Jukka Nevala: Pappina Vantaalla kuudella vuosikymmenellä

Pappina Vantaalla kuudella vuosikymmenellä

JUKKA NEVALA / toimittanut VEIKKO KARHUMAA

Alttarilta lähdetään siunattuina eteenpäin. Jukka Nevala valmistamassa ehtoollista. Kuva: Jouko Siirilä.

OLI AURINKOINEN elokuun päivä 1979, kun kutsusta tulin kirkkoherranvirastoon Louhelaan tapaamaan silloista Vantaankosken seurakunnan kirkkoherraa Juhani Kopposelaa. Olin elänyt suurimman osan elämästäni Vantaalla, ja siksi paikat ja kylät olivat minulle hyvinkin tuttuja. Sain kutsun papin tehtäviin kotikaupunkiini.

Kopposela oli vanhan ajan herrasmies, etäinen mutta omasi ehtymättömän varaston mitä mielenkiintoisimpia tarinoita elämän arjesta, ja hänellä oli myös taito kertoa niitä ja höystää niitä huumorilla. Silloin jo huomasin, että kirkkoherra Kopposelalla oli hallussaan historia, ja hänellä oli hengellisesti koeteltua viisautta ja tuntemusta Vantaalla vaikuttaneista hengellisistä liikkeistä. Hän oli lahjakas matemaatikko ja kirkkolain tuntija, joka opetti minulle hallintoa.

Toinen minuun alkuaikoina vaikuttanut pappi oli Tikkurilan seurakunnan kirkkoherra Maunu Sinnemäki, jonka alaisuudessa oli ilo palvella. Sinnemäki oli paitsi syvällinen teologi ja herännäisuuden tuntija myös oiva suuren työyhteisön rakentaja. Hän myös loi hyviä suhteita moneen suuntaan ja rakensi yhteistyötä kaupungin kanssa.

Aloitin nuorena miehenä Vantaankosken seurakunnassa 1979 virallisena apulaisena, kuten termi silloin kuului. Jäin eläkkeelle Hämeenkylän seurakunnan kirkkoherran virasta 2021.

KASVU Pappisurani alussa Vantaa oli voimakkaan kasvun kaupunki. Isoja aluerakennuskohteita rakennettiin vielä 70-luvulla ja kaupungistuminen eteni koko maassa vauhdilla.

Uudet lähiöt ja niiden kerrostalot nousivat nopeasti, ja rippikoulut, nuorisotyö ja kasteet työllistivät myös nuorisopappia. Laaja nuorisotyö ja erityisnuorisotyö olivat koko kaupungissa uranuurtavaa. Työtahti oli näin jälkeenpäin ajatellen kova aloittelevalle työntekijälle. Viikonloppui-

Pähkinärinteen lähiöön 1970-luvun puolivälissä valmistunut kerrostalo Lammaslammen rannalla kuvattuna vuonna 1980. Kuva: Erkki Pälli/Vantaan kaupunginmuseo.

Sisäkuva Königstedtin kappelista 1980-luvulla. Kuva: Lauri Leppänen/Vantaan kaupunginmuseo.

sin saattoi olla viisi, kuusikin toimitusta. Niistä annettiin lista ja sitten lähdettiin liikkeelle etsimään kastekotien osoitteita. Sellaista oli papin työ 70-luvulla.

Vantaan kasvu oli näin jälkikäteen ajateltuna tuohon aikaan ehkäpä ihan hallitsematonta. Ongelmat kasaantuivat. Se toi myös papin töihin haasteita. Rippikoulut täyttyivät iloisista nuorista, ja leirit kestivät lähes kaksi viikkoa. Maaltamuutto toi myös juurettomuutta. Vanha kotikirkko oli usein jäänyt kotipaikalle, uuteen oli vaikea löytää tietä. 1980-luvulta jäi mieleen, että seurakuntien talous oli hyvässä kunnossa. Silloin rakennettiin myös Myyrmäen kirkko, jonka vihkimisessä olin mukana airueena. Se oli suuri juhla koko seurakunnalle, joka silloin ulottui Hämeenkylään asti.

Toimin 80-luvulla seurakunnan pohjoisella alueella, Kivistössä ja Seutulassa. Tuolta ajalta minulla on yhtenä muistona pieni keramiikkakello, jossa lukee ”Seutulan kappeli 1984 AD”. Se on muisto siitä, kun sain seurakuntalaisten kanssa kerätä rahaa kirkonkelloon Seutulan kappeliin. Paikallinen keraamikko teki sarjan näitä pieniä kelloja, joita varmaan edelleen löytyy seutulalaisista kodeista. Esineenä keramiikkakello kertoo yhteishengestä ja siitä, että kirkko on tärkeä kokoontumispaikka. Olivathan kyläläiset itse aikanaan rakentaneet Königstedtin kappelin.

Mielestäni tärkeä hyvänä aikana tehty päätös oli, kun seurakunnat jaettiin täällä Vantaalla 1985. Silloin syntyivät Hämeenkylän, Hakunilan ja Rekolan seurakunnat. Se oli pitkän työn ja rukouksen tulosta. Päätöksellä on ollut siunausta vuosien ajan. Pitkälle näkivät ne päättäjät, jotka halusivat lisäksi perustaa Kivistön seurakunnan ja Pyhän Laurin seurakunnan Tammiston alueelle. Nämä seurakunnat eivät saaneet silloin riittävää kannatusta.

Uusien seurakuntien perustaminen oli kauaskantoinen päätös, ja näin voitiin katsoa tulevaisuuteen ja ymmärtää, että Vantaan kaupunki on

tulevaisuuden kaupunki. Virkeä, elävä seurakunta on todellisuutta tänäkin päivänä Länsi-Vantaalla. Näin voin todeta, kun katson Hämeenkylän seurakuntaa 35 vuotta seurakunnan palveluksessa olleena.

Kasvun vuosiin ja vuosikymmeniin ovat Vantaalla mahtuneet monien uusien rakennusten käyttöönotto ja erilaisten toimintamuotojen alkaminen ja kehittyminen. Yhtenä historiaan liittyvänä tulee mieleen 2012 avattu Vanha kirkkotie. Se kulkee noudatellen keskiaikaista Turku–Viipuri Kuninkaantietä. Vanhalla kirkkotiellä on seitsemän pysähdyspaikkaa, joista yksi on Hämeenkylän kirkko, viimeinen on Pitäjän kirkko. Reittiä voi kävellä tai pyöräillä ja oppia historiaa, joka liittää meidät omaan paikkakuntaamme.

Mietin usein, miten kaupunki on muuttunut kasvaessaan. Tänne on muuttanut paljon väkeä. Muuttajat etsivät identiteettiä ja omaa kotikaupunkia. Identiteettiä voivat tarjota historia ja oma seurakunta, joka on turvapaikkana antanut turvan, lohdutuksen sekä ilonkin omaan elämään.

Vantaa kasvoi pappisvuosikymmeninäni kohisten. Kasvoin itsekin. Huomasin, että työ tekijäänsä opetti. Onneksi oli ympärillä mukavia ammattitaitoisia työtovereita ja seurakuntalaisia, jotka opettivat ja joiden kanssa oli hyvä pohtia työn sisältöä. Työpaikalla myös tuohon aikaan viihdyttiin muutenkin, eikä työtä käsitetty tuntityöksi. Työntekijät myös aiemmin asuivat pääsääntöisesti seurakunnan alueella ja näin sitoutuivat perheineen alueeseen ja sen asukkaiden keskellä elämiseen.

KIRKKO Piispa Samuel Lehtonen oli vihkimässä Myyrmäen kirkkoa 1984. Hän sanoi katsellessaan juhlavalaistuksessa olevaa kirkkoa: ”Se on kuin valaiseva lyhty kaupungin keskellä. ”Kirkko heijastaa Kristuksen valoa monenlaisten varjojen keskellä.

Muistan myös piispa Lehtosen hengellisen viisauden, kun hän sanoi Myyrmäen kirkon vihkitilaisuudessa: ”Uusi asuinalue on valmis vasta sitten, kun se saa oman kirkon.” Ymmärrän nyt jälkeenpäin paremmin tämän ajatuksen korona-kulkutaudin keskellä, sen kuinka tärkeä turvaverkko on kirkko ja seurakunta vaikeina aikoina. Seurakuntayhteys tuo ihmiselle mielekkyyden elämään, mukanaan myös menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Ennen kaikkea se tuo turvan Jumalassa.

Kirkko mielestäni muistuttaa ajan kulumisesta omassa elämässä. Kirkonkellot soivat juuri meille. Mutta kirkko muistuttaa myös siitä, kuinka seurakuntayhteys on tärkeä ja kuinka olemme osa suurempaa kokonaisuutta, joukkona mukana matkalla luvattuun maahan, jo kaksi tuhatta vuotta sitten lähteneessä liikkeessä. Usein unohdamme, että kirkko ja seurakunta on vanhin organisaatio, joka kotikaupungissamme on läsnä tänäänkin. 1990-luvulla alettiin miettiä, miten saataisiin Hämeenkylään suurempi kirkko. Asia eteni vauhdilla. Paikaksi esitettiin ensin tonttia kallion päältä, upealta paikalta, Pähkinätien alusta. Kallion päälle rakennettu kirkko olisi näkynyt kauas ja toiminut maamerkkinä sekä olisi ollut keskellä Pähkinärinnettä. Esitys kirkon paikasta kuitenkin kaatui, ja uusi kirkko rakennettiin vanhan paikalle.

Hämeenkylä sai oman uuden taidekirkon 1992 kirkkoherra Jaakko Rantasalon toimeliaalla johdolla. Turhaan ei kirkkoa kutsuta taidekirkoksi, onhan taiteella oleellinen rooli tukea evankeliumin julistusta. Hämeenkylän kirkossa tämä toteutuu. Kirkosta tuli lisäksi monitoimikirkko, jossa seurakunnan vauvasta vaariin on hyvä kokoontua.

Itse olen viehättynyt ajatuksesta, että Hämeenkylän kirkko on ajan leikkauspiste. Seurakunta elää kolmessa ulottuvuudessa. Menneisyys löytyy kirkkomaalta, nykyisyys kun seurakunta kokoontuu alttarille ylistämään ylösnoussutta kirkon Herraa, Kristusta, ja tulevaisuus on läsnä Kristuksen tulemuksen odottamisessa. Alttarilta lähdetään siunattuina eteenpäin.

Vaikka kirkot ovat tärkeitä, kirkon työ tapahtuu usein muualla kuin kirkon tiloissa: kodeissa, kouluilla, päiväkodeissa, leirikeskuksissa ja niin edelleen. Moni ei välttämättä tiedä, että useat papit käyvät hoivakodeissa ja laitoksissa pitämässä hartauksia ja tervehtimässä seurakuntalaisia. Ne ovat olleet minulle mieluisia tehtäviä niin kuin myös kotikäynnit ja ihmisten tapaamiset.

Jukka Nevala Hämeenkylän kirkossa. Kuva: Jouko Siirilä.

Muistan kun olimme kerran Kiirastorstaina 80-luvulla jakamassa ehtoollista Katriinan sairaalassa. Katsoimme toisen papin kanssa, että on vielä 10 minuuttia aikaa. Mietimme, mihinköhän huoneeseen menisimme. Hiljennyimme rukoukseen. Jollain tavalla meidät ohjattiin erään oven taakse, jonka avasimme. Siellä oli ylimääräisellä paikalla, jostain muusta sairaalasta tuotu potilas, jonka vierellä oli hänen läheisensä. Jaoimme ehtoollisen ja jäimme hetkeksi keskustelemaan. Kävi niin, potilaan lähtöhetki tuli. Ajattelin jälkeenpäin, että tuossa osastolla ja sairaalassa meidät johdatettiin paikalle, jolla meidän tulikin olla: tuoda evankeliumin ääntä, pelastavaa sanomaa tuohon hetkeen. Johdatukseen luottaminen on osa työnäkyäni.

Toinen humoristisempi tapaus oli, kun pappi kävi pitämässä hartautta eräällä muistisairaiden osastolla. Osastolla oli Tuomelan koulun opettaja. Pastori kertoi terveisiä Tuomelan koululta, jossa oli juuri pitänyt aamulla hartauden. Toinen potilas alkoi hymyillä ja sanoi: ”nyt sille tuodaan terveisiä jo Tuonelasta”.

Tämäntyyppisiä huumoritilanteita joskus seurakuntatyössä tapahtuu. Parhaat tarinat ja tapahtumat ovat sellaisia, joita ei voi valitettavasti kertoa. KANSANKIRKKO Olen tehnyt työtä kansankirkkoajatuksella. Minulle se tarkoittaa, että kaikkien kanssa tehdään yhteistyötä. Kaikkia ihmisiä kunnioitetaan, ja kaikkia yritetään auttaa siten kuin vain pystytään. Minulle on ollut tärkeää verkostoitua Vantaalla ja toimia monissa järjestöissä voidakseni edistää kansankirkkoajatusta Vantaan seurakunnissa. Samoin kirjallinen tuotanto vie työtä eteenpäin.

Ilman seurakuntalaisia ei ole seurakuntaa. Yksittäinen seurakuntalainen saa paljon aikaan, siitä Vantaalla on monia esimerkkejä. Korvataan lauseilla: Eräänä esinemuistona minulla on Yhdessä olemme enkeleitä-keramiikkaveistos, jossa taideteoksessa kaksi enkeliä, rujonhahmoisia, ovat käsi kädessä. Esine kertoo siitä, että evankeliumia viedään eteenpäin käsi kädessä ja työ on yhteinen. Saamme paikata toistemme puutteita ja viedä yhdessä evankeliumia eteenpäin. 1970–80-lukujen taitteessa olin toteuttamassa Tikkurilassa ensimmäistä suurta kirkon kampanjaa ”Tässä elämä”. Silloin otettiin yhteys kaikkiin mahdollisiin kaupunkilaisiin puhelimen välityksellä. Saimme käyttöömme koko kaupungintalon, josta soitimme koteihin Tikkurilan alueella. Kampanja oli aivan uutta ja sai hyvän vastaanoton, ja

useat ihmiset odottivat yhteydenottoa. Tikkurilassa monet liikeyritykset halusivat tukea monin tavoin kampanjaa. Silloin edettiin todeksi sitä, mitä merkitsee kansankirkko Vantaalla. Tuolloin minulle avautui, kuinka tärkeää on seurakuntalaisten mukanaolo kaikessa toiminnassa.

Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä, kuinka hän ei häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat. Tämä on ollut johtoajatukseni papin töissä.

Ei tarvitse, eikä saa, hävetä evankeliumia, joka on monin tavoin johdatettu keskellemme. Saamme siunata niitä sukupolvia, jotka ovat mahdollistaneet kirkollisen työn jatkuvuuden Vantaalla. Olemme osa suurempaa suunnitelmaa. Vantaalaisina emme ole osa suurta kokonaisuutta vain nykypäivässä, vaan liitymme edesmenneisiin vantaalaisiin Vantaan pitkän ja upean historian ansiosta.

Olen kiitollinen, että olen saanut olla pappina Vantaalla kotikaupungissani vuodesta 1979. Se on ollut etuoikeus ja rikas kokemus. On ollut ilo tehdä työtä ihmisten kanssa, heitä kuunnellen ja heitä ymmärtäen sekä ohjaten evankeliumin lähteille, kertoen salatun Jumalan lahjoista, armosta ja lohdutuksesta.

Vantaalainen identiteetti oli pappisvuosinani kohtaamani mutkaton aito ihmisyys, joka suhtautui seurakuntatyöhön myönteisesti ja antoi sille arvon kirkon jäsenyydestä riippumatta. Oman yli 40-vuotisen työurani aikana olen tavannut vain muutaman kerran kirkon työn mitätöijiä.

Olen halunnut tehdä työtä kentällä, ihmisten parissa. Papin työssä oppii, että jokaisen ihmisen elämäntarina on suuri ja ainutkertainen. Minusta vantaalaisuutta kuvaa aitous ja reiluus sekä rehellisyys. Vantaalaiset ovat tolkun ihmisiä ja siksi olen viihtynyt Vantaalla lähes koko ikäni.

Työ jatkuu. Vastuunkantajat vaihtuvat. 2021 eläköitynyt kirkkoherra Jukka Nevala (vas.) ja 2021 kirkkoherrana aloittanut Matti Hyry Nevalan läksiäisjuhlassa. Kuva: Jouko Siirilä.

JUKKA NEVALA PAPPINA VANTAALLA

31.10.1979 pappisvihkimys Helsingin tuomiokirkossa 1979–1980 Vantaankosken virallinen apulainen 1981–1982 Tikkurilan vt. kappalainen 1982–1985 Vantaankosken virallinen apulainen 1985–2006 Hämeenkylän kappalainen 2007–2021 Hämeenkylän kirkkoherra 2011–2021 Lääninrovastina