Tapio Salminen: Keskiajan ja 1500-luvun alun vantaalaiset ja Helsingan pitäjän asukkaat Tallinnassa, osa I

Keskiajan ja 1500-luvun alun vantaalaiset ja Helsingan pitäjän asukkaat Tallinnassa – osa I

TAPIO SALMINEN

Kuva: Riina Koivisto

SUURET KAUPUNGIT ovat aina vetäneet puoleensa. Keskiajalla ja 1500-luvulla Vantaan alue, Uusimaa ja eteläinen Häme olivat osa Tallinnan taloudellista takamaata, jonka raaka-aineita ja tuotteita alueen laivurit ja kauppiaat välittivät tallinnalaisille suurkauppiaille eteenpäin myytäviksi. Puutavaran, kuten parrujen, lautojen, tervan, tuohen, niinen ja polttopuiden, karjatalouden tuotteiden, vuotien ja nahkojen, elävien eläinten ja voin sekä kalan vastineeksi tuotiin suolaa, viljaa ja maltaita, metallia ja metalliesineitä, alusten tarvekaluja sekä ylellisyystuotteita: villakankaita, mausteita, olutta, kivisavikeramiikkaa ja lasia. Vantaan Mårtensbyn ja Gubbackan sekä

Espoon Mankbyn ja Kauklahden arkeologisten tutkimusten perusteella talonpoikaiskauppiaiden esinemaailma jäljitteli kaupunkien porvariston ja rälssin esinemaailmaa. Vaikka uusmaalaisten laivureiden, papiston, paikallisen rälssin ja käsityöläisten liiketoiminta oli tallinnalaisten kauppiaiden tilien perusteella alijäämäistä, suhteet Tallinnan porvareihin muodostivat merkittävän sosiaalisen, taloudellisen ja kulttuurillisen toimintaympäristön, jonka kautta monet käytännöt, tavat ja uudet ajatukset välittyivät rannikon ja sisämaan pitäjiin.1

Tässä kaksisosaisessa artikkelissa keskiaikaisen Helsingan kirkko ja hallintopitäjän alueella syntyneiden henkilöiden tiedossa olevia asuinpaikkoja Tallinnassa. Ennen varsinaista tutkimusta esittelen lyhyesti, mistä Uudeltamaalta Tallinnaan suuntautuneessa muuttoliikkeessä oli kyse, millaista väkeä Tallinnaan muutti, ja ennen kaikkea: millaista lähdemateriaalia heistä on säilynyt Tallinnan kaupunginarkistossa. Artikkelin ensimmäinen osa käsittelee harvalukuisia Tallinnaan muuttaneita miehiä, toisessa, vuoden 2022 vuosikirjassa julkaistavassa osassa pääosassa ovat Vantaalta ja Helsingan pitäjästä Tallinnaan muuttaneet lukuisat naiset. Ratkaisuun olen päätynyt siksi, että yhtenä kokonaisuutena artikkelista tulisi liian pitkä. Olen käsitellyt muuttoliikettä jo 2012 Padise–Vantaa-teoksessa julkaisemassani artikkelissa sekä vuonna 2013 julkaistussa Vantaan ja Helsingan pitäjän keskiajassa, mutta nyt julkaistavat artikkelit sisältävät huomattavan määrän kokonaan uutta tietoa alueelta Tallinnaan muuttaneiden henkilöiden vaiheista kaupungissa.2

TALLINNA JA SEN UUSMAALAINEN TAKAMAA Keskiajan Tallinna koostui kahdesta erilaisesta hallinnollisesta yksiköstä: Toompealla sijainneesta yläkaupungista ja sen alapuolisella hiekkaisella harjanteella olleesta kauppakaupungista. Toompean linnan päällikkönä oli vuoteen 1346 Tanskan kuninkaan vouti, sitten Saksalaisen ritarikunnan Liivinmaan haaran komptuuri. Linnanpäällikön alaisuudessa toimi ja asui linnan talouteen kuulunutta väkeä, myös kauppiaita. Toompealla sijaitsi myös Tallinnan piispanistuin ja joukko Harju- ja Virumaan vasalliston omistuksia. Vasallit olivat kartanoitaan perinnöllisenä omaisuutena hallinneita, pääosin saksalaisilta alueilta lähtöisin olleita suurmaanomistajia, joiden maatalouden työvoima koostui alustalaisista ja erilaisesta vuokra- ja palkkatyövoimasta. Vielä keskiajalla ja 1500-luvulla maaseudulla asui myös vapaita virolaisia verotalonpoikia. Vasalleihin kuului myös suurmaanomistajien ryhmään assimiloituneita paikallisia virolaisia sukuja.3

Tallinnan alakaupungissa valtaa käytti porvarisyhteisön keskuudestaan valitsema raati. Porvarin asema perustui Euroopassa 1100-luvulta lähtien yleistyneeseen käytäntöön, jossa kaupunkeihin asettuneet kauppiaat ja käsityöläiset vannoivat porvarisvalan ja muodostivat valayhteisön. Porvarisyhteisön oikeudet oli määritelty alueella tuomiovaltaa käyttäneen ruhtinaan antamissa privilegioissa. Raatikaupunkien suhde ruhtinasvaltaan vaihteli, mutta saksalaisella alueella ja Pohjoismaissa yhteistä oli, että oikeudenkäyttö perustui kussakin kaupungissa vallalla olleeseen lakiin sekä kaupungin raadin ja valayhteisön kaupungin asukkaita varten antamiin asetuksiin, bursprakeen. Tallinnan porvarisyhteisön privilegiot perustuivat Tanskan kuninkaiden 1248–1345 antamaan 27 eri asiakirjaan, jotka Saksalainen ritarikunta vahvisti 1347. Tallinnan kaupungin laiksi vahvistettiin vuonna 1255 Lyypekin kaupunginlaki.

Tallinnan taloudellinen asema perustui Suomenlahden kautta kulkeneeseen Novgorodin ja Lyypekin väliseen kaukokauppaan, jonka tärkein terminaali oli aluksi Visby. Kun Gotlannin asema 1300-luvun puolimaissa taantui, sen ohi nousi Tallinna, jossa suurilla aluksilla etelästä tulleet suola, kankaat ja arvotavarat sekä Novgorodista lotjilla ja maakuljetuksina tuotu mehiläisvaha, turkikset ja muut tuotteet vaihtoivat omistajaa ja kuljetusmuotoa. Samoihin aikoihin Tallinnan, Tarton ja Riian johtamasta Liivinmaan kaupunkien liitosta muodostui merkittävä toimija Lyypekin ympärille keskittyneessä hansakaupunkien liitossa. Uuden

Suurin osa Tallinnaan keskiajalla asettuneista uusmaalaisista asui pyhän Olavin (Oleviste) kirkon alueella kaupunginmuurien sisäpuolella tai Suuresta Rantaportista länteen sijainneessa Kalamajan esikaupungissa. Tallinnan alakaupunki oli jaettu jo varhain pyhän Olavin ja pyhän Nikolauksen kirkkopitäjiin, joista pyhän Olavin kirkko ja seurakunta mainitaan ensimmäisen kerran 1267. Kirkossa on jälkiä useista myöhäiskeskiaikaisista rakennusvaiheista, mutta pääosa vaikuttavasta kellotornista ja kolmelaivaisesta runkohuoneesta kuoreineen on peräisin vuosilta 1436–50, jolloin kirkkoa laajennettiin, kun se tuhoutui Tallinnan suurpalossa 11.5.1433. Kirkon keskiaikainen ja myöhempi sisustus hävisi vuosien 1625 ja 1820 tulipaloissa. Kuva: Tapio Salminen.

hallinnollisen, logistisen ja poliittisen aseman seurauksena Tallinnan talous räjähti kasvuun. Kun Tallinnan kaupunginmuuri laajennettiin täyteen keskiaikaiseen mittaansa 1310-luvulla, alakaupungin väkiluvun on arvioitu olleen noin 1000 henkeä. Tästä se nousi 1370-luvulle tultaessa noin neljään tuhanteen, taantui sitten kaupan häiriöiden seurauksena jonkin verran, kunnes vakiintui 1400-luvulla samoihin lukemiin.

Kun Moskovan suuriruhtinas valloitti 1471 Novgorodin ja sulki 1494 siellä olleen hansan kauppakonttorin, Tallinnan rooli terminaalipisteenä romahti, mutta se onnistui säilyttämään asemansa ritarikunnan alueelta viljellyn viljan vientisatamana. Kaupan vaikeudet johtivat omaisuuden uusjakoon: Tallinnaan muutti 1500-luvun alkuvuosina Pohjois-Saksasta nuoria kauppakisällejä, jotka pian vakiinnuttivat asemansa porvareina. Kun kaupungissa oleskelevia kestejä eli vieraita kauppiaita kiellettiin 1516 käymästä kauppaa muiden kuin porvareiden kanssa ja sen raati irtautui Lyypekin ohjailusta ja solmi Moskovan kanssa erillissopimuksen Novgorodin kaupasta, Tallinna koki viimeisen keskiaikaisen ku-

koistuskautensa, joka ulottui Liivin sodan alkuun vuoteen 1558. Kaupungin väkiluvuksi on 1530-luvulla arvoitu noin 6700, joista 500 asui muurien ympäröimässä alakaupungissa, noin 1000 Toompealla, ja noin 700 esikaupungeissa meren rannan Kalamajassa ja sisääntuloteiden varsilla. Kriiseistä huolimatta porvarisvalan vannoneiden kauppiaiden ja käsityöläisten kotitalouksien määrä oli huippukausina 1372 ja 1527/38 melkein sama eli noin 435, leskitaloudet mukaan lukien noin 465, joista noin 180 taloutta muodosti kaupungin eliitin. Ylin kerros, noin 16 % Tallinnan koko väestöstä ja noin neljännes kaikista porvareista, muodostui Suuren killan jäseninä toimineista suurkauppiaista, joiden joukosta raatimiehet valittiin.4

Olennainen osa Tallinnan ja sen takamaan suhdetta oli työvoima. Toimintakykyinen kaupunki, porvareiden, raadin ja kiltojen talous, satama ja muurien sisällä sijainneet kaupungin, ritarikunnan, kirkon laitosten ja vasallien varastopihat olivat riippuvaisia paitsi takamaan rakennustarpeista ja elintarvikehuollosta, myös monenlaisista jokapäiväisen työn tekijöistä: rengeistä, piioista, kalastajista, paimenista, ylipäätään ylimääräisistä käsipareista, joita tarvittiin talouden arjen pyörittämiseen. Koska kaupungin jatkuvuuteen vaikuttivat taloudelliset suhdanteet, kaupan häiriöt sekä kulkutautien ja nälänhätien aiheuttamat väestökriisit, takamaalta Tallinnaan suuntautunut työperäinen muuttoliike oli keskeinen osa väestödynamiikkaa. Läpi keskiajan onkin tietoja Tallinnaan Pohjois-Virosta ja Suomesta hakeutuneesta talonpoikaisväestöstä, nuorista miehistä ja naisista, jotka muuttivat kaupunkiin etsimään työtä tai jatkaakseen eteenpäin uusille seuduille. Kaupungin uuden nousun myötä 1500-luvun alussa seurauksena oli maatalouden työvoimapula, minkä seurauksena vasallit syyttivät 1515 Tallinnan raatia siitä, että kaupunki auttoi kartanoista lähteneitä alustalaisia purjehtimaan pois maasta. Raati kielsi asian, mutta ilmoitti, että mikäli virolaisten alustalaisten ei annettaisi asettua kaupunkiin, he joutuisivat hankkimaan lisää ”ei-saksalaista” väkeä muualta kaupungin ylläpitämiseksi, vaikka joka kolmas Tallinnassa asuva oli jo nyt syntyisin Ruotsista tai Tanskasta, ts. Ruotsin ja unionivaltakunnan alueelta.5 Ilmiö oli tuttu myös Ruotsin valtakunnan taloudesta huolehtineille: ruotsalainen birgittalaismunkki Peder Månsson kiinnitti vuosien 1515–25 välillä kirjoittamassaan ”Talonpojan taito” (Bondakonst) -nimisessä teoksessaan huomiota suomalaisten talonpoikaisnuorten muuttoliikkeeseen Tallinnaan ja Riikaan. Koska moni tila oli Ruotsissa autiona ja suomalaisia naisia pidettiin hedelmällisimpinä koko valtakunnassa, Peder ehdotti, että kuninkaan tulisi tukea nuorten suomalaisten muuttoa Tallinnan sijasta Tukholmaan ja Gävleen.6

Tallinnassa muuttoliike ei rajoittunut vain alempiin yhteiskuntaluokkiin. Vaikka pääosan uusista porvareista muodostivat Itämeren etelärannikon kaupungeista tulleet nuoret naimattomien kauppias- ja käsityöläiskisällit, porvareiksi ryhtyi myös Uudeltamaalta ja muualta Turun hiippakunnasta lähtöisin olleita henkilöitä. Tässä Tallinna muodosti kilpailijan Tukholmalle, jonka takamaa ulottui syvälle Varsinais-Suomeen ja Satakuntaan. Se, kumpi kaupungeista houkutteli uusmaalaisia kulloinkin enemmän, riippui Tallinnan ja Tukholman kaupan rakenteesta ja kulloisistakin suhdanteista. Rannikon ruotsinkielisen ja sisämaan suomenkielisen väestön osalta kieli ei ollut kummassakaan este. Keskiajalla puhuttu muinaisruotsi ja itämerensuomalaiset kielet olivat kaupan ja merenkulun yleiskielen keskialasaksan kanssa osa yhteistä monikielistä tilaa, jossa etnisyyttä ja kieltä tärkeämpi identiteettien muodostumisen tekijä olivat toiminnalliset verkostot sekä ylipaikallisista ja paikallisista aineksista suodattuneet sosioekonomisten ryhmien kokemukset.7

Tallinnan porvareiksi ryhtyneitä uusmaalaisia tunnetaan etenkin 1400-luvun puolimaista, Tukholmaan menneitä Tallinnan taantuman ajalta 1400-luvun lopulta. Gunvor Kerkkonen on arvioinut uusmaalaisten muodostaneen 1500-luvun alun Tallinnassa noin 11 % kaupungin väestöstä (n. 6000 henkeä), mikä on lähellä Paul Johansenin (1901–65) tekemää arviota, että n. 12 % kaupungin väestöstä olisi ollut ”ruotsalaisia”, ts. Ruotsin valtakunnasta ja Viron ruotsinkielisen kolonisaa-

tion alueelta lähtöisin olleita ruotsin- tai suomenkielisiä henkilöitä. Erilaisten käsityöläisten sekä alempien ammattiryhmien kuten ajajien, ahtaajien ja palkollisten osalta ”ruotsalaisten” osuuden on arvioitu olleen vuonna 1538 jopa lähes neljänneksen (23–25 %). Tukholman suhteen vastaavia arvioita on vaikea tehdä, mutta nykyisen Suomen alueelta lähtöisin olleen väestönosan on arvioitu 1400-luvun lopulla olleen kaikista 5000–6000 asukkaasta noin 10–20 %. Vaikka Tallinnan raati mitä ilmeisimmin liioitteli väittäessään että 1515 joka kolmas kaupungin asukas oli syntyisin Ruotsin ja unionivaltakunnan alueelta, Turun hiippakunnasta ja Uudeltamaalta muuttaneiden määrä on ollut ajoittain huomattava. Selvää on, että he olivat tärkeä osa Tallinnan monikielistä keskiaikaista kaupunkiyhteisöä.8

TALLINNASSA KUOLLEET UUSMAALAISET JA HEITÄ KOSKEVAT LÄHTEET Kun Tallinnassa asunut tai oleskellut henkilö keskiajalla kuoli, hänen jäämistöstään ja perinnöstään määräsivät kaupungin laki ja asetukset. Kaupungin tuomiovalta koski alakaupungin muurien sisällä olevaa aluetta ja sen ulkopuolella ollutta rajamerkein erotettua kaupungin maata, jolla myös esikaupunkialueet sijaitsivat. Tallinnassa viimeistään 1405 käytössä olleen burspraken laitoksen mukaan jokaisen kiinteistönomistajan, jonka talossa joku kuoli, oli ilmoitettava asiasta raadille, ellei halunnut syyllistyä varkauteen.9 Varsinaisesta perintöoikeudesta säädettiin Lyypekin laissa, joka määritteli oikeuden kuolinpesän hallintaan. Jos joku kuoli ilman perillisiä, hänen omaisuutensa lankesi raadille, jonka tuli säilyttää sitä vuosi ja päivä. Ellei kukaan ilmaantunut vaatimaan perintöä, jäämistöstä huolehtivat nimetyt raatimiehet, kunnes oikeudenhaltija ilmaantuisi. Vuonna 1282 Tallinnaa varten hyväksytty Lyypekin lain versio takasi kaupungin tuomiovallan ulkopuolella asuneiden perillisten oikeudet jäämistöön ja säilyi sellaisenaan lain myöhemmissä Tallinnassa käytössä olleissa laitoksissa.10

Lyypekin perintöoikeus muistuttaa joiltakin osin Ruotsin valtakunnassa vuodesta 1352 käytössä ollutta Magnus Erikssonin kaupunginlakia, mutta molemmat eroavat Uudenmaan maaseudulla noudatetusta yleisestä maanlaista siinä mitä miehen ja naisen osuudesta oli säädetty. Kun aviopuolisot, lapset tai muut perilliset saivat Tallinnassa tai Porvoossa sukupuolesta riippumatta perinnöstä keskenään yhtä suuren osan, peri maanlain mukaan nainen maaseudulla vain puolet siitä mitä mies, eli kolmanneksen koko omaisuudesta. Jos toinen aviopuolisoista kuoli, Tallinnan asukkaan kuolinpesä jaettiin puolison ja heidän yhteisten lastensa kesken niin, että mies sai ottaa ensin päältä haarniskansa ja hankkimansa vaatteet ja vaimo kihlasormuksensa, jonka jälkeen omaisuus tasattiin perillisille. Haarniskoita ja aseistusta oli valantehneillä porvareilla, joita koski puolustusvelvollisuus. Jos jompikumpi puolisoista kuoli eikä yhteisiä lapsia ollut, lesken oli luovutettava lähimmille perijöille puolet yhteisestä omaisuudesta. Jos vainaja oli mies, vaimo otti pesästä myötäjäisensä, ja jako miehen sukulaisten kesken tehtiin sen jälkeen. Jos joku lapsista vanhempansa kuoltua menehtyi, muut jakoivat perinnön yhtä suuriin osiin iästä riippumatta. Jos sekä vanhemmat että lapset kuolivat, perintöjärjestyksessä seuraavina olivat ensin vainajan elossa olevat isä ja äiti, sitten velipuoli ja sisarpuoli ja muut. Jos lapsi oli alaikäinen, hän peri osuutensa, mutta ei saanut sitä hallintaansa. Jos perinnöstä tuli riita, asia meni raadin ratkaistavaksi, jonka jälkeen alaikäinen saattoi ottaa osuutensa perinnöstä myös rahana.11

Erityinen Lyypekin lakiin liittynyt piirre oli kaupungin oman väestön varallisuuden turvaaminen ja sen jatkuvuuden takaaminen. Jos Tallinnan ulkopuolelta kotoisin ollut naimaton tai leskeksi jäänyt nainen nai kaupungin porvarin, joka kuoli, hän sai kaupungista pois muuttaessaan ottaa mukaansa vain sen mitä oli sinne tuonut; käytännössä myötäjäisensä sekä vanhempiensa tai sukunsa kautta tulleen perintöomaisuuden. Jos leski kuitenkin meni kaupungissa uusiin naimisiin, hän sai pitää koko leskenperintönsä sen mukaan mitä asiasta oli muuten määrätty. Jos avioliitto oli ystävien, ts. puhemiehen tai yhteisten lasten neuvon

vastainen, hän sai pitää vain hankkimansa vaatteet. Muusta erotettiin kaupungille kymmenen markkaa hopeaa ja loput jaettiin lähimpien perijöiden kesken.12

Lyypekin lain koodekseissa tai Tallinnan burpsrakessa ei ole säilynyt tietoa siitä, miten perintöoikeus raadin edessä todistettiin. Muista lähteistä selviää, että sukulaisuus piti vahvistaa hurskaista miehistä (frome man) koostuvien todistajien raadin edessä antamalla valalla vuoden ja päivän kuluessa kuolemasta. Vala vannottiin ääneen Jumalan ja pyhimysten nimissä, oikea käsi kohotettuna ja sormet ojennettuna. Vannojien ei tarvinnut olla kaupungin asukkaita tai Lyypekin oikeuden alaisia henkilöitä. Osa vannomistapahtumista merkittiin raadin Denkelbuchiin, joka oli raadin edessä julkistettuja sopimuksia, sitoumuksia ja vahvistuksia sisältänyt muistikirja.13

Koska monet perintöjutut koskettivat maantieteellisesti laajoilla alueilla vaikuttaneita verkostoja, paikalla tehdyn valan sijasta ryhdyttiin varhain hyväksymään muiden raatien tai tuomareiden edessä tehdystä valasta kirjoitettu todistus. Asiakirjaa kutsuttiin nimellä tovorsichte tai tovorsichtesbreve, ’toivomus’ tai ’toivomuskirje’, jolla ei tarkoitettu antajan toivomusta siitä, että todistus otettaisiin huomioon, vaan asiakirjan sisältämää ehdollista toivomusta, että oikeusjutusta ei aiheutuisi todistuksen jälkeen vahinkoa asiakirjan antajalle. Asiakirja oli todistus siitä, mitä antajan edessä oli valaehtoisesti vannottu, ei antajan valaehtoinen todistus siitä, että vannottu asia oli totuus.14 Perintöoikeuden vahvistuksista muodostui oma asiakirjatyyppinsä, jota 1500-luvun lopussa kutsuttiin sukukirjeeksi (Sippebrief, Besippungsurkunde), kun taas nimi tovorsichte esiintyy useimmiten vain kaupungin muistikirjoissa, joissa se tarkoittaa raadin eteen saapuneella henkilöllä ollutta toisen raadin tai tuomiovaltaisen henkilön antamaa todistusta. Myöhemmin kirjeestä käytettiin myös nimeä Erffbreff, ”perintökirje”. Asiakirjatyyppi säilyi tärkeänä todistusten muotona 1500-luvun lopulle saakka myös Suomessa.15

Tallinnaan muuttaneista henkilöistä on säilynyt tietoja Denkelbucheissa, joihin vannomistapahtumia merkittiin, sekä Uudenmaan tuomareiden, linnanpäälliköiden ja kirkkoherrojen antamissa tovorsichte-kirjeissä, jotka ovat säilyneet alkuperäisinä tai keskialasaksankielisinä käännöksinä raadin arkistossa. Tunnetut 170 perintöjuttua koskevat ainakin 185 Uudeltamaalta kotoisin ollutta vainajaa tai heidän Tallinnassa kuollutta lastaan, ja niissä annettiin vähintään 186 tovorsichteä. Edunsaajiksi mainitaan ainakin 338 henkilöä, joista lähes kaikki asuivat Uudellamaalla. Kaikki säilyneet uusmaalaisten perintöjä koskevat Denkelbuch-merkinnät 1486–1523 koskevat raadin edessä tehtyjä valoja, jolloin paikalla on perinnön noutajien lisäksi ollut mukana matkanneita tai Tallinnassa asuneita henkilöitä. Raadin eteen tullut ei läheskään aina ollut vainajan suora perillinen, vaan tämän tai useamman perillisen tehtävään valtuuttama henkilö; velipuoli, vävy, tai kokonaan ulkopuolinen luotettu henkilö. Raadin eteen lähtivät toisinaan myös perintöön oikeutetut naiset. Koska purjehdus oli lyhyt, kanssavannojien tuominen ei ollut ylivoimaista, mutta kirjeiden moninkertainen määrä suhteessa Denkelbuchien merkintöihin osoittaa, että sinetöidyistä todistuksista tuli 1400-luvun kuluessa normaali käytäntö. Tätä tukevat myös 1500-luvun tiedot, ettei kanssavannojien tuominen enää riittänyt vaan raati vaati kirjallisen todistuksen. Todennäköinen syy on, että vainajan kotiseudulla tuomarin, linnanpäällikön tai kirkkoherran ja käräjärahvaan edessä tehty vala oli raadin mielestä luotettavampi kuin heidän eteensä ilmaantunut sekalainen joukko kanssavannojia.16

Uusmaalaisten tätä kirjoitettaessa tunnetut tallinnanperinnöt ajoittuvat kolmeen jaksoon, joista varhaisin rypäs ulottuu 1410-luvulta 1440-luvulle (30 kpl, 17,7 %), seuraava 1497–1500 ja 1505–13 (9 kpl, 5,3 %) ja kolmas vuosiin 1523–60 (107 kpl, 62,9 %) niin, että korkein kuolleisuus osuu neljään jaksoon 1430- ja 1440-luvulle, sekä vuosiin 1532, 1540 ja 1550–51. Syynä ovat kulkutaudeista, kadoista tai muista väestökatastrofeista, kuten Tallinnan vuoden 1431 palosta aiheutuneet kuolleisuushuiput, jotka näkyvät perintötodistuksissa vuoden tai kahden viiveellä. Dokumentoituja kul-

Porvoon raadin avoimen kirjeen muotoon 5.7.1550 laadittu tovorsichte kirjeen esittäjille, Helsingan pitäjän Malmilta kotoisin oleville Mårten, Olaf ja Siffred Henderssonille, jotka olivat Tallinnassa kuolleen Mattis Henderssonin veljiä samasta isästä Hendrich Clemetssonista ja äidistä Birgitta Osmundsdotterista. Sukulaisuuden olivat vannoneet oikeaksi ”kohotetuin käsivarsin ja ojennetuin sormin Jumalan ja hänen pyhimystensä nimeen” Bertil kultaseppä (guldsmedh), Hendrich räätäli (skreddare) ja Thomas Nilsson. TLA.239.1.BC 5, 52. Kuva: Tapio Salminen.

kutaudeista aiheutuneita korkean kuolleisuuden vuosia olivat ainakin 1315/16, 1351, 1420, 1444, 1464, 1474, 1482, 1503, 1520/21, 1531/32, 1539, 1546 ja 1549/50, joissa kaikissa osa kuolemista on voinut ajoittua myös tautivuosia välittömästi seuranneisiin kevättalviin. Liivinmaalta tunnetaan myös vuosilta 1410–1560 yhteensä 33 katovuotta, jolloin viljan vienti oli kokonaan tai osittain kielletty, ja jotka osuvat toisinaan kulkutautien kanssa samoihin jaksoihin.17

Kaksi kolmasosaa Tallinnassa menehtyneistä uusmaalaisista oli 1400-luvulla lähtöisin LänsiUudeltamaalta (29/45), mutta vuosien 1520–60 vainajista yli puolet oli kotoisin Porvoon voutikunnasta (65/126). Läpi koko keskiajan huomattava osa Tallinnassa menehtyneistä uusmaalaisista oli naisia: vuosina 1520–60 Porvoon voutikunnassa 83,8 % ja Raaseporin voutikunnassa 71,8 %. Lähteiden perusteella kyseessä olivat kauppiaiden ja käsityöläisten kotitalouksiin palkollisiksi

muuttaneet rannikon vauraiden talonpoikastalojen nuoremmat tyttäret, jotka sitten avioituivat kaupunkiin. Osa lienee työskennellyt Tallinnassa lyhyemmän ajan ja palannut, mutta heidän lukumääräänsä lähteet eivät kerro. Kaikista vainajista tietoa perintötodistuksesta ei ole säilynyt. Tallinnan kaupunginvoudin tuomioiden perusteella osa naisista joutui palveluspaikassaan ahdinkoon, synnytti aviottoman lapsen ja tuomittiin lapsenmurhasta kuolemaan. Useimmat Uudeltamaalta lähtöisin olleista Tallinnassa keskiajalla kuolleista miehistä vaikuttavat olleen valantehneitä porvareita ja käsityöläisiä tai kuuluneen statukseltaan alempiin ammattikuntiin, kuten venemiehiin tai ammattikuntien ulkopuolisiin kalastajiin. Samoihin sosiaalisiin kerroksiin avioituivat myös uusmaalaiset naiset, joiden joukossa oli sekä äveriäiden kultaseppien että vähemmän varakkaiden venemiesten, ajureiden ja kalastajien vaimoja, mutta myös niitä, joiden miehet toimivat leipureina, maalareina, puuseppinä, ruukuntekijöinä, suutareina, seppinä ja kannunvalajina.18

Tallinnaan muuttaneista uusmaalaisista voidaan saada lisätietoa kaupunginkirjojen (saks. Stadbuch) avulla. Ne jakaantuivat hallinnon eri haarojen perusteella eri ryhmiin jo 1300-luvun kolmannella neljänneksellä, jolloin rekistereitä tuottivat sekä hallinnon haaroista vastanneet raatimiehet että raadin informaationhallintaa koordinoineet kaupunginkirjurit. Tärkeimpiä kaupunginkirjoja, kuten raadin päätösten kopiokirjaa (Denkelbuch), kiinteistöjen omistajanvaihdosten rekisteriä (Erbebuch), kiinteistöjen panttausten rekisteriä (Rentenbuch), tonttivero- (Schoss) ja sakkoluetteloita (Wedde), kaupungin päätiliä (Kämmereibuch) sekä porvarinvalan vannoneiden henkilöiden (Burgerbuch) ja oikeuskäsittelyn ajaksi kaupungin ulkopuolisille henkilöille annettujen suojien (Geleide) luetteloita ylläpitivät kaupunginkirjurit, jotka kirjoittivat raatimiehiltä saamansa konseptit ja yhteenvedot puhtaaksi raadin kirjurintuvassa tai raatihuoneella kaupungin tilikamarissa (Kämnerei) säilytettyihin rekisterivolyymeihin. Tallinnassa raadin alaisuudessa toimineen kaupunginvoudin rekisterit ovat säilyneet vain yhtenä 1430-luvulta peräisin olevana katkelmana sekä 1570-luvulla tehtynä 1400-luvun lopun ja 1500-luvun tuomioita koskevana yhteenvetona, kun taas kaupunginoikeuden päätöksistä erilaisiin kauppa-, perintö ja muihin riitoihin on säilynyt merkintöjä 1460-luvulta alkaen. Merkittävä osa keskiaikaisista kaupunginkirjoista on julkaistu editioina 1900-luvun alkupuolella, ja ovat nykyään saavutettavissa eri tieteellisten kirjastojen digitoitujen aineistojen tietokantojen kautta, mutta huomattava määrä keskeisiä kaupunginkirjoja on myös kokonaan editoimatta, eikä niitä ole julkaistu digitaalisesti missään muodossa. Tallinnan kaupunginarkistossa on myös joihinkin kaupunginkirjojen volyymeihin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tehtyjä käsin kirjoitettuja nimi- ja paikkakuntahakemistoja, jotka tätä kirjoitettaessa ovat käytettävissä ainoastaan paikan päällä arkistossa.19

Koska raadin arkistossa säilyneissä volyymeissä on kyse kaupungin eri toimijoiden omia tarpeitaan varten tuottamasta materiaalista, tiedot keskittyvät kiinteistöjen omistusoikeuteen sekä erilaisiin kiinteistöjä, kaupankäyntiä ja ammatinharjoitusta koskeviin, maksuihin, oikeusjuttuihin ja velvoitteisiin. Lyypekin oikeuden mukaan kiinteistön myynti ja panttaus tuli vahvistaa raadin edessä. Kiinteistöjen kannalta tärkeimpiä ovat saanto- ja luovutusrekisterit, jotka alkavat muurin ympäröimän alueen laajennuksen jälkeen vuodesta 1312 ja jatkuvat katkeamattomana sarjana kauas uuteen aikaan.20 Erityisen mielenkiintoisia ovat rekisterien perusteella todennettavat kiinteistöjen omistusketjut, joista säilynyt materiaali ja myöhempien tutkijoiden tekemät rekonstruktiot auttavat ymmärtämään erilaisten sosioekonomisten ryhmien sijoittumista kaupungin eri alueille. Ongelmana kuitenkin on, että osa rekisterimateriaalista on jo syntyaikanaan jäänyt tavalla tai toisella vaillinaiseksi, minkä seurauksena omistusketjuja koskevat päätelmät saattavat olla virheellisiä tai harhaanjohtavia. Tämä koskee erityisesti tonttien ja niillä olleiden kiinteistöryhmien identifioimista; keskiajalla tonttimaan omisti kaupunki, kun taas itse kiinteistö oli lain sallimin ehdoin myytävissä ja pantattavissa olevaa perin-

Tallinnan raadin edessä tehtyjä kiinteistöjen panttauksia koskevan pergamenttikoodeksin aukeama. Foliokokoisen koodeksin korkeus on noin 35 ja leveys 25 cm, ja sen kahteen palstaan jaetut 136 sivua käsittävät kaikkiaan 1470 kaupunginkirjurien tekemää merkintää vuosilta 1382–1518. Vasemmalla alhaalla yhteenveto ja tiedot Olef Laurenssonin lesken Barbara Broken huoltajien raadin edessä 2.4.1498 Barbaran kuolinvuoteellaan tekemästä Olefin entisen talon lahjoituksesta Olevisten kirkolle. Kuva. Tapio Salminen. PergRB 1181, TLA.230.1.A.a.3, f. 100a.

töomaisuutta. Talojen sijaintia rekistereissä ei määritelty tonttien tai kadunnumeroiden avulla, vaan katujen nimellä ja suhteessa naapurikiinteistön omistajiin, jotka hekin ajan myötä vaihtuivat.21 Tallinnassa keskiajalla talon omistaneen tai talonomistajan palveluksessa olleen henkilön vaiheita tutkittaessa onkin aina syytä käydä läpi kaikki mahdollinen ajateltavissa oleva alkuperäismateriaali, sellaisetkin rekisterit ja arkistokokonaisuudet, joissa tutkimuskohteen ei olettaisi lähtökohtaisesti esiintyvän.

Raadin keskiaikaisen arkiston lisäksi valantehneisiin porvareihin ja muihin asukkaisiin liittyvää materiaalia on säilynyt Suuren kauppiaskillan sekä muiden kiltojen ja veljeysten arkistoissa, keskiajan osalta jonkin verran myös pyhän Nikolauksen ja Olavin kirkkojen sekä kaupungin keskiaikaisten hospitaalien (pyhä Henki, pyhä Johannes) arkistoissa. Kauppiaiden osalta on muistettava, että Suuren killan jäseniksi otettiin vain Tallinnassa porvarisvalan vannoneita ja aviossa eläviä suurkauppiaita, mikä käytännössä tarkoitti laajaa kauko- ja tukkukauppaa käyneitä, itämerensaksalaiseen ryhmään kuuluneita henkilöitä. Vuonna 1423 kilta sulki ulkopuolelleen kaikki jälleenmyyntiä ja pienimuotoista kauppaa käyneet

kauppiaat (nk. krämer) sekä puodinpitäjät, jotka viimeistään tuolloin kiinnittyivät aiemmin pääosin käsityöläisistä koostuneeseen pyhän Knutin kiltaan. Kuten Anu Mänd on todennut, Knutin killasta tuli keskiajan lopun kuluessa eräänlainen tärkeimpien käsityöläisten (kultasepät, sepät, räätälit, leipurit jne.) sateenvarjo-organisaatio, jossa vähintään 1500-luvun ensimmäiselle neljännekselle saakka toimi myös kauppiasosakunta. Siihen kuuluivat paitsi jälleenmyyjät, myös ne kaukokauppaa käyneet henkilöt, jotka eivät päässeet Suuren killan jäseniksi. Mahdollista on, että monet kaupunkiin Uudeltamaalta asettuneet kauppiaat kuuluivat juuri tähän Knutin killan osastoon. Veljeysten arkistoista tärkein on naimattomista kauppiaista ja Tallinnassa oleskelleista kesteistä koostunut Mustapäiden veljeskunnan arkisto, josta suurinta osaa säilytetään Hampurin vapaakaupungin arkistossa. Tallinnan kaupunginarkistossa säilytetään myös muutamaa kymmentä yksittäisten, lähinnä 1500-luvulla toimineiden kauppiaiden arkistoja, jotka ovat päätyneet raadin arkistoon perinnönjakoja koskeneiden riitojen seurauksena.22

Tallinnan kaupunginarkistossa säilynyt keskiaikainen ja 1500-luvun materiaali muodostaa valtavan aineiston, jonka avulla voidaan tutkia yksittäisten ihmisten kohtaloita kaupungissa. Aineisto on niin laaja, ettei kukaan voi hallita sitä yksin tai olla varma siitä, että on kyennyt kaivamaan esiin kaikki mahdolliset yksittäisestä henkilöstä säilyneet tiedonmurut. Kun tähän materiaaliin yhdistetään keskiaikaisen ja 1500-luvun Ruotsin valtakunnan alueelta säilynyt aineisto, voudintilien luettelot, asiakirjat ja kirjeenvaihto, on tuloksena kokonaisuus, jonka avulla keskiajan lopun ja uuden ajan alun väestön muuttoliikkeitä, verkostoja ja yhteyksiä voidaan seurata erittäin monipuolisella, joskin työläällä tavalla.

”VANTAALAISET” TALLINNASSA Nykyisen Vantaan kaupungin ja keskiaikaisen Helsingan kirkko- ja hallintopitäjän alueelta Tallinnaan lähteneet ja siellä ennen vuotta 1560 menehtyneet 20 vainajaa on esitetty kartassa 1. Näistä nykyisen Vantaan alueen kylistä oli varmuudella lähtöisin viisi, kaikki naisia (nr. 2, 10–12, 21). Vantaan alueen ulkopuoliseen Helsingan hallinto- ja kirkkopitäjän kylistä vainajia tunnetaan yksitoista, viisi naista (13–143, 16–17, 20) ja viisi miestä (4, 7, 16, 18–19). Yhden miehen (5) ja kolmen naisen (6, 8, 15) kotikylää ei tiedetä. Lisäksi karttaan on merkitty Viipurin linnan alaiselta alueelta kotoisin ollut Peder Naghepauelsson (1), joka saattaa olla ollut lähtöisin Sipoon hallintopitäjän Nackskogista tai Helsingan hallintopitäjän Nackbölestä, jotka molemmat kuuluivat Helsingan kirkkopitäjään, sekä sukupuoleltaan tuntematon Tallinnassa kuollut lapsi (9). Muuttoliikettä oli myös toiseen suuntaan, Tallinnan lähistön rannikolla asuneen Niclis Swrenpä -nimisen sepän (3) nimeltä tuntemattoman sisaren aviomies laivuri Henrik haki 1440-luvulla Helsingan pitäjässä Viipurin linnanpäälliköltä Karl Knutssonilta tovorsichten saadakseen haltuunsa lankovainajansa Tallinnan porvari Henrik Karmanin haltuun tallettamat rahat. Karttaan on merkitty myös Söderköpingissä kuollut Hyvinkäältä kotoisin ollut Laurens Olsson (B1), sekä nykyisen Vantaan Tolkbystä ja Skattmansbystä lähtöisin olleet Tukholman porvarit Magnus Martinsson ja Hans Laurensson Krochfot (B2–3).23

Mitä näiden henkilöiden asuinpaikoista Tallinnassa tiedetään? Käsittelen seuraavassa vain ne, joiden asuinpaikka joko tiedetään tai joiden osalta on tietoa, jota ei löydy vuonna 2013 julkaistusta Vantaan ja Helsingan pitäjän keskiajan historiasta. Kuten jo artikkelin alussa totesin, käyn seuraavassa läpi vain miehet.

MIEHET: PORVAREITA JA AHTAAJIEN RENKEJÄ Viipurin linna ja sen alaista aluetta läänityksenä kesästä 1442 kesään 1448 pitänyt Karl Knutsson (Bonde) antoi Helsingan kirkkopitäjässä paastonajan ensimmäisenä sunnuntaina 1443–48 kaksi tovorsichteä, jotka on kirjoittanut ruotsiksi sama kirjuri. Niistä toinen koskee Baggbölestä kotoisin olleen Magnus Baggen ja Jöns Magnussonin oikeutta Tallinnassa porvarina kuolleen veljensä

Helsingan pitäjästä kotoisin olleet Tallinnassa kuolleet vainajat. Kirkkopitäjän rajat on merkitty karttaan punaisella, hallintopitäjän pohjois- ja itäraja sinisellä ja Vantaan alue harmaalla. Numeroista katso artikkelin teksti. Kartta: Mikael Manninen ja Tapio Salminen 2013.

Oleff Magnussonin (A4) perintöön ja toinen pitäjässä asuneen Jöns Olafssonin ja tämän jakoveljien oikeutta Tallinnassa porvarina kuolleen veljensä laivuri Ingen (Olafsson) perintöön (A5). Molemmissa tapauksissa lesket olivat kieltäytyneet luovuttamasta sisarusten perintöosaa, ja molemmat olivat etunimensä perusteella lähtöisin joko Helsingin pitäjästä, muualta Turun hiippakunnasta tai Tallinnan ruotsinkielisen väestön keskuudesta. Oleff Magnussonin leski oli nimeltään Ramborg, laivuri Ingen lesken nimen on kirjuri kirjoittanut ensin Ingerd, mutta korjannut sitten Elineksi. Sama kirjuri on kirjoittanut myös Karl Knutssonin läänityskaudella Helsingin pitäjässä pyhän Pietarin istuimen muistojuhlana (22.2.) 1443–48 päivätyn tovorsichten, joka koskee

edellä mainittua laivuri Henrikin ja Tallinnan porvarin Henning Karmanin riitaa laivurin langon seppä Niclis Swrenpän (A3) Karmanin haltuun tallettamista rahoista. Karman (kärrymies) oli ajuri, joka ajoi kaupungissa ja sen lähialueella rahteja yhden hevosen vetämillä nelipyöräisillä vaunuilla.24

Kirjeiden perusteella Oleff Magnusson ja laivuri Inge olivat kuolleet ”nyt vuosi sitten”, eli paastonajan alussa 1443–47, ilmeisesti 1444 tai 1445. Inge-nimeä esiintyy 1540-luvulla maakirjoissa Helsingan pitäjässä vain Mätäojan itäpuolen Röckisbyssä (Michel Ingesson), sisämaassa Klemetskogissa (Morthen Ingesson) ja Baggbölen naapurina ylävirtaan Vantaanjoen toisella puolella olevassa Staffansbyssä (Jöns Ingemundsson).25 Oleffia tai Ingeä ei mainita säilyneessä porvarinvalan vannoneiden henkilöiden luettelossa, joka alkaa vuodesta 1409. Koska luettelossa on aukko 1439–44, molemmat lienevät ryhtyneet porvareiksi vasta 1430- ja 1440-lukujen taitteessa. Nimeä Inge ei esiinny porvarisvalan vannoneissa 1409–38, kun taas ilman patronyymiä mainittuja Olaf-nimisiä uusia porvareita oli vuosina 1411, 1421/23 ja 1431–38 yhteensä yhdeksän. Osa heistä tunnetaan myös muista saman ajan kaupunginkirjoista, mutta kenenkään identifioiminen Baggbölestä lähtöisin olleeksi Oleff Magnussoniksi ei toistaiseksi ole mahdollista.26 Jo maaliskuussa 1400 ja uudelleen toukokuussa 1402 Tallinnan raati myönsi suojan eräälle Ynga Olauessonille tulla hoitamaan kaupunkiin jotakin asiaansa. Aikajänteen perusteella on juuri ja juuri mahdollista että 1440-luvulla kuollut Inge Olafsson olisi saattanut ryhtyä Tallinnan porvariksi jo vuosien 1403 ja 1409 välillä, mutta kyseessä on voinut olla myös muu sukulainen tai kokonaan toinen henkilö.27 Myöskään Ramborgia ja Elinea en toistaiseksi ole onnistunut identifioimaan lähteistä. Tallinnan 1430- ja 1440-luvun tonttiveroluetteloista on säilynyt vain katkelmia, joissa Oleff Magnussonia tai Inge Olafssonia ei mainita. Vielä 1440-luvulla porvarina ollut Henning Karman saattaa kuitenkin olla ollut sama Hennik (Hennyke, Henneke) Karman, joka maksoi tonttiveroa 1421–22 ja 1424 väkirikkaalla ja taajaan rakennetulla alueella Olevisten kirkon ympäristössä.28

Kattavimmat tiedot Tallinnaan porvareiksi ryhtyneistä Helsingan pitäjän asukkaista ovat nykyisen Helsingin kaupungin alueelta Hindersnäsin (Meilahti, Heikinniemi) ja Töölön seudulta kotoisin olleesta Olef Laurenssonista (A7), joka vannoi porvarisvalan Tallinnassa 5.12.1460 ja teki siellä testamenttinsa 21.3.1476. Tallinnan kaupunginkirjuri Johannes tor Hoven laatimasta asiakirjasta on säilynyt sekä paperille tehty luonnos että Olefin ja hänen kuolinpesänsä valvojikseen asettamiensa Arndt Blomen, Simon van der Ozen ja Peter Zellen sinetöimä pergamenttiasiakirja. Testamentin kaava perustuu Tallinnassa käytössä olleeseen malliin, jota kaupunginkirjurit käyttivät jo 1414.29

Tallinnassa vähintään 16 vuoden ajan kauppiaana toiminut Olef Laurensson omisti kuolemansa aikoihin perintömaata Helsingan pitäjässä, Uudellamaalla sijainneen laivan, kaupunkitalon Tallinnassa sekä irtainta, joka koostui kauppatavarasta, kiinteistöjen irtaimistosta ja rahasta. Hindersnäsin ja Töölön kylissä vanhemmiltaan perimänsä maan Olef testamenttasi siellä asuneelle täyssisarelleen Margaretalle, kun taas Santahaminassa asunut velipuoli Peter sai 20 Riian markan arvosta viljaa ja suolavelkojaan anteeksi. Peter sai myös Olefin hopealla silatun vyön ja tikarin, Margareta 10 Riian markkaa rahaa. Sisarenpojalleen Laurensille Olef antoi 20 markan osuuden omistamassaan laivassa sekä flanderilaista kangasta. Ajan tavan mukaan Olef testamenttasi rahaa myös Tallinnan alueen teiden ylläpitoon ja useille Tallinnan kirkoille, joista ensimmäisenä mainitaan pyhä Olavi, sitten Piritan luostari, Tallinnan tuomiokirkko, pyhän Nikolauksen kirkko ja pyhän Gertrudin kappeli Suuren Rantaportin edessä. Pyhän Olavin ja pyhän Nikolauksen kirkot olivat Tallinnan seurakuntakirkkoja, kauppiaiden ja merenkulkijoiden suojeluspyhimyksen pyhän Gertrudin kappeli sijaitsi sataman läheisyydessä. Kotipitäjänsä pyhän Laurentiuksen kirkolle eli Helsingin pitäjän kirkolle Olef lahjoitti 18 Riian markan arvoisen uuden ehtoolliskalkin. Tallinnan kirkkojen jälkeen testamentissa mainitaan myös kaksi

Olef Laurenssonin omistama ja vaimolleen Barbaralle 1476 testamenttaama talo (kiinteistö nr. 166) sijaitsi nykyisessä osoitteessa Tolli 3 (ensimmäinen ovi vasemmalla) vastapäätä Tallinnan kaupunginarkiston nykyistä sisäänkäyntiä. Kuva: Tapio Salminen.

Olef Laurenssonin omistaman ja hänen leskensä Barbaran 1498 pyhän Olavin kirkolle lahjoittaman kiinteistön sijainti käy ilmi Tallinnan kaupungin teknillisen toimiston vuonna 1885 laatimasta kiinteistökartasta, johon se voidaan paikallistaa Tallinnan raadin arkistossa keskiajalta lähtien säilyneiden katkeamattomien kiinteistöluetteloiden avulla. Kiinteistö sijaitsi kartan keskellä olevan Olevisten kirkon pohjoispuolella olevassa korttelissa Tolli-kadun (Zollstrasse) etelälaidalla (nr. 166). Kadun pohjoispuolella siitä viistosti oikealle sijaitsi 1400-luvun alussa Turun entisen pormestarin Wulfard Rosendalin kadunkulmassa 1400-luvun alussa omistama suuri kiinteistö (nr. 7), jonka pohjoisreunassa olivat vielä 1885 tornin jäänteet. Kauppias Johan Grystin talon Pitkälläkadulla (kiinteistö nr. 10) omisti 1510-luvulla hänen tyttärensä, turkulaisen laivurin Hans Suurpään leski Gertrud, joka oli läheisissä kauppasuhteissa Turun tuomiorovasti Paavali Scheeliin. Kuva: Situationsplan der Stadt Reval, herausgegeben vom Technischen Bureau des Stadtamtes, 1885. EAA.854.4.46.

kirkonmiestä, Johan Kothusen ja Laurentius, jotka molemmat saivat hopeisen lusikan. Testamentissa lahjoitetun irtaimen ja muun arvo oli yhteensä 3 Reinin guldenia ja 71 Riian markkaa, mikä vastasi karkeasti kahta keskikokoista maatilaa Uudellamaalla. Kaupungin varakkaimpiin porvareihin Olef ei kuulunut, eikä hänen testamenttinsa toimeenpanijoissa ole raadin jäseniä.30

Testamentin mielenkiintoisin osa koskee Olefin Tallinnassa omistamaa taloa ja tonttiin kuulunutta varastopihaa (myn husz vnd hoff), jotka hän jätti kaikkine kiinteistössä olleine kauppatavaroineen, talon tarpeineen, takorautaisine kaluineen ja elintarvikkeineen (viljaa, suolaa ja maltaita) vaimolleen Barbaralle, joka sai myös puolikkaan Olefin Uudellamaalla omistamasta laivasta. Laiva oli ilmeisesti sama, josta Olef oli antanut 20 Riian markan osuuden sisarenpojalleen Laurensille. Samalla Olef ilmoitti, että oli muistanut sukulaisiaan ja ystäviään testamentissaan eritoten siksi, että nämä antaisivat Barbaran jatkaa elämäänsä huoletta. Testamentin perusteella avioliitto oli lapseton. Koska kaupungin porvarin nainut leski sai pitää koko entisen miehensä kuolinpesästä saamansa perinnön, Olef varmisti talon, varastotilojen ja pariskunnan liiketoiminnan säilymisen vaimonsa hallinnassa testamentilla. Samalla hän pyrki välttämään tilanteen, jollainen oli 1440-luvulla syntynyt Oleff Magnussonin ja laivuri Ingen perinnöistä, kun lesket olivat riidelleet uusmaalaisten sukulaisten kanssa siitä, mitä kenellekin kuului. Porvarin leski saattoi jatkaa liiketoimintaa miehensä kuoltua itsenäisesti, kunnes hankki rinnalleen uuden kumppanin ja avioitui. Olefin laivassa Barbaran yhtiökumppanina oli Olefin sisarenpoika Laurens, jonka kanssa suvun kaupankäynti Uudeltamaalta saattoi jatkua Hindersnäsin, Töölön ja Santahaminan seudulla vaikuttaneen perheen yrityksenä.31

Missä Olef Laurenssonin Tallinnassa omistama talo sijaitsi? Tallinnan kiinteistöjä koskevista lähteistä selviää, että Barbara ei pysynyt leskenä kauan, vaan avioitui porvarinvalan vuonna 1477 vannoneen Hinrik van den Broken kanssa ilmeisesti jo samana vuonna 1477. Hinrik lienee sama laivuri (schipper) Hinrik van dem Broke, joka kuljetti rahteja ja omaa kauppatavaraansa Tallinnan ja Lyypekin välillä 1480-luvun alussa. Kun Hinrik kuoli, jälleen leskeksi jääneen Barbaran (nyt nimellä Broke) huoltajat Arndt Blome ja Herman satulaseppä ilmoittivat raadin edessä 2.4.1498, että kuolinvuoteellaan oleva Barbara luovutti talon pyhän Olavin kirkolle ehdolla, että kirkon esimiehet maksaisivat siitä vuosittain 50 Riian markan vuokran hänen lähimmille perillisilleen. Huoltajat vannoivat raadin edessä, että Barbara noudatti tässä ensimmäisen miehensä Olef Laurenssonin tahtoa, jonka mukaan talo tuli lesken kuoltua antaa pyhän Olavin kirkolle. Olef Laurenssonin talosta raadin muistikirjaan 1498 tehdyn merkinnän mukaan se sijaitsi ”Pyhän Olavin kirkon takana Gerd Witten talon vieressä”. Myöhempien tietojen perusteella kyseessä oli kiinteistö nr. 166 nykyisen Tolli-kadun keskivaiheilla vastapäätä Tallinnan kaupunginarkiston pääsisäänkäyntiä. Barbaran toinenkin avioliitto vaikuttaa olleen lapseton. Vuonna 1462 pöytäkillan jäseneksi otettu ja 1470 porvarinvalan vannonut Arndt Blome toimi Barbaran huoltajana jo 1476. Olef ja Arndt vaikuttavat aloittaneen uransa Tallinnassa samoihin aikoihin ja kuuluivat lähes samaan ikäryhmään. Kyseessä olivat naapurit: Blomen talo sijaitsi Lai-kadun puolella (kiinteistö nr. 163) vastapäätä Olevisen kirkon tornia, jossa hän luovutti sen hallinnan Tallinnan porvari Zorges Huldermanille omaa ja vaimonsa syytinkiä vastaan 1498. Arndtin vaimo oli talon entisen omistajan leski.32

Nykyisen Tolli-kadun itäpäässä ja Pikk-kadun varrella Suuren Rantaportin takana ja pyhän Olavin kirkon ympärillä asui läpi keskiajan Suomesta lähtöisin olleita tai sinne yhteyksiä pitäneitä kauppiaita, joista osa kohosi merkittäviin asemiin Turussa tai Tallinnassa. Olef Laurenssonia lähes vastapäätä sijaitsi 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa Wulfard Rosendahlin talo. Tallinnassa 1378 kauppiaana toiminut Wulfard mainitaan Turussa 1386 porvarina ja 1394 pormestarina, mutta palasi sitten viimeistään 1400 Tallinnaan, jossa sai haltuunsa Pikk- ja Tolli-katujen kulmassa Rantaportin puolella olleen talon. Hän oli vaimoineen

Wulfardintakainen torni nykyisessä, 1980-luvun lopulla restauroidussa asussaan (kujan vasemmassa reunassa keskellä). Alun perin muiden kaupunginmuurin puolustustornien kaltainen kolmikerroksinen torni rakennettiin 1370–90, mutta purettiin alinta kerrosta lukuun ottamatta ja muutettiin porttirakennukseksi ilmeisesti viimeistään 1870-luvulla. Kuva: Tapio Salminen. (Tornista: Mäeorg 2017.)

ensimmäisiä Tallinnan porvarispariskuntia, joka 1411 asettui syytingille vastaperustettuun Piritan luostariin. Wulfardin mukaan on nimetty hänen talonsa kohdalla Suuresta Rantaportista länteen ollut torni; ilmeisesti siksi, että hän vastasi 1300- ja 1400-lukujen taitteessa tornin asevarastosta ja sen avaimista.33

Tätäkin mielenkiintoisempi, suoraan Olefin lesken Barbaran arjen elämään liittynyt omistus sijaitsi entistä Wulfardin taloa vastapäätä Tolli- ja Pikk-katujen kulmassa, jossa kulmatalo (kiinteistö nr. 9) sekä sen vieressä Pikk-kadun puolella ollut talo (nr. 10) yhdistettiin vuonna 1889 kaupungin tyttökouluksi. Pikk-kadun puoleisen kiinteistön omisti 1400-luvun lopulla Johan Gryst, joka kuului kaupungin rikkaimpiin ja merkittävimpiin kauppiaisiin. Gryst vannoi porvarisvalan Tallinnassa 1478, oli raatimies vuodesta 1480 ja pormestari vuodesta 1490. Hän oli saanut talon apeltaan Tideke van Ostenilta ja antoi sen 1501 tyttärensä Gertrudin myötäjäisinä vävylleen laivuri Hans Suurpäälle. Samana vuonna porvarisvalan vannonut Hans kuului Turussa vaikuttaneeseen Suurpään sukuun. Hansin kuoltua 1510 Gertrud jatkoi kauppahuoneen toimintaa leskenä ja oli läheisissä suhteissa Turun tuomiorovastiin

Tolli-kadun ja Suuren Rantaportin alue kesällä 2008 Olevisten kirkon tornin kattotasanteelta kuvattuna. Vasemmassa alanurkassa Olef Laurenssonin talon kohdalla oleva osin myöhäiskeskiaikainen kiinteistö. Siitä oikealle Johan Grystin ja hänen tyttärensä Gertrudin hallussa ollut kiinteistö sisäpihoineen. Pitkänomainen tontti, sisäpiha ja sen varrella olleet varastorakennukset olivat tyypillisiä keskiajan lopun kauppiastaloille kaikkialla Itämeren alueella. Huomaa varastorakennuksen ullakolta esiin työntyvä nosturi, jonka avulla kauppatavaroita voitiin nostaa varastoon ullakkokerokseen. Kuva: Tapio Salminen.

Paavali Scheeliin. Lapsena 1480- ja 90-luvuilla isänsä taloudessa asunut Gertrud tunsi varmasti lähes seinänaapurissa asuneen Olef Laurenssonin lesken Barbaran.34

Seuraavat tiedot Tallinnassa kuolleista Vantaan ja Helsingin alueelta kotoisin olleista miehistä ovat vasta vuosilta 1550–51 ja liittyvät tuolloiseen korkeaan kuolleisuuteen. Toinen vainajista oli Tallinnassa asunut, Malmilta kotoisin ollut Mattis (Mats) Hendersson (A18), jonka veljet Morthen, Oleff ja Sefferd saivat Porvoon raadilta Neitsyt Marian visitaation jälkeisenä lauantaina (5.7.) 1550 tovorsichten ottaakseen haltuunsa Matsin jäämistön Tallinnassa. Veljeksistä Morten omisti 1540-luvun maakirjojen mukaan Malmilla tilan ja talon, jossa asui 1548 seitsemän täysi-ikäistä henkilöä ja jonka verosta poika Olaff Mortensson vastasi 1556. Huomionarvoista on, että todistus haettiin Porvoon raadilta, jonka edessä sukulaisuussuhteen vannoivat oikeaksi Malmilta kotoisin olleet Bertiil Gulsmedh, Hendrich Skreddare ja Thomas Nilssonn. Heistä ainakin Bertil kultaseppä ja Henrik räätäli ovat todennäköisesti olleet Porvoon valantehneitä porvareita juuri ennen kuin porvoolaiset määrättiin muuttamaan vastaperustettuun Helsinkiin.35

Toukokuun ensimmäisenä päivänä 1551 Helsingin kuninkaankartanon (kirjeessä Helsingborgh, Helsingin linna) vouti Erik Spora vahvisti sinetillään avoimen kirjeen muotoisen tovorsichten siitä, että kirjeen esittäjät, Tallinnassa kuolleen venemiehen (myndricka) Jönss Perssonin (A19) setä Erick i Brendöö ja Jönsin veli Hindrik Persson olivat tämän ainoat perilliset. Asian olivat vakuuttaneet Erik Sporan edessä pitäjässä asuvat hyvät miehet eli rälssimiehet. Kirjeen mukaan

Jöns oli ollut Tallinnassa venemiehenä nimeltä mainitsemattoman leskirouvan palveluksessa. Erik ja Henrik saivat Jönsin jäämistön haltuunsa kolme viikkoa myöhemmin 24.5. Tallinnassa, minkä kaupunginkirjuri merkitsi kirjeen osoitepuolelle. Merkinnän mukaan Jöns oli venemiehen renki (munderckes knecht), ei siis ammattikuntaan kuulunut varsinainen venemies eli ahtaaja. Kenen palveluksessa hän 1540-luvun lopulla oli, on tuntematonta, mutta Brändöstä tai lähiseudulta (Viik, Herttoniemi) kotoisin olleilla Jönsillä, Henrikillä ja heidän sedällään Erikillä oli selvästi suhteita alueen rälssiin. Erik onkin Brändön Erik Philpusson, joka 1555 oli verotalonpoika, mutta omisti rälssimaata Bocksbackassa ja piti Brändössä hallussaan rälssiä.36 Malmin Mats Henderssonin tavoin Jöns oli pitäjän laivureiden, kauppiaiden ja vauraiden maanomistajien piiristä Tallinnaan venemiehen oppiin lähtenyt mies. Kummankin miehen asuinpaikka Tallinnassa on toistaiseksi tuntematon.

LÄHTEET JA VIITTEET

Arkistot Kansallisarkisto, Voudintilit [KA ja volyymin numero]

Tallinnan kaupunginarkisto (Tallinna Linnaarhiiv, TLA). Fond 230., Nimistu 1 (Tallinna Magistraat, Der Revaler Magistrat). Alaviitteessä on ilmoitettu käytetyn kokonaisuuden signum. Käytetyt kokonaisuudet: A.a.14, A.a.35b, A.d.13, BC 5, 12 ja 36A, B.N. 1:II ja Fond 230.1-III.

Painetut lähdejulkaisut ja tietokannat Diplomatarium Fennicum [DF], http:// df.narc.fi/, käytetty 5.5.2021.

John Granlund (toim.), 1983: Peder Månssons Bondakonst jämte parallelltexter utgiven med inledning och kommentar. Almqvist & Wiksell.

Liv-, Est- und Kurländisches Urkundenbuch [LECUB], I:13–14. Bearb. von Madlena Mahling, Klaus Neitmann und Matthias Thumser. Böhlau Verlag, 2018–20.

Das Revaler Burgerbuch 1409–1624 [BB 1409–1624]. Hrsg. v. O. Greiffenhagen. Publikationen aus dem Revaler Stadtarchiv, 6. Revaler Estn. Verlagsgenossenschaft 1932.

Revaler Geleitsbuch-Bruchstücke 1365–1458 [Gbuch 1365–1458]. Hrsg. von Paul Johansen. In: Publikationen aus dem Revaler Stadtarchiv, 4. Revaler Estn. Verlagsgenossenschaft 1929. Das Revaler Pergament-Rentenbuch 1382–1518 [PergRB]. Hrsg. von Artur Plaesterer. Publikationen aus dem Revaler Stadtarchiv, 5. Revaler Estn. Verlagsgenossenschaft 1930.

Situationsplan der Stadt Reval, herausgegeben vom Technischen Bureau des Revaler Stadtamtes, Reval, 1885. Eesti Rahvusarhiiv, Kaardide infosysteem, EAA.854.4.46.

Tiik, 1966–69, Leo, Väljavõtteid Tallinna vanimatest kinnisturaamatutest. TLA, käsikirjoitus.

Kirjallisuus Jorma Ahvenainen 1965: Der Getreidehandel Livlands im Mittelalter. Societas scientiarum Fennica, Commentationes humanarum litterarum, 34:2. Suomen Tiedeseura.

Torsten Derrik, 2000: Das Bruderbuch der Revaler Tafelgilde (1364–1549). Edition Wissenschaft Reihe Geschichte Band, 59. Tectum Verlag.

Nils Friberg 1983: Stockholm i bottniska farvatten. Stockholms bottniska handelsfält under senmedeltiden och Gustav Vasa. Monografier utgivna av Stockholms kommun. Stockholms kommun.

Tuuli Heinonen 2021: The social and material world of medieval and early modern (c. 1200–1650) villages in southern Finland. Archaeologia medii aevi finlandiae, XXVIII. Society of Medieval Arhaeology in Finland.

Paul Johansen & Heinz von zur Mühlen 1973: Deutsch und Undeutsch im mittelalterlichen und frühneuzeitlichen Reval. Ostmitteleuropa in Vergangenheit und Gegenwart, 15. Böhlau Verlag.

Tiina Kala (toim.), 2019: Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv.

Tiina Kala 2019: Rahvastik. Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv.

Tiina Kala & Inna Põltsam-Jürjo 2019: Hoolekanne ja tervishoiu korraldus. Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv, 325–327.

Tiina Kala, Anu Mänd & Erki Russow 2019: Keskaja Tallinna Ajaloo allikad. Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv, 53–57

Gunvor Kerkkonen 1974: Finnland – natürliches nördliches Hinterland Revals durch Jahrhunderte. I. Bog, et al. (toim.), Wirtschaftliche und soziale Strukturen im saekularen Wandel. Festschrift für Wilhelm Abel zum 70. Geburtstag. Schriftenreihe für ländliche Sozialfragen, 70. Schaper, 518–543.

Gunvor Kerkkonen 1949: De nyländska Revalsarven under 1500-talet. Nyländska Studier, 2. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Historiska och Litteraturhistoriska Studier, 24. SLS, 139–164.

Juhan Kreem 2019: Keskaja Tallinna uurimine, Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv, 47–53.

Juhan Kreem & Erki Russow 2019: Linnaruumi kujunemine ja asutuse iseloom. Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv, 85–94

Marko Lamberg 2013: A Finnish Minority Identity within the Merchant Community of Late Medieval Stockholm? Teoksessa: Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen & Tom Pettitt (toim.), Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300–1500. University Press of Southern Danmark, 91–108.

Heinz von zur Mühlen 1970: Drei Revaler Einwohnerlisten aus dem 15. und 16. Jahnhundert. Zeitschrift für Ostforschung, 19 (1970), 699–744.

Kalmer Mäeorg 2017: Wulfarditagune torn. Tallinna linnaarhiiv, blog, 21.3.2017, https://linnaarhiiv. wordpress.com/2017/03/21/wulfarditagune-torn/, käytetty 15.9.2021.

Anu Mänd 2013a: Membership and Social Career in Tallinn Merchants’ Guilds. Teoksessa: Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen & Tom Pettitt (toim). Guilds, Towns and Cultural Transmission in the North, 1300–1500. University Press of Southern Denmark, 229−250.

Anu Mänd 2013b: Kaupmeheproua Gertrud ja tema hauaplaat Risti kirikus. Tuna. Ajalookultuuri ajakiri, 4 (2013), 26−35

Anu Mänd 2019: Usuliset vennaskonnad ja ametialaste ühenduste usuelu. Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv, 300–302.

Margareta Naum 2015: Migration, identity and material culture: Hanseatic translocality in the medieval Baltic Sea. Teoksessa: Lene Melheim et. al. (toim), Comparative perspectives on past colonisation, maritime interaction and cultural integration. Equinox Publishing Ltd., 129–148.

Tapio Salminen 2001: Rosendal, Wulfard (K noin 1411). Suomen Kansallisbiografia, http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/8269/.

Tapio Salminen 2012: Uusmaalaisten Tallinnanperinnöt 1350–1560 – Uusmaalaste Tallinna-pärandused 1350.–1560. aastal. Teoksessa: Erki Russow (toim.), Padise ja Vantaa: Keskiaja sild Padise ja Vantaa vahel – Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä. Padise Vallavalitsus ja Vantaan kaupunki/ historiatoimikunta, 183–258.

Tapio Salminen 2013: Vantaan ja Helsingan pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki.

Tapio Salminen 2016: Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460. Tampere University Press (http://tampub.uta.fi/ handle/10024/98249).

Tapio Salminen 2018: ”Suomalaisuus” ja ”muukalaisuus” kokemuksena keskiajalla. Teoksessa: Marko Lamberg et al. (toim.), Satunnaisesti Suomessa. SKS, 17–36.

Kari Tarkiainen 1990: Finnarnas Historia i Sverige, 1. Suomen Historiallinen Seura.

Riikka Väisänen 2016: Kolme kylää. Vantaan keskiajan ja uuden ajan alun kyläntonttien arkeologiset tutkimukset 2008–2014. Vantaan kaupunginmuseo.

Justyna Wubs-Mrozewicz 2004: Interplay of identities: German settlers in late medieval Stockholm. Scandinavian Journal of History, 29:2, 53–68

Loppuviitteet 1 Heinonen 2021, 205–209; Väisänen 2016, passim; Salminen 2013, 311–346. 2 Salminen 2012, 183–257; Salminen 2013, 354–380. 3 Tallinnan keskiajan historiasta tässä ja seuraavissa kappaleissa ks. Salminen 2013 ja, Salminen 2016 sekä Tiina Kala (toim.) 2019. 4 Tallinnan väkilukua koskevista tutkimuksista ja arvioista Salminen 2016, 52–54, 184–185, 580 ja Kala 2019, 131–140. 5 TLA, A.a.14. f. 26a. 6 John Granlund (toim.), 1983, 20. 7 Salminen 2018, 17–36; WubsMrozewicz 2004, 53–68; Lamberg 2013, 91–108; Naum 2015, 129–148; Tukholman ja Tallinnan takamaa-alueista Friberg 1983 ja Kerkkonen 1974, 518–543. 8 Kerkkonen 1949, 150, 153; Salminen 2012, 185; Johansen & von zur Mühlen 1973, 123–125; Tiina Kala (toim.) 2019, 135–140; Tarkiainen 1990, 25–26, 32–39. 9 Salminen 2012, 193–194, Johansen & von zur Mühlen 1973, 61, Anhang 1: D, E § 30. 10 Tallinnassa käytössä olleista Lyypekin lain koodekseista, Magnus Erikssonin yleisestä maanlaista, lakien editioista sekä tässä ja seuraavissa kappaleissa mainituista lain kohdista tarkemmin Salminen 2012, 192–197 ja Salminen 2103, 354–356. 11 Salminen 2012, 192–197, Salminen 2103, 354–356. 12 Salminen 2012, 192–197, Salminen 2103, 354–356. 13 Salminen 2012, 198–201, Salminen 2103, 356–357. 14 Salminen 2012, 198–201, Salminen 2103, 356–358. 15 Salminen 2012, 198–201, Salminen 2103, 356–358. 16 Uusmaalaisista vainajista laajemmin Salminen 2012, 183–257, Salminen 2013, 354–380. 17 Salminen 2012, 183–257, Salminen 2013, 354–380; Kala & Põltsam-Jürjo 2019, 326; Katovuosia olivat ainakin 1412, 1414–16, 1421, 1433–34, 1437, 1451, 1457, 1476–77, 1482, 1501–2, 1504–6, 1509, 1517, 1524–25, 1528, 1539–42, 1549–51, 1553 ja 1555, Ahvenainen 1965, 210. 18 Salminen 2013, 359–360. 19 Keskiajan (virolaisen periodisaation mukaan vuoteen 1561) Tallinnan tutkimushistoriasta ja lähteistä sekä kaupunginkirjoista laajemmin Kreem 2019, 47–53 ja Kala, Mänd & Russow 2019, 53–57, sekä Salminen 2016,

385–390; Salminen 2016, 91–109; Killoista Mänd 2013a, 229−250. 20 Salminen 2016, 194–201, 385–390 21 Tallinnan topografiasta ja kadunnimistä Kreem & Russow 2019, 85–94; Laajimpia yksittäisten tonttien ja niillä olleiden kiinteistöjen omistushistoriaa koskevia rekonstruktioita on Leo Tiikin kokoama monisataasivuinen koneella kirjoitettu rekisteri, josta on käyttökopio Tallinnan kaupunginarkistossa, Tiik 1966–69. Rekisteri perustuu laajaan lähdemateriaaliin, mutta yksittäisten kiinteistöjen omistushistoriassa on toisinaan virheitä, minkä vuoksi tiedot on aina tarkistettava varsinaisista lähteistä eikä rekisteriä voi käyttää yksinomaisena tiedonlähteenä; Vuosilta 1481 ja 1538 säilyneet asukasluettelot (omistaja tai vuokraaja 1481) ja tonttiveroluettelon (saks. Schoss, 1538) on julkaissut Heinz von zur Mühlen 1970. Myös osa 1300- ja 1400-lukujen säilyneistä tonttiveroluetteloista on editoitu, ks. Salminen 2016, 280–290; Knutin killan arkisto TLA, fond. 190. 22 Mänd 2013a, 232–235; Veljeyksistä Mänd 2019, 300–302. 23 Salminen 2013, Liite 3A. 24 Oleff Magnusson: TLA, BC 36A, 130 (pap. orig.), DF 2508, Salminen 2012, B8, Salminen 2013, Liite 3:A4; Inge [Olafsson]: TLA, BC 36A, 132 (pap. orig.), DF 6651 ja 2509. Salminen 2012, B9, Salminen 2013, Liite 3:A5; Niclis Swrenpæ: TLA, BC 36A, 118 (pap. orig.), DF 6650 ja 2504, Salminen 2012, B7, Salminen 2013, Liite 3:A3; Karman, Johansen & von zur Mühlen 1973, 161. 25 KA 2920:96, 67, 10; KA 2961:15, 34, 5. 26 BB 1409–1624, Oleff Kulpesuen knecht 1411, 2a, Olef Keyser, 8d ja 10b,Olef bekerwerter 1431, 8a; Olef Wiborch 14.12.1431, s. 11, 8a; Oleff Oleues knecht tenetur totum et denarium servitorum 1433, 8e; lutke Oleff dedit 1 gulden 1433, 8e; Oleff Sperling 7.4.1435, 91, Oleff Andersson 15.6.1435, 15, 9b, Oleff Sallenpaine 2.5.1438, 10a. 27 Gbuch 1365–1458, 899, 937. 28 TLA, A.d.13, f. 8r:22 ja 9v:2, mahdollisesti sama Henning Karman molemmissa, A.d.13, f. 21r:8 ja f. 94v:16. Kaikkien mainintojen perusteella samassa kiinteistössä asui useita muita tonttiveroa maksaneita, mikä viittaa vuokrataloon. 29 Olef Laurensson: Salminen 2013, Liite 3:A7; BB 1409–1624, 14b; Testamentin teksti tunnettiin Suomessa pitkään vain Reinhold Hausenin vuonna 1935 julkaisemana Johannes tor Hoven paperille laatimaan luonnokseen perustuvana puutteellisena editiona: DF 6676. Olen julkaisut sekä luonnoksen (TLA230.1.B.N. 1:II, Oleff Laurensson) että varsinaisen pergamenttiasiakirjan (TLA.230.1-III B, 15) tekstit: Salminen 2013, Liite 1:2. Pergamenttiasiakirja on julkaistu editiona myös LECUB I:13, nr. 419. 30 Salminen 2013, liite 3:A7 ja s. 275, 337, 352, 362, 368–369, 375; Johannes Kothusenin ja Laurensin titteli on pappiin tai raatimieheen viittaava herra (here), mutta Kothusen -nimistä raatimiestä ei tunneta Tallinnasta tuolta ajalta. Laurens saattaa olla sama köyhä ja sairaalloinen pappi Laurens (dem armen kranken preser heren Laurens), jolle Tallinnan porvari Bengt Koppesleger antoi testamentissaan 1480 yhden Riian markan, LECUB I:14, 188. 31 Salminen 2013, 355–356. 32 PergRB 1181; Hinrik van dem Broke (Broeke), BB 1406–1624, 19; Hinrik van dem Broke: LECUB I:14, 305 (1481), 516 ja 559 (1482), 879 (1483); Arndt Blome: Derrik 2000, 375 ja BB 1409–1624, 18a. Tiik 1966–69, kiinteistöt nr. 166, 162, 163.TLA, A.a.35b, 105a, 107a. 33 Salminen 2001. 34 Mänd 2013b, 26−35; Tiik 1966–69, kiinteistöt nr. 9 ja 10. 35 TLA.230.1.BC 5, 52; Salminen 2012, B64 ja Salminen 2013, liite 3:A18. 36 TLA.230.1.BC 12, 2; Salminen 2012, B71, Salminen 2013, liite 3: A19, ja s. 285–286, 289.