloinen ylempi hallintotutkinto vastasi lähinnä nykyistä oikeustieteen kandidaattia. Tutkinto antoi pätevyyden senaatin virkamieheksi, ja senaatissa Alina aloitti työuransa. Sieltä hän siirtyi Mannerheimin Lastensuojeluliittoon ja myöhemmin Suomen Punaisen Ristin palvelukseen, jossa hän toimi julkaisuosaston päällikkönä. Osaston nimi ei tee oikeutta Alinan tosiasialliselle työlle, sillä hän vastasi koko organisaation varainhankinnasta. Saman vuonna 1910 Alina meni naimisiin Carl Victor

LÄNNETÄR X - XI

108 Wikmanin kanssa. Aviomies oli juristi, vuotta Alinaa vanhempi ja Turusta hänkin. Emme tiedä, missä nuoripari tutustui ja missä lempi leimahti, mutta voi olettaa, että he tunsivat toisensa jo Turussa koulua käydessään ja tutustuivat viimeistään opiskellessaan samassa tiedekunnassa. Alina ja Victor saivat vuosien 1915 ja 1920 välisenä aikana viisi lasta, joista Warrakseksi nimensä suomentaneet Kai ja Teppo olivat aikanaan mukana VSO:n toiminnassa. Perhe asui alkujaan puuvillassa Kaivopuiston kallioilla mutta muutti 20-luvun alussa Kruununhakaan, Ritarikatu 7:ään, johon tarmokas Alina oli perustamassa asunto-osakeyhtiötä. Talon muiden asukkaiden kanssa hän perusti samoihin aikoihin myös yksityisen valmistavan koulun, jota Kai-poika muistaa käyneensä kolmen vuoden ajan. Alinalla riitti tarmoa myös muuhun. Hän oli perustamassa Kalevala Korua yhdessä metsähallituksen silloisen pääjohtajan rouvan, Aino-Mari Mecklinin kanssa, ja toimi yrityksen hallituksen ensimmäisenä puheenjohtajana. Alina oli lisäksi Kalevalaisten Naisten perustajajäseniä ja johti poikansa mukaan miltei kokopäivätoimisesti järjestön Keskuskadulla ollutta hirsipirtti-tyylistä ravintolaa, Kestikartanoa, joka sijaitsi nykyisen World Trade Centerin paikalla. Alinan vanhemmille oli hankittu 20-luvulla Kauniaisista suuri, kaunis puuhuvila, joka oli ihanalla puutarhatontilla. Jotta äiti-Josefinalla olisi ollut siellä puuhaa, Alina perusti – yllätys, yllätys – kanalan. Mutta Alina ei olisi ollut Alina, ellei jopa kanalasta olisi kehittynyt jotain suurempaa. Siis eipä aikaakaan, kun siitä tuli Suomen Siipikarjaliiton siitoskanala, ja Kai-poika pakotettiin hoitamaan kanalan kirjanpitoa ja taloutta. Sotien aikana vallitsi asuntopula. Määräysten mukaan perheellä ei saanut olla kahta asuntoa. Niinpä Wikmanit muuttivat Ritarikadulta Kauniaisiin, jossa Alina nautti hehtaarin suuruisen pihansa ja puutarhansa hoidosta, omenineen, mansikkoineen ja kirsikkoineen. Miten tämä kaikki oli mahdollista naiselle, jolla oli päivätyön ohella suuri perhe ja talous hoidettavanaan, aikana, jolloin ei tunnettu äitiyslomia, kotitalouskoneista puhumattakaan? Vastaus on tietenkin, että apulaiset hoitivat. Jos oli viisi lasta, oli viisi piikaakin – Alinalla ei ehkä aivan niin monta. Alinan persoonan peruspiirre oli läheisten mukaan se, että hän ei voinut olla tekemättä työtä. Hän oli määrätietoinen, dominoivakin, hän suunnitteli asiat hyvin ja rakasti ongelmien ratkaisua. Hän oli tavattoman voimakastahtoinen, feministi ja fennomaani, joka vei läpi kaiken, minkä vain halusi tehdä. Alina oli jo seitsemissäkymmenissä, kun VSO:n 50-vuotisjuhlia suunniteltiin, mutta hän oli asiassa täysillä mukana. Hän vaikutti juhlien naistoimikunnassa ja toimi seniorijärjestön, Maunu Tavastin Killan hallituksen puheenjohtajana vuosina 1956–58, ensimmäisenä naisena siinäkin. Tuolloin Alina päätti myös uudistaa Killan jäsenkortiston. Se oli vaivalloista työtä, piti käydä läpi osakunnan jäsenmatrikkelit ja löytää kunkin uudet asuinpaikat ja osoitteet ja selvittää naishenkilöiden avioliiton

LÄNNETÄR X - XI

109 johdosta muuttuneet sukunimet. Kun Alinan nähtiin olevan tulossa osakuntatalon portaita ylös, vähemmän työhaluiset civikset muistelevat vilistäneensä kiireesti karkuun ja linnoittautuneensa pieneen kulmahuoneeseen rattoisamman harrastuksen pariin eli pelaamaan korttia. Alinaa jäi auttamaan vain osakunnan tuolloinen emäntä Maiju Nuotio, joka muistaa puurtaneensa Alinan ja kortiston kanssa illat pitkät. Eläkkeelle jäätyäänkään Alina ei levännyt laakereillaan, vaan jatkoi osa-aikaisesti Punaisessa Ristissä, toimitti esimerkiksi järjestön joulujulkaisua ja hankki siihen ilmoitukset. Hän lähti päivittäin taksilla Punaiseen Ristiin, mutta vasta ilta-päivällä, koska oli aamu-uninen. Jos Alinalle soitti aamulla klo 11, tiesi varmasti herättävänsä hänet! Tältä ajalta on myös osakuntavitsi, joka koski klubihuoneiston eteisaulassa ollutta ympyrän muotoista sohvaa, jonka keskellä oli puupylväs ja sen nokassa kettuja sekä tammenlehviä esittävä komea puuveistos. Kun fuksipoika kysyi, mikä tuo pölkky on, vastaus kuului: no, sehän on Alinan pää. Kun vanhoista huonekaluista aikanaan luovuttiin, osakunta ei kuitenkaan raaskinut luopua arvostamansa Alinan päästä. Näin Alina vaikuttaa vieläkin osakuntalaisten keskuudessa, sata vuotta oman osakunta-aikansa jälkeen.

Osakunnan vuosijuhlissa vanhempikin polvi nuortuu.

LÄNNETÄR X - XI

110 Mutta siirtykäämme nyt Alinan elämästä muualle. Vanhan jutun mukaan kolme pappia väitteli kerran siitä, milloin elämä alkaa. Luterilainen pappi sanoi, että tietysti elämä alkaa, kun lapsi syntyy. Tähän katolinen vastasi, että hyvä veli, elämä kyllä alkaa jo, kun munasolu hedelmöittyy. Sitten totesi rabbi, joka oli hiukan velmu, että hyvät ystävät, elämä alkaa, kun lapset muuttavat pois kotoa. Osakunnankin elämä alkaa aina uudestaan, kun osakuntapolvet vaihtuvat, kun civikset valmistuvat ammattiin ja muuttavat pois osakuntakodistaan. Kunkin ajan osakuntalaiset tekevät osakunnastaan oman näköisensä, omien ihanteidensa ja pyrkimystensä mukaisesti. Näin on sadan vuoden aikana ollut, ja niin pitää ollakin. Mikään yhteisö ei elä menneisyyden varassa, vaan tarvitsee raikkaita tuulia, uudenlaista näkemystä, uutta uskoa ja toivoa. Civis Alina Mattson on esimerkki nuoruuden innosta ja voimasta, uskosta ja toivosta. Siitä, miten luja tahto vie läpi harmaan kiven. Siitä, miten mahdoton voi muuttua mahdolliseksi. Käsi sydämellä haluaisin lisätä vielä jotakin. Osakuntalaisuuteen kuuluu myös rakkaus, sen me kukin tiedämme oman kokemuksemme kautta. Me vanhemmat voimme toki todeta osakunnasta ja rakkaudesta Goethen tapaan: ”Älä itke sitä, että yhteinen aika on ohi, vaan iloitse siitä, että se on ollut”. Teidän osakunta-aikaanne, Teidän tulevaisuuttanne, hyvät nuoret osakuntalaiset, siivittäkööt kuitenkin Paavalin sanat: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme, mutta suurin niistä on rakkaus”. Rakkaat osakuntalaiset. Kiitän Teitä läsnäolijoiden puolesta tästä suurenmoisesta päivästä ja tästä ihastuttavasta illasta. Toivon Teidän vievän saamaanne perintöä, ylioppilasaikojenne kotia, Varsinaissuomalaista osakuntaa, eteenpäin ja ylöspäin nuoruuden innolla – uskolla, toivolla ja rakkaudella – ja vievän meidän satavuotisjuhlijoiden terveiset myös seuraaville osakuntapolville, vähintäänkin 180-vuotisjuhliin saakka. Eläköön, kasvakoon, kukoistakoon, vivat, crescat, floreat, Varsinaissuomalainen osakunta, in aeternum!

LÄNNETÄR X - XI

111

VANHOISTA TILOISTA UUSIIN

LÄNNETÄR X - XI

112

TERVETULIAISPUHE TUPAREISSA Teksti: Liisa Lähteenaho Liisa Lähteenaho osakunnan 95-vuotistupaantuliaisissa 19.2.2006 Herra inspehtori, arvoisa kuraattori, rakkaat osakuntatoverit! Enpä olisi arvannut, mitä menin tekemään, kun lupasin pitää tässä juhlassa puheen osakuntahuoneistolle. Tehtävä osoittautui odotettua vaativammaksi, kun ymmärsin, kuinka rakas tämä huoneisto kaikille tapaamilleni osakuntalaisille onkaan. Tätä nykyään Uudeksi ylioppilastaloksi kutsuttua osakuntataloa alettiin suunnitella jo viime vuosisadan alussa. Kuten tunnettua, aloitteen osakuntatalon rakentamisesta teki VSO:n ensimmäinen sihteeri Alina Wikman o.s. Mattson, jonka kunniaksi on nimetty alapuolellamme sijaitseva Alina-sali. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta otti vastuun osakuntatalon rakennuttamisesta, ja “uuden” vihkiäisjuhlaa vietettiin 26. lokakuuta vuonna 1910. Lähes kaikki yliopiston osakunnat ovat jossain vaiheessa historiaansa asuneet tässä talossa, toiset lyhyempiä ja toiset pidempiä aikoja. Nykyään SavO ja oma VSO:mme ovat ainoat osakunnat, joiden tilat ovat olleet tässä talossa aina sen valmistumisesta asti, ja VSO on onnekseen saanut olla koko ajan jopa samassa huoneistossa. Osakunnat ovat siis asuneet tässä talossa pitempään kuin niiden nykyinen vuokranantaja ja naapuri ylioppilaskunta. Tässä oli pakollinen historiaosuus. Aion nyt siirtyä viime vuosisadan alusta noin viisikymmentä vuotta eteenpäin. Tätä puhetta valmistellessani käteeni nimittäin sattui Tuomi Elmgren-Heinosen vuonna 1954 kirjoittama Käytöksen kultainen kirja. Ilmiselvästi hyvin asiantunteva kirjoittaja muistaa kirjassaan mainita myös osakuntatoiminnan. Kirjan mukaan osakuntien tärkein tehtävä on niiden sisäinen kasvatustyö. Osakunnissa ylioppilaat oppivat asettamaan kykynsä ja voimansa yhteisön palvelukseen, he saavat eri mielipiteiden ja opintosuuntien edustajina tilaisuuden monipuoliseen kanssakäymiseen, samalla kun he myös tottuvat akateemiseen elämään ja sen tapoihin. Tämähän on toki jokaiselle nuorellekin civikselle ilmiselvää.

LÄNNETÄR X - XI

113 Tässä kohtaa tärkeintä on kuitenkin se, että uskoakseni tämän tehtävän toteuttaminen olisi hyvin vaikeaa ilman kaikille osakuntalaisille yhteistä huoneistoa. Uskallan väittää, että tässä huoneistossa on 95 vuoden aikana kasvanut vastuulliseksi aikuiseksi melko moni nuori ylioppilas. Onhan kotimaakunnasta Helsinkiin muutto tarkoittanut monelle myös ensimmäistä muuttoa pois omien vanhempien luota. Ja mikä olisikaan parempi paikka kasvaa kuin osakunta – inspehtorin, kuraattorin ja vanhempien civisten hellässä huomassa? Puhumattakaan siitä, kuinka turvallista on ollut “aina joskus, hyvin harvoin tietysti” jäädä esimerkiksi vilkkaaksi ja pitkäksi käyneen akateemisen väittelyn jälkeen osakunnan sohville odottamaan aamun ensimmäistä luentoa. Tätä puhetta valmistellessani tutustuin myös osakunnan kronikkaan. Siihen on kirjoitettu peräti ahkerasti – usein tosin esimerkiksi kuntailtojen jälkeen aamun ensi tunteina. Kronikan perusteella yksi osakuntalaisille hyvin rakas asia ovat osakunnan sohvat. Sohvilla on vietetty kuntailtoja, pidetty kokouksia, katsottu elokuvia, parannettu maailmaa sekä levätty raskaiden päivien ja öiden jälkeen. Tähän kohtaan

Kuvien katselua osakunnan vanhoissa tiloissa.

LÄNNETÄR X - XI

114 sopinee lainata kronikasta erään ylioppilas Tuomisen sanoja: “Tänä lauantaina nukun jossain muualla kuin VSO:n sohvilla, siis kotona. Tosin sohvat näyttävät olevan täysmiehityksessä ilman henkilökohtaista panostanikin.” Tämä lainaus on vuodelta 2002, eli niiltä ajoilta, kun olin itse vielä lukiossa. Toivottavasti tämäkin ylioppilas pääsee nykyisin useammin kotiin asti nukkumaan. Kronikan perusteella muistelisin tosin hänen olleen ensimmäisiä, jotka myös niin sanotusti koenukkuivat viime syksynä uusittuja sohvia. Ainakin meitä kaikkia junioreita olisi siis ehkä hyvä muistuttaa joistakin käytöksen kultaisen kirjan civiksille antamista käytösohjeista. Seuraavaksi esimerkkejä. “Aion saapua luennoille hyvissä ajoin. Aion sitä ennen katsoa itseäni peilistä, sillä se ei imartele minua, kuten itse teen. Aion kysyä peililtä, onko sen kuvastaman civiksen ulkoasu siisti?” Toisaalta yksi kirjan antamista ohjeista kuuluu: “Aion osallistua osakunnan rientoihin, sillä siitä voi olla yleissivistyksen kannalta hyötyä paljonkin.” Ilmeisesti ainakaan viisikymmentä vuotta sitten usko osakuntatoiminnan sivistävyyteen ei ollut haihtunut. Toivottavasti ei vieläkään. Aion myös päättää puheeni lainaukseen osakunnan kronikasta. Mielestäni seuraavat sanat kuvaavat – vaikkakin hieman sentimentaalisesti – ehkä parhaiten sitä kunnioitusta ja arvostusta, jota jokainen tapaamani VSO:lainen tätä huoneistoa kohtaan tuntee. Myös minä, vaikka olen ollut täällä vasta hetken. “Osakunnan tilat ovat minulle rakkaammat kuin kukaan tai mikään osakuntaan liittyvä. Osakunnan tilat ovat todellakin minulle koti keskellä Helsinkiä, koti johon voi poistua ja josta voi poistua, koti jossa voi olla yksin ja koti jossa voi olla seurassa.” Tervetuloa kotiimme. Kiitos.

LÄNNETÄR X - XI

115

TILAKRIISI

Kovaa peliä politiikan hiekkalaatikolla Teksti: Satu Simelius Alla kuvattu tapahtumien kulku perustuu kirjoittajan omiin muistoihin, kokemuksiin ja sähköpostiarkistoihin. Siten se ei ole aukoton kuvaus Varsinaissuomalaisen osakunnan tilakriisistä 2000-luvulla.

Taustatietoa Koko 2000-luku sisälsi epävarmuutta ja kyräilyä tilajaosta HYY:n osakuntien (osak.) ja ainejärjestöjen (HYAL) välillä. Erityisesti vuoden 2006 tilajaossa olivat myös VSO:n tilat liipaisimella ainakin puheissa, mutta tuolloin suuret katastrofit vältettiin. Vuonna 2008 kolmas ylioppilastalo Domus Gaudium oli vihdoin valmistumassa Kamppiin, ja muun muassa pitkään evakossa olleet “Liisankadun osakunnat” (Wio, KyO ja KO) saivat kauan kaipaamansa tilat HYY:ltä. Domus Gaudium rakennettiin kalliina vuosina, ja HYY:n lähihistoriassa oli tehty muitakin epäonnisia hankintoja. Kun talous alkoi taantua, HYY:llä ei ollutkaan enää varaa ylläpitää kaikkia järjestötilojaan. HYAL teki syksyn 2007 HYY:n edustajistovaaleissa hyvän vaalituloksen, ja samaan aikaan vaihtuivat monet keskeiset toimijat niin HYALissa, HYY:n Vihreissä (HyVi) kuin Sitoutumattomassa vasemmistossa (SitVas). Vuoden 2008 HYY:n hallitukseen valittiin Osakuntalainen edustajistoryhmä, HYAL, HyVi, SitVas ja ruotsinkieliset osakunnat ja ainejärjestöt (SNÄf ). Hyalilaisten suunnasta kuului jo syksyllä 2007 enteitä siitä, että he haluaisivat muutoksia vallitsevaan tilajakoon ja että tilajako olisi tehtävä niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Uuden edustajistokauden aluksi HYAL ja HyVi tuntuivat löytävän toisensa monissa asioissa – myös vapaa-ajalla. Osakuntalaisten hälytyskellot eivät kuitenkaan tässä vaiheessa soineet, ainakaan tarpeeksi lujaa. Vuonna 2007 olin kolmannen vuoden valtiotieteiden ylioppilas ja ensimmäistä kertaa kunnolla mukana HYY:n edustajistovaaleissa. Toimimme valtiot. yo Liisa Lähteenahon kanssa VSO:n vaalipäällikköinä ainakin omasta mielestämme hyvällä draivilla ja uudella innolla. Emme kumpikaan olleet aiemmin olleet mukana

LÄNNETÄR X - XI

116 HYY-politiikassa, vaan olimme lähteneet hommaan rakkaudesta VSO:hon ja yleisestä mielenkiinnosta (opiskelija)politiikkaa kohtaan. Vuoden 2007 vaaleissa VSO oli vaaliliitossa KSO:n ja Naturan (ympäristöekologian ainejärjestö, jonka listoilta edustajistossa oli aiemmin istunut VSO:lainen Tuuli Lahti) kanssa. VSO sai hienon tuloksen: Naturan ehdokkaan jälkeen osakunnallemme tuli viisi seuraavaa sijaa. Edustajiston varajäseniksi valittiinkin VSO:laiset Kaisu Mäki ja Satu Simelius.

Loikka tilakriisikaninkoloon En arvannut, mihin lopulta jouduin, kun tulin hommaan valituksi. Kävimme Kaisun kanssa vaihtelevasti edustajistoryhmän kokouksissa – edustajiston kokousasioiden käsittely ei aina ollut palkitsevaa, kun tiesi, ettei itse olisi kokouksessa varsinaisena edustajana. Osakuntalaisen Unionin hallituksen jäsenenä ja politiikasta yleisesti kiinnostuneena olin puoliaktiivisesti ryhmän toiminnassa mukana. Puoliaktiivisesta ryhmäläisestä tuli kuitenkin yhdessä hetkessä aktiivinen. Huhtikuun 2. päivänä vuonna 2008 HYY:n hallituksen puheenjohtajana toiminut osakuntalainen Ulla Hemminki lähetti osakuntien ryhmän listalle karmaisevan sähköpostin, jonka sisältöä en ollut uskoa: HYAL oli aikeissa lähipäivinä julkaista ehdotuksensa kehysbudjetista, jossa tilakuluista säästettäisiin merkittävästi siten, että VSO:n tilat Uuden ylioppilastalon neljännessä kerroksessa ja Åbo Nationin, Östra Finland’s Nationin ja Åländska Studentföreningenin tilat Uuden ylioppilastalon B-rapun Kupolissa annettaisiin muiden kuin kyseisten osakuntien käyttöön. Ulla allekirjoitti lyhyen viestinsä sanoilla “eletään jännittäviä aikoja, huh”. Välitin tiedon välittömästi VSO:n hallitukselle ehdottoman luottamuksellisena. Osakuntalaisen edustajistoryhmän sähköpostilistalla alkoi pelokas ja epäuskoinen tilanneanalyysi. Seuraavana päivänä tippui lisätietoja, joiden mukaan HYAL argumentoi ehdotustaan pääasiassa kokoustilojen lisääntyvällä tarpeella, kun B-rapun 3. ja 4. kerrosten kokoustilat oli päätetty ulosvuokrata säästösyistä. VSO:n ja Kupolin tiloista haluttaisiin siis tehdä yleisesti varattavissa olevia kokoustiloja. Itse kommentoin asiaa seuraavasti: “Mähän teen vaikka talonvaltauksen tai vallankumouksen ennen kun VSO lähtee Uudelta. Ennen sitä voisi ehkä kokeilla myös järkevää argumentointia. Nyt vituttaa vaan niin paljon että parempi etten kommentoi asiaa tässä sen enempää.” 3.4.2008 illalla hieman ennen klo 23:a HYALin ryhmän puheenjohtaja Lauri Laine lähetti HYALin lisäysesityksen vuoden 2009 kehysbudjetin tekstiin: ”Keväällä 2008 aloitettavan tilajaon yhteydessä tilat jaetaan tavalla, joka asettaa kaikki HYY:n piirissä toimivat ja sen tiloja käyttävät järjestöt – ainejärjestöt, harrastejärjestöt ja osakunnat – yhdenvertaiseen asemaan riippumatta siitä, käyttävätkö ne siihen saakka tilaa, josta HYY on jatkossa luopumassa.” HYAL esitti tekstin tueksi nipun laskelmia eri HYY:n alaisten toimijoiden jäsenmääristä, käytössä olevista neli-

LÄNNETÄR X - XI

117 öistä, toiminta-avustuksesta ja niin edelleen. Erilaisista tarkoitushakuisista laskelmista tulikin yksi tilataistelun keskeisistä toimintamuodoista. Kaikilla tahoilla oli omat laskelmansa, joilla perusteltiin ryhmän ideologisia päämääriä. Laskelmilla ei lopulta juurikaan ollut vaikutusta loppuratkaisuun. Toukokuun 2008 aikana osakunnat valmistelivat edustajistoryhmän johdolla vaihtoehtoisen tilajakomallin, jota myös SNÄf tuki. Kun HYALin mallissa vähennettäisiin Uuden ylioppilastalon osakuntatilojen määrää neljästä kahteen, osakuntien esityksessä eri harrastusjärjestöille tarjottaisiin tiloja kaikista Uuden osakuntatiloista, eikä yhdestäkään osakuntatilasta tarvitsisi luopua. Taustalla vaikutti myös se, että HyVi ja SitVas olivat tilakiistassa kaikessa hiljaisuudessa HYALin puolella. Nämä lempinimen Hippijärjestöt saaneet järjestöt saisivat vihdoin kunnon omat kerhotilat Kupolista, jossa voisi järjestää “kaikille avoimia matalan kynnyksen tilaisuuksia”. Oma episodinsa oli valtiotieteellisen tiedekunnan tiedekuntajärjestön Kannunvalajien ympärillä pyörinyt huhumylly. Kampissa Domus Academican tiloissa majaillut Kannunvalajat oli joutunut poistumaan tiloista remontin vuoksi ja etsi omia tiloja HYY:n tilojen ulkopuolelta. He kuitenkin arvelivat tarvitsevansa väliaikaisia tiloja ennen omien tilojen löytymisHYALin kootut argumentit tä. Kannunvalajille piti löytää kelvolliset tilakiistassa: tilat, mielellään Uudelta, josta järjestö • Tarvitaan lisää kokoustilaa koroli joitain vuosia aikaisemmin saanut vaamaan poistumassa olevia häädön tilojen huonosta hoidosta johtiloja. tuen. Myöhemmin syksyllä 2008 kuului • Tarvitaan lisää järjestötilaa korhuhuja, joiden mukaan Kannunvalajat vaamaan poistumassa olevia olisivat valmiita muuttamaan omiin titiloja. loihinsa nopeallakin aikataululla. Se olisi • Tilajako on tehtävä “puhtaalta vähentänyt tilantarvetta Uudella merpöydältä” ja “yhdenvertaisesti” kittävästi, ja ainakin toinen osakuntatila ilman ennakkoasetelmia nykyisolisi voitu siten säilyttää. Samojen huhuten tilojen suhteen. jen mukaan HYAL kuitenkin painosti • Osakunnilla (erityisesti VSO:lla ja Kannunvalajia pysymään HYY:n tiloisKupolin osakunnilla, mutta myös sa, jotta HYALin alkuperäinen suunSavOlla ja Liisankadun / Domus nitelma saataisiin toteutettua ja paine Gaudiumin osakunnilla) on liikaa kahdesta osakuntatilasta luopumisesta neliöitä jäsenmäärään nähden. säilyisi.

LÄNNETÄR X - XI

118 Partiokurssi 2008 Kaikki tilakriisin kanssa painivat osakuntalaiset saivat oman sähköpostilistan, jolle VSO:n kuraattori Teemu Halme antoi vitsikkään nimen “Partiokurssi 2008”. Listalla jaettiin ajankohtaista tietoa ja organisoitiin toimintaa. Partiokurssi organisoi näyttävän Osakuntatilojen puolesta -kampanjan. Porukka muotoutui itsestään osakuntalaisten edaattoreiden ja Uuden osakuntien keskeisten toimijoiden ympärille. Ensimmäinen yhteisosakuntalainen voimannäyte saatiin aikaan jo ennen virallisen Partiokurssin syntymää, 30.5.2008, kun HYY:n talousjohtokunta kokoontui päättämään alustavasta tilajakoesityksestä Uuden B-rapun 4-kerrokseen. Kaikista Helsingin osakunnista tuli paikalle mustiin pukeutuneita osakuntalaisia, jotka asettautuivat vakavailmeisinä B-rapun kierreportaisiin siten, että talousjohtokunnan kokoukseen saapuvien oli pakko kulkea heidän ohitseen. Näky oli vaikuttava. Partiokurssin pääprojekti oli Osakuntatilojen puolesta -nettiadressi ja sitä tukemaan perustetut nettisivut (www.osakuntatilat.fi) sekä mittava mediakampanja, joka aloitettiin elokuussa 2008. Taustalla oli ajatus siitä, että kesään tultaessa tie HYY:n sisäisessä vaikuttamisessa oli tullut vastaan ja että meillä olisi mahdollisuus vaikuttaa enää HYY:n ulkopuolisiin toimijoihin, joihin osakuntalaisilla oli hyvät kontaktit. Useat entiset osakuntalaiset ja/tai osakuntia sympatiseeraavat korkea-arvoiset tahot allekirjoittivat adressin. Lopulta allekirjoittajia oli yhteensä lähes 3000. Paras saavutus on kulttuuriministeri Stefan Wallinin saaminen näkyvästi puolellemme, lähinnä ruotsinkielisten tilojen puolustamisen varjolla, mutta kuitenkin.

LÄNNETÄR X - XI

119 Tunnelmat osakunnalla Ajalle kuvaavaa on se, että VSO:n infotiskillä soi usein Mikko Torvisen viihdeorkesteri -yhtyeen kappale Haistakaapa vittu. Monesti suunnittelemme puolitosissaan, miten kiinnittäytyisimme kettingillä kulmahuoneen patteriin kiinni, kun poliisi tulisi poistamaan meidät tiloista. Alusta saakka osakuntalaisten kesken pohdittiin sitä, miten pitkälle olisimme valmiita tilojamme puolustamaan. Missä vaiheessa olisi tunnustettava, että toiminta on tärkeämpää kuin tilat, jos alkaisi tuntua siltä, että esimerkiksi fuksien houkuttelu osakuntaan unohtuisi tilataistelun juoksuhautoihin. Ensimmäinen avoin keskustelutilaisuus kaikille osakuntalaisille ja senioreille järjestettiin osakunnalla 4.6.2008. Raportoin Partiokurssille yleisötilaisuuden tunnelmia muun muassa seuraavasti: “Pohdittiin myös sitä, missä vaiheessa pitää alkaa pelata likaista peliä. Tultiin siihen lopputulokseen, että rivien välistä on tuotava ilmi jo kesän aikana, että VSO vaatii korvauksia, jos se poistetaan tiloistaan, VSO harkitsee oikeusjuttua ja että meillä on ystäviä yliopistohallinnossa, jotka voivat hankaloittaa HYY:n toimintaa. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla argumentoinnin päälinja, vaan positiiviset seikat, kuten äsken mainitsin. Todella likaisiksi mennään siis vasta, jos negatiivinen päätös tulee. Ei haluta kuitenkaan polttaa kaikkia HYY-poliittisia siltoja vaikka huono päätös tulisikin. Monet sanoivat myös, että epärehellisesti ei voi toimia missään vaiheessa, millä lailla tahansa vastapuoli käyttäytyykin, sillä se on osakunta-aatteen vastaista.” Keskustelimme paljon myös siitä, miten HYY-aktiiveihin tulisi suhtautua. Oli melko yleistä, että HYY:n hallituksen jäsenet pyörivät jatkoilla Uuden tiloissa, ja infotiskimme oli usein ainoa auki oleva paikka arki-iltaisin. Itse kannatin aina positiivista suhtautumista ja yhteistyötä. Monet olivat asiasta kanssani eri mieltä. Joidenkin mielestä HYY:n hallituksen jäseniä ei pitäisi päästää VSO:n tiloihin. Siitä tuli akuutti ongelma erityisesti vuoden 2009 aikana, kun osakunnat eivät enää olleet itse hallituksessa, mutta VSO:n tiloihin tunnetusti negatiivisesti suhtautunut hyalilainen HYY:n hallituksen puheenjohtaja käytti usein infotiskin palveluita hyväkseen. Oli käytävä rajanvetoa nöyristelyn ja pragmaattisuuden välillä.

Viinan juonti strategisena aseena ja muuta pikkupolitikointia Liian myöhään osakuntalaiset ymmärsivät, että olimme hävinneet sosiaalisen pelin. HYAL ja Maailmanpyörä tulivat hyvin toimeen keskenään myös henkilökohtaisella tasolla. Tilanteen korjataksemme aloimme edustajistoryhmän kanssa järjestää muiden ryhmien kanssa illanviettoja, joissa pyrimme parhaamme mukaan oikomaan yleisiä osakuntia koskevia ennakkoluuloja – too little, too late. Jossain vaiheessa ymmärrettiin myös yhdessä ryyppäämisen merkitys luottamuksellisten ihmissuhteiden luomisessa sekä tiedonkeräämisessä. Loppukeväällä ja alkusyksyllä 2008 pyrin tietoisesti juomaan viinaa mielestäni keskeisten hyalilaisten

LÄNNETÄR X - XI

120 kanssa ja onkimaan heiltä sisäpiirin tietoja HYALin suunnitelmista ja sisäisistä jännitteistä. Koko homma oli vähän lapsellista, enkä tiedä, miten usein näillä reissuilla olisi saanut oikeasti merkittäviä asioita tietoonsa. Uskon kuitenkin, että näillä keskusteluilla sain pari hyalilaista ainakin ymmärtämään VSO:laisia, vaikka en nyt ehkä tukemaan kuitenkaan. Toinen suunnittelematon aseeni VSO:n puolesta oli julkinen itkeminen. Sitä en tehnyt tietoisesti, mutta esimerkiksi alkusyksyllä 2008 pidetyssä tilajaon palautetilaisuudessa purskahdan itkuun, kun puhun siitä, että VSO joutuisi mahdollisesti muuttamaan tiloistaan. Se ärsytti joitain tilaisuudessa olleita, mutta jälkikäteen monet tulivat vilpittömästi sanomaan, että vasta siinä hetkessä ymmärsivät, miten tärkeitä tilat VSO:laisille oikeasti olivat. Jo tilakiistan varhaisessa vaiheessa saimme tietää, että meillä oli HYALin sähköpostilistalla vähintään yksi osakuntamielinen ystävä, joka välitti meille tietoja hyalilaisten keskinäisistä luottamuksellisista keskusteluista. Tietoja käytettiin häikäilemättömästi osakuntalaisten etujen ajamiseen.

Osakuntaveli käy veljeä vastaan Alusta saakka VSO sai muilta osakunnilta ja osakuntien edustajistoryhmältä osakseen suurta sympatiaa. Koko Osakuntatilojen puolesta -projekti oli yhtä suurta osakuntahengennostatusta. Fakta oli kuitenkin myös se, että muutkin osakunnat Uudella ja Domus Gaudiumilla pelkäsivät tilojensa puolesta. Siitä syntyi luonnollisesti jännitteitä myös osakuntien välillä. Kun syksyllä 2008 kävi ilmi, että olisi mahdollista saada läpi kompromissiesitys vain yhdestä osakuntatilasta luopumisesta, alkoi keskustelu siitä, kumpi on tärkeämpi, VSO vai Kupolin osakunnat. Miten SavO ja ESO osallistuisivat tilatalkoisiin? Uhrattaisiinko VSO ja Kupoli, jotta Liisankadun osakunnat saisivat tilat HYY:ltä? Osakuntien edustajistoryhmän voimahahmot yrittivät koko tilakriisin ajan toistuvasti vedota VSO:hon, jotta emme aiheuttaisi liikaa imagohaittaa kaikille osakunnille ja siten vaikeuttaisi osakuntien edustajistoryhmän toimintaa edustajistossa. Se korpesi monia VSO:laisia, myös minua. Olin vaikeassa välikädessä VSO:n ja edustajistoryhmän välillä. Ymmärsin molempien näkökantaa, joten tunsin itseni jollain tavalla “petturiksi” kummassakin porukassa. Syksyllä 2008 lähdin vaihtoopiskelemaan Sveitsiin. Tilakriisin intensiivisyydestä kertoo jotain se, että pohdin puolitosissani, että minun pitäisi jättää vaihtovuosi väliin, jotta voisin hoitaa tila-asioita. Ensimmäiset pari viikkoa Genevessä laitoinkin vain tilasähköposteja Suomeen. SNÄf alkoi valmistella omaa tilajakoesitystään, jossa Kupoli säilyisi entisellään, hippijärjestöt muuttaisivat VSO:n tiloihin ja VSO muuttaisi SavOn kanssa yhteisiin tiloihin. Osakuntien ryhmäkokouksessa taas esiteltiin “kompromissimalli”, jossa Kupolin osakunnat muuttaisivat VSO:n tiloihin, ja VSO muuttaisi SaVOn

LÄNNETÄR X - XI

121 kanssa Vinnille. En ollut yllättynyt, mutta olin pettynyt ja vihainen silti. VSO:lle absoluuttisesti tärkein HYY-poliittinen tavoite oli säilyttää omat tilat Uuden 4. kerroksessa. Jos meidän oma etujärjestömme nyt vapaaehtoisesti esittäisi VSO:n tiloista luopumista, miksi me olisimme enää mukana sen toiminnassa? Onneksi osakuntien ryhmä ei kuitenkaan lopulta virallisesti esittänyt ylläolevaa. Siitä tuli kuitenkin talousjohtokunnan pohjaesitys HYY:n hallitukselle.

Osakuntien kootut argumentit: • Kulttuurihistoriallisesti Uusi ylioppilastalo on Osakuntatalo. • VSO:lla erityisasema, sillä koko talo rakennettiin VSO:n sihteeri Alina Mattsonin aloitteesta, ja VSO on ainoa osakunta/järjestö, joka on sijainnut samassa huoneistossa talon rakentamisesta lähtien. • Osakuntatilat ovat ylioppilaskunnan ainoita aidosti kaikille ylioppilaskunnan jäsenille avoimia järjestöjä, mikä oikeuttaa osakuntien suhteellisesti suuremmat tilat Uudella. • Vallitsevan sopimuksen mukaan ainejärjestöille on kompensoitu vaatimattomampia tiloja suhteessa korkeammilla toiminta-avustuksilla. • Tilat ovat keskeisempi osa osakuntien kuin ainejärjestöjen toimintaa. • Ruotsinkielinen tila (Kupoli) on säilytettävä kaksikielisyyden ylläpitämiseksi. • Osakunnat pitävät hyvää huolta tiloistaan ja ovat investoineet omia rahojaan ylioppilaskunnan omistamiin huoneistoihin.

Likaista peliä HYY:n hallituksessa 25.9.2008 tilajako tuli HYY:n hallituksen päätettäväksi. Hallituksessa osakuntalaiset olivat aikeissa esittää vaihtoehtoista mallia, jossa Kannunvalajien tilat pidettäisiin järjestökäytössä Domus Academicalla ja Domus Gaudiumilta vuokrattaisiin ulos eräs toinen tila. Yllättäen kokouksessa eräs HYALin hallitusedustaja teki vastaehdotuksen, joka oli muuten samansisältöinen, mutta ulosvuokrattavaksi valittaisiin Liisankadun osakuntien tila Domus Gaudiumilta. Yllätysesitys voitti äänestyksen, ja hallituksessa äänestettiin siis lopulta siitä, muuttaako Kupoli VSO:n tiloihin ja VSO SavOon, vai heitetäänkö Liisankadun osakunnat kokonaan pihalle HYY:n tiloista. Näin ollen osakuntien hallitusedustajat olivat pakotettuja äänestämään pohjaesityksen puolesta, eivätkä he voineet jättää asiasta eriävää mielipidettä.

LÄNNETÄR X - XI

122 Me ei väistytä! 28.11. osakunnan kokous päätti valittaa HYY:n hallituksen päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tilakriisin puinti siirtyi ylioppilaskuntapoliitikkojen kabineteista oikeussaleihin ja virallisiin neuvotteluihin. Lopulta osakunta muutti SavOn kanssa samoihin tiloihin kesällä 2010.

Mitä tästä kaikesta voimme oppia? Hyviä suhteita keskeisiin sidosryhmiin tulee pitää yllä jo silloin, kun kaikki näyttää olevan hyvin. Kun kriisi on jo käynnissä, tapahtumien kulkua on vaikea muuttaa. Historia on osoittanut, että muutto uusiin tiloihin ei ollut VSO:n kuolinisku. Toiminta ja ihmiset ovat kuitenkin lopulta tärkeämpiä kuin tilat, historia, juuret ja koti. Olen usein miettinyt, olisimmeko me voineet välttää tämän, jos me VSO:laiset olisimme olleet aktiivisempia HYY:ssä 2000-luvun puolivälissä. Tai mitä jos me osakuntalaiset olisimme 2007 vaalien jälkeen yrittäneet luoda enemmän yhteyksiä erityisesti hyalilaisiin? Sitä emme saa koskaan tietää. Uskon kuitenkin vilpittömästi, että meidän sukupolvemme, vanhempien sukupolvien suurella avustuksella, teki sydämestään kaikkensa, jotta VSO olisi saanut jäädä tiloihin, jotka sille historian valossa kuuluivat.

Adressi osakuntatilojen puolesta

LÄNNETÄR X - XI

123 Osakuntalaisten toimenpiteitä tilojen säilyttämiseksi: • Museovirastolta pyydettiin lausunto VSO:n tiloista ja niiden kaavaan perustuvasta käyttötarkoituksesta • 30.5. hiljainen mielenilmaus ennen talousjohtokunnan kokousta, mustiin pukeutuneina B-rapun rappukäytävässä • Osakuntatilojen puolesta -nettisivut, joilla runsaasti tietoa ja valokuvia osakunnista ja tilajaosta • Osakuntatilojen puolesta -nettiadressi, jonka allekirjoitti lopulta yli 3000 ihmistä, mukaan lukien usea yhteiskunnallisesti merkittävä henkilö • Organisoituja mielipidekirjoituksia Ylioppilaslehteen, Helsingin Sanomiin ja Hufvudstadsbladetiin • Mittaamaton määrä erilaisia laskelmia tilajaon perusteeksi • Osakuntien ja SNÄf:n vaihtoehtoisen tilajaon lobbaaminen muun muassa kutsumalla kaikki VSO:lle suunnitellut harrastusjärjestöt tutustumaan VSO:n tiloihin ja pyytämällä heitä lähettämään lausunto osakuntien tilajakomallin puolesta • 13.8.2008 Kulttuuriministeri Stefan Wallin kiersi kaikki Uuden ylioppilastalon osakuntatilat, ja asiasta kirjoitettiin iso juttu HBL:iin. Ministeri Wallin tuki osakuntia, erityisesti ruotsinkielisen tilan säilymistä. • 2.9.2008 Tilatempaus/bileet Uudella ylioppilastalolla samaan aikaan, kun Mannerheim-salissa pidettiin järjestöpalautteen palautetilaisuus • VSO:n HYY:ltä vaatiman korvaussumman haarukointia ja perustelua vanhoja tilikirjoja läpi käymällä • VSO:n oikeusprosessi hallinto-oikeudessa

LÄNNETÄR X - XI

124

MUUTTO UUSIIN TILOIHIN Teksti: Ninni Hamberg Hakiessani ensimmäistä kertaa osakunnan hallitukseen vuonna 2010 en aavistanut, mihin kaikkeen olin lähtemässä mukaan. Osakunnan lähihistorian merkittävin tapahtumaketju, tilakriisi, päättyi tuona vuonna. Pitkien taisteluiden jälkeen osakuntalaiset kokivat karvaan tappion ja VSO joutui muuttamaan kuudenteen kerrokseen. Vaikka tilanne oli jatkunut jo pitkään, nuorena sihteerinä en osannut odottaa pitkiä osakunnan kokouksia kärkkäine keskusteluineen, lukuisia hallituksen kokouksia sekä ylimääräisiä kokouksia ja neuvotteluja eri järjestöjen kanssa. Tiloista ei luovuttu helpolla. Osakunnan arkistoista yritettiin löytää puolustus, jonka nojalla tiloista ei olisi tarvinnut muuttaa, mutta löytyneistä papereista ei ollut iloa. Selvitysten perusteella VSO:lla oli ollut tiloihin kiinnitettynä vuokraoikeus, joka oli kuitenkin historian saatossa jätetty uudistamatta. VSO valitti HYY:n tilanjakopäätöksestä hallinto-oikeuteen, joka kuitenkin päätyi siihen, että HYY:n päätöstä ei kumota. Tuomioistuin perusteli ratkaisuaan sillä, että vaikka HYY:llä on velvollisuus kaavamääräyksen mukaisesti säilyttää osakuntatilat kiinteine sisustuksineen, se voi tarkoituksenmukaisuussyistä päättää toisin siitä, kuka tiloja käyttää. Päätöksestä valitettiin vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka kuitenkin katsoi, että asia ei kuulunut sen toimivaltaan, ja kumosi aiemman päätöksen. Lopulta HYY vei asian käräjäoikeuteen vaatien VSO:lle häätöä, jonka tuomioistuin lopulta VSO:lle tuomitsikin. VSO:n hallituksen ensisijainen päämäärä koko tilakriisin ajan oli eri tahojen kanssa neuvotellen saavuttaa ratkaisu, jonka mukaan VSO jäisi tiloihinsa. Lähimmäksi tavoitetta päästiin vuoden 2010 alussa ehdotuksella, jossa VSO olisi jakanut tilat ruotsinkielisten osakuntien kanssa. Neuvottelut ruotsinkielisten osakuntien kanssa sujuivat erinomaisesti, ja jopa HYY näytti varovaista vihreää valoa. HYY:n ehdoton edellytys oli kuitenkin se, että kaikki osapuolet, mukaan lukien pienemmät järjestöt ja SavO, suostuisivat ehdotukseen. Loppujen lopuksi SavO kuitenkin halusi, että VSO muuttaisi kuudenteen kerrokseen. Vaikka asiaa oli vaikeaa hyväksyä, oli ymmärrettävää, että SavO halusi tiloihinsa mieluummin toisen ison järjestön kuin lukuisia pieniä järjestöjä.

LÄNNETÄR X - XI

125 Muuttamisesta äänestettiin vielä osakunnan ylimääräisessä kokouksessa kesäkuussa 2010. Kokous päätti äänin 7-4, että VSO muuttaa kuudenteen kerrokseen. Pitkään jatkuneet muuttovalmistelut saatettiin loppuun sopimalla SavO:n kanssa tilojen käytöstä ja huonekalujen sijoittelusta. Kesän 2010 lopussa VSO muutti kuudenteen kerrokseen. Tilakriisin taustalla vaikuttivat monet asiat. Nuoren civiksen näkökulmasta merkittävimmät syyt siihen, että tilojen säilyttämisen puolesta taisteltiin niin voimakkaasti, olivat tiloihin liittyvä historia ja tunteet. Jälkikäteen objektiivisesti katsoen neljännen kerroksen tilat kuitenkin häviävät kuudennen kerroksen tiloille esimerkiksi keittiön moderniudessa ja juhlasalin koossa. Mikään ei kuitenkaan korvaa neloskerroksen salin intiimiä tunnelmaa ja Pro Patria -tauluja. Tai emännistön kokkailu- ja kriisihetkiä pienessä ja kuluneessa keittiössä. Taikka isännänkaapin hyllyillä vietettyjä isännänkaappibileitä. Osakuntalaisten itse tiloihin rakentamaa infotiskiä. Kulmahuonetta vihreine sohvineen, inspehtorien tauluineen ja parvekkeineen. Klubihuonetta, jossa hallitus kokousti pyöreän pöydän ääressä ja jossa sitsien jatkoilla nautittiin villeistä discohetkistä. Yhäkin portaita astellessa katse usein kiinnittyy neljännen kerroksen tilojen ovien yläpuolta koristavaan Varsinais-Suomen vaakunaan sekä ovessa olevaan plakaattiin, jonka päälle teipatussa paperilapussa lukee Nypolen. Luopuminen ei ollut helppoa. Myös muuton yhteydessä yksi jos toinenkin korotti ääntään, ja ensimmäiset kokoukset uusissa tiloissa aiheuttivat päänsärkyä muillekin kuin kuraattorille. Kaikesta kuitenkin selvitään, ja nuoret osakuntalaiset ovat ottaneet uudet tilat hyvin haltuunsa. Vaikka mikään ei korvaisi vanhoja tiloja, on tärkein, eli osakuntatoiminnan jatkuvuus, säilynyt.

Myös uusissa tiloissa vietettiin tupareita

LÄNNETÄR X - XI

126

MITÄ OSAKUNNAN TILAT MERKITSEVÄT MINULLE? Teksti: Ilona Niittynen ”Vieläkö yhdet portaat?”, ihmettelin mielessäni ja puuskutin punaisena, kun kiipesin ensimmäistä kertaa Varsinaissuomalaiselle osakunnalle fuksiaisiltana vuonna 2012. Ovesta sisään astuessani jännitti valtavasti, mutta osakuntalaiset ottivat pienen fuksin lämpimästi vastaan tämän tulevaan kotiin keskelle Helsinkiä. Silloinen fuksimestari Johanna Mäkinen esitteli minulle osakunnan tilat. Salin ikkunasta avautuvat näkymät Mannerheimintien ylle olivat henkeä salpaavat, ja ihastuksen hihkaisuja herätti myös oman kotikunnan vaakunan löytyminen salin seinältä. Rokokoo näytti upealta suurine peileineen ja kauniine kalusteineen! Myös keittiö vaikutti ihanan suurelta ja käytännölliseltä, minkä olenkin sittemmin huomannut todeksi monet kerrat osakunnalla kokkaillessani. Ruuanlaiton lisäksi keittiöstä on kehittynyt paikka osakuntailtojen vieraiden seuraamiselle, parhaille bileille ja hykerryttävien salaisuuksien jakamiselle sitsien jatkoilla. Keittiössä on naurettu, itketty, onnistuttu, epäonnistuttu ja tuskastuttu. Keittiössä onnistuu sekä juhlakansan hiljainen seuraaminen että keskusteluihin syventyminen osakuntaystävien kanssa. Keittiöstä onkin tullut minulle osakuntatilojen tärkein paikka. Myös rokokoolla (eli varsinaissuomalaisittain Naantalilla) on oma roolinsa varsinkin varsinaisille naisille, sillä sinne kokoonnutaan usein yhdessä laittautumaan juhlia varten. Suurten peilien ääreen mahtuu meikkaamaan ja kampaamaan monta neitoa samaan aikaan, ja myös pukeutumiselle on tilaa. Emännistö lähtee rokokoohon likaiset essut päällään ja hiukset sotkuiselle nutturalle kiepaistuna, ja rokokoosta emännistö palaa säteilevän kauniina ottamaan vastaan juhlan ja juhlakansan. Sitsien jälkeen rokokoo on paikka rauhoittumiselle, ja sinne tullaankin usein pitämään pieni tauko juhlahälinästä. Funkkis (eli Uusikaupunki) on vakiintunut hallituksen sekä Varsinaissuomalaisen ja Savolaisen osakunnan välisen yhteistyöelimen rennoksi kokouspaikaksi, joka sitsien jatkoilla muuntuu tunnelmalliseksi tanssilattiaksi. Aulan vihreillä sohvilla taas onnistuu emännistön herkkujen nauttiminen kuntisvierasta kuunnellessa ja hengailu muinakin aikoina kuin vain keskiviikkoiltaisin. Salissa edelleen parasta

LÄNNETÄR X - XI

127 on mielestä suuri ikkuna ja siitä näkyvä maisema. Sitä maisemaa ja alhaalla kulkevia ihmisiä on mukavaa seurata. En osaa kuvitella parempia tiloja osakunnallemme − tai en ainakaan osannut, kunnes kuulin osakunnista, jotka omistavat kokonaisen talon Helsingissä. Toki tyytyväisyys voi johtua siitä, etten tiedä paremmasta, mutta kyllä minä rehellisesti pidän tiloistamme. Tilojen käyttöpäivät on jaettu selkeästi ja toimivasti Savolaisen osakunnan kanssa, enkä näe ongelmaa siinä, että kaksi osakuntaa käyttää samoja tiloja. Vaikka portaiden kiipeäminen aiheuttaa yhä puuskutusta ja maitohappoja, on Uuden ylioppilastalon ylimpään kerrokseen saapuminen aina ollut sen arvoista. Edelleenkin vatsanpohjaani välillä kutittaa iloinen ihmetys, kun käännän avainta Uuden ylioppilastalon alaoven lukossa: On ihmeellistä, että pääsen noihin tiloihin koska vain − että minulla on oikeus avaimeen, jolla pääsee tuohon suureen rakennukseen keskellä Helsingin ydinkeskustaa! Ja että ylimmästä kerroksesta löydän tutun ja turvallisen Varsinaissuomalaisen osakunnan, jonne voin tulla koska vain opiskelemaan, keittämään kahvia tai hengailemaan muiden osakuntalaisten kanssa. Osakuntatilojamme ei turhaan kutsuta kodiksi keskellä Helsinkiä.

LÄNNETÄR X - XI

128

Luovuus ei ole vain yöllisiä ajatuspuuskia, aamuisia ideoita tai kiihkeää inspiraatiota. Tarvitaan myös taukoja. Luova Tauko voi olla herkkä hetki laiturin nokassa, kuppi kahvia kesätorilla tai yllättävä taide-elämys. OP-Pohjola-ryhmän Luovan Tauon tavoitteena on tuoda arkemme keskelle hetkiä, jolloin näemme maailmasta jotain uutta, avartavaa ja virkistävää. Sitä tarkoittaa Luova Tauko. Jokaisen kannattaa pitää sellainen.

Pohjola Pankin Taidesäätiö tukee suomalaisen säveltaiteen tulevaisuutta lainaamalla arvosoittimiaan nuorille, lahjakkaille muusikoille. Kuvassa Nicolas Lupot –sello, joka on valmistettu vuonna 1795.

LÄNNETÄR X - XI

129

ULKOSUHTEET

LÄNNETÄR X - XI

130

VSO:N JA ROTALIAN YSTÄVYYDELLE Teksti: Hanna-Ilona Härmävaara Edellisen Lännettären ilmestymisen jälkeen Varsinaissuomalaisen osakunnan ja Korporatsioon Rotalian ystävyys on täyttänyt ensin 70 ja sitten 80 vuotta. Kumpaakin merkkipäivää on juhlittu aikakaudelle sopivaan tyyliin. 70-vuotisjuhla järjestettiin 12.11.2003 Helsingissä osana Rotalian 90-vuotisjuhlallisuuksia. Ilta vietettiin kummankin järjestön lipun alla, ja paikalla oli osallistujia paitsi Suomesta ja Virosta myös Rotalian Pohjois-Amerikan osastoista. Järjestöjen ystävyyden historiaan pureutuvan juhlapuheen piti VSO:n emeritusinspehtori ja Rotalian jäsen Pekka Häyry. Myöhemmin samalla viikolla Häyry puhui Rotalian 90-vuotisjuhlien päiväjuhlassa. 80-vuotista ystävyyttä taas juhlittiin VSO:n kesäretkellä 9.–11.8.2013 luonnonkauniissa Taivassalossa. Juhlat haluttiin pitää nimenomaan kesäretkellä, sillä 80 vuotta aiemmin rotalukset olivat osallistuneet VSO:n retkelle tunnustellakseen, olisiko maaperä ystävyydelle otollinen. 80 vuodessa maaperä oli muuttunut vankaksi kallioksi, jolla oli konkreettisestikin mukava paistatella yhdessä päivää kesäisen viikonlopun ajan. Ystävyyden juhlinta huipentui lauantai-illan pöytäjuhlaan, jossa pidin kevyen avioliittoteemaisen puheen Rotailian ja VSO:n ystävyydestä ja johon Rotalian vilistlane Ülar ”Uudu” Vaadumäe oli tehnyt leikkimielisen Naapurivisan. Eri tavat juhlia ystävyyttämme eri vuosikymmeninä kertonevat jotain suhteidemme kehittymisestä: vakava ja arvokas saavat leikillisiä sävyjä, kun siihen on mahdollisuus. Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovatkin olleet suhteidemme kehityksessä siinä mielessä erityisiä, että olemme saaneet toimia vapaasti ja varmoina siitä, että kummallakin järjestöllä on tulevaisuus kotimaassaan. Viimeisen 20 vuoden aikana Rotalian ja VSO:n suhde on myös tasa-arvoistunut ja tasaantunut. Mitä tällä tarkoitan? Yritän vastata siihen kuvaamalla suhteidemme vaiheita ja ympäröivän maailman muuttuvien tilanteiden vaikutusta niihin. Aloitan tarinan aivan historiamme alusta, pysähdyn sen jälkeen hetkeksi pohtimaan ”ystävyytemme suurta narratiivia” ja nostan sitten esiin ystävyytemme kehityksen tärkeimpiä linjoja viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta. Tulevaisuutta en halua ennustaa, mutta kirjoitukseni lopuksi pyydän teitä pohtimaan, miltä se voisi näyttää. Kirjoitukseni toimii myös raamina muille tämän Lännettären ystävyyttämme käsitteleville teksteille.

LÄNNETÄR X - XI

131 Mistä kaikki alkoi? Ystävyyssopimus on sekä VSO:lle että Rotalialle kaikkein vanhin virallinen ystävyyssopimus. Se solmittiin Tartossa 12.11.1933 melko pitkän jahkailun jälkeen, kuten Tõnu Orav 100-vuotisjuhlissa pitämässään puheessa kertoo. Melkein kaikki muut virolaiset korporaatiot ja seltsit sekä suomalaiset osakunnat olivat aloittaneet aktiivisen kanssakäymisen ja ystävyyssopimusten solmimisen jo 1920-luvulla, mutta VSO ja Rotalia tarkkailivat tilannetta sivusta. Kun tutustuin kummankin järjestön historiankirjoituksiin sopimuksemme synnystä, suupieleni kohottivat hymyyn kuvaukset varovaisuutemme syistä. Lännetär IV -julkaisussa kuvataan varsinaissuomalaisten harkitsevaa ja varovaista luonnetta ja Rotalian ensimmäisistä vuosikymmenistä kertovassa historiassa rotalusten epäilystä luoda ystävyyssuhde perinteiltään erilaisen ja kumpaakin sukupuolta jäsenekseen hyväksyvän järjestön kanssa. Sopimus kuitenkin syntyi, ja kumpikin osapuoli vaikutti siihen tyytyväiseltä. Erityisen tärkeää VSO:lle oli se, että Rotalia otti ystäväkseen koko VSO:n, eikä vain sen miespuolisia jäseniä. Rotalia on ainut korporaatio, joka ei erottele suomalaisen ystävyysosakuntansa jäseniä sukupuolen mukaan, vaan VSO:n naiset saavat osallistua myös Rotalian kaikkein pyhimpään toimitukseen, veljeysseremoniaan. VSO:n ja Rotalian ystävyys ei syntynyt tyhjiössä, vaan ystävyyssopimuksen solmiminen oli osa suurempaa ylioppilasliikehdintää, jossa virolaiset ja suomalaiset

Haudoilla vierailu VSO:n ja Rotalian 70-vuotisjuhlallisuuksissa.

LÄNNETÄR X - XI

132 hakivat turvaa ”heimokansastaan”. Helena Sepp on kirjoittanut erinomaisen tieteellisen artikkelin Kultuurisild või kaitseliin? Üks vaatenurk Soome-Eesti üliõpilassuhete arengule 1920.–1930. aastatel1, jossa hän kuvaa 1920- ja 1930-lukujen nationalistista heimoliikehdintää ja sen taustoja. Heimoaate oli toisaalta jatkumoa 1800-luvun kulttuuriälymystön yhteistyölle, jonka avulla luotiin kansakuntaa ja sen symboleja – esimerkiksi Viron kansalliseepoksen Kalevipojan kirjoitti Lönnrotin ystävä Kreutzwald Lönnrotin Kalevalan innoittamana. Toisaalta se oli reaktio kummankin maan hiljattain tapahtuneeseen itsenäistymiseen ja nuoren kulttuurieliitin tapa vahvistaa omaa suomensukuista identiteettiä. Ystävyyssopimuksessammekin puhutaan ylevästi heimokansan ja -kulttuurin tuntemaan oppimisesta ja yhteyksien parantamisesta veljeskansojen ylioppilaiden välillä. Sepan artikkeli paljastaa kuitenkin kiinnostavan eroavaisuuden suomalaisten ja virolaisten heimotoimintaan kohdistamien odotusten välillä. Suomalaisten pyrkimykset olivat poliittisempia – VSO:laisissakin oli runsaasti Akateemisen KarjalaSeuran jäseniä – ja suomalaiset hakivat jonkinlaista puolustusyhteistyötä akuutiksi kokemaansa Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Virolaiset taas käsittivät yhteistyön lä-

Siltaa rakentamassa 2010-luvulla. 1 Sirje Oleskin 2005 toimittamassa kirjassa Kultuurisild üle Soome lahe. Eesti-Soome akadeemilised ja kultuurisuhted 1918–1944. Suomeksi aiheesta voi lukea Heikki Rausmaan 1992 toimittamasta teoksesta Soome sild – Viron veräjät.

LÄNNETÄR X - XI

133 hinnä kulttuuriyhteistyöksi, jonka tarkoituksena oli vähentää virolaisten ongelmallisena pitämää Saksan kulttuurivaikutusta Viroon ja Ruotsin Suomeen. Ristiriitaiset odotukset johtivat jo 1930-luvun puolivälissä kriiseihin virolais-suomalaisissa ylioppilassuhteissa. Rotaliaa ja VSO:ta kriisit eivät Sepan eikä VSO:n ja Rotalian historiakirjojen mukaan kuitenkaan koskeneet. Ystävyytemme iloisina alkuvuosina, ennen toista maailmansotaa ja Viron neuvostomiehitystä, suhteet olivat aktiiviset. Hauskana kuriositeettina mainittakoon, että VSO ja Rotalia järjestivät ampumakisoja siten, että kumpikin järjestö suoritti ammunnan kotimaassaan, ja tulokset raportoitiin ja vertailtiin puhelimitse. Tiiviimpää yhteistyötä syntyi esimerkiksi opiskelijavaihtojen myötä.

Ystävyytemme suuri narratiivi Iloisina alkuvuosina kukaan ei olisi varmasti voinut aavistaa, että lähes 50 seuraavaa vuotta VSO ja Rotalia pitävät yhteyksiä Suomesta Viron ulkopuolelle ja että suhteet sen jälkeen vielä jatkuvat Suomenlahden yli. Vuonna 1944 alkanut neuvostomiehitys toi mukanaan muun muassa itsenäisen Viron ylioppilasjärjestöjen kieltämisen. Virosta paenneet veivät kuitenkin järjestönsä mukanaan, ja Rotaliallakin oli osastoja ympäri maailmaa aina Australiaa myöden. Yksi merkittävä VSO:n ja Rotalian nykysuhteiden läheisyyteen vaikuttaneista asioista on se, että VSO ei koskaan katkaissut suhteitaan Rotaliaan, vaikka suhteiden pitäminen emigroituneisiin virolaisjärjestöihin tuli 1960-luvulla ulkopoliittisesti sopimattomaksi. Opin tuntemaan tuon faktan jo ennen kuin yhtään tiesin, mistä on kyse, ja vielä 2010-luvullakin olen usein kuullut rotalusten kunnioitusta ja kiitollisuutta äänessään sanovan, että VSO oli ainut suomalainen osakunta, joka ei katkaissut välejään virolaiseen ystävysosakuntaansa. Suhteiden säilyttäminen on selvästi rotaluksille tärkeä asia ja VSO:laisille ylpeyden aihe. Siksi olen alkanut kutsua sitä ystävyytemme suureksi narratiiviksi; me emme hylänneet ystävyyttämme, vaikka muut niin tekivät. Tuota suurta narratiivia on toistettu niin paljon, että siitä on tullut totuus. Monimuotoisemman kuvan suomalaisten ja virolaisten ylioppilasjärjestöjen suhteista kylmän sodan aikana antaa Raigo Megerildin ansiokas, Tampereen yliopistoon tekemä historian pro gradu -tutkielma. Vuonna 2015 valmistuneen gradunsa Megerild aloittaa lainauksella Suomen Kuvalehdessä vuonna 1994 julkaistusta jutusta2, jossa sanotaan: ”Poliittisen painostuksen alla suomalaiset osakunnat luopuivat yksi toisensa jälkeen ystävyyssuhteista virolaisiin osakuntiin. Vain yksi ei taipunut: Varsinaissuomalainen osakunta.” Tutkimuksessaan Megerild kuitenkin osoittaa, että VSO ei ollut ainut välejä katkaisematon osakunta, vaikka se pitikin kaikkein aktiivi2 Samaa juttua on lainannut Jyrki Rinne osakunnan 100-vuotishistoriassa.

LÄNNETÄR X - XI

134 simmin yhteyttä virolaiseen ystävyysosakuntaansa koko kylmän sodan ajan. VSO oli erityinen myös siitä syystä, että toisin kuin muut osakunnat, VSO ei ollut innostunut hankkimaan uusia ystäviä itäblokin maista. Miksi välit olisi sitten pitänyt katkaista? Ensinnäkin länteen paenneet virolaiset ja heidän ylioppilasjärjestönsä suhtautuivat Neuvostoliittoon avoimen vihamielisesti, ja siksi suomalaisten yhteydenpito pakolaisvirolaisten kanssa oli ristiriidassa Suomen virallisen ”puolueettomuuspolitiikan” kanssa. Lumivyöryn laittoi lopulta liikkeelle VSO:n entinen kuraattori ja silloinen Maalaisliiton puheenjohtaja V. J. Sukselainen, joka vieraili Rotalian luona Tukholmassa 1963 ja New Yorkissa 1964. Ulkovirolaiset lehdet käyttivät vierailua omiin propagandatarkoituksiinsa, ja Neuvostoliitto vastasi ärähtämällä asiasta Pravda-lehdessä3. Asian sinetöi Kekkosen vierailu Viroon vuonna 1964 ja sitä seurannut kannanotto, jonka mukaan suomalaisten pitäisi muodostaa suhteita heimoveljiinsä Neuvosto-Virossa, ei pitää yhtä pakolaisvirolaisten kanssa. Myös SavO:n Paavo Lipponen oli avoimesti huolissaan siitä, etteivät pakolaisvirolaiset ymmärtäneet Suomen ”puolueettomuutta”. Pakolaisvirolaisista oli Megerildin tulkinnan mukaan tullut rasite Suomen ulkopolitiikalle. Megerild esittää, että Kekkonen ei suoraan painostanut osakuntia katkaisemaan ystävyyssuhteitaan pakolaisvirolaisiin järjestöihin, vaikka sellainen käsitys elää. Joka tapauksessa suhde virolaisiin politisoitui vahvasti, ja neljä osakuntaa katkaisi

Toronton-koondis on jatkanut perinnettä kutsua VSO:laisia kommerseihiinsa 3Tapahtumista voi lukea tarkemman kuvauksen osakunnan 100-vuotishistoriasta

LÄNNETÄR X - XI

135 suhteensa virallisesti. 60-luvun vasemmistoradikalismin hengessä osakunnat suuntasivat katseensa itään ja pyrkivät löytämään ystävyysjärjestöjä itäblokin maista. Neljän osakunnan suhteet pakolaisvirolaisiin hiipuivat täysin, vaikkei virallista välien katkaisua tehty. Vain VSO ja SavO jatkoivat yhteydenpitoa; tosin SavO:n yhteydenpito hiipui 1980-luvulla. Välien katkeamiseen vaikuttivat myös käytännön syyt. Virolaisia pakolaisjärjestöjä vaivasi sama ongelma kuin nykyisin: niiden jäsenet olivat usein vanhempia kuin aktiiviset osakuntalaiset. Virolaiset alkoivat myös assimiloitua ympäröivään kulttuuriinsa, ja yhteisen heimohengen löytäminen koettiin vaikeammaksi. Kolmantena syynä Megerild kuvaa, miten joidenkin osakuntien edustajat olivat pettyneitä suhteisiinsa, jotka koettiin tyhjänpäiväisiksi ryyppyjuhlissa vierailuksi ilman syvempää merkitystä. VSO koki Rotalian toisin. Rotalia oli hyvin aktiivinen järjestö, joka kutsui VSO:laisia Ruotsiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Matkat koettiin upeiksi ja yhteishenkeä luoviksi, ja pienessä VSO:ssa prosentuaalisesti useampi henkilö pääsi nauttimaan ulkomaanedustuksista kuin muissa osakunnissa. Lisäksi VSO:ta ei ajan vasemmistoradikalisoituminen juuri koskettanut, joten sekään ei luonut paineita välien katkaisemiseen. Pitää nostaa esiin vielä yksi syy, jonka Megerild antaa VSO:n Rotalia-suhteen säilymiseen. Pohtiessaan VSO:n käytöksen erilaisuutta hän sanoo: ”Voidaan hieman anakronistisella sanavalinnalla todeta, että Rotalialla oli paremmat bileet kuin muilla, ja siksi yhteydenpitoa kannatti jatkaa.” Se on helppo uskoa. Lännettäret ja Varsinaissuomalainen-lehdet ovat täynnä kuvauksia siitä, miten Rotalian kommersseihin osallistuminen on kerrasta toiseen tarjonnut riemua, eksotiikkaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Rotalukset kohtelivat VSO:laisia mitä suurimmalla vieraanvaraisuudella, ja stipendiaattivierailut olivat tärkeitä myös Rotalialle. Stipendiaatit olivat tärkeä kosketuspinta ”heimolaisiin”, ja etenkin Amerikan mantereella Suomi koettiin lähimmäksi kontaktiksi Viroon, mikä myös käy ilmi Kanadaan nuorena emigroituneen Tõnu Oravan puheesta. Olivat syyt ystävyyden säilyttämiseen lopulta mitkä hyvänsä, välien säilyminen on väistämättä lyönyt positiivisen leiman ystävyydellemme. Se on luonut suuren narratiivimme, jonka varaan oli helppo rakentaa suhde Viron kamaralle palanneeseen Rotaliaan, jonka jäsenistä suurin osa oli syntynyt Neuvosto-Virossa.

LÄNNETÄR X - XI

136 Rotalian uudelleenperustaminen Viroon ja suhteiden 2000-luvun alun kultakausi Jyrki Rinne kuvaa historiassaan Rotalian uudelleenperustamista Viroon ja sitä, miten VSO:laiset olivat siinä Pekka Häyryn johdolla tiiviisti mukana. Tarjottu apu oli niin taloudellista kuin henkistä. Rotalialla oli edessään iso urakka tilojen hankkimisessa ja kunnostamisessa sekä toiminnan vakiinnuttamisessa. 1990-luvulla juhlissa vierailtiin puolin ja toisin, ja rotalukset Erki Uustalu ja Marko Rillo osallistuivat Helsingissä opiskelijavaihdossa ollessaan VSO:n toimintaan ja VSO:lainen Timo ”Kopteri” Korhonen vastaavasti Rotalian toimintaan. Kuten Kopteri vaihtovuodestaan kertovassa jutussa kirjoittaa, 1990-luvun alussa VSO:laisiin suhtauduttiin Rotaliassa juhlallisesti ja kunnioittavasti. Pikku hiljaa suhteet arkipäiväistyivät, ja puolin ja toisin tehtiin legendaarisia vierailuja, joiden kuluessa yhteishenki vahvistui paitsi järjestöjen välillä myös niiden porukoiden sisällä, jotka reissuun lähtivät. Varsinainen kukoistuskausi Rotalian ja VSO:n suhteissa alkoi 1990- ja 2000-lukujen taitteessa. VSO:laiset vierailivat Rotalian kommersseissa ahkerasti, ja myös rotaluksia kävi VSO:n vuosijuhlissa vähintään kolmen ilmaiseksi kutsutun voimin. Suhteiden tiiviyttä kuvaa esimerkiksi se, että VSO:n infotiskillä oli pitkään ”Rotalia rebaste joogifond”, eli Rotalian fuksien juomarahasto. Joogifond perustettiin paitsi leikkimieliseksi ystävyyden merkiksi myös siksi, että Viron ja Suomen hintatasot olivat pitkään kaukana toisistaan. VSO:laisten oli helppo lähteä kommerssiin isolla porukalla tai tavata rotaluksia isännänristeilyjen puitteissa, sillä suomalaisen opiskelijan kukkaro kesti matkan taloudelliset rasitukset. Esimerkiksi kevään 2002 kommerssista jäi elämään legendaarinen lausahdus siitä, miten perekonnaõhtussa tarjolla olleet juoma-annokset olivat ”alle euron”. Virolaisille matkat olivat pitkään suhteessa paljon kalliimpia, ja VSO tuki usein matkakuluissa ostamalla rotaluksilta Viron-tuomisia. Rebasten juomarahaston rippeet annettiin Rotalille kommersslahjaksi syksyllä 2010, koska purkkiin oli eksynyt melkoinen määrä Viron kruunuja, ja Viro oli juuri siirtymässä euroon. Tärkeä osa kustannusten matalana pysymistä on ollut se, että olemme majoittuneet toistemme kodeissa. Erityisesti osakunnan asunnoissa asuvat ovat saaneet majoittaa niin virolaisia kuin ruotsalaisia vieraita, ja samoin rotalukset ovat kutsuneet VSO:laiset luokseen. Majoittumiset ovat olleet reissujen suola siksikin, että niihin on usein liittynyt taksiseikkailuja kaupungin laidoilla, yllätyssaunomisia keskellä yötä ja erinäisiä muita kommelluksia. Kuten se, että eräällä reissulla VSO:lainen vahingossa vei majoittajansa suorat housut, joiden palauttamisesta muotoutui oma pitkä saagansa. Aina ei tietenkään ole päässyt majoittajien luokse asti, vaan väsynyt civis on saanut painaa päänsä konventin sohvalle tai käskeä latvialaisten tiivistää sänkypaikoilla. Kodeissa majoittuminen on ollut ensiarvoisen tärkeää myös henki-

LÄNNETÄR X - XI

137 lökohtaisten suhteiden syntymisen näkökulmasta. Aamupalapöydän yli jaetut jutut ovat usein intiimimpiä kuin illallispöydän. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan sekä VSO että Rotalia järjesti kunnianhimoista ”ulkkariohjelmaa”. Ohjelmaan kuului museokäyntejä, kaupunkikierroksia ja esimerkiksi keilaamista. Monta vuotta kutsukirjeeseen kirjattiin ohje ottaa uimapuku mukaan. Siitä taisi tulla jonkinlainen molemminpuolinen vitsi, mutta ainakin kerran VSO:laiset kävivät rotalusten kanssa Tartossa uimassa juuri valmistuneessa Aura-uimakeskuksessa, ja kuten silloinen ulkoasiainsihteeri Lauri Niittynen 100-vuotisjuhlia koskevassa tekstissään kuvaa, ainakin kerran rotalukset päätyivät Helsingissä avantoon. Aiemmin etenkin rotalusten vierailut Helsinkiin saattoivat olla pidempiä kuin nykyään. VSO kutsui yhden stipendiaatin paikalle jo vuosijuhlaviikon keskiviikosta alkaen, ja moni tarttuikin tilaisuuteen. Enää niin sanottua stipendiaattia ei ole tullut, vaikka kutsussa asia edelleen mainitaan. Nykyopiskelijoilla on selvästi vähemmän aikaa ja enemmän paineita, ja perjantainakin monen on opiskelu- ja työvelvollisuuksien vuoksi vaikea lähteä aamulla matkaan. Juhlallisuuksien ulkopuolella vietetty yhteinen aika on siis vähentynyt. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana Rotaliassa vieraili erityisesti osakunnan ”korporatiivinen siipi”, kuten se itseään leikkimielisesti nimitti. ”Korporatiivisuus” tarkoitti viehtymystä Rotalian tiettyihin VSO:n tavoista poikkeavista tapoihin, kuten erilaiseen lauluja pöytäkulttuuriin, Rotalian tiiviimpään yhteisöllisyyteen ja siihen, että yhteisön eteen tehdään paljon töitä. Viehtymys johti myös omien käytänteiden reflektointiin ja vaikutteiden ottamiseen. Erityisesti fuksiasioiden nähtiin Rotaliassa olevan paremmin. Vuosina 2005–2007 kokeiltiin, saisiko

LÄNNETÄR X - XI

138 fukseja sitoutettua osakuntaan paremmin, jos Rotalian käytäntöä mukaillen jokaiselle antaisi oman akateemisen vanhemman. Systeemi ei ollut kovin tehokas, ja kokeilusta luovuttiin. Elämään jäi kuitenkin fuksitentti, joka otettiin käyttöön vuonna 2004. Jo pitkään oli koettu, että osakunnan värit saa liian helposti, ja kun osakuntalaiset tutustuivat Rotalian hyvin tiukkoihin väriensaantikriteereihin, päätettiin luoda fuksitentti, jonka suorittaminen on edelleen epävirallisen muodollinen kriteeri värien saamiseen. Tentti ei ole kovin vaikea, mutta ajatuksena on se, että fuksi saisi edes jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä osakunnan värien saaminen merkitsee ja millaisen yhteisön jäsenyyttä ne symboloivat. Kevyemmin Rotalia-vaikutteet ovat näkyneet esimerkiksi osakunnan laulukulttuurissa, erityisesti Krambambuli-laulun suosiossa ja siinä, että sen ”kas on se nii / meie ülim jook” -osuuteen on villistä vitsistä varkain vakiintunut ”VSO:n tyyli” vastata viimeisessä säkeistössä ”jah, turpa kii / lonkero”. VSO:n ja Rotalian suhteiden läheisyys on näkynyt myös henkilökohtaisten suhteiden määrässä. Etenkin aktiivisesti toisen järjestön juhlissa käyneet VSO:laiset ja rotalukset on usein ”otettu omiksi”, ja naapurimaassa käydessä on ollut helppo ottaa yhteyttä johonkin ystävyysosakuntalaiseen ja käydä vaikka syömässä tai kaljalla. Myös majapaikka on usein löytynyt, jos rotalus tai VSO:lainen on sattunut sitä Suomessa tai Virossa piipahtaessaan tarvitsemaan. Pidemmillekin vierailuille ystävyysjärjestön verkosto on tarjonnut tukea asunnon ja vapaa-ajan ohjelman järjestämisen muodossa, minkä sai kokea esimerkiksi Tero Mäkinen ollessaan kesätöissä Tallinnassa tämän vuosituhannen alussa. Monella VSO:laisella ja rotaluksella onkin ystävyysjärjestössä ainakin ystävä tai pari, jonka kanssa vaihdetaan pitkästi kuulumisia aina tavattaessa. Joillakin on myös läheisempiä ystäviä, joiden kanssa pidetään aktiivisesti yhteyttä ja joita lähdetään tapaamaan kauemmaskin. Henkilökohtaisten suhteiden syntyä on varmasti edistänyt myös rotalusten ottaminen Herrasmiespossukerhon jäseniksi ilmeisesti kerhon alkuajoista asti. Suhteiden henkilökohtaisuus on toiminut myös toisin päin. Oma vaihtovuoteni Tartossa 2004–2005 ja kertomukset Rotalian toiminnasta innosti monia VSO:laisia käymään Rotaliassa ja toisaalta rotaluksia VSO:ssa. Samoin Timo Korhosen kuraattorinkausi, josta toisen puolen hän asui Tallinnassa, lähensi osakunnan suhteita Rotaliaan. Kopteri muun muassa kutsui hallituksen kokoustamaan Rotalian Tallinnan-konventtiin.

LÄNNETÄR X - XI

139

Tiiviit yhteydet johtivat myös sen käsittämiseen, että järjestömme ovat pohjimmiltaan hyvin erilaiset ja ettemme tunne toisiamme ehkä niin syvästi kuin kuvittelemme. Suomalaiset osakuntaperinteet tulevat Ruotsista, kun taas virolaiset ylioppilasperinteet ovat baltti-saksalaista perua. Molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi alettiin noin vuosina 2006–2008 suunnitella kuraattori Korhosen ja Asta Sarkin ja Antti Tolosen johdolla niin sanottua ystävyyskiertuetta, jossa VSO:laiset olisivat kiertäneet sekä Virossa että Ruotsissa kertomassa VSO:sta ja keskustelemassa yhteistyön tulevaisuudesta. Kiertue ei koskaan toteutunut, mutta idea on erinomainen. Samanlaisia ajatuksia on herännyt Rotaliassa. Asiasta kirjoittavat Rotalian Andres Parmas ja Sander Põllumäe kymmenen vuotta sitten laatimassaan tekstissä, jossa he nostavat esiin kysymyksen siitä, pitäisikö toisen järjestön värien saamiseksi hankkia perustiedot toisen järjestön tavoista ja historiasta, vai riittääkö ”toisen piikkiin syöminen ja juominen”. Tiiviit yhteydet ovat muutaman kerran johtaneet myös pieniin konflikteihin. 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen suurin konfliktin aihe oli VSO:laisten naisten asema Rotalian toiminnassa. Vaikka Rotalian ja VSO:n ystävyyssopimuksen ehtona oli se, että sopimus tehdään koko VSO:n, ei pelkästään VSO:n miesten kanssa, ei naisten läsnäolo Rotalian tilaisuuksissa ole aina mennyt kitkattomasti. Esimerkiksi joissakin Rotalian vanhemmissa jäsenissä on herättänyt pahennusta VSO:n naisten osallistuminen kaatripäevan karnevalistisiin ilotteluihin, ja VSO taas ei periaatteesta ole edes harkinnut sitä, etteivät naiset osallistuisi kaatripäevan viettoon. Toinen kipukohta on pääasiassa iloinen asia, eli lemmen leimahtaminen nuorten ihmisten välille. Se on aiheuttanut paheksuntaa kulisseissa, ja sopivan käytöksen rajoista on

LÄNNETÄR X - XI

140 puhuttu. Samaa keskustelua on tosin käyty myös Östgöta Nationin ja VSO:n välisistä suhteista. Anekdoottina kerrottakoon, että 2000-luvun alussa Rotalia linjasi, että kommersseissa ei saa edes istumajärjestykseltään vapaan osuuden aikana istua sylikkäin, eivät miehet naisten kanssa eivätkä samaa sukupuolta olevat keskenään. Sylikkäin istumista oli tapahtunut ennemmin toverillisessa kuin romanttisessa mielessä, mutta linjaus on ihan perusteltu. Liian läheisen kontaktin katsotaan rikkovan sitä ajatusta, että olemme kommerssissa veljiä ja sisaria. Rotalian kommersseissa käymisen ja Tarton vappuhumussa vierailun kultakautta jatkui melkein 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen loppuun. Näimme kahden konventin remonttien tulokset ja ihastelimme Rotalian kasvua. Nykyäänkin lähtijöitä on puolin ja toisin, mutta innostus on ehkä hieman vaisumpaa. Rotalusten on ollut vaikea houkutella nuorempia lähtijöitä mukaan, mikä on myös huomattu VSO:ssa. Muistan elävästi tilanteen, jossa eräs VSO:lainen valitti rotalukselle, ettei nuoria rotaluksia enää näy VSO:n juhlissa. Rotalus vastasi siihen, että VSO:ssä käy sentään aina VSO:n ystävyysmerkinkin saanut Sander Põllumäe. Siihen VSO:lainen totesi, että se on toki mukavaa, mutta Rotaliaan voisi kehittyä myös nuori Sander. Näin jälkeenpäin olenkin tajunnut, että ensi alkuun yhteyttä Suomeen pitivät ennen kaikkea ne rotalukset, jotka osasivat suomea. Yhteinen kieli varmasti lähensi meitä, ja nykyisinkin suurimmat henkilökohtaiset ystävyyssuhdeverkostot on niillä VSO:laisilla ja rotaluksilla, jotka puhuvat toisen järjestön kieltä. Toisaalta

Nöf nöf, põrsad ja härrasmehed kummaltakin puolen Suomenlahtea.

LÄNNETÄR X - XI

141 englannin käyttö yhteydenpidossa ja henkilökohtaisissa kohtaamisissa on lisääntynyt, mitä voi pitää tasa-arvoistavana asiana. Näin ainakin asiasta puhui eräs suomea taitamaton rotalus, jonka mukaan englannin aseman nousu ja se, että kummankin järjestön jäsenet osaavat nykyisin hyvin englantia, on mahdollistanut muidenkin kuin suomentaitoisten rotalusten kanssakäymisen VSO:laisten kanssa. Vaikka suhteiden aktiivisuus ei tällä hetkellä ehkä ole sama luokkaa kuin kymmenen vuotta sitten, olemme noteeranneet toistemme tärkeät juhlat isoilla osallistujamäärillä. VSO:n satavuotisjuhliin vuonna 2006 osallistui paljon rotaluksia ympäri maailman, ja kuten Riikka Knaapi satavuotisjuhlia kuvaavassa tekstissään kertoo, heillä oli juhlassa myös tärkeitä seremoniallisia tehtäviä. Rotalukset taas kutsuivat meidät 100-vuotisjuhliensa tapahtumiin mukaan alkaen Kanadassa kesällä 2012 Toronton lähellä Jõekäärussa vietetystä kesäkommerssista. Siellä VSO:ta edustin minä Anna-Kaisa Laitisen ja Jaakko Reinikaisen kanssa. Rotalian 100-vuotisjuhliin VSO:laisia senioreineen lähti bussilastillinen ja pieni porukka lentokonematkustajia päälle. Rotalian juhlavuonna juhlittiin myös VSO:n ja Rotalian 80-vuotista ystävyyttä, ja juhlan kunniaksi Suomessa järjestetylle kesäretkelle tuli melkein yhtä paljon rotaluksia kuin VSO:laisia. Tunnelma yhteisen kesäretken jälkeen oli varsin innostunut. Taivassalon maisemat ja valkea kesäinen yö sai tuntemaan, kuin olisimme löytäneet toisemme taas uudestaan.

Ystävyyttä juhlimassa Taivassalon vankoilla kallioilla.

LÄNNETÄR X - XI

142 Suhteet ulkomaankoondiksiin Viro on muuttunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana paljon. Se on rikastunut, keskiluokkaistunut ja kansainvälistynyt. Viron kansainvälistyminen on näkynyt myös siinä, että Rotalialla on uusi osasto, koondis, Brysselissä, jossa EU-viroissa ja muualla Keski-Euroopassa työskentelevät rotalukset kokoontuvat. Rotalian laajentuminen on tarkoittanut myös sitä, että VSO on saanut kutsuja uusiin paikkoihin: Ilari Ahola ja Tero Mäkinen vierailivat Brysselin-koondiksen kommerssissa 2011 ja Aino-Maija Aikkinen ja Liisa Lähteenaho 2012. Brysselissä tunnelma on edustajien kertoman mukaan intiimimpi ja kommerss normaalikaavaansa hieman vapautuneempi. Brysselin koondiksen kokoonpano vaihtelee jatkuvasti, mutta ainakin toistaiseksi se on voimissaan. Suhteiden tärkeys perinteisiin ulkovirolaisiin Rotalian koondiksiin on näkynyt myös 2000-luvulla. Kaikkein aktiivisin kylään kutsuja on ollut Toronton koondis, joka on tällä hetkellä kaikkein suurin ja elinvoimaisin vanhoista ulkomaankoondiksista. Rotalia on Torontossa saanut värvättyä uusia jäseniä nuorista yliopisto-opiskelijoista, ja Toronton virolaisyhteisö on muutenkin melko suuri. Vierailin itse Torontossa vuonna 2003, ja vuonna 2006 VSO:laisia kutsui Amerikan mantereelle sekä Toronton että New Yorkin koondis. Silloin matkaan lähtivät Liisa Lähteenaho ja Markku Sillanpää. Molemmat matkat olivat varsin legendaarisia, erityisesti vieraanvaraisuudessaan. Vietin Torontossa viikon, jonka aikana minut vietiin muun muassa katsomaan Niagaran putouksia ja Lion King -musikaalia, jonka kulisseihin pääsin kurkistamaan rotalusten kontaktien avulla. Vasta myöhemmin vieraanvaraisuuden taustat ovat auenneet minulle koko laajuudessaan. Olin tosiaan edustamassa järjestöä, joka ei hylännyt. Muistan erityisesti sen, miten minulle ylpeänä esiteltiin Rotalian 70-vuotisjuhlien ja ystävyytemme 50-vuotisjuhlien kunniaksi teetettyjä tuoppeja, joissa komeili kummankin järjestön nimet. Kolmannen vuoden opiskelijalle matka oli uskomaton. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten erityistä on, että 2000-luvulla nuori opiskelija pääsee lähes ilmaiselle matkalle Kanadaan 1930-luvulla solmitun ystävyyssopimuksen vuoksi. Mutta sitäkin meidän ystävyytemme on. Ystävyytemme on myös sitä, että toisen luona voi piipahtaa milloin tahansa ja melkein missä tahansa. 2013 vierailin Rotalian kom-

LÄNNETÄR X - XI

143 merssissa Los Angelesissa, koska satuin olemaan samaan aikaan lomalla Kaliforniassa. Minut otettiin vastaan lämpimästi ja suurella ilolla jo harmaantuvan koondiksen juhlallisuuksiin. Tõnu Orav taas kertoo puheensa alussa joutuneensa lähtemään VSO:n ovien takaa tyhjin käsin sekä 1970- että 1990-luvulla. Vastapainoksi pitää kertoa toinen tarina. 2000-luvulla ihmisten tavoittaminen on helpompaa, mikä vuonna 2013 johti siihen, että Ilari Ahola vietti Rotalian rebasen kanssa spontaanin illan Lady Gagan konsertissa. Rebane oli nimittäin yllättäen jäänyt ilman yösijaa ja konserttiseuraa ja päätti turvautua hädässä helsinkiläisiin ystäviinsä. Hän selvitti osakunnan ulkoasiainsihteerin yhteystiedot ja selitti tälle tilanteensa. Ulkoasiainsihteeri oli kiireinen, mutta soitto Ilarille pelasti tilanteen. Lopputuloksena Ilari tarjosi rebaselle majapaikan ja rebane Ilarille lipun konserttiin. Tyhjin käsin ei ystävien oven takaa tarvinnut kääntyä.

Millainen on VSO:n ja Rotalian suhde 2020-luvulla? Kuten olen edellä kuvannut, ystävyytemme voi jakaa ainakin kolmeen periodiin: heimohengestä innostuneiden ylioppilaiden aloittamaan yhteistyöhön, Rotalian pitkään pakolaisjaksoon, jonka aikana suhde VSO:hon sai uusia symbolisia merkityksiä, ja Viron uudelleenitsenäistymisen aloittamaan nykyaikaan. Ystävyyssopimuksemme allekirjoittamisen jälkeen maailma on muuttunut paljon, ja monesti mietin, olemmeko taas uuden periodin kynnyksellä. Sekä Suomi että Viro ovat vakaita, suhteellisen vauraita EU-maita, joiden asukkaille maailma on aivan toisella tavalla auki kuin vaikka vielä 1990-luvulla. Me emme ehkä enää varsinaisesti tarvitse toisiamme, ja esimerkiksi kansainvälistymisen kannalta jonkin muun valtion ylioppilaat saattaisivat olla jopa kiinnostavampia. Onkin relevanttia pohtia, millaiseksi suhteemme muotoutuu tulevaisuudessa. Olemme esimerkiksi toistuvasti keskustelleet akateemisen yhteistyön kasvattamisesta ja yhteisen rennon hengailun lisäämisestä, mutta konkreettisia askelia emme kumpaankaan suuntaan ole juuri ottaneet. Voisimme hetkeksi pysähtyä miettimään myös sitä, mitä ystävyydeltämme haluamme. Mitä ystävyyssuhteemme merkitsee meille 2020-luvulla, ja miltä toivomme sen näyttävän esimerkiksi 2080-luvulla? Näiden kysymysten miettimisen avuksi kirjaan tekstini loppuun pari ajatusta siitä,

LÄNNETÄR X - XI

144 mikä on mielestänne ollut virallisen ystävyyssopimuksemme tärkeintä antia. Mietteet ovat peräisin parin vuoden takaisesta pienestä kyselystäni, jonka tein saadakseni materiaalia kirjoittaessani Rotalian Meie Side -lehteen pyydettyä ystävyyttämme käsittelevää juttua. ”Olen oppinut Virosta sellaista, mitä en olisi muuten koskaan oppinut, ja olen tutustunut mukaviin ihmisiin, joita en olisi muuten kohdannut.” ”Henkilökohtaiset suhteet ovat yksilötasolla todella tärkeitä, mutta vieläkin tärkeämpi on tieto siitä, että omien ystävyyssuhteiden suurempi kehys on VSO:n ja Rotalia välinen suhde, joka ei koskaan tule katkeamaan. Yksilölle virallisen ystävyyssuhteen tärkeys onkin siinä, että sen kautta jokaisella on potentiaalisia ystäviä koko ystävyysjärjestö täynnä.” Sitaattien kokemukset ystävyydestä vastaavat hämmästyttävän paljon ystävyyssopimukseen kirjattua ystävyytemme tarkoitusta. Täysin samasta aiheesta puhuvat myös Kopterin, Tõnun ja Sanderin ja Andreksen tekstit. Näenkin ystävyyssopimuksemme mahdollistajana, mahdollisuutena laajentaa omia näkökulmia, oppia uutta, tutustua uusiin ihmisiin, auttaa ja saada apua. Se on mahdollisuus, joka on säilytettävä tuleville sukupolville. Ystävyyden toteuttamisen muodot ovat kuitenkin melko vapaat, ja jokainen sukupolvi tulkitsee ystävyyttä ja sen käytännön toteutusta omista lähtökohdistaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisiin uusiin suuntiin tulevat polvet historiallista ystävyyttämme vievät.

Joka kevät ja syksy Rotalian kommerssiin osallistuu muutama VSO:lainen.

LÄNNETÄR X - XI

145

KORP! ROTALIAN PUHE VARSINAISSUOMALAISELLE OSAKUNNALLE OSAKUNNAN 100-VUOTISJUHISSA Teksti: Vilistlane Tõnu Orav Austatud külalised, inspektor, kuraator, välisesindajad, VSO liikmed, daamid ja härrad! Mul on hea meel, et täna on VSO uksed avatud. Et seda selgitada, pean ma veidi tagasi ajalukku minema. Just minu isiklikku ajalukku. Ma astusin Rotaliasse just enne Rotalia 50-nda aastapäeva juubelipidustusi 1963. aastal Torontos. Järsku oli suur pidu ukse ees ja meile tuli külla ka esindaja VSO-st. Noore rebasena ei teadnud ma, mida sellest mehest valge tekliga arvata, aga õppisin kiirelt, et meie korporatsioonil on sõpru ka kaugel Eesti kõrval. Ma kuulasin tema tervitusi huviga ja mulle tundus, et ta kuulus justkui meie sekka. Mind – ja muidugi kõiki teisi – kutsuti Soome VSOd külastama ja ma otsustasingi seda ligemas tulevikus teha. 1970. aasta suvel oli mul esimest korda võimalus pöörduda tagasi Euroopasse peale minu lahkumist siit 1948. aastal. Õnnekombel sain omale suveks töö Belgias. Viimased kolm nädalat sel suvel tegin ma oma pisikese Volkswagen-autoga väikese Euroopa riikide ringsõidu. Minuga tuli kaasa minu hea sõber ja Rotalia liige Enn Tiislar. Meie tagaistmel istus Marja, üks imeilus noor soome preili, kes näitas meile teed. Meie ringreis lõppes, kui Enn pidi tagasi Kanadasse lendama. Minul jäi aga veel paar puhkuse päeva järgi. Marja kutsus mind Soome külla ja ma leidsin, et see oleks haruldane võimalus näha, kuidas meie sõbrad VSO-s elavad. Marja ei olnud kahjuks VSO liige, kuid siiski oskas ta mind tuua VSO ukse taha. Nii ligidale ma saingi. Keegi ei avanud ust. Marja aga lohutas mind ja ütles: „Ära muretse. Järgmine kord saate kokku.“ Jah, järgmine kord tuligi – 20 aastat hiljem. Suvel 1990 ma olin uuesti VSO ukse taga. Seekord koos kahe lapse ja abikaasa Ellega. See oli augusti

LÄNNETÄR X - XI

146 esimene nädal ja ma olin teel esmakordselt tagasi Eestisse. Aga kahjuks jäin jälle ukse taha. Veel kolm aastat läks mööda, enne kui ma esmakordselt nägin, mis selle ukse taga on ja leidsin, et seal on ikka meie sõbrad. Korporatsioon Rotalia koos oma üksuste ja liikmetega üle maailma annab täna Varsinaisuomalainen Osakunta’le üle meie siirad tervitused ja õnnesoovid Teie 100 aasta juubeli puhul. Meie tava on tuua Teile meie ametlikud tervitused meie oma keeles ja seda tava ma olen ka täna jälginud selles tervituses. Teisalt on aga lubatud teatud selgitussõnu esitada ka teistes keeltes, mida on koosoleval publikul võib-olla kergem jälgida. Ma loodan, et Te vabandate mind, kui järgmine selgitav osa saab olema esitatud ühes teises rahvusvahelises keeles.

Rotaluksia ja VSO:lsaisia matkalla Taivassaloon 2013.

Yes I finally found my way in the door and I am glad. Perseverance pays. 100 is a wonderful and most significant number. The next such number, where you add a new digit to your age is 900 years away. Somewhat beyond any of our lifetimes. To be present at such an occasion is an honour. There is only a handful of organizations, countries, commercial entities academic institutions let alone people that have reached the 100 year milestone. But today we talk about you. VSO has reached 100 years of continuous service as a society that has provided a circle of friends to university students attending higher education in Helsinki. For this we congratulate you. You are the best. But let us look a little more deeply into your history. In your early and teen age years your organization and your members directed your activities largely towards internal development and growth. Even the formation in 1923 of an as-

LÄNNETÄR X - XI

147 sociation of Finnish, Estonian, Latvian and Lithuanian academic organizations did not cause you to jump on the international bandwagon. While others where quickly forming cartels, your aim apparently was to seek the best. An impetus to action was your kuraattori V. J. Sukselainen who in 1931 began activities that would ultimately lead you to seek an alliances outside of your own borders. The result was the establishment in 1933 of a friendship cartel between VSO and Rotalia. But why did you choose Rotalia? This was an organization, which while founded some 7 years after your own was in a serious struggle for survival. Only ten years earlier in 1923 it had virtually no active chapters. It is worth while taking a quick step back in time to review this. Rotalia was founded in 1913 in St Petersburg, the capital of Tsarist Russia. Over 300 students of Estonian heritage were studying there at the time and this spawned a number of organizations that provided some form of financial, social or moral support to the students. A small group of ten members resolved to start a new organization that would better serve to protect their identity, their culture and their heritage as Estonian under increasing pressure for change in a foreign land. Rotalia was duly constituted but its success was short-lived. The Russian revolution finally forced the abandonment of their original home and the organization that had now more than doubled in size was forced to scatter in many different direction. After 1917 various attempts at reconstitution where made including a brief period of activities in Tallinn in 1918, but it was not until 1923 that through individual actions by our members, a new formally constituted and recognized group began activities in Berlin. In the same year, based on the success in Berlin, Rotalia became again a recognized entity in Tartu. The following 10 years were good times. By 1933 Rotalia had chapters in Tartu, Tallinn and Warsaw, had just moved into new rented quarters on Tähe tänav in Tartu and was about to celebrate its 20th anniversary with over 230 members participating. Yes in your 27th year you finally settle on a suitor, an organization named Rotalia in a distant land called Estonia. Rotalia was a mere puppy only 20 years old at that time. We may have to put this time into context. In 1933 the Great War was to some already a distant memory. It was the age of internationalism and in many ways prosperity. Finland and Estonia where basking in the post war euphoria of economic, political and diplomatic success. It was easy to discount the Russian bear to the east. After all they had suffered major political turmoil and would take a long time to become a factor of fear. The relations between Rotalia and VSO flourished with frequent visits to each other’s events and anniversaries. It is easy to talk about friendship and relationships between people but what about organizations. When we look at personal relationships there are often hormonal motivators that drive them. There is the desire to attract and be attracted. There is the desire of protection and being protected. There is the desire of self actu-

LÄNNETÄR X - XI

148 alization and self fulfilment. The big driving force is self. When we talk of organizations the purpose of relationships are much more material. Financial gain, synergy through the sharing of resources, growth of membership, and improvement and education are but a few that come to mind. Why then did VSO and Rotalia enter into this relationship that once again brings us together today. I cannot give you a better answer today except that there was a collective thinking that it was a good thing to do. For Rotalia, an organization that had been on the move for most of its first 15 years this was a stabilizing influence. From St Petersburg, to Tallinn, to Berlin, To Tartu to Warsaw we seemed to be always on the run. And we know that the running was not yet over. The result is what we see today. Our joint history has not always been so rosy. Political realities of the Second World War forced Rotalia to suspend operations in Estonia and once more flee into exile. But this was not the end of Rotalia. Within years Rotalia members found each other and the result was the renewal of chapters in Stockholm Toronto, Montreal, New York and Australia. Not all of these groups were meant to last but today significant groups of members exist in Toronto, Vancouver, New York, Washington, Los Angeles, and Seattle. Our future is in Tallinn and Tartu and we are all proud of what has been accomplished there. During all this time our friends at VSO were in place. Waiting, helping and supporting. Let’s briefly compare our two organizations. We are similar because we are both academic organizations that were founded to provide fraternity and friendship to likeminded students of higher education. We both have our roots in northern Europe, we both have a strong respect for our traditions related to our nationality, our language and our organizational structure and our respective members know a good party when they see one. We have strong traditions of singing. But what are the differences. You accept members of both sexes, we don’t. We speak different languages. (Don’t let those linguists fool you. These languages are different and believe me those Hungarians don’t understand either of them). Your membership is regionally restricted, ours comes from all over Estonia and now all over the Estonian speaking world. We wear coloured hats and you sometimes wear white hats. We have swords or more properly rapiers to maintain order, you just have a big wooden hammer. You award great numbers of awards and medals for achievement and action. We can’t afford them and only rarely give our slightly wider ribbon to those of our members worthy of mention if we are lucky before they die. Your annual events and anniversaries are more lavish and celebratory and open. Your big ball, with its formal dances form the highlight. Our kommerss is the highlight of the year. It is a ritualistic and highly structured event culminating in the juramentum or reaffirmation of fraternity. By my count we are more different than the same.

LÄNNETÄR X - XI

149 Why then are we together with you today? Is it because our histories are so interrelated? Is it because these differences somehow complement each other and cause the attraction? We have been at each other’s side during the difficult times. During the Second World War you gave us a home. We had a chance to fight beside you when the fight at our home was lost. Your struggle did not end simply with a victory on the battle field it continued for many years in the political and diplomatic arena. You stood up to your beliefs and commitments and for that we own you our undying gratitude. Cooperation, friendship and mutual support agreement have existed among organizations from different nations for years. But we have something special here. We are all too aware of the pressures put on your organization to break of the relationship with Rotalia. To my knowledge VSO is the only academic organization to openly defy the directive to cease any fraternal union with similar Estonian organizations. I have done a little research in this area and it is my belief that I have found no agreement between governmental, educational, commercial, financial or fraternal union that has existed unbroken between two organizations, one from Finland, one from Estonia, longer than the one between VSO and Rotalia. I may be wrong here but I believe that we have a unique and historically significant situation here.

VIlistlane Indrek Oro luovuttaa Rotalian vaakunan 70-vuotisystävyysjuhlassamme kuraattori Katrine Arbøl-Lillebergille.

LĂ&#x201E;NNETĂ&#x201E;R X - XI

150 Personal contact forms an integral part of our relationship. The fact that these contacts remained even after our members were forced to relocate to different parts of the world or to hide their association in our own homeland is a credit to us all. You openly welcomed our members, some as students at your university and some as visitors to your events. We had many great experiences with your members visiting us in Toronto, New York and even Los Angeles. Today I am sure that there are present some of your members who had the transatlantic experience. I would ask those of you who have visited our komersses in North America to stand up at this time. Some of you may have visited us in Sweden. You may also stand. And now I would like those of your members who have visited us in Tallinn or Tartu to join those standing. This is the legacy of friendship but it will not end today or at any time in the future. We thank you. Vivat crescat floreat Varsinaissuomalainen osakunta in aeternum.

LÄNNETÄR X - XI

151

VSO JA ROTALIA SÕPRUSSUHETE ARENGU SÕLMKÜSIMUSED Teksti: Andres Parmas, Sander Põllumäe Tartus, 16. oktoobril 2006.a. Varsinaissuomalainen osakunta ja korporatsiooni Rotalia ja suhete algusaastail peeti vajalikuks tihendada sidemeid Eesti ja Soome vahel. Hõimusidemete tihendamiseks nähti just üliõpilasorganisatsioonide omavahelistes lähedastes suhetes suurt võimalust. Üliõpilased moodustavad klassikaliselt ühe aktiivsema ja sotsiaalselt tundlikuma närviga osa ühiskonnast. Sestap oli 75 aastat tagasi ja on ka täna igati põhjendatud lootus, et tudengitele kontaktivõimaluse loomine kätkeb endas potentsiaali enamaks kui lõbus ajaviide. 1931.a „Lännetär’i” albumis kirjutas tollane VSO kuraator V.J. Sukselainen, et „pärissoomlased on keeleltki kõikidest Soome hõimudest lähimad meie vennasrahvale ning ühistöö võimalused näivad olevat suured, kui paneme käed külge, ent vennasmaa olusid tundmata ei ole tahtnud teha mingit huupi liitu esimese pakkujaga“. Kaks aastat hiljem oli ajalugu tunnistajaks sõpruslepingu allakirjutamisele meie organisatsioonide vahel, mis raskete aegade kiuste on praeguseks kestnud juba üle 70. aasta. Rohkem, kui enamusel meil vanust. 2006.a juulis langetasid varsinaissoomlased ja rotalused ühise perena pea Olavi Lähteenmäki mälestuseks. Lahkunu oli andnud suure panuse Soome rahva elu edendamiseks, kuid tema tegevus oli tähelepanuväärne ka VSO ja korp! Rotalia suhete seisukohalt – tegemist oli mehega, kelle ideeks oli sõlmida just meie kahe organisatsiooni vahel sõprus ja kes kogu oma elu vältel sellele sõprusele truuks jäi. Täna ei ole Olavi Lähteenmäki ega ka teised VSO ja korp! Rotalia sõpruslepingu sõlmimisel ja elavate sõprussuhete loomisel osalenud kaasvennad ja -õed enam meie seas. Seda olulisem on, et meie – kes me täna oma eelkäijate töö vilju naudime – mõtleksime sellele, kuidas meie enda tegevus on viimasel aastakümnel neid sõprussuhteid arendanud ning mida me edaspidi teha saaksime.

LÄNNETÄR X - XI

152 Kui kümmekond aastat tagasi hakkas jällegi elavnema suhtlus VSO ja koduEesti Rotalia vahel, oli ehk vähestel rotalustel aimu neid külastusi raaminud ajaloolis-poliitilistest suhetest. Ent lihtsalt buršilik elunautlus pole „das Ding an sich“ ja sõprusleping ei alga õllest ega suubu pidutsemisse. 1933.a. Tartus sõlmitud sõprusleping toob sõprussuhete kõige olulisemate eesmärkidena välja „akadeemilise noorsoo kasvatamist vennasrahva maa ja kultuuri tundmaõppimisel, liikmete tutvustamist liiduorganisatsiooni ja selle liikmetega ning vastastikkust lähenemise jätkamist ja süvendamist, mis hõimurahvaste üliõpilaste meelest on kumbagi rahva kultuuri ja õnneliku tuleviku eeltingimus on”. Oluliseks peeti ka üksteise keelelist harimist, kuna lepingus sätestati ka, et kirjavahetuses tarvitab kumbki organisatsioon oma keelt. Viimaste aastate jooksul oleme paljugi üksteiselt õppinud, saanud teada sõprussuhete ajaloost, olnud ise osa nende sõprussuhete edendamisest, tänapäevast ja lähiajaloost ning õpetanud rebastele neist sõprussuhetest lugu pidama. Aastaid ei ole VSO ja korp! Rotalia suhted enam formaalsed viisakusvisiidid aastapäevadel või kommerssidel, vaid üksteist külastatakse tihedasti. Kahe organisatsiooni suhete pinnalt on kasvanud mitmeid isiklikke sõprussuhteid, mis muudab sõpruslepingu täitmise mitmekihiliseks ja huvitavaks. Järgnevalt peatuksime sõpruslepingu kahel hästi silma torkaval tahul – stipendiaatidel ja värvipaela andmisel.

LÄNNETÄR X - XI

153 Stipendiaadid Esimesel suhete taastamise kümnendil on olulisimaks märksõnaks olnud rõõmude ja pidustuste jagamine. See on tingitud tavast külastada üksteist ikka aastapäevadel või muudel pidulikel sündmustel. Ühelt kümnendilt kahe organisatsiooni suhetes olekski palju nõuda enamat. Küll oleme sellest õppinud, et omasoodu sisutihedamat koostööd ei teki ning selleks on vaja ühiselt kavandada ja sihte seada. Meie ülesanne ei ole mitte eelkäijate poolt jäetud viljade nautimine, vaid nende viljade seemnetest uue viljapuuaia istutamine – aidata omasoodu vaikselt kaasa meie rahvaste arengule ja õitsemisele. Et meie vahelistel suhetel oleks võimalik areneda, on vajalik nii tihedate isiklike kontaktide loomine üksikute liikmete vahel, kui ka institutsionaalse koostöö arendamine. On juba vana tava, et iga-aastaselt vahetame stipendiaate, kes viibivad mõnda aega kauem sõprusorganisatsiooni juures, õpivad nii organisatsiooni kui ka selle liikmeid paremini tundma ja muudavad nii sõpruslepinglasi endale omasemaks. Peale Eesti Vabariigi taasiseseisvumist on stipendiaatideks olnud peamiselt rotalused VSO-s. Vaid korp! Rotalia Torotonto koondis on suutnud võtta vastu VSO-lasest stipendiaadi. Arvame, et kui Rotalia elu käimalükkamine Eestis ja küpsemine võtsid tõesti nii palju jõudu ja ka rahalisi võimalusi ära, et korp! Rotaliast polnud stipendiaatide vastuvõtjat, siis tänaseks oleme saanud jälle piisavalt tugevaks ja jõukaks, et ka sõpru Soomest enam kui paar päeva korraga võõrustada. Korp! Rotalias loodi suuresti selle eesmärgiga mõne aasta eest ka välissekretäri ametikoht – seega käsitletakse stipendiaatide vastuvõtmise küsimust järjest tõsisemalt ja loodetavasti ka viljakandvalt. Selleks, et Eestisse saabunud stipendiaat end nii erialaselt kui ka silmaringilt hariks, oleks tarvilik mõelda, mis kasu stipendiaat Eestis viibimisest saab ja kuidas see sõprusorganisatsioonide elu edendab. Stipendiaatide vahetamine on tänasel päeval suuresti kujunenud pikendatud pidutsemiseks. Pidutseda on loomulikult tore, aga me peaksime tõsiselt kaaluma seda, kuidas stipendiaadi külaskäigust Rotaliale ja VSO-le edaspidiste aegade tarvis enim välja pigistada. Täiesti selge, et pikem viibimine tekitab suurema, püsivama ja sestap kvaliteetsema sotsiaalse võrgustiku stipendiaadile ja toob selliselt juba iseenesest kasu. Sellega ei saa aga piirduda, vaid stipendiaadil peaks olema ka kohustus oma külaskäigust tervele organisatsioonile midagi kaasa tuua. Selleks võiks sõprade juures viibinud stipendiaat seal kogetut mingil viisil omadele edasi anda. Rotalia kontekstis võiks see tähendada näiteks referaatõhtu korraldamist, mõne sõpruslepinglaste rahvusroa ühist valmistamist ja maitsmist jms. Oma osa mängivad selles nii stipendiaadi eriala, kogemused kui ka kiire elutempo mõlemal pool Soome lahte, kuid ükski neist asjaoludest ei tohiks olla sõpruslepinglaste jaoks ületamatuks takistusteks kultuurisilla ehitamisel.

LÄNNETÄR X - XI

154 Lisaks n.ö. tavapärasele meie siseelu sündmuste raames toimuvale stipendiaatlusele peaks mõlemad organisatsioonid tõsiselt tegelema sellega, et meie vahel hakkaks toimuma ka akadeemiline stipendiaatide vahetus. Soome ülikoolid (eelkõige Helsingin yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu) ja Eesti ülikoolid (eelkõige Tartu ja Tallinna ülikool ning Tallinna Tehnikaülikool) on kaunis eripalgelised ja nende tugevad küljed ei kattu. Seetõttu on ilmselgelt kasulik akadeemiline vahetus – semestri või aasta veetmine teises ülikoolis. Hanna-Ilona Härmävaara, Erki Uustalu ja Marko Rillo näited peaksid seda väidet ilmekalt tõendama. Soome ja Eesti ülikoolide vahel on mitmeid koostööprojekte ning sestap peaks taustsüsteem akadeemilisele stipendiaatlusele täiesti olemas olema, aga kurb on tõdeda, et Rotalia ja VSO pole tänaseks omalt poolt astunud samme, et liikmetel oleks rohkem infot nende võimaluste kohta ja organisatsioonide tasandil pole selles küsimuses koostööd veel tehtud. Leiame, et see oleks üks võimalik koht, kus suhteid sisulises plaanis edasi arendada ja tõepoolest ka organisatsioonidest kaugemale ulatuvalt hõimuintegratsiooni arendada.

Värvipaelad Sõprussuhete taastamise ajale loomuliku eufooriaga jagasid organisatsioonid vastastikku värvipaelu kõigile külaskäinud tegevliikmetele ja vilistlastele. Organisatsioonidevaheliste suhete taastamise perioodil on iga uus külastus oluline nii isiklikus kui ka organisatsioonilises plaanis – see õigustab ka külastuse värvipaelaga tähistamist. Sellise poliitika jätkamine on tekitanud, meie arvates õigustatult, mõnede sõpruslepinglaste seas küsimusi kas ja kui kaua veel. Korp! Rotalia ja VSO jaoks on värvid oluline ja väärikas sümbol. Selle sümboli kasutamine peaks olema läbimõeldud ja ettevaatlik. Sümbolina on tal isiklik tähendus inimese jaoks, kellele värvipael antakse, märgina tema enda tegude sobivuse kohta, kui ka organisatsiooniline tähendus märgina sõprussuhete kestvuse kohta. Mõistagi on kummagi organisatsiooni pädevate organite otsustada, kellele värvipaela andmisega au osutada ning millise märgi tähendus värvipaela andmisele omistada. Ilmselt ei ole mõistlik, kui see praktika on VSO-s ja korp! Rotalias väga erinev. Sõpruslepingu mõttega ei ole meie meelest kooskõlas, kui värvipaela saamiseks piisab kohale minekust, võõrustaja kulul söömisest ja joomisest ning siis enda jõulupuu kombel ehtida laskmisest. Oluline on see, et värvipaela andmine oleks kinnitus selle kohta, et see, mida värvipaela saaja on teinud või oma käitumisega soodustanud, on edendanud sõpruslepingu eesmärke ning organisatsioonid peavad koostööd viljakaks. Isiklike kriteeriumite hulka, millest lähtuvalt värvipael antakse, võiks kuuluda organisatsioonide vahelist koostööd edendav tegevus, sõpruslepinglase elu-olu ja ajaloo ja kommetega kursisolek ning ehk kõige tähtsama formaalse kriteeriumi-

LÄNNETÄR X - XI

155 na – teadmine, mis asjaoludel ja mil viisil annetatud sõbravärve kanda. Kas samad tingimused kehtivad ka isikute kohta, kes oma ametikohast tulenevalt esindavad organisatsiooni sõprusorganisatsiooni ametlikul üritusel, on samuti teema, mis vajaks tõsist arutamist. Tänapäeval, kus me värve enam igapäevaselt ei kanna, kipume ehk unustama nende tähtsust ja mõtet. Soovime siiralt, et tulevikus oleks värvipaela andmine isiklikul tasandil üks harras ja pühalik sündmus, mis paneb mõtlema sõpruslepingu, organisatsioonide ja enda rolli üle; organisatsiooni tasandil ka kinnitab koostööd ja head läbisaamist. --Viibinuna korduvalt VSO-s ja olnud osa sellest koostööst, maitsnud koos heade sõpruslepinglaste ja sõpradega VSO ja korp! Rotalia sõpruslepingu vilju, oleme rõõmsad ja tänulikud. Meil on olnud heameel tunda, et oleme teretulnud ja oodatud külalised Helsinkis. Me oleme tänulikud VSO-lastele külalislahkuse, hoolivuse ja kõige hea eest, millega nad on suutnud täita sõpruslepingu õllekannu, nii et sõbratunde kobrutav vaht kihava joana lauale lärtsatab. Proosit, VSO ja korp! Rotalia sõprussuhted in aeternum!

Sander Põllumäe ja Andres Parmas VSO:laisten kanssa lomamatkalla Serbian lihapatojen äärellä.

LÄNNETÄR X - XI

156

MUISTIKUVIA ROTALIASTA RUPLAKEVÄÄNÄ 1992 JA MYÖHEMMIN Teksti: Timo Korhonen Maaliskuu 1992, Tartto. Räntää satelee, märät rätit lentelevät kasvoilleni. Kello on kääntynyt kohti aamukahdeksaa ja minä Tähe tänavalle (kadulle), jonka varrella sijaitsevaan Tarton yliopiston fysiikan rakennukseen tieni käy. Viron kielen tunti alkaa ”akadeemilisen veerandin” eli vartin jälkeen. Osallistujina on Tarton ulkomaalaisia opiskelijoita: lisäkseni ryhmään kuuluu kaksi tyttöä Marista, kolme opiskelijaa Mordvasta, norjalainen tyttö ja espanjalainen poika. Lämpötila kielistudiossa on minulle Raision Margariinin varastotöistä tuttu +10°C. Tartossa valuuttana on rupla ja vaalea leipä on kortilla. Olin käynyt Tähe tänavalla myös edellisenä iltana, numerossa 3 sijaitsevassa Ülikooli klubissa, joka oli suosittu opiskelijapaikka. Siellä liikkui setä, joka keräsi allekirjoituksia. Allekirjoituksen antaja vastusti Ülikooli klubin käyttämän rakennuksen luovuttamista takaisin sen neuvostomiehitystä edeltäneelle omistajalle, korporatsioon Rotalialle. Kieltäydyin allekirjoittamasta. Päätökseni herätti huomiota, ja niinpä sain ensi kertaa Virossa ulkopuolisille ylpeänä kertoa VSO:sta ja vähän Rotaliastakin – sekä meidän lähes kuusikymmenvuotisesta ystävyydestämme. 1992 maaliskuussa oli kulunut vain puolisen vuotta Neuvostoliiton elokuun vallankaappausyrityksestä ja sitä seuranneesta miehitysvallan hajoamisesta sekä Viron itsenäistymisjulistuksesta. Rupla oli vielä valuuttana, mutta sillä saatavien hyödykkeiden valikoima oli suppea. Suomalaisopiskelija, joka sai opintotukea Suomesta markkoina, oli materiaalisessa mielessä kovaa valuuttaa Virossa. Samasta syystä Tartossakin oli ihmisiä, joiden oli vaikea suhtautua minuun, tavalliseen suomalaiseen köyhään opiskelijaan. Olihan minulla taskussani markkoja, joilla saattoi ostaa vaikka banaanin. Ruplilla sai kaalin. Rotalia oli Rotalia. Rotalia oli säpsähdyttävällä tavalla paikka, johon tunsin olevani tervetullut, vaikken suurinta osaa siellä olleista ihmisistä ollut tavannut ja

LÄNNETÄR X - XI

157 vaikka minulla voitiin olettaa olevan taskussani muutamia ihmeitä tekeviä Suomen markkoja. Rotaliassa minun ei tarvinnut korostaa köyhyyttäni, vaan – ainakin muutaman kerran – uskalsin tunnustaa käyneeni Volgassa syömässä päivällistä tai käyttäneeni taksia - paikallisliikenteen linja-autot ajoivat polttoainepulan vuoksi vain aamuvarhaisella ja muutaman iltapäivän tunnin ajan, joten kuntoni koheni kummasti, kun suuri osa matkoista taitettiin Tartossa jalan. Minulle Rotaliasta tuli koti. Ehkä minuun alussa suhtauduttiin hieman juhlallisesti. Nuoret rebaset olivat hyvin tietoisia siitä, että Varsinaissuomalainen osakunta ei katkaissut ystävyyssopimustaan Rotalian kanssa neuvostomiehityksenkään aikana ja jatkoi myös sen käytännön toteuttamista painostuksesta huolimatta. Vanhemmat, ”Ameriikan rotalukset” pitivät VSO:laisen ilmaantumista Viron kamaralla toimintansa uudelleen aloittaneeseen Rotaliaan juhlallisena, tärkeänä historian jatkumona. No, ei mikään koti ole aina auvoinen harmonisen tasapainon tyyssija. Sinne kuuluu myös ristiriitoja, joiden hallinta on perheenjäsenten työtä. VSO:n ja Rotalian tapojen yhteensovittaminen on aina ollut luovien kompromissien hakemista. Ajattelin ensin, että voin Rotaliassakin tanssia harjoittaa ylioppilaslakki päässä, koska ei ole kohteliasta paljastaa sen alla olevaa takkukasaa. Kun kohtasin näin tehdessäni ihmetteleviä katseita, muutin kantaani.

Kopteri Rotalian kommerssissa Tartossa.

LÄNNETÄR X - XI

158 Rotalia tarjosi minulle mahdollisuuden osallistua virolaiseen elämään virolaisten joukossa. Tuon ruplakevään 1992 ankeasta ulkokuoresta huolimatta se pulppusi eteenpäin menon henkeä, ennakkoluulottomuutta sekä elämäniloa. Kun ruplakevään 1992 vappuyönä Eesti Üliõpilaste Seltsin edustalla lauloimme See Vene riigi säädus on ropp ja roojane ja mõisnikide kurjus, see rõhub rängaste ’Venäjän laki on härski ja törkyinen, ja kartanonherrojen viha sortaa rankasti’, ymmärsin ehkä ensi kertaa virolaisten historiallista taustaa Venäjän ja monien muiden vallan alla sekä saksalaisten kartanonherrojen maaorjuudessa. Rotalia on ollut minulle iloinen, hämmentävä ja mahtipontinen matka toiseen maailmaan, joka on vieras mutta samalla lähellä sitä, josta itse tulin. Nykyään tätä toista maailmaa ei ole, koska tunnen, että se on liittynyt omaani. Tämä tarkoittaa sitä, että Rotalia on laajentanut maailmankuvaani. Rotalia on ollut minulle portti meille suomalaisille läheisen Viron ennalta tuntemattomaan osaan, siihen, joka tekee tutusta jotenkin oudon. Uskallan sanoa, että korporaatioelämän tunteminen on edellytys virolaisen yhteiskunnan käsittämiseen. Tai ainakin se antaa siihen viiden vuoden etumatkan. Rotalia on yhteisö, johon kerran liityttyä kuulutaan tiiviisti koko elämän ajan. Virossa on joskus kritisoitukin korporaatioiden vaikuttavan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon epädemokraattisella tavalla. Korporaatiojäsenyyden katsotaan velvoittavan muiden samaan korporaatioihin kuuluvien tukemiseen, ja joskus olen kuullut väitettävän, että joissain ministeriössä on epäilyttävän paljon yhden korporaation jäseniä. Luulenpa silti, että tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että korporaatioelämässä tutuksi tullut ihminen on helpompi ottaa töihin kuin taustaltaan tuntematon. Koska Virossa ”vilistlased” eli seniorit jatkavat aktiivisina muun korporaation yhteydessä toimintaansa, kosketus opiskeleviin jäseniin säilyy ja niinpä saattaa huomaamattaankin palkata oman korporaationsa väkeä. Teille, osakuntatovereille, en voi liikaa korostaa Rotalian käytännön merkitystä ja sen suomia mahdollisuuksia, jos toimitte Virossa. Työelämässä voi olla hankalaa muodostaa sosiaalisia verkostoja, joiden olemassaolo on riippumaton asemasta työorganisaatiossa. Rotalia on minulle paikka, johon on kerrassaan rentouttavaa mennä, kun haluan tavata mukavia ja kiinnostavia ihmisiä mutten niitä, joiden kanssa teen töitä. Toisaalta Rotalia toimii hämmästyttävän konkreettisesti myös työasioita koskevana neuvonta- ja palvelutoimistona: kun haluan neuvoja lakiasioiden suhteen, tietoja koulutusluvan saannin edellytyksistä tai vanhempien hoitovapaasta, viesti Rotalian sähköpostilistalle on tehokas tapa hoitaa asia.

LÄNNETÄR X - XI

159

”TA LITE BÄSKA”

VSO:n ja ÖG:n yhteisestä taipaleesta Teksti: Anna Korvenoja “Erityisen lämpimiä muistoja minulla on Uppsalaan ja Vårbaliin liittyen – Uppsalassa kevät on Vårbalin aikaan jo pitkällä, aurinko paistaa ja lisäksi se lämmittää vielä hiukan suloisemmin kuin Suomessa. Olen saanut nauttia tästä kevättunnelmasta juoden kotoisasti jokirannassa kuohuviiniä McDonaldsin pirtelömukista sekä illallistamalla Uppsalan taivaan alla kv-päivällisillä. Vårbalissa olen myös tuntenut itseni aina erityisen tervetulleeksi. Ensimmäisenä vuotena edustin emännän virassani juhlien keskipisteessä itse ykköskuraattorin pöytä-avecina. Seuraavana vuonna sain nauttia ruotsalaisesta vieraanvaraisuudesta melkein liiankin yltäkylläisesti, kun Bäskan juonnistani pidettiin huolta henkilökohtaisen aikataulun avulla, ja varsinaisen Vårbalin tauoilla suomalaisvieraat ohjattiin kellarin privaattibileisiin nauttimaan drinkeistä ja tyhjästä tanssilattiasta.” - Aino Salonen VSO:n suhteet ruotsalaisiin ystäväosakuntiimme Östgöta Nation (ÖG) Uppsalaan ja Lundiin ovat säilyneet viimeiset 20 vuotta hyvinä ja lämpiminä. Yhteistä toimintaa on VSO:n päässä koordinoinut joka vuosi osakuntalaisten keskuudesta valittu ulkoasiainsihteeri tai -sihteerit. Heidän johdollaan useat osakuntalaiset ovat päässeet lahden toiselle puolelle tutustumaan ÖG Uppsalan ja Lundin juhliin.

Kevättä rinnassa Uppsalassa ÖG Uppsala järjestää joka toukokuu muiden uppsalalaisten osakuntien tavoin Vårbalen-juhlan. Pittoreski Uppsala kietoutuu viikonlopun ajaksi juhlahumuun, kun opiskelijat viettävät kevään juhlaa. Jokaisella osakunnalla on omia perinteitään, mutta kaikilla viikonlopun huipentuma on osakuntien omissa tiloissa lauantai-illalla vietettävä iltajuhla. ÖG on perinteisesti kustantanut noin kolmelle Varsinaissuomalaisen osakunnan jäsenelle illalliskortin, mutta useampikin henkilö on ollut tervetullut. Juh-

LÄNNETÄR X - XI

160 liin onkin riittänyt monina vuosina niin paljon halukkaita lähtijöitä, että osakunnan hallituksen on pitänyt erinäisillä kriteereillä karsia osallistujajoukkoa. Matkaan lähteville VSO:laisille on lauantain iltajuhlan lisäksi järjestetty myös muuta ohjelmaa. Perjantai-ilta on usein sisältänyt pienimuotoisemman illallisen, jossa järjestöjen edustajat ovat päässet tutustumaan toisiinsa. Jatkoja on saatettu viettää toisen osakunnan tiloissa tai välillä ÖG:n osakuntatalon katollakin. Lauantaina isäntäväki on saattanut tarjota aamiaisen ja viedä Helsingistä tulleet vieraansa lyhyelle tutustumiskierrokselle Uppsalaan. Lauantai-illan pääjuhlan jälkeen VSO:n väki on yleensä päässyt kokeilemaan muidenkin osakuntien jatkoja, ja juhlat ovat jatkuneet usein aamuun saakka, jolloin vuorossa on ollut sillis. Matkoilta Uppsalaan ja Lundiin on paljon upeita ja ikimuistoisia muistoja. Yksi hienoimmista ja ainutlaatuisimmista kokemuksista on kuitenkin vuodelta 2013: Vårbalin jälkeisenä aamuna tehtiin junamatka vanhalla höyryjunalla 33 kilometrin pituisella museorautatiellä Lennakattenilla. Junamatka kulki suloisten maalaismaisemien läpi, ja kaikki junamatkustajat olivat vielä iltapuvuissaan ja frakeissaan, kuohujuoma virtasi ja laulu raikasi. Päämääränä oli niitty, jonne kuljimme metsän läpi, ja perillä odotti makoisa piknik. Aurinko paistoi ja olo oli raukea, eikä iltapuvun helmaan tarttuneet risut haitanneet fiilistä. Tämä oli ainutlaatuinen kokemus, jota ei olisi päässyt kokemaan ilman ÖG:n ja VSO:n välistä yhteistyötä.” - Heidi Kuusela

Punssia syksyisessä Lundissa Samanhenkistä juhlatunnelmaa on tarjoillut joka syksy ÖG Lund. VSO:laiset on kutsuttu joka toinen syksy Punchfestiin ja joka toinen syksy Fest Filbyteriumiin. Näistä ensimmäiseksi mainittu on hieman rennompi juhla, joka nimensä mukaisesti kietoutuu erään juoman ympärille. Pukukoodina on perinteisesti ollut tumma puku: frakit ja iltapuvut on voinut siten jättää odottamaan seuraavana vuonna järjestettävää Fest Filbyteriumia, VSO:laisten juhlaviikonloppu Lundissa on noudatellut melko samaa kaavaa kuin vierailut Uppsalaan: perjantai-iltana pienempi illallinen, lauantaina itse pääjuhla ja sunnuntaina sillis. Vuosittaisista isännistä, eli ÖG:n kuraattoreista, riippuen on vierailuun saattanut sisältyä myös tutustumista Lundin kaupunkiin. Perinteet ja järjestelyt ovat olleet tärkeä osa Lundin ja Uppsalan reissuja. Tärkeimmäksi on kuitenkin tuntunut muodostuvan ne lukuisat legendaariset tarinat, joita on kerrottu henkilöltä toiselle eteenpäin. Asiat, joita ei kannata, ja mitä ehdottomasti kannattaa tehdä. Ensimmäiseen kategoriaan menee Bäskan juominen, toiseen kaikki muu.

LÄNNETÄR X - XI

161 VSO:n ja ÖG:n suhde ei ole luonnollisesti perustunut pelkkiin Ruotsin-vierailuihin, vaan länsinaapurimme ovat päässeet tutustumaan myös VSO:n juhlakulttuuriin. Joka kevät osakunnan ulkoasiainsihteeri on suunnitellut vuosijuhlaviikolle ohjelman ruotsalaisille ystävillemme. Se on sisältänyt vähintään vuosijuhlapäivän aattona perjantaina vietettävät kansainväliset päivälliset sekä tietenkin osallistumisen vuosijuhliin ja sunnuntain sillikselle. Lisäksi ohjelmaan on saattanut kuulua Helsinkiin tutustumista, joskus jopa saunomista ja avantouintia. Sekä ÖG Uppsalasta että Lundista vuosijuhlaviikon ohjelmaan on yleensä osallistunut Quratelet, eli kuraattorit, sekä mahdollisesti yksi stipendiaatti. Heidät on majoitettu osakuntalaisten koteihin pääasiallisesti hyödyntäen osakunnan asunnoissa asuvien tiloja. Kuullun ja nähdyn mukaan ruotsalaiset ystävämme ovat viihtyneet vuosijuhlissamme hyvin.

LÄNNETÄR X - XI

162

SIKAPLEKSIN SEIKKAILUT RUOTSISSA Teksti: Satu Simelius Olen ollut kerran Uppsalan Vårbalissa (2007) ja kolme kertaa Lundissa, Punschfestissä (2006) ja Fest Filbyteriumissa (2007 ja 2010). Jokainen reissu on ollut megalomaaninen bileviikonloppu, jonka päätteeksi olen puhunut sujuvaa skånea ja halunnut nukkua seuraavan viikon. Ensimmäisen Ruotsin-edustusmatkani delegaatiossa olin ainoa nainen viiden teekkarimiehen lisäksi. Silloin sain myös vanhemmilta civiksiltä lempinimen “Sikapleksi-Simelius”, joka ilmeisesti tuli siitä, että edustin sujuvasti ruotsiksi loppuun saakka vahvasta juhlatunnelmasta huolimatta. VSO:n Ruotsin-matkoilla on aina päässyt oikomaan suomalaisiin liittyviä stereotypioita, ja joka kerta on pitänyt neuvoa vähintään yhtä joskus VSO:ssa edustanutta ÖG:n jäsentä kääntämään VSO-värinsä oikein päin. Tai no, Uppsalassa kerran vähän myös jekutimme paikallisia ja väitimme asuvamme siellä ÖG:n kellarissa, koska olemme laitonta suomalaista orjatyövoimaa. Haimme oikein siivouskomerosta luutut ja esitimme itku silmässä siivoavamme käytäviä. Raukat uskoivat ja alkoivat järjestää meille jo oikeusapua. Valitettavasti en näillä matkoilla kuitenkaan ole onnistunut kumoamaan sitä ennakkoluuloa, että suomalaiset olisivat aina kännissä. Etenkin viimeinen edustusmatkani osoittautui tässä suhteessa hyvin haasteelliseksi: Minulle tuotiin vahingossa pöytään tuplajuomat, ja lisäksi pöytäavecini pyysi minua juomaan myös hänen lukuisat snapsinsa. Olen kuitenkin oppinut navigoimaan Kööpenhaminan lentokentällä monessa eri mielentilassa. Uskon, että tämä taito osoittautuu korvaamattomaksi jossain vaiheessa elämääni. Neuvon kuitenkin tuleville sukupolville, että ei kannata sopia Ballunch-sunnuntaille tapaamisia sukulaisten kanssa, vaikka ne niin kätevästi asuisivatkin ihan siinä lähellä Malmössä. Jokaisen Ruotsin-reissun jälkeen olen vähän harmitellut sitä, että en lähtenyt Ruotsiin vaihtoon tai suorittamaan kokonaista tutkintoa, koska onhan Ruotsi monella tapaa vähän niin kuin Suomi, mutta lite bättre. Lopulta olen kuitenkin todella onnellinen siitä, että olen osakunnan kautta päässyt tutustumaan ruotsalaisen osakuntameiningin parhaisiin puoliin ja voinut jättää ne tylsät jutut väliin.

LÄNNETÄR X - XI

163

OSAKUNNAN JA MAUNU TAVASTIN KILLAN SUHTEISTA Teksti: Tuomas Leikkonen Tarkastelen tässä kirjoituksessa Varsinaissuomalaisen osakunnan ja sen seniorijärjestön Maunu Tavastin Killan yhteiseloa ja suhdetta erityisesti sen seitsemän vuoden aikana, joina olen Killassa itse toiminut. Yleisesti voidaan sanoa, että Kilta on melko lähellä osakuntaa. Toiminnassa on mukana toki eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, mutta Kilta ei kuitenkaan ole eriytynyt omaksi, nyky-osakuntalaisille täysin vieraaksi porukakseen. Ehkä tästäkään syystä esimerkiksi erilliselle seniorisihteerille ei VSO:ssa ole nähty tarvetta. Killalla on kaikenlaista omaa toimintaa, mutta seniorit käyvät myös osakunnan tapahtumissa, etenkin suuremmissa juhlissa. Viime vuosina on useasti järjestetty muun muassa ystävänpäivän lounas nimenomaan osakuntalaisten ja kiltalaisten yhteiseksi tapahtumaksi. Yhteisestä toiminnasta tulee mainita myös vuoden 2013 Korp! Rotalian 100-vuotisjuhla, johon osallistui yli 70 VSO:laista, joista vähintään puolet oli senioreita. Lisäksi tätä kirjoitettaessa on juuri juhlittu oltermanninvaihtokaronkkaa, joka järjestettiin osakunnassa Turun palon yhteydessä. Juhlassa civikset saivat tutustua aktiivisiin kiltalaisiin ja kiltalaiset osakunnan nykymenoon. Killalla on myös tapana kutsua muutama osakuntalainen mukaan retkilleen “stipendiaateiksi”. Eikä unohdeta Killan osakunnassa järjestämiä nuorsenioripäivällisiä, joihin on kutsuttu myös varttuneempia civiksiä. Järjestöjen välistä yhteyttä tulee kuitenkin kummankin osapuolen aktiivisesti vaalia jatkossakin, myös henkilötasolla. Kilta luonnollisesti tarvitsee jäsenikseen hiljattain valmistuneita tai muuten vaan “senioroituneita” osakuntalaisia. Yhteistoiminnan sujuvuuden kannalta on myös tärkeää, että kiltalaiset ovat osakunnan toiminnasta kiinnostuneita. Opiskelijaelämästä työelämään ja järjestöstä toiseen siirtyminen ei aina ole yksinkertaista, koska tuohon elämänvaiheeseen liittyy usein muitakin mullistuksia — asuinpaikan vaihtoa, yleistä vakiintumista ja lapsia. Joku saattaa jopa ajatella, että osakuntaelämä oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti, ja haluta sitten kokonaan “kääntää sivua”. Olisi kuitenkin suuri sääli, jos uudestaan menettäisimme kokonai-

LÄNNETÄR X - XI

164 sia osakuntasukupolvia maailmalle, että opiskeluvuosien päätyttyä Kilta jäisi heille etäiseksi. Näin ilmeisesti jossain määrin tapahtui 80–90-luvuilla. Helposti voi käydä nimittäin niin, että yhteys osakuntalaisuuteen häviää jonnekin henkilöhistorian lisälehdille, kun osakunnan ovea ei enää tule avattua. Sitä kiihkeää opiskelijaelämää elävä osakunta-aktiivi ei ehkä tule ajatelleeksi. Kilta antaa kuitenkin raamit nimenomaan osakuntahenkiselle toiminnalle myös opiskelijaelämän jo taakseen jättäneille. Tähän toimintaan voidaan laskea niin itsensä sivistäminen, maakuntahenki kuin akateeminen juhlaperinnekin. Auttaapa Kilta myös yhteydenpidossa vanhoihin osakunnasta saatuihin ystäviin Onneksi olen taas kuullut varttuneempien civisten keskuudesta puheita MTK:n “valtaamisesta”. Tämähän on pyörä, jonka uudet osakuntasukupolvet aina keksivät uudelleen, ja hyvä niin. Todettakoon valtaajille, että linnakkeen ovet ovat sepposen selällään, ja valloittajalle tarjotaan lämmintä kättä ja selkääntaputuksia. Ja kahvia – kahvin merkitystä ei Killan toiminnassa koskaan tule unohtaa tai aliarvioida. Siinä missä parikymppisenä osakuntalaisena opin kiltalaisten kautta, että vanhemmat ihmiset voivat olla hauskaa seuraa, on nykyään hauskaa seurata maailman muutosta osakuntalaisten kautta. Tätä sukupolvien välistä yhteyttä toivoisin vaalittavan jatkossakin.

Kiltalaisia ja VSO:laisia ystäväinlounaalla.

LÄNNETÄR X - XI

165

RETKI KULTTUURIPÄÄKAUPUNKIIN Teksti: Asta Sarkki Alkuun on tunnustettava, että henkilökohtainen suhteeni Turkuun ei ole ollut rakkaudentäyteinen, mutta viime vuosien aikana havaittavissa on ollut asennemuutosta –johtuneeko sitten VSO:n ja MTK:n retkestä Turkuun vai jostakin vielä suuremmasta. Kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 innosti Varsinaissuomalaisen osakunnan ja Maunu Tavastin killan yhteiselle kulttuurimatkalle Turkuun. Luonteva paikka aloittaa lokakuinen retkeily oli teemavuonna toimintansa aloittaneen kulttuurikeskus Logomon Tuli on irti -näyttely, jossa Turku paloi vuoden aikana 50 000 kertaa. Näyttelyssä pääsi itse kokeilemaan niin tulen sytyttämistä kuin sammutustakin, ja rekonstruktiot 1800-luvun Turusta havainnollistivat hyvin, miten vaarallista tulen leviäminen puutalovaltaisessa kaupungissa oli. Viereisessä näyttelytilassa tutustuttiin Kaarinasta lähtöisin olevan Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin taiteeseen ja elämään muun muassa toisen maailmansodan aikaisessa Helsingissä, jonka pimeillä kujilla tapahtui paljon muutakin kuin kädestä pitelyä. Hyvin erilaisia taide-elämyksiä koettiin Turun taidemuseossa, jossa esiteltiin ruotsalaista perheidylliä kuvanneen Carl Larssonin töitä. Larssonista itsestään muodostui opastuksen perusteella kuva melkoisena kiusankappaleena, mutta taulut kuvasivat ruotsalaista perheidylliä ja sen siivosti käyttäytyviä lapsosia puhtain pellavin verhotuissa tuvissa. Yksi retken tavoitteista oli tavata Turun yliopiston Varsinaissuomalainen Osakunta ry:n jäseniä, ja se onnistuikin viihtyisästi lounaan merkeissä Aurajoen varrella sijaitsevassa RantaKerttu-ravintolassa. Lounasta sulateltiin Föri-risteilyllä, ja jo tuossa vaiheessa päivää matkaajat herkistyivät haikeaan Siirrän paperini Turkuun -tulkintaan. Päivän päätteeksi käytiin vielä opastetulla kierroksella Kakolassa, jonka karu arki oli esillä jo tyhjennetyissä selleissä ja jonka pahamaineisten asukkien terveiset olivat vielä luettavissa sellien seinillä ja katoissa. Päivän antia puitiin illalla Turun baarikierroksella c. Martina Wetterstrandin johdolla.

LÄNNETÄR X - XI

166 Sisäpiirin vinkin myötä selvisi, että tuomiokirkon torniin on mahdollista päästä pyynnöstä silloin, kun jo eläkkeelle jäänyt suntio suostuu kierroksen järjestämään. Kaksipäivänen retkemme päätettiinkin Turun maamerkille. Kapeissa ja ahtaissa portaissa kiipeily oli jo elämys sinänsä, mutta mielenkiintoista oli myös päästä kurkistamaan kirkkoon urkuparven takaa, nähdä tornin kellokoneisto sekä ennen kaikkea kauhistella oppaamme syöksyjä tervehtimään katutason kulkijoita tornin avoimista ikkuna-aukoista. Ulkopaikkakuntalaisen silmin Turun kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 oli menestys. Uudenlaisten tapahtumien suma − vuoden 2011 aikana noin 8000 tapahtumaa – on saanut jatkoa, ja lisäksi Turun ravintola- ja kahvilakulttuuri on noussut maanmaineeseen. Vahvojen perinteiden rinnalle on syntynyt uudenlaista toimintaa ja rohkeitakin avauksia. Myös Aurajoki ja jokivarsi on otettu entistä paremmin käyttöön esimerkiksi jokilaivareitin, lukuisten kahviloiden ja ravintoloiden sekä uusien kävelysiltojen myötä. Turku on teemavuoden mukaisesti palannut ansaitsemalleen paikalle.

LÄNNETÄR X - XI

167

TURUN JA PORIN LÄÄNI

Iloista yhteistoimintaa länsisuomalaisessa hengessä

Teksti: Hanna Hannus, Satakuntalaisen Osakunnan kuraattori 2015–2016, Turun ja Porin läänin hallituksen jäsen 2014 Turun ja Porin lääni oli aluehallintorakenne, joka toimi vuoteen 1600-luvulta aina vuoteen 1997 saakka. Lopullisesti läänit lakkautettiin Suomesta ”elyjen” ja ”avien” tieltä vuonna 2009. Mitä tekemistä tällä historiallisella rakenteella on osakuntien kanssa? Vastaus on: ei mitään ja silti niin paljon. Pilke silmäkulmassa nimetty Turun ja Porin lääni -kerho on viime vuosina muodostunut tärkeäksi yhteyden- ja hauskanpitokanavaksi Varsinaissuomalaisen osakunnan, Satakuntalaisen Osakunnan ja Åbo Nationin välille. Varsinaissuomalaista osakuntaa, Satakuntalaista Osakuntaa ja Åbo Nationia yhdistää kanta-alueiden lähekkäisyyden ja päällekkäisyyden lisäksi yhteinen menneisyys: nämä osakunnat olivat vuosina 1846–1904 yksi yhteinen Länsisuomalainen osakunta. Vuosisadan vaihteen kieliriidat johtivat Länsisuomalaisen osakunnan hajoamiseen nykyosakunniksi 1900-luvun alussa.1 Noin sata vuotta Länsisuomalaisen osakunnan hajoamisen jälkeen luotiin jälleen uusi pohja länsisuomalaisten osakuntien väliselle yhteistyölle. Vuonna 2006 Varsinaissuomalainen osakunta vietti 100-vuotisjuhliaan, ja tervehdykset pidettiin juhlavasti yliopiston päärakennuksella. Vuosijuhlalahjaksi VSO:lle Satakuntalainen osakunta toi purkin Hermesetas-makeutusainetta juuri lakkautetun Salon sokeritehtaan muistoksi. Lisäksi VSO sai SatO:lta lahjaksi Turun ja Porin lääni – Åbo och Björneborgs län -nimisen kerhon. Siitä lähtien Turun ja Porin lääni on toiminut näiden kolmen länsisuomalaisen osakunnan yhteistyöelimenä.

1 Saarenheimo 1929, s. 1-10.

LÄNNETÄR X - XI

168 Hallinto ja symbolit Turun ja Porin lääni ei ole itsenäinen yhdistys, vaikka se melko itsenäisesti toimiikin. Kukin länsisuomalainen osakunta nimittää sen hallitukseen vuosittain kaksi edustajaa. Läänin puheenjohtajaa kutsutaan luonnollisesti maaherraksi tai maaherrattareksi, ja puheenjohtajuus kiertää vuorovuosin osakuntien välillä. Siinä missä Länsisuomalainen osakunta kaatui aikanaan kielikysymykseen, on Turun ja Porin läänissä vallinnut alusta lähtien kaksikielisyyteen kannustava ilmapiiri. Läänin kokousten esityslistat on laadittu sekä suomeksi että ruotsiksi, ja juhlissa ja läänin tilaisuuksissa on kannustettu toimimaan yhteisosakuntalaisella ”kaikki puhuvat omaa äidinkieltään” -periaatteella. Toisen kotimaisen treenaaminen on ollut paitsi hauskaa myös hyödyllistä, sillä osakuntien kanta-alueella on lähes yksinomaan kaksikielisiä paikkakuntia. Siihen nähden, että Turun ja Porin lääni ei ole virallisesti yhdistys, sillä on kattava määrä symboleita. Läänille teetettiin lippu vanhan Länsisuomalaisen osa-

Läänin hallituksen kokouksiin liittyy aivan omanlaistaan huumoria ja perinteitä. Vakiokohtina asialistalla ovat seuraavat: • Osakuntien pakkojäsenyyden puuttumisen haitallisuus, toteaminen / Skadligheten med nationstvångets avsaknande, konstaterande • Läänien puuttumisen merkitys kansantaloudelle, kannanotto / Länsavsaknandets betydelse för nationalekonomi, ställningstagande • Länsisuomalaisen aatteen ja kasvatuksen ylivertaisuus, toteaminen / Västfinska ideologins och uppfonstrans överlägsenhet, konstaterande

LÄNNETÄR X - XI

169 kunnan lipun mukaan. Länsisuomalaisen osakunnan lippu löytyi Orimattilasta sijaitsevasta Kansallisarkiston varastosta, ja Turun ja Porin läänin lippu naulattiin vuoden 2010 Topelius-sitseillä. Lipun värien pohjalta tilattiin myös värejä mukaileva lääninnauha, jota kannetaan läänin juhlissa yhdessä osakuntanauhan kanssa. Vuonna 2014 läänille teetettiin oma haalarimerkki.

Yhteiset juhlat ja tapahtumat Turun ja Porin läänin perinteisiin on viimeisen kymmenen vuoden aikana kuulunut järjestää länsisuomalaisille osakunnille yhteistä juhla- ja ajanviettopainotteista ohjelmaa. Åbo Nation ja VSO olivat alkaneet jo 2000-luvun vaihteessa järjestää yhteisiä Topelius-sitsejä Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina vuosina 1868–1871 toimineen Zachris Topeliuksen kunniaksi.2 SatO on osallistunut juhliin ainakin vuodesta 2005 lähtien.3 Tammikuun keskivaiheilla juhlittavista Topelius-sitseistä on sittemmin muodostunut Turun ja Porin läänin vuoden kohokohta, jossa myös vaihdetaan maaherran virka ja tunnus. Topelius-sitsien lisäksi lääni on järjestänyt kesäisin yhteisiä kesäpäiviä ja kerran tai kahdesti vuodessa osakuntien yhteisiä osakuntailtoja, joissa on ollut erilaisia teemoja pelaamisesta kekrin juhlintaan. Helsingin yliopiston osakuntien yhteistoiminta on kaiken kaikkiaan ollut hyvin aktiivista viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämä on näkynyt esimerkiksi yhteisinä suurina projekteina (vuosina 2012 ja 2015 järjestetyt Senaatintorin Suursitsit) sekä ennen kaikkea vapaamuotoisena yhteydenpitona ja aktiivisena edustamisena. Turun ja Porin lääni ei ole osakuntien välisenä kerhona ainoa lajissaan. Esimerkiksi Eteläsuomalaisen osakuntaa ja Nylands Nationia yhdistävä Uusmaalainen valtuuskunta perustettiin jo 1950-luvulla. Viime vuosina myös itäsuomalainen yhteistyö on syventynyt, kun SavO, KO, KyO, WiO ja ÖFN ovat alkaneet järjestää yhteisiä Itäsuomalaisia kesäjuhlia. Kaiken kaik2 Jansson 2006, 125. 3 Satakuntalaisen Osakunnan tammikuun varsinaisen kokouksen 19.1.2005 pöytäkirja

LÄNNETÄR X - XI

170 kiaan siis osakuntien välisen yhteistyön on nähty tuovan lisäarvoa osakunnille. Jos omassa osakunnassa kaikki on jo nähty, löytyy naapuriosakunnasta takuulla uusia ihmisiä ja vielä laulamattomia juomalauluja.

Kohti yhteisiä vuosijuhlia Viimeisen kymmenen vuoden aikana Åbo Nationin, Varsinaissuomalaisen osakunnan ja Satakuntalaisen Osakunnan yhteistyö on tiivistynyt niin lämpimäksi, että vuonna 2015 osakunnat päättivät järjestää yhteiset vuosijuhlat Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna 2017. Juhlavuoden teema on sopivasti Yhdessä – Tillsammans. Vanha ylioppilastalo on varattu juhliin 25.3.2017. Silloin ylioppilastalolla nähdään varmasti myös Turun ja Porin läänin lippu – edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt yli sata vuotta.

Lähteet Jansson, Dan Eskil. 2006. Åbo Nation 1986-2005. Åbo Nation 1906-2006. Helsingfors: Åbo Nation. Saarenheimo, Mikko. 1929. Satakuntalainen Osakunta 1904–1929: 25-vuotiskatsaus. Satakunta – Kotiseutututkimuksia VII. Helsinki: Satakuntalainen Osakunta. Artikkelia varten on haastateltu Satakuntalaisen Osakunnan kuraattori emerituksia Mikko Mäkipäätä, Kari Vanhataloa ja Johannes Tiusasta.

LÄNNETÄR X - XI

171

VSO:N JA SHO:N KESÄTAPAAMINEN KOKEMÄELLÄ Teksti: Katariina Kunnaton Kesällä 2015 inspehtorimme Seppo Villa ja Turun yliopiston Satakuntalais-Hämäläisen Osakunnan inspehtori Jaakko Ossa kutsuivat molemmat osakunnat viettämään kesäpäiviä yhdessä Kokemäen kartanolla. Kohtaaminen ajoittui lopulta elokuun loppuun. Aikaisin aamulla ryhmä Varsinaissuomalaisen osakunnan jäseniä lähti bussilla kohti Kokemäen kartanoa. Perillä kartanon emäntä ja isäntä Pirkko ja Jaakko Ossa toivottivat kaikki vieraat tervetulleeksi alkumaljan ja pienen naposteltavan kera. Tervetulomaljan jälkeen emäntä ja isäntä esittelivät kartanon kauniita tiloja ja tilan historiaa.

LÄNNETÄR X - XI

172 Kun kaikki vieraat olivat asettuneet taloksi, lähdettiin kohti Emil Cedercreuzin museota. Museossa ihasteltiin Cedercreuzin kotia, veistoksia ja hänen keräilemiään suomalaisia kodin perinne-esineitä. Kaunis kesäpäivä jatkui museokierroksen ja lyhyen käkkimisen jälkeen herkullisella lounaalla Kokemäen kartanolla. Iltapäivä kului jännittävissä merkeissä, kun osakunnat kisailivat keskenään leikkimielisissä kilpailuissa. Kilpailulajeja oli kolme: hauen juonti inspehtorien kesken, ryhmäkeihäänheitto ja boffaus, eli miekkataistelu vaahtokumilla pehmustetuin miekoin ja kilvin. Jännitykseltä ei säästytty, ja vaikka Varsinaissuomalainen osakunta luonnollisesti loisti paremmuudellaan näissä kisoissa, loppuivat kisat tasapeliin. Illalla saunanlämmittämisen aikaan tehtiin vielä veneretki erääseen Ossien naapurin pihaan Kokemäenjoen varrella. Kauniisti laitetulla terassilla nautittiin yhteisosakuntalaisesta seurasta, laskevasta ilta-auringosta ja pienestä viskimaistiaisesta. Sen jälkeen siirryttiin rantasaunaan saunomaan, juomaan olutta ja syömään mahtavaa iltapalaa, johon kuului muun muassa Perniön nakkeja. Yö jatkui mukavasti saunoen, pelaillen ja laulaen. Sydänyöllä pieni ja ketterä ryhmä VSO:laisia kävi vielä seikkailemassa veneellä pitkin Kokemäen kartanon ympäristöä ja päätyi pienelle hattivattien saarelle! Reissu oli kaiken kaikkiaan mahtava, ja sen aikana tuli todettua, että kyllä siellä Turussakin osataan osakuntaelämän perusteet. Seuraavia kohtaamisia odotellessa!

LÄNNETÄR X - XI

173

OSAKUNNAN TIETEILIJÄT

LÄNNETÄR X - XI

174

OSAKUNNAN TIETEILIJÄT Teksti: Hanna-Ilona Härmävaara Useimman osakuntalaisen opiskelu-ura päättyy viimeistään maisterin tai diplomiinsinöörin tutkintoon. Jotkut meistä akateeminen maailma kuitenkin imaisee mukanaan ja vie tutkijaksi. Viime vuosina tohtorin tutkinnon suorittaneita osakuntalaisia ovat ainakin biotieteistä väitellyt filosofian tohtori Tuuli Lahti (2008), tekniikan tohtorit Juha Leino (2008) ja Aku Valtakoski (2011) sekä meteorologiasta väitellyt filosofian tohtori Johanna Lauros (2011). Aku Valtakoski ja Tuuli Lahti palvelevat tiedettä edelleen. Tässä osiossa pääsee ääneen kolme osakuntalaista tieteentekijää. Ensimmäinen heistä on tekniikan alan väitöskirjaa tekevä DI Joose Rajamäki, joka kertoo väitöstutkimuksestaan, jossa pyritään keksimään, miten dimensionaalisuuden kirouksen voisi välttää. Seuraavana vuorossa on FM Hanna-Ilona Härmävaara, joka pohtii osakunnan roolia tieteellisen uran käynnistäjänä ja antaa pienen maistiaisen siitä, mitä hän on havainnut osakuntalaisten kielenkäyttöä tarkastellessaan. Viimeisenä on emeritaprofessori Auli Hakulisen hieno puhe Varsinaissuomalaisen osakunnan satavuotisjuhlien avajaisissa. Siinä hän kertoo mummonsa tarinan, joka kiinnostavalla tavalla kietoutuu osakunnan historiaan ja avaa näkökulmia suomen kielen tutkimiseen.

LÄNNETÄR X - XI

175

STOKASTISIA ALGORITMEJA FYSIKAALISPERUSTEISEEN LIIKESYNTEESIIN Teksti: Joose Rajamäki Joose Rajamäki tekee väitöskirjaa Aalto-yliopiston Tietotekniikan laitoksella. Hänelle myönnettiin vuonna 2015 E. N. Setälän stipendi hakemuksetta palkintona tieteellisistä aikaansaannoksista. Teen väitöstutkimustani siitä, miten monimutkainen peli- tai animaatiohahmo, kuten esimerkiksi ihmishahmo, saadaan liikkumaan luonnollisella tavalla. Tutkimukseni on hyvin lähellä robotiikkaa, jossa samoin pyritään liikuttamaan hahmoa halutulla tavalla. Ainoa ero oikeisiin robotteihin onkin se, että simuloiduissa ympäristöissä, kuten peleissä ja animaatiossa, hahmon ja ympäristön tila on tarkasti tunnettu. Robotit sen sijaan joutuvat arvioimaan asentonsa ja nopeutensa erilaisilKuva: Aalto yliopisto la sensoreilla. Animaatio- ja peliteollisuudessa käytetään laajasti motion capture -tekniikkaa. Sillä tallennetaan näyttelijöiden suorittamat liikkeet, jotka siirretään lopulliseen tuotteeseen. Näitä liikkeitä voidaan yhdistellä erilaisin algoritmein siten, että liike näyttää luonnolliselta. Näin tuotettu liike on toki usein aidon näköistä, mutta sen tuottaminen vaatii paljon aikaa ja resursseja, kuten esimerkiksi näyttelijät, erikoisstudion, kamerat näyttelijöiden joka puolelle

LÄNNETÄR X - XI

176 sekä erikoisohjelmistoja. Tutkimukseni tavoitteena onkin saada aikaan algoritmeja sekä tekoäly, joka osaisi suorittaa nämä työtunteja ja resursseja vaativat tehtävät. Ihmishahmon liikkeen optimoinnissa törmätään ilmiöön nimeltä dimensionaalisuuden kirous. Tällä tietojenkäsittelytieteen termillä tarkoitetaan ongelmanratkaisun huomattavaa vaikeutumista muuttujien määrän kasvaessa. On esimerkiksi helppoa laskea, mihin suuntaan auton rattia pitää kääntää, jotta auto ohjautuu haluttuun suuntaan. Sen sijaan on huomattavan vaikeaa laskea, miten kaikkia ihmiskehon niveliä tulisi liikuttaa, jotta käveltäisiin haluttuun suuntaan. Robotiikassa ja animaatiossa nykyisin laajasti käytetyt menetelmät, kuten differentiaalinen dynaaminen optimointi ja käänteinen kinematiikka, ovat derivointipohjaisia. Koska derivointi on operaatio, joka kärsii rankasti dimensionaalisuuden kirouksesta, menetelmät ovat jokseenkin hitaita. Muutaman sekunnin liikeradan laskemiseen saattaa roboteilta kulua sekunneista aina tunteihin. Lisäksi derivointipohjaisilla menetelmillä on paljon muitakin ongelmia. Eräs merkittävä ongelma on juuttuminen näennäisesti hyviin ratkaisuihin, vaikka parempiakin olisi olemassa. Tutkimusryhmämme lähestymistapa on ollut käyttää stokastisia algoritmeja. Ne tunnetaan myös nimellä Monte Carlo -algoritmit, sillä niillä satunnaisprosessia ohjataan tuottamaan suotuisia tuloksia. Lähestymistapamme on siis ollut se, että arvomme muutaman sekunnin ajalle paljon vääntömomentteja hahmon kullekin nivelelle, minkä jälkeen annamme pelin fysiikkamoottorin laskea, mihin tilaan kukin vääntömomenttiyhdistelmä johti. Näin saadaan näytteitä siitä, miten hahmo liikkuisi käyttäen eri vääntömomenttiyhdistelmiä. Näytteistä voidaan muodostaa tilastollisia malleja, joiden avulla vääntömomenttien arpomista voidaan ohjata kohti sellaisia arvoja, jotka liikuttavat hahmoa halutulla tavalla. Tämä lähestymistapa on mielenkiintoinen useastakin syystä. Ensinnäkään meidän ei tarvitse tietää hahmon dynamiikasta mitään, eli algoritmimme toimivat, vaikka meillä ei olisi mitään tietoa siitä, mihin niveleen kohdistamme mitäkin vääntömomentteja. Voimme optimoida liikeratoja siis niin sanotusti side silmillä. Näin ollen vältetään monet derivaattapohjaisten algoritmien kompastuskivet. Eräs Monte Carlo -algoritmien verrattomista eduista muihin algoritmityyppeihin nähden on se, että niiden suorituskyky riippuu hyvin vähän ongelman ulotteisuudesta. Ne eivät siis kärsi dimensionaalisuuden kirouksesta.

LÄNNETÄR X - XI

177

SUOMEN JA VIRON KIELEN TUTKIJAKSI — sattumalta vai VSO:n johdatuksesta?

Teksti: Hanna-Ilona Härmävaara Sattuma on viehättävä konsepti. Ajattelen, että ajauduin osakuntaan sattumalta. En ollut kuullutkaan osakuntalaitoksesta ennen Helsinkiin opiskelemaan tuloani enkä ennen kuin sattumalta törmäsin Varsinaissuomalaisen osakunnan ständiin yliopiston avajaiskarnevaaleissa vuonna 2001. Sattuman jälkeen osakuntaan tutustumiseen vaikutti uteliaisuus, joka myöhemmin muovautui kiintymykseksi. Sattumana voi kai pitää sitäkin, että ajauduin opiskelemaan viroa sivuaineenani, ja sitä, että minusta lopulta tuli jatko-opiskelija. Näiden sattumien takana vaikutti kuitenkin vahvasti osakunta. Suomea pääaineenaan opiskelevien on opiskeltava jotain sukukieltä muutaman opintopisteen verran. Valitsin viron siksi, että se tuntui vaivattomimmalta oppia. Vapaaeh- Kuva: Helsingin yliopisto / Sasa Tkalcan toiselle viron jatkokurssille osallistuin kuitenkin jo siksi, että olin käynyt Rotalian kommersseissa. Jokin kommersseissa kokemani herätti uteliaisuuden, joka myöhemmin vaihtui kiintymykseen – Viroon, Rotaliaan, rotaluksiin ja ennen kaikkea viron kieleen. Sattumasta ei ehkä enää voinut puhua, kun valitsin vaihto-opiskelukohteekseni Tarton yliopiston. Sattumaa ei ollut sekään, että minut otettiin Rotaliassa erittäin hyvin vastaan. Siinä vaiheessa 70-vuotinen ystävyytemme oli jo luonut pohjan

LÄNNETÄR X - XI

178 sille, että saatoin VSO:laisena osallistua Rotalian arkeen ja tutustua virolaiseen akateemiseen elämään paremmin kuin mistä osasin ennalta edes uneksia. Lukuvuoden 2004–2005 aikana sain paitsi elinikäisiä ystäviä myös opin viron kielen, ja kipinä viron ja suomen vertailuun syttyi. Tuntui, kuin virosta olisi tullut äidinkieleni lisäosa, joka avasi aina vain uusia näkökulmia kieleen ja joka tarjosi aineksia myös akateemiseen pohdiskeluun. Gradussani halusin ehdottomasti tutkia virolaisten maahanmuuttajien puhumaa kieltä. Jatko-opiskelijaksi sitä vastoin ajauduin taas sattumalta. Gradunteko ei ollut lähes täysipäiväisen opettajantyön ohella helppoa, mutta projektin pelasti sattuma, jonka kaupalla päädyin laitokselleni töihin. Työ liittyi vanhojen murreainesten digitointiin, mutta työhuone yliopistolla ja tiedeyhteisöön integroituminen edesauttoi ensin graduni valmistumista ja myöhemmin vei minut jatko-opintojen pariin. Väitöskirjaa aloitellessani ajattelin ensin jatkaa virolaisten maahanmuuttajien kielen tarkastelua. Sattuma kuitenkin sysäsi minut tutustumaan ihmisiin, jotka olivat sattumoisin juuri samaan aikaan kiinnostuneita viron ja suomen keskinäiseen ymmärrettävyyteen liittyvistä kysymyksistä. Heitä eräässä seminaarissa kuunnellessani mieleeni kirkastui ajatus siitä, että haluaisin tutkia omaa yhteisöäni – VSO:laisia ja rotaluksia – ja sen kielenkäyttöä. Sattumaa ei enää ollut se, että sekä VSO:ssa että Rotaliassa hankkeeni otettiin hyvin vastaan. Olenkin teille, osakuntatoverini, ikuisesti kiitollinen siitä, että sain yhdistää intohimoni osakuntaan ja tutkimukseen tavalla, joka liittää minut osaksi ensimmäisestä inspehtoristamme E. N. Setälästä alkanutta, kunniakasta suomen kielen tutkijoiden ketjua. Arvelen, että monellekaan teistä ei osakunta merkitse kielentutkijoiden ketjuun liittymistä, mutta minulle se tarkoittaa myös sitä. Muodostan yhteensattumista itselleni merkitsevän kokonaisuuden ja tulen osaksi joukkoa, joka on tehnyt itselleni tärkeitä asioita itselleni tärkeässä yhteisössä. Se jos mikä tuntuu siltä, että ehkä mikään ei olekaan sattumaa. *** Haluan lopuksi jakaa kanssanne näiden onnellisten sattumusten, tai VSO:n suuren johdatuksen, summana syntyneen kielipakinani. Se perustuu tutkimukseen, jota olen tehnyt VSO:laisten ja rotalusten vuorovaikutusta tarkastelemalla. Erityiskiitos koe-eläimilleni! Pakina on muokattu Tuglas-seuran lehdessä julkaistun kirjoitukseni pohjalta.

LÄNNETÄR X - XI

179 Vääristä ystävistä oikeiksi Muistan kommerssin, jossa kasvissyöjälle hämmennystä aiheutti viineripirukas, joka ei ollutkaan makea viineri, vaan petollinen lihapiilo. Opin kantapään kautta, että viron viiner tarkoittaa nakkia. Moni suomalainen ja virolainen pelkääkin, että jotakin omassa kielessä viatonta sanomalla tekee sukukielisessä ympäristössä kardinaalimunauksen. Tämä johtuu niin kutsutuista pulmasanoista tai vääristä ystävistä (engl. false friends), jotka ovat kiehtova seuraus viron ja suomen yhteisestä historiasta ja niiden myöhemmästä erilliskehityksestä monikerroksisine kontakteineen. Väärät ystävät paitsi pelottavat myös kiinnostavat, mistä kielii jo erilaisten leikkimielisten pulmasanakirjojen1 suosio. Kielten näennäinen samankaltaisuus on huvittavaa – sanan kummankin kielen merkityksessä2. Suomessa viron ja suomen sanaston näennäiselle samankaltaisuudelle on naurettu niin kauan kuin jaksan muistaa. Välillä olen myös miettinyt, saako sukukielelle edes nauraa. Pulmasanoille nauraminen ei kuitenkaan automaattisesti ole merkki toisen kielen väheksymisestä, vaan hauskuuden löytäminen voi olla toisesta kielestä kiinnostumisen ensimmäinen aste. Virolaisten ja suomalaisten sattuessa saman pöydän ääreen väärästä ystävyydestä voi sukeutua jopa lämmin tosiystävyys. Olen tutkinut suomalaisten ja virolaisten reseptiivisesti kaksikielistä vuorovaikutusta, eli sellaisia keskusteluja, joissa virolaiset pääasiassa puhuvat viroa ja suomalaiset suomea. Yksi tutkimuksen tuloksista on ehkä yllättäenkin se, että kielten näennäinen samankaltaisuus toimii pikemmin keskustelun onnistumisen mahdollistajana kuin sen esteenä. Kielten samanlaisuus ja erilaisuus on ensinnäkin hyvä puheenaihe. Kieli kiinnostaa kaikkia, ja jonkin huvittavan havainnon kautta kielten suhteista voidaan keskustella. Aineistossani eräs suomalainen kertoo Tallinnassa nähneensä kadunnimen ”Kohtu”. Hän on päätellyt, ettei sanan merkitys ole virossa ja suomessa sama, ja kysyy virolaisilta, mitä viron kohtu tarkoittaa. Pelkkä käännös oikeus-sanan muodoksi ei riitä, vaan kysymystä seuraa pitkä keskustelu viron ja suomen sanojen suhteista, ja keksiipä joku, että suomen kohtuus on lähellä viron kohtu-sanamuotoa. Tällaisten näppärien, keskustelussa syntyvien kansanetymologioiden muodostumista ei voi kuin ihailla. Lopulta keskustelijat ottavat kummankin kielen kohtu-sanat osaksi yhteistä repertuaariaan, mitä voi kutsua jo oppimiseksi. Oppimisesta todisteena voi pitää vaikka sitä, että noin puoli tuntia myöhemmin suomalainen oikeustieteen opiskelija vastaa virolaiselle kysymykseen opintoalastaan: ”opiskelen kohtua”. Vastaus naurattaa sekä suomalaista että virolaista. 1Vir. pulmad = suom. häät 2Vir. huvitav = suom. mielenkiintoinen

LÄNNETÄR X - XI

180 Sanaston näennäiset yhtymäkohdat mahdollistavatkin yhteisen kielen kehittelyn. Eräässä keskustelussa ongelman aiheuttaa se, ettei virolainen ymmärrä suomalaisen käyttämää sanaa ”sinkku”. Havaitsemansa näennäisen samankaltaisuuden perusteella virolainen linkittää suomen sinkku-sanan viron kinkku-sanaan (vir. sink), vaikkakin konteksti rajoittaa aitoa väärintulkintaa. Hän kysyy naurahtaen: mis see sink on, ’mikä se kinkku on’. Sanojen välille luotu yhteys on hauska myös muiden mielestä, ja lopulta vitsi kuitataan viroa ja suomea yhdistelevällä sekakielellä: sinkku, see on vaba kinkku, jossa kinkku- ja sinkku-merkitykset asettuvat sulassa sovussa osaksi sinkkusanaa. Kohtalokkaalta väärinymmärrykseltä vältytään, ja juuri vuorovaikutuksessa ymmärtämisen pulmia voidaan yhdessä ratkaista. Kielellinen leikittely ja yhteisen slangin muotoutuminen taas ovat mitä positiivisimpia ryhmädynaamisia ilmiöitä. Väärät ystävät osoittautuvat usein tutustumisen arvoisiksi.

LÄNNETÄR X - XI

181

AULI HAKULISEN PUHE 100-VUOTISJUHLISSA Teksti: Auli Hakulinen Auli Hakulinen on Helsingin yliopiston suomen kielen emeritaprofessori, osakunnan seniorijäsen ja Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen. Hänen isänsä Lauri Hakulinen oli suomen kielen professori, Sanakirjasäätiön puheenjohtaja ja osakunnan inspehtori. Auli Hakulinen piti alla olevan puheen Varsinaissuomalaisen osakunnan satavuotisjuhlien avajaisjuhlissa Turun Akatemiatalossa 8.10.2005 Hyvät osakuntatoverit! Olohuoneeni seinältä seuraavat elämääni vanhahkon naisen suuret harmaat silmät, jotka entisajan muotokuvien tapaan tarkkailevat jokaista askarettani. Naisen hiukset ovat kireällä jakauksella, ja hänen pitsikaulustaan on pitämässä neljä ylioppilaslyyraa. Ilme on ymmärtäväinen ja hyväksyvä, kau- Kuva: Helsingin yliopisto niiden silmien katse vakava mutta ei ankara, suu hymyilee aavistuksen verran; voin kuvitella kuulevani mummoni huulilta lauseen: Kyllä maailma mänttää, mänttäs se Mänttälän kanankin. Juhlapuheissa muistellaan usein miehisiä sankaritekoja, ja minultakin ehkä odotetaan kertomusta isäni, tunnetun kielitieteilijän Lauri Hakulisen elämästä ja teoista tai varsinaissuomalaisten tiedemiesten huomattavasta panoksesta itsenäisen Suomen humanistiselle tutkimukselle ja muulle ylösrakennukselle. Haluan kuitenkin kertoa yhdestä heitä edeltäneen sukupolven edustajasta, ihmisestä, joita akateemisissa juhlasaleissa harvemmin mainitaan. Mummoni, isänäitini, tarina on yksi

LÄNNETÄR X - XI

182 tuhansista nopean säätykierron avainhenkilön kohtaloista, nykytermeillä ajatelleen ehkä hyödyntämätön lahjakkuusreservi – eikä kuitenkaan hyödyntämätön. Mummoni tarina on meidän sukumme sankaritarina; sen varjossa tai pikemminkin paisteessa olemme kasvaneet kolmanteen, melkeinpä neljänteen polveen, vaikka mummon vaellus päättyi jo lähes kuusi vuosikymmentä sitten1. Mutta nerokkaan mummoni elämällä on myös selvä sisällöllinen yhteys siihen, mitä sittemmin esimerkiksi isälleni tapahtui, ja yhtymäkohtia myös osakuntamme historiaan. Voin vihjaista, että sananparsilla on kertomuksessani keskeinen osa. Pieneksi esimauksi: tavoitin itseni hiljattain eräässä karonkkapuheessa kiittelemästä väittelijää näin: Joka ei mieltänsä pahenna, se ei tapojansa paranna – melkeinpä mummoni äänellä! Olin nimittäin itkettänyt tuota nuorta ihmistä työn jossain vaiheessa, mutta saanut hänet siten terästäytymään ja viemään sisuuntuneena työnsä hienoon päätökseen. Ida Johanna syntyi 1873 Loimaalla, Kojonperän Rippalan kankaalla Kuusiston torppaan köyhiin oloihin. Loimaa oli tarkasti ottaen Ala-Satakuntaa – Marttilasta on sananparsi Mennään pois Suamest Loimaan puala – mutta varsinaissuomalaiseksi mummo itsensä luki, Turussa hän vietti parhaan osan elämästään ja kasvatti perheensä. Ida-tyttö joutui lapsesta pitäen mukaan torpan töihin, aluksi ehkä vain päreen näyttäjäksi ja yöllä uuden päreen vaihtajaksi, mutta kasvuiässä hänet vietiin mukaan riihenpuintiin ja tukkimetsälle. Muiden käydessä kouluja sai Ida myös ahertaa taloissa lapsenlikkana. Rippikoulu oli ainut vaadittu ja Idalle mahdollinen koulumuoto, mutta kun lukutaidollaan loistanut, selvästi lahjakas tyttö halusi myös oppia kirjoittamaan, hän sai kuulla, ettei köyhän tarvitse osata kirjoittaa. Kirjoitustaidon historiaa tutkineet kollegat ovatkin tuoneet esille, että kirjoitustaidon opettamista rahvaalle tosiaan pidettiin vielä 1800-luvulla tarpeettomana ja jopa vaarallisena, vaikka ainakin Varsinais-Suomessa yksittäiset kansanihmiset osasivat lukea jo 1600-luvulla. Vuonna 1880, siis vähän ennen kuin mummoni meni rippikouluun, lukutaito oli jo 86,3 %:lla yli kymmenvuotiaista, mutta niinkin vähän kuin 12,4 % oli sekä luku- että kirjoitustaitoisia2. Ida siis joutui opettelemaan kirjoitustaidon omin päin, kuten monet kohtalotoverinsa, ja saattoi myöhemmin käydä kömpelöin merkein kirjeenvaihtoa Amerikkaan muuttaneen sisarensa ja viiden aikuistuneen lapsensa kanssa. Köyhä tyttö ei jäänyt jalansijoilleen Kojonperälle, vaan todettuaan kosijoilleen olevansa “liian huono emännäksi ja liian hyvä piiaksi” lähti paremman elämän toivossa Turkuun ompelijanoppiin. Papinkirjassa jyly Kuusisto-sukunimi vaihdettiin ennen lähtöä Idan maun mukaan naiselle sopivampaan Lempiseen. Torpasta Ida sai perinnökseen rautaisen terveyden ja suorastaan työn himon, henkisellä puolella 1 Tässä tekstissä olevat tiedot ovat peräisin tätini Helvi Hakulinen-Sipilän (k. 1987) suvun nuorisolle v. 1983 kirjoittamasta perheen tarinasta. Tätini ansaitsee kunnioituksen myös siitä uhrautuvaisuudesta, millä hän hoiti mummoa tämän elämän vaikeina väsyneinä loppuaikoina. 2 Ks. esim. Lea Laitinen: Puhetta puheesta – kirjoittamalla. Miten 1800-luvulla referoitiin? –M. Haakana ja J. Kalliokoski (toim.) 2005: Referointi ja moniäänisyys. SKS, s.192.

LÄNNETÄR X - XI

183 lauluharrastuksen mutta ennen kaikkea valtavan määrän elämän joka tilanteeseen sopivia sananparsia ja taidon itsekin kehitellä elämänviisauksia kokemuksen karttuessa. Näin hän parempaa elämää tavoitellessaan ei hylännyt sitä henkistä pääomaa ja monen sukupolven takaista viisautta, joka niukoissa oloissa oli hänen erinomaiseen muistiinsa varastoitunut, vaan siirsi sitä eteenpäin tuleville, kirjanoppineille sukupolvillekin. Vuosisadan vaihteen rakkaustarina kuuluu näin: Ikkunan ääressä ommellessaan Ida Lempinen rakastui kadulla seisovaan passipoliisiin Pekka Hakuliseen, joka oli kulkeutunut kaukaa Tohmajärveltä Turkuun poliisikouluun ja palveli sittemmin Kakolassa vanginvartijana. 41-vuotiaana Ida oli poliisin leski, jolla oli hoidettavanaan viisi alaikäistä lasta ja kahden kurkkumätään kuolleen lapsen haudat sekä haikea muisto keuhkotautiin menehtyneestä miehestään. Tässä kohtaa kertomuksessa on käänne. Ida ei vaipunut toimettomuuteen vaan jatkoi työteliästä elämäänsä yksinhuoltajana Malminkadun 2:n keittiössä ja kamarissa, Kakolan aidan tuntumassa, tätini mukaan samalla “alkuvoimaisella eteenpäin pyrkimisen tahdollaan”, joka oli saanut hänet tyttösenä lähtemään kaupunkiin. Ida polki ompelukonettaan ja teki muutakin työtä niin paljon kuin hengestä lähti; illalla hän saattoi todeta, että silmiä rupesi närästämään ja suupielistä vetämään suonta. Sisuunnuttuaan siitä, että ei ollut itse saanut nauttia edes kirjoittamisen opetusta, hän halusi kaikkien lastensa käyvän oppikoulua välittämättä niin ikään köyhyydessä elävien naapurien kummastelusta ja väliin pilkastakin. Kahdesta tyttärestä tuli maistereita, esikoisesta suomen kielen professori ja rasavillistä kuopuksesta Suomen armeijan kapteeni. Lapsikatraan äkseeraamisessa oli kova työ, mutta siitä selvittiin huumorilla höystetyllä, usein melko karulla kansanviisaudella. Aamusta Ida komensi lapsiaan: Se pää pystyyn missä silmät on, ja toinen pää jälkiä tekemään. Tämä oli yksi hauskimmista meidänkin lapsuutemme aamuherätyksistä; jutut tietysti eskaloituivat sitä mukaa kuin minuutteja kului eikä jälkeä syntynyt. Hitaus oli laiskuudelle sukua, ja hitaalle lapselle sanottiin että kuuntelee ko hevone harjaamistans tai äiti saa puhua niin että hampaat suussa paukkuvat. Klassikko Apu lapsest on ko kalan perkaa ni kaks syä oli myös kovassa käytössä – niin se oli vielä meilläkin. Työsuoritusten perusteella arvioitiin muitakin kanssaihmisiä: jollakulla oli tointa täynnä toffelitkin, toisesta taas oli sanottava että puheet kyllä olivat suuret, mutta työt mahtuivat toosaan. Suhteellisuudentajua opettivat sellaiset sutkaukset kuten ensmäine hullu merk ko ittes viissaks. Lapsia ohjailtiin, mutta välistä oli tarpeen myös todeta että kyllä elävä palavans tuntee – koetelkoot siipiään ja oppikoot virheistään. Perheessä opittiin kertomaan tärkeät kouluja koetut kulttuuritapahtumat nopeaoppiselle äidille, joka eläytyi ja otti kantaa kaikkeen uuteen voimakkaasti; kasvatusohje ei suul vallan syärä, sil puhutan kans oli näin kantanut hyvän hedelmän. Ironiansekaista ihmistuntemusta tarjoili lentäväksi lauseeksi kiteytynyt panin

LÄNNETÄR X - XI

184 kakkuun kahteksan munnaa, alun perin suora sitaatti erään naapurin rehentelevästä käytöksestä, ja sitä sopi käyttää myöhemmin moniin vastaavanlaisiin tarkoituksiin ehkä pikkuisen kateellisenakin. Myös vaatteillaan koreilevaa kommentoitiin: Parhaat päällä ja loput kainalossa. Ja jonkun kauneutta liiaksi ihaillut tytär sai Idalta kommentin kaks silmää silläkin vaan on ja suu poikittain nenän alla. Nykykielen vahvistussanoja tosi tai hirveen vastasivat mummolla kokonaiset sanonnat kuten ilone luonto ko räsyäijällä tai varoitus ilkiä ko vaatteen täi. Suloinen sanonta mukavasta pikkulapsesta, jota sittemmin tätini viljelivät meistäkin, oli että se on niin punane ja puhtaan muotone – tämän lähemmäs hellittelyä karun mummon lausumat eivät tainneet päästä. Pikku toilauksia, kuten nuorimmaisen sikaarin polttelua Ida kuitenkin katsoi suurpiirteisesti sormiensa läpi sanoen ei mailma niin yhden tikun nokassa ole tai ei se sutteen tule ko sukkuuns tulee, ja lasten kovaakin meteliä hän sieti huomauttamalla kyllä mailmaan ääntä mahtuu. Ida käytti kaiken älynsä, neuvokkuutensa ja tarmonsa lapsikatraansa hyväksi – tai ei sentään ihan. Poliisinleski Ida Hakulinen kohosi pian juuri neuvokkuutensa ja kekseliäisyytensä takia pihapiirin yleiseksi avun- ja neuvonantajaksi. Ida tarjosi mustikkamehua vatsatauteihin, sipuliuutetta korvasärkyyn, auttoi lapsenpäästössä, toimitti halvaantuneen sairaalaan ja vainajan arkkuun, irrotti hirttäytyneen köydestä, sammutti tulipalon, taltutti juopot ja sovitteli perheriitoja. Naapurina asunut saunottaja ei huolinut Idalta maksua, vaan lausui kiitollisena “Haistaka paska Hakulisen frouva, en sunkka mä teilt mittä ota”. Kakolassa tuomiotaan kärsiviä Ida puhutteli ja opasteli vuosien mittaan aidan yli, ja monet tulivat jälkeenpäin kiittelemään Hakulisen rouvaa uudelle tielle ohjaamisesta. Tätini laatimaa kertomusta nyt uudestaan lukiessa minusta rupeaa tuntumaan siltä, että vaikka arki tuossa Malminkadun pienessä puutalossa on varmasti usein ollut kuluttavaa ja tuskallistakin, sitä jotenkin reunusti huumorin ja toleranssin kultainen kehys – sananparret loivat elämälle kontekstin, joka kertoi, että emme ole ainoat tässä kiipelissä ja että ihmisen kohtalo on “mailman sivu” ollut kova tai ainakin paljolti sellainen, jota itse ei voi kaikilta osin valita. Toisaalta huumorin nyhtäminen jokapäiväisestä elämästä ja kanssaihmisten sanomusten kiteyttäminen aforistiseen asuun osoittavat älykkään selviytyjän henkisiä voimavaroja ja samalla hyväntahtoista suopeutta toisella tavalla elämäänsä jäsentäviä kohtaan. Kaksi eri kielimuotoa – tohmajärveläinen ja loimaalainen – kohtasivat Hakulisen perheessä, mikä johti jonkinlaiseen yleissuomeen, käytännössä kirjakieleen vanhempien yhteisenä kielimuotona. Onko tämä murteiden taistelu ja tasoittuminen osaltaan houkutellut isäni aikanaan juuri kielitieteen pariin, sitä on vaikea varmasti sanoa. Varmempana sen sijaan pidän, että sananparsien keskellä elämisellä on ollut ratkaiseva vaikutus Lauri Hakulisen akateemiselle toiminnalle. Monet teistä tietävät, että hänen aloitteestaan Varsinaissuomalainen osakunta järjesti 1931 kilpai-

LÄNNETÄR X - XI

185 lun “vanhain sananparsien keräämiseksi”. Tulos ylitti odotukset: vastaajia oli 150, muistiin merkittyjä sananparsitoisintoja 60 000!3 Sananparret luovutettiin Sanakirjasäätiön, nykyisen Kotimaisten kielten keskuksen edeltäjän käyttöön Suomen murteiden sanakirja-ainekseksi. Tällaisia kiteytyneitä puheenparsia on tuskin missään muualla keksitty käyttää sanakirjan aineksena, ainakaan samassa mittakaavassa. Ida Hakulinen oli pojalleen omalla toiminnallaan osoittanut, miten tärkeää on kuulla ja kokea sanat konteksteissaan: lauseissa, kiteytyneissä sanonnoissa. Eihän sanoja elämässä toisistaan irrallaan käytetä! Sananparsista innostui sittemmin myös graafikko Erkki Tanttu, jolle Hakulinen valikoi herkullisimmat sananparret kuvittamista varten. Näin syntyivät Sata sananpartta, sata kuvaa ja monet muut mainiot suomalaista elämänmuotoa kuvittavat teokset, joista taas meikäläinen sai oman lukutaitonsa 1940-luvulla hankkia. Idan, torpparin tytön, opetukset kantoivat eri tavoin hedelmää kaikissa hänen lapsissaan. Kun Lauri Hakulinen oli vastuuntuntoinen, itselleen ja muille ankara tahtoihminen, joka huolehti äitinsä apuna nuorempien lasten koulutuksesta mutta ponnisti samalla itsensä silloiseen akateemiseen eliittiin, nuorimmainen Eero, joka kolmikuisena oli jäänyt orvoksi, oli vilkasliikkeinen, lapsena jopa rasavilli urheilija ja kaikkien rakastama toimen mies. Kaupungin pikkupojat kilpailivat oikeudesta kantaa Eeron kirjoja kotiin koulusta tai luistimia urheilukentältä; näihin kilpailuihin osallistui myös Mikko Juva, sittemmin arkkipiispana tunnettu. Eeron osaksi koitui menehtyä sodassa saamaansa keuhkotautiin pian sodan jälkeen. Tapaus kosketti perheessä nuorena asunutta, Hakulisiin kiintynyttä ja Laurin luokkatoveria P. Mustapäätä, joka kuolinsanoman kuultuaan kirjoitti runon, johon haluan puheenvuoroni lopettaa. Runo – vaikka kuoleman johdosta syntynyt, ei ole synkkä, mutta se pysäyttää meidät miettimään elämämme konteksteja vähän niin kuin Idan sananparret kehystivät Kakolan muurin varjossa eläneiden arkielämää.

3 Tätini oli kerännyt opinnäytettään varten loimaalaisia sananparsia ja saanut saaliikseen 900. Näistä 700 hän huomasi tutuiksi äitinsä jokapäiväisistä puheista.

LÄNNETÄR X - XI

186 Haihtuvat tuokiot (julkaistu 1947 teoksessa Koiruoho, ruusunkukka.) Näe, kurjet saapuvat, vihreys puihin palaa. Oi, muista kuolemaa! Ihaile näköalaa: ummut niin suloiset, syttyneet yrttitarhaan viittovat hohtaen johtaen mieles harhaan haihtuvan tuokion. Matkalle kupees vyötä; lähestyt kuolon yötä. Soi kurkiparvien rakkaushuudot soilla. Oi, muista kuolemaa! Punerrus kukinnoilla haihtuvan tuokion vieno on, ihmeellinen. Vaan alla auringon kullan ja taivaan sinen jo syksy, hävitys tekevät turman työtä; lähestyt kuolon yötä.

On linnunpoikaset ihanat, untuvaiset. Oi, muista kuolemaa! Hedelmät kaikkinaiset lajinsa jälkeen kun keräilet puista oivat – haihtuvan tuokion syystuulet ylläs soivat – jo ympärilläs on hedelmän lahon tuoksu. Pian päättyy elos juoksu. Pois kurjet lentävät. Lentävät lehdet puista. Oi, muista kuolemaa! Oi, lähtöpäiväs muista! Haihtuva tuokio: pois siirryt elämästä. Kuin kurjet kiitävät, pois kiidät maasta tästä, kuin lehdet liitävät, pois liidät tuulen myötä päin kuolon yötä.

LÄNNETÄR X - XI

187

Yritysten ja toimialojen kehittäjä

MB Rahastot Bulevardi 1 A, 00100 Helsinki Puh. 09 131 011 www.mb.fi

Vespa Finland Facebookissa

Maahantuoja:

Katso koko Vespa-mallisto ja valtuutetut Vespa-jälleenmyyjät www.sgnmotors.fi

UUDISTUVA. Metsä Group on reilusti metsäteollisuusyhtiö. Olemme johtava pakkauskartongin, pehmopaperin, sellun ja puutuotteiden tuottaja sekä puukaupan markkinajohtaja Suomessa. Tuotteemme ovat kestävän kehityksen kärjessä. Niiden pääraaka-aine on pohjoisissa metsissä vastuullisesti kasvatettu puu. Tuotteemme ovat täysin kierrätettäviä. Lisää innovatiivisia, vastuullisesti tuotettuja ratkaisuja osoitteessa metsagroup.fi

www.vespa.fi

LÄNNETÄR X - XI

189

KUNNIAJÄSENET

LÄNNETÄR X - XI

190

NUORUUDEN HURMAA JA KÄRSIMYSTÄ VAI AKATEEMISTA RIEMUA?

Kunniajäsen Elina Haavio-Mannilan ajatuksia osakunnasta ja yhteisöstä ennen ja nyt Teksti: Liisa Lähteenaho Varsinaissuomalaisen osakunnan satavuotisjuhlan aattona osakunnan kunniajäseneksi valittiin professori ja inspehtori emerita, valtiotieteiden tohtori Elina Haavio-Mannila. Mitä valittu kunniajäsen ajattelee osakuntalaisuudesta ja yhteiskunnasta?

Haavio-Mannilan nuoruus ja alkuajat osakunnassa Elina Haavio-Mannila aloitti opiskelunsa aikana, jona ei vielä puhuttu liian pitkistä opintoajoista tai akateemisesta työttömyydestä. Jos valmistuminen jostain syystä myöhästyi, syynä oli todennäköisesti ennen valmistumista saatu koulutusta vastaava työ. 1950-luvulla valtiotieteelliseen tiedekuntaan otettiin 300 uutta opiskelijaa vuodessa. Pääsykokeita ei ollut, valinta tehtiin ylioppilastodistuksen perusteella. Opetusta ja luentoja vähän, joten kaikkeen mahdolliseen opetukseen osallistuttiin. Pakollisia opintoja oli enemmän kuin nykyään – esimerkiksi julkisoikeutta oli pakko lukea, mutta latina oli pakollista vain humanisteille. Elina Haavio-Mannila on jo toisen polven inspehtoreja – hänen isänsä Martti Haavio (runoilija P. Mustapää) toimi VSO:n inspehtorina vuosina 19511956. Pohjanmaalle syntyneen mutta Yläneellä lapsuutensa viettäneen isänsä käskystä Elinakin liittyi opiskeluaikanaan Varsinaissuomalaiseen osakuntaan, vaikka silloinen poikaystävä ja monet opiskelutovereista olivatkin Eteläsuomalaisen osakunnan jäseniä, eikä Haavio-Mannila tuolloin kokenut omaavansa varsinaissuomalaista kotiseutuidentiteettiä. Haavio-Mannilan mukaan ESO tuntui aikanaan suurelta ja hienolta, mutta VSO oli pieni ja kodikas, ja ihmisiin oli helpompi tutustua. Elina

LÄNNETÄR X - XI

191 viihtyi osakunnassa hyvin ja toimi aikanaan osakunnan hallituksessa ja apuemäntänä (1952-56). ESO:ssa oli tuolloin enemmän kerhoja ja VSO:ssa kokouksia – mutta tanssejakin pidettiin, jopa kerran kuussa. Jo viisikymmentäluvun osakunnassa traditiot olivat arvossaan. Perinteitä kunnioitettiin ja vuosijuhlia juhlittiin. Ainejärjestöt olivat heikompia eikä niissä toimittu niin pitkään kuin osakunnissa. Ainejärjestöt olivat vähemmän perinteisiä, mutta voimakkaammin poliittisia – sosiologit ja muut valtiotieteilijät olivat vasemmistolaisia boheemeja eivätkä elitistisiä osakuntalaisia. Osakunnan inspehtorina Haavio-Mannila toimi vuosina 1972 – 78. Tanssia ei enää ollut niin paljon kuin nuoren Haavion aikana.

Vahva nainen ja edelläkävijä – tohtori, sosiologi, seksologi, professori Haavio-Mannila on arvostettu tutkija ja Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan ensimmäinen naisprofessori. Lisäksi hän on kuitenkin myös akateeminen julkkis – Haavio-Mannilan tutkimukset siitä, miten maa makaa, ovat laajasti tunnettuja. Arkipäivän seksuaalisuutta ja seksielämäkertoja tutkineen Haavio-Mannilan haastatteluja ja kommentteja näkee ja kuulee edelleen säännöllisesti mediassa. Kyseessä voi olla konferenssiesitelmä aiheesta Neuvostoliiton hajoamisen vaikutukset kansalaisten seksuaalisuuteen tai iltapäivälehtien artikkelit pikkujoulupettämisistä. Haavio-Mannilan identiteetti tieteentekijänä on ollut muuttuva. Vielä 1960-luvulla sosiologiaa pidettiin hyvin tärkeänä ja sosiaalitieteillä oli runsaasti yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tällä hetkellä taas filosofit, eivät niinkään valtiotieteilijät, ovat julkisuudessa — vaikka valtiotieteellinen tiedekunta on yhteiskunnallinen, ja tutkimustraditio on hyvin laaja. Toisaalta laajuus voi olla osasyynä julkisuuden vähenemiseen, tänä päivänä valtiotiede on pirstaleista ja yhteisyyttä on vähän. Monitieteisyys ja spesialismi voivat tuoda mukanaan hyvääkin, mutta Haavio-Mannila viittaa murheellisesti myös sosiologian klassikkoon Erik Allardtiin ja sanoo Allardtin poismenon vieneen yhteiskuntatieteiden yleisyyttä mukanaan.

LÄNNETÄR X - XI

192 Näkemyksiä ja kokemuksia naiseudesta Omien tietojensa mukaan Elina Haavio-Mannila saattaa edelleen olla valtiotieteellisen tiedekunnan ainoa elinikäinen professori. Varmaa on ainakin se, että HaavioMannila on aikanaan ollut ensimmäinen tiedekunnasta tohtoriksi väitellyt nainen ja naispuolinen professori. Haavio-Mannilan äiti kannusti tytärtään aikanaan kotitaloustieteelliselle linjalle maatalous-metsätieteellisen tiedekuntaan. Tyttärestä valtiotieteellinen tuntui kuitenkin hauskemmalta. Haavio-Mannila aloitti opintonsa lukemalla valtio-oppia, mutta vaihtoi sitten pääaineensa ihmisläheisempään ja elävämpään sosiologiaan ja sivuaineensa samasta perinteestä ja samoista klassikoista kumpuavaan sosiaalipolitiikkaan. Suomessa naisten opiskelu on nykyään yleistä. Haavio-Mannilan aikaan 1950-luvulla sosiologian opiskelijoista yli puolet oli miehiä, ja vain harvat naiset väittelivät. Monista sysistä Haavio-Mannila ei kuitenkaan ole tuntenut oloaan ainokaiseksi – yliopisto ja valtiotieteellinen tiedekunta olivat jossain määrin sukupuolettomia ja tasa-arvoisia jo viisi vuosikymmentä sitten. Toki 50-luvulla oikea naiseus käsitettiin monesti erilaiseksi kuin nykyään. Haavio-Mannila ei juurikaan ole ajatellut ”ainoan naisen” asemaansa. Tutkimus on ollut ja pysyy hänen sydämenasianaan. Vaikka Haavio-Mannila jäi eläkkeelle jo vuosia sitten, hänellä on edelleen tiedekunnan tarjoama työhuone ja hän tekee edelleen aktiivisesti tutkimusta.

Osakuntalainen Haavio-Mannilan mielestä yksi osakunnan rikkauksista on seniorijärjestö Maunu Tavastin kilta. Killan jäsenyyden myötä pysyy mukana osakunnan toiminnassa, ja voi pitää yhteyttä opiskeluaikaisiin ystäviin. Vaikka Haavio-Mannila ei ole viime vuosina enää juurikaan ollut mukana osakunnan toiminnassa, vuosijuhlat, itsenäisyyspäivät ja MTK:n retket ovat kuitenkin edelleen ohjelmassa. Haavio-Mannila muistelee lämmöllä kevättä 2006, jona järjestettiin kaksi hienoa ja arvokasta juhlaa: VSO täytti sata vuotta ja valtiotieteellisen tiedekunnan maisteri- ja tohtoripromootiossa Haavio-Mannila promovoitiin riemumaisteriksi. VSO:n satavuotisjuhlallisuuksia ja promootiota Haavio-Mannila pitää erityisen onnistuneina. Promootiot on traditionaalinen ja hieno juhla myös valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Ainejärjestöissä kulttuuri ja suhde perinteisiin on vaihdellut vuosikymmenten aikana poliittisen tilanteen mukaan. Haavio-Mannila pohtii, voisiko osakunnassa olla vastavoima nykyajan sirpaleisuuteen.

LÄNNETÄR X - XI

193

TIUKKA TASAVALTALAINEN Kunniajäsen ministeri Marjatta Väänäsen matka valtakunnan huipulle

Teksti: Satu Simelius Marjatta Väänänen (os. Kittilä) syntyi Jyväskylässä vuonna 1923, mutta hänen vanhempansa olivat kotoisin Varsinais-Suomen maaseudulta, isä Koski Tl:stä ja äiti Karinaisista. Marjatan ollessa kaksivuotias perhe muutti takaisin Turkuun. Marjatta Väänänen on kertonut pitäneensä lapsuusvuosiensa kotikaupunkia Turkua suuressa arvossa, erityisesti sen kulttuuritarjonnan ja historian vuoksi. Ei siis ihme, että Marjatta liittyi Helsingin yliopistossa Varsinaissuomalaiseen osakuntaan, vaikka perhe olikin muuttanut Helsinkiin Marjatan ollessa 8-vuotias. Nuorempana Marjatta vietti paljon aikaa Kittilän perheen kotitilalla Kosken Kittilän kylässä, ja siellä hän viettää myös vanhuusvuosiaan. Osakunnassa Marjatta Väänänen toimi esimerkiksi apuemäntänä ja Maininkeja-julkaisun toimittajana. Myöhemmin hän toimi Maunu Tavastin Killan oltermannina. Marjatta valittiin osakunnan kunniajäseneksi vuonna 2006. Marjatta opiskeli Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja saksaa. Hän valmistui maisteriksi vuonna 1950 ja meni samana vuonna naimisiin agronomi Jouko Väänäsen kanssa. Pariskunta sai kolme lasta ja lastenhoidon lisäksi Väänänen työskenteli freelance-toimittajana, teatteriarvostelijana sekä tiedottajana.  Politiikka on ollut mukana Väänäsen elämässä monin tavoin. Hänen toimittaja-isänsä työskenteli maalaisliittolaisissa lehdissä ja myöhemmin Maalaisliiton päääänenkannattaja Suomenmaan päätoimittajana. Lisäksi turkulainen maalaisliiton kansanedustaja Einari Karvetti asui Marjatan kotona, kun tämä oli koululainen. Ylioppilaana Marjatta kirjoitti tekstejä Maalaisliiton lehtiin ja oli mukana perustamassa Maalaisliiton naisosastoa Helsinkiin vuonna 1946. Kaiken lisäksi Marjatan anoppi Hilja Väänänen valittiin kansanedustajaksi vuonna 1951 Savosta. Marjatta Väänänen valittiin eduskuntaan vuonna 1975, ja hän toimi Keskustan kansanedustajana aina vuoteen 1991 saakka. Hän toimi toisena opetusminis-

LÄNNETÄR X - XI

194 terinä 1972–75, opetusministerinä 1976–77, toisena sosiaali- ja terveysministerinä 1982–83, kansanedustajana 1975–91 sekä tasavallan presidentin valitsijamiehenä 1978 ja 1982. Hän sai ministerin arvonimen vuonna 1994.

Tiukkaotteinen ministeri ja naisasianainen Väänänen oli Johannes Virolaisen niin sanotun V-linjan keskeinen poliitikko Keskustapuolueen sisällä. Kalevi Sorsan hallituksessa kulttuuriministerinä toiminut Väänänen tuli tunnetuksi taistolaisen kulttuurin vastustajana. Omien sanojensa mukaan hän kuitenkin toimi omaehtoisen kulttuurin edistäjänä “Ei se ollut niinkään poliittista taistelua äärivasemmistoa vastaan. Ensisijaisesti se tarkoitti sitä, että päästiin pääkaupunkijohtoisesta kulttuurihallinnosta valtakunnalliseen, kaikki maakunnatkin käsittävään hallintoon. Se merkitsi kulttuuri- ja sivistysolojen huomattavaa kehittämistä.”  Väänänen leikkasi omalla ministerikaudellaan Kansan sivistystyön liiton ja Työväen sivistysliiton määrärahoja. Hän selitti leikkauksia sillä, että rahoitusosuuksia oli kasvatettu aiempien vasemmistolaisten ministereiden aikaan liian suuriksi ja että kulttuurirahoja käytettiin vallankumouksen edistämiseen. Keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen toimi hallituksessa valtiovarainmininisterinä, ja hänen tehtävänään oli pitää välit hyvinä myös sosiaalidemokraattien pääministeri Kalevi Sorsaan. Siksi Virolaisen tukijana tunnettu Väänänen kävi monet näkyvämmät taistelut vasemmistolaista politiikkaa vastaan hallituksessa. Väänästä alettiinkin

LÄNNETÄR X - XI

195 kutsua, lähinnä porvaripuolueiden kannattajien joukossa, “hallituksen ainoaksi mieheksi”. Keskustapuolueen naisten puheenjohtajana 1971–1985 toiminut Väänänen sanoi keväällä 2013 kokeneensa nimityksen “tunnustukseksi”. Väänästä yritettiin myös houkutella puolueen puheenjohtajakisaan kun tyytymättömyys Virolaista kohtaan oli kasvanut 1980 Turun puoluekokoukseen mennessä. Väänänen ei kuitenkaan suostunut Virolaisen vastaehdokkaaksi, koska piti tätä “kumppanina ja toverina” ja koska ei uskonut, että puolue olisi voinut valita naisen puheenjohtajaksi, “se paikka kuului edelleen miehelle”.  Naisasialiikkeessä Väänänen oli ollut tiiviisti mukana jo 1950-luvun alussa Naisjärjestöjen Keskusliiton (NKL) hallituksessa. NKL:n puheenjohtajana Väänänen otti kantaa niin naisten edustukseen kunnallishallinnossa kuin naisten uramahdollisuuksiin kirkossa ja puolustusvoimissa. Opetusministerinä Väänänen kantoi huolta ruotsinsuomalaisten siirtolaisten lasten saamaan koulutukseen Ruotsissa. Väänänen pyrkikin lisäämään suomenkielistä opetusta Ruotsissa, Ruotsin vastustuksesta huolimatta. Toimiessaan sosiaali- ja terveysministerinä Väänänen 1982–1983 hän tuli tunnetuksi erityisesti niin sanotun äidinpalkan kannattajana. Järjestelmä on sittemmin tullut tunnetuksi kotihoidontukena, ja siitä säädettiin lailla vuonna 1985. Väänänen koki vasemmiston ajaman kunnallisen päivähoidon eriarvoistavana, kun vähävaraisemmat perheet oli pakotettuja laittamaan lapset ulkopuoliseen hoitoon ja vain varakkaammilla perheillä oli mahdollisuus hoitaa lapsia kotona. Väänäsen ajattelumallissa kaikille maksettaisiin “äidinpalkkaa” ja perhe voisi päättää, käyttääkö rahan kotihoitoon vai kunnalliseen päivähoitoon.  Marjatta Väänänen koki poliittiseksi tehtäväkseen puolustaa kansanvaltaista tasavaltalaisuutta. Lukiolaisena hän haastoi koulunsa avoimen äärioikeistolaisia Isänmaalliseen kansanliikkeeseen kuuluvia opettajia ja ministeriaikoinaan äärivasemmistolaisia taistolaisia ja muita vallankumouksellisia. 2010-luvun haastatteluissa hän on usein painottanutkin, miten hienoa on, että Suomessa poliittinen elämä on muuttunut melko tasaiseksi. Väänänen on arvostettu hahmo puolueensa nykytoimijoiden keskuudessa, ja hän on vaikuttanut merkittävästi koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Pääasialliset lähteet: Karina Jutila, Matti Simula ja Heikki Vento (toim.) Johannes Virolainen 1914-2000, Otava 2013 Ritva Palmunen: Aitan polulta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi, Keskustalaisen naisliikkeen toimintaa 19061985, IS Paino Iisalmi 1992 Hannu Lehtilän haastattelu sarjasta Eduskunnan naisia: Marjatta Väänänen 17.7.2014 (Yle Areena)

LÄNNETÄR X - XI

196

TASAVALLAN PRESIDENTISTÄ VARSINAISSUOMALAISEN OSAKUNNAN KUNNIAJÄSEN Teksti: Hanna-Ilona Härmävaara Osakunta kutsui tasavallan presidentti Sauli Niinistön kunniajäsenekseen kokouksessaan 16.9.2015. Tasan viisi kuukautta myöhemmin, tiistaina 16.helmikuuta, osakunnan edustajat vierailivat presidentinlinnassa luovuttamassa kunniajäsenkirjan ja kutsumassa presidentin mukaan yhteisöön. Kunniajäsenvalinnallaan osakunta halusi osoittaa kunnioitustaan Salosta kotoisin olevaa tasavallan presidenttiä kohtaan osakunnan 110. juhlavuotena. Niinistön valintaa puolsi myös se, että vuonna 2010 osakunnan kuntailtavieraana ollessaan Sauli osoittautui varsin osakuntamyönteiseksi. Presidentin toiveesta kunniajäsenkirja luovutettiin Presidentinlinnassa, johon osakunnan edustusjoukko sai 20 minuutin audienssin. Edustusjoukoksi muodostui inspehtori Seppo Villa, kuraattori Hanna-Ilona Härmävaara, emäntä Roosa Rantala, sihteeri Katariina Kunnaton ja vanhintenneuvoston edustaja Matti Lehto. Linnassa vierailu oli elämys. Osakunnan delegaation otti vastaan ensin ad-

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö • • • • • • •

Syntynyt 24.elokuuta 1948 Salossa Koulutus: oikeustieteen kandidaatti (1974), varatuomari (1977) Kansanedustajana (Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä) 21.3.1987–18.3.2003 ja 21.3.2007–19.4.2011 Oikeusministeri 1995–1996,valtiovarainministeri 1996–2003 Euroopan investointipankin varapääjohtaja 2003–2007 Eduskunnan puhemies 2007–2011 Tasavallan presidentti 1.3.2012 alkaen

jutantti, joka antoi selkeät ohjeet vierailun toteuttamiseen. Kun keltaisen salin ovet

LÄNNETÄR X - XI

197 avautuivat, osakunnan tuore kunniajäsen seisoi ovista noin kahden metrin päässä, aivan kuten adjutantti oli ennalta kuvannut. Kättelimme presidentin sisään tullessamme ja asetuimme puolikaareen, jossa hoidimme sekä kunniajäsenkirjan luovuttamisen että presidentin kanssa seurustelun. Presidentti Niinistö oli selvästi ilahtunut ja otettu kunniajäsenyydestään, ja erityisesti hänen mieltään tuntui lämmittävän pääsy osakunnan hienojen kunniajäsenten joukkoon. Vierailun aikana tuore kunniajäsen perehdytettiin osakunnan nykykuulumisiin hänen tarjoamaansa naantalilaista omenamehua siemaillen. Niinistö kyseli kaikenlaista osakunnasta ja opiskelijoiden arjesta, ja inspehtori ja presidentti pääsivät suorastaan kollegiaaliseen yhteyteen oikeustieteen opintojen viimeisistä kehityssuunnista jutustellessaan. Osakunnan delegaation ansioksi tulee laskea sekin, että saimme presidentin muutaman kerran nauramaan – juttujen veistelystä nimittäin vastasi kuraattori, kun taas inspehtori pidättäytyi huonoimpien vitsiensä kerronnasta. Kun kaksikymmenminuuttinen oli lopuillaan, emäntä vielä ojensi osakunnan kahvikupin ja seniori Lehto osakunnan haukiheijastimet. Kahvikupin sanoimme symboloivan paitsi osakuntaa myös kuntailtoja: toivotimme presidentin tervetulleeksi kahvittelemaan osakunnalle milloin tahansa. Myös haukiheijastinpari tuntui olevan mieleinen lahja, ja erityisen hyvin Niinistö lohkaisi heijastimen sopivan puo-

LÄNNETÄR X - XI

198 lisolleen Haukiolle. Toivomme siis presidenttiparin vielä löytävän tiensä osakunnalle, ja toivottavasti he tulevat paikalle heijastimet turvallisesti heiluen! Kun presidentti oli hyvästellyt meidät toivottaen hyvää jatkoa ja menestystä sekä koko osakunnalle että kullekin delegaation jäsenelle erikseen, pysähdyimme hetkeksi keltaisen salin viereiseen odotushuoneeseen kirjoittamaan nimemme vieraskirjaan. Koska huone oli kaunis ja sen seinillä suuria peilejä, otimme delegaatiostamme peiliselfien. Se oli inspehtorillemme ensimmäinen laatuaan. Joka tavalla ikimuistoinen vierailu siis.

Presidentti Sauli Niinistö on myös vieraillut osakunnassa

LÄNNETÄR X - XI

199

IN MEMORIAM

LÄNNETÄR X - XI

200

MAURI VEIKKO LUUKKALA 1936–2002

Teksti: Heikki Kallio Luokkatoverini ja ystäväni Mauri Luukkala syntyi Turussa 14.12.1936 hovioikeudenneuvoksen perheeseen. Ylioppilaaksi hän pääsi Turun lyseosta, Ressusta, vuonna 1955, ja reserviupseerikoulun hän suoritti vuonna 1956. Vuonna 1965 Mauri väitteli Turun yliopistossa filosofian tohtoriksi fysiikan alalta. Sitä ennen hän oli vaimonsa Riitan kanssa jo saattanut maailmaan kaksi poikaa, Vesa-Veikon ja Veli-Veikon. Ennen aloilleen asettumistaan Mauri Luukkala vieraili vielä tutkijana ulkomailla: tutkijafyysikkona Zürichissä ja muualla Euroopassa sekä pari vuotta tutkijana Stanfordin kuuluisassa yliopistossa Kaliforniassa. Turun yliopiston fysiikan dosentiksi hänet nimitettiin vuonna 1967. Mauri Luukkala oli Helsingin teknillisen korkeakoulun apulaisprofessori vuosina 1967–1972 ja Helsingin yliopiston fysiikan professori vuodesta 1972 lukien kuolemaansa asti. Mauri Luukkalan tieteellisten julkaisujen määrä on pitkälti toista sataa, ja hän sai useita patentteja keksinnöilleen. Luottamustehtäviä Luukkalalla oli paljon. Hän toimi puheenjohtajana, hallituksen jäsenenä ja muissa merkittävissä tehtävissä Instruments of Technology Oy:ssä, Soundek Oy:ssä, ja Lasertek Oyssä, Professoriliitossa, Suomen Fyysikkoseurassa ja monessa muussa yhteisössä. Hänet kutsuttiin myös Suomalaisen Tiedeakatemian ja Teknillisten Tieteiden Akatemian jäseneksi. Vuonna 1984 kauppa- ja teollisuusministeriö myönsi hänelle tunnustuksena Suomen keksintöpalkinnon. Varsinaissuomalaisen osakunnan inspehtori Mauri Luukkala oli vuosina 1983–1989. Osakunnassa hän oli hyvin suosittu. Ensin osakuntaan tuli hänen lahjoituksenaan sähköliesi ja myöhemmin selvää rahaa osakunnan tarpeisiin. Hänen muotokuvaansa paljastettaessa vuonna 1991 osakunnan kuraattori Elina Nissi totesi puheessaan, että Luukkala on erinomainen esimerkki tieteentekijästä, jolla on kyky yhdistää teoria ja käytäntö teollisuutta ja koko yhteiskuntaa hyödyttävällä tavalla. Henkilökohtaisesti muistan Maurin luokkatoverina, jota suuresti arvostin. Luokkamme oli hyvin aktiivinen ja äänekäs, mutta Mauri ei osallistunut luokan levottomuuksiin. Hän seurasi arvokkaasti tilannetta syrjästä eikä koskaan menettänyt

LÄNNETÄR X - XI

201 rauhallisuuttaan. Mauri olikin yksi luokan hiljaisista ”neroista”, joka yleensä aina tiesi vastauksen siihen, mitä opettaja kysyi. Maurin suurena intohimona ja harrastuksena oli purjehdus. Hän toimi vuosina 1992–93 Espoon pursiseuran kommodorina. Tapasin hänet usein oman pursiseurani Helsingfors Segelklubbenin satamassa odottamassa innokkaana purjehduskilpailujen tuloksia. Purjehdus myös vei Mauri Luukkalan mennessään. Gotland rund -kilpailu oli kesällä 2002 lopuillaan, ja kovassa myötätuulessa vene kääntyilee usein holtittomastikin. Mauri putosi veneestä avomerellä. Häntä ei paikalle saadusta helikopterista huolimatta enää saatettu pelastaa. Meri vei uskollisen ystävänsä.

LÄNNETÄR X - XI

202

OLAVI LÄHTEENMÄKI 1909–2006

Teksti: Arto Lampinen Olavi Lähteenmäki syntyi Turussa, jossa hänen isänsä toimi ratsupoliisina viime vuosisadan alussa. Hänen perheensä muutti kuitenkin jo Olavin lapsuusvuosina Metsämaalle, nykyiseen Loimaan kaupunkiin, josta isä oli hankkinut torpan. Nuoren Olavin lahjakkuus pantiin varhain merkille, ja hänet lähetettiin oppikouluun Loimaalle, vaikka se tiesi melkoista uhrausta pienviljelijäperheen niukoista varoista. Lukioon Olavi lähti Turun Suomalaiseen Yhteiskouluun, josta hän pääsi ylioppilaaksi 1929. Hän on itse kertonut, kuinka Loimaan kaltaisessa agraariyhteiskunnassa oppikouluun, varsinkin lukioon, menemistä pidettiin vieroksuttavana herraksi pyrkimisenä, joka lähinnä kuului vain kaupunkilaisille. Ylioppilastutkinnon saavuttaminen oli enemmän riippuvainen vanhempien asuinpaikasta ja taloudellisista mahdollisuuksista kuin lasten lahjakkuudesta ja taipumuksista. Turun Suomalaisella Yhteiskoululla, sen opettajilla ja koulun hengellä oli suuri vaikutus Olavi Lähteenmäen myöhempään elämään. Rehtori Wuorelan voimakas isänmaallinen ajattelutapa iskostui nuoren lukiolaisen mieleen. Myös kouluja luokkatoverit harrastuksineen olivat tuki ja turva vaatimattomassa koulukortteerissa asuvalle maalaispojalle. Yhteiskoulu olikin Lähteenmäelle aina ”meidän koulumme”, jonka tiloihin hän mielellään palasi luokkakokouksien ja muiden tapahtumien merkeissä. Hän kuului koulun johtokuntaan lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ja tuli, koulun ylläpito-oikeuden siirryttyä Turun kaupungille, lähes itseoikeutetusti sen kannatusyhdistyksen puheenjohtajaksi. Myöhemmin hänet kutsuttiin yhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi. Lähteenmäki oli myös koulun entisten oppilaiden yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja ja kunniajäsen. Kouluaikana Olavi Lähteenmäellä oli harrastuksia ahkeran opiskelun ohella. Hän piti elämänsä loppuun asti huolta fyysisestä kunnostaan. Loimaalla pesäpallo tarjosi erinomaiset mahdollisuudet kunnon kehittämiseen, olihan Loimaan Palloilijat lajin maakuntamme ykkösseura. Lähteenmäki liittyi myös suojeluskunnan poikaosastoon, myöhempiin sotilaspoikiin, jonka soittokunnassa hänen instrumenttinsa

LÄNNETÄR X - XI

203 oli baritonitorvi. Suojeluskuntaperinteiden vaaliminen olikin Lähteenmäen sydäntä lähellä aina hänen kuolemaansa asti. Helsingin yliopistossa Olavi Lähteenmäki kirjoittautui teologiseen tiedekuntaan. Elämänuran lähtökohtana olivat kodin ja koulun antamat henkiset eväät sekä omakohtaisesti eletyt kevään 1918 tapahtumat. Tuolta ajalta hän muisteli, kuinka perhe lähti maaseudulle punaisten miehittämästä Turusta. Tuomiokirkon ohi ajettaessa joku aikuinen kertoi punakaartin suunnittelevan muun muassa kirkon räjäyttämistä. Tämä tieto iskostui 8-vuotiaan pojan mieleen: On tärkeää estää väkivallan käyttö kansakunnan sisäisissä suhteissa ja rakentaa tulevaisuus kristillisen elämänkatsomuksen ja suomalaiskansallisten perusarvojen varaan. Lähteenmäki suoritti teologisen erotutkinnon 1934, ja hänet vihittiin papiksi 1936. Varsinaissuomalainen osakunta sai Olavi Lähteenmäestä heti aktiivisen jäsenen. Osakunta oli silloin, paljon enemmän kuin nykypäivänä, maaseudulta tulleiden ylioppilaiden pääkaupunkikoti. Lähteenmäki toimi osakunnan historioitsijana ja sihteerinä V. J. Sukselaisen kuraattorikautena. Vuonna 1934 hänestä tuli Sukselaisen seuraaja. Toimiminen ylioppilasjärjestöjen johtotehtävissä ei ollut kovin tavallista teologeille, mutta jo kuraattoriksi valitseminen osoitti, että Lähteenmäen organisaatiokykyä ja henkisiä ominaisuuksia arvostettiin. Vuonna 1936 Lähteenmäki jätti kuraattorintehtävät mutta jatkoi muuten toimintaansa ylioppilasjärjestöissä. Akateeminen Karjala-Seura oli osakunnan ohella Olavi Lähteenmäen nuoruusajan toimintakenttä. Se oli luonnollista, sillä useimmat aktiiviset osakuntalaiset kuuluivat seuraan. Lähteenmäki oli seuran valajäsen 1115. Yliopiston suomalaistamispyrkimys, maanpuolustustahto ja heimoaate olivat asioita, jotka herättivät ylioppilaat toimintaan. Myös Helsingin yliopiston ylioppilaskuntaa johdettiin 1930-luvulla AKS:n hengessä. Niinpä oli selvää, että Lähteenmäen kykyjä käytettiin myös ylioppilaskunnan tehtävissä. Hän toimi useaan otteeseen HYY:n hallituksen jäsenenä ja oli ylioppilaskunnan varapuheenjohtaja 1935 ja puheenjohtaja 1936. Tehtävissä hän sai sekä kokemusta että suhteita, jotka olivat tärkeitä hänen myöhemmälle toiminnalleen. Lähteenmäki pysyi uskollisena AKS:lle ja sen aatteille myös vuonna 1932, jolloin monet varsinaissuomalaiset entiset seuran johtohenkilöt sisäisien riitaisuuksien vuoksi siitä erosivat. AKS:n varapuheenjohtajana Lähteenmäki oli vuodesta 1939 ja sen neuvottelukunnan jäsenenä seuran lakkauttamiseen asti. On sanottu, että Olavi Lähteenmäki oli monilahjakkuus. Yhtenä ilmentymänä tästä oli se, että hän opiskelunsa ja järjestötoimintansa ohella musikaalisesti lahjakkaana osallistui aktiivisesti Ylioppilaskunnan Laulajien toimintaan ja oli kuoron mukana sen pitkällä Euroopan kiertueella 1935, jolloin Roomassa esiinnyttiin muun muassa Benito Mussolinille. Ulkomaanmatkailu oli tuohon aikaan vielä opiskelijalle tai vastavalmistuneelle harvinaista ylellisyyttä. Lähteenmäki oli myös erinomainen piirtäjä. Sadoissa vieraskirjoissa ympäri maata voidaan tänä päivänäkin ihailla hänen aiheeseen ja ajankohtaan liittyviä sattuvia piirroksiaan. Hänen kotonaan järjestetyil-

LÄNNETÄR X - XI

204 lä aterioilla oli kunkin vieraan kohdalla viime vuosiin saakka isännän omakätisesti piirtämä nimikortti, joka heti loi pöytään juhlatunnelmaa. Lähteenmäen osakuntakaudelta on erityisesti mainittava hänen siteensä virolaiseen Korporaatio Rotaliaan. Hän oli yhdessä Lauri Postin kanssa ensimmäisenä solmimassa suhteita Rotaliaan Tartossa syksyllä 1932. Käynti johti edelleen voimassa olevan ystävyyssopimuksen solmimiseen seuraavana vuonna. Neuvostoliiton miehitettyä Viron joutui Rotalia lopettamaan toimintansa, mutta se jatkoi sitä sodan jälkeen eri länsimaissa. 1960-luvulle tyypillisenä ilmiönä todettakoon Lähteenmäen, Sukselaisen ja eräiden muiden VSO:laisten vierailusta Rotalian 50-vuotisjuhlissa Tukholmassa syntynyt kohu presidentti Kekkosen syyttäessä erityisesti Sukselaista harkitsemattomasta yhteydenpidosta emigranttijärjestöön. Lähteenmäki korosti aina virolaissuhteiden merkitystä ja oli onnellinen saadessaan vierailla Maunu Tavastin Killan mukana Rotaliassa Tartossa 1999 Viron uudelleen itsenäistyttyä. Lähteenmäen Rotaliassa nauttimasta arvostuksesta on osoituksena se, että korporaation lippu oli läsnä hänen hautajaisissaan. Hautajaispäivänä toimeenpantiin Rotalian talossa Tartossa suruliputus. Papiksi Lähteenmäki vihittiin 1936, minkä jälkeen hän toimi ylimääräisenä pappina Sörnäisten suomalaisessa seurakunnassa. Hän oli myös Suomen pyhäkouluyhdistyksen pääsihteeri. 1943 hän sai nimityksen Töölön seurakunnan apulaiseksi. Maanpuolustustyöhön Lähteenmäki osallistui Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin kenttäpappina. Suojeluskuntaväen ja lottien keskuudessa Lähteenmäki nautti arvostusta, mistä on yhtenä osoituksena se, että hän, vain 30-vuotiaana, oli pääpuhujana Lotta Svärd -yhdistyksen viimeisiksi jääneillä valtakunnallisilla lottapäivillä Hämeenlinnassa 1939. Puolustusvoimain palvelukseen Lähteenmäki kutsuttiin heti sodan vaaran uhatessa syksyllä 1939. Hänet määrättiin Päämajaan sotarovastin, sittemmin kenttäpiispan, lähimmäksi apulaiseksi ja kirkollisasiain toimiston päälliköksi. Puolustusvoimien hengellisen huollon järjestelyt olivat tuolloin vielä pahasti kesken. Lähteenmäki on kertonut, kuinka hämmästys oli suuri, kun sotarovastin toimiston materiaalin sisältänyt arkku avattiin, ja sieltä löytyi vain muutama punaisella ristillä varustettu käsivarsinauha. Koko toiminta oli nopeasti organisoitava, jolloin Lähteenmäen järjestelykyvystä oli suurta hyötyä. Valtava ponnistus oli koko maailmassakin ainutlaatuinen kaatuneiden kuljettaminen haudattavaksi kotiseudulleen. Jatkosodassa Lähteenmäki toimi Päämajan kirkollisasiain toimiston päällikkönä vuoteen 1943. Kenttäpiispan mukana suorittamillaan tarkastuskäynneillä hän kertoi raskainta olleen, kun kaatuneiden kokoamispaikoilta joutui kohtaamaan viimeisen taistelunsa taistelleita AKS- ja osakuntatovereitaan. Sotilaspapin tehtävissä hän luonnollisesti joutui suorittamaan myös kirkollisia toimituksia. Metsämaalla hän keväällä 1943 siunasi useita sankarivainajia, joiden joukossa oli kaksi hänen veljeään.

LÄNNETÄR X - XI

205 Sodan jälkeen Lähteenmäki palasi virkaansa Töölön seurakuntaan ja toimi samalla muun muassa Kirkkokansan kalenterin toimittajana. Hän suoritti yliopistossa filosofian kandidaattitutkinnon 1945 ja väitteli 1955 teologian tohtoriksi aiheena ”Sexus und Ehe bei Luther”. Sodan jälkeen aukeni myös hänen varsinainen elämänuransa opettajana ja kasvattajana. Maahan oli perustettu kaksi väliaikaista opettajakorkeakoulua, toinen Helsinkiin ja toinen Turkuun. Lähteenmäestä tuli Helsingin opettajakorkeakoulun uskonnon opettaja 1948 ja lehtori seuraavana vuonna. Turun opettajakorkeakoulun rehtoriksi sekä kasvatusopin ja etiikan opettajaksi hän siirtyi 1953 ja toimi tässä tehtävässä eläkkeelle siirtymiseensä asti 1972. Liioittelematta voidaan todeta, että korkeakoulun vakinaistaminen oli pääasiassa Olavi Lähteenmäen ansiota. Piispa Erkki Kansanaho on kirjoittanut, että oppilaat muistavat Lähteenmäen aina sympaattisena, oikeudenmukaisena ja heidän parastaan edistäneenä henkilönä, joka määrätietoisesti toimi korkeakoulun hyväksi. Lähteenmäki sai professorin arvonimen 1968. Majuriksi reservissä hänet ylennettiin 1967. Hänelle myönnettiin monien sodanaikaisten kunniamerkkien lisäksi Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan komentajamerkki sekä II luokan Vapaudenristi rauhanajan ansioista. Aktiivinen kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin vei Olavi Lähteenmäen myös politiikan pariin. Yhtenä pontimena oli varmasti kiinnostus kirkkoa, koulua ja kasvatusta koskeviin asioihin. Häntä ei hätkähdyttänyt vasemmiston vaatimus pappien poistamisesta politiikasta, vaikka vaatimus sai tukea joiltakin kirkon johtajiltakin. Loistavan huumorintajun omanneella Lähteenmäellä oli loppuun asti olohuoneensa seinällä Kari Suomalaisen piirros taiteilijan Kansallisen Kokoomuksen symboliksi nostamasta kypäräpäisestä papista, jonka hahmoon hän mielihyvin sanoi samaistuvansa. Olavi Lähteenmäkeä on poliitikkona luonnehdittu arvokonservatiiviksi, joka edusti vanhaa, kokoomuslaista isänmaallista kantaa. Hän oli henkilönä sympaattinen, joviaali ja sovitteleva, joka tuli hyvin toimeen myös poliittisten vastustajiensa kanssa. Termi ”herrasmiespoliitikko” sopi hänelle erityisen hyvin. Lähteenmäki kuului siihen poliitikkopolveen, jolla oli mahdollisuus toimia politiikassa merkittävän päätoimen ohella. Hän tuli myös poliittiseen toimintaan mukaan suhteellisen iäkkäänä, lähes 50-vuotiaana. Elämänkokemusta ja johtotehtäviä oli siis takana merkittävästi enemmän kuin suoraan koulunpenkiltä tai kesken opintojen yhteisiä asioita hoitamaan lähtevillä nuorilla. Nuorten esiinmarssiin hän kuitenkin suhtautui ennakkoluulottomasti, vaikka näkemyserot joskus olivat kovinkin jyrkät. Lähteenmäki ei koskaan ollut julkkis. Itsensä korostaminen oli hänelle vierasta, ja julkisuuteen hän tuli vain ajamiensa asioiden kautta, joista esimerkkinä voi mainita peruskoulu-uudistuksen sekä siihen liittyvän kysymyksen yksityisten oppikoulujen asemasta, jonka hän ehdottomasti tahtoi turvata.

LÄNNETÄR X - XI

206 Eduskuntatyötä ei parhaalla tahdollakaan voitu kutsua säännölliseksi. Siihen osallistuminen vei asianomaisen pitkiksi ajoiksi pois kotipaikkakunnaltaan, minkä lisäksi tulevat viikonloppuisin ja muina vapaa-aikoina järjestetyt kokous- ja esitelmämatkat. Olavi Lähteenmäen kohdalla toimintaa hankaloitti se, ettei hän koskaan hankkinut ajokorttia eikä siksi myöskään autoa. Julkisia kulkuneuvoja käyttäen matkat sitten venyivät usein pitkälle iltaan ja yöhön. Hyvä fyysinen kunto auttoi kuitenkin kestämään rasitukset. Muistan, kuinka kerran eräässä kansanedustajille järjestetyssä tilaisuudessa Aulangolla ohjelmaan kuului myös aamulenkki. Me nuoremmat olimme varustautuneet ulkoiluvaatteilla ja lenkkitossuilla, mutta Lähteenmäeltä ne olivat jostain syystä unohtuneet. Urheasti hän kuitenkin juoksi lenkin muiden mukana pukeutuneena valkoiseen paitaan, tummiin housuihin ja nahkapohjakenkiin. Vauhti oli sellainen, että meillä nuoremmilla oli täysi työ pysyä perässä. Vuosien varrella Lähteenmäki joutui mukaan lukuisiin ammattiansa ja politiikkaa sivuaviin luottamustehtäviin. Näistä mainittakoon kirkolliskokouksen jäsenyys 1951 ja 1958, Kirkko ja valtio-komitean jäsenyys, Mannerheimin lastensuojeluliiton, Suomen kirkon pappisliiton, Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön, Luther-opiston, Kirkon opintokeskuksen sekä Pohjoismaisen Kulttuurirahaston johtotehtävät sekä teologille harvinainen Alkon hallintoneuvoston puheenjohtajuus. Hän kuului myös Turun Seudun Osuuspankin hallintoneuvostoon. Eläkevuosinaan Olavi Lähteenmäki ei juuttunut kiinni lukuisiin luottamustoimiinsa vaan luovutti ne sopivan tilaisuuden tullen nuorempiin käsiin. Puuhaa hänelle silti riitti yllin kyllin. Hän kokosi pitkän elämänsä varrelta kertyneet valokuvat kronologisesti ja aiheen mukaan järjestettyihin kansioihin, joita mielellään näytti vierailleen. Hän tallensi myös vuosien varrelta kertyneen merkittävän asiakirja-aineiston Turun Maakunta-arkistoon. Eläkkeellä Lähteenmäellä oli aikaa myös matkailuun. Historia kiinnosti häntä vielä vanhanakin. Eräällä matkalla olin mukana hartaassa kuulijakunnassa Wittenbergin linnankirkon ovella, kun hän arvostettuna Luther-tutkijana kertoi uskonpuhdistuksen liikkeellelähdöstä tältä samalta paikalta. Sporttiklubi Huru-Ukot oli Lähteenmäen eläkevuosien tärkeä harrastus. Tämän, yli 70 vuotta toimineen vanhojen herrojen kuntokerhon toiminnassa hän oli mukana täysin voimin aivan viime vuosiin saakka. ohjelmaan kuului viikoittaisten kävelylenkkien lisäksi myös jokavuotinen hiihtoretki Lappiin, viime vuosina Saariselälle. Paria viime vuotta lukuun ottamatta Lähteenmäki, toveripiirissä Pransu, oli innokkaasti mukana. Jos hiihtolenkit viimeisinä vuosina jonkin verran lyhenivätkin, oli iltojen ilona kuitenkin pokeripöytä, jonka ääressä Pransu voitonriemuisesti katsasti voittamiaan pennejä tai senttejä. Hän oli tässäkin seurassa ystävä vailla vertaa. Huru-Ukkojen joululounaalla Pransu itseoikeutetusti aloitti virret sekä luki jouluevankeliumin. Pääsiäissunnuntain aamuna oli jokaiselle lenkkeilijälle varattu Pransun maalaama, saajan nimellä varustettu pääsiäismuna.

LÄNNETÄR X - XI

207 Olavi Lähteenmäki avioitui oppi-isänsä, professori Antti Jaakko Pietilän tyttären Kaarinan kanssa vuonna 1936. Avioliitosta syntyi neljä tytärtä. Puolison kuoltua 1989 Lähteenmäki meni 1991 naimisiin Sirkka Jokisen (o.s. Sonck) kanssa. Sirkan tarmokas ja hellä huolenpito mahdollisti sen, että paria viimeistä sairaalaviikkoa lukuun ottamatta Olavi saattoi asua kotonaan. Hän antoi viimeisen haastattelunsa Turun Sanomiin kolme viikkoa ennen kuolemaansa korostaen poliittista yhteistyötä yli puoluerajojen pienen kansan menestymisen edellytyksenä. Osakunnalla oli aina paikka hänen sydämessään viimeisiin elonpäiviin asti. Maunu Tavastin Killan jäsenenä hän varsinkin Helsingissä oleskellessaan seurasi aktiivisesti hänelle rakkaan yhteisön toimintaa. Kaikki läsnä olleet muistavat sen sytyttävän puheen, jonka Lähteenmäki piti Vanhalla ylioppilastalolla osakunnan 95-vuotisjuhlissa 2001. Se lienee yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista esityksistä osakunnan historiassa, vaikka sairaus oli oleellisesti heikentänyt puhujan ennen niin kantavaa ja kaunista ääntä. Aatteen palo oli kuitenkin entisellään. Vielä muutamaa kuukautta ennen osakuntamme 100-vuotisjuhlaa keskustelimme Olavin ja hänen perheensä kanssa hänen mahdollisesta osallistumisestaan, mutta väsymys oli jo vienyt voimat. Tervehdyksensä hän kuitenkin halusi välitykselläni tuoda. Varsinaissuomalaisen osakunnan kunniajäsen ja entinen kuraattori, professori Frans Olavi Lähteenmäki kuoli Turussa kesäkuun 22. päivänä 2006.

LÄNNETÄR X - XI

208

TEUVO LARMI 1924–2006

Teksti: Rauno Alatalo ja Kirsi Oksanen Larmin veljesten, Teuvon ja Taunon, isä oli käynyt Turun lyseota, mutta poikien korkeamman koulutuksen perusta luotiin ”spinnhuusin” talossa, Turun klassillisessa lyseossa. Koulunkäynti jäi kuitenkin kesken, kun isänmaa kutsui. Teuvo lähti vapaaehtoisena puolustamaan maataan, mutta olosuhteet osoittautuivat liian koviksi nuorelle lukiolaiselle, ja Teuvo joutui sairaalahoitoon. Tämä kokemus vaikutti hänen myöhemmän erikoistumisensa ja tutkimuksensa valintaan. Ylioppilaan paperit Teuvo Larmi sai vuonna 1943, ja kuusi vuotta myöhemmin hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi. Opiskeluaikanaan Teuvo toimi Varsinaissuomalaisessa osakunnassa vähäisemmissä tehtävissä, kuten laulunjohtajana ja uusien ylioppilaiden ohjaajana. Hän hoiti kuitenkin nämä tehtävänsä kiitettävästi, minkä osoituksena hänelle myönnettiin osakunnan ansiomerkki. Perustutkinnon jälkeen vuorossa olivat tutkimustyö, avioliitto ja ennen pitkää myös liuta tyttäriä. Työn tahti oli kiivas ja aika oli tiukassa. Siitä huolimatta Teuvolla oli aikaa isänmaallisiin harrastuksiin Vapauden Akateemisen Liiton puitteissa, ja syksystä 1951 alkaen hän oli myös VSO:n kuraattori. Tutkimustyö lähetti Teuvon pitkiksi ajoiksi ulkomaille, minkä vuoksi kuraattorin tehtävät oli välillä luovutettava virkaa tekeville. Se tietenkin aiheutti osakunnan toimintaan rikkonaisuutta, mutta Teuvosta ei haluttu luopua. Halu saada asiat nopeasti järjestykseen oli Teuvon johtava periaate, mikä joskus aiheutti kipinöintiä osakunnan kokouksissa. Jahkailu ei häntä kerta kaikkiaan miellyttänyt. Myös ammatissaan hän oli nopea toimija. Muistan, miten hän tuli kerran osakuntaan posket hehkuen ja innostuneesti selittäen, miten hän oli tehnyt uuden ennätyksen umpisuolenleikkauksessa: alle neljä minuuttia ensimmäisestä viillosta! Väitöskirja oli valmis vuonna 1954. Teuvon toivottiin jatkavan kuraattorina, mutta tuore lääketieteen ja kirurgian tohtori piti lääkärinuraa etusijalla. Kuraattorina Teuvo Larmi toimi perinteitä kunnioittaen ja isänmaan parasta johtotähtenään pitäen. Hänen panostansa tarvittiin myös senioritoiminnassa, ja

LÄNNETÄR X - XI

209 hänet valittiinkin pian kuraattorin tehtävien päätyttyä Maunu Tavastin Killan hallituksen jäseneksi. Seuraavan kerran tohtori Larmi oli osakunnalla näkyvästi esillä vuoden 1963 vuosijuhlassa, jossa hän piti diakuvin tehostetun vuosijuhlaesitelmän sydänkirurgian uusimmista saavutuksista. Samassa tilaisuudessa Larmi sai vastaanottaa osakunnan kunnianauhan. 1960-luvun alkupuolella killan tapana oli järjestää laskiaisten aikoihin ”plaskiaiset”, joiden ohjelmaan Teuvo Larmi puolisonsa Margit Petri-Larmin kanssa toi suuresti kiitetyt pikkunäytelmänsä lauluineen. Lääkärin ammatin harjoittaminen jatkui lukuisissa, lähinnä rintakirurgian piiriin kuuluvissa tehtävissä Helsingissä, Tampereella ja Oulussa. Oulussa Larmi oli kirurgian professorina vuosina 1965–85, ja hänen panoksensa yliopiston rakennusvaiheessa ja sen kirurgian klinikan luomisessa oli merkittävä. Tästä työstään hän on kertonut Lännetär VII:ssä. Viimeiset vuodet ennen eläkkeelle siirtymistään Teuvo Larmi toimi Helsingissä kirurgian professorina ja HYKS:n 2. kirurgian klinikan ylilääkärinä. Helsinkiin paluun jälkeen professori Larmi valittiin killan hallituksen jäseneksi ja sen puheenjohtajaksi. Tästä tehtävästään hän luopui, kun hänet valittiin vuonna 1989 osakunnan inspehtoriksi. Virkaikää oli jäljellä vain vajaat kaksi vuotta, mutta valinnalla haluttiin kunnioittaa hänen työtään osakunnassa ja yhteiskunnassa. Hänen toimintaansa inspehtorina on emäntänä silloin ollut Kirsi Oksanen kuvaillut seuraavasti: ”Muistan Teuvo Larmin asiallisena, huumorintajuisena ja isällisenä inspehtorina, joka oli kiinnostunut niin osakunnan asioista kuin osakuntalaisista yksilöinä. Yhdessä inspitär Margit Petri-Larmin (1922–2010) kanssa Teuvo Larmi osallistui osakunnan rientoihin aktiivisesti. Moni meistä muistaa inspehtoriparin myös osallistumassa osakuntalaisia viihdyttäviin ohjelmanumeroihin, joista yksi ikimuistoisimmista oli inspehtorin ja muiden herrojen tanssinumero daamipäivällisillä. Vierailut vieraanvaraisuudestaan tunnetun inspehtoriparin kotona Meilahdessa olivat elämyksellisiä, ja virallisen ohjelman ohella me osakuntalaiset kuulimme tarinoita inspehtorin omilta osakunta-ajoilta. Keväällä 1990 Larmit avasivat kotinsa cocktail-tilaisuudelle: inspehtoriparin ja muiden kiltalaisten verkoston avulla osakunta sai tarpeellista taloudellista tukea ja Varsinaiset Naiset inspittären ohjauksessa hyvää harjoitusta virallisten kutsujen järjestämiseen. Niin, ja inspehtori jakeli pilke silmäkulmassa ohjeita snapsien tekoon. Osakunnan viihtyisyyttä inspehtoripari lisäsi muun muassa hankkimalla eteiseen peilin – oli asianmukaista varmistaa ulkoasu eteisessä ennen muihin tiloihin etenemistä – ja emännistön toimintaa helpotti sähkövatkain, ensimmäinen laatuaan. Ohjatessaan meitä osakuntalaisia Larmi teki sen hienovaraisesti mutta varmasti. Hän tunsi protokollan mutta rohkeni poiketa siitä ja salli sen myös meille. Hänen mielestään osakuntaelämään kuului hauskuus. Hänen empaattinen johtajuutensa oli esimerkillistä ja siitä meille osakuntalaisille jäi hyvät muistot hänen

LÄNNETÄR X - XI

210 inspehtorikautensa päätyessä 1991. Tämän jälkeenkin inspehtoriparin yhteys osakuntaan säilyi, ja me tapasimme viimeisen kerran iloisissa juhlatunnelmissa osakunnan 100-vuotisjuhlissa.” Ikä alkoi kuitenkin painaa. Vanhan miehen askel lyheni lyhenemistään. Joulun alla vuonna 2006 kuolema saavutti kunnioitetun, paljon aikaan saaneen ja isänmaataan rakastaneen Turun pojan.

LÄNNETÄR X - XI

211

Rauno Alatalo 1931–2011

Teksti: Anna Korvenoja Muistotekstiä varten on haastateltu Leena Alataloa. Rauno Alatalo syntyi Vaasassa vuonna 1931. Hänen Torniojoen varrelta kotoisin ollut isänsä oli tuolloin Vaasan hovioikeuden tuomari. Rauno ehtikin käydä alakoulua Vaasassa, kunnes hänen isänsä sai siirron Turun hovioikeuteen. Perhe muutti Turkuun, jossa Rauno kävi koulunsa ja kirjoitti ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1950. Ylioppilastutkinnon suorittamisen jälkeen Rauno muutti Helsinkiin, jonne hän oli päässyt opiskelemaan oikeustiedettä. Alanvalintaan vaikutti varmastikin isän esimerkki, joskin oli Raunoa yllytetty suvun puolesta hakemaan Teknilliseen korkeakouluunkin: Raunon enolla oli vesijohtoliike Tampereella, ja Raunoa oli kannustettu sen jatkajaksi. Hän kävikin Teknillisen korkeakoulun pääsykokeissa, mutta oikeustiede vei voiton. Varsinaissuomalainen osakunta tuli tutuksi Raunolle heti opiskeluiden alkuajoista alkaen. Huolimatta äitinsä ja isänsä pohjalaisuudesta, Raunolla oli myös varsinaissuomalaisia sukujuuria: Kun hän 1980-luvulla teki sukututkimusta, kävi ilmi, että hänen äidinisänsä oli alunperin Turun seudulta lähtöisin. Veri veti alusta alkaen siis aivan oikeaan osakuntaan. Rauno oli osakunnan toiminnassa aktiivisesti mukana ja toimi esimerkiksi isäntänä ja lehden päätoimittajana. Lisäksi hän oli mukana osakunnan tuolloin innokkaassa näytelmäkerhossa, urheilukerhossa sekä juristikerhossa. Rauno piti paljon yhteyttä Tukholman Rotalian kanssa ja osallistui myös Östgöta Nation Uppsalan Vårbalen-juhliin 1950-luvun lopussa. Rauno tunnettiin osakunnassa halustaan herättää keskustelua ja väittelyä. Esimerkiksi kokouksissa nuori oikeustieteilijä nosti usein esille asioita, joista varmasti tulisi erimielisyyksiä – vain saadakseen aikaan keskustelua. Aikakauden kronikoistakin löytyy useita Raunon kirjoituksia, joista osa kulki nimellä ”henkinen pingisottelu”. Itsepintaista Raunoa pidettiin kuitenkin myös kohteliaana ja ystävällisenä.

LÄNNETÄR X - XI

212 Osakuntaystävät muistavat Raunon myös hieman pidättyväisestä ulkokuoresta, jonka alta hän yllättäen saattoi lohkaista hersyvän humoristisia juttuja. Monet ovatkin todenneet, että ”Rauno ei puhu paljon, mutta kun hän puhuu, hän puhuu asiaa.” Vaikka todettakoon, että hyvin harva osakunnassa Raunoa kutsui Raunoksi: hänet tunnettiin paremmin lempinimellä Tiikeri, jolla häntä oli alettu kutsua jo kouluaikoina. Lempinimi kelpasi sekä kavereille että Raunolle itselleen oikein hyvin siis vielä aikuisiälläkin. Osakunnan kuraattorin virkaa Rauno hoiti vuosina 1962-1963. Osakunnasta löytyi myös elämänkumppani, Leena, jonka kanssa häitä vietettiin vuonna 1961. Pari sai 1960-luvulla kolme lasta. Raunolla oli merkittävä rooli Varsinaissuomalainen Ylioppilashuone Helsingissä -osakeyhtiön perustamisessa. Osakeyhtiön myötä syntyi Varsinaissuomalainen ylioppilashuonesäätiö, jota ilman VSO olisi myöhemmin ollut taloudellisesti monta kertaa vaikeuksissa. Rauno toimi myös aktiivisesti Maunu Tavastin Killassa, jossa hän oli esimerkiksi sihteerinä 1960-luvulla. 1990-luvulla ja 2000-luvun alkupuoliskolla Rauno järjesti useita killan yhteismatkoja Viroon, Latviaan ja Liettuaan. Rauno näki paljon vaivaa suunnitellessaan reissujen ohjelmaa, ja matkat saivatkin osallistujilta paljon kehuja. Matkat myös yhdistivät osakuntaa ja Maunu Tavastin kiltaa, sillä matkoille kutsuttiin aina mukaan kaksi osakuntalaista. Aktiivinen osakuntatoiminta ei haitannut valmistuneen asianajajan urapolkua. Ensin Rauno oli töissä ja sittemmin osakkaana toisen osakuntalaisen, K.K. Kankaanrannan, asianajotoimistossa. Vuonna 1971 hän perusti oman toimiston, joka työllisti hänet aina vuoteen 2002 saakka Helsingissä. Ennen opiskeluaikaansa Rauno oli ollut aktiivinen meripartiolainen. Merenkulku yhdistyi myös hänen rakkaaseen aikuisiän veneharrastukseensa. Rauno oli aktiivisesti mukana Lauttasaaren HSK-pursiseuran toiminnassa sekä valtakunnallisissa ja pohjoismaisissa veneilyn yhteistyöjärjestöissä. Hänellä oli pitkäaikaiset suhteet erityisesti Ruotsissa toimiviin veneilyalan keskusjärjestöihin. 1980-luvulla Rauno loi suhteita myös virolaisiin pursiseuroihin ja teki siten paljon töitä Viron ja Suomen veneily-yhteyksien kehittämisessä. Myös retkiveneilytoiminta oli Raunolle hyvin tärkeää, ja Rauno oli mukana kehittämässä pohjoismaista retkiveneilijöiden yhteistoimintaa. Hänet myös kutsuttiin Lauttasaaren HSK-pursiseuran, Pärnun Jahtklubin sekä Ruotsin Kungliga Motorbåtklubben KMK:n kunniajäseneksi. Veneily ja sen monet ulottuvuudet olivat Raunolle kuin henki ja elämä. Raunon aktiivinen toiminta osakunnassa, pursiseuroissa ja oman yrityksen pyörittäminen kertovat hänen aikaansaavuudestaan ja luotettavuudesta. Nämä luonteenpiirteet olivatkin varmasti yksi syy siihen, miksi Rauno oli erityisen suosittua matkaseuraa pitkille merimatkoille: hän osasi merikortin ulkoa ja ohjasi mielellään venettä vaikka keskellä yötä muiden nukkuessa.

LÄNNETÄR X - XI

213

SAMULI SUOMELA 1918 - 2012

Teksti: Marja Suomela Yleensä korostetaan henkilön työhön ja ammattiin liittyviä saavutuksia, kun hänestä laaditaan muistokirjoitusta. Näin voisi syystä menetellä Varsinaissuomalaisen osakunnan kunniajäsenen, Samuli Suomelankin kohdalla. Hänet hyvin tunteneille tulee kuitenkin ensin mieleen sovitteleva ja silmiin asti ulottuva hymy, empaattinen, jokaista kohtaan ystävällinen käytös sekä olemuksesta huokuva lämpö ja vastapuolen huomioon ottaminen. Samuli Suomela oli mies, joka oli samalla sekä ystävällisen vaatimaton että herrasmies päästä varpaisiin. Jos Suomelaa pyysi kuvaamaan elämäänsä, luonnehdinta kuuluikin: ”No, savikylän pojaksi on ehkä tullut pärjättyä melko hyvin”. Hänen itsestään käyttämä savikylän poika -nimitys viittasikin näin sekä hänen lapsuuteensa että uraansa. Vilho Samuli Suomela syntyi 1918 Perttelissä kansakoulunopettajan ja talontyttären poikana. Isä sairastui kuitenkin keuhkotautiin. Parivuotias Samuli muutti äitinsä ja nuoremman sisarensa kanssa äidin kotitilalle Muurlan Ruotsalaan, jossa äiti hoiti poikamiesveljensä taloutta sekä kasvatti ja koulutti yksin kahta lastaan. Tullessaan ylioppilaaksi 1937 nuori Samuli harkitsi sekä juristin uraa että kirjoittautumista maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan. Jälkimmäinen voitti. Syynä olivat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset elämästä maatilalla, jolla eno viljeli savisia peltojaan ja onnistui saamaan niistä leivän perheelleen. Nuoren miehen opiskelut keskeytyivät sotavuosiksi, jotka kuluivat Muurlan ja lähipitäjien miesten kanssa samoissa komppanioissa. Sodasta puhuessaan Suomela totesi olleensa onnekas, kun menetti vain puolet Summassa paleltuneesta isovarpaastaan; moni muu menetti paljon enemmän. Luutnantin natsat vänrikki sai 1941, mutta kapteenin arvoa hän joutui odottelemaan vuoteen 1966. Harva tietää, että myös Samuli Suomela osallistui sodan jälkeen niin sanottuun asekätkentäjuttuun. Armas-enonsa kanssa hän nimittäin piilotti isot kasat kivääreitä ja kranaatinheittimiä Muurlan Piilijärveen. Kun asekätkentä aikanaan paljastettiin, eno oli niin fiksu, ettei puhunut kuulustelijoille siskonpoikansa osuudesta

LÄNNETÄR X - XI

214 mitään. Eno istui sittemmin isänmaallisen kakkunsa Kakolassa, mutta nuori Samuli pystyi jatkamaan opintojaan ilman uraa haittaavia rikosrekisterimerkintöjä. Helsingissä opiskelija sai kortteerin ja ylöspidon toisen enonsa perheestä Kallion perukoilla Vaasankadulla. Samuli Suomela oli vuosikymmenet syvästi kiitollinen enolleen ja tämän rouvalle suuresta avusta vähävaraiselle nuorelle miehelle. Enon kuolemankin jälkeen Suomela halusi itse viedä vuosittain joulukukat leskelle kiitollisuutensa osoitukseksi ja kuunnella samalla tämän kuulumiset. Samuli Suomela oli oman aikansa huomatuimpia ylioppilasjohtajia. Hän oli maatalousylioppilaitten yhdistyksen Sampsan puheenjohtaja 1944–45, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksessa 1946–47 ja sen puheenjohtajana 1953– 56. Varsinaissuomalaisen osakunnan kuraattorina Suomela toimi 1948–51. Ylioppilasajan aktiivisuudesta oli Suomelalle hyvinkin henkilökohtaista iloa: aviopuoliso Hilkka löytyi Sampsan emännistöstä ja hänen kuoltuaan uusi vaimo VSO:n kuraattorien joukosta. Opiskelu- ja nuoruusaikaa Samuli Suomela luonnehti eräässä lehtihaastattelussa vuonna 1983 seuraavasti: ”Ylioppilasajan toiminnasta sanoisin, että näin jälkikäteen arvostellen sen merkitys on ollut paljon suurempi kuin silloin kuvitteli -- ainakin maatalousmiehelle, joka normaalisti opiskeluaikanaan joutuu aika vähän kosketuksiin muiden alojen edustajien kanssa. Alusta saakka ovat säilyneet erittäin hyvät kontaktit muihin aloihin. Ne, jotka istuivat ylioppilaskunnan hallituksessa, ylioppilasyhdistysten puheenjohtajina ja osakunnan kuraattoreina, ovat tulleet vastaan myöhemmin hyvinkin tärkeillä paikoilla. Kyllä se on selvästi auttanut asioiden hoitamista, kun on ollut joka puolella tuttuja.” Samuli Suomela opiskeli siis aikana, jolloin sodasta palanneet miehet kansoittivat yliopiston luentosalit ja niin opiskelijoita kuin vastavalmistuneitakin oli normaaliin verrattuna moninkertaiset määrät. Uraa suunnitellessaan hän päätyi ajatukseen, että on pystyttävä erottautumaan joukosta. Tavakseen erottautua hän valitsi akateemiset jatko-opinnot. Väitöskirjan aiheena 1950 oli peltojen sijainnin vaikutus maatilan talouteen. Kuriositeettina kerrottakoon, että nuoripari Suomela väitteli samana päivänä maatalous- ja metsätieteiden tohtoreiksi vierekkäisissä saleissa, rouva tosin eri aineesta, kasvinviljelytieteestä. Panostus kannatti mitä ilmeisimmin, sillä Samuli Suomelan ura lähti alusta alkaen komeaan nousuun. Hän aloitti yliopiston opetus- ja koetilan, Malminkartanon tilanhoitajana mutta siirtyi sieltä 1952 perustetun Maatalouden taloudellisen tutkimuslaitoksen ensimmäiseksi johtajaksi ja professoriksi. Tänä aikana hän toimi sivutoimisesti yliopiston maatalouspolitiikan dosenttina ja Teknillisen korkeakoulun maatalouspuolen opettajana. Suomela itse arvosti eniten sivutointaan Suomen Akatemian sihteerinä; olivathan akateemikot suurina persoonallisuuksina kiinnostavia henkilöitä, inhimillisiä

LÄNNETÄR X - XI

215 puolia unohtamatta. Sihteeriä miellytti esimerkiksi VSO:n kunniajäsenen Wäinö Aaltosen tapa tarjota kuvanveistoateljeessaan aina lasi sherryä vierailijalle. Samuli Suomelalla oli luottamustehtäviä sellainen määrä, että niistä kiinnostuneen on parempi etsiä tietonsa alan hakuteoksista. Hänen leikekirjojaan selaillessa on kuitenkin vaikea välttyä havainnolta, että Suomela oli 1950–70-luvuilla maatalousalan johtava asiantuntija maassamme. Hänen apuaan kaivattiin komiteoissa, lainvalmistelussa, maataloustuloneuvotteluissa sekä ulkomaita myöten neuvoteltaessa milloin EFTA-, GATT- tai Nordek-asioissa. Luottamustehtäviä oli runsaasti myös liike- ja kulttuurielämässä hallintoneuvosto- ja johtokuntatasolla, muuallakin kuin maatalousalaa sivuavissa yhteisöissä. Erityisesti Suomelalle on jäänyt mieleen OKO:n hallintoneuvoston puheenjohtajuus 1960-luvulla, jolloin hän joutui pelastamaan hyvin huonossa jamassa olleen pankin yhdessä sen pääjohtajaksi palkkaamansa nuoren ja tarmokkaan lahjakkuuden kanssa. Vaikka Suomela ei ole kuulunut mihinkään puolueeseen, häntä tarvittiin myös valtioneuvoston jäseneksi. Hän oli mukana 1963–64 Lehdon ja 1971–72 Auran virkamieshallituksissa maatalousministerinä. Näitä aikoja muistellessaan Suomela totesi, että kun ei ollut puoluetoimistoa, mistä kysyä ohjetta, piti vain panna ministerinhuoneen ovi kiinni ja itse ratkaista kulloinenkin ongelma. Suomelan uraan tuli uusi vaihe, kun 1971 perustettiin Maatilahallitus kaksi aiempaa keskusvirastoa yhdistäen. Vaikka muitakin kandidaatteja oli, puoluepoliittinen hallitus esitti sitoutumatonta Suomelaa pääjohtajaksi. Sovitteleva tyyli ja luonne auttoivat varmasti tässäkin tehtävässä, sillä lehtihaastattelussa vuodelta 1983 Suomela toteaa: ”Etukäteen pidin sulautumista kaikkein vaikeimpana hommana, koska molemmat virastot olivat sisällöllisesti hyvin kaukana toisistaan ja niillä oli aivan erilainen ilmapiiri. Mutta ihmeekseni ei ollut mitään vaikeuksia, vaan kaikki meni niin kuin kahta keskusvirastoa ei olisi koskaan ollutkaan.” Samuli Suomela siirtyi 40 vuoden virkamiesuran jälkeen eläkkeelle 1983, palveltuaan tasan 12 vuotta Maatilahallituksen pääjohtajana. Tuolloin hän laski ystäväpiirissä leikkiä siitä, että pääsinhän eläkkeelle – ja vielä ilman virkavirhettä! Julkisuudessa oli nimittäin tuohon aikaan ollut esillä Helsingin metroa ja virkamiesten väitettyä lahjontaa koskevia juttuja. Samuli Suomelasta ei voi puhua mainitsematta hänen suurta intohimoaan. Häntä puri 1950-luvulla kalastuskärpänen. Eikä mikä tahansa, vaan nimenomaan perhokalastuskärpänen. Perhokalastustahan pidetään alan piireissä kalastuksen kuninkuuslajina vaikeutensa vuoksi. Suomela innostui perhokalastuksesta suunnattomasti ja kolusi kesäviikonloppuina ja lomillaan niin Tenojoen mutkat kuin parhaimpien taimenkoskien kivenkolot. Hänellä oli lisäksi kotikenttäetuna Asikkalan kuulu Kalkkistenkoski, jonka rannalta hän oli hankkinut perheelleen vapaa-ajan asunnon. Oman innostuksensa

LÄNNETÄR X - XI

216 kalastukseen hän siirsi kahdelle pojallensa ja puolisoillensa, joista jälkimmäinen ei ollut koskaan aikaisemmin kalastanut. Samuli Suomela sai elää harvinaisen sisältörikkaan elämän. Sen runsaudesta osa oli luonnollisesti kunkin aikakauden tuotetta, mutta suuri osa sisällöstä johtuu Samulimme omista ominaisuuksista: päämäärätietoisuudesta ja aikaansaavuudesta, joihin yhdistyy tavattoman miellyttävä persoonallisuus. Sovitteleva, auttava, vaatimaton, lämmin, empaattinen ynnä muuta. Unohtumatta sitä silmiin ulottuvaa hymyä, jonka Suomen Kuvalehtikin mainitsi arvioidessaan 100 merkittävintä suomalaista 1970-luvun lopulla. Muurlan savikylän poika pääsi elämässään pitkälle. Mutta kysyttäessä, mikä nykyisessä kotipaikassa Helsingissä on parhainta, Samuli Suomela vastasi epäröimättä: ”Parasta Helsingissä on Turuntie.”

LÄNNETÄR X - XI

217

TULEVAISUUS

LÄNNETÄR X - XI

218

VARSINAISTA RAKKAUTTA Osakunnalta on todistetusti mahdollista löytää hyvien ystävien lisäksi tosirakkautta. Keräsimme listan vuoden 1996 jälkeen naimisiin menneistä osakuntapareista. Osakuntapari viittaa tässä yhteydessä pariin, jonka molemmat osapuolet ovat olleet VSO:n jäseniä jo ennen suhteen alkua tai joista toinen on VSO:n jäsen ja toinen ystävyys- tai sisarosakuntalainen (ÅN, SatO, ÖG, Rotalia). Lista ei ole varmastikaan kattava, mutta aika lähellä täydellistä kuitenkin.

Sanna Järvinen

Timo Järvinen

(os. Pulkkinen)

1999 kaksi lasta

Saara Olli Palmunen Laivoranta 2008 kaksi lasta

LÄNNETÄR X - XI

219

Laura Leimu

Tapani Leimu

(os. Kainu)

2008 kaksi lasta

Katri Juva

Jaakko Juva

(os. Kähkölä)

2008 kaksi lasta

Eeva Ogenvik

Erik Ogenvik

(os. Konttila) (os. Hjortsberg)

2011 kaksi lasta

ÖG

Anna Knuutila

Aarne Knuutila

(os. Lahti)

2011 yksi lapsi

LÄNNETÄR X - XI

220

Timo Korhonen

Susanna Pietarinen ÅN 2012

yksi lapsi

Marianna Viitanen (os. Iivonen)

Lassi Viitanen

2012 Aino-Maija Vili Aikkinen Järvi 2014 yksi lapsi

Kristian Sjölund

Anna Sjölund (os. Hamberg)

2015

LÄNNETÄR X - XI

221

Suomen edullisin henkivakuutus. Varaudu suuriin riskeihin pikkurahalla. Esimerkkihinta on laskettu 50 000 euron turvalla 39-vuotiaalle Veronmaksajain Keskusliiton jäsenelle. Nuoremmille hinta on vielä edullisempi! Ota nyt Suomen edullisin henkivakuutus* lähimmästä Ifistä tai osoitteesta

henkivakuutuskuntoon.fi

if.fi 010 19 19 19

**Suomen Rahatiedon tekemä hintavertailu 7/2013. Vakuutuksen myöntää Keskinäinen Vakuutusyhtiö Kaleva.

www.salo.fi

VARATTU

Alko Oy Huhtam채ki Oyj Lassila & Tikanoja Oyj Rakennustoimisto Lainio & Laivoranta Oy Salon Seudun OP Suur-Seudun Osuuskauppa Valio Oy YIT Rakennus Oy

LÄNNETÄR X - XI