Tuuli Heinonen & ”Sillä miehemme kuolivat vihollisen käsissä Saksassa” Olli Bäcström: – Lillaksen tila ja 30-vuotinen sota

”Sillä miehemme kuolivat vihollisen käsissä Saksassa”

Lillaksen tila ja 30-vuotinen sota

TUULI HEINONEN & OLLI BÄCKSTRÖM

Matthaeus Merianin piirros keisarillisesta skanssista Pommerissa vuonna 1630. Kuva on vuonna 1646 julkaistusta kirjasta Theatrum Europaeum 1646. Kuva: Wikimedia commons.

LOPPUTALVESTA 1632 Suomen kenraalikuvernööri Gabriel Oxenstierna sai kirjeen Helsingin pitäjästä.1 Kirjeen olivat laatineet kolme pitäjässä asuvaa naista, Lisbet Jakobsdotter Clemetskogista, Anna Olufsdotter Mårtensbystä ja Anna Persdotter Skomakarbölestä. Naisia yhdistävä asia, joka oli myös ajanut heidät laatimaan kirjeen, oli se, että jokaisen puoliso oli edellisenä kesänä kaatunut Saksassa vihollisen käsissä. Leskeys oli tehnyt naisista suojattomia, joten nyt he pyysivät kenraalikuvernööriltä apua epävarmassa taloudellisessa tilanteessaan. Vaikka itse kirjeen allekirjoittaneet naiset astuvat historiallisiin lähteisiin ensi kertaa kirjeensä kautta, heidän puolisoistaan voidaan löytää enemmän tietoa erilaisista lähteistä. Erityisen kiinnostava hahmo on Anna Olufsdotterin aviomies Simon Matsson, joka oli kotoisin Lillaksen tilalta Helsingin pitäjän Mårtensbyn kylästä. Simonin ja hänen sukunsa tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka Helsingin pitäjän asukkaat eivät jääneet syrjään historian tapahtumista. Lisbetin ja kahden Annan kirje avaakin kiinnostavan kurkistusaukon siihen, kuinka kolmikymmenvuotisena sotana tunnettu, ympäri Eurooppaa levinnyt konflikti vaikutti ihmisten arkeen ja elinehtoihin myös Helsingin pitäjässä.

HELSINGIN PITÄJÄ JA UUDEN AJAN ALUN SODAT 1630-luvun alkuun mennessä sodankäynnin aiheuttamat rasitukset olivat ehtineet käydä tutuiksi myös Helsingin pitäjän asukkaille. Ruotsi oli 1500-luvun puolivälin jälkeen jatkuvasti mukana sodissa, mikä vaikutti valtakunnan talonpoikien elinehtoihin monin tavoin. Osa maaseudun kylien asukkaista joutui osallistumaan itse sotatoimiin osana Ruotsin armeijaa, ja vihollisen joukot aiheuttivat tuhoa myös Etelä-Suomen siviiliväestön keskuudessa. Esimerkiksi vuonna 1577 venäläiset tekivät Uudellemaalle ryöstöretken, joka ulottui myös Helsingin pitäjään tuhoten useita tiloja, varastaen runsaasti irtainta omaisuutta ja vieden vankeinaan suuren joukon pitäjän asukkaita.2

Uuden ajan alun sodat koskettivat myös sotatoimialueiden ulkopuolella asunutta siviiliväestöä.3 Sodankäyntiä varten valtion oli löydettävä sotamiehiä ja resursseja heidän ylläpitämisekseen, ja talonpojat kantoivat vastuuta molemmista. Jalkaväen sotilaat rekrytoitiin talonpoikien muodostamista ruoduista, ja vaikka värvätyksi päätyi usein renki tai isännän poika tai vävy, joskus myös itse isännät joutuivat sotaväkeen, mikä merkitsi vaikeuksia tilan ylläpidolle.4 Talonpoikien verotaakka kasvoi 1500-luvun lopulla, ja ilmasto kylmeni samaan aikaan, mikä heikensi maanviljelyn tuottavuutta. Monet tilat autioituivat 1500-luvun jälkipuolella kasvavan rasituksen vuoksi, ja vaikka osa palautuikin viljelyyn veronmaksussa tapahtuneiden katkosten jälkeen, monet jäivät pysyvästi autioiksi myös Uudellamaalla.5

Vaikka 1500-luvun viimeiset vuosikymmenet ja 1600-luku olivat aikaa, jolloin moni tila taisteli olemassaolostaan, osa talonpojista selvisi vaikeista ajoista hyvin, ja pystyi jopa parantamaan asemaansa. Varakkaat talonpojat saattoivat hankkia autioituneita tiloja itselleen, ja laajentaa näin maaomaisuuttaan luoden itselleen suurtilan.6 Rat-

Helsingin pitäjästä kotoisin olleiden ratsumiesten leskien lähettämän kirjeen kopio on säilynyt osana Kansallisarkiston Voudintilit-kokoelmaa. Kuva: Kansallisarkisto.

Lillaksen tila sijaitsi Mårtensbyn kylän peltojen keskellä omalla saarekkeellan, joka erottuu nykyään metsiköityneenä kumpareena (kuvassa vasemmalla). Kuva: Tuuli Heinonen.

sumiehen varustaminen kruunun joukkoihin oli myös keino, jolla talonpojat saattoivat parantaa asemaansa. Ratsumiehen varustaminen tarkoitti 1600-luvun alussa tilalle verohelpotuksia, mutta lisäksi mahdollisuuksia parantaa asukkaiden sosiaalista asemaa. Vaikkei ratsupalvelu enää 1600-luvun alussa merkinnytkään automaattisesti pysyvien rälssioikeuksien saamista, tarjosi se talonpojille kuitenkin väylän kohota jopa rälssiin asti.7 Varjopuolena ratsupalvelussa oli sen kalleus: monilla talonpojilla ei ollut varaa varustaa ratsusotilasta, sillä hevonen ja muut varusteet tulivat kalliiksi. Jos sotilas kuoli sotaretkellä, ratsupalvelun jatkaminen vaati uudestaan suuria investointeja.8

Riskeistä huolimatta monet Helsingin pitäjän tilat varustivat 1500–1600-luvuilla ratsumiehiä, ja monet tiloista erottuivat muista talonpoikaistiloista varakkuudellaan ja kontaktiverkostoillaan, jotka ulottuivat aatelin ja kaupunkien porvareiden pariin.9 Myös Mårtensbyssä sijainnut Lillas kuului pitäjän varakkaisiin ratsutiloihin 1600-luvulla. Tilan asukkaat osasivat luovia eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa, ja heidän kontaktinsa ulottuivat pitäjän ulkopuolelle. Tästä tilalla asuneella suvulla oli 1600-luvun alussa jo pitkät perinteet.10 TALONPOIKAISKAUPPAA JA RATSUMIEHIÄ – LILLAKSEN TILA MUUTTUVASSA MAAILMASSA Anna Olufsdotterin mies Simon Matsson kuului sukuun, jolla oli ollut vahva asema Helsingin pitäjässä jo keskiajan lopulla. 1500-luvun alkupuolella Simonin isoisän isoisä Göran Bonde pyöritti laajamittaista talonpoikaiskauppaa, jossa hän välitti pitäjän eri puolilta etenkin puuta ja eläinperäisiä tuotteita Suomenlahden yli Tallinnaan, ja kuljetti sieltä takaisin talonpojille esimerkiksi suolaa ja viljaa.11 1500-luvun puolivälissä kaupankäynti alkoi kuitenkin vaikeutua kiristyvien rajoitusten ansiosta, ja onkin epäselvää, kuinka kauan tila jatkoi sen harjoittamista. Viimeinen tieto tilan asukkaiden purjehduksista Suomenlahden yli on vuodelta 1571, jolloin tilan isäntä Mats Bengtsson kuljetti yhdessä Otaniemen Henrik Perssonin kanssa sotaväkeä Viipuriin ja Tallinnaan.12 Tämän jälkeen lähteet eivät kerro Matsin purjehtineen enää Suomenlahdella, vaikka hän jatkoikin tilan isäntänä aina kuolemaansa asti 1590-luvun alussa.

Mats jätti jälkeensä lesken ja ainakin kolme poikaa, Andersin, Mårtenin ja Simonin. Pojat olivat isänsä kuollessa ilmeisesti vielä melko nuoria, sillä heidän äitinsä vastasi tilan veroista useita

Lillaksen asukkaat hankkivat 1500-luvun jälkipuoliskolla useita tuontiastioita, muun muassa Kölnissä tai Frechenissä valmistetun kannun. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

vuosia 1590-luvulla. Vuoteen 1598 mennessä Anders otti lopulta tilan vastuulleen, ja nuoresta iästään huolimatta hänellä oli tässä vaiheessa suunnitelmia tilan kehittämiseksi. Tilan rakennuksia oli alettu kunnostaa ehkä jo Matsin ollessa isäntänä, mutta 1600-luvun alussa Anders ja hänen veljensä uudistivat asuinympäristöään voimakkaasti. Tilalle rakennettiin uusi kivikellari mahdollisesti uuden päärakennuksen perustukseksi, hankittiin lasi-ikkunoita, joista osassa oli maalauskoristelua, ja rakennettiin kaakeliuuni. Tällaiset piirteet olivat 1600-luvun alussa vielä tyypillisempiä porvarin tai paikallisen aatelismiehen kotona kuin talonpoikaistilalla.13

Andersin ja hänen veljiensä suunnitelmat eivät kuitenkaan rajoittuneet tilan rakennuksiin, vaan he alkoivat lisäksi varustaa ratsumiestä vuonna 1603. Todennäköisesti veljesten suunnitelmana oli parantaa tilan sosiaalista asemaa ratsupalvelun kautta, ja tilan rakennettu ympäristö muokattiin näiden tavoitteiden mukaiseksi. Ratsumiehen varustaminen ei sujunut ongelmitta, vaan jo vuonna 1606 siihen tuli katkos, kun koko Mårtensbyn kylä läänitettiin Daniel Golowitz -nimiselle aatelismiehelle, joka toimi ratsuväen kapteenina. Katkos jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Golowitzin kuoltua tila palasi harjoittamaan ratsupalvelua jälleen vuonna 1614. Tässä vaiheessa veljeksistä Mårten otti vastuulle tilan viljelyn, ja Simon ryhtyi tilan ratsumieheksi. Andersin kohtalo ei selviä lähteistä, mutta hän ehti joko kuolla tai muuttaa tilalta ennen vuotta 1614. Joka tapauksessa hän oli perheellinen mies, sillä hänen tyttärensä Alissa mainitaan myöhemmin tilalla tehdyn perinnönjaon yhteydessä.14

Simon ehti toimia tilan ratsumiehenä 17 vuotta, mikä oli kunnioitettava saavutus ratsusotilaalle. Hänen joukko-osastokseen vakiintui jo varhaisessa vaiheessa, viimeistään vuonna 1621, Claes Bertilsonin komppania, jonka mukana hän lähti myös viimeiselle sotaretkelleen Saksaan 1630-luvun alkaessa.15 Tässä vaiheessa Simon ei ollut enää mikään nuorukainen, vaan kokenut ratsumies, jonka vaimo jäi kotiin odottamaan miehensä paluuta.

REINHOLD WUNSCHIN ESKADROONA Helsingin pitäjästä vuonna 1630 värvätyt ratsusotilaat päätyivät mukaan Saksaan suuntautuneeseen sotaretkeen. Niin ratsuväki kuin myös jalkaväen ruotumiehetkin koottiin Helsingin pitäjästä osana vanhaa Porvoon linnalääniä. Ennen joukkojen lähettämistä matkaan niistä järjestettiin katselmus (Munster). Heinäkuussa 1630 järjestetyssä Porvoon läänin katselmuksessa saatiin kokoon 233 ratsusotilasta. Reinhold Wunschin (”Reinholt Wönsk”) komennossa oli 120 porvoolaista ja Claes Bertilsonin komppaniassa oli 103 miestä Sipoosta ja Helsingin pitäjästä. Kolmas Porvoon läänin ratsusotilaiden päällikkö oli Clas Munk, joka komensi vain kym-

mentä helsinkiläistä ja sipoolaista.16 Myös seuraavana vuonna järjestettiin Porvoon läänin ratsusotilaiden katselmus, mutta siihen ilmaantui enää 113 ratsusotilasta.17

Helsingin pitäjästä ja muualta Uudeltamaalta värvätyt ratsusotilaat muodostettiin komppanioiksi, joiden nimellinen ylipäällikkö oli kesällä 1630 kenraali Åke Tott.18 Saksassa suomalaiset ratsusotilaat järjestettiin aluksi kahteen eskadroonaan, joita komensivat Torsten Stålhandske ja Reinhold Wunsch.19 Koska uusmaalaiset ratsusotilaat järjestettiin komppanioiksi vasta heinäkuussa 1630, he eivät vielä ehtineet mukaan maihinnousun ensimmäiseen aaltoon, jossa suomalaisia edustivat vain Stålhandsken hakkapeliitat.20 Mitä ilmeisimmin ensimmäiset uusmaalaiset ratsusotilaat laivattiin Saksaan elokuun ja marraskuun 1630 välisenä aikana, minkä jälkeen heidän seitsemän komppaniaansa järjestettiin Wunschin johtamaksi eskadroonaksi. Toukokuussa 1631 Saksaan laivattiin vielä viisi komppaniaa suomalaista ratsuväkeä Hans Eckholtin komennossa. Näiden komppanioiden pääasiallisin värväysalue vaikuttaa kuitenkin olleen Varsinais-Suomi eikä Uusimaa.21

Ratsusotilaan koulutus alkoi heti hänen astuttuaan palvelukseen, ja se jatkui läpi koko hänen sotilasuransa: Kustaa II Aadolfin tiedetään järjestäneen sotaharjoituksia Tukholman liepeillä aivan ennen Saksaa suuntautunutta sotaretkeä, kun taas sotakentillä harjoituksia järjestettiin osana suurten taisteluiden esivalmisteluja.22 Koska kotimaiset ratsusotilaat lukeutuivat lähes yksinomaan kevyeen ratsuväkeen, heille annettu asekoulutus rajoittui tyypillisesti miekan ja pistoolien käyttöön. Suomalaisen ratsusotilaan varustamisvaatimuksiin kuuluivat voimakas hevonen, satula, miekka, kaksi pistoolia sekä suojavarusteet eli haarniska ja kypärä. Jälkimmäisten varusteiden hankkiminen oli usein haasteellista, sillä Suomessa oli vain vähän haarniskojen takojia tai niiden myyjiä.23 Käytännössä monia aseita ja varusteita varmaankin haalittiin uudestaan kokoon paikan päällä Saksan sotanäyttämöllä.

Kustaa II Aadolfin sotaretkeä varten koottujen suomalaisjoukkojen lähtösatama oli Turku. Matka Itämeren ylitse kesti noin kolme viikkoa, ja merikuljetusten määränpääsatama oli usein Pommerin rannikolla sijainnut Wolgast, joka oli päätynyt ruotsalaisten hallintaan aivan sodan alkuvaiheessa.24 Aikalaispamfleteissa kuvattiin Saksaan saapuneiden eksoottisten suomalaisten luomaa vaikutusta. Fyysisesti suomalaisia kuvailtiin pienikokoisiksi ja pitkähiuksisiksi, ja että he olivat samanaikaisesti sekä ketteriä että vahvoja.

Alankomaalaisen Jacob Duckin kuvaus marssille tai taisteluun valmistautuvista sotilaista, n. 1630luvun puolivälistä. Kuva: Wikimedia commons.

Mannereurooppalaisista ammattisotilaista poiketen suomalaiset eivät epäröineet tarttua tarvittaessa kuokkaan ja lapioon, vaan suhtautuivat heille määrättyihin linnoitustöihin nöyrästi ja kuuliaisesti.25 Saksassa kiersi myös huhuja, että ruotsalaisten saavuttamat taisteluvoitot olivat suomalaisten ja lappalaisten sotilaiden harjoittaman noituuden ansiota.26 Ruotsalaisten palveluksessa ollut aikalaiskronikoitsija Friedrich Spanheim kumosi nämä huhut keisarillisten levittäminä valheina omassa vastapropagandassaan.27

Palvelukseen astuttuaan kaikki sotilaat olivat 1600-luvun armeijoissa alituisessa hengenvaarassa. Väkivaltaa suuremman uhan muodostivat kulkutaudit, jotka olivat lähes arkinen ilmiö joukkojenkuljetuslaivoissa, sotilasleireissä ja talvikortteereissa. Uusmaalaiset hakkapeliitat joutuivat itse kokemaan kulkutaudin kauhut pian Saksaan saavuttuaan. Wunschin eskadroona sijoitettiin loppuvuodesta 1630 Stettiniin, missä riehui vakava ruttoepidemia. Stettinin varuskuntaan kuuluneen skottilaisen palkkasotilas Robert Monron mukaan tauti vaivasi ruotsalaisia ja saksalaisia sotilaita enemmän kuin kovakuntoisia skotteja.28 Monron skottilaisessa itsekehussa saattoi olla jotain perää. Marraskuussa 1630 laaditun vahvuusluettelon mukaan Wunschin eskadroonan kokonaisvahvuus Stettinissä oli 350 miestä, joista 100 oli listattu sairaiksi. Monron omasta Mackeysin rykmentin 806 skottisotilaasta oli samaan aikaan sairaana 206 miestä eli suomalaisia suhteellisesti vähemmän.29 Suomalaisten sotilaiden suhteellisen suurta sairastumisastetta selitti kenties synnynnäinen aliravitsemus ja muita eurooppalaisia vähäisempi vastustuskyky aikakauden kulkutaudeille.30 Vuoden 1631 alussa laaditun vahvuusluettelon mukaan Wunschin eskadroonan miesvahvuus oli enää 300 miestä. Tämä tarkoitti sitä, että puolet sairastuneista ei palannut eskadroonan riveihin. Mahdollisesti suuri osa heistä oli talven aikana kuollut ruttoon.31

HAKKAPELIITAT SOTATOIMISSA Suomalaisten ratsusotilaiden sotatoimet Pommerissa ja Mecklenburgissa koostuivat ensisijaisesti keisarillisten joukkojen hallussaan pitämien kaupunkien ja linnakkeiden saartamisesta. Koska ratsujoukoilla ei ollut roolia suoranaisissa piiritysoperaatioissa, heidän sodankäyntinsä muodoksi vakiintui kahakointi vihollisratsuväen kanssa. Suomalaisten ratsusotilaiden sotatoimet vuoden 1630 aikana tulevat näkyviksi lähinnä aikalaiskronikoissa esitettyjen anekdoottien tasolla. Englantilainen William Watts mainitsi kronikassaan ”erään ruotsalaisen everstin Suomesta”, joka Rostockin ulkopuolella joulukuussa 1630 käydyssä ratsuväen taistelussa rynnäköi kaksi kertaa vihollisen rivien välitse. Jälkimmäisessä rynnäkössä suomenruotsalainen tempaisi erään keisarillisen kapteenin hevosensa selästä ja kantoi tämän omalle puolelle vankinaan.32 Friedrich Spanheim puolestaan kertoi, että kun Kustaa II Aadolf oli loppukesästä 1630 ollut vaarassa joutua Garzin linnoituksesta ulos hyökänneiden italialaisten ratsusotilaiden vangiksi, suomalaiset hakkapeliitat olivat rientäneet apuun ja pelastaneet kuninkaansa vihollisen kynsistä.33 Spanheimin tarinalle löytyy tukea Ranskan kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmasta. Ilmeisesti Ranskan kuningas Ludvig XIII:n tai kardinaali Richelieun tiedoksi tarkoitetussa asiakirjassa kerrotaan Kustaa II Aadolfin joutuneen tiedusteluretkellään Garzin liepeillä keisarillisten vangiksi, mutta että hänet ”pelastettiin suomalaisten toimesta.”34

Helmikuussa 1631 Ruotsin armeija PohjoisSaksassa jakautui kahtia. Armeijan yksi puolisko jatkoi taistelua keisarillisten varuskuntia vastaan Mecklenburgissa ja Ala-Saksin valtakunnanpiirissä, ja toinen puolikas suuntasi kuninkaan itsensä johtamana etelään ja kohti Saksin vaaliruhtinaskuntaa. Wunschin ja Stålhandsken eskadroonat siirtyivät kuninkaan johtamaan kenttäarmeijaan, kun taas Hans Eckholtin eskadroona jäi Mecklenburgiin. Keväällä Stålhandsken 400 miehen ja Wunschin 300 miehen vahvuiset eskadroonat yhdistyivät yhdeksi ratsuväenrykmentiksi, jota komensi korkea-arvoisempana upseerina Stålhandske.35 Huhtikuussa kuninkaan kenttäarmeija valtasi Frankfurt an der Oderin kaupungin. Hakkapeliitat eivät vaikuttaneet kärsineen siinä ope-

Saksalainen pamfletti vuodelta 1632 kuvaa kuvitteellista lappalaista, liivinmaalaista, irlantilaista sekä skottia. Kuva: Wikimedia commons.

Ruotsalaisten leiri Werbenissä vuonna 1631. Siellä Simon Matsson näyttää kaatuneen taistelussa. Kuva: Matthaeus Merian 1646/Wikimedia commons.

raatiossa miestappioita, sillä toukokuun alussa heidän miesvahvuutensa oli yhä samat 700 ratsusotilasta.36 Itse asiassa Stålhandsken johtaman rykmentin vahvuus jopa kasvoi kesällä, sillä heidän asettuessaan Werbenin sotilasleiriin 20. kesäkuuta hakkapeliittoja oli jo 800 miestä. Vahvuusluettelon perusteella Stålhandsken rykmenttiin ohjattiin ratsusotilaita itägötanmaalaisten väliaikaisesti lakkautetusta eskadroonasta. Kaikki hakkapeliitat eivät siis joka tilanteessa olleet aina suomalaisia.37

Hakkapeliittojen seuraava vahvuusluettelo löytyy Breitenfeldin kuuluisalta taistelupäivältä 17. syyskuuta (vanhalla juliaanisella päiväyksellä 7. syyskuuta). Tuolloin miesvahvuus oli supistunut 700 ratsusotilaaseen, eli rykmentti oli menettänyt kesän aikana sata miestä. Osa miesvahvuuden vähenemisestä selittynee sillä, että itägötanmaalaisia palasi takaisin omaan eskadroonaansa, joka muodostettiin uudelleen elokuussa 1631.38 Wunschin hakkapeliitat menettivät silti 58 miestä kaatuneina vuoden 1631 aikana.39 Nämä raskaat tappiot selittyvät paitsi syyskuussa käydyllä Breitenfeldin taistelulla, niin myös sillä aiemmalla taistelulla, jonka hakkapeliitat kävivät kreivi Johann Tillyn keisarillista armeijaa vastaan Werbenissä heinäkuun lopulla. Robert Monron mukaan keisarillisten tappion Werbenissä sinetöi 800 ”hakkapeliitan” raju vastahyökkäys Tillyn tuhatta kyrassieeria vastaan.40 Raskaasti haarniskoidut kyrassieerit olivat keisarillisen ratsuväen ehdotonta eliittiä, eikä heidän lyömisensä ole voinut onnistua ilman merkittäviä tappioita suomalaisten puolella. Mikäli Lillaksen tilan ratsusotilas Simon Matsson todellakin menetti henkensä kesällä 1631, on hyvin mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että hän kaatui juuri Werbenin taistelussa.

LILLAKSEN RATSUTILAN JA ANNAN MYÖHEMMÄT VAIHEET Ratsupalvelu Lillaksen tilalla ei päättynyt Simonin kuolemaan Saksassa kesällä 1631, vaikka uuden ratsusotilaan löytäminen vaati hieman järjestelyä. 1630-luvun alkuun saakka ratsumies oli löydetty perheen piiristä, mutta Simonin kuoltua tilalla siirryttiin käyttämään palkattua ratsumiestä. 1640-luvun alussa tilaa isännöineen Mårten Matssonin poika Claes toimi ratsusotilaana muutamia vuosia, mutta muuten Simonin kuoltua tilan ratsumiehet palkattiin perheen ulkopuolelta.41

Vaikka tilan näkökulmasta Simonin kuolema ei välttämättä merkinnyt suurta muutosta elinkeinoihin, Simonin vaimolle Anna Olufsdotterille se merkitsi suurta mullistusta, kuten Gabriel Oxenstiernalle lähetetty kirje osoittaa. Leskeys ei sinänsä ollut poikkeuksellinen tilanne sotilaan vaimolle 1600-luvulla, vaan monet naiset menettivät aviomiehensä suurvalta-ajan sotaretkillä. Monet sotaan lähteneiden tilallisten lesket jäivät miestensä kuoltua vastuuseen tilojen ylläpidosta ja veronmaksusta siihen asti, että he avioituivat uudestaan tai heidän lapsensa tulivat täysi-ikäisiksi ja ottivat tilan vastuulleen. Vaikka tilan hoitaminen ei ollut leskelle usein helppo tehtävä, se tarjosi kuitenkin turvaa elämään.42

Anna Olufsdotter ei kuitenkaan saanut miehensä Simonin kuoltua Lillasta hoidettavakseen, sillä Simonin veli Mårten oli vastannut tilasta jo veljensä eläessä. Vaikka Gabriel Oxenstierna myönsi vastauksena kirjeeseen leskille oikeuden nauttia samoista oikeuksista kuin silloin, kun heidän miehensä olivat elossa, Annan asema tuskin vahvistui, sillä hänellä ei ollut omaa tilaa vaan Lillas kuului hänen langolleen Mårtenille. Valitettavasti säilyneet lähteet eivät kerro, mitä Annalle tapahtui kirjeen lähettämisen jälkeen. Vuonna 1635 häntä ei mainita tilan asukkaiden joukossa henkikirjassa, joten vaikuttaa siltä, että hän lähti Lillaksesta melko pian miehensä kuoleman jälkeen.43 Hän saattoi esimerkiksi löytää uuden aviomiehen, mikä olisi parantanut omaisuutta vaille jääneen lesken asemaa. Toisaalta on myös mahdollista, ettei hän elänyt pitkään miehensä jälkeen, mikä voisi myös selittää hänen katoamisensa lähteistä. Joka tapauksessa on selvää, ettei Annan elämä jatkunut entisellään Simonin menehdyttyä.

LOPUKSI Lillaksen asukkaat ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka jokaisen suomalaisen 30-vuotisessa sodassa taistelleen ratsumiehen vaiheet linkittyvät heidän

Viimeistään 1600-luvun alussa Lillakseen rakennettiin kivikellari. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

läheistensä elämään. Toisille, kuten Lillasta isännöinneille veljeksille, Ruotsin 1600-luvun sodat toivat vaurautta ja hyvän aseman yhteisössään. Silti sodan käänteet koskettivat myös vauraita tiloja. Kesällä 1631 Mårten menetti Simonin kuollessa ratsumiehensä, mutta myös veljensä, joten menetys ei hänen näkökulmastaan ole ollut vain taloudellinen. Vielä enemmän Simonin kuolema on vaikuttanut hänen vaimonsa elämään, johon leskeys on tuonut suuren inhimillisen menetyksen rinnalle uudenlaisen epävarmuuden tulevaisuudesta. Juuri tämä epävarmuus sai Annan kirjoittamaan kirjeen, jonka ansiosta hänestä jäi edes yksi maininta historiallisiin lähteisiin. Vaikka Annan muista vaiheista ei tiedetäkään mitään, voidaan olla varmoja, että Ruotsin suurvalta-ajan sodankäynti oli tiiviisti yhteyksissä niihin. Legendaaristen hakkapeliittojen sotaretket Euroopassa vaikuttivat ratkaisevasti myös heidän läheistensä elämään aina Helsingin pitäjässä asti.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Arkistolähteet Bibliothèque nationale de France (BnF), Recueil de mémoires et de lettres originales sur l’Allemagne 1554–1664.

Kansallisarkisto, Läänintilit, Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä.

Kansallisarkisto, Voudintilit, Yleisiä asiakirjoja. Kansallisarkisto, Voudintilit, Uudenmaan voutikunnan tilejä.

Krigsarkivet (KrA), Rullor 1620–1723.

Kirjallisuus Richard Brzezinski & Richard Hook, 1993: The Army of Gustavus Adolphus: Cavalry. II. Osprey.

Olli Bäckström, 2020: Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Gaudeamus.

Georg Haggrén 2011. Colonization, Desrtion and Entrenchment of Settlements in Western Nyland ca. 1300–1650. ISKOS 19. Suomen muinaismuistoyhdistys.

Tuuli Heinonen 2015. Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä. 1500–1600-luvun maaseudun mik-

roarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 32.

Tuuli Heinonen 2018. Lillaksen tila ja Bondejen suku. Elinkeinojen ja aineellisen kulttuurin monipuolisuutta uuden ajan alussa. Helsingin pitäjä – Vantaa 2019. 58–68.

Tuuli Heinonen 2021. The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c. 1200–1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia medii Aevi Finlandiae XXVIII. Suomen keskiajan arkeologian seura.

Eino Jutikkala 1958. Suomen talonpojan historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Sebastian Jägerhorn, 2018: Hårdast bland de hårda – en kavalleriofficer i fält. Medströms Bokförlag.

Gunvor Kerkkonen 1963. Helsinge medeltid. Helsinge kommun.

Ulla Koskinen 2017. The Story of Aggressive and Violent Peasant Elites in the North. Teoksessa Aggressive and Violent Peasant Elites in the Nordic Countries c. 1500–1700. 1–29.

Markku Kuisma 1990. Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki.

Anu Lahtinen 2021. Maintenance of Armies and Its Impact on Rural Everyday Life: Local Experiences 1550–1750. Teoksessa P. Talvitie & J.-M. Granqvist (toim.) 2021. Civilians and Military Supply in Early Modern Finland. Helsinki University Press. 203–225.

Jussi T. Lappalainen, 1989: Hakkapeliittain joukkoon: Suomen ratsuväen rekrytointi 1638–1649. Tiede ja Ase 47: 135–152.

Julius Mankell, 1861: Arkiv till upplysningen om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. III. P. A. Norstedt & Söner.

Julius Mankell, 1865: Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördelning sedan slutet af femtonhundratalet. II. C. M Thimgren.

Robert Monro, 1637: His Expedition with the Worthy Scots Regiment (called Mac-Keyes). II. William Jones.

Magnus Perlestam 1997. “Ogifta Kristin brukar – har intet folck sig till hielp” Änkor, hustrur och pigor som gårdsförvaltare. Teoksessa E. Österberg (toim.) Jämmerdal och fröjdesal. Kvinnor i stormaktstidens Sverige. Atlantis. 127–146.

Detlev Pleiss, 2017: Bodenständige Bevölkerung und fremdes Kriegsvolk: Finnen in deutschen Quartieren 1630–1650. Åbo Akademi.

Michael Roberts, 1958: Gustavus Adolphus: A History of Sweden 1611–1632. II. Longmans.

Tapio Salminen 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki.

Friedrich Spanheim, 1634: Le soldat suedois, ou histoire veritable de ce qui s’est passé depuis l’avenuë de Roy de Suede en Allemagne jusques à sa mort.

Petri Talvitie & Juha-Matti Granqvist (toim.) 2021. Civilians and Military Supply in Early Modern Finland. Helsinki University Press.

William Watts, 1632: The Swedish Intelligencer. I. Nathaniel Butter ja Nicholas Bourne.

Lähdeviitteet 1 KA445, 350. 2 Heinonen 2021: s. 101, 142–143. 3 Talvitie & Granqvist 2021. 4 Jutikkala 1958: s. 109–114; Kuisma 1990: s. 321–336. 5 Jutikkala 1958: s. 116–117; Haggrén 2011: s. 164–178; Lahtinen 2021. 6 Jutikkala 1958: s. 121–128; Koskinen 2017: s. 8. 7 Jutikkala 1958: s. 124–126. 8 Kuisma 1990: s. 343–345. 9 Kuisma 1990: s. 336–345. 10 Heinonen 2015; 2018. 11 Kerkkonen 1963: s. 124–131; Salminen 2013: s. 313–327. 12 Heinonen 2021: s. 122–123. 13 Heinonen 2015: s. 66–78; 2021: s. 203–204. 14 Heinonen 2015: s. 35–36. 15 KA 3612, 1. 16 Mankell 1861: s. 36. 17 KrA Rullor 1620–1723 (1631), fol. 28, Munster Rullor på Cavalleri och infanteri i Finland. 18 Mankell 1865: s. 101. 19 Brzezinski & Hook 1993: s. 7. 20 Mankell 1865: s. 101. 21 Jägerhorn 2018: s. 88. 22 Roberts 1958: s. 239. 23 Lappalainen 1989: s. 136–137. 24 Jägerhorn 2018: s. 95. 25 Pleiss 2017: s. 239–241. 26 Mt., 242. 27 Spanheim 1634: s. 86. 28 Monro 1637: s. 12. 29 Mankell 1865: s. 115. 30 Bäckström 2020: s. 71. 31 Mankell 1865: s. 116. 32 Watts 1632: s. 76. 33 Spanheim 1634: s. 14. 34 BnF Recueil de mémoires et de lettres originales sur l’Allemagne (1554–1664), fol. 2, Noms de Provinces, Duches, Flauves, Les Principaules, et Villes, d’Allemagne Prises du Soldat Suedois et Confoontes avec La Carte. L’ordre est Le Succes du Roy de Suede en Allemagne. 35 Mankell 1865: s. 118. 36 Mt., 119. 37 Mt., 119. 38 Mt., 121. 39 Mankell 1861: s. 105. 40 Monro 1637: s. 55. 41 KA 7886, 10; KA 7916, 374; 7941, 482. 42 Perlestam 1997. 43 KA 7879, 213.