Tero Tuomisto: Tanssilavan luona Pukinmäessä

Tanssilavan luona Pukinmäessä

TERO TUOMISTO

Kesäjuhlien ilmoitus Helsingin Ympäristölehdessä 4.6.1949. (Kuva kirjasta Pukinmäki – Aikoja ja ihmisiä)

PUKINMÄEN ELI BOXBACKAN huvilayhdyskunnassa oli ennen vuosien 1939–45 sotia vain muutama julkinen tanssipaikka, mutta tanssimista on varmasti harrastettu pienimuotoisesti eri tilanteissa niin maatilojen saleissa kuin pienemmissä huviloissakin. On muisteltu myös kartanon palkollisten yhteisiä tansseja jossakin ladossa esimerkiksi sadonkorjuun jälkeen, kyläpelimannin haitarin tai viulun taikka molempien antaessa tahtia. Palkkio voitiin koota kolehtina osallistujilta. Pukinmäestä ei ole ainakaan toistaiseksi saatu talteen muistitietoa esimerkiksi vanhoista kyläkeinupaikoista, joissa olisi esimerkiksi juhannuksena harrastettu joukolla vaikkapa piirileikkejä.

Osakeyhtiöksi muuttuneen Pukinmäen kartanon omistus siirtyi vuonna 1917 Helsingin kaupungille ja samalla vaimeni kartanon mailta vuosikymmenen ajan kestänyt hyvin vilkas tonttien palstoitus ja myynti. Jatkossa palstoja tuli paikkakunnalla myyntiin verkkaisemmalla vauhdilla. Pääradan varren huvilayhdyskunta koki 1920-luvulla syvälle käyviä muutoksia. Maatalous elätti useimmat perheet, mutta yhdyskunnan huviloihin asettui asumaan yhä enemmän suomenkielisiä tehdastyöläisiä ja myös virkamiehiä, opettajia sekä muita keskiluokkaan kuuluvia. Kielikiista näkyi varhaisen yhdistystoiminnan perustana. Ensimmäisenä urheiluseurana perustettiin suomenkielisen Soinisen kokeilukoulun tiloissa tammikuussa 1921 Pukinmäen Naisvoimistelijat. Seura kuului Suomen voimistelu- ja urheiluliittoon (SVUL). Sillä oli läheistä yhteistyötä saman vuoden lokakuussa perustetun Pukinmäen Suomalaiset -nimisen yhdistyksen kanssa. Molemmat pyrkivät varsin kiivaasti edistämään suomalaisuusasiaa. Naisvoimistelijoiden osalta ei ole tietoa tanssiaisista, mutta seura tarjosi ainakin kansantanssiesityksiä suomalaisasiaa ajaneen yhdistyksen joihinkin huvitilaisuuksiin. Kielirakenteen muutos näkyi vuonna 1925 asemalaiturillakin. Rautatiepysäkin ja yhdyskunnan nimi muutettiin kyltissä kaksikieliseksi ja suomenkielinen tuli ensin. PALOKUNNALLE TANSSILAVA Paikkakunnan vanhin, edelleenkin toimiva yhdistys on VPK, vapaapalokunta. Toiminta alkoi vuonna 1910 ruotsinkielisen Malmin vapaapalokunnan alaisuudessa, ja itsenäisen toiminnan katsotaan alkaneen vuonna 1912. Boxbacka frivilliga brandkår eli Pukinmäen vapaaehtoinen palokunta, oli käytännössä kaksikielinen. Kalustoa säilytettiin aluksi Pukinmäen kartanolla, talousrakennuksessa. Vanha hevosvetoinen käsivoimaruisku on siellä edelleenkin, monen mutkan kautta kulkeneena. Paikkakunnan vanhimman, suojellun rakennuksen seinässä on yhä näkyvissä kolme kirjainta FBK.

Paritanssit saivat kasvavaa suosiota maailmalla 1900-luvun alkuvuosista alkaen, melkeinpä tasatahdissa äänilevyteollisuuden kehittymisen ja laajenemisen kanssa. Veivattavat gramofonit olivat verraton keksintö musiikintoistossa. Tanssiaisten merkitys näkyy hyvin myös Pukinmäen palokunnan historiassa. Palokunnalla lienee ollut jo vuonna 1924 käytössään jokin tanssilava, jonka paikka ei ole jäänyt muistiin. Pöytäkirjoihin jäi joka tapauksessa talteen maininta lavan vakuuttamisesta. Lavaa vuokrattiin muidenkin käyttöön tansseja varten.

Samana vuonna 1924 virisi Pukinmäen Suomalaiset -yhdistyksessä ajatus yhteisen ”kokoushuoneuston tai seuratalon” aikaansaamisesta paikkakunnalle. Muodostettiin erityinen komiteakin asiaa edistämään. Siihen kuului edustajat mainitusta yhdistyksestä, vapaapalokunnasta, Naisvoimistelijoista, ruotsinkielisestä suojeluskunnasta (Helsinge södra skyddskår) sekä samana vuonna palokuntalaisten keskuuteen perustetusta urheiluseurasta Pukinmäen Ponnistajista. Helsingin kaupunki omisti laajalti maata maalaiskunnan puolelta Pukinmäestä, ja kaupungille tehtiin anomus saada ostaa tai vuokrata taloa varten sopiva maa-ala. Hanke ei saanut vastakaikua.

Onnistuessaan seurantalosta olisi tullut Pukinmäkeen yhteinen paikka monien yhdistysten toiminnalle, huveille ja myös tansseille. Se ei kui-

Pukinmäen kartanon talousrakennuksessa on yhä näkyvissä kirjaimet FBK. Kuva: Jan Alanco 1982/Helsingin kaupunginmuseo.

tenkaan toteutunut. Ponnistajat siirtyi vuonna 1928 jatkamaan toimintaansa Malmille, joskaan ei tämän epäonnistumisen seurauksena. Suomalaisuuden asiaa ajanut yhdistyskin lamaantui vuoteen 1928 mennessä. Sen jäsenluetteloihin ehdittiin vuosien kuluessa merkitä 61 nimeä.

VPK onnistui vuokraamaan kaupungilta hieman epätasaisen ja kallioisen maa-alueen toimintaansa varten nykyisen Eskolankujan varrelta vuonna 1927. Taloa ryhdyttiin suunnittelemaan, mutta siitä tulikin odotettua pitempiaikaisempi ja vaativampi ponnistus.

Vuonna 1930 rakennettiin vuokratontille alkajaisiksi noin 10 m x 10 m suuruinen tanssilava kalliorinteen tuntumaan, osin betonipilarien varaan. Lavasta tehtiin vankka, sillä sen oli kestettävä notkumatta suurtakin painoa sekä kiivastakin tanssinjytkettä. Pinnan sopivaan liukastamiseen olivat omat konstinsa.

Palokunnan historiikkiin on talletettu kesäisen avajaisjuhlan tunnelmia. Muoto oli tuttu monista palokuntajuhlista. Palokuntaväkeä kutsuttiin juhlaan laajalti Malmilta, Tapanilasta, Puistolasta, Oulunkylästä, Pakinkylästä, Käpylästä, Munkkiniemestä, Korsosta, Saviolta ja aina Keravalta saakka. Ilotulitus lienee ollut yleisölle hieman harvinaisempaa herkkua. Tutumpaa ohjelmistoa olivat esimerkiksi kansantanssit. Lavan tuntumassa tontilla oli erilaisia kenttäpelejä. Tähtiesiintyjänä mainitaan maineikas kuplettilaulaja Matti Jurva (oik. vuoteen 1933 Jurvanen, 1898–1943). Loppuilta omistettiin tanssimiselle torvisoittokunnan tahdissa.

Samanlaisia kesäjuhlia järjestettiin kolmekymmenluvun kuluessa vuosittain. Lisänä olivat palokunnan lavallaan järjestämät monet lauantai-illan tanssit kesäkauden kuluessa, sulan maan aikana. Juhannus oli oma ohjelmallinen kohokohtansa. Lavaa pääsivät omiin tansseihinsa vuokraamaan myös paikalliset suojeluskuntalaiset. Lavan lähelle rakennettiin pieni tarjoilurakennus, josta sai ostaa kahvia, mehua, limonadia sekä pullaa, ehkä muutakin itse valmistettua pientä purtavaa. Puffetin hinnat olivat edulliset. Kaikista pienistä maksuista

– tanssi, virvokkeet, kenttäpelit, tikanheitto, pienoiskivääriammunta sekä arpajaiset – kertyi järjestävälle taholle aina jotakin kassaan. Ja kun toimittiin talkoovoimin, oli tulo aina taattua, ainakin hyvällä säällä. Palokuntien kesäjuhlat olivat muuallakin komeita, hauskoja ja vaikuttavia. Palokuntalaiset vierailivat vuosittain toistensa luona, ja yleensä huvipaikalle mentiin komean paraatin muodossa. Näin Pukinmäenkin kesäjuhlaan aina kokoonnuttiin, palokunta-asuissa asemalta marssien, kypärät eli kasket päässä ja torvisoittokunnan tahdissa.

Vaikka kieltolaki jatkui aina kevääseen 1932 saakka – numerosarja 543210 toimii päättymisen muistisääntönä – löytyi sen aikanakin muutamille juhlijoille miestä väkevämpää, joka pyöritti päätä ja vei joskus jalat alta. Myöhemmiltäkin ajoilta on muisteltu alkoholin käyttöä tanssien yhteydessä. Muistoihin ei ole kuitenkaan tallentunut harmittomia pahempia kommelluksia eikä kompurointeja, ei vakavampia tappelujakaan. Järjestysmiehet olivat aina kuitenkin valppaana.

Monen vaiheen jälkeen Pukinmäen VPK pääsi vasta vuonna 1933 rakentamaan vuokratontille taloa toimintaa varten. Kalliota louhittiin ja maata tasoitettiin. Ensimmäisen rakennusvaiheen aikana valmistui vuoteen 1936 mennessä tiilirunkoinen, maavarainen auto- ja kalustohalli. Lämmityslaitteena oli uuni nurkassa. Hiekkapohja ei mahdollistanut tanssimista, vaikka tilassa kyllä voitiin järjestää jotain yhdessäolo- ja huvitilaisuuksia. Paloauto, hevoskärryt ja muu tarpeisto siirrettiin silloin ulos, ja tilalle tuotiin pöytiä sekä tuoleja tarjoilun mahdollistamiseksi ohjelman lomassa. Näin on muisteltu entisiä aikoja perinneilloissa Pukinmäessä. Sään salliessa voitiin tarjoilupöytiä laittaa myös pihamaalle, taivasalle.

Mahdollisesti jo ennen sotia pihalle rakennettiin talon lähelle toinen, pienempi lava, lähinnä esiintymiskorokkeeksi. Vanhaa puurakenteista, kattamatonta lavaa jouduttiin kunnostamaan usein, olihan se jatkuvasti vaihtuvien säiden armoilla. Yhdessä nurkassa lienee ollut alusta alkaen jokin katettu suojarakenne soittajille. KIRIN MÄKI JA TANSSILAVA Naisvoimistelijat ja Ponnistus olivat SVUL:n seuroja, mutta elokuussa 1927 perustettu voimistelu- ja urheiluseura Kiri kuului puolestaan Työväen Urheiluliittoon (TUL). Seurassa harrastettiin yleisurheilua, hypättiin pituutta ja korkeutta itse raivatuilla pienillä kenttäalueilla. Kyläteillä juostiin kilpaa. Voimistelua harrastettiin Vuorion huvilassa nykyisen Lustokujan varrella, minne oli palstoitettu uusia tontteja. Kesällä uitiin Vantaanjoessa ja talvisin hiihdettiin. Perustamassa oli 33 henkilöä, pääosin ammattityömiehiä ja työläisnaisia Pukinmäen, Savelan ja Tapaninkylän alueelta. Mukana oli työväenpuolueiden kannattajia sekä niihin sitoutumattomia.

Kiri pääsi ostamaan tuhatkunta neliötä maata siltä mäkialueelta, joka nykyisin on Närepuistoa. Kallioisella länsilaidalla oli silloin vielä varsin tuoreena ensimmäisen maailmansodan aikaisen tukikohta XII:n linnoituskaivanto. Sen piirteitä voi yhä hahmottaa maisemassa lähellä Weisteen joulukoristetehdasta.

Mielenkiintoisena ratkaisuna tanssilavan toteutuksessa oli osakeyhtiömuoto. Lava oli siten irrallaan urheiluseurasta. Pukinmäen Kirin talo-osakeyhtiö perustettiin kesäkuussa 1928. Sadan markan arvoisia osakkeita myytiin jäsenille (nykyarvo noin 32 euroa). Lava rakennettiin luonnollisesti talkoilla. Vuosikymmenen takaisten linnoitustöiden jäljiltä metsä oli varmaankin edelleen tehokkaasti harvennettua. Osakeyhtiö omisti sekä lavan että maa-alan, ja Kiri oli muodollisesti sen vuokralaisena iltamahuveja järjestäessään. Tarkempi paikka ei ole tiedossa, eikä Kirin mäen tanssilavasta ole toistaiseksi löytynyt ensimmäistäkään valokuvaa. Sähköstäkään ei ole tietoa. Lähelle rakennettiin pieni talousrakennus, jossa keitettiin kahvia ja järjestettiin huvien ja tanssiaisten aikana pientä tarjoilua. Seuran huvitoimikunta oli ahkerana.

Ensimmäiset isommat iltamahuvit tansseineen järjestettiin lavalla marraskuun alussa, ilmeisesti syksyisen sään vielä suosiessa. Ehkä lavalla oli tanssittu jo sitä ennenkin. Talvikaudella ei avoimella lavalla varmaankaan tapahtunut mitään, vaan uusi huvikausi on alkanut vasta kevään tul-

tua, ilmojen lämmettyä. Väkeä kävi viikonloppuisin kaukaakin Kirin lavalla tansseissa. Järjestyksestä huolehtivat seuran omat vankat miehet. Muistikuvien mukaan Kirillä olisi ollut oma orkesterikin, mutta sen koosta tai soitinvalikoimasta ei ole tietoa. Jazz tai suomalaisittain jatsi oli ajan sana.

Perimätieto kertoo, että myös maineikas Dallapé olisi käynyt joskus Kirin mäellä soittamassa tansseissa jollakin kokoonpanolla. Se voi hyvinkin pitää paikkansa. Yhtye sai vuonna 1925 alkunsa maalaiskunnan puolella Kivinokassa, missä monet kaupungin työläisnuoret viettivät kesiään. Vasemmistonuorten parissa syntyi kisällilauluyhtye Rajamäen pojat ja se muodosti Dallapén alkumuodon. Yhtye levytti 1920–30-luvun vaihteessa molemmilla nimillä ennen kuin uusi nimi ja ohjelmisto vakiintuivat.

Dallapén historiikissa mainitaan, että orkesteri soitti vuodesta 1927 alkaen varsin säännöllisesti viisi kertaa viikossa vakiopaikassaan urheiluseura Helsingin Toverien kerholla Lönnrotinkadulla ja kiersi lisäksi vapaailtoinaan keikoilla lähiseudulla; ilmeisesti Pukinmäessäkin. Myöhemmin 1930-luvun puolella laajentuneesta yhtyeestä muodostui lajinsa ensimmäinen todella ammattimaisesti hoidettu ja johdettu orkesteri Suomeen. Sen maanlaajuisista kiertuematkoista omalla linja-autolla tuli legendaarisia. Yhtyeen taival jatkuu edelleen.

On muisteltu, että aivan lähellä Kirin mäkeä oli peltoalueella myös kilpaileva tanssipaikka, lato, jossa kesäisiä, ehkä satunnaisempia tansseja järjestivät Pukinmäen vapaapalokunta ja paikallinen suojeluskunta. Yleisöstä kilpailtiin kovasti, sillä tanssien tuotoilla voitiin hankkia yhdistystoimintaan tuiki tarpeellisia varoja. Tästä ladosta ja sen tansseista ei ole säilynyt enempää muistitietoa. Myös Malmilla suojeluskuntatalon pihalla ollut tanssilava houkutti monia luokseen, ja lähiseuduilla oli jo silloin vielä muitakin tanssipaikkoja.

Kirin tanssilava jäi lyhytaikaiseksi. Työläisurheiluseura Kiri joutui vaikeuksiin 1920-luvun lopulla esiin nousseen oikeistoradikaalin lapuanliikkeen vaikutuksesta. Seuran johdossa oli myös vasemmistososialisteja, joihin viranomaisten mielenkiinto erityisesti kohdistui. Vuonna 1930 hyväksyttiin eduskunnassa ns. kommunistilait, jotka käytännössä merkitsivät myös vasemmistososialististen järjestöjen toiminnan kieltämistä.

Vas. Dallapé-orkesteri kuvattuna vuonna 1935. Perimätiedon mukaan orkesteri olisi käynyt joskus soittamassa myös Kirin mäellä. Kuva: Pietinen Aarne Oy/ Helsingin kaupunginmuseo.

Pukinmäen VPK:n talo ennen suurta uudistamista vuonna 1949. Etualalla palopäällikkö Arthur Jansson vuonna 1945 paloautoksi hankitun ja muokatun Fordin luona. Taaempana erottuu pihalla olleen pienen lavan kulmaus sekä osa tarjoilurakennuksesta. Kuva: Bjarne Janssonin kuvakokoelmat.

Kirin johtohenkilöihin kohdistui uhkailua, talousrakennuksen ovi tahrittiin tervalla ja muutakin ilkivaltaa koettiin ajan radikaalistuneessa ilmapiirissä. Seurassa pyrittiin pelastamaan tilanne vuosikokouksessa helmikuussa 1931 siten, että johtoon valittiin vain sosialidemokraatteja, mutta se ei enää auttanut. Useiden muiden yhdistysten tavoin seura lakkautettiin Helsingin kihlakunnanoikeudessa helmikuussa 1932. Tanssilavan toimintakin päättyi, vaikka se oli muodollisesti erillisen osakeyhtiön omistama. Viranomaiset eivät kuitenkaan takavarikoineet lavaa, ja se myytiin tontteineen yksityishenkilölle. Osakkuudetkin voitiin maksaa takaisin. Käyttämätön lava rappeutui, ja puutavara hyödynnettiin lopulta muualle.

TANSSEIHIN SOTIEN JÄLKEEN Sodan aikana Pukinmäessä oli palokunnanmäen kalliolla veivattava, erittäin kovaääninen sireeni, jolla kerrottiin asukkaille ilmahälytyksistä. Lähelle ensimmäisen maailmansodan aikaiseen juoksuhautaan tehtiin jonkinlainen sirpalesuoja latomalla sen yli puunrunkoja.

Sotavuosien tanssikiellon jälkeen heräsi ymmärrettävästi suuri tanssi-innostus. Uusia tanssilavoja rakennettiin lukuisilla paikkakunnilla. Moni löysi pitkään kaivatuista tansseista ystäviä ja joskus tulevan puolisonsakin.

Uudet mahdollisuudet avautuivat Pukinmäessäkin, missä VPK:n väki oli heti valmiina. Vuoden 1945 aikana vanhaa tanssilavaa kunnostettiin talkoilla. Kustannukset kohosivat noin 15 000 markkaan (nykyrahassa noin 1900 euroa). Piharakennuksen tarjoilutiloja parannettiin. Kalustorakennusta ryhdyttiin toden teolla laajentamaan kaksi vuotta myöhemmin. Rakennustarvikkeista oli sodan jälkeen ankaraa pulaa, ja varoja tarvittiin hyvinkin paljon.

Tontin omistajalta eli Helsingin kaupungilta saatiin avuksi korotonta lainaa kahdessa vaiheessa yhteensä 950 000 mk (nykyrahassa runsaat 42 000 euroa). Lainaa ja apua saatiin yksityishenkilöiltäkin. Muistettakoon, että suuressa alueliitoksessa Pukinmäestäkin tuli vuoden 1946 alkaessa osa kasvavaa pääkaupunkia. Ruotsin kielen Boxbacka sai samalla uuden kirjoitusasun: Bocksbacka.

Taloa kohennettiin ja laajennettiin perusteellisesti. Lattiakin rakennettiin, ja niin karu kalustosuoja muuttui komeaksi saliksi. Päätyyn tehtiin uusi autotalli paloautolle. Keittiötilat valmistettiin. Myöhemmin tarjoilu pihalle huvien aikana hoidettiinkin suoraan keittiön ikkunasta. Kokonaisuudessaan uudistunut rakennus valmistui syksyllä 1949. Muutamaa vuotta myöhemmin taloa täydennettiin vielä letkutornilla ja talonmie-

hen asunnolla. Lisää kohennustöitä tehtiin monet kerrat myöhemminkin.

VPK:n ohella salia pääsivät huveihinsa vuokraamaan uusi, vuonna 1947 perustettu urheiluseura Pukinmäen Veto, Martta-yhdistys, jousiammuntaseura Sagittarius ja muutamat muutkin. Huvien tuloilla hankittiin esimerkiksi PuVelle monet liikuntavälineet niin yleisurheiluun ja jalkapalloon kuin hiihtoon ja jääpalloonkin. Seurassa harrastettiin myös voimistelua, nyrkkeilyä ja koripalloakin.

Ilmeisesti varsin pian talon kunnostusvaiheen jälkeen luovuttiin moneen kertaan korjatusta tanssilavasta ja tanssit siirrettiin sisätiloihin. Se avasi mahdollisuuden ympärivuotiseen toimintaan. Pihalle tehtyä pienehköä lavaa käytti orkesteri vielä kesäjuhlissa. Palokuntajuhlia järjestettiin entiseen malliin 1950-luvullakin. Edelleen juhlaan tultiin usein asemalta näyttävän paraatin muodossa.

Palokunnan naiset antoivat kesäjuhlaan perinteisellä tavalla aina huomattavan talkoopanoksensa. Paljon riitti ahertamista. Torvisoittokunta tarjosi sopivaa musiikkia päiväjuhlaan ja sitten illalla tanssiaisiin. Tansseihin antoivat tahdin monet vierailevat orkesterit ja niiden solistit. Esiintymislavalta ja iltamahuveista on muistettu esimerkiksi Reino Helismaa ja Tapio Rautavaara kitaransa kanssa. Rautavaaralla oli yhteytensä Pukinmäkeen myös vuonna 1949 perustetun Sagittarius-seuran kautta. Hän oli 1950-luvun alussa sen jäsen ja opetteli jousiampujaksi seuran harjoitusradalla kartanon lähellä. Hän saattoi joskus mainostaa jousiammuntaa iltamatilaisuuksissakin lauluesitysten lomassa siten, että ampui jousella nuolia yleisön päiden ylitse takaseinän maalitauluun. Tällaisesta jännityksestä ei ole Pukinmäen palokunnantalon yhteydessä kuitenkaan kerrottu.

Vaikka vanhan ajan palokuntajuhlat ovat jääneetkin historiaan, on talon salissa vuosittain järjestetty erilaisia tapahtumia, huveja ja esimerkiksi perhejuhlia, joiden yhteydessä on myös tansseissa pyörähdelty. Entisajan paraateista saatiin pientä tuntumaa viimeksi VPK:n satavuotisjuhlan yhteydessä vuonna 2012, kun juhlaväki asteli pitkänä kulkueena kaupunginosan halki palokunnantalolle, mukana myös kalustoautot.

SEURAKALLION LAVA Sotien jälkeisen tanssi-innostuksen seurauksena kohosi Pukinmäkeen uusi tanssipaikka, Seurakallion lava. Se sijaitsi mäenharjanteella nykyisen koirapuiston paikkeilla, Pieksupolun ja Karhusuonkujan liittymäkohdassa. Rakentamisen ja toiminnan taustalla olivat Malmin kansandemokraattiset järjestöt. On muisteltu, että lavalle oli tarvetta senkin takia, että Malmin työväentalolla ei ollut ulkolavaa. Talolla kyllä tanssittiin ja on tanssittu myöhemminkin.

Seurakallion tanssilavasta muodostui muutaman vuoden ajaksi hyvin suosittu. Kun tanssikielto purettiin, sai ensi alkuun tanssahdella iltamien ohjelmallisen osuuden jälkeen tunnin verran, myöhemmin puolitoista tuntia. Joskus tanssijoiden suuri määrä yllätti, ja huviveron sisältämät pääsyliput niin sanotusti pääsivät loppumaan ja ne jouduttiin myymään kahteen kertaan; portilla piti vahdin vain huomata ottaa lippu ehjänä talteen. Tästäkään tanssilavasta ei ole ilmaantunut valokuvia eikä sen aloituksestakaan ole tarkempia tietoja. Vain puffettirakennuksen kivijalkaa on enää jäänyt hieman jäljelle. Ja myös muutamia johtojen posliinikiinnikkeitä korkealla männyissä; ne kertovat kuinka tanssipaikalle aikoinaan saatiin vedettyä tarpeelliset sähköt.

Hyvä äänilevynsoitin ja ajankohdan suositut Benny Goodmanin, Glenn Millerin ja monien muiden maineikkaiden orkesterien äänilevyt, ns. savikiekot, tarjosivat tahdit tanssijoille. Tällaisen illan orkesterina mainittiin joskus muuallakin Neulapojat, levysoittimen neulan mukaan. Usein oli tarjolla jonkun solistin ja orkesterin elävää musiikkia, jonkin kerran vain yksinäinen hanuristi istui lavan nurkkauksessa katoksen alla viihdyttämässä ja tahdittamassa tanssijoiden joukkoa. Liikennöitsijä Lars Elers (1932–2014) muisteli perinneillassa maaliskuussa 1995 Pukinmäen ja lähiseudun tanssilavojen toimintaa ja omaa tehtäväänsä nuorena haitarinsoittajana. Hän oli tuol-

Seurakallion tanssipaikalle vedettiin sähköjohdot hyödyntäen mäenharjanteen mäntyjä. Joitakin kiinnikkeitä näkyy puissa vieläkin. Kuva: Tero Tuomisto. Vain vähäinen osa tarjoilurakennuksen kivijalasta on enää kertomassa Seurakallion tanssilavan tarinaa. Kuva: Tero Tuomisto.

loin ”Pukinmäen paras ja ainoa”, kuten hän myhäillen luonnehti. Kysyntää riitti joka suuntaan.

Seurakalliolla käytiin tansseissa hyvin laajalta alueelta, ovat monet muutkin muistelleet. Tämäkin lava oli vankka ja kestävä, ei notkunut vaikka joukolla mentiin vauhdikkaasti. Tansseja ei mielellään peruttu kokonaan sateellakaan, ei ainakaan vähäisen tihkun takia. Ainakin pienen kuuron loppumista maltettiin odotella sateenvarjon alla. Joskus jyrähteli lähistöllä ukkonenkin, on kerrottu. Samoin on muisteltu loppukesän ja alkusyksyn kiehtovia tunnelmia pimenevässä illassa, kun avonaiselle lavalle valoa tarjosivat lyhdyt sekä kuutamo.

Lähiseuduilla oli monta muutakin tanssipaikkaa, mistä tanssinhaluiset nuoret saattoivat valita. Kiinnostavimmalle lavalla pääsi kätevästi polkupyörällä. Aarnikan mäellä, nykyisen Pihlajamäen alueella, toimi jonkin aikaa sotainvalidien yhdistyksen hoitama tanssilava. Paikka oli hankalan, jyrkästi nousevan tien takana. Siellä on kuitenkin muisteltu käyneen monta kuulua orkesteria, kantaen instrumenttejaan Pukinmäen asemalta saakka: esimerkiksi Ossi Aallon ja Leo Lindblomin orkesterit.

Vantaanjoen takana Pakilassa oli Tanhumäki, hieman kauempana olivat Pikkukosken, Velodromin ja Alppilan lavat. Oulunkylässä oli tanssipaikka aseman lähellä. Kun Olavi Virta lauloi Erkki Ahon orkesterin solistina, lähti moni häntä kuuntelemaan esimerkiksi Malmin nuorisoseuran talolle. Ohjelmallisia iltamia ja tansseja järjestettiin myös Tapanilan työväentalossa. Tapanilassa oli myös maineikas Mosabackan lava. Se oli niin lähellä rataa, että joskus junan puksuttaessa ohitse saattoi musiikki jäädä kuulumatta, kuten on muisteltu. Puistolasta ja maalaiskunnan puolelta Korsostakin löytyi sopivia tanssipaikkoja. Moni lava tuli tutuksi ja jätti unohtumattomat muistot.

Seurakallion tanssilavastakaan ei tullut erityisen pitkäikäistä. Heti sodan päättymisen jälkeen voimakkaana virinnyt tanssi-innostus vaimeni muutamien vuosien kuluessa. Yhä useammat nuoret parit alkoivat keskittyä lastenhoitoon, ja pian suuret ikäluokat astelivat jo koulutielle. On muisteltu, että Seurakallion toiminta alkoi päättyä niihin aikoihin, kun tien toiselle puolelle valmistui vuonna 1952 Pukinmäen kansakoulu, tai viimeistään viisikymmenluvun puoliväliin mennessä. Senkin jälkeen tanssimusiikki kaikui vielä pitkään kesähuveissa palokunnanmäen suunnalta. Eivätkä tanssit ole vieläkään päättyneet ainakaan palokunnantalolla.

Tanssiorkesteri palokunnantalon salissa 1960–70-luvun vaihteessa. Taustalla talon ainutlaatuinen yksityiskohta: Urho Niemisen vuonna 1955 tekemä seinämaalaus Longinojalta, Strömsin kartanon alueelta. Kuva: Torbjörn Stenholm.

Oi niitä aikoja! Tanssitunnelmia puoli vuosisataa sitten Pukinmäen palokunnantalolla. Kuva: Torbjörn Stenholm.

AINA EI OLE TANSSITTU Suomessa oli yleinen tanssikielto toisen maailmansodan vuosina. Kielto astui voimaan joulukuussa 1939 talvisodan alettua. Vain ohjelmalliset iltamat olivat mahdollisia. Häissä vihkipari sai tanssia kahdestaan häävalssinsa. Tansseja ei saanut tuona vakavana aikana järjestää niin sanotusti yli sankarivainajien hautojen, ja kieltoa myös valvottiin. Kaikesta huolimatta siellä täällä puuhattiin luvattomasti ja pienimuotoisesti ns. nurkkatansseja, ja myös tanssikoulujen toiminta jatkui. Tanssikielto ei kokonaan loppunut vielä Lapin sodan päättymiseenkään huhtikuussa 1945, vaan jatkui osittaisena aina vuoteen 1948 saakka.

TANSSIN PYÖRTEISSÄ

Jokainen meistä osaa jollakin tavalla liikkua tarttuvan musiikin houkuttelemana, vähintäänkin ihan omaksi ilokseen, rytmin mukaansa tempaamana tai muuten vain. Tanssiksi kutsutaan rytmikästä liikettä soiton ja musiikin antaman tahdin mukaisesti. Sitä voi yleisesti luonnehtia osallistujien mukaan; on soolo-, pari- ja ryhmätansseja. Tai sitten niitä voidaan ryhmitellä miesten tai naisten tansseiksi taikka molempien yhteisiksi. Jaottelua voi tehdä vielä pitemmällekin, riippuen esimerkiksi käytetyistä askelista ja otteesta tanssikumppaniin. Tanssilajeja on vaikka kuinka paljon, mitään yksittäistä tässä nimeämättä. Tanssi on myös kilpaurheilumuoto. Jonkin muotoinen tanssi on ollut aina ikimuistoisista ajoista alkaen ihmiselle luonteva osa elämää ja yhteistä seuraelämää. Aina ei tarvita kummoistakaan musiikkia taustalle, ja rytmitkin ovat vuosisatojen varrella vaihdelleet. Tanssi on voinut myös olla merkityksellinen elementti jossain rituaalissa. On tanssia ja tanssitilaisuuksia joskus kyllä paheksuttukin. Kokonaisuuteen yhdistyy monta asiaa: musiikki, sen luoma tunnelma ja tarjoama rytmi, kahden ihmisen tai ryhmän yhtenäiseksi sulautuva liike. Tai sitten musiikista, rytmistä ja liikkeestä kasvaa yhteinen kudelma, kun soolotanssija eläytyy suoritukseensa.

Erilaisia paritansseja tiedetään harrastetun Euroopassa ainakin 1200-luvulta alkaen. Suomessa mentiin pitkälle 1800-luvulle saakka yleisesti ryhmätanssien muodossa. Monen muistissa on esimerkiksi Mika Waltarin kirjan ”Tanssi yli hautojen” (1944) pohjalta tehty saman niminen elokuva (ohjaus Toivo Särkkä, 1950) tanssiaisineen Porvoon valtiopäivien yhteydessä vuonna 1809. Tanssimista ja tanssiaisia on kuvattu lukemattoman monissa muissakin elokuvissa.

Puitteillakin on aina merkityksensä, ja valinnanvaraa riittää edelleenkin: esimerkiksi kesäiseen järvi- ja koivumaisemaan avautuva perinteinen maaseudun tanssilava, ajan patinoiman seurantalon juhlasali, ravintolasali iltapäivätansseineen kaupungin keskustassa tai vaikkapa jokin valtava urheiluhalli välkkyvine discovaloineen. Lukuisat yhdistykset ovat hankkineet varoja toimintaansa järjestämällä talkoovoimin tansseja omissa tai vuokratiloissa. Tanssiorkesterin tai levyjensoittajan osaamisen taidoista riippuu aina paljon. Yhden illan kuluessa pari ehtii pyörähdellä kymmeniä kertoja. Demokraattisuudesta kertovat lavatanssiväelle tutut sanat sekahaku, naisten haku ja miesten haku. Onnistunut kokonaistunnelma saa tanssijan palaamaan takaisin seuraavallakin kerralla.

Kun kielto päättyi, suuri tanssi-innostus alkoi. Havainnollinen esimerkki kertoo, että maan pääkaupungissa järjestettiin Messuhallissa pelkästään loppusyksyn 1944 kuluessa kymmenen suurta tanssitapahtumaa, joihin osallistui kaiken kaikkiaan runsaat 50 000 tanssijaa. Ja kun toisen maailmansodan päättymistä juhlittiin helatorstaina toukokuussa 1945, kerääntyi ”ratkiriemulliseen ilonpitoon”, rauhantansseihin Helsingin rautatientorille noin 30 000 ihmistä. Tungos oli suurta ja orkestereita oli useita eri puolilla torialuetta.

Samantapainen tanssikielto on aivan poikkeuksellisesti koettu ihan omana aikanammekin, ei kuitenkaan sodan takia. Kun maailmanlaajuinen koronavirusepidemia (Covid-19) iski myös

Suomeen kevättalvella 2020, viranomaisten oli kiireellä päätettävä monista rajoituksista viruksen leviämisen estämiseksi tai ainakin hidastamiseksi. Kiellot kohdistuivat muun muassa kokoontumisiin, huvitilaisuuksiin, teattereihin, konsertteihin ja liikuntatapahtumiin. Ravintoloiden aukioloaikoja supistettiin ja asiakasmääriä rajattiin. Kiellot koskivat myös tanssien järjestämistä. Virus iski täysillä ja lamauttavasti niin perinteiseen suomalaiseen tanssilavakulttuuriin kuin tanssiravintoloihinkin.

Voimakkaat rajoitustoimet ja rokotukset vaikuttivat myönteisesti, ja Suomi selviytyi epidemiasta keskimääräistä eurooppalaista maata paremmin niin epidemian kuin kansantaloudenkin osalta. Nähtäväksi jää, millaisen mahdollisen innostuksen nousun saakaan tanssien järjestäminen jatkossa.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Elina Haavio-Mannila & Raija Snicker 1980: Päivätanssit. WSOY, Juva.

Timo Honkala 2017: 100 v stadin jortsuja ja tanssimestoja. Historian kertomaa ja tanssimuistoja vv. 1950–70. BoD.

Sven-Erik Järvinen 1987: 30-luvun Malmi, poikavuosieni kotikylä. Malmin Kuvalehti.

Henna Karppinen-Kummunmäki 2020: Lavatanssien hurma – Keinu kanssani. Kirjokansi 217. SKS, Riika.

Laura Kolbe & Samu Nyström & Jyrki Vesikansa 2015: Helsinki 1945. Pääkaupunki ja rauha. Minerva, EU.

Pukinmäen kotikaupunkipolut. Toim. Pauli Saloranta. Tallinna 2015.

Pukinmäen VPK. 90 vuotta palokuntatoimintaa Pukinmäellä 1912–2002. Kirj. Toni Korhonen. Helsinki 2002.

Lasse Rekola & Tero Tuomisto 1995: Pukinmäki – Aikoja ja ihmisiä. Jyväskylä.

Marko Tikka & Toivo Tamminen 2011: Tanssiorkesteri Dallapé. Suomijatsin legenda 1925–2010. SKS, Hämeenlinna.

Tero Tuomisto 1987: Pukinmäen urheilumuistoja. Helsingin pitäjä – Helsinge 1988. Karprint. Tero Tuomisto 1993: Pukinmäen suomalaiset – lyhytikäinen, merkittävä 1920-luvun yhdistys. Helsingin pitäjä – Helsinge 1994. Tikkurila.

Tero Tuomisto 2007: Punaisen kukon taltuttajat. Vapaapalokuntien alkuvaiheet Helsingin maalaiskunnassa. Helsingin pitäjä – Helsinge 2008. Porvoo.

Tero Tuomisto 2008: Kuinka Tapio Rautavaarasta tuli jousiampuja. Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja 2008. Minerva, Jyväskylä.

Tero Tuomisto 2012: Kunnon Kisa. Pukinmäen Kisa 30 vuotta. Turenki.

Muistelut: Pukinmäki-seuran perinneillat tanssilavamuistoista 6.3.1995 ja 27.4.1995

Pukinmäen VPK:n palokuntamuistojen ilta 10.12.2007

Kiitokset: kaupunkineuvos Timo Honkala, tietoa stadin tanssipaikoista palokuntalaiset Bjarne Jansson ja Torbjörn Stenholm, valokuvalöytöjä Pukinmäen VPK:n huveista

Sähköpostiviestejä Pukinmäen VPK:n toiminnasta: palokuntalaiset Jouko Elers, Toni Korhonen, Kimmo Ruusuvuori, Torbjörn Stenholm Tekstissä mainituista tanssipaikoista ei ole löytynyt valokuvia, ja niistä on muutenkin säilynyt niukasti tietoja. Etsintäkuulutus paikallislehdessä ei sekään ole tuonut tulosta. Mikäli lukijalla on näistä paikoista ja huvitapahtumista tietoa, kuvia tai esimerkiksi ohjelmalehtisiä, niin pyydetään ottamaan yhteyttä Vantaan kaupunginmuseoon. Myös Helsingin maalaiskunnan muiden vanhojen tanssilavojen muistot ja valokuvat kiinnostavat museota.