Timo Kallaluoto: Vantaan kaupunginosien nimet, osa 2 – Vantaan kaupunginosilla on hämäläisiä, ruotsalaisia ja tanskalaisiakin juuria

Vantaan kaupunginosien nimet – osa 2

Vantaan kaupunginosilla on hämäläisiä, ruotsalaisia ja tanskalaisiakin juuria

TIMO KALLALUOTO

JOHDANTO Olen selvittänyt Vantaan nimistöä vuodesta 2002 alkaen. Lähteinä ovat vanhat kartat, nimistönkeruut, tielautakunnan ja nimistötoimikunnan pöytäkirjat ja kirjallisuus. Ensimmäinen osa edellisessä vuosikirjassa kertoi Länsi-Vantaan kaupunginosista Tuusulanväylälle (Hämeentielle) asti. Tämä loppuosa päättyy idässä Sotunkiin. Helsingin pitäjän vanhoja paikannimiä tunnetaan 1300-luvulta asti.

Vantaalla on sekä vanha kyläjako että uusi kaupunginosajako, joka syntyi kauppalanosajaosta 1972. Jakoa täydennettiin 1977 ja myöhemmin rajoihin on tehty lukuisia muutoksia. Kaupunginosan rajana on usein iso tie, joki tai rautatie. Artikkelin vuosiluvut kertovat nimen ensimmäisen esiintymisen joko kartalla tai muissa lähteissä, mutta nimet voivat olla paljon vanhempia.

Vas. Juna ohittaa väritehtaan rakennukset 1960-luvulla. Rata erottaa Tikkurilan ja Jokiniemen kaupunginosat toisistaan. Kuva: Tapio Raij/Vantaan kaupunginmuseo.

Höyryjuna lähestyy Hiekkaharjun tasoristeystä vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen/ Vantaan kaupunginmuseo.

HIEKKAHARJU, SANDKULLA Sandkulla (1808) on ollut Haxbölen ainoan talon, Haxasin, jako-osa. Talo sijaitsee Ohratiellä, mutta nimi lienee alun perin maastonimi, joka on tarkoittanut laajaa laakeaa hiekkamaata. Laajaa nummea sanottiin vanhastaan 1967 Malmen ja metsää 1913 Mossabacka skogen, koska metsän reunoilla oli soita. Vielä 1914 harju oli metsää, jota kiinalaiset sotavangit alkoivat kaataa.

Radan tällä puolella on ollut rautatietä varten iso valtion sorakuoppa (1875), joka oli näkyvissä vielä 1940-luvulla, sekä Peltolan osuuskunnan Hietapaikka (1920). Asutuksen alkuna on Peltolan palstoitussuunnitelma 1912. Hiekkaharjussa tonttien lohkominen alkoi Suopursuntieltä 1913, mutta radan itäpuolta oli asutettu jo aikaisemmin.

Hiekkaharju–Sandkullan seisake avattiin 1931. Tienoo oli jo ennen seisaketta Sandkulla. Suomalainen nimi lienee tuolloin Rautatiehallituksessa annettu käännös, koska asemien nimiä oli jo aiemminkin käännetty suomeksi. Asutuksen nimenä Hiekkaharju–Sandkulla esiintyy ensi kerran kartassa 1934. Tällöin asutusta oli jo Hiekkaharjuntien, Talkootien ja Kielotien seudulla. 1960-luvulla Hiekkaharju–Sandkullan sanottiin olevan hiekkaperäinen mäki, seisake ja sen ympärillä oleva asutusalue molemmin puolin rataa. Yleisemmin puhuttiin Tikkurilasta. Nimi annettiin radan länsipuoleiselle kauppalanosalle 1972.

Hiekkaharju-nimellä ei ole kansanomaista pohjaa, sillä paikallismurteessa sanottiin santa. Hiekka onkin itämurteiden sana, joka on siirtynyt kirjakieleen ja siitä yleiskieleen. Myöskään harju-

Dolly Andersson talvipäivänä Hertaksen tilan päärakennuksen edustalla Tikkurilassa Kuriiritien varrella. Tilan rakennukset on purettu ja niiden kohdalle on myöhemmin tehty Ratatie. Hertaksen tila on ollut Ratatie 1:n ja 4:n kohdalla. Kuva: Karl Gunnar Andersson 1919/Vantaan kaupunginmuseo.

sana ei kuulunut paikalliseen kieleen, vaikka paikannimissä harju esiintyy lähes koko maassa. Vanhaa paikallismurretta olisi ollut Santamalmi kuten Santahamina (Sandhamn) ja Malmi (Malm). Vantaalla on lukuisia vanhoja malmi-nimiä ja ne tarkoittavat nimenomaan nummea, kangasta.

TIKKURILA, DICKURSBY Tikkurilan kylä mainitaan 1501 Dikursby. Kylä sijaitsi Kylmäojan suulla Osmankäämintien eteläpäässä, joka oli hyvä kalapaikka. Nimeen sisältyy miehen lisänimi Dickur. Sana merkitsee kymmentä nahkaa, minkä katsotaan merkitsevän, että Keravanjokea pitkin kuljetettiin turkiksia. Tätä tukee, että vastarannalla on Skomakarböle (Suutarila).

Hertas-talon puolikas siirrettiin jo 1780-luvulla kylästä itään Turku–Viipuri-maantien (Tikkurilantien) varrelle nykyisen Hotelli Vantaan kohdalle. Siinä toimi kestikievari vuoteen 1920. Hämeenlinnan rautatie valmistui kestikievarin viereen 1862.

Tikkurilan lohkominen alkoi aseman luota viidellä palstalla 1898. Enemmän asutusta alkoi tulla 1910-luvulla Peltolaan, nykyiseen Viertolaan. Tikkurila julistettiin taajaväkiseksi yhdyskunnaksi 1917, mutta se ei käyttänyt oikeuttaan. Rautatien myötä tuli teollisuutta. Myllyn luona aloitti 1862 öljynpuristamo, josta on kasvanut Tikkurila Oy. 1890-luvulla täällä oli myös kaksi tiilitehdasta. Viertolaan valmistui 1911 Tikkurilan kaakelitehdas. 1930-luvulla tulivat silkkitehdas 1934 ja saippuatehdas 1938 ja sotien jälkeen vielä akkutehdas 1944. Sahatiellä toimi myös saha. 1930-luvulla Tikkurila alkoi kehittyä myös kaupan keskukseksi. Kun kunnan eteläosat liitettiin Helsingin kaupunkiin 1946, Ala-Tikkurila jäi kaupungin puolelle. Tikkurilaan rakennettiin ensimmäiset kerrostalot 1952 sekä kunnantalo ja kirkko 1957.

JOKINIEMI, ÅNÄS Suomen maanviljelystaloudellinen koelaitos perustettiin 1898. Sen sijoituspaikaksi valtio osti täältä maatilan 1904. Alue oli 1905 Långobackens och Ånäs skifte (palsta). 1906 rekisteröitiin tila Ånäs. Täällä on ollut 1500-luvulla Haxbölen ainoa

kantatalo. 1808 Haxbölen kylässä oli jo kolme taloa: Gammelkulla, Sandkulla ja Keravanjoen itäpuolella Stenkulla.

Rautatien itäpuolella näkyy asutusta kartalla 1911, jolloin täällä oli Hertas Hemskogskifte (’Hertaksen kotimetsäpalsta’). Alueelle tuli Grönbergin lyijyvalkois- ja hiilihappotehtaat 1928. Hiekkaharjun seisake avattiin 1931. Seisakkeen kohdalla on ollut asutus Kinapori, Kinaborg. Tämä tarkoitti ’kiinanlinnaa’ eli paikkaa, jossa asui Venäläisiä sotavankeja, joita käytettiin rata-, tie- ja metsätyöläisinä. Kyseessä oli pakkotyöleiri, mutta nimi säilyi asutuksen nimenä. Kinaporeja on ollut muuallakin.

Tikkurilan kaavoitustoimikunta pyysi rautatien, Keravanjoen ja Rekolanojan rajaamalle alueelle ”oman ja kuvaavan” nimen saamista. Tällöin todettiin, että alue ei ollut kovin yhtenäinen eikä ollut helppoa löytää koko alueen kattavaa nimeä. Toimikunta (1970) päätyi vanhaan luontonimeen ja myöhempään tilan nimeen Ånäs, jonka suomalaisena vastineena oli jo 1960-luvulla Jokiniemi. Tämä tuli kauppalanosan nimeksi 1972.

VIERTOLA, BÄCKBY Bäckby (1697 Bekby) on vanha Tikkurilan osakylä Kylmäojan länsipuolella, nykyisellä Bäckbyntiellä, jossa nimi siirtyi talon nimeen (1540 Bäckby Smeds, 1635 Bäcksby, 1875 Bäckby). Nimi kertoo sijainnista Kylmäojan (bäck) takana Dickursbyn kylästä katsottuna. Argos Oy osti 1909 Bäckbystä neljä maatilaa (Smeds, Myras, Staffas ja Svedjebacka), yhdisti ne 1911 Viertolan tilaksi ja jakoi asuintonteiksi. Suurtilasta alettiin käyttää nimeä Viertolan kartano.

Tila sai nimensä ilmeisesti Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (1870), jossa esiintyy Viertolan herra ja Viertolan härät piirittävät veljeksiä. Talonnimi on yleinen Suomessa ja tulee verbistä viertää. Tämä merkitsee kasken polttamista siirtämällä palavia puita paikkoihin, joissa maa ei muuten palaisi.

Kylmäojan itäpuolella oli vastaavasti Tikkurilan kartano, jonka maat ulottuivat Hiekkaharjuun asti. 1908 perustettiin osuuskunta Peltola, joka osti Tikkurilan kartanon maat, palstoitti ne ja luovutti jäsenilleen. Palstoitussuunnitelman laati 1912 maanmittausinsinööri Edvard Turkkila. Tätä voi pitää nykyisen Vantaan vanhimpana asemakaavana, joka oli pääosin ruutukaava ja sisälsi nimistönkin.

Dickursbyn kylä sijaitsi vanhastaan Kylmäojan molemmin puolin, mutta rautatieasema oli rakennettu kestikievarin luokse. Niinpä suomalaiset alkoivat kutsua Kylmäojan molemmin puolin syntynyttä uutta asutusta Pekinkyläksi, myöhemmin myös Purokyläksi. Puro-sana on ollut itämurretta, mutta on myöhemmin siirtynyt yleiskieleen. Helsingin pitäjässä puroja sanottiin ojiksi, kuten 1640 Herukkaoja. Peruskartassa 1934 asutuksen nimenä on Pekinkylä, Bäckby, ja vielä 1970-luvulla aluetta kutsuttiin Pekinkyläksi.

Kylmäojan itäpuolelle nimeä vahvisti Osmankäämintien kulmauksessa ollut Elannon kauppa, jonka kohdalla jäätiin pois linja-autosta. Kauppalan osajaossa 1972 Viertola vakiinnutettiin Bäckbyn rinnakkaisnimeksi Kylmäojan itäpuolelle, jossa olivat Peltolan osuuskunnan maat. Samalla Viertolan kartanon maat ja vanha Bäckbyn kylänpaikka jäivät Koivuhaan kauppalanosan puolelle.

KUNINKAALA, KONUNGS Kaupunginosa käsittää Kuninkaalan kylän eteläosan. Kylän pohjoisosa kuuluu Hakkilan kaupunginosaan. Kuninkaalaa ja Hakkilaa on kutsuttu yhdessä nimellä Östra Dickursby. Kylän nimi on 1540 Fastebölby, 1556 Fastböle, suomeksi 1957 Kuninkaala, joka on mukaelma Konungsin talosta. Suomeksi sanottiin 1971 fastpööli, faspööli, faspööle. Odotuksenmukainen pari olisi ollut Vastila tai Fastila, mutta toimikunta päätyi Kuninkaalaan, vaikka taloa ei ole koskaan sanottu Kuninkaalaksi.

Ruotsalainen nimi Konungs on vanha talonnimi (1702 Konung, 1708 Konig, 1745 Konungs). Väinö Voionmaa (1950) arveli, että se voi olla kruunun ikivanhoja lohenkalastusomistuksia, koska sijaitsee kosken lähellä. Saulo Kepsu (2005)

Tikkurilan koulu (Jokikoulu), joka toimi Tikkurilan kartanon vanhassa päärakennuksessa. Rakennus on purettu ja paikalla on nykyään Viertolan kouluun kuuluva Jokirannan opetuspiste. Kuva: Mauno Mannelin 1958/ Vantaan kaupunginmuseo.

esittää, että nimi liittyisi lisänimeen Konung (’Kuningas’). Vastaavasti Riipilässä on kosken äärellä Königstedt (1633 Konungs). Kuningas antoi lohenkalastusoikeudet 1351 Padisen luostarille, mikä tukee Voionmaan ajatusta.

Fastböle sisältää miehennimen Faste. Vanhankaupunginlahdella on Fastholmen (1567 Fastholm), jonka katsotaan olleen Fastbölen kalastuspaikka. Vastaavasti Laajasalossa olisi Staffansbyllä Staffansvik ja Håkansbölellä Håkansvik. SIMONKYLÄ, SIMONSBÖLE Simonkylä (1417 lautamies Pawal Symonsson, 1492 Simonböli) on Tikkurilan osakylä ja sijaitsee Kylmäojan varrella kuten etelämpänä Bäckby. Mutta böle-loppu, joka merkitsee uudistaloa, kertoo, että kylä on vanhoja by-kyliä nuorempi ja siis Tikkurilan tytärkylä.

Suomalaisen nimen kylä sai kansan suussa suomalaisen asutuksen myötä. 1960-luvulla kylänosaa sanottiin vanhastaan siimonspööli ja sii-

Kuorma-auto on 1960-luvulla ajanut ojaan Simonkylän kansakoulun vieressä. Kuva: Anna-Liisa Nupponen/ Vantaan kaupunginmuseo.

monspyöli. Vanhemmat suomenkieliset eivät juuri sanoneet simonkylä, vaan käyttivät sekamuodostetta siimonkylä.

Tikkurilan pohjoisosien rakennuskaavasta käytettiin 1960-luvulla nimeä Ylä-Tikkurila, mutta kunnan osoitekartassa 1966 nimenä on Simonkylä, Simonsböle. 1970-luvulla nimi oli vakiintunut ja annettiin kaupunginosan nimeksi.

HAKKILA, HAXBÖLE Suurin osa kaupunginosasta on Kuninkaalan kylää ja vain pohjoisosa Hakkilan kylää. Haxbölen ainoa talo sijaitsi Keravanjoen länsipuolella. Täällä on ollut myöhempi Gammelkulla (1808). Haxbölen kylännimi (1556 Haxeby, Hagzböll, Haxböle, … 1933 Hakkila) johtuu miehennimestä Hak, Hake tai Hakon. Suomenkielinen kylännimi on mukaelma. Vanha maastonimi on ollut 1846 Malm skogen.

Vuonna 1556 tuomiokirjassa kerrotaan, että Michel Clemetsson häädettiin Västervikistä Helsingin kuninkaankartanon tieltä Haxböleen ja että tila on ollut kirkon prebenda, eli kirkon palkkaeduksi luovutettu talo.

RUSKEASANTA, RÖDSAND Alueen läpi kulkee ikivanha Hämeentie, nykyinen Ruskeasannantie. Kirkonkylän metsän jaossa mainitaan 1776 Rösans måsan. Tällöin erotettiin kaksi suota, jotka jäivät kylän yhteisiksi mullan- ja mudanottopaikoiksi. Maasto oli laajalti karua hiekkanummea (malm), jossa kasvoi tuolloin pieniä mäntyjä ja jonkin verran koivumetsää. 1845 mainitaan Rösands torpåker, joka kuului Björnsin

torpalle. Hiekka on silmin nähden punaruskeaa.

Nimenä esiintyy 1934 Ruskeahiekka, Rödsand, 1961 Ruskeasanta. 1960-luvulla ruotsalaiset sanoivat hiekkanummea rösan, rösanss malmn, ja suomalaiset ruskeesanta. Tuusulantien itäpuolella esiintyy asuntoalueen nimenä 1954–72 Harjusuo. Kauppalanosa nimettiin 1972 Ruskeasanta, Rödsand, jolloin vanha maastonimi laajeni koskemaan myös asuinaluetta.

Vanhassa kirjakielessä (Agricola ja Lönnrot) ruskea tarkoitti myös punaista. Ulpu Lehden (2004) mukaan on vaikea sanoa, onko suomalainen vai ruotsalainen nimi alkuperäinen. Joka tapauksessa nimi ja sen laina ovat vanhoja, mitä todistaa jo sanapari ruskea – röd. Uudemmissa lainanimissä röd on aina punainen, kuten Helsingin Punavuoret (1866).

Kristian Slotten (2007) mukaan ruotsinkielinen nimi olisi alkuperäinen ja suomenkielinen nimi käännös. Helsingin pitäjän pohjoisosat ovat kuitenkin olleet vanhastaan suomenkielisiä. Hiekka ei ollut paikallista kieltä vaan santa kuten nimessä Santahamina. Santa-sana on kuitenkin skandinaavista lainaa.

KOIVUHAKA, BJÖRKHAGEN Alueen keskeinen osa on ollut laaja ohrapelto, 1776 Kornfall. Hämeentien varrella on ollut vähävaraisten asutusta, 1830 Bisabacka. Viertolan kartanosta alettiin 1912 palstoittaa pientiloja nykyisen Puutarhatien varrelta. Pohjoisempana oli vanha hakamaa, Björkhagen, jossa kasvoi paljon koivuja. 1952 mainitaan, että Koivuhaan rintamamiesalueen entinen nimi on Kittelbäck (’Kattilaoja’), tämä läheisen ojan mukaan. Rintamamiesalue palstoitettiin 1953, jolloin Koivuhaka esiintyy palstojen nimissä. 1960-luvulla asuntoalueen nimi oli kaksikielinen: Koivuhaka, Björkhagen.

HELSINGIN PITÄJÄN KIRKONKYLÄ, HELSINGE KYRKOBY Nimi esiintyy 1331, 1345 iure helsingonico (’Helsingon oikeus’), 1351 Helsingaa, Heelsingaa, Helsinga (joki), 1395 Martinus Henrici de Helsynga (kirkkoherra), 1401 St: Lars kyrckia i Hellsing (kirkko ja pitäjä), 1501 Kirkeby (kylä). Pitäjä on siis syntynyt jo ennen Padisen luostarin lohenkalastusoikeuksia 1351–1428. Tapio Salminen (2013) katsookin, että Helsingin pitäjä syntyi muiden Itä-Uudenmaan kirkkopitäjien tapaan joskus 1290–1310-lukujen aikana.

Ericus Alrotin (1722) mukaan Erik Pyhän aikana 1150 Ruotsin Gestrikelandista ja Helsinglandista (Hälsinglandista) siirrettiin 240 miehen siirtokunta Suomeen ja se jäi vakinaisesti asumaan Uudellemaalle. Kirkkonummella ja Sipoossa on Gesterby (Gestrikeby). Nimen katsotaan johtuvan Ruotsin Helsinglannista joskus 1100–1200-luvulla tulleista siirtolaisista. Ajatus on sittemmin kumottu (vrt. Koiviston artikkeli kyseisessä teoksessa). Saulo Kepsu (2005) toteaa, että kielen perusteella pääväestö Uudellemaalle tuli Upplannista, mutta Vantaanjoelle tuli poikkeuksellisesti hensinglandilaisia, ehkä vain yksi perhe. Siten vanha kylännimi olisi voinut olla *Helsingby tai *Helsingeby.

Itämerellä on lukuisia Helsing-nimiä. Åke Granlund (1970) sulki pois mahdollisuuden, että nimi tarkoittaisi kaulaa (hals), koska täällä tai Vanhankaupunginlahdella ei ole nimeä vastaavaa maastonkohtaa. Sen sijaan nimi johtuu ihmisistä. Hän huomauttaa, että Islannissa, joka on myös uudisasutusta, on henkilöistä johdettuja paikannimiä. Tapio Salminen (2013) kuitenkin katsoo nimenomaan hals-nimen olevan todennäköinen selitys nimelle.

Åke Granlundin (1970) mukaan, kun Helsingin kaupunki päätettiin siirtää Vantaanjoen koskelta ensin Sörnäistenniemelle, Ruotsin hallituksen kirjeessä 2.10.1639 todetaan, että kaupungin nimenä on säilyttävä Helsingfors, joka on ”esi-isiemme voitokkaiden aseiden ja Helsinglannista sinne ensiksi muuttaneiden uudisasukkaiden muisto”. Tätä en löytänyt Helsingin kaupunkia koskevista asetuksista (1930).

Kuitenkin Vartiokylän linnavuoren, jota on luultu viikinkiaikaiseksi, todettiin kaivauksissa olevan peräisin 1200-luvulta 1400-luvulle. Keimolassa vanhalla kielirajalla esiintyy 1540 Borg

Kirkkoaukio Helsingin pitäjän kirkonkylässä vuonna 1970. Kuvan vasemmassa laidassa on Hannusaksen päärakennus, keskellä Pyhän Laurin kirkko ja oikealla toinen viljamakasiineista. Kuva: Lauri Leppänen/Vantaan kaupunginmuseo.

by (Linna) ja rajamerkkinä 1640 Tappermalm råå, ’Urhoollisennummen raja’. Näistä länteen on hämäläisten kylä, Hämeenkylä (1533 Tauesteby). Lisäksi 1347 annettiin kuninkaantuomio, jolla hämäläiset menettivät Sundomin kalavetensä ruotsalaisille. Vanhoja hämäläisnimiä onkin muualla Helsingin pitäjässä, mutta keskeiseltä paikalta Vantaanjoen alajuoksulta ne puuttuvat lähes täysin, mikä voisi viitata väestön nopeaan vaihtumiseen.

Ainoa on kaksihaaraisen joen nimi Vantaa, joka on peräisin Hämeestä ja on vanhastaan tarkoittanut sekä Vantaanjokea (1536 Vanhantaka, kylä, 1539 Wanan taca (talo), Wandas (kylä) että Keravanjokea (1635 Wanda jio … 1956 Vantaa, vasta 1867 Kerava joki). Nimen katsotaan liittyvän Vanajaan (1311 Vanai). 1671 esiintyy myös Wandan Kyrkå ja Helsingin pitäjän kirkonkylää tarkoittava Wandankyllä, jota käytettiin vielä 1898. KOIVUKYLÄ, BJÖRKBY Sotien jälkeen 1940-luvulla tänne syntyi rintamamiesalue, jolle nimen keksi Arvo Ahonen 1945. Täältä oli hakattu puita linnoitustöitä varten 1914–17 ja täällä oli ollut myös tulipalo. Tilalle kasvoi kaunis koivikko. Koivukylä ei siis ole historiallinen kylä, vaan Tikkurilan kylän takamaalle Brändöbackan nummelle (’Palomäelle’) syntynyt uudisasutus. Nimi edustaa sotien jälkeistä romantiikkaa ja on parina Simonkylälle. Ruotsalainen käännösnimi on ilmeisesti vuodelta 1961.

Kerrostalokaupunki sai nimensä rintamamiesalueesta 1960-luvun alussa. Tällöin suunniteltiin, että koivut reunustavat Koivukylän bulevardeja. Koivukylän kauppalanosaksi (1972) nimettiin vain rintamamiesalueen puoli rautatiestä länteen. Kerrostalojen rakentaminen ehti kuitenkin alkaa Havukosken puolelta jo 1971. Niinpä Koivukylän

Asolan maantie Koivukylän kohdalla vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen/Vantaan kaupunginmuseo.

nimi ehti vakiintua tarkoittamaan koko laajaa kerrostaloaluetta asemineen ja keskustoineen, vaikka suurin osa siitä sijaitseekin Havukosken kaupunginosassa.

ILOLA, GLADAS Ilolan koulun kohdalla on ollut Tikkurilan kylän Bäckbyn talon torppa, jota on sanottu Eppilä, ruotsiksi Ebbila. Torppa näkyy kartassa 1905 ja sen nimi Зппила kartassa 1910. Torpan nimen taustalla on harvinainen miehennimi Ebbe, joka esiintyy suomenkielisissä almanakoissa 1740–1928. Sen sijaan Ebba on tavallinen naisennimi.

Torppa sai Ilola-nimen, kun se itsenäistyi ja lohkottiin Peltolan tilan Takametsän palstasta William Sutiselle 1920. Ilo-alkuiset asutusnimet ovat tavallisia maamme eri puolilla. Läheistä puroa kutsuttiin 1960-luvulla Ilolanoja, Ilolabekkin, ja koskea talon kohdalla Eppilänkoski, Ebbfors. Tonttien palstoitus alkoi 1904 Hämeentien varresta Syväojan kohdalta. 1950-luvulla aluetta kutsuttiin Maantiekyläksi, koska posti oli siellä, ja Ylä-Tikkurilaksi, koska alue on Tikkurilan kylän pohjoisosaa. Ruotsinkielinen nimi Gladas on oppitekoinen. Sen keksi kauppalanosia valittaessa nimitoimikunnan puheenjohtaja Sten-Olof Westman 1972.

ASOLA Alue kuuluu Kirkonkylään. Täällä on ollut 1401 Räckhalsböle, jossa asui Anders i Räckhals. Tällöin hän, Hans Madelin ja Michel(l) Redeswijn lahjoittivat yhden veromarkan maan Helsingin pitäjän kirkolle sielunlahjana. Maa kuitenkin myytiin 1413 (tai 1492), mutta saatiin takaisin kirkolle 1822, minkä keisari vahvisti 1827.

Tänne perustettiin 1800-luvun lopulla maatila, jota kutsuttiin 1900-luvulla ensin Räckhalsin

Elannon myymälä Asolassa vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen/ Vantaan kaupunginmuseo.

kartano, sitten Rekolan kartano. Lahjamaasta on käytetty nimeä Rekolanmaa, ruotsiksi Räckhalsmarkerna ja Räckhals marker, myös Yli-Rekola, Yli-Rekhalssi, Övre Räckhals. Vuonna 1699 Räckhalsz utbys jord oli asumaton.

Tanskassa Rækhals oli 1300–1500-luvuilla tavallinen sotilasnimi ja esiintyi myös aatelissukuna. Ruotsissa esiintyy Rekkehals. Nimi voi sisältää muinaisruotsalaisen sanan raekhals eli ’kaulankurottaja’. Myös Skavabölen (Hyrylän) alkuosa voi viitata tanskalaiseen Skawe-sukuun. Sukunimet eivät olleet tavallisia 1400-luvun Suomessa. Niitä oli lähinnä yläluokalla.

Sotien jälkeen määrättiin lailla, että seurakuntien maista piti lohkoa rintamamiespalstoja. Lohkottaviksi vaadittiin maita Kirkonkylän Pappilasta ja Nilsaksen kappalaisenpappilasta, mutta seurakunta vaihtoi ne suurempaan alueeseen Rekolanmaalta. Siten rintamamiesasutus syntyi tänne. Alueen vanha nimi oli Leppäkorpi, Alkärr.

Valtion saama seurakunnan metsä palstoitettiin 1947. Asuttamista hoiti Veikko Vennamon johtama valtakunnallinen asunto-osuuskunta ASO. Alue oli umpimetsää ja tiekin tuli Rekolan kautta. Teiden rakentaminen alkoi talkoilla heti. Aluetta kutsuttiin aluksi Rekolaksi ja Rekolan uudeksi asutusalueeksi. Alueelle haluttiin oma nimi, koska kylännimen Kyrkoby käyttö tuotti vaikeuksia. Tielautakunta pyysi asukkailta nimiehdotuksia. Suurimman kannatuksen sai lyhyt ja ytimekäs Asola, jolla asukkaat tahtoivat säilyttää jälkipolville nimilyhennyksen ASO. Tosin sen luultiin tarkoittavan asuntohallitusta. Nimen on luultu tulevan myös sanasta aseveli.

REKOLA, RÄCKHALS Räckhals on Helsingin pitäjän kirkolle 1401 lahjoitettu tila rautatien länsipuolella (katso Asola). Isojakokartassa 1769 Keravanjoen länsipuolella oli Wästanåmark (’Länsijokimaa’) sekä Rekolanojan itäpuolella Högbackmark (’Korkeamäenmaa’) ja Nyäng (’Uusiniitty’).

Kun Hämeenlinnan rautatie valmistui 1862, alkoi rautatien varteen syntyä asutusta. Räckhalsin rautatiepysäkki (1886) sai nimen radan länsipuolelta, Räckhalsin tilasta. Rautatien itäpuolella oli turvesuo ja korpimetsää, 1909 Kosack kärr, 1963 Kasakärr. Kerrotaan, että suohon olisi uponnut ja kuollut kasakka.

Kun Peijas oli myyty 1907, perustettiin Koskelan palstaosuuskunta 1908. Se sai nimensä Keravanjoen koskesta. Osuuskuntamuotoista palstoitusta tapahtui tuolloin monessa paikassa pääkaupunkiseudulla. 1920-luvulla palstoitettiin myös Heikas ja rautatiepysäkin vieressä ollut Koskelan tiilitehtaan alue. 1930-luvulla tontteja lohkottiin taas lisää.

Pysäkin nimi Räckhals siirtyi tarkoittamaan radan itäpuolelle syntynyttä asutusta, koska käytännössä kaikki asemaa käyttäneet asuivat siellä.

1980-luvun näkymä Havukoskelta. Oikealla alakulmassa osoitteessa Kytötie 29 näkyy kemikalioliikkeen sisäänkäynti ja näyteikkuna. Kuva: Ilppo Pohjola/Vantaan kaupunginmuseo.

Asema sai 1920-luvulla suomalaisen nimen Rekola. Ulpu Lehti (1987) piti suomennosta Rautatiehallituksessa varta vasten keksittynä. Mutta on mahdollista, että Rekola-nimi oli jo syntynyt suomalaisten asukkaiden suussa kuten Tikkurilan suomalainen nimi.

HAVUKOSKI Hanabölen palstoitus alkoi 1908. Tällöin 1/3 Storsin tilasta sai nimen Havukoski (1909). Talon länsipuolella oli havumetsää ja itäpuolella koski. 1960-luvulla alettiin suunnitella kerrostaloaluetta, jolloin siitä käytettiin aluksi nimeä Etelä-Rekola.

Rautatien molemmille puolille suunniteltiin Tuusulanväylältä Lahdenväylälle ulottuva laaja kerrostaloalue, jonne piti tulla yli 100 000 asukasta ja koko Itä-Vantaan kaupallinen keskus. Koivukylän kaavarunko valmistui 1969. Ensimmäisen asemakaavan nimeksi tuli 1970 Havukoski, mutta jo toisena nimenä on 1972 Koivukylä.

Kerrostalojen rakentaminen alkoi 1971 Laurantien länsipuolelta. Koska radan länsipuolella oli vanhastaan Koivukylän rintamamiesalue, niin radan itäpuoleinen kauppalanosa nimettiin Havukosken tilan mukaan 1972. Koivukylä kuitenkin vakiintui kerrostaloalueen nimeksi myös radan itäpuolelle, koska Koivukylää markkinoitiin kokonaisuutena. Myös aseman nimi (1980) vahvisti tätä.

Rakentaminen alkoi radan itäpuolelta, jolloin tärkeimmät liikkeet, kirjasto ja muu toiminta tulivat itäpuolelle ja länsipuoli jäi pienemmäksi ja keskeneräiseksi. Myös viitoitus Lahdenväylältä on Koivukylään. 1995 esitettiin, että kaupunginosan rajaa siirrettäisiin joko Kytötiehen tai Rautkallion kohdalla olevaan puistoon. Nyt kaupunginosan raja kulkee pitkin rataa. Vielä 2005 esitettiin Havukoskelle nimeä Koivukylä ja Koivukylälle Vanha Koivukylä. Kaupunginosien nimet pysytettiin kuitenkin ennallaan. PÄIVÄKUMPU, LÖVKULLA Kaupunginosa kuuluu Hanabölen kylään. Isojakokartassa 1769 täällä on Östanåmark (’Itäjokimaa’) ja maastonimi Löfkranamarck, joka tarkoittaa ’lehtivihreämaata’. Nimistönkeruun (1967) mukaan alue on vanhaa Tervaniittua, jonka vanha nimi olisi Solkulla.

Martti Pihkala (1882–1966), toimittaja, Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kokoomuksen kansanedustaja, osti maata Rekolasta 1922, muutti sinne perheineen 1928 ja hankki 1920-luvulla useita lisäalueita. Niistä merkittävin oli yhdessä veljensä, urheilumies Lauri ”Tahko” Pihkalan (1888–1981) kanssa Keravanjoen itäpuolelta ostettu Ilosjoen tila (69 ha).

Yrjö Koskelainen (1885–1951) oli Pihkalan veljesten ystävä ja puoluetoveri, päätoimittaja ja kirjailija. Hän osti täältä Löfkullan ja Metsämaan tilat 1926 (19 ha) ja tuli kesäasukkaaksi. Löfkulla (’Lehtikumpu’) oli 1909 Bypeijaksesta lohkottu ti-

la, josta Einar Grönberg myi suurimman osan Koskelaiselle 1926. Koskelaisen osasta, jolla Löfkullan talo sijaitsi, tuli lohkottaessa 1929 Päiväkumpu ja Löfkullan tilaksi jäi vain pieni tontti (Tapiontie 2).

Ulpu Lehti (1986) kertoo, että Yrjö Koskelainen oli avioitunut kirjailija Vihtori Peltosen (1869–1913) eli kirjailijanimeltään Johannes Linnankosken lesken, opettaja Ester Druggin (1872–1943) kanssa, joka Koskelaisen tapaan suomensi pohjoismaista kirjallisuutta. Ester suomensi norjalaisen nobel-kirjailija Bjørnstjerne Bjørnsonin novellin Synnøve Solbacken (1857) ja antoi sille nimen Synnöve Päiväkumpu (1921). ”Hänestä se oli ihastuttava nimi.” Näin myös tila ja uusi yhdyskunta saivat nimen Päiväkumpu.

Tuovintie on ollut 1935–60 Päiväkummuntie. Asuinalueen niminä esiintyy 1958 Rekola, 1959 Ilosjoen asutusalue, 1966 Päiväkumpu, 1967 Päiväkumpu, Solkulla. Kauppalanosa nimettiin 1972 Päiväkumpu, Lövkulla.

MATARI, MATAR Kaupunginosa on Hanabölen kylän takamaata. Matari on vanha luontonimi, Keravanjoen rantaniitty, 1768 Matara äng. Matarinkosken kohdalla oli Päiväkummun puolella pelto, 1909 Matar åker. Koski oli 1913 Matarfors, suo Matarkärr. Täällä oli myös Peijaksen torppa, 1913 Matartorp, ja hakamaa, 1913 Matarhagen.

Asuntoalueen kohdalla oli 1769 Korsängsmark (’Ristiniitynmaa’) ja 1919 Gustafsbergin talon palsta Korsoskiftet (’Korsonpalsta’). Kunnanvaltuutettu ja kunnan entinen eläinlääkäri Lauri Lindgren, myöhempi Laurinkari, osti 1919 osia Heikaksen tilasta ja 1922 Gustavsbergin tilasta, yhteensä 60 hehtaaria.

Matarin palstoitus alkoi palstoitussuunnitelman pohjalta 1923, jolloin Gustafsbergin palsta sai nimen Annorlunda (’Erilainen’). Vajaat sata palstaa olivat epäsäännöllisen muotoisia ja rajoittuivat lännessä rautatiehen ja pohjoisessa silloiseen kunnanrajaan. Palstoja myytiin 1940-luvulle asti.

Asutuksen kohdalla oli 1936–80 Hanalan seisake, Hanaböle, ja alueelle rakennettiin 1950 Korson terveystalo. Hanabölen kylä sai suomalaiseksi nimeksi 1957 Rekola, joka oli tullut jo 1920-luvulla etelämpänä olevan aseman nimeksi. Alueen läpi kulki Rekolantie. Lisäksi alue kuului 1959 Korson rakennuskaavaan. Vasta kauppalanosajaossa 1972 alue sai oman nimen Matari, Matar. 1960-luvulla Matari oli leveämpi kohta Keravanjoessa, suosittu uimapaikka. Koskesta käytettiin nimiä Matarinkoski ja Matarfors(n). Ruotsalaiset sanoivat laajaa metsä- ja peltoaluetta nimellä Matar(n). Suomalaista nimeä on taivutettu vanhastaan ulkopaikallissijoissa: Matarilla, Matarilta, Matarille.

Nimi johtuu kasvinnimestä matara, jota tienoolla kasvaa runsaasti. Tätä todistaa 1700-luvun karttanimi Matara äng. Nimi on vain lainattu kielestä toiseen.

KORSO Korsrå on vanha rajakallio, jossa yhtyvät Kirkonkylän (Räckhalsbölen), Hanabölen, Hyrylän (Skavabölen) ja Alikeravan kylänrajat. Muut paitsi Alikerava ovat olleet Helsingin pitäjää. Nimi esiintyy 1662 Kårs Råå, 1693 Kårs Råån, 1699 Kårs Bergs Råå, Korsbergs råå, Kårss Bäckz Råå, 1739 Ristiraija, Ristirajanitu, 1749 Risti Raja, 1751 Korsbergs Rå, 1776 Kårsbergs rå, 1778 Kårs Rån, 1871 Ст. Корсо (Korson asema), 1872 Korso (asema), 1898 Korso, suomeksi Korsu, 1909 Korsrå, 1910 As. Korso (asema), 1922 Korsorå, 1935 Korso. Lähellä ovat myös 1769 Korsängsmark ja Korsråmarcken.

Friedrich Fonseen (1751) mainitsee, että kallion päällä oli ristin muotoinen kivilatomus. Tosin latomus on voitu tehdä ristin muotoon nimen vanhemman merkityksen vuoksi. Nimen on arveltu johtuvan siitä, että 1) rajamerkillä kohtaa neljä kylänrajaa tai 2) kallion ristinmuotoisista graniit-

Vas. Työmatkalaisia nousemassa junaan Hanalan seisakkeella talvisena aamuna vuonna 1978. Ruuhka-aikoina lähiliikennejunissa käytettiin vielä 1980-luvun alkuun asti veturivetoisia puukorivaunuja uudempien sähkömoottorijunien rinnalla. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Korson keskustaa kuvattuna vuonna 1964. Etualalla HOK:n rakennustyömaa, jossa seisoo eläkkeellä oleva kunnanjohtaja Lauri Korpinen. Kuva: Mauno Mannelin/Vantaan kaupunginmuseo.

tijuovista tai 3) vuoden 1401 maalahjoituksesta kirkolle, jolloin Korsrå tuli kirkon maiden rajamerkiksi, tai siitä, että 4) rajapiste olisi ollut tanskalaisvalloituksen raja hämäläisiä vastaan, tanskalaiset ovat merkinneet valloitustensa rajoja risteilläja myös läheinen kylännimi Räckhalsböle on tanskalaisperäinen. Mutta myös Vuosaaressa Vartiokylänlahdella on rajamerkki Korsbergs rå (1759). 1800-luvun lopulla Korson asemalle rakennettiin tiet sekä Ruotsinkylästä että Nissbackasta ja neljän kylän alueelle alkoi tulla asutusta. Lopulta vuoden 1954 alusta iso osa Tuusulan Hyrylää ja iso osa Keravan Alikeravaa liitettiin Helsingin maalaiskuntaan, jolloin Korsosta saatiin iso yhtenäinen alue. Korson kauppalanosaan 1972 tuli kuulumaan vain Korson keskusta, joka oli rakennettu 1960-luvulla ja jossa sijaitsivat asema, kirkko ja kaupat. MIKKOLA Mikkola, Metsola, Leppäkorpi, Jokivarsi ja Nikinmäki sijaitsevat Alikeravan kylän takamaalla. Alikerava siirrettiin 1643 Sipoosta Tuusulaan ja 1924 uuteen Keravan kauppalaan. Siitä Korson osa liitettiin 1954 Helsingin maalaiskuntaan, mutta päätilat jäivät Keravan puolelle.

Alikeravan taloista suurin autioitui 1600-luvun lopun nälkävuosina. Kun Suuri Pohjan sota oli jo käynnissä 1703, talon otti haltuunsa Erkki Laurinpoika Mikkola. Mutta rakennukset poltettiin 1713 ja isäntä pakeni. Hän palasi 1724, sai kruunulta 10 vuoden verovapauden ja asutti tilan uudelleen. Jo 1700-luvun puolivälissä talo oli jaettu kahtia Etu- ja Taka-Mikkolaksi, mutta jako vahvistettiin vasta 1894. Talon paikka on Keravan Varjakontiellä.

Uusjaossa 1890 Mikkolan talo sai ulkopalstan nykyisen Mikkolan alueelta. Taka-Mikkolan met-

K-kauppa Mikkolan ostoskeskuksella 1980-luvulla. Kuva: Ilppo Pohjola/Vantaan kaupunginmuseo.

säpalstasta jaettiin suurin osa pojalle 1912, jolloin kantatilan erillispalsta sai nimen Mikkola. Vielä 1950-luvulla Taka-Mikkolan palsta oli lähes rakentamaton. Kun Taka- ja Metsä-Mikkola myytiin Helsingin maalaiskunnalle, siellä oli metsää ja joitakin yksittäisiä pikkupalstoja.

Asuntoalueen Mikkola-nimen keksi 1960-luvulla aluerakentaja, koska alue oli Alikeravan Mikkolan talon maata. Niminä esiintyy 1968 Mikkolan asuntoalue, ns. Mikkolanpuiston alue ja markkinoinnissa Mikkolanpuisto. Tällöin asuntoalueen ja asemakaavan nimeksi päätettiin Mikkola.

METSOLA, SKOGSBRINKEN Myös Metsola on ollut Alikeravan kylän yhteismaata. Uusjaossa (1890) täältä lohkottiin metsäpalstat Alikeravan Mikkolan, Jaakkolan ja Ollilan taloille. Korson rautatiepysäkin myötä alkoi tulla asutusta myös radan itäpuolelle, ensimmäisenä 1899 Koivumäki. Alikeravan Jaakkolasta lohkottiin 1901–02 Toivolan ja Mäkituvan palstat, joilla oli jo asumukset. 1902 alettiin lohkoa rakentamattomia palstoja, ensimmäisenä Orrela.

Kartoilla esiintyy 1935 Metsolantie, 1958 Metsolansuo, 1966 Metsolanrinne, Skogsbrinken (tie). Kauppalanosa nimettiin vanhastaan käytössä olleesta Metsola-nimestä 1972. Runokielessä Metsola tarkoittaa metsää ja Metsolan väki metsäneläimiä. Kalevalassa metsän kuningas Tapiolla oli asuntona mieluisa Metsola. Siellä oli kolme linnaa ja raha-aitta, jonka kultaista avainta Mielikki kantoi vyöllään. Metsola esiintyy myös Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä. Myös Lohjalla ja Kotkassa on Metsolan kaupunginosat.

LEPPÄKORPI, ALKÄRR Tämäkin kaupunginosa kuuluu Alikeravan kylään. Uusjaon 1881–90 jälkeen Leppäkorventien ja Kontiokujan pohjoispuoli on ollut Alikeravan Ollilan talon ulkometsää ja eteläpuoli Jurvalan talon ulkometsää. Oljemarkin torppa lunastettiin Ollilasta itsenäiseksi tilaksi 1923. Tällöin Ollilan ulkometsän länsiosasta tuli Ollilan valtionmetsä.

Alikeravan eteläisiä takamaita, joissa kaikilla taloilla oli osuutensa, kutsuttiin vanhastaan nimillä Leppäkorpi ja Jokivarsi. Leppäkorpeen tuotiin lehmät laitumelle. Alue oli osin suota ja kasvoi osin heikkoa lehti- ja sekametsää. Nimi taivutettiin leppäkorves. Leppäkorpi ja Alkärr ovat seudulla yleisiä suonnimiä; korpi tarkoittaa suoperäistä metsää.

Leppäkorven asutus alkoi Oravakujalta ja Kontiokujalta 1931–33, jolloin Ollilan valtionmetsästä lohkottiin kuusi asuntopalstaa tilattomille perheille. Enemmän asutusta tuli 1950-luvulla, jolloin loppuosa jaettiin kymmeniksi rintamamiestonteiksi. Leppäkorventien eteläpuoli kuului Jurvalalle 1980-luvulle asti.

Leppäkorpi ilmaantuu asutusnimenä tielautakunnan pöytäkirjoihin 1957 ja kartoille 1958, mutta ruotsalainenkin nimi tavattiin käytössä 1971. Siten kauppalanosa sai kaksikielisen nimen 1972.

JOKIVARSI Jokivarsi on ollut laaja alue, joka käsitti Alikeravan talojen takamaita Keravanjoen molemmin puolin (katso Nikinmäki). Täällä oli ennen vain metsää ja korpea, mutta joen rannassa myös niittyjä. Nimeä taivutettiin jokivarres. Vanha rinnakkaisnimi on ollut 1965 Möyrynkorpi. Suomen muut Möyry-nimet ovat usein maankohoumia tai saaria.

Alikeravan Jäspilän talo halottiin 1894, jolloin metsäpalstan länsipuolisko (Sorvatiestä länteen) tuli Silénin suvulle ja itäpuolisko Brummerin teollisuusyritykselle.Ensimmäinen asutus täällä olivat muutamat torpat, mutta jo 1930-luvulla oli rakennettu useampia taloja. Jokivarsi esiintyy koulun ja koulupiirin nimissä 1900-luvun alusta lähtien. Enemmän asutusta on tullut 1950-luvulta.

Ennen Lahdenväylän rakentamista 1970-luvulla myös Metsolan itäisin osa oli Jokivartta. Nykyisin Jokivarsi on Vantaalla Keravanjoen ja Lahdenväylän välinen kaupunginosa, mutta Keravan puolella myös Keravanjoen ja Lahdentien välinen asutus.

NIKINMÄKI, NISSBACKA Nikinmäkikin on ollut Alikeravan takamaita. Alue kuului isojaon 1782 jälkeen useille taloille. Nissbackasta erotettiin 1800-luvun alussa Nissilä.

Yllä. Vierumäen koulua rakennetaan. Koulu valmistui syksyllä 1956. Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen/ Vantaan kaupunginmuseo.

Kaupunginosa on syntynyt uusjaossa 1890 muodostettujen Alikeravan Nissilän, Nissbackan ja Täckmanin talojen metsämaille. Uusjaon jälkeen alueelle siirtyi Nissbackan talouskeskus (Kimalaisentie 15). Täckmanin metsämaa liitettiin 1898 Nissbackaan. Seudulla on ollut seitsemän pientä torppaa tai mäkitupaa.

Nissbacka myytiin 1906 Toimelan maanostoosuuskunnalle, joka palstoitti maat 1907–13 ja myi noin 1,5 hehtaarin suuruisia tontteja. Jotkut ostivat useampiakin tontteja ja loput myytiin huutokaupalla. Palstoja ostivat pääasiassa Helsingissä töissä käyneet ammattityömiehet. 1920-luvulla alueella oli myös kesäasukkaita. Korson asemalle vei Nissbackantie ja Keravanjoen ylitti Nissbackansilta. Asemalle kuljettiin jalan, kelkalla tai suksilla.

Keravanjoen molempia puolia kutsuttiin ennen Jokivarreksi, joten tänne perustettiin 1917 Jokivarren koulupiiri ja rakennettiin 1922 Jokivarren koulu. Keravanjoen rannalla kulkee yhä 1907 Jokitie, 1954 Jokivarrentie. Täckmanin tilan pohjoisosa jäi alueliitoksessa 1954 Keravan puolelle ja eteläosassa on nyt Pohjois-Nikinmäki. Nissilän mailla on nyt Etelä-Nikinmäen itäosa.

Nissbacka on alun perin talon nimi, mutta esiintyy asutuksen nimenä 1910 Нисбакка, 1958 Nissbacka. Kerrotaan, että nimen suomennosta olisi ehdottanut 1940-luvulla agronomi Artto ja että Nikinmäki olisi ollut oivallinen suomennos. Nimi ei kuitenkaan tullut vielä tuolloin käyttöön. Sen sijaan 1950-luvulla käytettiin nimeä Jokivarsi. Nikinmäki alkaa esiintyä Nissbackan suomalaisena vastineena osoitekartassa 1966 ja peruskartassa 1967, mutta vielä 1970-luvun alussa sanottiin usein nispakka ja suomennos oli vasta hitaasti vakiintumassa.

Nimi virallistui kauppalanosajaossa 1972, mutta monet sanoivat Keravanjoen itäpuoltakin Jokivarreksi vielä 1990-luvulla. Joissain yhteyksissä aluetta on kutsuttu myös nimellä Myras, Sipoon Myraksen mukaan, koska Myras on ollut puhelinjakoalueen nimenä. Myras johtunee miehennimestä Möre. Nikinmäen nimen kantana on talon isäntä Nils, Nisse, joka pohjautuu vanhaan pyhimyksennimeen Nikolaus.

VIERUMÄKI Vierumäki ja Vallinoja sijaitsevat Hyrylän kylän takamaalla. Hyrylä on kuulunut Helsingin pitäjään ja siitä 1643 irtaantuneeseen Tuusulaan, josta Korson osa liitettiin 1954 Helsingin maalaiskuntaan. Hyrylän kartassa 1780 on Werimäen Suo nykyisen Kuovitien kohdalla ja Wärämä Nitu nykyisen Lehmustontien eteläpäässä.

Verimäen nimi tunnettiin vielä 1960-luvulla, jolloin arveltiin, että siellä on tapahtunut rikos tai veritöitä tai verisiä rajakahinoita. Aleksis Kivellä (1870) Verimäki on eläinten saalispaikka, jossa karhu on tappanut jonkin ison eläimen, kuten ”uhkean oriin”. Ulpu Lehden (1980) mukaan nimi kuitenkin johtuu ruotsinkielisen maanmittarin yrityksistä tavoittaa perihämäläistä mäennimeä Vierumäki.

Suomessa on lukuisia Vieru-nimiä, etenkin Hämeessä ja Varsinais-Suomessa, ja Vieremä-nimiä, kuten kunta Pohjois-Savossa (1561 Luch poli Wärämä Jerfffwiä). Heinolan Vierumäellä on Suomen urheiluopisto. Kotkarinteellä on ollut 1930-luvulla myös talo nimeltään Vierumäki. Hämäläismurteen vieru on viettävä rinne.

Vierumäen tilan omisti 1952–62 Juho Viljander. Vierumäen asutustilat lohkottiin 1954. Alu-

Opettaja Elna Huttunen kalliolla Vierumäen kansakoulun toisen luokan luokkaretkellä Tussinkoskella keväällä 1959. Kuva: Markku Immonen/ Vantaan kaupunginmuseo.

een nimenä esiintyy 1956 Vierumäki. Hyrylän takamaapalsta, jolle asutus rakennettiin, oli 1959 Viksberg ja Vierumäki esiintyi tuolloin maastonimenä. Alitalo eli Viksberg eli Rustholli on Hyrylän kantataloja, jonka päärakennus on yhä Hyrylän koulukeskuksen pohjoispuolella.

VALLINOJA, FALLBÄCKEN Tämäkin kaupunginosa on Hyrylän kylän takamaata. Täällä oli Wardin alueeksi kutsuttu asuinalue, joka sai 1970 nimen Vallinoja, Fallbäcken. Nimen ajateltiin voivan laajentua tarkoittamaan koko Tavitien pohjoispuolista aluetta aina rataan saakka. Alueen läpi virtaavaa puroa, Rekolanojaa, nimitettiin tällä kohtaa vanhastaan 1967 Vallinoja, Fallinoja, jonka luultiin johtuvan putouksesta, ruotsin fall. Kuten vesistötermiin päättyvät nimet aina, taivutetaan Vallinoja ulkopaikallissijoissa: Vallinojalla, Vallinojalta, Vallinojalle.

Rekolanojan nimi laajennettiin Keravan rajalle asti 2003. Sen vanhoja nimiä ovat alempana Korsonoja (1967) ja ylempänä Keravalla Nissinoja (1967) ja Savionoja (1702 Safvioja). Fallbackan talo (1871 Fallbaka) oli perimätiedon mukaan 1700-luvulta ja se on sijainnut Rekolanojan itäpuolella mäellä, Satakielentie 3:n kohdalla. Talo on purettu. Ruotsin fall merkitsee paitsi putousta, myös viljelyterminä uudisviljelystä, kaskea ja hakkausta. Suomen valli-sana tarkoittaa laidunta ja heinikkoa, kuten Helsingin nimessä Vallila, Vallgård, joka on ollut karjalaidun. Korsossa etelämpänä Valli, Fallet, on tarkoittanut alavaa aluetta, samoin Alikeravalla Falli. Tienoo on alavaa maata ja on ollut puuton.

Tussinkoski sijaitsee kilometrin verran Fallbackan talosta länteen. Sen nimi on vasta 1900-luvulta ja johtuu siitä, että korsolaiset ovat ottaneet koskessa olleen rännin alla tussin eli dussin, siis suihkun, ruotsiksi dusch. Vallinojan nimi ei siten perustu Tussinkoskeen vaan laajaan alavaan niittyyn tai heinikkoon.

LÄNSISALMI, VÄSTERSUNDOM Nimenä on ollut 1347 Gudzstens by i Wester Sundom. Asiakirja lienee kopio 1320-luvun kuninkaantuomiosta, jolla Sundomin kalavedet tuomittiin hämäläisiltä ruotsalaisille. Gudsten on miehennimi. Kylä sijaitsi meren rannalla. Salmi on erottanut Vuosaaren mantereesta. Myöhemmin esiintyy 1501 Regvald i Sundom, 1520 Wesster ssunde buw, 1540 Vestersundom … 1627 Heikbacka … 1803 Wästersundoms by … 1919 Vestersundom, 1956 Länsisalmi, 1957 Wästersundom, 1971 Vestersundom, 1982 Västersundom.

Ruotsinkielisen nimen nykyinen ortografia on oikeinkirjoituksen mukainen. Muutenkaan ei enää puhuta ja kirjoiteta vanhahtavasti. Suomalainen käännösnimi Länsisalmi otettiin käyttöön 1957, mutta vakiintui vasta 1970-luvulle tultaessa. Nimi sisältää om-päätteen, jota esiintyy Uudellamaalla, kuten Espoon Bodom, mutta ei Ruotsissa, joten se on peräisin uudisasutusvaiheesta. Kyseessä on ollut monikon datiivi, jota on käytetty muun muassa i- ja vid-prepositioiden jälkeen, mutta on poistunut ruotsista. Åke Granlund (1970) on katsonut tämän asukkaan nimitykseksi, kuten ’Salmelainen’. Marianne Blomqvist (2007) katsoo sen kehittyneen säännönmukaiseksi johtimeksi.

Nykyinen kylänpaikka on uusi, sen rinnakkaisnimenä esiintyy 1627 Heikbacka, joka sisältää talonnimen Heikas. Vanha kylänpaikka on sijainnut Itäväylän ja Kehä III:n risteyksen tuntumassa, se on 1983 Gubbacka. Siellä tehtiin kaivaukset 2003, jossa paljastui ryhmäkylän osa 1400–1500-luvuilta. Sotungin, Hakunilan ja Länsisalmen kylät kuuluivat Sipoon hallintopitäjään vuoteen 1826 asti, mutta kirkollisesti jo keskiajalla Helsingin pitäjään. Kaupunginosa on ulottunut merelle asti, mutta Itäväylän eteläpuolinen osa liitettiin Helsinkiin 2009.

LÄNSIMÄKI, VÄSTERKULLA Länsimäessä on Westerkullan kartano ja sen maille rakennettu asuinalue. Westerkulla mainitaan 1587. Asuinalue nimettiin kartanon mukaan 1965. Ruotsalaisessa nimessä on nykyaikaistettu ortografia, vaikka kartanon omistaja voi käyttää haluamaansa muotoa. Kerrostaloalueen aluera-

kentamissopimus solmittiin 1968 ja rakentaminen alkoi heti. Nimi lähtee Västersundomin nimestä.

OJANKO, GJUTAN Suunnitellulle Hakunilan teollisuusalueelle annettiin uudeksi nimeksi 1970 Ojanko, Gjutan. Teollisuusalueen keskeinen vanha luontonimi oli Gjutan. Sana on murteellinen ja merkitsee notkoa, jossa virtaa oja. Sanaa pidettiin liian murteellisena, joten ensin päädyttiin muotoon Gjutdälden. Tiedusteltaessa professori Åke Granlund ja lisensiaatti Kurt Zilliacus katsoivat, että Gjutan sopii sellaisenaankin nimeksi. Lisäksi se antaa teollisia assosiaatioita (gjureri on valimo), vaikka sanalla ei etymologisesti ole mitään tekemistä verbin gjuta (valaa) kanssa.

Suomalainen vastine Ojanko on vapaa suomennos. Se on hämäläinen sana, joka on levinnyt Uudenmaan murteisiin. Täällä sijaitsee Håkansbölen kartano. Siitä itään on sijainnut Håkansbölen kylä, jonka talot ovat hävinneet. Eteläosaan on rakennettu Vantaan Energian jätteenpolttolaitos (2014), mutta suurin osa kaupunginosaa on Ojangon ulkoilualuetta.

VAARALA, FAGERSTA Håkansbölen kartanon omistaja Per Sanmark (1900–83) myi täältä omakotipalstoja 1937–42.

Vas. ylhäällä. Länsimäen ensimmäisiä kerrostaloja rakennetaan 1960-luvun lopulla. Kuvassa kerrostalojen rakennustyömaa silloisella Keihäskujalla, nykyisellä Maalinauhantiellä. Etualalla pysäköitynä Moskvitsh, taaempana Volkswagen 1500. Kuva: Nasakuva Oy/Vantaan kaupunginmuseo.

Vas. alhaalla Vaaralan kansakoulu rakennusvaiheessa. Kunnanvaltuuston ekskursio, viimeisenä kunnanhallituksen puheenjohtaja Gösta Häkkinen. Koulu rakennettiin tyyppipiirustusten mukaan ja se valmistui vuonna 1951. Kuva: Mauno Mannelin/Vantaan kaupunginmuseo. Omakotialueen nimenä oli ensin kartanon ja bussin kääntöpaikan mukaan Håkansböle. Kartanon rekisterinimi oli kuitenkin Fagerlund (’Kaunislehto’), joten palstojen nimien alkuosiksi annettiin Fa, Fage, Fager tai pelkkä F, jonka perään lisättiin palstan numero. Myyntiluettelossa Håkansböle fastighetsförsäljning on sivujen otsikkona Fagersta parceller. Arvid Sanmark on kertonut, että hänen isänsä Per Sanmark antoi nimen Fagersta, kun tontteja alettiin myydä.

Ensimmäiset tontit Fagerlundista lohkottiin 1935 Myllytieltä (ne ovat jääneet Kehä III:n alle) ja 1939 luoteiskulmasta Rajatieltä. Sota keskeytti lohkomisen, joka jatkui 1942–43. Suomalainen nimi Vaarala johtuu korkeista kallioista. Nimen keksi Veikko Toivonen (s. 1917). Hän oli kysynyt neuvoa äidinkielen opettaja Ritva Laurilalta. Myös asukkaiden mielipiteitä kysyttiin listoilla. Kunnanvaltuusto hyväksyi Fagerstan postin suomalaiseksi nimeksi 1950 Vaarala, mutta vasta 1954 kunta hyväksyi Vaaralan aluenimeksi Håkansbölen sijaan. Lopulta kunta ehdotti 1956 myös Håkansbölen suomalaiseksi kylännimeksi Vaarala.

Itäsuomalainen vaara-sana lienee alun perin saamelainen ja perustuu ugrilaiseen vuorisanaan. Vanhoja vaara-paikannimiä esiintyykin vain Täyssinän rauhan rajan (1595) itäpuolella. Ruotsin loppuosa sta tarkoittaa kaupunkia, stad. Sana on merkinnyt alun perin paikkaa.

HAKUNILA, HÅKANSBÖLE Kaupunginosa käsittää osia Hakunilan ja Sotungin kylistä. Täällä sijaitsee Sotungin kylään kuuluva Nissbackan kartano, mutta Håkansbölen kartano sijaitsee Ojangon kaupunginosassa. Hakunilan kylän katsotaan syntyneen Sotungista, koska bölekylät ovat nuorempia kuin by-kylät. Nimi esiintyy 1540 Hokonsbolle, 1543 Hokonsbölleby, 1547 Hokonsböle … 1586 Håkansböle jne. Suomalaisen nimen kerrotaan olevan ainakin 1940-luvulta ja vahvistettiin 1957.

Tässäkin böle-kylässä nimen alkuna on isännän nimi. Kylän suurimman talon omisti 1540 Hokon Jönsson (k. 1553), mutta nimi voi johtua myös hänen esi-isistään. Kylännimen böle-loppu

Armas Lindgrenin luonnos Håkansbölen kartanon julkisivusta edestä katsottuna. Vantaan kaupunki osti Håkansbölen kartanon Sanmarkin perheeltä keväällä 2005. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

tarkoittaa uudistaloa. Hakunilan kerrostaloalueen aluerakentamissopimus solmittiin 1967. Alue on kuulunut Håkansbölen kartanoon. Mäki on ollut kartanon hevoshaka, 1913 Hästhagen.

RAJAKYLÄ, RÅBY Alueen nimenä on kartassa 1806 Wästra Marcken (’Länsimaa’). Sotien jälkeen Westerkullan kartano joutui luovuttamaan Rajakylän alueen. Rakentaminen perustui asutussuunnitelmaan 1947. Helsingin kaupungin raja oli siirtynyt tänne 1946. Kun tontteja alettiin myydä 1947 ja tuli asukkaita, tarvittiin nimi osoitteita ja postia varten. Kylän nimi oli vakituinen puheenaihe. Nimeksi ehdotettiin Koivukylä, koska alueella kasvoi koivumetsää. Toiset pitivät parempana nimeä Rajakylä, koska kylä sijaitsi Helsingin kaupungin ja maalaiskunnan rajalla. Kyseessä ei siis ole historiallinen kylä, vaan uudisasutus. Vuoden 1958 kartoissa nimi on vain suomeksi, mutta osoitekartassa 1966 jo kaksikielinen.

ITÄ-HAKKILA, ÖSTRA HAXBÖLE Seutu on ollut kallioista ja kivistä maastoa, jossa on kasvanut mänty-, kuusi- ja osin koivumetsää. Alue kuuluu Sotungin kylään, mutta sijaitsee Hakkilasta itään. Tie tuli aluksi Vanhalta Porvoontieltä Hakkilan ja Honkanummentien kautta, jo-

Kylätie Sotungissa vuonna 1981. Taustalla VPK:n kalustevaja, joka siirrettiin uudelle paikalle vuonna 2001. Kuva: Lauri Leppänen/Vantaan kaupunginmuseo.

ten alueen nimeksi vakiintui Itä-Hakkila, Östra Haxböle. Se oli myös postitoimipaikan nimenä.

Palstoja on lohkottu Nissbackasta 1949 alkaen, aluksi Itä-Hakkilan tieltä, jonka vanha nimi on Päätie, sekä Rukkitieltä ja Kehruukujalta. Lohkominen jatkui Nissbackan ja Nissaksen tiloista 1950–51. Eteläosa lohkottiin Nissbackasta 1953. Itä-Hakkila esiintyy asuntoalueen nimenä kartassa 1957, ruotsinkielinen nimi 1967.

KUNINKAANMÄKI, KUNGSBACKA Kuninkaanmäki on alkuaan pieni mäki Vanhan Porvoontien varrella, mutta nimi on laajentunut tarkoittamaan tien eteläpuolista asutusta. Isojakokarttaan 1778 on merkitty paikka, jossa Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa Kustaa III söi täällä päivällistä 10. kesäkuuta 1775 vain paljaalla maalla, ”Å detta ställe har hans Kungl. Maj. Gustaf Den III ätit middag den 10de Junii 1775 på bara marken”. Paikka on merkitty Suuren Rantatien (Vanhan Porvoontien) luoteispuolelle hieman Brudbrinkenistä lounaaseen.

Tapahtumasta kerrotaan: Kun Kustaa III tuli 29-vuotiaana Suomeen 1775, hän kävi Helsingissä ja söi Johan Sederholmin kanssa. Sederholmilla oli Senaatintorilla kivitalo ja hän omisti Håkansbölen kartanon. Hän oli rojalisti ja ehkä pyysi, että majesteetti jaloittelisi hänen maillaan, kun

kuningas matkusti Itä-Suomeen uutta lääniä perustamaan. Kustaa oli tutustunut Ranskassa tapaan oleilla ulkoilmassa. Pohjoiseen ajettaessa kuninkaallinen seurue pysähtyikin keskipäivällä kumpareelle ja söi siinä päivällistä. Levähtäessään Johan Sederholmin maaperällä hetken, paikka sai yli aikojen kestäneen nimen Kungsbacka. Pian tämän jälkeen tehtiin isojakoa ja tapahtumapaikka merkittiin isojakokarttaan. Käynnin muistoksi Håkansbölen kartanolle rakennettiin kulmikas huvimaja, mutteritalo. Myöhemmin Johan Sederholm valittiin kuninkaan perillisen, tulevan Kustaa IV Adolfin, yhdeksi kummiksi (1778) porvarissäädyn edustajana.

Kuninkaan ruokailupaikka sijaitsee suunnilleen Vanha Porvoontie 228:n kohdalla. Vastaavasti Helsingin edustalla on Suomenlinnaan kuuluva Kuninkaansaari, Kungsholmen, jossa Kustaa III seurasi merisotaharjoitusta 1775.Myöhemmin täällä on ollut 1913 Kungsbacka torp, sanottu kongsbakka, joka oli Håkansbölen kartanon torppa.

Sotungin Kuppiksesta lohkottiin 1918 palsta Kuninkaanmäki, joka ulottui Forsbackasta Sipoon rajalle ja esiintyy yhä kaupungin rajalla sijaitsevan tilan nimenä. Lisäksi 1920 Kungsbacka oli Sotungin Smedsistä edellä mainitulta ruokailupaikalta lohkottu palsta. Tästä lohkottiin 1936 Kuninkaanmäen ensimmäiset asuinpalstat Vanhan Porvoontien ja nykyisen Kiertomäentien varrelta. 1940-luvun kartassa Kungsbacka esiintyy jo Smedsin tilalle syntyneen asutuksen nimenä ja kartassa 1958 nimenä on Kuninkaanmäki.

Kuitenkin virallisissa yhteyksissä käytettiin myös nimeä Smedsin asutusalue ja Smedsin alue (1958–62), jota pidettiin aiheeltaan outona, sen perustetta ei tiedetty ja monen oli jopa vaikea ääntää sitä. Niinpä asukkaat pyysivät Kuninkaanmäen nimen virallistamista, jonka kunnanhallitus vahvisti asutusaluenimeksi 1970.

SOTUNKI, SOTTUNGSBY Kylän aiempi nimi on ollut 1347 Öfferby (’Ylikylä’), joka kuvaa sijaintia ylempänä rannikolta kuin Gudstensby (Länsisalmi) ja Heldersby (Itäsalmi). 1618 Öfferbyn selitetään olevan Sottungsby, joka esiintyy 1540. Suomeksi kylä oli jo 1883 Sotunkylä, mutta nimettiin 1957 Sotunki.

Kaupunginosa käsittää Sotungin maarekisterikylän itäpuoleisen pääosan, jossa vanha kyläkeskus sijaitsee. Kaupunginosaan sisältyy myös Hakunilan kylän lohkoja, koska Hakunila on ollut Sotungin osakylä. Åke Granlund katsoo nimeen sisältyvän henkilönnimen *Sottung. Lars Hulden (2001) ja Saulo Kepsu (2005) arvelevat, että nimi liittyisi Ahvenanmaan Sottungan pitäjään, josta ensimmäinen asukas olisi tullut. Mutta Sotunki on ollut asuttu jo ennen nykyistä nimeään.

Ahvenanmaan Sottunga (1537 Sottunga) lienee ollut monikollinen asukkaiden nimitys. Sananmukaisesti Sottung (sot + unga) merkitsee ’nokinuorta’, ehkä kaskeamista harjoittanutta nuorta miestä. Ruotsalaiset oppivat kaskeamisen suomalaisilta.

KIRJOITTAJAN KERÄÄMÄÄ VANTAAN NIMISTÖÄ KOSKEVAA LÄHDETIETOA JA KIRJALLISUUTTA

Arkistot Vantaan kaupunginarkisto, tielautakunnan pöytäkirjat 1948–1962 liitekirjeineen.

Vantaan kaupunginarkisto, kunnalliskertomukset 1936: 32 ja 1937: 43.

Vantaan nimistöarkisto, nimistötoimikunta 1960 alkaen kokonaan, erityisesti 2.11.1960, 1.2.1961, 1965–68, 30.6.1970 liite, 16.9.1970, 30.11.1970, 16.12.1970, 21.1.1972, 1.11.1977, 27.3.1979, nimistöryhmä kokonaan, erityisesti 7.5.1991, 20.8.1991, 3.11.1991, 8.11.1995, 30.11.1995, 20.6.2001, 6.10.2004, 3.11.2004, 9.12.2019.

Rekisterit Vantaan kiinteistörekisteri.

Päätökset Koivukylän aluetoimikunta 1.11.1971, 21.11.2005.

Maanmittaushallitus 1957, suomalaiset kylännimet.

Uudenmaan maanmittauskonttori 31.12.1982.

Valtioneuvosto 15.5.1953, Korson liitos.

Vantaan kaupunginhallitus 27.12.1977.

Vantaan kaupunkisuunnittelulautakunta 11.2.2020, Veromiehen nimi.

Vantaan kaupunginvaltuusto 10.5.1967, 22.3.1971.

Vantaanlaakson työryhmä 6.10.1970.

Västerkullan kiilan liitos Helsinkiin: Helsingin Kv 21.6.2006; Sipoon Kh 15.8.2006; SM 26.9.2006; Vantaan Kv 11.12.2006 äänin 47–17; VN 28.6.2007, KHO hylkäsi valitukset 15.1.2008.

Kartat Broterus, Samuel, 1681–1712 Bure, Anders 1635

Fonseen, Friedrich Johan 1749, rajamerkkiluettelo 1751

Helsingin kaupungin kartat ja nimistö, kartta.hel.fi

Helsingin yleiskartta 1962

Helsingin topografikartta 1965

Helsingin maalaiskunnan pitäjänkartta 1933

Helsingin maalaiskunnan tiennimiluettelo 1966 (kartta puuttuu)

MMH = Maanmittaushallitus, kartat 1700-luvulta 1990-luvulle, mikrofilmit / Vantaa.

Maanmittaushallitus, peruskartat 1934–1935, 1958, 1967

Maanmittaushallitus, topografikartat 1870, 1871, 1910, 1947

Senaatin kartta 1872

Vantaan kaupungin kartat 1958 alkaen, kartta.vantaa.fi

Vantaan kaupungin rakennus- ja asemakaavat selostuksineen, paikoin

Nimistönkeruut Kotimaisten kielten keskus, nimiarkisto / Vantaa, Nurmijärvi, Tuusula, 1958–1982.

Kotimaisten kielten keskus, nimisampo. fi, 2021.

Svenska litteratursällskapet i Finland, namnkollektioner, Helsinge 1913, 1963.

Kirjeet, lausunnot Henriksson, Oiva, lausuntopyyntö 13.11.1967.

Suomen nimiarkisto, kirjeet 22.3.1967, 29.5.1967, lausunto 22.11.1967, Myyrmäen nimestä. Svenska språkvetenskapliga kommittén 24.5.1965.

Lehdet Helsingin Seutu 27.7.1977.

Helsingin Ympäristölehti 7.2.1946, 19.6.1956.

Hufvudstadsbladet, Mikael Reuter 20.6.2002.

Keski-Uusimaa 3.6.1965.

Kielikello 2/2012: 41.

Koivukylän lähisanomat, Ulpu Lehti 19.12.1996.

Uusi Suomi 19.12.1963 liite, Suur-Helsinki n:o 9, Terho Itkonen 19.12.1963.

Vantaan Sanomat, Ulpu Lehti 4.5.2003 ja 31.10.2004.

Virittäjä 1/2009: 38–57.

Kirjallisuus Pekka Ahtiainen & Jukka Tervonen 2002: Vantaan historia 1946–1977. Vantaan kaupunki.

Ante Aikio 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 221, 331, 378.

Terhi Ainiala 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 490, 503.

Heimer Björkqvist 1967: Helsingin kaupungin historia V:3.

Marianne Blomqvist 2007: Suomalainen paikannimikirja, 2007, s. 99, 169, 488.

Birger Brunila 1962: Helsingin kaupungin historia V:1.

Nils Cleve 1950: Helsingin kaupungin historia I.

Åke Granlund 1956: Studier över östnyländska ortnamn.

Åke Granlund 1970: teoksessa Helsingin kadunnimet, s. 13–15, 18–22, 24–25.

Aimo Hakanen 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 90–91.

Jukka Hako: Helsingin pitäjä 1980: s. 88; Helsingin pitäjä 1982: s. 63–64; Helsingin pitäjä 1988: s. 98–99.

Jukka Hako & Lauri Leppänen & Jussi Iltanen: Helsingin pitäjä 2002: s. 16, 46–47, 128–129, 133–134.

Timo Hanhivaara: Helsingin pitäjä 1983: s. 173, 183; Helsingin pitäjä 1987: s. 49–50; Helsingin pitäjä 1989: s. 73, 76–78.

Johanna Hankonen: Helsingin pitäjä 1996: s. 78–79, 82–83.

Gunilla Harling-Kranck 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 159–160.

Heikki Helkamo: Helsingin pitäjä 1983: s. 136–141.

Helsingin kadunnimet, 1970: s. 75, 129, 132, 145, 172, 190, 201, 221–222, 225, 230–231.

Helsingin kaupunkia koskevat asetukset, Helsinki 1930.

Helsingin pitäjä -vuosikirjat: 1964: s. 10–11; 1965: s. 32;1969: s. 14–15.

Satu Hirvonen 2005: 42, 43, 45, 55–56, 63, 71, 78–85, 110, 146–147, 165, 171, 185.

Tuula Hockman 2001: Sielujen avuksi ja Pyhän Laurin kirkon parhaaksi - Räckhalsin ja Lehtisaaren lahjoitusmaiden vaiheet, 2001; Helsingin pitäjä 2003: 8–9, 22, 24.

Eirik Hornborg 1950: Helsingin kaupungin historia II.

Esa Hyyppä 1950: Helsingin kaupungin historia I.

Kaisa Häkkinen 2004: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 193, 572–574, 691–693, 1075, 1121, 1423, 1481. Hämevaaran vaiheet; 1987: Räsänen 14, af Heurlin 44-45; Nisula 52.

Jussi Iltanen 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 491–492.

Saulo Kepsu 2005: Uuteen maahan – Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö.

Saulo Kepsu 2008: Espoon vanha asutusnimistö, teoksessa Kylä-Espoo.

Gunvor Kerkkonen 1965: Keskiaika ja aika 1550-luvulle asti, teoksessa Helsingin pitäjä I.

Aleksis Kivi 1870: Seitsemän veljestä 1870: 7. luku.

Risto Koivunoksa: Helsingin pitäjä 2002: 115.

Lauri Korpinen 1965: Helsingin maalaiskunnan historia II 1946-1961.

Lauri Korpinen 1968: Käsikirjoitus Helsingin pitäjän historiaksi 1550–1865, osa I, vuodet 1550–1721;

Markku Kuisma 1990: Helsingin pitäjän historia II, Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713.

Kaisu Kultti 1968: Helsingin pitäjän seurakunnan historia, käännös Herman Hultinin (1930) kirjasta.

Kylmäojan asukasyhdistys ry: Oma piha – oma tupa – Historiaa Kylmäojalla, 2005, s. 15.

Juhani Laitala: Helsingin pitäjä 1978, s. 41–42.

Ulpu Lehti: Helsingin pitäjä 1974–75: s. 22; Heslingin pitäjä 1978: s. 23–25, 87; Helsingin pitäjä 1979: s. 32; Helsingin pitäjä 1980: s. 48–49, 51–52; Helsingin pitäjä 1982: s. 38; 134; Helsingin pitäjä 1984–85: s. 16–19, 20–22, 26; Helsingin pitäjä 1987: s. 45–47; Helsingin pitäjä 2004: s. 10–13.

Ulpu Lehti 1997: teoksessa Kotini on Linnainen, s. 44.

Leila Lehtiranta: Helsingin pitäjä 1980: s. 84–85. Pentti Lempiäinen, Pentti; Suuri etunimikirja – Pentti, 1999: 74, 264, 293, 297, 306, 515, 523.

Lauri Leppänen & Viljo Holopainen 1961: Helsingin maalaiskunta, Vantaanjoen vauras pitäjä.

Lauri Leppänen: Helsingin pitäjä 1995: s. 42–43; Helsingin pitäjä 2004: s. 26–31; Helsingin pitäjä 2007: s. 36, 40.

Teresa Leskinen & Pia Lillbroända 2001: Samuelin kartat – Helsingin pitäjä vanhimmissa kartoissaan 1681–1712. Vantaan kaupunginmuseo.

Sirpa Leskinen & Petro Pesonen 2008: Vantaan esihistoria, Vantaan kaupunki.

Vaalborg Lindholm: Helsingin pitäjä 1969: s. 20–22.

Aulikki Litzen: Helsingin pitäjä 1989: s. 120; Helsingin pitäjä 1993: s. 16, 24–25 Koivukylän kaavarunkosuunnitelma 17.2.1969.

Aulikki Litzeni & Jukka Vuori 1997: Helsingin maalaiskunnan historia 1865-1945.

Reetta Lius 1997: Vaarala – Fagersta.

Maija Louhivaara 1999: Tampereen kadunnimet, s. 112.

Ville Luho 1965: Helsingin pitäjän esihistoria, teoksessa Helsingin pitäjä I.

Bo Lönnqvist 1975: Från jordbruksbygd till förstad, teoksessa Nikander 1975: 183.

Bo Lönnqvist 2009: Kartanot ja rusthollit Helsingin seudulla.

Pirjo Mikkonen 1993: Suomalaiset sukunimet, osuus A-L, s. 131, 265–266.

Gabriel Nikander 1975: Byar och gårdar i Helsinge från 1750 till 1895.

Nikinmäen historiikki 1997: s. 10–13.

Pirkko Vuorenpää: Helsingin pitäjä 1980: s. 47–48 (lähteenä Soutkari, Pentti 1969)

Sirkka Paikkala 1992: Järvi-Espoo, s. 46–47.

Sirkka Paikkala 1993: Suomalaiset sukunimet, osuus M-Ö, s. 98, 404–405, 430, 438, 496, 501, 665, 689.

Sirkka Paikkala 2000: Sukunimet, osuus M-Ö, s. 462, 467, 470–471, 540, 741.

Sirkka Paikkala 2007: Suomalainen paikannimikirja, 2007, s. 65, 75–76, 91, 149, 161, 168, 221, 263, 280, 317, 330, 336, 352, 375, 378, 388, 410, 413, 422, 457–458, 488, 490–491, 495, 500, 503, 505.

Tauno Perälä 1965: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945, I.

Viljo Pessi 1997: Länsisalmi – Rajakylä – Länsimäki historiikki.

August Ramsay 1984: Espoon pitäjä ja Espoon kartano 1500-luvulla.

Aulis Ranne & Pentti Törrönen 1990: Mansikkapaikka eli Rajatorppa.

Pertti Ranta & Mikko Siitonen 1996: Vantaan luonto – kasvit, s. 199–201.

Alpo Räisänen 2007: Kallavesi ja muita Savon paikannimiä, s. 53.

Taisto Saarentaus 2004: Isojaosta Koffiin. Ali-Keravan kiinteistöjen muotoutuminen kahden vuosisadan kuluessa.

Tapio Salminen 1991: Suuren Rantatien inventointi.

Tapio Salminen 2013: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki.

Kari Saviniemi: Helsingin pitäjä 2005: s. 43.

Kristian Slotte 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 53, 64, 90, 194, 361, 388, 524.

Peter Slotte 1999: Vallis Gratiaesta Westendiin – ”Eurooppalaisia” aineksia paikannimistössämme, teoksessa Yhteinen nimiympäristömme – Nimistönsuunnittelun opas, s. 31, 37–38. Peter Slotte 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 32, 422–423.

Viljo Sohkanen: Helsingin pitäjä 1970: s. 13; Helsingin pitäjä 1976: s. 32–33.

Suomen maatilat 1931; Suomen maatilat – tietokirja maamme keskikokoisista ja suurista maatiloista. Osa I, Uudenmaan lääni, s. 205, 208, 211, 218, 225.

Sami Suviranta 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 471.

Toni Suutari 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 70, 485.

Erik Söderling: Helsingin pitäjä 1986: s. 96; Helsingin pitäjä 1990: s. 38, 41, 44, 46, 48–49, 56; Helsingin pitäjä 1991: 58 (jatkuu, Helsingin pitäjä 1992).

Ilmar Talve 1972: Helsingin pitäjän kirkonkylä.

Pirjo Tuominen 1988: Backas – kartano elää, s. 83–84; Helsingin pitäjä 1989: s. 97.

Markku Vasander: Helsingin pitäjä 1999: s.8.

Kustaa Vilkuna 1990: Etunimet, s. 41, 51.

Matti Vilppula 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 153–154, 179.

Pekka Virtanen: Helsingin pitäjä 1990: s. 100.

Väinö Voionmaa 1950: Helsingin kaupungin historia I.

Pirkko Vuorenpää: Helsingin pitäjä 1980: s. 48.

Heikki Ylikangas 2003: Nurmijärven rosvot.

Esitelmät Ulpu Lehti: Länsi-Vantaan nimistö, esitelmä 16.9.2002. Ulpu Lehti: Vantaalainen nimimaisema, esitelmä 2.10.2002. Timo Rantakaulio: Suomen asutushistoriasta ja itämerensuomesta, esitelmä 2.11.2017. Tapio Salminen: Helsingin pitäjän keskiaika, Heurekassa 2013

Keskustelut & kiitokset Terhi Ainiala Mikko Heikkilä 8.11.2018 Saulo Kepsu Andreas Koivisto Ulpu Lehti Johanna Lehtonen Per-Olof Morelius 3.6.2004 Kaija Mallat Sirkka Paikkala Tapio Salminen 2013 Sami Suviranta Helinä Uusitalo Maria Vidberg