Riikka Väisänen: Gyllenloodien Tavastkulla – Kaupunginmuseon tutkimuksia Hämeenkylän vanhan kartanon paikalla

Gyllenloodien Tavastkulla

Kaupunginmuseon tutkimuksia Hämeenkylän vanhan kartanon paikalla

RIIKKA VÄISÄNEN

NYKYISELLÄ KAKOLANMÄEN luonnonsuojelualueella, peltojen laidalla olevalla niittykumpareella erottuu kasvillisuuden seasta rakenteiden jäänteitä – mahdollisia uuninperustuksia ja kellarikuoppia. Myös heinän seasta pilkistelevät suuret kivet liittyvät vanhoihin rakennuksiin ja niiden seinien perustuksiin. Täällä aivan Pikkujärven (Lillträskin) tuntumassa on sijainnut Tavastkullan kartanon vanha tonttimaa. Kartanon käyttöaikaan se on sijainnut aivan järven rannalla, mutta nykyisin Pikkujärvi on kuivunut ja soistunut kosteikkoalueeksi. Kartanon vanha tonttimaa on säilynyt koskemattomana 1800-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin Hämeenkylän kartano siirtyi nykyiselle paikalleen Kehä III:n eteläpuolelle. Vantaan kaupunginmuseo suoritti kesällä 2018 arkeologiset tutkimuskaivaukset vanhan kartanon paikalla. Kaivausten tarkoituksena oli tutkia kartanon arkielämää 1500-luvulta 1800-luvun alkuun. Historiallisten lähteiden mukaan tontilla on oletettavasti ollut asutusta ainakin 1500-luvun lopulta lähtien, jolloin Tavastkullan säteri perustettiin. Paikalla on voinut olla myös kartanoa edeltävää keskiaikaista kyläasutusta ennen kuin osa näistä Hämeenkylän tilojen maista yhdistettiin Tavastkullan kartanoon.

HISTORIALLINEN HÄMEENKYLÄ Hämeenkylä (Tavastby) on sijainnut historiallisen Helsingen pitäjän länsireunalla. Se on ollut niin sanottu hajakylä, jonka ti-

Vas. Tavastkullan kartano vuoden 1691 Samuel Broterkusen kartalla. Kartano sijaitsee kartan yläreunassa ja on merkitty tekstillä Gården. Kartta: Kansallisarkisto.

lat ovat sijainneet erillisillä tonttimailla. Varhaisimmat kylää koskevat historialliset lähteet ovat 1500-luvun alkupuolelta, ja ensimmäinen maininta siitä on vuodelta 1533.1 Tavastby on ollut suuri kylä, jossa vuoden 1540 Uudenmaan maakirjojen mukaan oli 19 taloa. Kylän nimi viittaisi siihen, että alueella on keskiajalla voinut olla suomalaista ”hämäläisten” asutusta jo ennen ruotsalaissiirtolaisten perustamia kyliä. Hämeenkylä voisi yhdessä Espoon puolella sijaitsevan Gammelgårdin kanssa olla yksi pitäjän vanhimpia asutuskeskittymiä. Hämeenkylä kärsi kuitenkin jo 1500-luvun kuluessa autioitumisesta. Sen lisäksi, kun 1500-luvun lopulla perustettuun Tavastkullan säteriin liitettiin useita kylän tiloista, 1600–1700-lukujen vaihteessa kylässä oli jäljellä enää yhdeksän tilaa.2 Vanhimmat kartat alueelta ovat Samuel Broteruksen laatimat kartat vuosilta 1691 ja 1700.3 Niihin on kylän tilojen lisäksi merkitty myös Tavastkullan kartano. Kylän ohi on kulkenut Turun ja Viipurin linnoja yhdistänyt Suuri Rantatie, jonka varrelle vanhimpien karttojen mukaan sijoittuivat useat Hämeenkylän taloista.4 Tavastkullan kartanon vanhalta tonttimaalta on johtanut myös vanha tielinja Kakolänmäen yli Hämeenkylään.5 Tielinja erottuu vielä nykyisin maastossa metsäpolkuna.

Broteruksen 1600–1700-lukujen vaihteen karttojen mukaan Hämeenkylään ovat Tavastkullan kartanon lisäksi kuuluneet Bölen, Gållensin, Nybyn/Nybyssen, Jussaksen, Martaksen/Labbaksen, Skobbersin, Greisaksen ja Skinnarsin tilat.6 Suurin kylän tonttimaista oli nykyisen Hämeenkylän kartanon mäellä. Tämä tonttimaa voisi olla Tavastbyn vanhin kylänpaikka, mutta sellaiseksi on ehdotettu myös tästä hieman kaakkoon ollutta Jussaksen ja Martaksen tonttimaata, joka sijaitsi kylän ohi kulkeneen Suuren rantatien varrella.7 Hämeenkylän tilojen suuri lukumäärä 1500-luvulla voisi viitata siihen, että siellä on jo keskiajalla saattanut olla useita erillisiä tonttimaita. Tai kylä on voinut yhdistyä jopa useammasta erillisestä, pienemmästä aiemmin itsenäisestä kylästä. Ilman keskiaikaisia karttoja ei voida kuitenkaan tarkkaan tietää, missä sijaitsivat kaikki 1500-luvun lopulla Tavaskullan säteriin liitetyt tilat. Tavastkullan peltoja on oletettu sijainneen ainakin Gållensin ja Nybyn tonttimaan lähistöllä, Greisasin ja Skinnarsin talojen välissä, sekä itse kartanon alueen vieressä Kakolanmäen länsi- ja eteläpuolella. On siis mahdollista, että ainakin näillä alueilla sijainneita tiloja olisi päätynyt kartanon alaisuuteen.8

Tavastkullan kartano syntyi 1500-luvun lopulla amiraali Bengt Juustenin saadessa läänityksenä kaiken kaikkiaan neljäkymmentä tilaa palkkiona hyvästä sotapalveluksesta. Juusten oli toiminut mm. Käkisalmen ja Turun linnojen päällikkönä. Palkkionsa myötä hän sai myös oikeuden kerätä veroja läänitykseensä kuuluneilta alueilta. Hämeenkylässä sijaitsevien tilojen alueelle hän perusti Tavastkullan säterin. Aateloimisen jälkeen Juusten otti nimekseen Gyllenlood, ja kartano pysyi käytännössä saman suvun hallussa seuraavat 150 vuotta.9 1680-luvulla tapahtui suuri reduktio eli veronluovutusten peruuttaminen. Tällöin osa aa-

Gyllenloodien aatelisvaakuna. Kuva: Wikimedia commons.

Tavastkullan kaivauksilta löytynyt tiili, jossa kaiverrettuna vuosiluku 1793. Kuva: Antti Yrjönen/ Vantaan kaupunginmuseo.

telin verotiloista siirtyi takaisin kruunulle. Enimmät näistä lahjoitusmaille perustetuista sätereistä säilyivät aatelin omistuksessa, mutta ne saivat pitää säterivapautensa vain ratsupalvelusta vastaan. Reduktio kohdistui myös useaan kymmeneen tilaan Helsingin pitäjässä, ja myös Gyllenloodien Tavastkullasta muodostettiin säteriratsutila.10 1700-luvulla isoviha koetteli myös kartanoita, ja useat vanhoista kartanoista olivat joko huonokuntoisia tai jopa aivan raunioina. Useita niistä hoidettiin täysin lampuotien eli vuokraviljelijöiden voimin, eivätkä omistajat itse asuneet niissä. Myös Tavastkulla oli yksi näistä pitäjän kartanoista 1700-luvun alkupuolella. Vielä 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella aatelisten asumukset eivät juurikaan eronneet varakkaan talonpojan taloista. Vasta 1700-luvun loppupuolelta lähtien ja 1800-luvulle tultaessa erot alkoivat muuttua selkeämmiksi ja varsinaisen kartanokulttuurin loistoaika alkoi. Nämä uudet herraskartanot alkoivat yhä enemmän erottua ympäristöstään koristeellisine päärakennuksineen, kalliine sisutuksineen ja ympäröivine puutarhoineen. Hämeenkyläänkin valmistui 1800-luvun alkupuolella yksi pitäjän ensimmäisistä kivisistä päärakennuksista, mutta silloin kartano oli jo siirtynyt vanhalta tonttimaalta nykyiseen sijaintiinsa.11

Aivan tarkkaa tietoa ei ole siitä, milloin Hämeenkylän kartano on siirtynyt nykyiselle paikalleen. Vielä vuodelta 1749 olevassa kartassa kartano sijaitsee vanhalla tonttimaalla Kakolanmäen pohjoisrinteellä.12 Carl Ludwig Engelin suunnittelemat kiviset rakennukset ovat valmistuneet nykyiselle paikalle 1820–1830-luvuilla, jolloin kartanon omisti senaattori Gustaf Wilhelm Landau.13 Kaupunginmuseon suorittamien tutkimusten perusteella vanhalla tonttimaalla on ollut toimintaa vielä ainakin 1700–1800-lukujen vaihteessa ja 1800-luvun alkuvuosina.14

TAVASTKULLAN RAKENNUKSET Tavastkullan vanhalla tonttimaalla suoritettujen arkeologisten kaivausten aikana tutkittiin kahta erillistä rakennuksen perustusta uuninpohjineen

Kaivauksilla paljastetun asuin- tai pakarirakennuksen uunin perustukset. Kuva: Andreas Koivisto/ Vantaan kaupunginmuseo.

sekä mahdollisen maakellarin vierustaa. Esille saatiin löytöaineiston perusteella mahdollisen asuinrakennuksen tai ainakin pakarituvaksi tulkitun rakennuksen kaksi erillistä uunin perustusta sekä seinälinjoja. Toisella alueella olevat seinälinjat ja mahdollinen tulisijan perustus saattoivat liittyä ulkorakennukseen. Kellarikuopan viereen avattu alue jäi vähälöytöiseksi, mutta sen avulla saatiin esille kellarikuopan eteläpäätyyn liittyneitä kivirakenteita savitiivistyksineen.

Mahdollisen asuin- tai pakarirakennuksen kohdalta pintamullan alta paljastui kaksi kivirakennetta, jotka tulkittiin tulisijojen perustuksiksi. Suuremmasta uunista kaivausalueelle osui vain noin puolet koko rakenteesta. Se oli rakennettu suurehkoista kivistä, ja kivirakennetta kiersi sen itä- ja eteläpuolella hormimainen tiilirakenne. Tiilirakenne koostui kahdesta vierekkäisestä ja samansuuntaisesta tiilirivistä, joiden kaakkoisnurkkaan muodostui suorakulma. Rakenteen tiilet oli upotettu tiiviiseen saveen, ja hormin sisällä saven pinnalla oli eläinten luita. Savea oli käytetty tiivisteenä myös uunin kivirakenteen puolella kivien väleissä.

Noin metri uuninperustuksista länteen oli toinen kivirakenne, joka oli suurista kivistä rakennettu, päältä melko tasainen ja muodoltaan lähes neliömäinen. Kivien väleissä oli tiivisteenä käy-

Kaivausalueelle asetettu mittoja löydettyjen uunien dokumentointia varten. Kuva: Petro Pesonen/ Vantaan kaupunginmuseo.

tetty savea. Kivirakenne tulkittiin kaakeliuunin perustukseksi, ja ympäröivistä maakerroksista löytyneet kaakelinpalat vahvistivat tulkintaa. Kaakeliuunin perustusten luoteispuolelta tuli esille tiivis ja selvärajainen savikerros, jossa oli paljon tiilen ja kaakelin paloja – jopa muutamia paikalleen hajonneita punasavisia, lasittamattomia kaakeleita. Savikerros liittyi selvästi kaakeliuunin seinärakenteisiin, jotka vaikuttivat romahtaneen yhtenäisenä kerroksena kiviperustusten viereen.

Nämä kaksi erillistä uunia liittyivät toisiinsa, sillä niitä yhdisti kivirivi ja siihen liittynyt pahoin vaurioitunut tiilirakenne. Vaikutti siltä, että uunin reunalla ollut tiilinen hormirakenne oli jatkunut kaakeliuuniin asti. Mahdollisesti siis kaakeliuunia oli lämmitetty vieressä olleen uunin avulla. 1600-luvulta lähtien oli kaakeliuunit yleensä sijoitettu samaan huoneeseen avoimen takan kanssa, jonka avulla kaakeliuunia oli lämmitetty. Tällöin ne olivat usein jakaneet yhteisen savukanavan. Itsenäiset kaakeliuunit alkoivat yleistyä 1600–1700-lukujen vaihteessa, jolloin niillä oli oma savukanava savupiippuun.15 Tavastkullan rinnakkaiset uunin ja kaakeliuunin perustukset, joita on mahdollisesti yhdistänyt tiilihormi, vaikuttaisivat liittyneen toisiinsa. Kaakeliuunia on siis todennäköisesti lämmitetty toisen uunin avulla, ja siten uunit mahdollisesti edustaisivat 1600-luvun rakennustapaa. Kaikki uunirakenteista ja niihin liittyvistä maakerroksista tulleet löydöt viittaisivat kuitenkin paljon myöhäisempään käyttöön 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, jolloin on ollut jo käytössä itsenäisiä kaakeliuuneja. Voidaan siis pitää mahdollisena, että Tavastkullan uunit on rakennettu jo 1600-luvun puolella, ja ne ovat olleet käytössä pitkään seuraavalle vuosisadalle. Mahdollista on myös se, että syystä tai toisesta vanhaa rakennustapaa on Tavastkullassa käytetty pitkälle 1700-luvun puolelle.

Edellisestä rakennuksesta etelään sijainneen toisen rakennuksen seinänperustukset koostuivat suurista kivistä muodostetusta rivistä, joka vaikutti jatkuvan kaivausalueen ulkopuolelle maan päälle erottuvan samassa linjassa olevan kiven perusteella. Tähän järeämpään, todennäköisesti ulkoseinän perustukseen liittyi suorassa kulmassa pienemmistä kivistä rakennettu mahdollinen sisäseinän perustus. Näiden seinärakenteiden eteläpuolella oli kiviraunio, joka tulkittiin tulisijan perustukseksi. Sen kivi- ja tiilirakenteet olivat kuitenkin romahtaneet alarinteen suuntaan niin, että varsinaisia ehjiä rakenteita oli säilynyt vain aivan kaivausalueen eteläprofiilin vierellä, joten täysin varmoja ei kivirakenteen käyttötarkoituksesta voida olla. Rakennuksen kivirakenteisiin liittyi nokisia maakerroksia, jotka viittaisivat sen mahdollisesti tuhoutuneen tulipalossa. Löytöjen perusteella rakennus on ollut käytössä 1700–1800-luvuilla, eli samaan aikaan kuin aikaisemmin mainittu toinen uunillinen rakennus. Ajoittavia löytöjä olivat muun muassa kaksi venäläistä kopeekkaa 1810-luvulta. Molemmat ovat Aleksanteri I:n aikaisia 2 kopeekan kolikkoja vuosilta 1815 ja 1819.16

Myös asuinrakennuksen tai pakarituvan alueelta löytyi kaksi kolikkoa. Näistä toinen on myös venäläinen, eli Nikolai I:n (v. 1825–55) aikainen kopeekka. Toinen raha on ruotsalainen Kustaa IV Adolfin aikainen ¼ killinki vuodelta 1806.17 Samalta alueelta, kaakeliuunin nurkalta, löytyi myös tiili, johon on kaiverrettu vuosiluku 1793.18

KOLIKOITA JA PIIPOSLIINIASTIOITA Tutkitut maakerrokset ja rakenteet vaikuttivat siis ajoittuvan kartanon viimeisimpään käyttöaikaan, 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun. Vanhempaa asutusvaihetta ei tutkimusten aikana saatu esille. Valtaosa löydöistä löytyi tutkimusalueelta, jolta esille tuli uunin ja kaakeliuunin perustukset. Löytöaineisto koostui pääasiassa ruuanvalmistukseen ja tarjoiluun liittyvistä esineistä, mikä viittaisi kyseessä olleen asuinrakennuksen tai ainakin erillisen keittiörakennuksen. Toiselta alueelta esiin tulleeseen rakennukseen liittyneet kerrokset eivät olleet yhtä löytörikkaita, mutta löytöaineisto oli molemmilta alueilta hyvin samankaltaista ja samanaikaista.

Jo aikaisemmin mainittujen rahojen ja vuosiluvullisen tiilen lisäksi Tavastkullan löytöaineistosta valtaosa koostui erilaisten saviastioiden paloista. Keramiikka-aineistossa oli edustettuna tuttuun tapaan niin punasavi- ja kivisavikeramiikka kuin fajanssikin. Mutta suurin osa keramiikkalöydöistä koostui niin sanotusta piiposliinista. Se oli 1700-luvun puolivälin jälkeen ilmestynyt uusi keramiikkatyyppi, jota alettiin valmistaa Englannissa. Sen yksi varhaisimmista valmistajista oli Josiah Wedgwood. Piiposliini mullisti keramiikan valmistuksen Euroopassa, kun pystyttiin valmistamaan massatuotantona fajanssia vahvempaa ja kestävämpää keramiikkaa. Uusi keramiikkatyyppi mahdollisti myös uusien astiamuotojen valmistuksen ja varsinaisten astiastojen syntymisen. Uusia astiamuotoja olivat teen, kahvin ja kaakaon lisääntyneen kulutuksen mukanaan tuomat tee- ja kahvikupit, asetit, teekannut ja kermakot.19

Tavastkullan 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun ajoittuva löytömateriaali pakotti meidät tutustumaan tarkemmin tähän tälle ajanjaksolle hyvin tyypilliseen keramiikkaryhmään, jonka sisälle mahtui kuitenkin useita erilaisia piiposliinityyppejä ja erilaisia koristelutapoja. Piiposliiniastiat ja niihin käytetty savimassa olivat jatkuvan kehityksen alla, ja erot eri tyyppien välillä ovat hyvin pieniä. Tästä syystä niitä on vaikea erottaa toisistaan. Astioiden koristelu onkin toimivampi tapa erottaa erilaisia piiposliinityyppejä.20 Koska erilaisia koristelutapoja oli käytetty eri aikoina 1700-luvun puolesta välistä lähtien, pystyttiin muutamia Tavastkullasta löytyneitä piiposliinityyppejä tunnistamaan. Varhaisinta tyyppiä edusti niin sanottu ”creamware”, joka oli sekä massan että lasitteen väriltä kellertävää. Nämä astiat olivat usein maalaamattomia, ja niissä saattoi erityisesti reunoilla olla kohokoristelua. Kun piiposliinin lasitteeseen alettiin lisätä hieman kobolttia, saatiin siniseen vivahtavaa ”pearlware”-tyyppiä. Painokuvakoristelu sai alkunsa 1700-luvun lopulla, ja varhaisimmat koristelussa käytetyt värit

Tavastkullasta löytyneitä eri tavalla koristeltuja piiposliiniastioiden paloja. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

olivat sininen ja musta. 1800-luvun alkupuolelta väriskaala laajentui ja edellisten lisäksi väreihin tulivat mukaan vihreä, violetti ja punainen. Painokuvakoristelu oli hyvin usein maisema-aiheista. Tavastkullasta on löytynyt kaikilla edellä mainituilla väreillä toteutettujen painokuvakoristeisien piiposliiniastioiden paloja, sekä myös käsin maalattujen astioiden paloja. Astiamuodoista tyypillisiä ovat mm. lautaset, kahvi- tai teekupit sekä kastikekaatimet.21 Valmistuksensa alkuvaiheessa piiposliiniastiat olivat arvokkaita, mutta 1800-luvun kuluessa niiden saatavuus parani ja samalla hinta aleni. Painokuvakoristeista piiposliinia on pidetty koristelutyypeistä arvokkaimpana, kun taas koristelematon tai minimaalisesti, usein vain reunoilta koristeltu oli halvempaa, ja todennäköisesti siten laajemman asiakaskunnan hankittavissa.22

Käsinmaalattuja piiposliinin paloja voi joskus olla vaikea erottaa hyvin samankaltaisista sinisellä maalatuista fajanssiastioiden paloista. Tällainen sinivalkoinen fajanssi on todennäköisesti ns. delftiä, joka on saanut nimensä tärkeimmältä tuotantokeskukseltaan Delftiltä, jossa sitä valmistettiin 1600-luvun puolesta välistä noin 1700-luvun puoleen väliin asti. Fajanssi oli uuden ajan alussa kallis tuote, joka kertoi omistajansa varallisuudesta, mutta 1800-luvun kuluessa piiposliini syrjäytti sen käytännössä lähes kokonaan.23 Piiposliinin ja fajanssin lisäksi Tavastkullasta löytyi myös varsinaisten posliiniastioiden paloja, joista osa on selvästi kiinalaista tuontitavaraa.24 Posliiniastioiden joukossa on myös eurooppalaista tuotantoa, mihin viittaisi muun muassa ”saksalaiset kukat”- aiheella koristeltu astian pala. Kyseistä kukka-aihetta alettiin maalata Euroopassa valmistettujen astioiden koristeeksi, kun ei haluttu enää vain kopioida itämaisia kukka-aiheita.25

Tavastkullasta löytyi myös kylätonttikaivauksille hyvin tyypillisten punasaviastioiden paloja. Näiden joukossa oli sekä erikokoisten, usein

Pieni bolus-koristeinen punasavivati tai -lautanen. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Asuin- tai pakarirakennuksen yhteydestä löytynyt haarukka. Kuva: Riikka Väisänen/Vantaan kaupunginmuseo.

bolus-koristeisten vatien sekä muutamien punasavipatojen paloja. Punasavesta oli tehty myös löytyneet kaksi kukkopilliä.26 Punasavikeramiikan tarkempi ajoittaminen on hankalaa, koska astiamuodot ja koristelu ovat pysyneet hyvin samankaltaisina vuosisatojen ajan. Muutamat vadin palat voisivat reunan muodon ja koristelunsa puolesta ajoittua jopa 1600-luvun puolelle.27 Myös muutamat löytyneet kivisavikeramiikan palat voisivat olla vanhempaa valmistusta, vaikka suurin osa näistä ajoittunee 1700-luvun puolelle, kuten mineraalivesi- eli seltteripullojen palat. 1600-luvun kohteilta löytyy usein Westerwaldin tuotantokeskuksesta peräisin olevien kannujen paloja, jotka on helppo tunnistaa koristelun koboltinsinisestä väristä. Tavastkullasta löydettyjen Westerwald-palojen erikoisempi koristelu viittaisi niiden olevan kuitenkin 1700-luvun tuotantoa. Kivisavikannujen valmistus jatkui Westerwaldissa 1700-luvun puoliväliin saakka.28

Rahojen ja keramiikka-astioiden lisäksi Tavastkullan tutkimuksissa on löytynyt muitakin 1600–1700-luvun kohteille tyypillisiä löytöjä, kuten esimerkiksi valkosavisten liitupiippujen katkelmia, joista kaksi on pystytty tunnistamaan ruotsalaiseksi 1700-luvun valmistukseksi.29 Muita näille vuosisadoille tyypillisiä löytöjä olivat lasipikarit, apteekkilasipullot, paloviina- ja kulmikkaat pullot, lasihelmen puolikas, veitset ja haarukka. Vastaavanlainen haarukka on löytynyt muun muassa 1600–1700-lukujen taitteeseen ajoittuvista kerroksista Helsingistä.30 Aterimien lisäksi muita metalliesineitä olivat esimerkiksi pronssiketjun katkelmat, monet erilaiset napit, rautapadan katkelmat, saappaiden korkoraudat, solki, avain sekä mahdollisen ulkorakennuksen kivisten seinänperustusten viereltä löytynyt lapio.

Kaivausten aikana löydetyt palamattomat eläinten luut tarjoavat mahdollisuuden tutkia, mitä eläimiä kartanolla oli käytetty ravinnoksi. Luista on pystytty tunnistamaan ainakin nauta, sika ja lammas tai vuohi. Tavastkullan löydöille on erikoista nuorten eläinten suuri osuus analysoiduista luista verrattuna esimerkiksi muilta Vantaan kylätonteilta tutkittuihin luuaineistoihin. Pääsääntöisesti nämä kuuluivat vasikoille, mutta myös possuja ja kananpoikia on aineistosta tunnistettu. Selvästi kartanolla on ollut talonpoikia enemmän varaa teurastaa nuoria eläimiä ravinnoksi. Mutta myös vanhempia eläimiä oli hyödynnetty nuorten ohella. Esimerkiksi niveltulehduksesta kärsinyttä nautaeläintä oli vielä käytetty ravinnoksi. Tällainen takaraajan niveltulehdus on tyypillistä vetojuhtana käytetyille eläimille. Muita luuaineistosta tunnistettuja eläinlajeja olivat jänis, kissa, sekä linnuista hanhi, kesykana ja metsäkanalinnuista pyy. Kotieläinten pitämisen lisäksi on kartanolla myös metsästetty ja kalastettu. Kaloista oli ravinnoksi käytetty ainakin silliä/silakkaa, haukea, ahventa sekä turskaa. Löytyneet turskan pyrstönikamat viittaavat kuivatun turskan myyntiin, joka mahdollisesti oli peräisin Atlantilta asti.31

LOPUKSI Tavastkullan tutkitut alueet kertovat kartanon viimeisestä asutusvaiheesta – osittain ehkä jo ajasta, jolloin kiviset kartanorakennukset olivat rakenteilla uudelle tonttimaalle. Nämä Engelin suunnittelemat kartanorakennukset edustivat uudenlaista herraskartanoa, jollaiseksi olemme tottuneet kartanot mieltämään. 1600–1700-luvuilla kartanot eivät rakennuksina välttämättä vielä eronneet kovinkaan paljon rikkaista maatiloista. 1700-luvulla monet pitäjän kartanoista olivat isovihan jäljiltä huonokuntoisia tai jopa täysin raunioina. Vasta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla alkoi varsinainen herraskartanoiden valtakausi, jonka aikana kartanoiden päärakennukset alkoivat erottua muiden yhteiskuntaryhmien asumuksista. On mahdollista, että Tavastkullan vanhalla tonttimaalla ei koskaan sijainnut varsinaista suurta kartanorakennusta, vaan hienot uudet rakennukset rakennettiin suoraan nykyiselle paikalleen.

Tavastkullan tutkitut rakenteet voisivat tukea oletusta, että vanhalla tonttimaalla sijainneet rakennukset olivat pienikokoisempia, eikä kartanon mahdollinen päärakennus erottunut kovin paljoa perinteisestä talonpoikaistilasta. On hyvin

mahdollista, että kartanokompleksilla ei ollut varsinaista kartanomaista päärakennusta ennen 1800-luvun kivisiä rakennuksia, varsinkin jos se oli vain lampuotien hoitama tilakokonaisuus. Vaikuttaisi myös siltä, että kartanoon liittyneet rakennukset ovat voineet olla pitkään käytössä. Tähän voisi viitata asuin- tai pakarirakennukseksi tulkitun rakennuksen uunin ja kaakeliuunin yhdistelmä, joka rakenteellisten piirteiden perusteella olisi voitu rakentaa jo 1600-luvulla, vaikka mikään löytömateriaalissa ei viittaakaan näin varhaiseen ajankohtaan.

Valtaosa löydöistä ajoittuu kartanon viimeiseen käyttöaikaan. Rahat, piiposliiniastiat, liitupiiput ja vuosiluvullinen tiili kaikki ajoittuvat 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alkuvuosikymmenille. Runsas määrä piiposliinia kertoo kartanon olleen ajan hermolla ja hankkineen aikansa uutuusastioita. Vain muutamat yksittäiset löydöt, kuten punasaviastioiden palat, voisivat olla 1700-lukua hieman vanhempia, mutta astiat ovat voineet ehjänä säilyessään olla pitkäänkin käytössä. Kartanon vanhempaan käyttöaikaan löytyviä rakenteita ei ehditty kaupunginmuseon tutkimusten aikana saada esille. Mahdolliset tulevaisuudessa tehtävät tutkimukset tulevat ehkä aikanaan paljastamaan, missä on sijainnut kartanon vanhempi 1500-luvun lopun ja 1600-luvun asutus, tai onko paikalla ollut tätä varhaisempaa keskiaikaista kyläasutusta. Kaivaukset vahvistivat kuitenkin käsitystä siitä, että vanhalla kartanon paikalla on ollut toimintaa vielä pitkälti 1800-luvun puolella – ajankohtana, jolloin uusia kartanorakennuksia on alettu suunnitella ja rakentaa nykyiselle paikalleen.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Arkistolähteet Maanmittaushallituksen kartat Samuel Brotherus, 1691: Geometrisk Charta Öfwer Tafwasteby Gård i Helsingh Sochn och Bårgo Lähn. Afmät Åhr 1691. In October. KA MHA B11b 2/1.

Samuel Brotherus, 1700: Charta uppa Tafwastby i Helsingh Sochn och Bårgo Heradh Afmat 1700. KA MHA B7 14/1–3.

Arkistoraportit Hanna Kivikero, 2019: Osteologinen analyysi Vantaan Tavastbyn (Hämeenkylän) Tavastkullan (KM41446) vuonna 2018 kaivetusta luuaineistosta. Museoviraston arkisto.

Veli-Pekka Suhonen, 2006: Vantaan keskiaikaisten kylätonttien inventointi vuonna 2005. Museoviraston arkisto.

Veli-Pekka Suhonen, 2007: Vantaan keskiaikaisten teiden inventointi vuonna 2007. Museoviraston arkisto. Koivisto, A. & Väisänen R., 2015: Vantaan Hämeenkylän kartanon arkeologinen koetutkimus 6.7.–10.7.2015. Museoviraston arkisto.

Riikka Väisänen & Nora Salonen 2018: Vantaa Tavastby (Hämeenkylä) Tavastkulla, arkeologinen tutkimus 4.6.–21.6.2018. Museoviraston arkisto.

Kirjallisuus Jane Fredlund, 1997: Gammalt porslin. Svenska serviser 1790–1990. Ica Bokförlag.

David Gaimster, 1997: German Stoneware 1200–1900. Archaeology and Cultural History. British Museum, London.

Jukka Hako & Pia Vuorikoski, 2018: Kartanoelämää Vantaalla. Kellastupa Oy. Emma Hartikka, Posliini, fajanssi ja piiposliini. Turkulaista kulutuskulttuuria uudella ajalla. SKAS 1–2/2015, 32–44.

Teresa Leskinen, Teresa & Pia Lillbroända (toim.), 2001: Samuelin kartat. Helsingin pitäjä vanhimmissa kartoissaan 1681–1712. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 11. Vantaan kaupunginmuseo.

Saulo Kepsu, 2005: Uuteen maahan. Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1027.

Ekkart Klinge, 1996: Duits steengoed. German stoneware. Rijksmuseum Amsterdam.

Markku Kuisma, 1990: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki.

Markku Kuisma, 1991: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713–1865. Vantaan kaupunki.

Kirsi Majantie (toim.), 2007: Ruukkuja ja ruhtinaita. Saviastioita ja uunikaakeleita ajalta 1400–1700. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XII. Suomen keskiajan arkeologinen seura.

Kirsi Majantie 2010: Muotia, mukavuutta ja mielipiteitä. Kaakeliuuni yhteiskunnallisten muutosten ilmentäjänä keskiajan ja uuden ajan alun Suomessa. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XVII. Suomen keskiajan arkeologinen seura.

George L. Miller: Classification and Economic Scaling of 19th Century Ceramics. Historical Archaeology, 14/1980, 1–40.

Marianna Niukkanen, Jacobakannusta ja jyllantilaispadasta seltteripulloon. Historiallisen ajan keramiikkaa Laukon kartanosta. Teoksessa Kari Uotila (toim.) Vesilahden Laukko. Linna, kartano, koti. Archaeologia Medii Finlandiae IV. Suomen keskiajan arkeologinen seura 2000, 73–84.

Marianna Niukkanen (toim.), 2002: Sirpaleita suurvalta-ajan Helsingistä. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 22. Museovirasto & Suomen Pankki.

Aki Pihlman, Saviastiat. Teoksessa Juhani Kostet & Aki Pihlman (toim.) 1989: Turun Mätäjärvi. Turun maakuntamuseon raportteja 10. Turun maakuntamuseo, 83–104.

Eino Jutikkala, 2003a: Aatelisvalta ja lahjoitusmaat. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli MäkeläAlatalo, Anneli (toim.) Suomen maatalouden historia 1. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2003, 269–291.

Eino Jutikkala 2003b: Kartanot. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli Mäkelä-Alatalo, Anneli (toim.) Suomen maatalouden historia 1. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 385–395.

Tapio Salminen, 2013: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki.

Veli-Pekka Suhonen, 2018: Kartanoiden kartoille kadottamat ja arkeologien löytämät talonpojat – 1600-luvun kartanot ja autioituneet kylänpaikat niin Helsingin pitäjässä kuin muualla Itä-Uudellamaalla. Teoksessa Andreas Koivisto (toim.) Helsingin pitäjä – Vantaa 2019.

Tauno Tarna, 2012: Antiikkiposliini Suomessa. Otava.

Arne Åkerhagen, 2004: Svenska kritpipstillverkare och deras pipor. Trångsund.

Verkkosivustot Evolution of English Household Tableware, http://nautarch.tamu. edu/class/313/ceramics/period-5.htm (24.8.2018)

Jan-Åke Ljung & Per Nelson: Kritpipelagret hos ”Dufwenberg & Norström, som hålla öpna Bodar uppå Södermalms torg” https://stockholmskallan. stockholm.se/PostFiles/SMF/SD/ SSMB_0005800_01.pdf (4.9.2018)

Printed British Pottery and Porcelain, http://printedbritishpotteryandporcelain.com/when-was-it-made/historicaloverview (30.8.2018)

Lähdeviitteet 1 Kepsu 2005, 165. 2 Kepsu 2005; Salminen 2013; Suhonen 2006; Suhonen 2018. 3 KA MHA B11b 2/1 ja KA MHA B7 14/1-3. 4 Leskinen & Lillbroända 2001; Salminen 2013. 5 Suhonen 2007. 6 Leskinen & Lillbroända 2001; Kepsu 2005; Suhonen 2006; Suhonen 2018. 7 Kepsu 2005; Salminen 2013: Suhonen 2018. 8 Suhonen 2018. 9 Hako & Vuorikoski 2018. 10 Jutikkala 2003a; Kuisma 1990; Kuisma 1991. 11 Jutikkala 2003b; Kuisma 1991. 12 Kepsu 2005, 166. 13 Hako & Vuorikoski 2018. 14 Väisänen & Salonen 2018. 15 Majantie 2010, 58. 16 KM41556:186 ja :203. 17 KM41556:672 ja :740. 18 KM41556:1417. 19 Fredlund 1997; Hartikka 2015; Miller 1980; Tarna 2012. 20 Hartikka 2015; Miller 1980. 21 Fredlund 1997; Hartikka 2015; http://nautarch.tamu.edu/class/313/ ceramics/period-5.htm; http://printedbritishpotteryandporcelain.com/whenwas-it-made/historical-overview 22 Hartikka 2015; Miller 1980. 23 Hartikka 2015. 24 Vrt. Niukkanen 2002, 86. 25 Tarna 2012. 26 KM41556:806 ja 1085. 27 Pihlman 1989; Majantie 2007. 28 Esim. Gaimster 1997; Klinge 1996; Niukkanen 2000. 29 Niukkanen 2002, 87; Ljung & Nelson; Åkerhagen 2004. 30 Niukkanen 2002, 68. 31 Kivikero 2019.