Heini Ynnilä: Kirkkomaan kätköistä – arkeologiset tutkimukset Pyhän Laurin kirkolla vuonna 2019

Kirkkomaan kätköistä

Arkeologiset tutkimukset Pyhän Laurin kirkolla vuonna 2019

HEINI YNNILÄ

Kirkon sisäänkäynnistä noin kuuden metrin päähän sijoittuvalla kaivausalueella paljastettiin vanhan kiviaidan jäänteet noin 0,5–1 metrin syvyydessä nykyisestä maan pinnan tasosta. Ote ortokuvista muodostetusta 3D-mallista. Kuva: Ark-byroo oy.

ARKEOLOGINEN TUTKIMUS JA VALVONTA OSANA PIHATÖITÄ Kesällä 2019 Pyhän Laurin kirkolla käyneet eivät voineet olla huomaamatta käynnissä olleita pihatöitä. Keväästä syksyyn kestäneissä töissä maahan sijoitettiin sadevesiviemäreitä ja -kaivoja, johdettiin pintavesiä kouruin ja kiveyksin, muutettiin pihan kallistuksia ja vaihdettiin pintamaita huomattavassa laajuudessa. Työn keskeisimpänä tavoitteena oli saada sadevedet johdettua pois kivijalan luota. Sen ohella tehtiin muita parannuksia. Koska kirkon alue on kiinteä muinaisjäännös, tuli monet työvaiheista suorittaa arkeologin valvonnassa. Tämän lisäksi kirkon pääsisäänkäynnin edustalla, jossa maan pinnan tasoa laskettiin pihatöiden aikana huomattavissa määrin, tuli suorittaa arkeologisia tutkimuksia. Vuoden 2007 kaivaustutkimuksissa oli selvinnyt, että kirkkomaan vanhan kivisen aidan maan alle jäänyt osa kulkee rakennuksen luoteispuolella, ja todennäköistä on, että aidan läntinen osa tulee lähelle nykyistä sisäänkäyntiä.1 Tämä läntinen osuus ulottui hankealueelle, jolloin aita oli tutkittava osana pihatöitä.

Arkeologisesta tutkimuksesta vastasi Ark-byroo oy. Töitä suoritettiin viidessä jaksossa keväästä syksyyn 2019 sijoittuvalla aikavälillä siten, että kaivuutöistä huolimatta kirkon normaali toiminta konsertteineen ja perhejuhlineen saattoi jatkua keskeytyksettä. Tutkimuksia johti FT Heini Ynnilä ja hänen lisäkseen kenttätöistä vastasi FM Tiina Mikkanen. Tiina ja Heini jakoivat myös jälkityötehtävät. Löytöaineiston jatkoanalyyseissä oli mukana joukko alansa asiantuntijoita.

TULOSTEN MERKITTÄVYYDESTÄ Pyhän Laurin kirkko on vanhin pääkaupunkiseudun käytössä olevista rakennuksista ja luonnollisesti sen ympäristöön on kohdistunut paljon arkeologista mielenkiintoa. Koska kirkko ja sen kirkkomaa ovat aktiivisessa käytössä, arkeologiset kaivaustutkimukset ovat olleet tarkoin rajattuja. Nyt, pihatöiden myötä, maata kaivettiin kaikissa ilmansuunnissa kirkon ympäristössä. Vaikka tutkittu pinta-ala oli lopulta vain reilu 100 m2 , kaivetut urat olivat keskimäärin 1,5 m syviä ja dokumentointi suoritettiin yhteneväisellä tavalla. Tämä mahdollisti kokonaisvaltaisen havaintojen tekemisen maankäytöstä kirkon ympärillä ja siitä jäljelle jääneiden merkkien sijoittumisesta eri puolille kirkkomaata.

Havainnot vahvistavat aiempien tutkimusten käsityksiä hautausten sijoittumisesta tiettyihin osiin kirkkomaata, kirkon ympäristössä tapahtuneista, maata muokkaavista toimista sekä kirkkomaan vanhan kiviaidan rakennushistoriasta. Vuoden 2019 kenttätyöt toivat uutta valoa etenkin erilaisten ilmiöiden säilymiseen kirkkomaalla ja auttavat kohdistamaan tulevaisuuden tutkimuksia potentiaalisimpiin osiin.

VAINAJAT JA HAUTAUSTAVAT Tutkimuksissa saatiin esiin vain vähäisesti Museoviraston kokoelmiin talletettavia esinelöytöjä – lähinnä muutama kirkkomaalle hukattu kolikko – mutta 47 ehjän tai osin ehjän hautauksen saaminen tutkimuksen piiriin tarjosi ainekset kattavan osteologisen perustutkimuksen tekoon. Arkeologisen luututkimuksen suoritti FT Kati Salo Helsingin yliopistosta, apunaan MA Vaida Kavaliukaitė-Kaijanmäki. Tutkimuksissa todettiin suurimman osan vainajista olleen nuoria aikuisia, iältään 18–44 vuotta. Luuaineiston perusteella väestön terveydentila on ollut melko hyvä ennen kuolemaan johtanutta sairastumista tai muuta syytä. Merkkejä luustoon vaikuttaneista pitkäaikaissairauksista oli vähän, yleisimmät terveyttä heikentäneet merkit liittyivät anemiaan ja heikkoon suun terveyteen. Nivelrikkoon tai nivelten kasvua häiritsevään osteokondroosiin viittaavia merkkejä havaittiin vähemmin, riisitautiin ja keripukkiin viittaavia merkkejä todettiin vain yksittäin. Terveydentilaa koskevaa tutkimusta jatkettiin osteologisen perustutkimuksen jälkeen, mutta nämä Kati Salon ja laajemman tutkimusryhmän tutkimukset ovat vielä kesken.

Kaikki havainnot hautauksista tehtiin kirkon itä-, länsi- ja eteläpuolelta. Runsaimmin hautauksia tavattiin kirkon eteläpuolelta. Kirjalliset lähteet kertovat juuri eteläpuolen olleen halutuin

KAIVAUSALUEIDEN SIJOITTUMINEN

Arkeologinen valvonta suoritettiin viidessä vaiheessa siten, että toiminta kirkolla saattoi jatkua keskeytyksettä. Valvontaa suoritettiin keltaisella merkityllä alueella Lisäksi arkeologi oli mukana kirkon länsipuolelle avattujen, oranssilla ja sinisellä merkittyjen alueiden kaivuussa. Vihertävällä merkityllä alueella kirkon edustalla tutkittiin vanhan kivimuurin jäänteet. Vaikka kaivettavat alueet olivat melko pienialaisia, saatiin töiden aikana muodostettua kattavaa kuvaa eri typpisistä toiminnoista kirkon ympäristössä, huomattavan pitkällä aikavälillä. Kartta: Ark-byroo oy.

Hautausten sijoittuminen osin päällekkäin kirkon kaakkoiskulmassa kaivetussa urassa. Vihreällä on merkitty ehjä hauta, punaisella rikkoutunut hauta. Hautoja oli enimmillään kolme päällekkäin. Hautausten ohella kirkkomaassa havaittiin luukeskittymiä, joissa kuoppaan oli haudattu useamman vainajan jäänteet. Kyse saattaa olla kirkon lattian alta pois siirretyistä haudoista. Kartta: Ark-byroo oy.

hautapaikka kirkkomaalla. Eteläpuolella hautauksia oli monessa kohtaa kolmekin kappaletta osin päällekkäin. Haudat eivät sijainneet suoraan samoilla kohdilla, vaan ne olivat vain osin toistensa päälle. Tämä viittaa siihen, että hautojen paikkoja ei ollut merkitty tarkoin. Mikäli uudempi hauta leikkasi vanhaa, vanhan haudan luut oli työnnetty sivuun.

Haudat ovat joko itä–länsi- tai kaakko–luode- suuntaisia kirkon eteläpuolella, itä–länsi- tai koillis–lounais-suuntaisia kirkon itäpuolella. Selviä hautojen rivejä ei voitu hahmotella. Yleisin vainajan asento oli selinmakuu, kädet suorana vartalon sivulla. Pää sijaitsi säännönmukaisesti haudan länsipäässä, vainajan katse oli yleensä itään. Vastasyntyneet tai syntymättömät lapset oli ase-

Hauta-arkun kahva konservoinnin jälkeen. Raudasta ja lyijyseoksesta valmistettu, harmaaksi käsitelty koristeellinen kahva on todennäköisesti jäljitellyt hopeaesinettä. Kuva: Löytö oy.

teltu sikiöasentoon, ja kahdella pienellä lapsella oli kädet nostettu leuan alle. Hautaukset olivat pääsääntöisesti yhden hengen hautoja. Kolmessa haudassa oli mahdollisesti aikuisen lisäksi haudattu joko syntymätön tai vastasyntynyt lapsi. Yhden hauta-arkun koko on niin huomattava, että se olisi kokonsa puolesta voinut sisältää usean vainajan jäänteet.

HAUTALÖYDÖT JA AJOITUKSET Haudat olivat pääosin arkkuhautauksia. Neljännes haudoista oli sellaisia, että niistä puuttuivat selvät merkit arkusta. Haudoissa oli säilynyt osa arkun reunaa tai päätyä, muutamassa tapauksessa jäljellä oli kansi. Kahden haudan puukuidut analysoitiin FT Santeri Vanhasen toimesta Lundin yliopistossa. Puulajit todettiin oletetuiksi, männyksi ja kuuseksi. Puukuitujen ja taottujen naulojen lisäksi arkkuihin liittyviä esinelöytöjä olivat arkun kahvat, joista vain yksi voitiin yksilöidä tiettyyn hautauksen kuuluvaksi. Kiinnostavaa on, että eräs koristeellinen, raudasta valmistettu kahva oli pinnoitettu lyijyseoksella harmaaksi. Tällä käsittelyllä oli todennäköisesti pyritty samaan vaikutelma hopeisesta, ja täten arvokkaammasta, arkun kahvasta. Korrodoituneen esineen erikoinen käsittelytapa paljastui Löytö oy:n suorittaman konservoinnin aikana.

Hauta-anteja ei pääsääntöisesti ollut. Poikkeuksen teki hauta, jossa vainajan käsiin tai käsien päälle oli aseteltu sakset. Muita haudoista löytyviä esineitä olivat hauta-asuun tai kääreeseen liittyvät pronssiset helat sekä pronssiset tai hopeiset neulat etenkin yläruumiin päällä. Yhdestä lapsivainajan haudasta havaittiin yhteensä neljän hopeaneulan lisäksi tumma ”mytty” vasemman solisluun kohdalla. Tämä analysoitiin FT Krista Vajannon toimesta, ja mytyn todettiin sisältävän sekä silkkikankaan kuituja että silkkilankaa. Näyttää siltä, että vainaja oli kiedottu kankaaseen, jota oli muotoiltu neuloin ja kankaan päät koottu langalla kiinni rinnalle.

Hautausten ikää pyrittiin selvittämään radiohiiliajoituksen ja olemassa olevan, hautausperinteitä koskevan tiedon valossa. Jo 1200-luvulla vainajia on haudattu itä–länsi-suuntaisesti ilman anteja.2 Kirjallisten lähteiden mukaan arkkuhautaus yleistyi 1600-luvulla kaikkien kansanosien keskuudessa,3 sitä ennen vainajat haudattiin lähinnä ilman arkkua käärinliinoissa. Samaan aikaan, kun arkkujen käyttö muuttui vallitsevaksi 1650-luvun jälkeen, yleistyi myös tapa vaatettaa vainaja sekä laittaa satunnaisia hauta-anteja.4 Nyt tutkitut haudat edustavat lähinnä tätä 1600-luvun loppupuolella alkanutta perinnettä sekä tyylillisten ominaisuuksiensa että radiohiiliajoitusten perusteella. Kansatieteellisessä aineistossa on mainintoja hauta-anneista aina 1900-luvulle asti.5 Yksi arkuton hautaus kirkon pääsisäänkäynnin edessä, ajalta ennen eteishuoneen rakentamista,

Oik. Noin 1–1,5 vuoden iässä menehtynyt vainaja 44 oli kääritty silkkikankaiseen käärinliinaan. Käärinliinan pää oli solmittu silkkinarulla mytyksi solisluun kohdalle, mikä näkyy kuvassa tummentumana leuan alla. Käärinliinaan oli kiinnitetty hopeisia neuloja. Kuva: Ark-byroo oy.

ajoittui radiohiilimenetelmällä aikavälille 1480–1650 AD, mikä kertoo myös vanhempaa hautausperinnettä edustavien hautojen säilymisestä kirkkomaalla.

KIRKKOMAAN AITA Puretun, osittain maan alle jääneen kiviaidan säilyneet osat otettiin esiin kirkon länsipuolella ja dokumentoitiin erillisenä tutkimuksena. Kiviaitaan kuuluvien rakenteiden lisäksi sen juuresta paljastui ennenaikaisesti syntyneen lapsen hautaus. Aidan dokumentointia jatkettiin pihatöiden yhteydessä, koska sen päällimmäisiä kerroksia jouduttiin purkamaan pihakiveyksen tieltä.

Kiviaita koostui päällekkäin ladotuista kivistä. Aidan reunat oli tehty suurista, lohkotuista ja laakeista kivistä. Aidan sisäosassa kivet olivat pienempiä. Aita oli todennäköisesti ollut noin 2,5 metriä leveä rakenne, mutta täyttä varmuutta tähän ei saatu, sillä aidan länsireuna oli tuhoutunut sadevesikaivon asennustöiden yhteydessä. Kiviaidan kivien väleissä oli kellertävää, laikukasta hiekkaa, pohjoisessa osassa oli käytetty myös muurauslaastia. Aidan vierestä havaittiin laastikerros, mikä viitaa sen olleen ulkopuolelta rapattu tai kalkittu. Kiviaidasta oli säilynyt alueen eteläpäässä vain alimmat kerrokset. Säilynyt osa nousi 50 cm korkeaksi pohjoiseen päin mentäessä ja myös itälaidassa oli säilynyt useampi kivikerta.

Ladotun osan alla oli noin 40–50 cm korkea perustusosa. Tämä, pääosin noin 20–30 cm halkaisijaltaan olevista, joko lohkotuista tai luonnonkivistä koostuva perustus oli kaivettu luontaiseen savimaahan. Saveen tehtyyn ojaan ladottu perustusosa oli hieman kapeampi kuin aikanaan näkyvissä ollut kiviaidan osa. Pohjasaven pinta oli värjäytynyt tummaksi ja siinä oli hiiltä. Hiilestä otettu näyte ajoittuu suurella todennäköisyydellä aikavälille 940–1030 AD, eli huomattavan vanhaksi. Tulos on vielä vanhempi kuin vuonna 2007 esiin kaivetun aidan perustuskerroksesta otetun hiilinäytteen ajoitus. Se sijoittui 1100-luvulle.6 Todennäköistä on, että kummatkin näistä ajoituksista kertovat varhaisesta maankäytöstä kirkon alueella. Maata on saatettu kulottaa avoimeksi. Kirjalliset lähteet mainitsevat kirkkorakennuksen ensimmäistä kertaa vuonna 1401. Sitä, miten paljon aiemmin ensimmäinen kirkko rakennettiin, ei voida olemassa olevan aineiston perusteella ratkaista.

AIDATTU KIRKKOMAA Tutkitun aidan rakenteissa on vastaavuutta aiemmin tutkittujen osien kanssa. Vuonna 2007 kellotapulin luona esiin kaivettu osa aitaa oli sekin osin latomalla ja osin muuraamalla rakennettu, noin kaksi metriä leveä. Tuolloin laastilla tuettu kohta tulkittiin olevan joko kirkkomaalle johtavan porttirakennuksen pohja tai jonkin muun kirkkoaitaan kuuluneen rakennuksen pohja.7 On hyvin mahdollista, että myös nyt tutkitun osan pohjoispäässä on ollut portti tai muu rakenne, jonka kautta on kuljettu lännestä kirkkomaalle. Kiviaidan itäreunalla oli portti ainakin jo 1700-luvulta lähtien.8 Porttirakennelman lisäksi tasoerot kaivetulla aidan osalla kertovat alueen aiemmasta, poikkeavasta topografiasta. Kirkkomaan alue on viettänyt voimakkaammin alaspäin etelää kohti mentäessä, kirkkomaan laajennukset ja täytöt ovat todennäköisesti muuttaneet alueen pinnanmuotoja.

Kirkkomaat ovat perinteisesti olleet aidattuja ja aitojen paikkaa tiedetään ajan saatossa siirretyn useaan kertaan, kun kirkkomaalle on tarvittu lisää tilaa. Selvä tarve laajentaa kirkkomaata syntyi, kun kirkon lattian alle hautaaminen lopetettiin. Haudoille tarvittiin tilaa rakennuksen ulkopuolelta. Pyhän Laurin kirkon lattia uusittiin vuonna 1769, mikä todennäköisesti päätti hautaamisen sen alle.9 Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuoden 1793 piispantarkastuksessa mainitaan hautausmaan olevan ahdas, lukuisten hautausten

Vas. Latomalla ja muuraamalla rakennetun, suuremmista reunakivistä ja pienemmistä sisuskivistä koostuvan kivimuurin jäänteet. Kiviaidan pohjoinen osa, kuvassa etualla, oli säilynyt eteläosaa paremmin. Kivimuuri oli perustettu luontaiseen saveen, johon oli kaivettu perustusosa. Savessa havaitusta hiilestä otettu näyte antoi huomattavan vanhaisen ajoituksen. Kuva: Ark-byroo oy.

vuoksi epätasainen ja haisevan pahalle. 10 Tarkastuksessa kirkkomaata on ehdotettu laajennettavaksi ja ilmeisesti tämä toteutettiin hyvin pian. Seuraava muutos kirkkomaan rajoissa tapahtui jo 1800-luvun alussa. 11 Todennäköistä on, että nyt esiin otettu aita jäi pois käytöstä viimeistään 1700-luvun lopulla, kun kirkon länsipäähän rakennettiin nykyistä eteishuonetta edeltänyt eteinen, jolloin vain reilut 6 metriä nykyisestä eteisestä sijaitseva aita olisi tehnyt edustan ahtaaksi.

RAKENNUSJÄTETTÄ JA MUITA HÄIRIÖITÄ Vaikka vuonna 2019 maata kaivettiin kirkon pohjois-, etelä-, itä- ja länsipuolilla, vastaan ei missään kohdin tullut kirkkomaan käyttökerroksiksi tulkittavia kerrostumia – sellaisia, jossa maa olisi värjäytynyt sinne päätyneestä orgaanisesta aineksesta, ja sisältänyt hukattuja tai hylättyjä esineitä. Vastaavia havaintoja on tehty aiemmin. 2000-luvun arkeologisissa tutkimuksissa on jokaisessa todettu Pyhän Laurin kirkon kirkkomaan maakerroksissa olevan runsaasti häiriöitä, etenkin aivan kirkkorakennuksen seinän vierillä. On tehty kaivantoja putkille ja kaapeleille, korjattu rakennusta ja haudattu rakennusjätettä.12 Vuosisatoja jatkunut hautaustoiminta on sekoittanut kerroksia, kun kutakuinkin samoille paikoille on haudattu yhä uudelleen ja uudelleen. Kirkkomaan pinnan tasoa tiedetään kirjallisten lähteiden perusteella nostetun eri vaiheissa, toisaalta taas lasketun systemaattisesti.

Kirkkomaan luontainen maaperä on savea. Vuoden 2019 tutkimuksissa puhtaaseen savimaahan päästiin kuitenkin paikka paikoin vasta yli 1,5 metrin syvyydellä maan pinnan nykyisestä tasosta. Ylemmät kerrokset ovat saven ja hiekan sekaista. Paikalle on tuotu ajan saatossa huomattava määrä hiekkaa. Sillä on nostettu maan pinnan tasoa, tasattu luontaista pinnanvaihtelua, peitetty pois käytöstä jääneen kiviaidan osat ja kirjallisten lähteiden mainitsemaa haudoista tulevaa pahaa hajua. Toisaalta kirjallisuudessa tunnetaan mainintoja maakerrosten systemaattisesta poistosta. Esimerkiksi vuonna 1967 on annettu kehotus poistaa kirkon ympäriltä maat ja nurmikentät ainakin kirkon lattiatasoon saakka.13

Myös kirkkorakennuksen muutosvaiheet heijastuvat kirkkomaalle. Purkujätettä on kaivettu tai levitetty kirkkomaalle, sillä sen pois vieminen on ollut vaivalloista ennen koneiden aikakautta. Tästä syystä vuoden 2019 tutkimuksissa havaitut, selvästi tunnistettavissa olevat maakerrokset ovat lähinnä erilaisia ja eriaikaisia purku- ja täyttökerroksia. Niiden runsaus heijastelee sekä kirkkoon että sen sivurakennuksiin kohdistuneita lukuisia muutostöitä. Kirkon varhaisimpia muutoksia ei tunneta, mutta 1700-luvun korjauksista on säilynyt tietoja. Vuonna 1893 kirkko tuhoutui pahoin tulipalossa, minkä jälkeen se on arkkitehti Theodor Höijerin ohjauksessa rakennettu uudelleen ja saanut uusia yksityiskohtia.14

Vuoden 2019 tutkimuksissa havaittiin huomattavan laaja rakennusjätekuoppa kirkon koillispuolelta. Se oli enimmillään 1,7 metriä syvä ja jatkui yli 10 metrin pituisella matkalla sadevesiviemärille tehtyä kaivantoa. Kirkon koillispuolelle on mahdollisesti haudattu lähes koko vuoden 1893 palojäte. Vaikka kirkon kiviset seinät jäivät tulipalon jälkeen pystyyn, niitä muokattiin 1800-luvun lopun kertaustyylejä suosivan ihanteen mukaan symmetrisiksi. Samassa yhteydessä luonnonkivimuurauksia korvattiin uusilla tiilimuurauksilla.15 Tästä kaikesta syntyi jätettä, joka luultavasti sijoitettiin maahan kirkon viereen.

SÄILYNEITÄ KULTTUURIKERROKSIA – SITTENKIN Kun kirkon pääsisäänkäynnille luoteesta johtavaa kulkureittiä luiskattiin ja pinnanmuotoja muotoiltiin pihatöiden aikana, todettiin ilmiöitä, joita muissa osissa kirkkomaata ei ole tähän mennessä havaittu. Kirkon pääsisäänkäynnin luoteispuolella havaittiin lukuisia päällekkäisiä maakerroksia, joita tulevaisuudessa tutkimalla voidaan mahdollisesti saada uutta tietoa alueen käyttö- ja rakennushistoriasta. Koska maahan kajottiin nyt aivan pinnasta, kerrokset jäivät pääosin koskematta. Tällä alueella näyttävät myös vanhan kiviaidan jäänteet olevan parhaiten säilyneet ja ne sijaitsevat lähellä nykyistä maan pintaa. Noin 2,3 metriä leveä aita sijaitsee 11,4 metrin päässä kirkon har-

maakivisestä länsiseinästä luoteeseen. Kiviaidan molemmin puolin on ehjiä kulttuurikerroksia.

Se, miksi havainnot kulttuurimaakerroksista sijoittuvat kirkon länsi- ja luoteispuolelle, liittyy todennäköisesti kirkkomaan aitaan ja kirkon pääsisäänkäyntiin. Kirkkomaan vanhan aidan sijaitessa lyhimmillään vajaa kymmenen metriä kirkon runkohuoneen länsiseinän länsipuolella ei hautauksille ollut siellä tilaa samalla tavalla kuin etelä- ja itäpuolilla. Kiviaitaan kiinni haudatut syntymättömien tai vastasyntyneiden lasten hautaukset on aiemmin tulkittu salaa tehdyiksi.16 Vuoden 2019 tutkimuksissa voitiin kuitenkin todeta, että myös kirkon ja kiviaidan väliin on haudattu. Hautauksia toteutettiin ennen eteishuoneen rakentamista ja mahdollisesti jossain määrin myös aidan purkamisen jälkeen. Maan alle jääneet kiviaidan osat ovat osaltaan vaikeuttaneet maankaivuuta alueella ja edesauttaneet vanhempien kerrostumien säilymistä. LOPUKSI Vuoden 2019 tutkimukset Pyhän Laurin kirkolla sekä vahvistivat aiempia käsityksiä että toivat lisätietoa kirkkomaan historiasta. Tutkimuksissa saatiin esiin, ensimmäistä kertaa, aineistoa kattavaan osteologiseen perustutkimukseen. Hautauksia todettiin tehdyn pitkän ajan kuluessa lähelle kivijalkaa kirkon etelä-, itä-, ja länsipuolille. Pohjoisissa osissa oli hautausten sijaan erilaisia maahan haudatun rakennusjätteen kuoppia. Kirkon länsipuolella tutkittiin vanhasta kiviaidasta maan uumenissa jäljelle jääneitä osia. Viitteet porttirakennelman olemassaolosta kertovat kulkureiteistä ja perustuskerroksesta saatu ajoitus kertoo nykyrakennusta huomattavasti varhaisemmista toimista alueella. Kirkon luoteispuolelta soratien alta paljastuneet kulttuurikerrokset viittaavat siihen, että tulevaisuuden tutkimukset kannattaa keskittää näihin osiin kirkkomaata.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Painamattomat lähteet Andreas Koivisto, 2012: Vantaan Pyhän Laurin kirkon arkeologiset koetutkimukset vuonna 2012. Museoviraston arkisto.

Juha Ruohonen, 2006: Vantaan Pyhän Laurin kirkko ja kirkkomaa. Arkistolähteisiin ja kirjallisuuteen perustuva selvitys ja tutkimussuunnitelma. Vantaan kaupunginmuseon arkisto.

Kalle Luoto, 2007: Vantaa, Pyhän Laurin kirkko. Kaivaus kirkkomaalla 2.–31.7.2007. Museoviraston arkisto.

Kirsi Luoto, 2006: Vantaa, Pyhän Laurin kirkko. Kaivaus kirkkomaalla 3.–28.7.2006. Museoviraston arkisto.

Okulus, 2014: Vantaan Pyhä Lauri. Rakennushistoriaselvitys. Vantaan seurakuntayhtymän arkisto.

Sanna Ritari-Kallio, 2016: Viinapullo Pietarille? Hauta-antimia uuden ajan Suomesta. Pro gradututkielma, Helsingin yliopiston Humanistinen tiedekunta, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, https:// helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/163306/RitariKallio_Sanna_Progradu_2016.pdf?sequence=2 (20.6.2021).

Kirjallisuus Kalle Luoto, Tapulista paljastui kivilattia. Pyhän Laurin kirkon kirkkomaan kaivaukset kesällä 2007. Helsingin pitäjä 2009 – Helsinge 2009, 8–25.

Marja-Terttu Knapas, Kirkon vaiheet paloon asti. Teoksessa Marja-Terttu Knapas (toim.) Vantaan Pyhän Laurin kirkko 500. Tutkielmia kirkon historiasta. Vantaan seurakunnat 1994, 33–74.

Markus Hiekkanen, Keskiajan kirkko ja kirkkomaa Helsingin pitäjässä. Teoksessa Tuula Hockman, (toim.) Levähdyspaikka. Vantaan seurakuntien hautausmaat keskiajalta nykypäivään. Vantaan seurakuntayhtymä 2004, 23–36.

Tuula Hockman, Helsingin pitäjän kirkon hautausmaa. Teoksessa Tuula Hockman, (toim.) Levähdyspaikka. Vantaan seurakuntien hautausmaat keskiajalta nykypäivään. Vantaan seurakuntayhtymä 2004, 37–85.

Lähdeviitteet 1 Luoto 2007. 2 Ritari-Kallio 2016, 27 ja mainittu kirjallisuus. 3 Ruohonen 2006, 12. 4 Ritari-Kallio 2016, 4, 23 ja mainittu kirjallisuus. 5 Ritari-Kallio 2016. 6 Luoto 2009, 18. 7 Luoto 2007, 14, 15. 8 Hiekkanen 2004, 27–30; Ruohonen 2006, 12. 9 Knapas 1994, 48; Ruohonen 2006, 12. 10 Hockman 2004, 49–50; Ruohonen 2006, 12. 11 Hockman 2004, 49–52; Ruohonen 2006, 12–13. 12 Luoto 2006; Koivisto 2012. 13 Ruohonen 2006, 13. 14 Ruohonen 2006; Okulus 2014. 15 Okulus 2014, 62, 77. 16 Luoto 2007, 17–18.