Jussi Iltanen: Kustaa III:n salaiset sotilaskartoitukset Helsingin pitäjässä – Kuninkaalliset rekognosointikartat kertovat Ruotsin vallan lopun Etelä-Suomesta

Karttojen merkitys puolustuksessa tiedettiin 1700-luvun Ruotsissa. Alexander Roslinin maalauksessa vuodelta 1771 kuningas Kustaa III (oik.) sekä hänen veljensä Kaarle (myöhemmin kuningas Kaarle XIII) ja Fredrik Aadolf tutkivat sotanäyttämökarttaa. Kuninkaan kädessä olevalla harpilla mitattiin etäisyyksiä kartalla. Kuva: Ruotsin kansallismuseo.

Kustaa III:n salaiset sotilaskartoitukset Helsingin pitäjässä

Kuninkaalliset rekognosointikartat kertovat Ruotsin vallan lopun Etelä-Suomesta

JUSSI ILTANEN

Ruotsin suurvalta-aseman heikentyminen ja sodankäynnin kehittyminen johtivat 1700-luvulla yksityiskohtaisiin sotilaskartoituksiin Etelä-Suomessa. Yli 30 vuotta kestäneen kartoituksen aikana valmistettiin yhteensä noin 1 200 suurimittakaavaista, yhtenäisen lehtijaon mukaista maastoja merikarttalehteä sekä kymmeniä pienemmässä mittakaavassa laadittuja yleiskarttoja. Tässä artikkelissa kerrotaan sotilaskartoituksista Helsingin pitäjässä 1770-luvulta 1800-luvulle sekä karttojen välittämästä kuvasta pitäjästä.

SOTILASKARTOITUSTEN TARVE KASVAA Sotilaskartoitusten ja sotilaalliseen käyttöön soveltuvien karttojen merkitys Euroopassa alkoi kasvaa 1700-luvun loppupuolella, kun sodankäynti muuttui aiempaa liikkuvammaksi. Suuret kenttäarmeijat hajautettiin pienempiin yksiköihin, jotka sijoitettiin korkeintaan päivämatkan päähän toisistaan. Uudenlaisen sodankäynnin edellytyksenä olivat toimiva tieverkko ja korkeatasoiset kartat.1

Ruotsin suurvalta-asema Itämeren herrana oli romahtanut 1700-luvun alkupuolella, kun kuningaskunta menetti suuressa Pohjan sodassa

1721 Kaakkois-Suomen, Inkerinmaan, Viron ja Liivinmaan sekä hattujen sodassa 1743 nykyisten Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan alueet Venäjälle. Aluemenetysten jälkeen Ruotsi alkoi vahvistaa itärajansa puolustusta rakentamalla Viaporin (Suomenlinnan), Loviisan ja Svartholman linnoitukset.

Kuningas Kustaa III kaappasi vallan itselleen vuonna 1772, palautti itsevaltiuden ja lähti vahvistamaan sisäisten ristiriitojen heikentämää valtakuntaa. Ruotsia ympäröivät valtiot huomasivat uuden vahvan kuninkaan olevan uhka ja alkoivat kunnostaa rajalinnoituksiaan ja siirtää joukkojaan rajan lähelle. Venäjän vaaran uhatessa Suomen ylipäällikkö Bernt Otto Stackelberg laati kuninkaalle muistion, jonka mukaan Suomen alueelta ei ollut laadittu mitään sotilaallista karttaa. Olemassa olevat kartat eivät olleet riittävän tarkkoja tai eivät sisältäneet kaikkia tarvittavia tietoja.2

KARTOITUSTYÖN ORGANISOIMINEN Stackelbergin laatima selvitys ei johtanut heti toimenpiteisiin sotilaskartoituksen käynnistymiseksi. Stackelberg keskusteli asiasta kuninkaan kanssa myös tämän Suomen-vierailulla kesällä 1775. Lopulta kuningas teki päätöksen kartoituksen aloittamisesta 7. elokuuta 1776. Suomen kartoitus jaettiin alueellisesti kahteen osaan. Eteläisen osaston kartoitettavaksi tuli Etelä-Suomi valtakunnan itärajalta Kymijoelta Helsinkiin ja pohjoiseen Heinolan ja Asikkalan korkeudelle.3

Eteläistä osastoa johtanut linnoituseversti Fredrick Jacob Nordencreutz sai alaisekseen sotalaivaston majuri Carl Nathanael Klerckin sekä luutnantin ja kaksi konduktööriä. Kartoittamisen suorittavien linnoitusupseerien avustajina toimi sotilaspalvelijoita. Osaston piirustuskonttori sijoitettiin Helsinkiin. Vaikka kartoitustöiden johtamisen ja toteuttamisen vastuu oli sotaväellä, tarvittaessa myös siviilimaanmittareiden tuli avustaa heitä.4

Pappisperheeseen Skånessa 1734 syntynyt Klerck oli perehtynyt syvällisimmin kartoitustöihin. Hän oli osallistunut 1750-luvulla Suomen kartoituksen esikuvana olleeseen Pommerin sotilaskartoitukseen ja kirjoittanut 1760-luvulla korkeudenmittausta ja kartoitusta käsittelevän tutkimuksen. Vuonna 1762 Klerck oli komennettu Karlskronaan jäljentämään Suomen saaristoalueen karttoja amiraliteetille, ja vuosina 1762–69 hän organisoi Suomen laivaston luotsikonttorin Viaporiin. Hänet nimitettiin 1775 laivaston majuriksi.5 Klerck ylennettiin kartoitustyön johtoon Nordencreutzin sairastuttua ja erottua tehtävästään vuonna 1779.6

LÄHTEENÄ MAANTIETEELLISET JA GEOMETRISET KARTAT Sotilaskartoitus toteutettiin rekognosoimalla eli olemassa olevaa kartta-aineistoa täydentämällä sotilaallisesti merkittävillä tiedoilla. Aiemmat kiinteistötoimituksiin liittyvät suurimittakaavaiset kartat oli laadittu ensisijaisesti verotuksen tarpeisiin. Kartoilla pääpaino oli maanomistuksessa ja maankäytössä sekä esimerkiksi maan viljavuuden tai muun käyttöarvon kuvaamisessa. Sotilaallisissa kartoissa oleellisia tietoja olivat esimerkiksi maaston kulkukelpoisuus, leiriytymismahdollisuudet sekä tie- ja siltayhteydet. Tiet tuli luokitella niiden käytettävyyden mukaan, ja talot ja myllyt tuli kuvata, jotta niiden käyttömahdollisuudet majoitukseen ja muonitukseen selvisivät kartalta.7

Rekognosointityö aloitettiinkin elokuussa 1776 keräämällä olemassa olleita karttoja ja hankkimalla varusteita. Joulukuussa 1776 annetulla määräyksellä Uudenmaan ja Hämeen läänin siviilimaanmittareiden tuli luovuttaa hallussaan olevat maantieteelliset ja geometriset kartat pyydettäessä sotilaskonttoriin Helsinkiin kopioitaviksi.8

Ensisijaisena lähteenä rekognosointityössä käytettiin pitäjänkarttoja, joita oli laadittu vuodesta 1747 Suomen talouden ja puolustuksen kohentamiseksi. Siviilimaanmittarit laativat pitäjäkohtaiset kartat pääasiassa mittakaavaan 1000 kyynärää desimaalituumalla (1:20 000). Pitäjänkarttoihin liittyi myös seikkaperäinen selitelmä, jossa kuvattiin pitäjän talousmaantieteellisiä olosuhteita. Vaikka kartoitusta ja pitäjänkuvauksia ei toteutettukaan suunnitellussa laajuudessa, pitäjänkarttoja laadittiin useimmista pitäjistä Uudellamaalla. Pitäjänkarttoja kopioitaessa niiden mittakaava yhte-

Rekognosointia varten kopioitiin esimerkiksi kyläkohtaisia isojakokarttoja, jotka yhdistettiin toisiinsa konseptikartaksi. Vasemmassa ylänurkassa ruskealle paperille on piirretty Nurmijärven aluetta ja vasemmassa reunassa osin siniseksi väritettyä Espoota. Oikeassa alareunassa osin siniseksi väritetty osa on Keimolan kylää ja kokonaisuudessaan mustalla piirretty alue on Riipilän kylää nykyisen Vestran ja Luhtaanmäen alueella. Kun karttoja ei ole saatu istumaan toisiinsa nähden, Riipilän kartan alue on jouduttu leikkaamaan halki ja sijoittamaan osittain vähän sivuun. Kartta: Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto, Kansallisarkisto.

näistettiin ja naapuripitäjien kartat yhdistettiin rekognosoinnin pohjakartaksi.9

Pitäjänkarttoja täydennettiin siviilimaanmittareiden suorittamilla runkolinjamittauksilla, vesistökartoituksilla ja merkittävien paikkakuntien välisten teiden kartoituksilla. Lähtöaineistona jouduttiin käyttämään myös isojakokarttoja. Vuonna 1757 Suomessa käynnistyneellä isojaolla pyrittiin yhdistämään talojen hajallaan sijainneet maat yhtenäiseksi siten, että talot saattoivat viljellä peltojaan itsenäisesti, kun sama pelto ei enää jakautunut usean talon sarkoihin. Isojaon toteutuksessa kylän maista laadittiin kartat peltoalueilta mittakaavassa 1:4 000 ja metsäalueilta 1:8 000.10

Isojakokarttoja lähteenä käytettäessä karttojen pienentäminen ja yhdistäminen suuremmiksi lehdiksi lisäsi kuitenkin työmäärää ja aiheutti työhön virheitä. Kartoissa olleiden epätarkkuuksien tai karttalehtien kutistumisen takia kahden naapurikylän rajat saattoivat mennä karttoja yhdistettäessä lomittain.11

Helsingin pitäjästä vuonna 1749 valmistunut maanmittari Fr. J. Fonseenin laatima pitäjänkartta lienee ollut tärkeä rekognosoinnin lähde. Helsingin pitäjässä asunut Fonseen laati useimpien Itä- ja Keski-Uudenmaan pitäjien kartat, mutta vain Espoon ja Helsingin pitäjien alueelta oli laadittu myös yksityiskohtainen pitäjänkuvaus.12

Pitäjänkartat olivat rekognosointikarttojen tärkein lähdeaineisto. Helsingin pitäjän kartta valmistui 1749. Karttaotteessa Vantaankosken ympäristöstä näkyy itä-länsisuuntainen Suuri Rantatie ja pohjois-eteläsuuntainen Vantaanjoki. Kartta: Ruotsin valtionarkisto.

Vertailemalla Fonseenin pitäjänkarttaa ja rekognosointikarttoja voi kuitenkin huomata, että pitäjänkartan tietosisältö on huomattavasti yleistetympi kuin rekognosointikarttojen. Pitäjänkartalla useat tiet on kuvattu yleispiirteisemmin ja talot vain oikeassa järjestyksessä toisiinsa nähden. Maastosta on kuvattu lähinnä pellot ja niityt, nekin osin summittaisesti.

Pitäjänkarttaa onkin jouduttu täydentämään huomattavasti muilla kartta-aineistoilla Helsingin pitäjässä. Isojako oli käynnistynyt pitäjän alueella Tikkurilassa syksyllä 1757, ja rekognosoinnin aloitukseen mennessä useissa pitäjän kylissä oli suoritettu isojako. Näin ollen suuresta osasta pitäjää oli käytettävissä myös isojakokarttoja.13

Rekognosointikartassa on kuvattu myös esimerkiksi Kuninkaanmäen Brudbrinkenissä Suuren Rantatien 1770-luvulla rakennettu uusi linjaus, jota ei vielä pitäjänkartassa näy. Viereinen Kuusijärvi on pitäjänkartassa kuvattu melko epämääräisesti, mutta rekognosointikartassa sen sijainti ja muoto ovat todenmukaiset. Todennäköisesti rekognosointikartan lähteinä onkin Kuninkaanmäessä käytetty vuonna 1777 laadittua mittausta uudesta tielinjasta ja Rekolan kylän vuosien 1768–69 isojakokarttaa.14

REKOGNOSOINTIKARTOITUS MAASTOSSA JA PIIRUSTUSPÖYDÄLLÄ Esikuvana rekognosointikarttojen laadinnassa käytettiin vuosina 1761–62 Pohjois-Saksasta Pommerin alueelta laadittua kartastoa. Pommerin kartan tapaan Suomen alueellakin kartta tuli laatia yhtenäisellä mittakaavalla säännöllisen lehtijaon mukaisesti, jotta karttojen yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi onnistuu vaivattomasti.

Rekognoisointikartan keskeneräisellä karttalehdellä näkyvät kartan pohjatiedot, mutta nimistö puuttuu. Verrattaessa pitäjänkarttaa ja rekognosointikarttaa voi huomata maastotietojen lisäämisen rekognosointikartalle. Myös teiden linjauksia ja talojen sijaintia on täsmennetty merkittävästi, joten on oletettavaa, että pitäjänkartan rinnalla lähteenä on käytetty isojakokarttoja. Kartta: Ruotsin sota-arkisto.

Karttoja yhdistämällä voitiin laatia myös pienemmässä mittakaavassa piirrettäviä yleiskarttoja.15

Yksi tärkeimmistä teemoista kartoilla oli maanpinnan muotojen eli topografian kuvaaminen. Nykypäivän maastokartoissa topografia esitetään korkeuskäyrillä, jotka kuvaavat maanpinnan korkeutta merenpinnasta käyrän kohdalla. Korkeuskäyräkuvaus oli kehitetty 1700-luvun Ranskassa, mutta sen käyttäminen kartoilla edellytti lukemattomien pisteiden korkeuden tietämistä, ja kuvaus yleistyi käyttöön vasta 1800-luvun loppupuolella. Rekognosointikartoissa korkeussuhteiden kuvaamisessa käytettiin sen sijaan aikakaudelle tyypillisiä viettoviivoja ja varjostuksia.

Viettoviivat olivat rinteen viettosuuntaan piirrettyjä viivoja, joilla kuvattiin kartalla yleensä loivasti viettäviä rinteitä. Jyrkemmissä mäissä maaston muodot esitettiin rinnevarjostuksella, jossa alas ja oikealle laskeutuva rinne varjostettiin. Tällöin kartalle tuli kolmiulotteinen vaikutelma, jossa kartta on ikään kuin valaistu vasemmalta ylhäältä, lukulampun tavallisesta suunnasta kirjoituspöydällä. Viettoviivat ja rinnevarjostukset voitiin laatia kartoille ilman korkeusmittauksia, maastossa tehtyjen silmämääräisten havaintojen perusteella.

Kartat piti tehdä niin tarkoiksi, ettei yksikään sotilaallisesti merkittävä maastonkohta jää pois. Sotapäällikön tuli voida niiden avulla suunnitella hyökkäys- ja puolustustoimet tuntematta maastoa. Kartoilla tuli kuvata vesistöt ja arvioida niiden merkitys hyökkäyksen ja puolustuksen kannalta. Sekä kesä- että talvitiet piti esittää, ja kartoilta tuli käydä selville, millaiset vaunut, joukot tai osastot voivat teitä kulkea.16

Pantografia käytettiin 1600-luvulta saakka karttojen kopioimiseen ja pienentämiseen. Pantografin toista terää liikutettiin kopioitavalla kartalla ja toinen terä piirsi kopiota kartasta. Kuva: Claude Langlois 1744, Wikimedia Commons.

Koska kartoitustyö oli olemassa olevien karttojen täydentämistä, työ eteni nopeasti. Yleensä karttojen täydentäminen voitiin tehdä kartoittajan omien silmämääräisten havaintojen perusteella ja vain harvoissa tapauksissa tehtiin täydentäviä mittauksia maastossa. Kaikkea täydennettävää ei tarkastettu paikan päällä, vaan vähemmän tärkeät kohteet kartoitettiin haastattelujen avulla. Myös nimistön täydentämisessä käytettiin paikallisen väestön apua. Jos pohjakartassa havaittiin virheitä, saatettiin paikan päällä suorittaa myös mittauksia. Rekognosoija sai mittauksissa apua siviilimaanmittareilta tai paikallisilta maanviljelijöiltä.17

Kartoittaja kiersi kesäaikaan tekemässä maastokartoitusta asettumalla asumaan kylään, jonka ympäristössä työtä kulloinkin teki. Työpäivä alkoi aamulla kello 7–8 aikaan, jolloin kartoittaja lähti ratsain paikallisen tiennäyttäjän kanssa tutkimaan maastoa. Maastosta palattiin majapaikkaan klo 16–17 aikaan päivälliselle, jonka mukana kulkenut palvelija oli tehnyt valmiiksi. Päivällisen ja kahvin jälkeen työtä jatkettiin piirtämällä päivän merkinnät puhtaaksi tussilla konseptikartalle. Illalla jäi vielä vapaa-aikaa, jolloin kartoittaja saattoi käydä kävelyllä, lukea kirjoja tai nauttia teetä ennen painumista yöpuulle. Mukana matkassa kulki matkatavararattaissa keittiövälineet, vaatteet, oma vuode ja henkilökohtaisia tavaroita kuten kirjoja.18

Kenttätöiden jälkeen laadittiin konseptikartta, jossa maaston 1 000 kyynärää vastasi kartan desimaalituumaa (1:20 000). Karttalehtien koko johdettiin piirustuspaperin mitoista: kartat laadittiin Imperial-arkille, jonka korkeus oli 17 desimaalituumaa (50,5 cm) ja leveys 24 desimaalituumaa (71 cm). Puhtaaksi kartta piirrettiin puolet pienempään mittakaavaan, jolloin 2 000 kyynärää vastasi kartan desimaalituumaa (1:40 000). Kartat pienennettiin ruutumenetelmällä tai pantografia käyttäen. Ruutumenetelmässä piirtäjä laati alkuperäiselle kartalle ruudukon ja kopioi kartan ruutu kerrallaan pienempään ruudukkoon. Valmiit karttalehdet leikattiin neljään osaan ja liimattiin pellavakankaalle usean karttalehden kokonaisuuksiksi.19

Kartat piirrettiin puhtaaksi kimröökistä (noesta) ja sellakasta sekoitetulla tussilla, sulkaa tai teräksestä valmistettua terää käyttäen lumppupohjaiselle paperille. Karttapiirros väritettiin vesivärein, jotka piirtäjä valmisti tussin tavoin itse.20

KARTOITUKSEN ETENEMINEN HELSINGIN PITÄJÄSSÄ Maastokartoitukset aloitettiin jo ensimmäisenä syksynä 1776, kun Klerck ja adjutantti Odert Albrecht Gripenberg kartoittivat Helsingin lähiympäristöä. Alueesta laadittiin mittakaavassa 1 000 kyynärää desimaalituumalla (1:20 000) kartta, jossa oli kuvattu Helsingin niemi Pikku-Huopalahteen, Huopalahdenjärvelle (nyk. Ilmalan ratapiha) ja Vanhaankaupunkiin saakka.21

Oik. Helsingin kaupungin lähiympäristön kartta valmistui koko maan ensimmäisenä rekognosointikarttana 1776. Kartan vasemmassa reunassa näkyy Pikku-Huopalahti (Lillhoplax), oikealla Vanhakaupunki (Gamelstaden), Mustikkamaa (Blåbärslandet) ja Suomenlinna (Sweaborg). Helsingin rakennettu alue sijoittuu nykyisen Kruununhaan eteläosaan. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Rekognosointikartta Helsingin pitäjän itäosasta valmistui 1780. Karttaote on kartan todenmukaisessa mittakaavassa 1:40 000 (1 cm kartalla = 400 m maastossa). Karttaotteen läpi kulkee Keravanjoki, jonka varrella ovat Tikkurilan (Deckursby; nykyisen Viertolan kohdalla), Kuninkaalan (Fastböle) ja Rekolan (Hanaböle) kyläkeskukset. Pohjois-eteläsuuntaiselta Porvoontieltä (nyk. Vanha Porvoontie) erkanee Hakkilasta Kirkonkylään johtava tie (nyk. Tikkurilantie). Kartassa oikealla alhaalla näkyy Hakunilan kartano (Håkansböle), oikealla Porvoontien lähellä Kuusijärvi ja Hakkilasta (Haxböle) luoteeseen Hiekkaharjun harjanne. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Keväällä 1777 alkoi varsinainen rekognosointikartoitus säännöllisen lehtijaon mukaisesti. Kartoitustyöt aloitettiin valtakunnan itärajalta Loviisan ja Iitin väliltä, josta edettiin länteen, kohti Helsinkiä. Vuonna 1780 kartoitustyö eteni jo Helsinkiin saakka, jolloin valmistuivat karttalehdet Helsingin pitäjän itäisestä osasta, linjan Katajanokka–Vanhakaupunki–Pakila–Veromiehenkylä–Ruotsinkylä itäpuolelta.22

Saman vuoden aikana saatiin päätökseen alun perin asetettu tavoite kartoitettavaksi alueeksi. Sotilasylipäällikkö Fredrick Posse ylisti karttoja luotettaviksi ja hyvin piirretyiksi, ja Klerck korotettiin ansioistaan aatelissäätyyn nimellä af Klercker. Tämän jälkeen rekognosointia päätettiin jatkaa Helsingistä länteen, aina länsirannikolle saakka. Helsingin pitäjässä kartoitusta jatkettiin 1782, jolloin valmistuivat pitäjän länsiosan karttalehdet. Vuosikymmenen lopulla Kustaa III:n sodan aikana Ruotsin joukkojen hyökättyä Venäjälle kartoitusta tehtiin myös valloitetulla alueella Kymijoen itäpuolella.23

HELSINGIN PITÄJÄ REKOGNOSOINTIKARTOILLA Topografiset rekognosointikartat kertovat paljon yksityiskohtaista tietoa Helsingin pitäjästä 1700-luvun loppupuolella. Pitäjän alueelta laadittuja karttoja täydentää kartoitustöiden yhteydessä kirjoitettu sotilasmaantieteellinen kuvaus pitäjän alueesta ja siellä sijaitsevista merkittävistä kohteista. Helsingin pitäjän yleiskuvauksen lisäksi kuvaukset on laadittu Helsingin kaupungista, Viaporin linnoituksesta (Suomenlinnasta) ja Vanhastakaupungista.24

Helsingin pitäjä, Uudenmaan ja Hämeen läänissä, Porvoon kihlakunnassa, Turun hovioikeuden, Kymenkartanon laamannikunnan, Porvoon ja Kymenkartanon tuomiokunnan alainen, käräjäpaikka on yhdessä Nurmijärven ja Tuusulan pitäjän osan kanssa Helsingin pitäjän kirkonkylässä. --- Saaristoa lähellä oleva eteläosa on kallioista ja kivistä, mutta pohjoisosa tasaista hedelmällistä maaperää ja siinä on paljon niittymaata.

Helsingin pitäjän väkiluku oli kasvanut merkittävästi 1700-luvulla Viaporin merilinnoituksen rakentamisen aikaan. Kun pitäjässä asui vuosisadan puolivälissä noin 2 300 henkeä, oli väkiluku kohonnut vajaassa 30 vuodessa 4 500 henkeen. Vaikka Kirkonkylä kirkkoineen ja käräjöineen oli pitäjän keskus, asukasluvultaan suurimmat kylät sijaitsivat hajallaan eri puolella pitäjää. Noin 200–300 asukkaan kylät Hämeenkylä, Riipilä, Tikkurila ja Seutula sijaitsivat laajojen peltojen keskellä. Yli sadan asukkaan kyliä olivat myös Herttoniemi, Sotunki, Malmi, Tapaninkylä, Kaarela ja Vuosaari.25

Vuonna 1780 valmistuneilla pitäjän itäosien karttalehdillä on merkitty ’gård’ tai ’säteri’ Viikin latokartanoon (Wiks Ladugård) sekä Kumpulan (Gumtäckt), Pukinmäen (Boxbacka), Stensbölen, Degerön, Herttoniemen (Härtonäs), Puotilan (Botby) ja Wästerkullan kartanoihin ja ’rusth.’ Kulosaaren (Brändö), Krogsin, Borgensin, Rastilan (Rastböle) ja Nordsjön kartanoihin. Pelkällä nimellä on merkitty lisäksi Haltialan (Tomtbacka), Hakunilan (Håkansböle) ja Tuomarinkylän (Domarby) kartanot. Pari vuotta myöhemmin valmistuneissa pitäjän länsiosien karttalehdillä kartanot on merkitty yleensä vain nimin: Linna, Knapbacka, Hämeenkylä (Tavastby), Tali ja Munkkiniemi (Munksnäs). Malminkartanossa on merkintä ’boställe’.

Muita rekognosointikartoille merkittyjä kohteita olivat torppien lisäksi muutamat teollisuuslaitokset, kuten sahat Vanhassakaupungissa ja Pitäjänmäellä, tiilitehtaat Munkkiniemessä, Viikissä ja Sörnäisissä ja lasitehdas Myraksessa sekä kestikievarit ja krouvit Hakkilassa Satomäen kohdalla ja Honkanummella, Myraksessa, Ruskeasannassa ja Sörnäisissä.

Helsingin kaupunki --- sijaitsee saariston niemellä, jota kolmelta puolen saartaa vesi, on hyvä satama, selkeä väylä merelle. Täällä pidetään markkinat 25. tammikuuta, 23. maaliskuuta ja 29. syyskuuta.

Helsingin kaupunki oli kasvanut pitäjän merkittävimmäksi asutuskeskukseksi Viaporin merilinnoituksen rakentamisen ansiosta. Kaupungissa asui 1770-luvulla noin 2 500 henkeä, ja yhdessä Viaporin kanssa kaupunki muodosti Turun jälkeen suurimman asutuskeskuksen Suomessa.26

Vanhakaupunki sijaitsee puoli peninkulmaa Helsingin kaupungista, siellä Vantaa muodostaa saaren ja vuolaat kosket, itäinen haara on kapea ja matala, siinä on saha, läntinen on leveä ja syöksyy korkeana putouksena mereen, siinä on kivinen jauhomylly, jossa on seitsemän paria kiviä. --- Helsingin kaupungin jäännöksiä näkyy vielä sillä paikalla, jossa se sijaitsi ennen kuin muutto tapahtui.

Vaikka Vanhakaupunki oli menettänyt merkityksensä kaupunkina Helsingin siirryttyä nykyisen Senaatintorin ympärille 1640-luvulla, oli kaupungin vanha sijaintipaikka strategisesti tärkeä joenylityspaikka idästä ja pohjoisesta kaupunkiin saavuttaessa ja keskeinen mylly- ja sahapaikka.

Viaporin linnoitus, Uudenmaan ja Hämeen läänissä Helsingin pitäjässä, ¼ peninkulmaa Helsingin kaupungista. Perustettu saarille ja meren puolelta sulkee sisäänsä reitin, joka on kyllin suuri koko Ruotsin laivastolle.

Viaporin merilinnoitus oli luonnollisesti merkittävin sotilaskohde Helsingin seudulla. Linnoitustöiden alkaminen Viaporissa 1740-luvulla toi mukanaan työpaikkoja niin itse linnoitukseen kuin muuallekin Helsingin seudulle. Esimerkiksi lukuisat sahat ja tiilitehtaat työllistivät pitäjäläisiä, ja Viaporiin tiiliä valmistaneista 25 tiilitehtaasta viisi sijaitsi pitäjässä. Itse linnoituksessa asui 1770-luvulla yli tuhat henkeä.27 Helsingistä johtaa maantie Turun kaupunkiin 22 ½ peninkulmaa, Porvooseen 5 ½ peninkulmaa ja Hämeenlinnaan 12 peninkulmaa. --- Rantatie ylittää Vantaanjoen tällä paikalla [Vanhassakaupungissa] mainitun saaren poikki kahta siltaa pitkin. Saarta ja läntistä siltaa voidaan tulittaa korkealta kalliolta, joka on joen länsipuolella.

Pitäjän halki kulkivat Helsingistä lähtevät Porvoon maantie Vanhankaupungin, Viikin ja Hakkilan kautta kohti Sipoon kirkkoa ja Turun maantie Huopalahden ja Leppävaaran kautta kohti Espoon kirkkoa. Näiden maanteiden välillä, osana keskiaikaista Turun–Viipurin Suurta Rantatietä kulki Espoon Bembölestä Myllymäen, Kirkonkylän ja Tikkurilan kautta Hakkilaan vähäisempi maantie. Porvoon maantieltä haarautui Malmilla Hämeentie, joka kulki Kirkonkylän kautta kohti Hyrylää, ja Turun maantieltä Pitäjänmäellä vähäisempi Nurmijärventie, joka kulki Myllymäen kautta kohti Klaukkalaa.

Vantaan- ja Keravanjoet sekä saaristoalueet sisämaahan työntyvine lahtineen rajoittivat tieyhteyksien syntymistä. Vantaanjoen yli kulki maantieyhteys ainoastaan Vanhassakaupungissa ja Myllymäessä, pohjoisessa seuraava joen ylittänyt maantie kulki Tuusulasta Nurmijärvelle Palojoella. Keravanjoen yli maantie kulki Siltamäessä ja Hakkilassa, ja seuraava silta pohjoisessa sijaitsi Yli-Keravalla. Niemellä sijaitsevasta Helsingin kaupungista itään joutui kiertämään Vanhankaupunginlahden ympäri Viikistä, länteen Laajalahden ympäri Leppävaarasta. Vain kantavan jään aikana lahtien yli kulkivat talvitiet, jotka lyhensivät matkaa Espoon ja Helsingin pitäjien rannikkokyliin.

Ennen kuin kaupunki siirrettiin nykyiselle paikalleen, täältä [Vanhastakaupungista] kulki Vähä-Huopalahteen maantie, jota asukkaat yhä kutsuvat vanhaksi postitieksi.

Rekognosointikartta Helsingin pitäjän länsiosasta valmistui 1782. Karttaote on kartan todenmukaisessa mittakaavassa 1:40 000 (1 cm kartalla = 400 m maastossa). Karttaotteen oikeassa reunassa kulkee Vantaanjoki, jonka varrella ovat Martinkylä (Mårtensby), Voutila (Brutuby), Viinikkala (Winnikby), Myllymäki (Qvarnbacka), Piispankylä (Biskopsböle), Lapinkylä (Lappböle), Seutula (Södskog) ja Keimola (Keinby). Itälänsisuunnassa kulkee Suuri Rantatie Hämeenkylään (Tavastby), pohjois-eteläsuunnassa pienempi Nurmijärven maantie. Karttaotteen alareunassa näkyy Lammaslampi. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Vantaankoski oli strategisesti merkittävä paikka, jossa sijaitsi yksi harvoista itä–länsisuuntaisista reiteistä, Suuri Rantatie (A) Vantaanjoen (V) yli. Lisäksi ylityspaikka sijaitsi mäkisessä maastossa. Karttaan liittyvässä selitteessä kuvaillaan Myllymäenkoskea (E) vuolaaksi koskeksi, jonka partaalla on kolme myllyä. Kosken itärannalla on korkea kallio (G), joka kohoaa korkeammalle kuin Myllymäen kylämäki (H) länsirannalla. Myllymäenkosken alapuolella on pienempi Mustakoski (F). Sen eteläpuolella on metsäinen mäki (O), josta pystyy tulittamaan joen yli nykyistä viilatehtaan niemeä (I) ja Kuninkaantietä (A). Joen alajuoksulla Martinkylän loivasti viettävät niityt (N) kohoavat matalalle mäelle (K), josta voi tulittaa joen yli Viinikkalan laakeita niittyjä ja peltoja (Q) ja jonka taakse jää suojaan notkelma (L). Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Nykyisen Malmin hautausmaan kohdalla sijaitsi tasainen mäntynummi, joka soveltui hyvin harjoituskentäksi (A). Varsinaisen harjoituskentän alueen ympärillä oli tarvittaessa harjoituksiin soveltuvaa tasaista maata (B). Kartan alareunassa on Viikin latokartano, jonka peltojen (G) ohi maantie Helsingistä tuli Malmille. Harjoituskentän kohdalla tie haarautui Malmin kylän kautta Hämeenlinnaan ja idemmäs Porvooseen. Tien haaraan jäi torppa (C) peltoineen. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Se oli enimmäkseen kasvanut umpeen, kun venäläiset viimeisimmän Suomen sodan aikana [hattujen sota 1741–43] raivasivat ja saattoivat sen uudelleen kuntoon sekä marssivat Vähä-Huopalahteen ja siten saartoivat Ruotsin armeijan ja pakottivat lopulta antautumaan.

Maanteitä pienemmistä kyläteistä useimmat yhdistivät eri puolilla pitäjää olevia kyliä lähimmälle maantielle kohti Kirkonkylää. Merkittävimpiä olivat esimerkiksi Seutulasta Ruskeasantaan, Östersundomista Hakunilan kautta Hakkilaan sekä Laajasalosta Herttoniemen kautta Viikkiin johtaneet kylätiet. Muutamat kylätiet palvelivat etenkin kaupunkiin suuntautuneita yhteyksiä, kuten Hämeenkylästä Konalaan vienyt kylätie. Muutamiin syrjäisiin kyliin kulki niin pieniä polkuja, ettei niitä luokiteltu rekognosointikartoilla teiksi. Nykyisen Vantaan alueella laajoja tiettömiä alueita olivat mm. Rekolan–Korson ja Veromiehenkylän–Viinikkalan seudut sekä nykyisinkin tiestöltään harvat Petikon–Keimolan seutu ja Sipoonkorpi.

ERILLISKARTTOJA MERKITTÄVISTÄ KOHTEISTA, TIEKARTTOJA YLEISKUVAN LUOMISEKSI Säännölliseen lehtijakoon laaditun topografisen kartan lisäksi rekognosointikartoituksessa valmistettiin noin sata suurimittakaavaista erilliskarttaa. Kartat kuvaavat yleensä strategisesti merkittäviä paikkoja tai sotaväen harjoituskenttiä. Karttojen kuvaustapa poikkeaa usein muista karttalehdistä. Esimerkiksi Helsingin pitäjän alueen erilliskartat ovat harmaan sävyisiä, ja harjoituskentiksi soveltuvat alueet kuvattiin ruskealla.28

Karttoihin on merkitty kirjaimin runsaasti maastokohteita, joista on laadittu erillinen selite. Selitteessä kuvaillaan kohteiden korkeussuhteita ympäristöönsä ja kulkukelpoisuutta. Niiden avulla pystyi suunnittelemaan taistelu- ja puolustusasemia sekä hyökkäys- ja perääntymisreittejä.

Suuri osa erilliskartoista laadittiin valtakunnan itärajan molemmin puolin sijainneista kohteista, mutta myös esimerkiksi Helsingin pitäjän alueelta ainakin kuudesta kohteesta. Useimpiin Helsingin pitäjän alueen erilliskarttoihin ei ole kirjattu valmistumisajankohtia, mutta karttalehtiä on valmistettu ainakin vuosina 1779 ja 1782, samoihin aikoihin, kun Helsingin seudulta valmistettiin lehtijaon mukaisia karttalehtiä.

Erilliskarttoja laadittiin sotaväen harjoituskentiksi soveltuvista tasaisista hiekkanummista nykyisten Malmin ja Honkanummen hautausmaiden ympäristöistä ja Kuninkaallisen tykistön harjoituspaikasta Kampista. Malmilla ja Kampissa oli ollut ruotsalaisten joukkojen leiripaikat hattujen sodan aikana 1742. Vantaankosken ympäristö oli puolestaan strategisesti merkittävä joenylityspaikka. Hevossalmi Laajasalon ja Santahaminan välissä oli taas suojaisa laivaväylä idästä Kruunuvuorenselälle, Suomenlinnan ja Helsingin kaupungin edustalle, ja Isosaari ja Kuivasaari maamerkkejä Viaporin edustalla.29

Suurimittakaavaisten karttojen lisäksi rekognosointikartoituksen yhteydessä valmistettiin

Oik. Malmin tapaan myös Hakkilassa, nykyisen Honkanummen hautausmaan paikalla sijaitsi harjoituskentäksi (A) soveltuva mäntynummi. Pohjoiseteläsuuntaisen Vanhan Porvoontien toiselle puolelle jäi niin ikään laaja, melko tasainen harjoituksiin soveltuva maa (C), jonka paikalla on nykyisin Keskon varastoja ja Hakkilan entinen sorakuoppa. Porvoontien varrella on Hakkilan kestikievari, jonka kohdalta haarautuu kylätie itään, Murharinteen kautta Hakunilaan, ja Suuri Rantatie länteen, jyrkkärantaisen Hakkilan siltapaikan (F) kautta Helsingin pitäjän kirkonkylään. Kartassa näkyy myös Suuren Rantatien vanha pohjoisempi linjaus, jonka paikalla on nykyisin sorakuoppa. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Topografisten karttojen pohjalta laadittiin 1780-luvun lopulla yleistetty tiekartta mittakaavassa 1:160 000. Karttaotteessa Helsingin pitäjän kohdalta näkyvät maantiet Helsingistä Turun, Hämeenlinnan ja Porvoon suuntiin sekä Suuri Rantatie Hakkilasta Kirkonkylän kautta Espooseen ja useita pienempiä teitä. Vantaan- ja Keravanjoen lisäksi kartalla on kuvattu lukuisia pieniä puroja. Kylät on merkitty nimin ja kyläkeskusten ulkopuolella sijaitsevat torpat T-kirjaimella. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Merikartat ulottuivat paikoin pitkälle sisämaahan. Karttojen maastokuvaus perustui topografisiin karttoihin, mutta merikartat olivat topografikarttoja suuremmassa mittakaavassa 1:20 000 (1 cm kartalla = 200 m maastossa). Karttaotteessa Helsingin pitäjän kirkonkylä on vasemmalla ja Tikkurilan kyläkeskus nykyisessä Viertolassa keskellä. Kartan poikki kulkee Keravanjoki ja sen suuntainen Suuri Rantatie (nyk. Kuriiritie ja Tikkurilantie). Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Etelä-Suomen kattava tiekartasto mittakaavassa 8 000 kyynärää desimaalituumalle (1:160 000). Karttalehtiin ei ole kirjattu valmistusajankohtaa, mutta ne lienevät peräisin vuosilta 1788–89. Tiekarttojen tehtävänä oli luoda kuninkaalle ja sodanjohdolle yleiskuva Suomen alueesta. Karttojen avulla pystyi nopeasti hahmottamaan sotajoukkojen siirto- ja huoltosuunnitelmia.30

Tiekartoilla on kuvattu vesistöt, tiet, kaupungit, kirkot ja kylät sekä merkittävimmät yksittäiset asumukset kartanoista torppiin. Osalla karttalehdistä on kuvattu myös pitäjien rajat. Lisäksi kartoille on merkitty tekstein yksittäisiä erityiskohteita, Helsingin pitäjän lähiympäristössä mm. krouvit Hakkilassa, Hämeenkylässä ja Maantiekylässä, lasitehdas Myraksessa, myllyt Östersundomissa ja Tikkurilassa sekä useita kartanoita ja torppia.31

REKOGNOSOINTI SIIRTYY MAALTA MERELLE Ruotsin merialueiden kartoitusta olivat hoitaneet perinteisesti rannikon luotsipiirit. Työ ei ollut systemaattista vaan keskittyi tärkeiksi katsotuille alueille. Viaporin merilinnoitukseen sijoitetun rannikkolaivaston rakentaminen oli alkanut 1756, mutta voidakseen toimia täysipainoisesti matalassa, karikkoisessa ja sokkeloisessa saaristossa se olisi tarvinnut tuekseen erittäin tarkan merikartan.32

Merikartoista laadittiin myös pienennökset samaan mittakaavaan 1:40 000 kuin topografiset kartat. Karttaotteessa näkyvät Vanhankaupunginselkä (Gammetstadsfjärden), Kulosaari (Brändö H.) sekä oikealla Herttoniemeä ja alhaalla Laajasaloa. Ruovikkoalueet on kuvattu sinisellä, avoin vesialue valkoisella. Matalien vesien syvyysluvut on merkitty jalkoina punaisin luvuin, syvien vesien syleinä mustin luvuin. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Systemaattiset kartoitusmittaukset rannikkolaivaston tarpeisiin aloitettiin merialueilla 1785 väylämittauksilla ja sopivien maihinnousupaikkojen tutkimisella. Rannikkolaivaston menestys Kustaa III:n sodassa Ruotsinsalmen meritaistelussa 1790 vauhditti merirekognosointia. Seuraavana vuonna merikartoitus siirtyi luotseilta af Klerckerin alaisuuteen, mutta karttojen puhtaaksi piirtämistä Helsingin piirustuskonttorissa johti luotsilaitoksen luutnantti Gustaf Brodd.33

Merirekognosoinnin ensimmäisinä vuosina kesällä 1792 kartoitettiin Helsingin edustan merialue Viaporin merilinnoituksen ympäristöstä. Kartta laadittiin poikkeuksellisen suuressa mittakaavassa 500 kyynärää desimaalituumalle (1:10 000), ja se ulottui Vanhankaupunginselältä Hel-

singin ulkosaarille saakka, lännessä Helsinginniemelle, idässä Laajasaloon. Kartoituksesta vastasi C. N. af Klerckerin nuorempi veli Gustaf Fredrick Klerck.34

Varsinaiset merialueiden rekognosointikartoitukset alkoivat 1793. C. N. af Klercker korosti rekognosointiraportissaan 1794 rannikkokartoituksen tarvetta Ruotsin itärajalta Saaristomerelle Utöhön saakka. Raportin pohjalta valtionpäämieheksi kohonnut Kustaa IV Aadolf määräsi 13. lokakuuta 1794 resurssien keskittämisen merikartoitukseen, jolloin maa-alueiden rekognosointi jatkettaisiin loppuun vasta merikartoituksen valmistuttua.35

Rannikkokartat laadittiin topografista karttaa suuremmassa mittakaavassa 1 000 kyynärää desimaalituumalle (1:20 000). Syvyysmittaukset lienevät tehty talvella jäältä, jolloin mittauspisteiden sijainti pysyi tarkkana, eikä merenpinnan korkeuden vaihtelut vaikuttaneet mittaustuloksiin kuten kesällä. Matalilla vesialueilla syvyysluvut merkittiin jalkoina (0,297 m) punaisin numeroin, muualla syleinä (1,78 m) mustin numeroin. Maa-alueet kuvattiin samaan tapaan kuin aiemmin valmistetuissa topografisissa kartoissa, ja tiedot kopioitiin merikartoille topografisilta kartoilta.36

Vuoteen 1796 mennessä kartat oli valmistettu itärajalta Porkkalaan saakka. Karttalehdet ulottuivat paikoin melko pitkälle myös sisämaahan. Helsingin pitäjän itäosa näkyi kartoilla kokonaisuudessaan, ja kartan pohjoisreuna kulki Korson tienoilla. Pitäjän länsiosassa kartta kuitenkin jatkui vain vähän sisämaahan Konalan–Maunulan korkeudelle saakka.37

Suurimittakaavaisen merikartan jälkeen laadittiin itärajalta Helsinkiin saakka yleistetympi merikartta samaan mittakaavaan 1:40 000 kuin topografiset kartat. Vuonna 1805 valmistuneen kartan laativat C. N. af Klercker ja luutnantti Brodd.38

REKOGNOSOINNIN PÄÄTTYMINEN JA KARTTOJEN KOHTALO Rekognosointikartoituksen katsottiin valmistuneen 1805, ja af Klercker päiväsi viimeisen työraportin saman vuoden elokuussa. Hän lähetti

Rekognosointikartoitusta johtanut C. N. af Klercker vuonna 1803. Kuva: Museovirasto.

valmiit karttalehdet sekä konseptikartta-aineistot Tukholmaan. Aiemmista kartoitussuunnitelmista poiketen läntisimmän Suomen topografisia karttoja ei enää laadittu merikartoituksen jälkeen. Myös merikarttojen laadinta Helsingistä länteen jäi kesken.39

Karttoja valmistettiin ainoastaan piirtämällä, eikä niitä painettu. Topografisista kartoista piirrettiin puhtaaksi kaksi karttasarjaa: toinen luovutettiin kuningas Kustaa III:lle Tukholmaan 1783, toista säilytettiin Helsingin piirustuskonttorissa työn päättymiseen saakka. Suomen sodan 1808–09 aikana kartat olivat ylipäällikön käytössä, mutta niitä hyödynnettiin sodan aikana vain vähän. Karttojen jakaminen joukkojen käyttöön olisi edellyttänyt niiden painamista.40

Suomen siirryttyä sodan seurauksena Venäjän vallan alle Ruotsin tuli luovuttaa Suomea koskevat sotilaalliset kartat Venäjälle. Kartaston toinen karttasarja jäi Tukholmaan, mutta toinen luovutettiin Venäjälle. Luovutettu karttasarja on kadonnut, ja sen on arveltu tuhoutuneen Haapaniemen sotakoulun palossa 1812.41

Lopulta rekognosointikarttojen käyttö jäi vähäiseksi. Kartat osoittautuivat nopeasti vanhanaikaisiksi, sillä 1700-luvun lopussa karttoja laadittiin

jo karttakoordinaatistoon sijainniltaan tarkasti esimerkiksi kolmiomittausta ja astronomista paikanmääritystä käyttäen. Vaikka rekognosointikarttojen sisältö ja kuvaus oli hienosti toteutettu, koordinaatiston puuttuminen ja sijaintitarkkuuden huonous olivat merkittäviä heikkouksia.42

Kartoitustöissä työskenteli 30 vuoden aikana noin 50 upseeria ja kaikkiaan noin 170 henkeä. Työn ensimetreiltä viimeiseen saakka mukana oli Carl Nathanael af Klercker, jolla oli jo kartoituksen alkaessa laaja tuntemus kartoitustöihin ja joka kohosi kartoitustyön johtoon vain kolmen vuoden kuluttua työn alkamisesta.43

Af Klercker osti itselleen keväällä 1787 Storträskin tilan Espoon pitäjästä ja nimesi sen Träskändaksi. Seuraavien vuosikymmenten aikana hän hankki ympäröiviä tiloja ja liitti niitä kartanoon pyrkien kehittämään maanviljelystä ja kasvienhoitoa. Vuonna 1801 Af Klercker muutti vakituisesti Viaporista Träskändaan. Träskändan lisäksi af Klercker isännöi Mäkkylän virkataloa Espoossa vuosina 1793–1803. Af Klerckerin poika Gustaf Reinhold jäi asumaan Mäkkylään kuolemaansa 1823 saakka.44

Kartoitustyön johtamisen rinnalla af Klercker toimi Viaporin komentajana 1791–95 ja 1797–1801 sekä vuodesta 1801 Suomen ylipäällikkö W. M. Klingsporin sijaisena useaan otteeseen vastaten käytännössä Suomen puolustuksesta. Suomen sodassa koettujen tappioiden ja Suomesta vetäytymisen jälkeen marraskuussa 1808 af Klerckerille myönnettiin ero ylipäällikön tehtävästä. Lopun elämänsä hän asui Ruotsissa ja sai vapaaherran nimityksen 1809. Af Klercker kuoli vuonna 1817 Tukholmassa 82 vuoden iässä.45

Carl Nathanael af Klercker ja hänen alaisensa ovat jättäneet perinnöksi nykypäiviin yhden kaikkien aikojen kauneimmista Suomen alueesta tehdyistä kartastoista, ensimmäisen yhtenäisellä kuvaustekniikalla laaditun kartan, jonka avulla voimme tutustua yksityiskohtaisesti Ruotsin vallan ajan viimeisten vuosien Etelä-Suomeen ja Helsingin pitäjään.

Rekognosointikartta ja vuoden 1749 pitäjänkartta on julkaistu koko Vantaan alueesta Vantaan karttapalvelussa kartta.vantaa.fi

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Painamattomat lähteet Kansallisarkisto, Maanmittaushallitus: – Charta öfver Hanaböle Byss Ägor 1768–1769 – Situationskarta öfver Brudbacken med beskrifning 1777 – Delar af Nurmijärvi och Esbo socknar i Nylands län

Ruotsin sota-arkisto (Krigsarkivet), Finska rekognosceringsverket: – Egentliga rekognosceringskartor ca. 1:40 000, karttalehdet XV 16–18, XVI 16–18 – Översiktskartor ca. 1:160 000, karttaruudut XV 16–18, XVI 16–18 – Tracten omkring Helsingfors. C. N. Klerck 1776 ca 1:20 000 – Charta öfver Passet vid Qvarnbacka ca 1:4000 [Vantaankoski] – Estnäs sundet ca 1:5000. af Klercker 1782 [Hevossalmi] – Hackeböle och Fastböle Malm ca 1:5 000. C. N. af Klercker 1779 [Hakkila, Kuninkaala] – Hackeböle och Fastböle Malm ca 1:10 000 [Hakkila, Kuninkaala] – Helsinge Camp ca 1:4000. Grice [Kamppi] – Helsinge Malm ca 1:10 000. C. N. af Klercker 1779 [Malmi] – Special Charta öfver Estnäs Sundet. C. N. af Klercker 1782 [Hevossalmi] – Stora och Lilla Mjölö ca 1:4000 [Isosaari ja Kuivasaari]

Ruotsin sota-arkisto (Krigsarkivet), Sjökarteverket: – Relationscharta öfver sjörekognoseringen i Finland ca. 1:20 000. G. Brodd. Karttalehdet XV 18, XVI 17 – Charta öfver skärgården från gränsen till Sveaborg ca. 1:40 000. G. Brodd. Karttalehdet XV 18–19, XVI 17–19 Ruotsin sota-arkisto (Krigsarkivet), Sveriges Krig, Kriget mot Preussen 1757–1762: – Carta öfver Situationerne och Wägarne på en distence af 2ne Mihl å ömse sidor om Helsingfors. A.M. v. Arbin 1742.

Ruotsin valtionarkisto (Riksarkivet), Lantmäteristyrelsen, renovationsarkivet: – Geographisk charta öfver Helsinge sokn, uti Borgå härad och Nylands län belägen. Fried. Joh. Fonseen 1749.

Kirjallisuus Timo Alanen & Saulo Kepsu, 1989: Kuninkaan kartasto 1776–1805. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Timo Hanhivaara, 1983: Maanmittari Fr. J. Fonseen – Vantaan vanhin pitäjänkuvaaja. Teoksessa Helsingin

pitäjä 1983. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys 1983.

Erkki-Sakari Harju & Heikki Tiilikainen, toim. 2009: Kuninkaallinen merikartasto 1791–1796. Atlas Art.

Erkki-Sakari Harju & Jussi T. Lappalainen, toim. 2010: Kuninkaan tiekartasto Suomesta 1790. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Atlas Art.

Erkki-Sakari Harju, toim. 2012: Kuninkaan kartasto Etelä-Suomesta 1776–1805. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Erkki-Sakari Harju, 2016: Suomen sotilaskartoitus 400 vuotta. Atlas Art.

Mikko Huhtamies, 2008: Maan mitta – Maanmittauksen historia Suomessa 1633–2008. Maanmittauslaitos, Edita.

Markku Kuisma, 1991: Helsingin pitäjän historia III. Vantaan kaupunki.

Markku Salmi: Komendantin virkatalo. Teoksessa Leppävaaran alkukoti. Leppävaara-seura 2017.

Lähdeviitteet 1 Huhtamies 2008: s. 196–197. 2 Alanen & Kepsu 1989: s. 5. 3 Alanen & Kepsu 1989: s. 6; Harju 2012: s. 12, 16. 4 Alanen & Kepsu 1989: s. 7–8; Harju & Lappalainen 2010: s. 29; Harju 2012: s. 9. 5 Harju & Lappalainen 2010: s. 36. 6 Alanen & Kepsu 1989: s. 8, 13–14. 7 Harju & Lappalainen 2010: s. 8; Harju 2012: s. 9, 16. 8 Alanen & Kepsu 1989: s. 8; Harju & Lappalainen 2010: s. 26. 9 Alanen & Kepsu 1989: s. 7; Harju & Lappalainen 2010: s. 17; Huhtamies 2008: s. 149. 10 Harju & Lappalainen 2010: s. 26; Kuisma 1991: s. 202–203. 11 Harju & Lappalainen 2010: s. 26–28. 12 Hanhivaara 1983: s. 168–171. 13 Kuisma 1991: s. 202–203. 14 Situationskarta öfver Brudbacken med beskrifning 1777; Charta öfver Hanaböle Byss Ägor 1768–1769. 15 Alanen & Kepsu 1989: s. 9. 16 Alanen & Kepsu 1989: s. 9. 17 Harju & Lappalainen 2010: s. 8, 28. 18 Alanen & Kepsu 1989: s. 13. 19 Alanen & Kepsu 1989: s. 10,19; Harju & Lappalainen 2010: s. 28–29. 20 Harju & Lappalainen 2010: s. 28–29. 21 Alanen & Kepsu 1989: s. 10; Harju 2012: s. 27; Tracten omkring Helsingfors 1776. 22 Alanen & Kepsu 1989: s. 10; Harju & Lappalainen 2010: s. 21; Harju 2012: s. 22; Egentliga rekognosceringskartor XVI 16–18 23 Alanen & Kepsu 1989: s. 14–15; Harju & Lappalainen 2010: s. 21; Harju 2012: s. 22. 24 Kursiivilla esitetyt otteet kuvauksista ovat Jussi T. Lappalaisen ja Erkki-Sakari Harjun käännöksiä alkuperäisestä ruotsinkielisestä kuvauksesta (Harju 2012: s. 29). Muilta osin kuvaus pohjautuu karttojen tietosisältöön (Egentliga rekognosceringskartor XV 16–18, XVI 16–18). 25 Kuisma 1991: s. 75–76, 89. 26 Kuisma 1991: s. 76. 27 Kuisma 1991: s. 76, 271–289. 28 Harju 2016: s. 31; Charta öfver Passet vid Qvarnbacka; Estnäs sundet 1782; Hackeböle och Fastböle Malm 1779; Helsinge Camp; Helsinge Malm 1779; Special Charta öfver Estnäs Sundet 1782; Stora och Lilla Mjölö. 29 Carta öfver Situationerne och Wägarne… 1742; Charta öfver Passet vid Qvarnbacka; Estnäs sundet 1782; Hackeböle och Fastböle Malm 1779; Helsinge Camp; Helsinge Malm 1779; Special Charta öfver Estnäs Sundet 1782; Stora och Lilla Mjölö. 30 Harju & Lappalainen 2010: s. 41. 31 Harju & Lappalainen 2010: s. 42; Översiktskartor XV 16–18, XVI 16–18. 32 Harju & Tiilikainen 2009: s. 11; Harju 2012: s. 417. 33 Harju & Tiilikainen 2009: s. 13–14; Harju 2012: s. 417. 34 Harju & Tiilikainen 2009: s. 17; Harju 2012: s. 424. 35 Harju & Tiilikainen 2009: s. 13; Harju 2012: s. 417. 36 Harju & Tiilikainen 2009: s. 14–15; Harju 2012: s. 417. 37 Harju 2012: s. 417–418; Relationscharta öfver sjörekognoseringen i Finland XV 18, XVI 17. 38 Harju 2012: s. 418. 39 Harju 2012: s. 24. 40 Alanen & Kepsu 1989: s. 16, 20; Harju 2012: s. 18; Harju 2016: s. 33. 41 Alanen & Kepsu 1989: s. 20. 42 Harju 2016: s. 31–33. 43 Harju & Lappalainen 2010: s. 29. 44 Harju & Tiilikainen 2009: s. 20–21; Salmi 2017: s. 68. 45 Harju & Lappalainen 2010: s. 36.