Puupeltojen maa

Teksti: Riku Kangasniemi – Kuvitus: Roope Nykänen & Arttu Vuokko

Melko usein voi kuulla tai lukea lausahduksen ”Kolme neljäsosaa Suomen pinta-alasta on metsää”. Tämän yhteydessä todetaan myös melko usein, että suomalainen metsänhoito on maailman huippua. Mutta miltä tehometsätalouden oppien mukaan hoidettu metsä vaikuttaa metsän eliöiden näkökulmasta? Tätä kysymystä ja muita sen kaltaisia ajatuksia on onneksi alettu viime aikoina yhä enemmän ja enemmän tuomaan esiin myös mediassa. Lyhyt vastaus on, että valitettavan monille metsän eliöille tehometsätalouden homogeenisten puupeltojen ja hakkuuaukkojen mosaiikki on kuin autiomaata. Jotkin lajit pärjäävät, mutta monet ovat hätää kärsimässä.

Suomessa metsätalouteen kuuluu vahvasti yhä nykyään avohakkuu, kun puusto on saavuttanut metsäteollisuuden mielestä riittävän koon ja yleensä tämä tapahtuu noin 60-80 vuoden iässä. Esimerkiksi 1800-luvulla mänty (Pinus sylvestris) kelpasi tukkipuuksi yleensä vasta 150 vuoden iässä (Hölttä 2013, s. 637, Tigerstedt 1940 mukaan). Ero nykypäivään on melkoinen sekä kasvuajan että puun koon kannalta. Nykypäivän mittareilla tuollaista 150-vuotiasta metsää moni pitäisi varmasti jo vanhana metsänä. Muutokseen on monia syitä, eikä metsäteollisuuden maksimaalisen tehokkuuden ja tuoton tavoittelu varmaankaan niistä pienin.

Seuraavaksi paljon tylsiä numeroita, jotka kuitenkin kertovat karua viestiä metsiemme tilasta. Uusimman valtakunnallisen metsävarojen inventoinnin mukaan Suomessa on metsätalouskäytössä maata 30 180 000 hehtaaria, joista metsämaata 20 760 000 hehtaaria (Luonnonvarakeskus 2018). Metsätalousmaahan lasketaan mukaan myös luonnonsuojelualueet. VMI12:n tulosten perusteella ojitetuista soista muodostuneita turvekankaita on 3 331 000 hehtaaria ja muuttumia sekä ojikoita yhteensä 1 352 000 hehtaaria. Noin 16% Suomen metsätalousmaasta on siten ojittamalla kuivattua suota, mikä on hirvittävä määrä, kun Suomen koko maapinta-alasta 86% on metsätalousmaata. Samaisessa Luken inventoinnissa todettiin yli 100-vuotiaiden metsien osuuden maamme metsävaroista olevan nykyisin pieni, vain 3 144 000 hehtaaria, eli noin 15%. Tuostakin määrästä maksimissaan 140-vuotiaita metsiä oli 1 760 000 hehtaaria. Metsistämme suurempi osa on siis ojitettua suota, kuin yli 100-vuotiaita. Ja vain noin 6,7% metsistämme olisi 1800-luvulla kelvannut tukkipuuksi.

Luken tilastojen perusteella maamme yli 140-vuotiaiden metsien osuus on myöskin laskenut noin 1 000 000 hehtaaria 1940-luvulta alkaen. Nämä luvut kertovat surullista tarinaa siitä, kuinka ihminen on Suomessakin sotkenut ekosysteemien toimintaa rankalla kädellä.

Mutta mikä siinä vanhassa metsässä on erikoista? Ei juuri mikään, jos sitä hoidetaan, kuten tehometsätaloudessa on tapana eli yksilajisena puupeltona. Mutta jos metsän annetaan kehittyä luonnollisemmin, siellä on runsaasti lahopuuta, eri ikäisiä ja eri lajisia puita sekä erilaisia aukkoja myrskyjen ja metsäpalojen jäljiltä. Tätä voi jokainen käydä tutkailemassa metsissä, jotka ovat olleet suojeltuina pitkään. Nämä piirteet luovat edellytykset entistä useammille eliölajeille käyttää metsää elinympäristönään. Näistä edellä mainituista esimerkiksi lahopuu on edellytys monille pienille selkärangattomille eläimille ja sienille. Linnuista taas kuukkeli (Perisoreus infaustus) suosii vanhoja, varjoisia kuusikoita. Kasvilajeista esimerkiksi kämmeköihin kuuluva yövilkka (Goodyera repens) on erityisesti vanhojen metsien suosija (Suominen 2013).

Vanhojen metsien hupeneminen ja pirstoutuminen yhä pienemmiksi paloiksi on ajanut monet lajit ahtaalle. Kuukkeli on Juha Kauppisen mainiossa kirjassaan Monimuotoisuus (2019) käyttämä esimerkki lajista, jonka kannat ovat kutistuneet koko maassa ja eteläisen Suomen populaatiot jo kadonneet tai katoamassa. Tilanne ei ole sen parempi monilla lahopuuta vaativilla hyönteisillä, käävillä tai kolopesijälinnuilla. Uusimmassa Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnissa (Hyvärinen ym. 2019) todetaan Suomessa olevan 333 ensisijaisesti vanhoja metsiä elinympäristönään käyttävää lajia, jotka ovat uhanalaisia. Tämän lisäksi 83 lajin levinneisyys ja elintavat tunnetaan niin huonosti, ettei niiden uhanalaisuudesta voitu esittää arviota. Monet metsäiset luontotyypit itsessäänkin ovat uhanalaisia, eritoten erilaiset lehdot, joita on ravinteisuuden vuoksi raivattu mm. maatalouskäyttöön (Kontula & Raunio 2018). Erityisesti Etelä-Suomen tiheä asutus sekä intensiivinen maa- ja metsätalous on pilkkonut vanhat ja luonnontilaiset metsät pieniksi, toi-

sistaan erillisiksi saarekkeiksi kansallispuistoja lukuun ottamatta. Liian pienet ja eristyneet alueet eivät kykene turvaamaan eliöyhteisön säilymistä, jos alueelle osuu esimerkiksi kuivuus tai metsäpalo.

Ihmistoiminta on aina uhannut ja tullee aina uhkaamaan luonnon monimuotoisuutta ja eri ekosysteemien säilymistä. Vanhat metsät, tai oikeammin niiden puute, on vain yksi tämän ilmentymistä. Utopistisessa ihannemaailmassa ihmisen ei tarvitsisi hyödyntää luontoa voimaperäisesti, vaan luonto huolehtisi itse itsestään omassa rauhassaan. Tähän ei tietenkään päästä, sillä me jokainen kulutamme asioita, joiden valmistaminen vaatii metsien kaatamista, eläinten tappamista, jokien patoamista, kallioiden räjäyttämistä, pohjavesien pumppausta tai vesistöjen tyhjentämistä. Oleellinen seikka on, kuinka pienillä vahingoilla luonto selviää näiden tuotteiden valmistuksesta. Ja siihen voi jokainen kuluttaja, maanomistaja sekä tuottaja vaikuttaa, tavalla tai toisella.

Lähteet:

Hölttä, H. 2013: Itä-Suomen metsävarat 1850–1930 ja niistä tehdyt tulkinnat --- Metsätieteen aikakauskirja 4/2013: s. 627–646.

Luonnonvarakeskus 2018: Valtakunnan metsien inventointi 12 --- <https://stat.luke.fi/ metsavarat> (viitattu 27.9.2020)

Suominen, J. 2013: Satakunnan kasvit --- Norrlinia 26: 783 s.

Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U. M. (toim.) 2019: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. - - - Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki: 704 s.

Kontula, T. & Raunio, A. (toim.) 2018: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018: Luontotyyppien punainen kirja. Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. - - - Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö, Helsinki: s. 171-198.