Amanda Eskola: Mitä tapahtuu Salkolan talolle?

Mitä tapahtuu Salkolan talolle?

AMANDA ESKOLA

SALSKEIDEN MÄNTYJEN KATVEESSA, lammen rantaan viettävässä rinteessä seisoo vanha omakotitalo. Se on iso, kuutiomainen ja kaksikerroksinen. Julkisivuja peittävät vaalean harmaat mineriittilevyt ja kattoa punainen pelti. Kadun puolella on yksi sisäänkäynti, talon pohjoissivulla toinen. Ympärillä levittäytyy tilava, osin metsäinen tontti jonka eteläreunassa on leveä, puuton ja ruohon peittämä alue: entinen kasvimaa. Lammen rannassa on pitkä punamullattu vajarakennus ja yläpihalla pienempi, kaatumaisillaan oleva autotalli. Nyt ollaan Simonkylän Möskärissä.

Mäntymetsikkö talon ympärillä kertoo Vantaan ainoan harjun, Hiekkaharjun päättyvän näille kulmille. Talo on Salkolan talona tunnettu asuinrakennus, joka on pystytetty harjun kupeeseen vuonna 1938. Lampi talon alapuolella on eteläinen kahdesta Hiirilammesta, jotka ovat syntyneet savennoston seurauksena. Alueelta kauan sitten kadonnut tiilitehdas käytti savea raakaaineenaan. Lammet sijaitsevat harjun ja vastapäisten kallioiden välisessä notkelmassa, jonka pohjasavi muistuttaa tänne ulottuneesta merenlahdesta. Savenottokohtaan on kohonnut pohjavettä, ja sitä on pulpunnut myös ylempänä sijaitsevan pohjoisen Hiirilammen rantalähteistä.

Paikka on luonnonkaunis ja houkuttelee siksi runsaasti ulkoilijoita kaikkina vuodenaikoina. Ylälampea kiertävältä kävelyreitiltä pääsee sisemmäksi metsään, pururadalle sekä läheisen pellon ympäri johtavalle reitille. Ylälammen pohjoispään lähettyvillä kohoaa korkea Möskärin mäki. Siinä kohtaa oli ennen vanhaan Kuusimäki, joka hupeni soranoton myötä. Se palautettiin 1970-luvulla rakentamalla paikalle tekomäki. Hiljattain mäen rinteeseen tehtiin laelle johtavat portaat. Lumitalvina Möskärin mäki palvelee huimana pulkkamäkenä, metsä- ja peltoreitit latuina. Ennen vanhaan täällä saattoi myös luistella lampien jäällä.

1 Moni on kertonut uineensa lapsena lammissa.

Vas. Salkolan talo etelän suunnalta. Edessä Nokkostie, entinen Sireniuksentie. Valokuva: Amanda Eskola 2021.

Kartta Möskärin alueesta. Karttapohja Vantaan karttapalvelu 2021.

MIKÄ PAIKKA ON MÖSKÄRI? Nimi Möskäri ei ole kovin tunnettu Vantaalla, ja se on vasta hiljattain virallistettu. Vanhemmat taksikuskit osaavat kyllä suunnistaa Hiirilammille, jos kertoo osoitteeksi Möskärin. Paikannimi juontaa ruotsinkielisestä talon nimestä Mösskärr, joka esiintyy myös muodossa Mösskärret tai Möskär. Nimi on käännetty aikoinaan Hiirisuoksi ruotsin kielen hiiri-sanan monikon ’möss’ mukaisesti. Hiirisuo-nimistöä jatkavat nykyiset Hiiriharjunpuisto sekä Hiiripolku, jonka varrella Salkolan talo sijaitsee. Mösskärr-nimellä ei kuitenkaan ole tosiasiassa tekemistä hiirien kanssa. Simonkylän omakotiyhdistyksen perusteellisesta historiikista Puronvarren tarinoita käy ilmi, että nimen alkuosa viittaa alueella kasvaneeseen suovehkaan. Kasvin nimi on ruotsiksi ’missne’, sen murteellinen muoto on ’möss’.2 Mösskärr on siis suomeksi Vehkasuo. Tosin paikan nimikkoeläin voisi hyvinkin olla hiiri, niin yleinen se Möskärissä on.

Mösskärr-talon pihapiiri sijaitsi aikoinaan Hiiripolulta pari sataa metriä länteen, nykyisen Kallioimarteenrinne 2:n kohdalla. Sinne johti koivukuja Kielotien, nykyisen Leinikkitien suunnasta.3 Mösskärr oli alun perin Tikkurilan Bäckbystä lohkaistu torppa. Torpan asuinrakennus oli pystytet-

Leipomomestari ja Möskärin tiiliruukin patruuna K.M. Brondinin rakennuttama ”Brondan” kahvilan talo EteläEsplanadilla. Kuva: Eric Sundström 1910-luku, Helsingin kaupunginmuseo/Finna.

ty vuonna 1880.4 Erik Söderling kertoo Tikkurilan tilojen historiikissaan, että Bäckbyn omistaja, leipurimestari K.M. Brondin myi tilansa vuonna 1890. Tällöin hän piti kuitenkin itsellään siihen kuuluvan Mösskärret-nimisen torpan. Se oli vuokrattu torppari Grönbergille, ja siellä sijaitsi Brondinin omistama tiilitehdas.5 Emme kuitenkaan tiedä, toimiko tehdas vielä vuonna 1890 vai oliko se jo lopetettu. Emme liioin tiedä, missä kohtaa Mösskärrin maita tiilitehdas tarkalleen sijaitsi.

BRONDININ TEHTAILUA Karl Magnus Brondin (1848–1919) oli Viipurista kotoisin ja muutti kolmikymppisenä Helsinkiin. Hän oli monipuolinen yrittäjä ja kovapintaisen kapitalistin maineessa. Brondin oli pääkaupungin huomattavimpia työnantajia, ja leipomoyrittäjänä Ekbergin ja Fazerin veroinen. Hän omisti 1800-luvun lopussa Helsingissä kolme leipomoa, joissa oli yhteensä 80–100 työntekijää. Brondinin konditoriakahvila sijaitsi EteläEsplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmatalossa. Hän oli ostanut vaatimattoman puutalon vuonna 1876. Siihen hän perusti Helsingin ensimmäisen höyryvoimalla toimivan leipomon vuonna 1890 – juuri samana vuonna kun hän

luopui Bäckbyn tilastaan mutta irrotti kaupasta Mösskärretin.6

Brondin rakennutti vanhan kahvilatalonsa paikalle komean kolmikerroksisen kivitalon 1910-luvulla. Siinä toimineesta uudesta Brondinin kahvilasta tuli 1920–1930-luvuilla taiteilijoiden suosima ”Bronda”. Legendaarinen kahvila toimi aina vuoteen 1949, jolloin firma meni konkurssiin. Vielä 1960-luvulla ”Brondan vintillä” kokoontui kuvataiteilijoita, kunnes talo purettiin, ja paikalle kohosi nykyinen korkea liikerakennus.

Brondin omisti siis leipomo-kahvilansa lisäksi tiilitehtaan Helsingin maalaiskunnassa. Vantaan kaupunginmuseossa on talletettuna kolme lehtileikettä, joiden aiheena on kyseinen Mösskärrin tiiliruukki. Vanhimmassa, Päivälehden leikkeessä vuodelta 1894 ilmoitetaan huutokaupasta, jossa aiotaan myydä 52 hehtaarin kokoinen Mösskärret-niminen maapalsta, siihen kuuluvat ”torpanrakennukset” sekä tiilitehdas, jossa on kolme polttouunia, tarpeelliset ”tukki”- eli hirsiladot, ja liuta muita rakennuksia, joista yksi on asuintalo. Sekä torpassa että tiilitehtaan työntekijän asunnossa on ilmoituksen mukaan tupa ja kamari. ”Hyvä saven ja hiekan saanti on paikalla”, mainitaan lisäksi. Näin vihjataan, että tiilitehtaan toimintaa olisi mahdollista jatkaa.7

Saman käsityksen saa Uuden Suomettaren ilmoituksesta seuraavana vuonna. Se on otsikoitu Tiilitehdas vuokrattavana: ”Mösskärrin tiilitehdas Helsingin pitäjässä… annetaan vuokralle täksi vuodeksi, ynnä ainekset noin 400.000 tiiltä varten.”8 Vuotta myöhemmin 1896 torppa joutui Brondinin konkurssipesän haltuun. Vuonna 1898 siihen kuuluneet neljä palstaa osti Brondinin vaimo, rouva W.S. Brondin.9

Kolmas lehtileike on peräisin Suomalaisesta Wirallisesta Lehdestä vuodelta 1902. Siinä tiedotetaan pakkohuutokaupasta, jonka kohteena on ”…leipurimestarinvaimo Wilhelmina Sofia Brondinille kuuluva Mösskärret-niminen, 4 palstannetta käsittävä maa-alue laajuudeltaan 52,145 hehtaaria sekä siinä olevat rakennukset ja laitokset Helsingin pitäjän Tikkurilan kylässä…” Velkojia kehotetaan ilmoittautumaan määräajan kuluessa Helsingin kihlakunnan Kruununvoudinkonttorissa.10 ”Laitokset” viittaa mitä ilmeisimmin tiilitehtaaseen.

MÖSKÄRIN TIILITEHTAAN LYHYT HISTORIA Bäckbyn Mösskärret-torppa lienee perustettu vuonna 1880. Jossakin vaiheessa on virinnyt ajatus perustaa sinne tiilitehdas, koska alueelta löytyi tiilien raaka-aineita: soistuneesta notkelmasta savea ja viereisestä harjusta hiekkaa. Torpan viljely on ehkä ollut toissijainen elinkeino, sillä suurin osa Mösskärretin maa-alasta oli metsää.11 Brondinin tilanhoito ja tiilitehdas on kuitenkin voinut jäädä hänen ekspansiivisen leipomotoimintansa jalkoihin. Myös tiiliruukkien välinen kilpailu lienee ollut kovaa. Helsingin maalaiskuntaan perustettiin 1800-luvulla lukuisia tiilitehtaita erityisesti

Vas. Ilmoitus Uusi Suometar-lehdessä 12.4.1895. Mösskärrin tiilitehdas taisteli pitkään hengissäpysymisestä. Lehtileike: Vantaan kaupunginmuseo.

Mösskärrin päärakennus alarinteen puolelta vuonna 1938. Vanha osa on korotettu joitakin vuosia aiemmin oikealla erottuvan saliosan tasolle, ja räystäälle on lisätty kattoikkunoiden rivi. Kuva: Katarina Sireniuksen kokoelma.

kasvavan pääkaupungin tarpeisiin. Kolme niistä toimi vuosisadan lopulla Tikkurilassa: Brondinin ruukin lisäksi siellä tupruttivat Hahlin ja Montellin tehtaat.12 Perimätieto kertoo, että Tikkurilan asemarakennuksen tiilet olisi tuottanut suurelta osin viereisen Hertaksen tilan tiilitehdas.13

Suomen maatilat -kirjan mukaan Brondinin tehdas lopetti jo vuonna 1890.14 Sen jälkeen seurasi siis lehti-ilmoitusten valaisemia epäonnisia elvytysyrityksiä joidenkin vuosien ajan. Internetistä löytyy Tiilitehdasperinne.com-sivu, johon on koottu tietoja suomalaisista tiilitehtaista. Sen mukaan Mösskärr Tegelbruk olisi perustettu vasta vuonna 1890 ja toiminut vuosina 1891–1911. Sivulla ei kuitenkaan ole mitään selostusta tai lähdetietoja. Kyseessä saattaa olla Bäckbyssä Mösskärrin tehtaan jälkeen toiminut tiiliruukki. Savenottokaivanto, uunit ja ruukki sijaitsivat Bäckbyn taloa vastapäätä Keravanjoen etelärannalla. Hyvälaatuisen saven innoittamana Bäckbyhyn perustettiin Tikkurilan kaakelitehdas vuonna 1911.15 SIRENIUSTEN MÖSKÄRI Tarina kertoo, että Mösskärrin isäntä Gösta Brondin sai surmansa sisällissodan aikana.16 Hän lienee ollut leipurimestari-tiilitehtailijan poika. Hänen jälkeensä tilan omistajiksi tulivat espoolaiset Emil ja Olga Sirenius (os. Björkholm) vuonna 1918. Heidän hallussaan Mösskärr kukoisti itsenäisenä maatilana. Suomen maatilat -kirjan ilmestyessä vuonna 1931 tilan pinta-ala oli 100 hehtaaria, josta peltoa oli 40 ja metsää 50 hehtaaria. Tiilinavetassa oli tilat 21 lehmälle ja viidelle hevoselle, lisäksi oli neljä sikaa ja 30 kanaa. Tulonsa Sireniusten tila sai maidosta, viljasta, perunoista ja rehuista, joita myytiin Tikkurilaan ja Helsinkiin. Tilan mailla oli myös osana harjua hiekkakuoppa, josta Sirenius myi rakennushiekkaa pääkaupunkiin.17

Mösskärrin päärakennusta oli ilmeisesti laajennettu tyypilliseksi parituvaksi jo ennen Sireniuksia. Vuonna 1929 he lisäsivät talon eteläpäähän korkean saliosan. Hieman myöhemmin vanhan osan katto korotettiin salin tasolle, ja ullakolle ra-

Mösskärrin monimuotoinen päärakennus ylärinteen puolelta. Kuvassa on päiväys 19.7.1938. Sireniuksia on kokoontunut talolle ilmeisesti heittämään sille hyvästit. Mäen taakse oli jo valmistunut Emil ja Olga Sireniuksen uusi kotitalo, Dalsvik I. Kuva: Katarina Sireniuksen kokoelma.

kennettiin asuinhuoneita koreine kattoikkunoineen. Sisääntulopuolella oli lopulta kolme ovea, joka viittaa siihen, että talossa oli useampia asukkaita.18 Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1938 Emil Sirenius myi mahtavan tilansa. Sen osti Einar Grönberg, jonka isoisä oli ollut Mösskärrissä torpparina vuosisadan vaihteessa. Grönberg perusti nyt tilalle suuren sikalan, jonka hän omisti 1960-luvun alkuun asti. Simonkylä oli vielä toisen maailmansodan jälkeenkin kuuluisa monista sikaloistaan.19

GRÖNBERGIN MÖSKÄRI Einar Grönbergin sikala sijaitsi lähellä nykyistä Leinikkitien ja Sananjalantien risteystä. Sikojen ulkokarsinat Grönberg rakensi läheisen hiekkakuopan pohjalle. Paikallisille omakotiasukkaille jäi mieleen sikalan haju ja kärpäset. He ostivat silti maitonsa 1960-luvun alkuun asti Grönbergin tilalta. Lapset saivat usein hakea maitotonkan päärakennuksen eteisestä, joka oli melko pieni – olisiko se ollut Mösskärr-torpan alkuperäinen porstua? Joskus eteisen pöydältä sai ottaa mukaansa myös kokonaisen täytekakun. Fazerin Vaaralan tehtailta toimitettiin Grönbergille sianruuaksi ylijäämäkakkuja, joita riitti jaettavaksi myös Möskärin asukkaille.

Einar Grönbergin tilanpito päättyi, kun hän myi maansa Helsingin maalaiskunnalle 1960-luvun lopulla. Naapurit huomasivat, että sikalan vieressä ammottavaa hiekkakuoppaa alettiin vähitellen täyttää. Kuorma-auto toisensa perään kär-

Vastavalmistunut Dalsvik 1 juhannuksena 1938. Talon nurkalla seisoo parivuotias Harry Ingberg, joka on tullut käymään mummolassa. Alun perin talossa oli siis tasakatto ja valkoinen rappaus, funkistyylin tyypilliset tunnusmerkit. Kuva: Harry Ingbergin kokoelma.

räsi kaatopaikkajätettä ja savimaata monttuun. Näin syntyi ylempi Hiiriharjunpuisto, jossa on tänä päivänä pallokenttä, leikkipaikka ja kauniit kukkaistutukset. Mösskärrin tarina päättyi lopullisesti, kun hiekkakuopan länsi- ja pohjoispuolelle kohosi Simonsillan asuinalue vuosina 1967–1969.20

URBAANI HUVILA METSÄN KESKELLÄ Mutta palataan vielä Sireniuksiin. Myytyään Mösskärrin Grönbergille vuonna 1938 Emil ja Olga Sirenius muuttivat Hiirilammen rannalle. Sinne he olivat omalle maalleen pystyttäneet uudisrakennuksen. Talo sai nimen Dalsvik 1, vasta paljon myöhemmin lähitienoon väki alkoi kutsua sitä Salkolan taloksi. Uusi kaksikerroksinen ja tasakattoinen, vaaleaksi rapattu funkistalo on ollut valmistuttuaan varmasti suuri ihmetyksen aihe seudulla. Talon ympärillä oli paljasta, eikä lähistöllä ollut mitään muita taloja. Lampien ympäristö oli tuolloin lähes erämaata.

Mikä sai maanviljelijän rakentamaan maalaiskunnan syrjäkylälle, metsän keskelle kaupunkilaispalatsin ajan muotityyliin? Ehkäpä Sireniuksella oli rakennusalan tuttavia ja kiinnostusta arkkitehtuuriin rakennushiekan myynnin johdosta. Sysäys tai konkreettiset piirustukset ovat voineet tulla myös perhepiiristä: poika John Sirenius rakensi Talkootielle saman tyyppisen funkistalon samana vuonna 1938. Siihen tuli kauppa, jota hän oli pitänyt muutaman vuoden naapuritalossa. John Sireniuksen rakentama talo on vielä olemas-

sa osoitteessa Talkootie 17, mutta siihen on lisätty kolmas kerros ja sen myötä mansardikatto.21 Isän rakentama Dalsvik I on paremmin säilynyt kuin pojan kauppatalo.

Dalsvik 1 on selvästi ammattimaisten, arkkitehdin tai rakennusmestarin piirustusten mukaan toteutettu. Mutta sen sijaan että olisi yksilöllisen, tälle paikalle laaditun suunnitelman tulosta, rakennus vaikuttaa pikemminkin tyyppitalolta. Arkkitehdit laativat tyyppitalosuunnitelmia paljonkin 1930-luvulla. Varhaisia funkistaloja tutkinut arkkitehti Jarmo Saari ei ole kuitenkaan yrityksistään huolimatta löytänyt Salkolan talolle suunnittelijaa tai tyyppipiirustuksia.22

LAMMEN TALOT LIITTYVÄT TOISIINSA Dalsvik I on syvärunkoinen ja siinä on kaksi lähes identtistä, noin 70 neliön asuntoa päällekkäin. Kummassakin on keittiö, palvelijan huone, ruokahuone, olohuone ja makuuhuone. Sireniukset asuivat itse alakerrassa vuoteen 1948, jolloin Olga Sirenius kuoli. Yläkerrassa asui vuokralla isäntäväen kanssa samanaikaisesti Hermann ja Larissa Kues lapsineen. Rakennusinsinööri Kues (1900–1989) oli muuttanut 1930-luvun alussa Saksan Hannoverista Suomeen ja avioitunut täällä suomalais-venäläisen Larissa Kamaroffin kanssa. Kues osallistui vuonna 1933 keinosilkkitehtaan perustamiseen Helsinkiin sekä seuraavana vuonna valmistuneen tehtaan uudisrakennuksen suunnitteluun Tikkurilassa. Hermann Kues toimi Tikkurilan Silkin rakennuspäällikkönä ja värjäämön esimiehenä eläkkeelle lähtöönsä, 1960-luvun puoliväliin asti.

Sodan aikana Dalsvikissa asui muiden lisäksi Sireniusten tytär poikansa kanssa. Talon kellarissa on kaksi järeää kattokoukkua muistona sota-ajasta, jolloin niissä riiputettiin sian ruhoja. Lisäksi liiterin päätyhuoneeseen valettiin sementtilattia ja -kaukalo elävää sikaa varten. Talo on ilmeisesti pysynyt ruuissa Grönbergin ystävällisellä avustuksella. Sodan jälkeen siellä on nähty dramaattinen esitys, kun Liittoutuneiden valvontakomission miehet marssivat yläkertaan. Saksalaisen Kuesin kaikki omaisuus takavarikoitiin, perhe sai pitää vain sängyt ja päällä olleet vaatteensa. Hermann Kues oli etukäteen evästänyt venäjänkielentaitoista vaimoaan: ”Sinä pidät sitten suusi kiinni, muuten ne vievät sinutkin!” Larissa Kues noudatti neuvoa, ja pelasti lisäksi nenäliinaan kietomansa korut.

Dalsvikin lampinäkymän on täytynyt kiehtoa Kuesin pariskuntaa, sillä he ostivat Sireniukselta maapalan vastarannalta. Kauppa järjestyi Tikkurilan Silkin avulla: tuohon aikaan ei ollut tavatonta, että työnantaja lainasi rahat työntekijänsä asuntokauppaan. Kuesit rakennuttivat kallioiselle, sankan metsän peittämälle tontilleen edustavan, vaaleaksi rapatun tiilitalon joka valmistui vuonna 1949. Rakennus on nyttemmin suojeltu, perusteena on sen historiallinen arvo osana Silkkitehtaan historiaa. Talon omistavat nykyisin Hermann Kuesin jälkeläiset neljännessä polvessa. He ovat kehittäneet tonttia avoimeksi ja puutarhamaiseksi.23

Olga ja Emil Sirenius uuden talonsa pihalla. He olivat tänne muuttaessaan kuusissakymmenissä. Sitä ennen he olivat hoitaneet kahta maatilaa, ensin Espoon Röylässä jossa heillä oli kauppa, sitten Helsingin maalaiskunnan Tikkurilan kylän Mösskärrissä. Jälkimmäisen isäntäparina he toimivat vuosina 1918–1938. Kuva: Katarina Sireniuksen kokoelma.

Hermann Kuesin talo valmistui Dalsvik I:ä vastapäätä vuonna 1949. Valokuva: Amanda Eskola 2021.

Dalsvik 2, viimeinen kolmesta Emil Sireniuksen kotitalosta Möskärissä valmistui vuonna 1950. Valokuva: Amanda Eskola 2021.

Vaimonsa kuoltua vuonna 1948 Emil Sirenius avioitui jo samana vuonna itseään huomattavasti nuoremman Tyyne Salmin kanssa. Kuesien tavoin myös Emil ja Tyyne Sirenius siirtyivät lammen vastarannalle. Sirenius myi Dalsvik I:n Helsingin maalaiskunnalle ja rakennutti uuden, pienemmän kodin. Vuonna 1950 valmistuneesta talosta tuli Dalsvik 2. Toisin kuin funkisluomuksessa, tässä talossa oli lautaverhous ja harjakatto.24 Perinne taisi lopulta voittaa puolelleen vanhenevan miehen, tai ajankohtainen rintamamiestalo tuntui muuten vain oikealta ratkaisulta. Dalsvik 2 oli alun perin vaalea, mutta nykyisin se on punamullan värinen. Talon ikkunat on uusittu matkan varrella pikkuruutuisiksi – oikea punahilkan tupa, joka luo lämmintä loistettaan lammen alanurkalla, kallion kyljessä. MUISTOJA EEMELISTÄ Lähistön asukkaat tunsivat persoonallisen Emil Sireniuksen ”Eemelinä”. Hän oli hyvä tuttava monien, erityisesti Mösskärrin ostaneen Einar Grönbergin kanssa. Sikafarmari Grönberg saattoi hurauttaa tilaltaan mäen yli Eemelin luo hienolla Ford Consulillaan. Eemeli kuoli 91-vuotiaana vuonna 1969, Tyyne Sirenius asusti Dalsvik 2:ssa 1990-luvulle asti. Hän oli uskovainen, ja hänellä oli yhteyksiä uskonlahkoon, jonka toimipaikka oli Lahdessa. Lahkon kokousteltta seisoi Eemelin kuoltua monena kesänä hänen perunamaallaan vastapäisellä kulmatontilla.25

Koska Tyynellä ei ollut lapsia, Dalsvik 2 siirtyi hänen kuoltuaan hänen veljelleen. Tyyne oli lohkaissut tontista kolmanneksen eli koko lammen rannan, ja määrännyt testamentissaan tämän

Salkolan talo juhannuksena joskus 1960-luvulla. Tanskasta on tullut Ruth Salkolan sukulaisia kylään, siksi Suomen ja Tanskan liput on vedetty salkoihin. Valokuva: Klaus Salkolan kokoelma.

osan puoliksi veljen, puoliksi mainitun uskonlahkon omistukseen. Ajatuksena oli ehkä, että uskovat toverit voisivat kesäisin leiriytyä lammen rannalle. Lahko ei kuitenkaan koskaan osoittanut kiinnostusta tonttiin, niinpä sillä seisoneesta Eemelin liiteristä on nyt muistona kasa lahoa puuta. Tyyne Sireniuksen jälkeen Dalsvik 2 on vaihtanut omistajaa kolme kertaa.26

Talon ja Eemelin perunamaan välillä kulkenut tie oli aluksi nimeltään Sireniuksentie.27 Myöhemmin siitä tuli Nokkostie, ja kasvimaan tontille (Nokkostie 7–9) rakennettiin 1980-luvulla rivitalo. Muilta osin Nokkostie sekä Sauramo- ja Leinikkitien varret olivat jo 1950–1960-luvuilla täyttyneet omakotitaloista. Joillakin tonteilla niitä edelsivät helsinkiläisten pienet kesämökit, jotka ilmestyivät sodan jälkeen tekemään seuraa Salkolan talolle. FUNKISHELMESTÄ PELASTUSLAITOKSEKSI Entä miten elämä jatkui Eemelin funkishuvilassa? Maalaiskunnan käsissä siitä tuli kunnan palopäällikön virka-asunto. Siinä tehtävässä rakennus palveli nelisenkymmentä vuotta. Pitkäaikaisin palopäällikkö oli Yrjö Salkola, joka antoi talolle sen vieläkin käytössä olevan nimen. Nuori Salkola muutti taloon vuonna 1953 tanskalaissyntyisen vaimonsa Ruthin kanssa. Ruth oli omaa sukua Andersen ja kotoisin själlantilaisesta Haslevin kaupungista. Salkolat saivat Klaus-pojan ja Annetyttären, jotka lähtivät aikanaan maailmalle Hiirilammen rannalta. Vanhemmat asuivat talossa Yrjö Salkolan eläkkeelle lähtöön, vuoteen 1988 asti. Tämän jälkeen virka-asuntoa hallitsi vielä jonkin aikaa palopäällikkö Reijo Rajala, minkä jälkeen ta-

lon työsuhdeasuntoihin saattoivat hakea muutkin kaupungin työntekijät.

Alkuaikoina Yrjö Salkolalla oli työhuoneensa asunnon makuuhuoneessa. Asiakkaat pääsivät sinne suoraan kadun puolen sisäänkäynnistä. Hiekkaharjun paloaseman valmistuttua vuonna 1961 siirtyi palopäällikön virkahuone sinne, ja myöhemmin kunnantalolle Tikkurilaan.28 Paloaseman viereen pystytettiin vesitorni vuonna 1962. Sitä laajennettiin rengasmaisella rakenteella vuonna 1980, vanha vesitorni jäi näin uuden sisään. Vesitorni, kunnan pääpaloasemana toiminut Hiekkaharjun paloasema sekä palopäällikön virka-asunto autotalleineen ovat yhdessä muodostaneet kunnan pelastuslaitoksen alkumuodon. Tämä muistomerkki jäi tavallaan torsoksi, kun paloasema purettiin vuonna 2011.29

Yrjö Salkolan piti kotonaankin varautua yllättäviin hälytyksiin. Sen vuoksi talossa on vieläkin jäljellä useita puhelinlinjoja, saunan pukuhuoneessakin kaksi. Alaoven päällä, talon julkisivussa on yhä tallella soittokello, jonka palopäällikkö sai pirisemään asuntonsa hälytyslaitteesta. Tällöin koko kulmakunta tiesi, että jossain palaa! Pihan aidan takana on säilynyt Salkolan autotalli. Sieltä palopäällikkö karautti hälytyksen tultua tapahtumapaikalle punaisella Volvollaan, milloin ei ollut paloasemalla. Elämä palopäällikön talossa oli värikästä. Salkoloiden aikana yläkerrassa oli peräkkäin useita vuokralaisia. Lapsia ja nuoria oli ylipäätään paljon 1950–1960-lukujen Möskärissä. Hiirilammet, Kylmäojan puro, Möskärin hiekkakuopat, läheiset metsät ja korkeat kalliot toimivat nuoren polven seikkailujen tarunhohtoisina taustoina.30

UNELMIEN ASUNTO Työskennellessäni Vantaan kaupunkisuunnittelussa vuonna 2006 muutin Salkolan talon alakerran asuntoon, jossa asun vielä tätä kirjoittaessani syksyllä 2020. Asunto on yksin asuvalle turhankin suuri, mutta kaikin puolin valloittava. Ihastuin jo ensi käynnillä tulevan kotini pohjakaavaan: suhteellisen neliömäiset huoneet kiertävät ympäri keskushormia, joka ulottuu kolmen kerroksen läpi – talossa on rinteen alapuolelle avautuva täyskorkea kellarikerros. Asunnon ympärikierrettävyyttä osasivat pienet lapsenlapseni arvostaa! Pettymys oli suuri, kun panin yhden välioven reitiltä umpeen. Järjestelyllä sain kuitenkin palvelijan huoneen pyhitettyä ”poikainhuoneeksi”.

Ikkunat avautuvat neljään suuntaan suurenmoisine, väljine näkymineen: idän puolella uinuu lampi, jonka telkät valloittavat yhä uudelleen joka vappu. Muilla sivuilla näkyy puistomaista metsää. Olohuonetta somistaa funkiksen tunnusmerkki, kulmaikkuna. Kaikki tilat ovat helposti kalustettavia ja yllättävän valoisia huolimatta syvästä rungosta. Pintamateriaaleja lukuun ottamatta asunnossa on säilynyt paljon alkuperäistä: rautaiset levypatterit, 1920- ja 1930-luvulle tyypilliset listat ja vuorilaudat, kiinteät komerot, ikkunat ja ovet heloineen. Seiniä ja sisäkattoja peittävä insuliittilevy luo ihanteellisen akustiikan. Lautalattiat on kylläkin joskus peitetty muovimatolla, mutta siinä on tammiparketti-imitaatio, jota olen oppinut arvostamaan.

Palopäällikkö Yrjö Salkola Hiekkaharjun paloaseman pihalla, taustalla 1980-luvun vesitornin ”jalat”. Kuva: Vantaan kaupunginmuseon kuvaarkisto.

Salkolan talon ensimmäisen kerroksen asunnon pohjakaava. Mittauspiirustus: Amanda Eskola 2006.

Funkistalossa kuuluu olla kulmaikkuna. Valokuva: Amanda Eskola 2020.

Pyökit verhoutuvat keväällä silmiäsärkevän vihreään vaippaan. Valokuva: Amanda Eskola 2021.

Asunnon parhaita puolia on hyvin toimiva painovoimainen ilmanvaihto. Kaikissa huoneissa on ulkoseinillä säädettävät venttiilit, ja korkea hormi takaa tehokkaan poistovirtauksen. Sahanpurutäytteisen rankarakenteen ansiosta talo on kuiva ja lämmin. Ulkoseinät on 1960-luvulla peitetty mineriittilevyin: rappaus on ollut hankala huoltaa, siksi talolle on puettu ”huoltovapaa” sadetakki. Myös tasakatto on muutettu toimivammaksi aumakatoksi. Kun taloa tarkastelee vastapäiseltä rinteeltä yläviistosta, voi huomata, että kattomuodon muutos on tehnyt siitä suhteiltaan hivenen kömpelön. PUUTARHA PYÖKKIEN KATVEESSA Bonuksena viihtyisään asuntoon kuuluu puusauna, reilun kokoinen entinen pesutupa sekä talouskellari. Hyvä elämä toteutuu täällä muutenkin: yläkerran lapsiperhe takaa elämän äänet ja juuri sopivasti sosiaalisia kontakteja. Puutarha on oma lukunsa. Asuntooni kuuluvalla pihalla kasvaa kaksi suurta pyökkiä, joiden taimet Ruth Salkola toi 1950-luvun alussa Tanskasta. Tämän hän kertoi itse vieraillessaan pihalla kesällä 2007. Puut viihtyvät erinomaisesti hiekkamaassa, ja niillä on vuodenajoittain vaihtuva upea ulkoasu. Syksyisin

Ylemmän Hiirilammen voi kiertää hiekkatietä pitkin. Alalampi on luonteeltaan yksityisempi sen rannalla sijaitsevan kolmen talon ansiosta. Sellaisena sen soisi säilyvänkin. Valokuva: Amanda Eskola 2021.

emopuu tuottaa tuhansia somia pähkylöitä, joiden kätkössä siemenet kypsyvät. Myös lehtiä varisee toki tuhansittain. Ne ovat ruosteenruskeita ja paperisia – hyvää maanparannusta kukkapenkkiin, kunhan muistaa että ne ovat happamia.

Kuluneiden 15 vuoden aikana olen saanut nauttia monista muistakin paikan eduista, muun muassa metsäreiteistä, jotka lähtevät kotiportilta. Möskärille on ominaista Vantaalle epätyypillinen hiljaisuus: vaikka alue sijaitsee lentokentän kainalossa, lentomelu suuntautuu toisaalle ja puuttuu täältä kokonaan. Ilmiöllä on ollut suuri merkitys pitkien etätyöjaksojen aikana. Asuminen Salkolan talossa todistaakin asioiden suhteellisuudesta: koti kaupungin vuokra-asunnossa, jopa vähemmän kauniissa mineriittitalossa voi sisältää arvoja, joita ei päältä katsoen arvaisi tähän asumismuotoon liittää.

SALKOLAN TALON TULEVAISUUS? Totuuden nimessä on mainittava, että asuminen täällä on merkinnyt myös sopeutumista yli 50 vuotta vanhaan putkistoon, joka aiheuttaa ajoittain ongelmia. Talon valurautaviemärit ovat itse

asiassa rakennusajalta eli jo yli 80 vuotta vanhat! Tukkeutuva keittiön viemäri ja kylmät patterit on toistaiseksi kuitenkin aina voitu palauttaa toimiviksi. Koska vuokranantajalla, Vantaan kaupungilla ei ole ilmeisesti varaa putkiremonttiin, se on jo vuonna 2016 lisännyt Salkolan talon myyntilistalleen. Myynti vaatii kuitenkin kaavamuutoksen, sillä voimassa olevassa kaavassa talo sijaitsee viheralueella, eikä sillä ole omaa tonttia. Kaavamuutosta ei ole toistaiseksi kuulunut.

Kaupunginmuseo on jo vuonna 2010 suositellut lausunnossaan talon suojelua, mutta tontin puuttuessa suojelukaan ei ole voinut toteutua. Nykyinen viheraluekaava on epärealistinen: siinä alalammen itäreunalle piirretty kävelyreitti pitäisi vetää kahden rannassa seisovan omakotitalon ikkunoiden alta. Kaavan kuningasajatus ei siis voi toteutua, ja lisäksi kaava on estänyt seudun arvokkaimman talon suojelun ja myynnin. Salkolan taloa ei ole edes merkitty kaavaan, vaikka olin kaupunginmuseossa inventoinut sen jo ennen kaavan syntyä. Hiljattain vuokranantaja päätyi suurempien korjausten pelossa yksioikoiseen vakioratkaisuunsa, irtisanomaan vuokralaiset. Jos takana väikkyi ajatus, että vanha talo säilyy varmimmin ehjänä kun siinä ei asuta, sitä voi pitää vahvasti kiistanalaisena.

Toivottavasti kaavamuutos kuitenkin syntyy pian, ja ikimuistoiselle Salkolan talolle löytyy sen suojelua arvostava uusi omistaja. Yli 80 vuoden ikä todistaa rakennuksen olevan pohjimmiltaan terve. Putket ja sähköt voidaan korjata, ja sen jälkeen jatkaa edelleen rakennuksen käyttöä hyvän elämän tyyssijana. Tänä maailmanaikana terveet, hengittävät ja tuulettuvat talot ovat korvaamattoman arvokkaita, siksi niitä kannattaa ehdottomasti pitää yllä. Salkolan talo voi tarjota tuleville käyttäjilleen vielä monta ilon päivää!

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Felix Jonasson, Akseli Kivialho, K. Kivialho (toim.), 1931. Suomen maatilat I. Uudenmaan lääni.

Heikki Pöllänen, Christina Suomi, Tuulikki Wikström, Hanna-Mari Kuhmonen, 2016. Puronvarren tarinoita. Simonkylän ja Ruskeasannan historiikki.

Päivi Lehtovirta, 1991. Tikkurilan teollisuuden alkutaival. Teoksessa Helsingin pitäjä 1991. Vantaa-Seura. Sivut 52–57.

Erik Söderling, 1992. Släktgårdarna i Dickursby 1800–1900. Teoksessa Helsingin pitäjä 1992. Vantaa-Seura. Sivut 56–64.

Jorma Uimonen, 1994. Miksi Tikkurilan asemasta tuli niin komea? Helsingin-Hämeenlinnan radan asemien synty. Osa I. Helsingin Pitäjä 1994. Vantaa-Seura. Sivut 65–79. Risto Uljas, Päivi Uljas, 2019. Leivän tekijät. Helsingin leipomotyöntekijäin ammattiosaston tarina 1888–2018. Käytetty 18.5.2021. https://1565685.169.directo.fi/@Bi n/35d289ae4ae5519e2e763ce142 8b5e45/1620937577/application/ pdf/121476/Leipomon%20historia%20.pdf

Sanomalehdet Lehtileike Päivälehti 17.5.1894. Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Lehtileike Uusi Suometar 12.4.1895. Vantaan kaupunginmuseon kuvaarkisto.

Lehtileike Suomalainen Wirallinen Lehti nro. 31, 7.2.1902. Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Jussi Niininen, 1991. Miksei Vantaa ole Dallas? Monilla aluenimillä pitkä historia – osa pelkkää väärinkäsitystä. Ydin-Vantaan paikallislehti Simonseutu 2/1991.

Jussi Niininen, 1992. Simonkylä ruokki pula-aikana Helsinkiä. Ydin-Vantaan paikallislehti Simonseutu 1/1992.

Henkilöhaastattelut Omistaja, Hiiripolku 3, 11.1.2021 Tapani Lundgren 25.4.2010, 7.10.2020, 16.10.2020 Jarmo Saari 14.12.2020 Klaus Salkola 7.10.2020, 16.10.2020. Ruth Salkola kesä 2007 Omistaja, Nokkoskuja 2, 10.12.2020 Katarina Sirenius, 17.5.2021

Loppuviitteet 1 Haastattelut Tapani Lundgren ja Katarina Sirenius. 2 Pöllänen et al. 2016: s. 12; Niininen 1991: s. 4. 3 Haastattelu Tapani Lundgren; Puronvarren tarinoita-historiikissa tilan kerrotaan sijainneen nykyisen

matonpesupaikan kohdalla lähellä Kylmäojaa. Tosiasiassa Mösskärrin päärakennus sijaitsi huomattavasti ylempänä rinteessä. Se näkyy selvästi vuoden 1954 ilmakuvassa Vantaan kaupungin kartastossa. 4 Jonasson et al. 1931: s. 238. 5 Söderling 1992: s. 63. 6 Uljas & Uljas 2019: 31–59. 7 Päivälehti 17.5.1894. 8 Uusi Suometar 12.4.1895. 9 Söderling 1992: s. 63. 10 Suomalainen Wirallinen Lehti nro. 31, 7.2.1902. 11 Päivälehti 17.5.1894. 12 Lehtovirta 1991: s. 52. 13 Uimonen 1994: s. 75–76. 14 Jonasson et al. 1931: s. 238. 15 Uimonen 1994: s. 75–76; Lehtovirta 1991: s. 52. 16 Pöllänen et al. 2016: s. 76. Huom. nimi on Brondin, ei Brodin. 17 Jonasson et al. 1931: s. 238. 18 Talon vaiheet ilmenevät kuvista Jonasson et al. 1931, 238; Pöllänen et al. 2016, 76 sekä tähän liitetyistä kuvista Katarina Sireniuksen kokoelmasta. Maininta päärakennuksen uudistamisesta 1929 Jonasson et al. 1931, 238. 19 Niininen 1992: s. 19. 20 Pöllänen et al. 2016: s. 77. Haastattelu Tapani Lundgren 25.4.2010. 21 Haastatttelu Katarina Sirenius. 22 Haastattelu Jarmo Saari. 23 Haastattelu, omistaja, Hiiripolku 3. 24 Haastattelu Katarina Sirenius. 25 Haastattelu Klaus Salkola. 26 Haastattelu, omistaja, Nokkoskuja 2. 27 Haastattelu Klaus Salkola; Pöllänen et al. 2016: s. 77. 28 Haastattelu Klaus Salkola. 29 Nyttemmin on päätetty purkaa myös vanha kaksiosainen vesitorni. Uusi torni valmistui lähistölle keväällä 2021. 30 Haastattelut Klaus Salkola ja Tapani Lundgren.