Klaus Salkola: Koti lammen rannalla – Kotitalomme Möskärissä

Koti lammen rannalla

Kotitalomme Möskärissä

KLAUS SALKOLA

Kuva: Klaus Salkola.

ISÄNI YRJÖ SALKOLA valittiin Helsingin maalaiskunnan ensimmäiseksi vakituiseksi, kunnan palkkaamaksi palopäälliköksi vuonna 1953. Sodasta palattuaan hän oli toiminut palomiehenä Helsingissä, kouluttautunut alalle ja sivutoimisesti tehnyt palotarkastuksia silloisen Helsingin maalaiskunnan alueella. Avioiduttuaan tanskalaisen äitini kanssa vuonna 1951 hän oli perustanut perheen Tanskaan, jossa minä synnyin silloin vielä varsin yksikieliseen perheeseen 1952. Samaan aikaan isäni ryhtyi viran hakemisessa tarvittaviin toimiin, ja hän tuli valituksi Helsingin maalaiskunnan ensimmäiseksi palkatuksi palotoimen hoitajaksi.

Palopäällikkö otti tehtävän vastaan keväällä 1953 ja saatuaan äitini Ruthin vakuuttumaan asuntoasioiden olevan olosuhteisiin nähden kunnossa, muutimme koko perhe jälleen yhteen syksyllä 1953. Uusi kotimme oli Möskärissä oleva kunnan omistama työsuhdeasuintalo Dalsvik 1, josta nykyään käytetään nimeä Salkolan talo.

Itse olin silloin 1,5-vuotias ja muistikuvani niistä ajoissa ovat ymmärrettävästi niukat. Asuin kyseisessä talossa vuoteen 1973 ja vanhempani isän eläköitymiseen saakka vuoteen 1988. MÖSKÄRI Möskärin seutu oli muuttaessamme jo asutettu, mutta väentiheys ja paikkakunnan luonne oli kaukana nykyisestä. Tie Koivukylän tiehaarasta (Leinikkitien ja Koivukyläntien risteys) eteenpäin oli yhden auton levyinen maatilalle vievä soratie. Uusia ja rakenteilla olevia taloja oli tien varrella samoin kuin Ranniston mattotehtaan vanha rakennus. Vaatimaton Lappalaisen kauppa oli tien päässä silloisen Lampitien risteyksessä, joka nykykartan mukaan on Leinikkitien kulmaus. Bussin päätepysäkki oli sanotussa risteyksessä ja vuoroja Helsinkiin taisi jo silloin olla vartin välein. Toinen vaihtoehto oli kävellä Hiekkaharjun asemalle.

Hiekkaharjun pohjoisosa Möskärissä oli silloin vielä korkea soraharju, jonka päällä kasvoi tuuhea metsä. Kun Kielotien päästä (Leinikkitien kulmaus) kääntyi meille päin, reunusti tämä harju ja metsä koko matkan vasemman reunan. Talomme edessä metsä nousi harjua pitkin ylös ja muodosti lähes täydellisen esteen auringonvalon lankeamiselle tontille. Talo oli katveessa myös muilta valon suunnilta. Tämä oli äidille synkkä tilanne. Hän kaipasi aina avaruutta ja valoa samoin kuin ih-

Muutoauto tuo tavaroita Möskäriin. Kuva: Ruth Salkola 1953.

Bussi Möskärin päätepysäkillä vuonna 1954. Kuva: Yrjö Salkola.

misiä ympärilleen. Tulevina vuosina tilanne parantui merkittävästi, kun ensin kaadettiin metsä. Tilalle kaivettiin kuitenkin sorakuoppa. Samaan aikaan vanhempani tekivät uupumattomasti työtä villinä rehottavan talon lähiympäristön muuttamiseksi viihtyisäksi ja kauniiksi kotipihaksi.

Kaksikerroksisessa talossa oli kolme asuntoa. Yläkerta oli kokonaan yhden perheen käytössä, ja siellä asuivat Bertel ja Elsie Lönnroth. Elsie oli Dickursby skolanin opettaja ja Bertel konemestari mm. Korkeasaaren lautalla. Alakerta oli vuorostaan keskeltä jaettu kahtia. Saimme pohjoisen puolen, jossa oli kerroksen ainut keittiö. Käytössämme oli 35 m2 kokoinen kaksio. Toista puolta asuttivat Urho ja Eeva Sarjaluoto, joista Eeva oli kunnan asuntotoimiston palveluksessa.

Talon keskellä oleva WC jaettiin naapureiden kesken. Samoin jaettiin kellarissa oleva kellarivarastohuone ja elintarvikekellari.

Siskoni syntyessä 1958 kävi kunnalle selväksi, ettei perhe aikonut jäädä asumaan tähän jaettuun asuntoon. Asia ratkaistiin eduksemme, ja saimme koko ensimmäisen kerroksen käyttöömme. Nyt oli koti jo kodin kokoinen ja näköinen. KOTITOIMISTOSTA OMAAN VIRASTOON Palopäälliköllä ei aluksi ollut omaa toimistoa. Kasvavassa kunnassa oli kuitenkin suuri tarve mm. rakennusten, laitosten ja niiden piirustusten hyväksyttämisellä, josta palopäällikön tarkastus oli osa. Hän ei siis ainoastaan odottanut valmiudessa, jos jossain sattuisi palamaan. Palopäällikön virkahuone oli meidän asunnonpuolikkaamme toinen huone. Kotitoimiston aika päättyi, kun palopäällikkö sai toimistohuoneen silloiselta kunnantoimistolta Oksanmäen vierestä.

Palopäälliköllä ei virkaan astuessaan ollut ajokorttia. Muistan olleeni Popeda-merkkisen kouluauton takapenkillä isän käydessä kunnan kustantamaa autokoulua Helsingissä. Ennen ajokorttia palopaikalle mentiin polkupyörällä tai tilattiin Lindströmiltä taksi. Harvoin sinne kuitenkaan juostiin.

PÄÄRAKENNUS Päärakennus on valmistunut yksityiskodiksi juuri talvisodan kynnyksellä vuonna 1939. Talossa oli mm. keskuslämmitys, painevesi, viemäri ja sisävessa saostuskaivolla. Talossa on kaksi sisään-

käyntiä, joista pohjoispuolen ovea käytettiin päivittäin. Sen edessä oli veranta, joka soveltui myös oleskelupaikaksi. Jouluna ja muina arvokkaina hetkinä vieraat kulkivat länsipuolella olevan ”paremman” oven kautta – tosin suoraan vanhempien makuuhuoneen läpi.

Kotimme ominaisuuksia saattaa tänä päivänä olla vaikeata mieltää varsinaiseksi edistykseksi, mutta 1939 maailma oli erilainen. Mm. asuntokohtaisen pesumahdollisuuden puuttuminen kuvastaa aikakauden normaalia. Sauna ja pyykinpesutupa saivat silloin riittää puhtauden vaalimiseen. Sen sijaan talosta näkyy vahva omavaraisuuden tukeminen suuren pihan ja kasvimaan samoin kuin kotieläimen pitämisen muodossa.

HÄLYTYSPUHELIN KOTONA Helsingin maalaiskunnassa paloilmoitus tehtiin soittamalla numeroon 831 350. Se piti jokaisen kuntalaisen osata ulkoa. Puheluun vastattiin Tikkurilan poliisiasemalla, jossa oli jatkuva päivystys. Sieltä myös välitettiin hälytys kaikille palokunnille. Meillä oli numerolevytön hälytyspuhelin tavallisen puhelimen vieressä ja hälytyssoitto oli myös meillä kuunneltavissa.

Vakinaisen palokunnan perustamisen myötä tämä ”hätäkeskus” siirtyi paloasemalle palomiesten hoidettavaksi mutta kodin hälytyspuhelimet säilyivät virkakauden loppuun saakka. Meillä puhelimet ja hälytyspainike oli asennettu sekä asuntoon että saunan pukuhuoneeseen. Ulkona oli soittokello kertomassa puolelle Möskäriä, milloin meillä soi puhelin.

Joskus alkuaikoina sattui niinkin, että palohälytyksen tekijä soitti ”tuttavallisesti” suoraan palopäällikölle kotiin. Tällöin piti kotona osata toimia, olipa isä paikalla tai ei. Joka lauantai oli koesoitto, johon piti soittaa kuittauspuhelu. En muista, että hälytyspuhelimessa milloinkaan olisi ollut vikoja.

Palohälytys tulee juuri silloin kun on tullakseen – usein mitä kiusallisimpaan aikaan. Lukemattomat kerrat olen saunassa hälytyssoiton tultua ämpäristä huuhdellut saippuat isän selästä hetkeä ennen kun hän salamannopeasti sujahti etukäteen pikalähtöä varten asetettuihin vaatteisiin. Ei varmaan mennyt kahta minuuttia lauteilta siihen, kun auto lähti torvi soiden tallista liikkeelle.

VAKINAINEN PALOKUNTA 1960 Kunnan palotoimesta oli huolehtinut 14 vapaapalokuntaa (VPK) ja tehdaspalokuntaa (TPK). Nämä muodostivat kunnan ainoan sammutusvoiman aina vuoteen 1960 saakka, jolloin Helsingin maalaiskuntaan perustettiin pienikokoinen vakituinen palokunta (16 miestä jaettuna kolmeen vuoroon). Tällöin oli palopäällikön aika jälleen vaihtaa toimistoa uudelle paloasemalle. Se sijaitsi silloin uuden mutta nyt jo purettavan vesitornin juurella kunnan varikko- ja varastokeskuksen yhteydessä.

Uuteen, vakituisen palokunnan järjestelyyn kuului päivystysvuorossa olevan päällikön tai apulaispalopäällikön yöpyminen virkapaikalla.

Talon hälytyspainike. Kuva: Klaus Salkola.

Klaus äitinsä kanssa vuonna 1954 verannan edessä. Kuva: Yrjö Salkola.

Tarkoitusta varten oli toimistohuoneen seinustalla vuode, jossa isäkin nukkui monet yöt pois kotoa.

Ruokailua sinne ei kuitenkaan järjestetty ja niin perhe sai ainakin viikonloppuisin viedä isälle ruokaa. Muistan lukuisat kävelyt Kivitietä (Sauramontie) pitkin paloasemalle huopiin ja sanomalehtiin käärittyä lämmintä ateriaa laukussa kantaen. Tätä kesti muutaman vuoden, kunnes kotitalon tontin viereen rakennettiin palopäällikön autolle autotalli. Omalta pihalta lähteminen oli katsottu liian hitaaksi koska olisi ensin pitänyt käydä avaamassa pihan portit. Uudesta autotallista lähtö sujui ripeästi. Siinä oli raaka ja yksikertainen lukko, jonka kanssa ei mennyt aikaa pakkasellakaan. Ovet rämähtivät riuhtaisusta auki asentoon ja auto oli sähkölämmittimen ansiosta välittömästi ajovalmis.

REMONTTIEN KESKELLÄ Kunta piti talosta hyvää huolta. Kunnossapito ja parannustöitä oli mielestämme jatkuvasti mutta jälkeenpäin ajatellen ilman niitä taloa tuskin olisi enää olemassa. Remontit tehtiin pääosin kunnan oman henkilökunnan toimesta mutta toki käytettiin myös rakennusalojen erikoisliikkeitä. Koska kunnan huoltovastuulla oli lukuisia kouluja, oli sopivaa tehdä niiden työt kesällä ja muut kiinteistötyöt talvella. Tämä tarkoitti kotimme remontteja kovimpien pakkasten ajaksi.

Remontin ajaksi jouduimme supistamaan asumisväljyyttämme yhteen tai kahteen huoneeseen, laittamaan ruokaa makuuhuoneen sivupöydällä jne. Aina ei talon lämmitys ollut toiminnassa ja elimme siirrettävien sähkölämmittimien varassa pakkasen paukkuessa ulkona pari, kolmekymmentä astetta jäätymispisteen alapuolella. Siihen kuitenkin tottui, sillä talo oli meille rakas. Joka kevät kotimme oli jostain kohtaa jälleen ehommassa kunnossa. Elimme kesän odotuksessa yli vaikeimman talven.

Eräs remontti kohdistui talon ulkopintaan. Alkujaan talo oli rapattu eli puuseinän päälle oli ensin naulattu kanaverkkoa ja sen päälle oli roiskittu ryynimäisiä rakeita sisältävää laastia. Rappaus oli siihen aikaan tavallista, kun karkeatekoisen lautapinnan haluttiin näyttävän kivitalolta.

Meidän aikanamme tämän luhistumisvaiheessa olleen rappauksen päälle laitettiin koolaus ja talo päällystettiin Minerit-laatoilla. Ulkonäkö koheni silmissä ja sisällä iloittiin tuntuvasti parantuneesta lämmön eristyksestä. En tiedä paljonko niissä laatoissa on asbestia, mutta hauraan tuntuisista laatoista vain harva ehti särkyä ennen pois muuttoani 1970-luvulla.

Sauna remontoitiin aikanamme ainakin kahdesti. Monet muut remontit käsittivät seinien ja sisäkattojen insuliittilevytyksiä, maalausta, tapetointia sekä sähkö- ja putkitöitä. Sähköt uusittiin 1960-luvun vaihteessa. Silloin käytettiin vielä alu-

miinikuorisia kaapeleita, jotka piti tarkoin taivuttaa oikeaan mittaan ja muotoon. Kerralla ei kaikki aina onnistunut eikä esimerkiksi pistorasioiden sijoitus vastannut tarvetta. Elimme jatkojohtojen ja muiden viritysten avulla aina seuraavaan remonttiin saakka. Kestimme senkin.

KESKUSLÄMMITYS JA SUIHKUN PUUTE Talotekniikka oli edistyksellistä tässä 1930-luvun maaseudun omakotitalossa. Valtaosa Möskärin taloista on rakennettu vasta sodan jälkeen, ja niistä monet olivat omaan kotiimme verrattuna perinteisiä ilman silloin uutuutena pidettyjä taloteknisiä ratkaisuja. Tuloksena oli asumisen helppous ja laadukkuus, joskin talossa oli myös ominaisuuksia, joita nykyään vierastettaisiin.

Talossa oli koksia polttava vesikiertoinen keskuslämmitys. Yhtään huonetta ei lämmitetty uunilla eikä sittemmin 1960-luvulla yleisiksi tulleilla öljykamiinoilla. Meidän ei tarvinnut kantaa polttopuita eikä öljyä lämmitystä varten mutta eipä kyllä ollut lämmintä tai edes kylmää suihkuakaan. Puulla lämpeni vain sauna, saunan vesipata ja aluksi asuntojen keittiöiden hellat. Kunta toimitti valmiit polttopuut eli klapit liiterin eteen, josta ne itse heitettiin sisälle.

Pannuhuone oli kellarissa ja jokaisessa huoneessa oli lämpöpatteri, joiden lämpötilaa pystyi käsikopelolla säätämään patterikohtaisilla venttiileillä.

Jokavuotinen koksikuorma kipattiin kuormaautosta eteläsivulla olleelle betonilaatalle, josta se lapioitiin ikkunasta sisälle pannuhuoneen yhteydessä olleeseen huoneen kokoiseen karsinaan. Karsinan seinässä oli ylös liukuva liukuluukku, josta raottamalla saatiin lapiolla otettua koksia tulipesän kitaan.

Koksikuorman tulo syksyllä oli aina suuri tapahtuma. Suuremmaksi tapahtumaksi se muuttui, jos unohti avata ikkunan ennen kuormaa. Tällöin lapiotyön ensimmäinen osio oli ikkunan kaivaminen esille seinää vastaan nojaavan koksikuorman alta. Perheen voimin koksikuorma saatiin kuitenkin aina lapioitua alas kellariin ja seuraavan talven lämpö oli turvattu.

Lämmityspannu (Högfors) sytytettiin polttopuun avulla. Hyvän hiilloksen päällä saatiin koksi palamaan. Halkoja säilytettiin pieni määrä pannuhuoneessa. Palokuorman osalta pidettiin pannuhuoneessa hyvä kuri, eikä siellä sallittu säilyttää mitään ylimääräistä. Palopäällikkö muurautti jo 1950-luvun alussa halkoja varten erillisen varaston ja samalla asennettiin pannuhuoneesta portaikolle johtavan käytävän päähän palo-ovi. Nyt talon asukkaat ehtisivät palon sattuessa ainakin ulos pihalle.

Pannussa oli termostaatti, joka kattilan lämpötilan mukaan sääti vetopeltiä. Sillä voitiin lämmitysteho pitää vakiona ja asettaa kulloisenkin ulkolämpötilan mukaan. Pienellä tulella yksi koksitäyttö paloi illasta aamuun, mutta kovalla pakkasella tarvittiin myös yöllä koksin täydennystä. Tästä huolehtivat perheen kynnelle kykenevät jäsenet vuorollaan ja paikallaolonsa mukaisesti. Lämmitysvastuu piti ottaa huomioon perheen kulkemista suunnitellessa ja pitemmän poissaolon ajaksi tarvittiin sijainen.

Viikoittain piti kattilan tulen antaa sammua ja tulipesä tyhjentää kokonaan. Se oli täynnä tuhkaa ja palamisjätteenä syntynyttä rautapitoista slagia. Tulipinnat harjattiin pitkävartisella teräsharjalla lämmitystehon säilyttämiseksi. Tuhka ja slagi kannettiin teräastiassa lammen rannalla olleeseen suurempaan astiaan, mistä kunnan jätehuolto sen ajoittain tyhjensi. 1970-luvun alussa koksilämmitys korvattiin sähköllä. Hiilivaraston paikalle koottiin paikan päällä lieriömäinen 5 kuution lämpöeristetty vesitankki. Tankissa oli sähköiset lämpövastukset, jotka lämmittivät veden kuumaksi edullisen yösähkön aikana. Suuri kuuma vesimäärä riitti koko päiväksi jopa sydäntalven pakkasilla.

Tankin sisällä oli myös kuparikierukka, jonka kautta lämmin käyttövesi lämpeni. Saunaan asennettiin talon ensimmäinen ja edelleen ainoa suihku. Aamulla tästä saatiin kuumaa ja illalla hieman haaleampaa suihkuvettä. Tätä ennen oli saatu lämmintä vettä vain pienestä asuntokohtaisesta lämminvesivaraajasta eikä suihkua ollut missään. Iltapesut oli siihen saakka tehty pesulappujen

avulla WC:ssä. Suihku ja lämmin vesi avasivat uuden lehden talon asumisviihtyvyydessä.

JÄTEHUOLTO Talon edistyksellisyys omalla aikakaudellaan näkyi myös jätehuollon järjestelyssä. Kun tuona aikana asumisen jätteet oli tapana vain poistaa talosta tunkiolle, maahan tai lampeen valuttamalla, oli Dahlsvik I:ssä jo alusta saakka silloin nykyaikaisia toimintoja.

Talossa oli sisävessat jo 1930-luvulla alueella, missä vielä 1960-luvulla osin käytettiin ulkohuusseja. Jätevettä ei meidän talostamme liene alkujaankaan johdettu suoraan lampeen kuten lammen vastarannalla tehtiin vielä pitkään. Liiterin takana oli lietekaivot, minne viemäri tyhjensi istunnon tuotoksen. Nämä kaivot tyhjennettiin määräajoin loka-autolla. Lammessa oli silti rehevä ja aromirikas kasvillisuus. Uimiseen se ei milloinkaan kelvannut. 1960-luvulla kaivojen päälle asennettiin silloin vielä kehitysvaiheessa oleva biologinen puhdistuslaitteisto. Se oli UPO:n tekemä ja talomme viemärisysteemi toimi koekäyttöalustana, jota tehtaan miehet usein kävivät tutkimassa. Dahlsvik I on siis osaltaan ollut mukana vaikuttamassa tähän ympäristöä parantavaan kehitykseen. Tämä tapahtui lähes 50 vuotta ennen tänä päivänä edelleen puheenaiheeksi nousevaa kiinteistöjen jätevesilakia.

Laskiämpäriä eli lavuaarijäteveden keruuastiaa ei tarvinnut pitää tiskipöydän alla sillä lavuaarit tyhjenivät modernisti viemäriin. Näin ei kaikkialla silloin myöskään ollut.

Talousjätteitä ei talon rakennusaikana eikä meidän aikanamme syntynyt nykyisen veroisesti.

Talousjätettä ei silti kannettu tontin nurkalle. Kiinteät jätteet kannettiin liiterin alapuolella lammen rannalla olevaan kaivoon. Se oli harjakattoisella kopilla päällystetty ja pari metriä syvä.

Kun jätettä oli tarpeeksi, tuli kunnan traktori, peräkärry ja talikolla varustettu työmies tyhjentämään kaivon sisällön lavalle. Ei ollut maailman hienoin virka, mutta vuosien mittaan on arvostukseni miestä kohtaan noussut. Minusta ei olisi ollut sen työn tekijäksi. Siirryttäessä tavanomaisiin jäteastioihin 1970-luvulla kaivo täytettiin ja alueesta tuli lammen rannalla oleva grillipaikka.

Kasvimaan jätteet ja muu kasviperäinen maatuva aines kompostoitiin ja siitä saatiin multaa. Suuri piha ja kasvimaa tuottivat juuri sellaista. Komposti ei ollut muovinen tehdastuote vaan kuoppa ja huoliteltu keko maassa. Sekin toimi.

Paperit kuten sanomalehdet niputettiin kotona ja kerättiin liiteriin odottamaan keräykseen viemistä. Jätepaperilla oli rahallista arvoa. Me pikkupojat kuljimme talosta toiseen keräten lisää jätepaperia. Kun kuorma oli täysi, vietiin se nykyisen Malminiityn pohjoispuolella olevaan Metsän taloon, missä toimi jätepaperin keräys. Siitä sai oikein rahaa, jolla sitten ostettiin limonadia ja purkkaa. Toinen keruusysteemi tuotti jätepaperista ja metalliromusta pisteitä tai kuponkeja, joilla sai lunastaa kaikkea kivaa kuten puhelimen rakennussarjan tai vaikkapa rannekellon. Kierrätys ei ole tämän päivän keksintö. Ainoastaan maksun suunta on muuttunut.

LAMMEN VIEHÄTYS Möskärissä on kolme lampea. Nämä ovat seurausta saven otosta silloiselle tiilitehtaalle. Muistan lapsuudestani kotitontin vieressä maastossa olleen uran, jossa oli ollut rata saven kuljettamiseksi harjun toiselle puolelle. Kaksi lampea Ylälampi ja Alalampi ovat edelleen olemassa vierekkäin keinotekoisen tiekannaksen erottaessa ne toisistaan. Kolmas Pikkulampi oli Nokkostien ja Koivukyläntien kulmauksessa Tannisen talon kohdalla. Sitä lampea ei enää ole.

Tonttimme yksi sivu rajoittuu lampeen. Tämä oli lapselle sama mitä merenrantatontti on tämän päivän aikuiselle. Lampiin liittyi koko joukko tapahtumia, nautintoja ja haasteita. Nuorisolla riitti lammesta riemua, jota myös otettiin irti. Myös aikuisväki nautti veden läheisyydestä mutta enimmäkseen visuaalisesti.

Vesi oli kelvotonta uimiseen, vaikka sitä joskus kokeiltiin. Iilimadot ja bakteerit pitivät mielenkiinnon kurissa. Rapujen istutusyritys ei myöskään onnistunut ja kalat olivat vähäisiä ruutanoi-

Sireniuksen talo 1960-luvulla. Kuva: Klaus Salkola.

ta. Muunlaiseen virkistyskäyttöön lammet kyllä soveltuivat.

Talvella lampien jäällä luisteltiin. Jäälle aurattiin kenttä ja pelattiin jääkiekkoa muistuttavaa peliä. Jäälle menoon tarvittiin ensimmäisellä kerralla isän lupa. Myöhemmin saattoi lammen rannalle tulla paloauto, joka ruiskutti pinnalle vettä, jolloin jäälle saatiin nopeammin lisää paksuutta.

Oma lukunsa oli Ylälammen jäätyminen syksyllä. Ennen maakenttien jäähdyttämistä siellä kävi pikaluistelijoita harjoittelemassa kirskuvasti ritisevällä ohuenohuella jääriitteellä. Möskärin poikaporukalla oli oikein penkki rannalla tätä katsoaksemme. Luistelu ei ollut viehätyksen pääasia vaan hetki, milloin jää petti ja maailmanmestari Juhani Järvinen kavereineen olivat kaulaansa myöten vedessä.

SUUREN MUUTOKSEN TEATTERI Muuttaessamme Möskäriin 1953 olimme tulleet keskelle maaseudun metsää. Siitä eteenpäin saimme nähdä, kuinka alue koki muutoksen toisensa

Haatasen Mazda. Kuva: Klaus Salkola.

jälkeen päätyäkseen nykyiseksi kerrostalolähiöksi. Siihen väliin mahtui monta vaihetta. Suuren metsän raivaaminen talon edustalta 1950-luvulla oli alku. Siitä alkoi alueen täydellinen uudelleenmuovaus kohti nykyistä, jo vakiintunutta muotoa.

Metsän kaatoa seurasi 1960-luvun mittainen Hiekkaharjun pohjoispään kaivaminen kahdeksi suureksi hiekkakuopaksi. Kaivuun edetessä täyttyi maatilan puoleinen kuoppa karsinoilla, joissa siat varttuivat ja josta kärpäset ja aromit levisivät osaksi Möskärin ilmapiiriä. Maatilan pellot olivat aktiivikäytössä mutta metsää kaadettiin soran oton, ei metsätalouden ehdoilla.

Möskärin maatilan myynti kunnalle 1960-luvun alussa lopetti sikalan, muttei hiekkakuoppaa. Viereemme tuli kaivinkoneiden lisäksi kivimurskaamo ”Kivi Simo”, joka melusi yömyöhään saakka. Kuorma-autoliikenne talon edestä oli jatkuvaa ja pöly levisi kaikkialle. Onnettomuuksilta ei vältytty. Kuoppa kasvoi kokoa edestämme aina Kuusimäelle saakka. Maisema oli kuumaisen avara ja karu. Vain nuoriso iloitsi hiekkakuopassa jyrkkiä rinteitä suksilla laskiessa tai kuopan pohjalla erilaisia asioita harrastaen.

Soran otto loppui kymmenisen vuotta myöhemmin ja maisemaa alettiin kaunistella siirtämällä soraa alueen sisällä. Samalla otettiin hiekkakuopan pohjia kaatopaikkakäyttöön. Hiiriharjun puiston kohdalle tuotiin ensin tavallista jätettä, sitten auton romuja ja muuta tarpeetonta, jonka päälle täytettiin rakennusjätettä ja parisen metriä soraa. Nykyisen Hiiriharjun ja lammen väliselle alueelle kipattiin autokuormittain jätteenä hylättyä polymetyylimetakrylaattia eli akryyliä Polykemin tehtaalta ja peitettiin soralla.

Möskärin rakentaminen kerrostalolähiöksi alkoi bussin vanhan päätepysäkin kohdalla Sanajalantien ja -polun alueella. Siitä rakentaminen laajeni koko alueelle ja eteemmekin alkoi nousta ajalle tyypillisiä elementtikerrostaloja. Vanha Möskäri muuttui betonilähiöksi, jossa aluksi ei tainnut olla muuta kuin mainitut betonitalot ja suuri vapaamuotoinen parkkipaikka entisen montun pohjalla. Nykyään on ympäristöön tehty monenlaisia ulkoilua ja vapaa-ajan toimintaa tukevia järjestelyjä.

Oik. ylhäällä. Leinikkitien kulma kohti Grönbergin rakennuksia. Kuva: Klaus Salkola.

Oik. alhaalla. Haka rakentaa talon eteen. Kuva: Klaus Salkola.