Paratiisi maan päällä

Teksti: Manu Paavilainen – Kuvitus: Viivi Halonen

Pysähdy hetkeksi ja yritä kuvitella maisema paratiisistasi. Miltä se näyttää?

On mahdollista, että mieleesi piirtyy hyvin nopeasti kuva, joka muistuttaa juutalais-kristillisen perinteen Eedeniä, runsauden puutarhaa, jossa pedot eivät jahtaa, eikä kesä lopu koskaan. Saatat turhautua huomatessasi, ettei paratiisisi olekaan kovin omaperäinen. Älä huoli – ei kenenkään muunkaan.

Halki historian eri maailmankolkkien kulttuurit ovat olleet sidoksissa uskonnolliseen ajatteluun. Lähes kaikilla tunnetuilla kansoilla, olivat ne sitten moderneja tai miltei unohdukseen painuneita, on ollut oma käsityksensä paratiisista. Se on tila, joka saavutetaan joko kuoleman jälkeen tai aikojen lopussa. Toisille se on synnyinkoti, josta olemme harhautuneet.

Asteekkien paratiisin nimi on Tlalocan. Se on jokien ja järvien maa, ja kaikkialla kasvaa puita ja kukkia. Maissi, pavut, hedelmät tai kaakao eivät lopu koskaan. Australian aboriginaaleja odotti kuoleman jälkeen hedelmällinen maa, jonka virtaavien vesien rannalla asui loputtomasti riistaa. Paratiisikuvaelmat näyttäisivät kuvastavan niitä sepittäneiden metsästäjä- keräilijöiden ja paimentolaisten elämää vailla minkäänlaisia haasteita.

Kognitiivisen uskontotieteen tutkija Jani Närhi on tutkinut eri kansojen paratiisikäsityksiä ja koonnut kirjassaan Paratiisien synty (2009) niissä yleisimmin esiintyviä elementtejä. Paratiisimme ovat tyypillisesti vehreitä ja hedelmällisiä maita, jossa on runsaasti vettä. Ihminen elää vaihtelevassa sopusoinnussa eläinten kanssa riippuen siitä, kuinka paljon kyseinen kulttuuri on riippuvainen metsästyksestä. Vaikka täällä ihmisen ei koskaan tarvitse pelätä joutuvansa saaliiksi, paratiisiemme maisemissa näemme kauas ja meillä on runsaasti koloja ja pöheikköjä, jonne piiloutua. Aina kannattaa pitää varansa, haaveillessaankin.

Paratiisimme näyttävät heijastelevan elämän perustarpeita: ravintoa ja turvaa. Turvallisuuden tunne rakentuu pohjimmiltaan sille, että eliöt ovat sopeutuneet

toimimaan ympäristössä, jonka muutoksia ja uhkia ne kykenevät ennakoimaan. Tutussa ympäristössä voidaan tehdä selviytymisen kannalta oleellisen nopeita ratkaisuja tuhlaamatta aikaa ja energiaa tietoiseen prosessointiin. Myös ihmisaivot ovat vuosimiljoonien kehityksen myötä harjaantuneet ajattelemaan mahdollisimman vähän.

Elintärkeän informaation käsittely tapahtuu ensisijaisesti affektiivisella tuntemusten ja intuition tasolla. Valitettavan usein reflektoiva tietoinen ajattelumme saa ihmetellä tekojamme vasta jälkeenpäin, kun olemme jo nälän ja himon huumaamana tehneet jotain, mitä kadumme. Aivomme hylkivät intuitiotamme ja tunnereaktioitamme kyseenalaistavia konsepteja, koska niiden prosessoiminen on vaivalloista. Helpottaakseen taakkaansa aivomme ovatkin oivaltaneet käyttää vertauksia ja inhimillisiä malleja käsitelläkseen vaikeita ja abstrakteja asioita. Kuvaamme muutoksia ajassa sanoilla juosta tai kulua. Sovellamme ajattelussamme jatkuvasti vanhaa tietoa, kun yritämme hahmottaa uutta.

Ihmiset ovat kuvitelleet paratiiseja eri aikoina ja eri paikoissa lohduttaakseen itseään sillä, että edes aikojen lopussa saa viimein hengähtää, ja kerrankin asiat ovat helppoja. Tai sitten niitä on käytetty todisteena siitä, miten ennen kaikki oli paremmin. Kun olemme yrittäneet kuvitella täydellistä ympäristöä, jotakin nimenomaan toisesta maailmasta, on mielikuvituksemme jämähtänyt siihen, mitä meillä jo on. Me kaipaamme vettä, ruokaa ja turvaa.

Meidän paratiisimme on luonto, mutta ilman haasteita, ilman sairautta ja kuolemaa. Haaveilemme luonnosta, joka on luotu vain meitä varten. Tämän haavemaailman ajamina olemme rakentaneet omaa paratiisiamme maan päälle. Ihminen on kuitenkin harjaantunut ajattelemaan mahdollisimman vähän. Olisiko korkea aika pysähtyä tosissaan miettimään, kuinka kauas olemme nälän ja himon huumaamina paratiisistamme juosseet? Se on vaivalloista, luonnollisesti. Emmehän me osaa kuvitella mitään muuta kuin se, mitä jo on. ”Vaikka täällä ihmisen ei koskaan tarvitse joutuvansa saaliiksi , paratiisiemme maisemissa näemme kauas ja meillä on runsaasti koloja ja pöheikköjä, jonne piiloutua