Eeva Kotioja: Ravintolaan Vantaalle – nuoren kaupungin ravintolakulttuurin kehittyminen

Ravintolaan Vantaalle

Nuoren kaupungin ravintolakulttuurin kehittyminen

EEVA KOTIOJA

Olutlaseja ja -hanoja Ravintola Kultakaivoksessa. Ravintola Kultakaivos lopetti toimintansa maaliskuun lopussa 2011 ja Louhelan ostoskeskus purettiin samana vuonna. Kuva: Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

JOHDANTO ”Ravintoloita, elokuvateattereita, kahviloita ei kaupungissa juuri ole. Ainakaan sellaisia, joihin kehtaisi jonkun viedä.”1

Helsingistä maalaiskunnan puolelle 1970-luvun alussa muuttanut kirjoittaja moitti syksyllä 1978 kirjoittamassaan tekstissä kovin sanoin tuoreen kaupungin ravintolaelämää. Kertojan mukaan hyviä ravintoloita ei maalaiskunnassa ollut, ja kaupungin kulttuuritarjonta rohkaisi asukkaita muutenkin pysymään tiiviisti kotiensa seinien sisäpuolella. ”Myönteistä Vantaalla asumisessa on, että perhesuhteet muodostuvat läheisiksi, kun lapset viihtyvät tekemisen puuttuessa tavallista paremmin kotipiirissä.”2

Tässä artikkelissa aion selvittää, pitikö paljasjalkaisen stadilaisen moittiva arvio Vantaan ravintolakentästä paikkaansa. Millaisia ravintoloita lähes 50-vuotiaassa kaupungissa on eri aikoina ollut? Miten suomalaisen ravintolakulttuurin muutokset heijastuivat Vantaaseen ja sen vähitellen muodostuneeseen kaupunki-identiteettiin? Siinä missä ravintolat fyysisinä paikkoina miellettiin vielä pitkään Suomessa paheiden pesiksi, ruoka ja ruokailu itsessään on aina ollut erityinen osa perheiden ja yhteisöjen yhteisiä kokemuksia. Ruoka luo muistoja ja yhdistää ihmisiä. Vantaan kaupungiksitulon juhlissakin, uutena vuotena 1974 tarjottiin tuoreille kaupunkilaisille syötävää, tilaisuutta varten suunniteltuja Vantaan piirakoita. Erityisen runsastäytteisiä lihapiirakoita oli varattu juhliin 30 000 kappaletta. Niiden lisäksi grilleissä ympäri kaupunkia käristyivät makkarat ja mehevät pihvit.3

RAVINTOLAELÄMÄN ALKUTAIVAL Suomalainen ravintolaelämä on kehittynyt kieltolain varjossa. Vuonna 1932 kumottu kieltolaki vapautti alkoholin myynnin ja anniskelun, mutta vain samaan aikaan perustetun Oy Alkoholiliike Ab:n tiukassa säännöstelyssä. Alkon monopolin tiukka, raittiuspolitiikkaan pohjautunut kontrolli jätti jälkensä ravintolakulttuuriin, joka oli Suomessa pitkään anniskeluvetoinen ja kontrolloitu. Suomessa ravintolat katsottiin aina 1960-luvulle saakka eräänlaiseksi kansan tapakouluksi. Vaatteiden, käyttäytymisen ja seuran tuli olla oikeanlaista, jotta ravintolan ovet avautuivat. Jopa termi ’ravintola’ liittyi tiiviimmin alkoholin anniskeluun kuin ruokailuun. Se selittää ravintoloiden mainetta toisaalta ankaran jäykkinä tapakouluina, toisaalta syntisinä tanssipaikkoina.

Muodollisten ravintoloiden sijaan kahvilat ja baarit sekä grillikioskit yleistyivät 1960-luvulla ruokailupaikkoina, erityisesti taajamissa ja valtaväylien varsilla. Liikennemyymälät olivat suosittuja ruokapaikkoja, joihin tultiin matkankin päästä. Riihimäellä, Hämeenlinnan väylän kupeessa toiminut liikenneasema Karavaani tarjosi viikonloppuisin perhelounasta, jonka ääreen matkattiin Helsingin maalaiskunnasta saakka.4 Helsingin maalaiskunnassa väki saattoi nauttia kahvia ja tukevia voileipiä esimerkiksi Grandin baarissa Tikkurilassa, Della-baarissa Korsossa sekä Kivistön baarissa, joka tarjosi erityisen hyvät leivonnaiset.5 Siinä missä baari tarkoittaa nykysuomessa nimenomaan alkoholin anniskeluun keskittynyttä liikettä, 1960-luvulla käsitteistö meni toisinpäin: ravintolat painottuivat anniskeluun, baarit olivat ruokailupaikkoja. Baarien lisäksi grillikioskien toiminta oli Vantaalla pitkään elinvoimaista. Hiekkaharjussa toiminut Grilli Sandis, Louhelan Nakki- ja Virvokekioski sekä Martinlaakson Allun Grilli tarjoilivat perinteisiä grilliannoksia, joskin valikoima eli vuosikymmenten trendien mukaisesti. Esimerkiksi hampurilaisten suosio kasvoi 1980-luvulla, ja Martinlaakson Grilli Granita tarjosi perinteisten purilaisten rinnalla muna-, juusto-, ananas- ja pekonihampurilaisia. Hampurilaisia olikin syytä tarjota, sillä Suomeen 1980-luvulla rantautunut pikaruokabuumi uhkasi jo nitistää perinteiset grillikioskit kokonaan.6

Suomalaisten elintason noustessa 1960-luvun lopulta lähtien nousi myös hotelli- ja ravintolamenojen osuus kotitalouksien kulutuksesta. Nousu oli kuitenkin huomattavan hidasta. Vielä 1960-luvulla suomalaiset kotitaloudet käyttivät alle neljä prosenttia tuloistaan hotelli- ja ravintolapalveluihin, eikä 1980-luvullakaan luku ollut kuin kuusi prosenttia. Luvut olivat pieniä suhteutettuna suo-

Poliisit vantaalaisen grillikioskin autokaistalla 1980-luvulla. Kuva: Timo Simpanen/Vantaan kaupunginmuseo.

malaisten varallisuuden nousuun. Se antaa ymmärtää, että asenteet hotelli- ja ravintolasektoria kohtaan olivat kielteiset, eikä ulkona ruokailuun haluttu käyttää rahaa. Varoja käytettiin mieluummin muihin kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluihin, minkä lisäksi korkeat asumismenot nielaisivat ison osan kotitalouksien tuloista.7

Ravintoloiden määrä kasvoi Suomessa hitaasti, mutta jatkuvasti, erityisesti 1969 anniskelulain muutoksen jälkeen. Tuhannen ravintolan raja rikkoutui Suomessa samana vuonna, ja 1970-luvulla ravintolasektorin kasvuvauhti kiihtyi. Vuonna 1977 Suomessa oli jo 1500 anniskeluravintolaa. Vantaan kaupungissa asiakkaita palveli tuolloin 19 anniskeluravintolaa, ja määrä pysyi samana 1980-luvun puoliväliin saakka.8 Baareja, kahviloita ja grillejä oli huomattavasti enemmän. Näistä valtaosa toimi siellä, missä liikkui eniten ihmisiä, eli käytännössä Myyrmäen ja Tikkurilan aluekeskuksissa.9 Vantaalaisten elintaso nousi 1980-luvun kuluessa, mikä näkyi myös haluna käyttää ravintolapalveluita. Vantaan ravintoloiden määrä kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti vuosikymmenen lopulla, ravintolatoiminnan sääntelyn höllennyttyä. Vuosikymmenen lopulla kaupungissa oli jo 42 anniskeluravintolaa, eli niiden määrä yli kaksinkertaistui vain viidessä vuodessa. Sen sijaan aiemmin hyvin suosittujen keskiolutravintoloiden määrän kasvu pysähtyi kokonaan, kun ravintoloitsijoille tuli helpommaksi ja kannattavammaksi hakea laajempia anniskeluoikeuksia.10

ANKARAA TAPAKULTTUURIA Ravintolapolitiikka oli Suomessa 1930-luvulta alkaen hyvin tiukkaa: vahtimestari saattoi evätä sisäänpääsyn niin yksin liikkuvilta naisilta kuin kravatittomilta miehiltäkin, ja asiakkailta edellytettiin käyttäytymissääntöjen osaamista. Liiallinen päihtymys toi porttikiellon ja vei asiakkaan ravintolasta suoraan poliisin pahnoille. Tiukka ravintolapolitiikka löystyi vuosisadan edetessä, mutta vasta vuonna 1967 ravintoloiden ovet avattiin myös ilman herraseuraa liikkuville naisille. Vuosikymmenen lopulla uusi alkoholilaki ja keskioluen myynnin salliminen väljensivät edelleen ravintolapolitiikkaa. Silloisen Helsingin maalaiskunnan kannalta oli erityisen tärkeää, että uusi alkoholilaki mahdollisti anniskeluravintoloiden toiminnan myös maaseudulla.11

Vantaalaisten ravintoloiden historia alkaakin käytännössä 1960-luvun lopun uudesta alkoholilaista. Helsingin maalaiskunnassa oli kuitenkin jo ennen sitä alue, joka poikkesi tiukasta säännöstä: Helsingin lentoasema, jonne maalaiskuntia rajoit-

Helsingin lentoaseman matkustajaravintola 1950-luvulla. Kuva: Tmi Laatukuva/Suomen Ilmailumuseo.

tanut lainsäädäntö ei ulottunut. Vantaan ensimmäinen ravintola toimikin lentoasemalla, eikä sen palveluita rajattu vain lentomatkustajien käyttöön. Myös maalaiskunnan asukkaat saivat opetella tapakulttuuria varsin asiapitoisesti nimetyn Helsingin lentoaseman Ravintolan valkoisten pöytäliinojen keskellä.12

Ruskeasannassa, kiitoradan kupeessa kasvanut Tiina Österman muisteli lentokentän ravintolaa aikuisena: ”Lentoaseman päärakennuksessa toimi ravintola. Joskus äitini vei minut sinne sunnuntaipäivälliselle. Kävelimme sinne kiitoradan reunaa pitkin, siinähän oli hieno katsella koneiden nousua ja laskua! Ravintola oli HIENO! Valkoiset pöytäliinat ja tarjoilijoilla valkoiset paidat ja mustat hameet. Yhtään miestarjoilijaa en kyllä muista. Äitini oli hyvin tarkka käyttäytymisestä. Pöydässä istuttiin kauniisti ja syötiin siististi haarukalla ja veitsellä. En muista yhtään mitä ruokia söimme, mutta ilmeisesti tarjoilijat pitivät meistä, koska sain useasti keittiöstä jäätelöannoksen. Täällä minä sain ensimmäiset ravintolakokemukset ja käyttäytymismallin.”13

Myös ruokalistansa perusteella lentoaseman ravintola edusti varsin hienostunutta ruokakulttuuria, joka vei asiakkaansa lentokoneen siipien lailla maailmalle. Listaa päivitettiin tiuhaan, ja heinäkuussa 1969 ravintolassa saattoi nauttia a la carte -listalta perinteisen suomalaisen häränhäntäkeiton ja savusiian ohella ranskalaista sipulikeittoa, espanjalaista munakasta, havaijilaista Tluupihviä, sekä jälkiruuaksi jäätelöä New Yorkin tapaan. Arvokkaita lihoja, kuten naudan sisäfilettä, oli listalla runsaasti, mikä ei vastannut suomalaisten arkiruokailukokemusta 1960-luvulla. Lounaslista oli vaatimattomampi: viilin, kalalautasen ja lihaliemen ohella listalla oli forelleja, vasikanmunuaisia ja häränkieltä. Kansainvälisen asiakaskunnan palvelemiseksi menu painettiin viidellä kielellä.14

Östermanin kokemus valkoisista pöytäliinoista ja muodollisesti pukeutuneista tarjoilijoista kuvaa hyvin 1960-luvun ruokaravintoloiden maailmaa, samoin kuin lentoaseman ravintolan raaka-aineiltaan arvokas ja vaikutteiltaan ranskalainen ruokalista. Vuoteen 1971 saakka Suomessa jaettiin

ravintolat hintaluokkiin, joiden perusteella nämä saivat anniskelukorvaukset. Korkeampien korvausten havittelu johti korkeatasoisempien ravintoloiden perustamiseen, ja suomalaisissa ravintoloissa suosittiin pitkään valkoisia pöytäliinoja, hopeaa, kristalleja, ankaria vahtimestareita ja tiukkoja pukukoodeja. Tämä lähetti selkeän viestin: ravintolat olivat hienoja paikkoja, joihin tavallisella kansalla ei ole asiaa. Hinnoittelujärjestelmä vapautui 1970-luvun puolivälissä, mikä johti vähitellen ravintolakulttuurin monipuolistumiseen. Tosin Alko sääteli edelleen voimakkaasti suomalaisen ravintolakentän kehittymistä, ja myös sen monipuolistuminen oli seurausta Alkon ohjauspolitiikasta.15

Monipuolistuminen näkyi Vantaallakin, kun kaupunkiin avattiin ensimmäinen pystybaari tammikuussa 1975. Simon Pub Simonkylän ostoskeskuksessa tarjosi lounasta ja olutta. Viihdykkeenä tarjolla oli biljardia ja muita pelejä. Saman vuoden helmikuussa aloitti Koivukylässä ruokaravintola Teräsvaari, joka tarjosi kotiruokalounasta, lautasannoksia ja rauhallisia kabinetteja yksityisempään ruokailuun. Yleistyneet pystybaarit, samoin kuin Teräsvaarin tapaiset, selkeästi ruokailuun painottuneet ravintolat kielivät ravintolakentän alkavasta muutoksesta. Todellinen ravintoloiden vapautuminen tapahtui kuitenkin vasta 1980-luvulla, kun ravintolaelinkeinon säännöstely loppui käytännössä kokonaan.16

Rentoudesta tuli pian myyntivaltti, sillä valkoisen pöytäliinan kammo eli monen suomalaisen sielussa. Tätä kammoa ravintolat pyrkivät parhaansa mukaan karkottamaan asiakkaidensa mielistä korostamalla mainonnassaan ravintoloiden mukavuutta ja erityisesti sopivuutta myös perheen pienemmille jäsenille. Tikkurilan ravintola Pormestari tarjosi jo vuonna 1975 vappulounasta koko perheelle, joskin vapun juhlinnan painopiste oli tuolloin tanssissa, ei ruokailussa. Vuonna 1984 ravintola Pingviini houkutteli asiakkaita hulppean katkarapupöydän ohella huolettomuudella: kravatin ja pikkutakin sai luvan kanssa jättää kotiin, ja asiakkaat olivat tervetulleita juuri sellaisina kuin olivat. Jäykistelystä luopuminen lisäsi ravintolassa syömisen suosiota, ja suomalaisten elintason nousu teki 1980-luvusta ravintolakulttuurin kulta-ajan.17

EKSOOTTISIA HERKKUJA Ravintola Pingviinin kymmenen markan katkarapupöytä kertoi ruokakulttuurin muutoksesta. Matkustelun lisääntymisen myötä uudenlaiset makumaailmat saapuivat suomalaisten ravintoloiden ruokalistoille. Katkarapu, esimerkiksi katkarapucocktailina tai Ruotsin-laivojen tapaan kuorineen seisovasta pöydästä, oli 1980-luvun suosikkiraaka-aine. Toinen uutuus oli edullinen broileri, jota tarjottiin rapeina kananugetteina esimerkiksi Marjatan katukeittiössä Hiekkaharjussa.18 Uusien raaka-aineiden ohella myös mausteiden käyttö lisääntyi. Kaukomaiden eksotiikka pääsi lautasille Vantaallakin. Vuonna 1982 vappua juhlittiin jälleen ravintola Pormestarin vappulounaalla, jossa tarjolla oli kiinalaista lihapataa. Jälkiruuaksi nautittiin liköörissä marinoituja mandariinilohkoja ja kinuskikermaa. Eksoottisia hedelmiä käytettiin jälkiruokien ohella myös pääruuissa.19

Suomalaisten suosikkiruokia olivat jo 1960-luvun lopulta saakka liharuuat, minkä lentoasemankin ravintolan ruokalista osoitti. Ravintolaan mentiin useimmin syömään pihvi tai leike, monesti ranskalaisten perunoiden kanssa. Esimerkiksi Ravintola Martinralli Martinlaaksossa tarjosi asiakkailleen sunnuntailounaan, keiton ja salaattipöydän ohella monenlaisia leikkeitä ja pihvejä. Grillikahvio Punahilkka tarjosi venäläistä sipulipihviä ja lapsille spagettia jauhelihakastikkeella, Allun Grillillä pääsi herkuttelemaan Oskarin pihvillä. Se tarjottiin tankoparsan, katkarapujen ja tomaattisen kastikkeen kanssa. Naudanlihapihvi maustevoilla ja ranskalaisilla perunoilla oli Tikkurilan ravintola Chicissä suosittu annos.20

Myös hienompia lihoja oli 1980-luvun Vantaalla tarjolla. Ravintola Grandin Kulma tarjosi listallaan fasaania riistakastikkeessa, lisukkeenaan pieniä pyöreitä pariisinperunoita. Suomalaisravintolat ottivat yhä useammin vaikutteita ranskalaisista ravintoloista, ja korkeatasoisten ravintoloiden lautasannokset olivat usein näyttäviä. Tyypillistä oli asettaa valkoisen lautasen keskelle pääraaka-aine, liha tai

kala, ja tarjoilla kastike sen ympärillä tasaisena peilinä. Lisäkkeet tulivat omalla lisäkelautasellaan, jotta lautasen harmonia ei rikkoutuisi.21

Lisääntynyt etelänmatkailu kasvatti italialaisen ja espanjalaisen keittiön suosiota. Tikkurilassa sijainnut ravintola Bandolero mainosti asiakkailleen eteläeurooppalaista ruokaa ja tunnelmaa. Grandin Kulma puolestaan uudisti niin sisustuksensa kuin ruokalistansa syksyllä 1986, ja toi valikoimaansa espanjalaisen paellan ja zarzuelan, katalonialaisen kala- ja äyriäispadan. Jälkiruuaksi saattoi tilata espanjalaisen juustotortun.22 Ravintolakonseptin uudistaminen ei ollut epätavallista, sillä ravintolat tyypillisesti uusivat sisustuksensa ja jopa liikeideansa kokonaan muutaman vuoden välein. Tavoitteena oli pysyä mukana kiristyneessä kilpailussa ja trendien liikehdinnässä.23

TANSSIA, ESITYKSIÄ JA PERHELOUNAITA Vantaan ravintoloista korkeatasoisin oli Tikkurilassa toiminut ravintola Calypso, joka perustettiin 1960-luvun lopussa. Calypso oli tanssiravintola, jossa saattoi myös lounastaa seisovasta pöydästä ja maistella a la carte -listan herkkuja. Iltaisin ravintolan täyttivät elävän musiikin tahdissa tanssineet asiakkaat, ja pitkälle 1980-luvulle ravintolassa järjestettiin säännöllisesti eroottisia tanssiesityksiä. Tikkurilan virastotalossa sijainnut ravintola Pormestari oli maineeltaan Calypsoa rennompi, ja siellä järjestettiin myös elävän musiikin yhdistys Velmun sunnuntaisia klubi-iltoja. Hakunilan tanssiravintola Piilopaikka oli puolestaan erityisesti lähiseudun asukkaiden mieleen.24 Vantaalaisten yöravintoloiden kruunaamaton kuningas oli kuitenkin Vantaan vanhin ravintola, Louhelan ostoskeskukseen vuonna 1969 avattu Kultakaivos. Se houkutteli 1980-luvulla discokansaa kauempaakin Uudeltamaalta. Lounasta, päivällistä ja päivätanssejakin tarjonnut Kultakaivos oli arkisin lähialueen asukkaiden olohuone, mutta viikonloppuisin jonot olivat pitkät ja asiakkaita saapui Lohjaa myöden. Kultakaivoksessa esiintyivät Suomen kirkkaimmat tähdet.25

Kun ravintolakenttä monipuolistui, ääripäiden väliin tuli enemmän valikoimaa. Arkisten grillikioskien ja hienojen iltaravintoloiden välimaastoon tuli yhä enemmän ruokaravintoloita, pystybaareja, lounaskahviloita, pubeja ja yöravintoloita. Ravintolassa ruokailu oli yleistynyt vähitellen 1970-luvun kuluessa, ja samalla ravintolavierailuista oli vähitellen tullut yhä useamman ihmisen arkipäivää. Merkittävä tekijä muutoksessa oli vuonna 1974 markkinoille tullut lounasseteli, joka madalsi monen työssäkäyvän kynnystä vierailla ravintolassa – ensin työlounaalla, ja sen myötä myös vapaa-ajalla. Työpäivien arkinen lounasruokailu teki monelle tavalliselle palkansaajalle selväksi, että ravintolat eivät olleet enää muodollisia tanssipaikkoja, vaan helposti lähestyttäviä ja viihtyisiä. Havukosken ravintola Teräsvaari mainosti itsepalvelulounasta jo alkuvuonna 1975, lounassetelin vasta rantauduttua Suomeen, ja myös Tikkurilassa toiminut iltaravintola Vankkuri uudisti toimintaansa ja aloitti arkilounaan tarjoilun keväällä 1975.26 Seuraavalla vuosikymmenellä linjastolounaat tulivat osaksi perinteisempienkin ravintoloiden, kuten ravintola Calypson, valikoimaa. Se osoitti ravintolan olleen muuntautumiskykyinen: lounasaikaan tarjolla oli kotiruokalounas, illalla tanssia ja kalliimpia lautasannoksia.27 Työpaikkalounaiden lisääntymisestä huolimatta ravintolaruokailun osuus kasvoi Suomessa hitaasti. Vuonna 1985 suomalaiset söivät noin 13 prosenttia aterioistaan kodin ulkopuolella, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa luku oli samaan aikaan lähes 40 prosenttia.28

Yksi 1980-luvun suurista ravintolatrendeistä oli viikonloppujen rennot perhelounaat – koko perheen houkuttelu ravintolaan henki 1980-luvun perhekeskeisyyttä, mutta ilmensi myös ravintolakulttuurin perinpohjaista muuttumista. Aiemmin vain aikuisille suunnatut anniskelu- ja tanssiravintolat muuttuivat perheiden yhteisiksi ajanviettopaikoiksi, ja samalla ravintolassa ruokailusta tuli perheiden tapa juhlia tai viettää aikaa yhdessä. Ruokakulttuuri kulki keskieurooppalaisempaan suuntaan, ja koko ravintolan käsite muuttui laajemmaksi vuosikymmenen kuluessa. Esimerkiksi ravintola Pingviini uudisti sisustuksensa syksyllä 1985, lisäten saliinsa Intiimiksi ni-

Zonta-naiset kuuntelevat pöydissään puhetta Calypso-ravintolassa vuonna 1980. Kuva: Anna-Liisa Nupponen/ Vantaan kaupunginmuseo.

metyn pehmeätunnelmaisen ruokailunurkkauksen. Intiimi sopi erityisen hyvin perhelounaille, joita ravintola mainostikin 50 markan hintaan. Lapset ruokailivat edullisemmin.29 Suositun Martina-ravintolaketjun tarjoilijoita ohjeistettiin huomioimaan erityisesti lapsiasiakkaat asiakaspalvelutyössään. Lapsille oli ravintoloissa tarjolla puuhanurkkia ja omia ruokalistoja, mikä madalsi perheasiakkaiden kynnystä lähteä ravintolaan ruokailemaan. Hyvä Ystävä -ketjun ravintolat antoivat lapsiasiakkaille jopa ilmapallon lähtiessä.30

Perhekeskeisyys näkyi ravintolakentän monipuolistumisessa, ja vuonna 1986 Vantaan alkoholitarkastajakin saattoi todeta kaupungin ravintoloiden tason nousseen ja hyvien ruokapaikkojen määrän lisääntyneen. Perinteisemmät ravintolat joutuivat uudistumaan pärjätäkseen lisääntyneessä kilpailussa, ja ruokalistatkin monipuolistuivat.31 Grandin Kulma houkutteli asiakkaita espanjalaisilla herkuilla, mutta 1980-luvun todellinen suursuosikki oli italialainen pizza ja yhä yleistyneet pizzeriat. Niitä löytyi Vantaaltakin useampi: Rekolassa toimi pizzeria Mon Ami, Jokiniemessä Italian tunnelmaa tarjosi Mamma Mia. Äitienpäiväksi 1985 Louhelassa avautui uudistunut Jehun grilli-pizzeria, joka tarjosi suosikkiruokia, pizzaa ja pihvejä.32 Koivukylässä pizzaa tarjosi myös perisuomalainen kahvila-ravintola Tuokkonen, jonka listalla oli pizzan ohella salaatteja ja pihvejä. Italialaishenkinen Ristorante Marizza Martinkeskuksessa tarjosi asiakkailleen myös pastaa, toista italialaisen keittiön ikisuosikkia.33

Pizza löi itsensä läpi suomalaisten suosikkiruokana niin perinpohjaisesti, että siitä tuli osa ketjuravintoloidenkin, kuten EKA-osuuskunnan supersuositun Martina-ketjun, valikoimaa. 1980-luvun kuluessa moni entinen keskiolutravintola muuttui Vantaallakin pizzaravintolaksi. Syitä pizzan

Yllä. Louhelan ostoskeskuksessa sijainnut ravintola Kultakaivos ja väkeä sen terassilla 1980-luvulla. Kuva: Ilppo Pohjola/Vantaan kaupunginmuseo.

Oik. Menu, ravintola Kultakaivos, 22.6.1969. Kuva: Hotelli- ja ravintolamuseo.

ylivoimaiseen suosioon oli monia: suomalaisen piirakan italianserkku oli ruokalajina rento ja sopivan vaatimaton edelleen pöytäliinoja karsastaneille suomalaisille. Monipuoliset täytteet takasivat, että jokaiseen makuun löytyy sopivaa syötävää. Hintatietoisia suomalaisia viehätti myös, että pizzeriassa ruokailu oli suhteellisen edullista. Pizzerian merkitys suomalaisten ravintolaruokailua lisänneenä tekijänä oli huomattava. Edullinen pizza nousi Suomen suosituimmaksi ravintolaruuaksi lamavuonna 1994, joskin pihvi palasi ykkössijalle heti talouden hieman piristyttyä seuraavana vuonna.34

LÄHIÖIDEN OMAT OLOHUONEET Kortteliravintolat yleistyivät 1970-luvun kuluessa. Sitä ennen anniskelulupia oli myönnetty enemmän pääväylien varsille ja keskustaajamiin, eikä työväestön asuinalueille monesti ollut kannattanut edes hakea anniskelulupaa. Alkon negatiivinen suhde korttelikuppilaan oli tuulahdus menneiden vuosikymmenten raittiusliikkeestä, mutta lähiöiden ja niiden asukasmäärien kasvaessa yleinen mielipide muuttui. Lähiöt tarvitsivat palvelunsa – myös ravintolapalvelunsa, joiden tuli olla saavutettavia ja kotoisia.35 Korsossa Matintalo mainosti olevansa korsolaisten kotoisa olohuone, Koivukylässä samaa virkaa toimitti Klubi.

Louhelassa Kultakaivos oli iltaisin suosittu tanssipaikka, mutta iltapäivisin erityisesti paikallisten asukkaiden kohtaamispaikka. Lähiöravintoloiden kanta-asiakkaat hitsautuivat usein tiiviisti yhteen, ja he harrastivat yhdessä muutakin kuin ravintolakäyntejä. Hakunilan ravintola Piilopaikka järjesti säännöllisesti 1980-luvun alusta alkaen jääpallo-ottelun kanta-asiakkaiden ja henkilökunnan kesken. Asiakkaiden joukkue Huru-ukot dominoi vuosikausia henkilökunnan Pilipalipoikia, joka vuonna 1989 sai viimein kauan kaipaamansa revanssin. Ottelun lopputulos ei kuitenkaan ollut tapahtuman merkityksellisintä sisältöä. ”Tästä illasta jää mieleen muutakin kuin krapula. On paljon ihmisiä, jotka juo yksikseen eivätkä paljon tutustu muihin ihmisiin. Pelin ja kilpailujen myötä voi tutustua toisiin ja löytää muunkinlaista hauskaa kuin vain juomisen,” kiteytti eräs Piilopaikan kanta-asiakas.36

VAKAVAMPIA AIKOJA Iloinen 1980-luku koki loppuunsa, kun 1990-luvun lama iski lekan tavoin ravintolaliiketoimintaan. Vantaalla suurtyöttömyys kosketti ensimmäisenä suhdanneherkkää rakennusalaa, samoin kuin laajalti työllistänyttä teollisuutta, ja ensimmäistä kertaa myös jatkuvasti kasvaneella ravintola-alalla jouduttiin irtisanomaan työntekijöitä. Erityisesti teollisuuden työpaikkojen menetys näkyi nopeasti myös ravintoloiden tilipusseissa. Lamavuosina myös ravintolakeskusteluun palasi huoli kapakoiden turmelevasta vaikutuksesta, kun laman lamauttamien työttömien pelättiin kaatavan tilipussinsa keskiolutkuppiloissa kurkuistaan alas. Lamavuosien surullinen ”ravintolauutuus” oli soppakeittiöt, jotka jakoivat hernekeittoa ja muuta edullista ruokaa vähävaraisille kansalaisille. Niihin ei tultu huvin vuoksi.37

Raskaasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta ravintolaliiketoiminta oli tullut Vantaalle jäädäkseen, ja piristyi nopeasti lamavuosien jälkeen. Vuonna 1992 voimaantullut ravintola-asetus oli merkittävästi edeltäjiään vapaamielisempi, sillä se poisti kokonaan ravintolaliiketoiminnan luvanvaraisuuden ja väljensi aukioloaikoja. Myös vuoden 1995 EU-jäsenyys toi ravintoloille uutta vapautta. Alkon monopoli ravintolaliiketoiminnan sääntelyssä purettiin kokonaan vuoden 1995 alkoholilain myötä, ja vastuu liiketoiminnan valvonnasta siirtyi Sosiaali- ja terveysministeriölle. Tämä oli ravintolakenttään vaikuttanut ideologinen muutos, joka siirsi ravintolat yhä selkeämmin pois anniskeluvetoisesta sääntelystä.38

Vantaalainen ravintolakenttä laajeni 1960-luvun lentoasemaravintolasta ja grillikioskeista parin vuosikymmenen kuluessa kuvaksi koko suomalaisesta ravintolamaailmasta. Ravintolakenttä on vastannut nopeasti kulttuurissa ja elintasossa tapahtuneisiin muutoksiin: tanssipaikoista tuli perheiden yhteisiä ruokapaikkoja, matkakuumetta lievitettiin espanjalaisten ja italialaisten herkkujen äärellä. Ravintoloiden monipuolistuminen vastasi erilaisten asiakasryhmien kysyntään, ja Vantaalta löytyi niin Grandin kulman valkoiset pöytäliinat liikelounaita varten kuin Punahilkan lastenlistat perheiden tarpeisiin. Monipuolistuminen teki ravintoloista kiinnostavia yhä useammalle ihmisryhmälle. Perheravintolat, tanssipaikat, lähiökuppilat ja pizzeriat sulautuivat osaksi vantaalaista kaupunkimaisemaa ja kuluttajakäyttäytymistä. Kotien lähellä olleet ravintolat ja kanta-asiakasidentiteetti tiivistivät monen vantaalaisen suhdetta sekä omaan naapurustoonsa että koko kaupunkiin.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Arkistolähteet Vantaalainen elämä -keruu, Suomalaisen kirjallisuuden Seura

Vantaan kaupungin tilastollinen vuosikirja 1977–1989

Kultakaivos, haastatteluaineisto, Vantaan kaupunginmuseo

Verkkolähteet Restopedia.fi, Ravintolamuistot, http://restopedia.fi/ravintolamuistot/ seutulan-lentoaseman-ravintola/muistot/ensimmainen-ravintolakokemus (14.6.2021)

Finna.fi, Suomen Ilmailumuseon kokoelma, https://ilmailumuseo.finna.fi/ Record/sim.M016-28988 (14.6.2021)

Sanomalehtilähteet Helsingin Sanomat 1974

Helsingin seudun ympäristölehti 1967

Helsingin Seutu 1975

Etelä-Vantaa 1985

Vantaan Seutu 1982, 1984, 1986, 1987, 1989

Vantaan Sanomat 1994

Kirjallisuusluettelo Merja Sillanpää, 2002: Säännöstelty huvi. Suomalainen ravintola 1900-luvulla. Bibliotheca Historica 72. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 113–213.

Ano Sirppiniemi, 2001: Vantaan elävän musiikin yhdistys Velmu ry esimerkkinä rockyhdistystoiminnasta Suomessa. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, 53–54

Mikko Savikko, 2020: Pitkää, pizzaa ja poutapilviä. Ekan hotelli- ja ravintolatoiminta 1983–1989. Rosebud, 107.

Kehusmaa, Anu (toim.), 2014 Kasari! Suomalaisen ruokakulttuurin 80-luku. Hotelli- ja ravintolamuseo, 8–19.

Pekka Ahtiainen & Jukka Tervonen: Vantaan historia 1946–1977. Kasvua, yhteistyötä, hyvinvointia. Vantaan kaupunki, 385.

Kirsti Ahlqvist & Marko Ylitalo, Kotitalouksien kulutus 1985–2006. Tilastokeskus, 2. Tilastokeskuksen julkaisut https://www.stat.fi/ajk/ tapahtumia/2009-06-08_kotitalouksien_kulutus_ahlqvist.pdf (14.6.2021)

Loppuviitteet 1 SKS, Vantaalainen elämä, kertoja 68. 2 SKS, Vantaalainen elämä, kertoja 68. 3 Vantaa juhli 30 000 piirakalla, Helsingin Sanomat 2.1.1974. 4 Liikenneasema Karavaanin mainos, Helsingin ympäristölehti 3.11.1967. 5 Lähipalvelua. Helsingin ympäristölehti 20.10.1967. 6 Kehusmaa (toim.), 18–19 7 Sillanpää 2002, 136; Ahlqvist ja Ylitalo 2009, 2. 8 Vantaan kaupungin tilastollinen vuosikirja (VKTV) 1977, 48; VKTV 1985, 63; Sillanpää 2002, 143. 9 VKTV 1981, 60. 10 VKTV 1989, 70; Sillanpää 2002, 140. 11 Sillanpää 2002, 113. 12 Ahtiainen ja Tervonen 2003, 385. Lähipalvelua. Helsingin ympäristölehti 22.12.1967. 13 Hotelli- ja ravintolamuseo, restopedia.fi, Österman, Tiina: Ensimmäinen ravintolakokemus. Kirjoitettu 13.12.2014. 14 Suomen Ilmailumuseo, Menu, Helsingin lentoaseman ravintola. 15 Sillanpää 2002, 145. 16 Kehusmaa (toim.) 2014, 10; Pystybaari avattu Simonkylään. Helsingin Seutu 22.1.1975. 17 Ravintola Pormestarin mainos, Helsingin seutu 23.4.1975; Ravintola Pingviinin mainos, Vantaan Seutu 4.9.1984; Sillanpää 2002, 144. 18 Ravintola Pingviinin mainos, Vantaan Seutu 4.9.1984; Marjatan Katukeittiön mainos. Vantaan Seutu 16.4.1987 19 Mainos: Kiinalaista vappuhyvää. Vantaan Seutu 27.4.1982. 20 Ravintola Chicin mainos, Vantaan Seutu 27.4.1982; Grillikahvio Punahilkan mainos, Vantaan Seutu 8.3.1987; Allun grillin mainos, Etelä-Vantaa 6.2.1985; Martinrallin mainos, Etelä-Vantaa 23.3.1985; Sillanpää 2002, 133, 177. 21 Grandin Kulman mainos, Vantaan Seutu 13.9.1985; Kehusmaa (toim.) 2014, 8. 22 Grandin kulman mainos, Vantaan Seutu 9.9.1986; Bandoleron mainos, Vantaan Seutu 9.9.1986. 23 Sillanpää 2002, 208. 24 Sirppiniemi 2001, 53–54. 25 Vantaan kaupunginmuseo, AVarkisto, Pekka Ahosen ja Vuokko Sutelaisen haastattelut. 26 Ravintola Teräsvaarin mainos, Helsingin Seutu 21.2.1975; Ravintola Vankkurin mainos, Helsingin Seutu 14.3.1975. 27 Mainos: Calypson uusi linjastolounas. Vantaan Seutu 22.1.1982. 28 Sillanpää 2002, 178. 29 Ravintola Pingviinin mainos. Vantaan Seutu 13.9.1985. 30 Kehusmaa (toim.) 2014, 13; Savikko 2020, 107. 31 Alkoholitarkastaja: Ravintoloiden taso noussut Vantaalla. Vantaan Seutu 30.3.1986. 32 Jehun Grilli-Pizzerian mainos, Etelä-Vantaa 11.5.1985; Mamma Mian mainos. Vantaan Seutu 16.4.1987. 33 Ristorante Marizzan mainos, Etelä-Vantaa 24.4.1985; Tuokkosen mainos. Vantaan Seutu 16.4.1987 34 Sillanpää 2002, 213; Sillanpää 2002, 156. 35 Sillanpää 2002, 156. 36 Ravintolan väki voitti asiakkaansa. Vantaan Seutu 9.2.1989. 37 Antava Kauha jakoi joulupuuroa. Vantaan Sanomat 21.12.1994 38 Sillanpää 2002, 212