Aikidolehti 1/2013

AIKIDO Suomen Aikidoliiton jäsenlehti 1 / 2013

Tässä numerossa myös:

en Esittelyssä kotimaisten opettaji leirin ohjaajat, s. 35 Kalevalainen jäsenkorjaus, s. 20 Sugawara-sensein haastattelu, s. 26

PÄÄKIRJOITUS

Jussi Koukku

suomi aikidotäytteellä, kiitos

S I S Ä L LYS LU E T T E LO Pääkirjoitus 2

Kädessäsi on vuoden 2013 ainokainen aikidolehti ja samalla myös sivumäärältään laajin lehti ikinä. Toivottavasti viihdyt sen parissa!

Kannesta löytyy kartta, josta näet kuinka laajalle lajimme on Suomessa levinnyt. Lisää seuroja mahtuisi esimerkiksi Kainuuseen ja Lappiin. Lisäharjoittelijoille olisi tilaa nykyisissäkin seuroissa ja harjoittelupaikkakunnilla. Itseäni on mietityttänyt jo pitemmän aikaa aikidon markkinointi ja eri keinot saada lisää väkeä tatamille rakkaan lajimme pariiin. Kaikkia kikkoja on kokeiltu: muun muassa yhteisnäytöksiä toisten lajien kanssa, esiintymisiä kouluissa, kauppakeskuksissa ja muissa yleisötapahtumissa. Mainonta on myös saanut täysin uusia piirteitä sosiaalisen ja aina enenevässä määrin sähköistyvän median myötä. Samalla vanhat hyvät keinot, kuten julisteiden esillepano, pitävät hyvin pintansa.

Tärkeintä kuitenkin runsaan viestinnän ja markkinoinnin ohella on pitää hyvää huolta kurssilaisista ja muista harjoittelijoista, jotka ovat jääneet 6. kyun suorittamisen jälkeen tatamia kuluttamaan. Kannattaa olla korvat höröllään muun muassa leireillä ja tentata muiden paikkakuntien tapoja hoitaa hommat.

2 AIKIDO 1/13

Juniorityö on monelle seuralle tärkein tapa pitää toimintaa yllä ja tuottaa uusia aikuistreenaajia dojolle. Jatkumona sille on hyvä kuitenkin myös miettiä, miten varttuneemmat pysyvät edes löyhästi seuran harjoittelussa mukana.

Aikidokan vanhetessa saattaa paikat olla siinä kunnossa, ettei korkeat ukemit enää onnistukaan ja rannelukotkin tuntuvat seuraavana päivänä aina vain kipeämmiltä. Raskain suoritus saattaa olla seuran pikkujouluihin tuleminen.

Katsoin jokin aika sitten All Japan Aikido -esitystä, jossa muun muassa Hiroshi Tada tekee tekniikkaa. Senseillä on ikää jo 83 vuotta. Joten ei korkea ikä välttämättä mikään este ole aikidon harjoittelemiseen. Tarjonnan pitää vain olla sellainen, että kaikille dojolle tulijoille löytyy mietittyä tekemistä.

Syysterveisin, Jussi

Puheenjohtajan palsta

3

Aikidomatka Japaniin Saku-dojolle

4

Opettaja – Sensei

7

Kalevalainen jäsenkorjaus

20

EFO – Sydämen Avaava Tie

22

Pehmeyttä ja keskittymiskykyä – Tetsutaka Sugawara -sensein haastattelu 26 Haraa haravoimassa

28

Suosittelija. Mikä se on?

31

Junioripalsta

33

Kotimaisten opettejien leirin ohjaajien esittely

35

Gérard Blaizen leirillä Biarritzissa

38

Toimistosivut 39

puheenJOHTAJAN PALSTA

Erkki Mäki

O-Sensein reinkarnaatioita ja kanssaharjoittelijoita Kirjoitan tätä Hiroshi Ikeda -sensein Ranskan leirin jälkihuuruissa, ja uskon, että moni treenaaja jakaa ajatukseni siitä, että kanssaharjoittelijat ovat tämän lajin tärkein suola, kimmoke, haaste ja ärsytyksen aihe. Ärsytys tulee tietysti vain omien korvien välistä: kaikilla meillä on päiviä, jolloin ei vastaan tule kuin “huonoja ukeja”, mutta se menee onneksi ohi. Jonain päivänä tajuaa oman rajallisuutensa sekä sen, että erilainen ja eri tavalla reagoiva uke antaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia oppia jo periaatteessa tuttuja asioita kuin automaattisesti sovitulla tavalla ponnahteleva. Jos kaikki uket toimivat tekemistesi suhteen kuin ajatus, olet joko O-Sensein reinkarnaatio tai sitten dojollanne vallitsee yhteisesti sovitun tekemisen kulttuuri.

Siinäkin on puolensa varsinkin perustekniikoita opetellessa, mutta pitemmälle edenneille harjoittelijoille se ei aivan taida riittää. Ei ainakaan, jos oikeasti haluaa kehittyä lajissa, ja jos vielä ajattelee lajia itsepuolustuksellisesta näkökulmasta.

Aikido-lehti on Suomen Aikidoliiton virallinen äänenkannattaja. Lehti ilmestyy vuonna 2013 kerran. Lehti jaetaan kaikille lisenssin maksaneille. Levikki on noin 1500 kpl. Lehteä voi myös ostaa Aikidoliitosta.

Hauskinta on, että viimemainitunlainen tekeminen ei ole pätkääkään jäykkää eikä väkivaltaista, vaan pehmeää, rentoa ja mahdollisesti raskasta. Sopivia esimerkkejä ovat vaikkapa Saotome-, Ikeda-, Endo- ja Igarashi-senseit.

Heidän tassuunsa kiinni käyminen johtaa välittömään oman asennon muuttumiseen omasta tahdosta ja tarttumisen voimasta riippumatta. Yleensä päätyy vaaka-asentoon tai ilmalennon aikaiseen ennalta-aavistamattomaan kippuraan, josta sitten toivottavasti suoriutuu selkäytimestä automaattisesti tulevien käskyjen avulla pehmeästi alas.

Aikido on Tie, jota kukaan ei voi kulkea yksin.

Jalasjärvellä 30.8.2013 Erkki Mäki

Suolat ja kimmokkeet tulevat tietysti siitä, että kanssatreenaajat ovat tosi mukavia sekä hyväntahtoisia ja valtaosa on tosissaan opettelemassa sitä, mitä kulloinenkin opettaja näyttää.

Mitä vaikeampia asioita opetellaan yhdessä, sitä suuremmat yhteiset hyvänolontunteet syntyvät, kun ongelmat saavat ratkaisunsa.

Muistetaan siis kunnioittaa ja nauttia kanssaharjoittelijoiden olemassaolosta.

Kun kumarramme heille harjoituspariksi pyytämiseksi, niin otetaan siihen mukaan ripaus nöyryyttä, kiitollisuutta ja iloa siitä, että toinen on lähdössä mukaan samalle Tielle.

Päätoimittaja: Jussi Koukku 0400 494 626 toimitus@aikidoliitto.fi Ilmoitusmyynti: Suomen Aikidoliitto ry Radiokatu 20, 00240 Hki 09 - 3481 2566 040 - 573 8166

Ulkoasu ja kannen kuva: Outi Heistman Paino: N-Paino, Lahti

Lehti ei vastaa tilaamatta lähetetystä materiaalista, kuten kuvista ja kirjoituksista. Kirjoituksia ja kuvia saa lainata lehdestä ainoastaan toimituksen luvalla.

Aikidolehdessä julkaistaan aikidoharrastajien kirjoituksia. Kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa mielipidettä, eivät Aikidolehden tai Suomen aikidoliiton virallista kantaa.

AIKIDO 1/13

3

Aikidomatka Japaniin Saku-dojolle Teksti ja kuvat: Kaisa Selamo

Olin keväällä 29.4.-31.5.2013 treenaamassa aikidoa Japanissa Saku-dojolla, joka on Endo-sensein kotidojo. Dojolla toimii opettajana pääasiassa Ariga-sensei, koska Endo-sensei opettaa lähinnä Tokiossa. Harjoittelin siis suurimmaksi osaksi Ariga-sensein johdolla. Saku-dojo sijaitsee Sakun kaupungissa, joka on vuoristossa noin 1000 metrin korkeudella, noin tunnin ajomatkan päässä Naganosta.

Tavoitteena matkalla oli paitsi treenata mahdollisimman paljon aikidoa, myös tutustua japanilaiseen kulttuuriin. Molemmat tavoitteet toteutuivatkin oikein hyvin.

Matkan suunnittelu Olin haaveillut matkasta jo useamman vuoden. Alun perin kaavailin matkaa muutaman vuoden päähän, mutta kun noin vuosi sitten sain sekä ulkoisen että sisäisen potkun, matka järjestyikin jo nyt. Alun perin minulle piti lähteä Suomesta kaveri koko ajaksi, mutta loppujen lopuksi lähdin yksin koko kuukaudeksi. Tosin suurimman osan

4 AIKIDO 1/13

Minä näytöksen jälkeen Budokanin edessä

ajasta dojolla treenaamassa oli myös norjalainen aikidoharjoittelija Eivind ja kuun alkupuolella muutamia muitakin suomalaisia ja eurooppalaisia. Matkan aloittavalla leirillä oli lisäksi noin 20 suomalaista aikidotreenaajaa, Tampereelta minun lisäkseni Timo ja suurin osa muista pääkaupunkiseudulta.

Matkan järjestelyt alkoivat hyvissä ajoin viime vuoden syksyllä. Tärkeimmät, eli sopiminen treenaamisesta ja asumisesta dojolla Ariga-sensein kanssa sekä lomasta työnantajan kanssa, oli hoidettu viime lokakuussa. Lentoliputkin oli ostettuna viime vuoden puolella.

Sen jälkeen olikin vain odottamista ja treenikunnosta huolehtimista. Todellinen matkakuume iski vasta pari viikkoa ennen matkaa, kiitos työkiireiden, mutta toisaalta eipä tullut jännitettyä turhaan.

Juhlaleiri Kuukauden aloitti siis Endo-sensein viiden päivän leiri Sakussa. Tällä leirillä on normaalistikin hyvin porukkaa, mutta tänä vuonna erityisen paljon niin

japanista kuin muualtakin maailmasta.

Leiri oli nimittäin Saku-dojon 20-vuotisjuhlaleiri. Normaalista poiketen leiriin kuului suuri iltajuhla, jossa jossa oli paikalla kunniavieraina muun muassa Waka-sensei, Arai-sensei, Frank Noel ja Sakun kaupunginjohtaja. Lisäksi iltajuhlassa oli pari sataa leirille osallistujaa. Itsellä leirin anti jäi tänä vuonna vähäisemmäksi, sillä jonkin verran tuleva kuukausi taisi jännittää.

Leirin päätyttyä muutin dojolle asumaan. Ensimmäiset päivät menivät vähemmällä treenillä ja enemmällä siivouksella sekä muulla leirin purkamisella. Leirin aikana dojolla majoittui paljon porukkaa ja dojolla järjestettiin myös illanviettoja, joten jälkeenpäin koko rakennus siivottiin suurin piirtein lattiasta kattoon. Yhteistyöllä tämä kuitenkin sujui kitkattomasti. Lisäksi ohjelmaan kuuluivat leiriä varten vuokratun kaluston palauttaminen.

Treeniä, sightseeingiä ja tapahtumia

Kun leiri loppui sunnuntaina, viimeiset

Saku-dojon näytös Budokanissa

lyhyemmän aikaa dojolla viipyvät lähtivät seuraavan viikon perjantaihin mennessä, jolloin pääsimme myös normaaliin treenirytmiin kiinni. Päiväohjelmaan kuuluivat treenaaminen, siivoaminen, dojon valmistelu kesää varten, ruoanlaitto, lepo sekä kiertely kaupungilla ja lähialueilla. Mikään työleiri kuukausi ei ollut, mutta tekemistä riitti sen verran, että aika ei käynyt pitkäksi.

Dojolla asumisen lisäksi asuin reilun viikon Ariga-sensein kotona, mikä oli japanilaiseen kulttuuriin tutustumisen kannalta hieno mahdollisuus.

Saku-dojolla on treenejä kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaina. Lisäksi Ariga-sensei käy tiistaisin Chinon sivudojolla ja torstaisin Naganon sivudojolla vetämässä treenit. Olin näillä reissuilla mukana joka kerta. Useimmiten kävimme ennen treenejä katsomassa jotain temppeliä tai jotain muuta nähtävyyttä tai aluetta, muun muassa historiallisessa asussa olevalla kadunpätkällä ja kiipesimme eräälle vuoristojärvelle.

Olin toivonut Ariga-senseiltä, että saan osallistua myös junioriharjoituksiin, mikä sopi oikein hyvin hänelle. Oman treenaamisen lisäksi sain siis paljon ideoita ja näkemystä junioriharjoittelusta Japanissa. Saku-dojolla oli junioriharjoitukset kolme kertaa viikossa ja lisäksi kerran viikossa sekä Chinossa että Naganossa. Kaiken kaikkiaan treeniä tuli reilut 15 tuntia viikossa, varsinainen aikidon intensiivikuukausi siis.

Normaalin treeniohjelman ulkopuolella pääsin mukaan muutamaan erikoistapahtumaan. Eräänä perjantaina leirin jälkeen Endo-sensei tuli Saku-dojolle vetämään treenit ja järjesti illanvieton kiitokseksi leirijärjestelyistä. Muutenkin dojolla oli tapana jäädä treenien jälkeen pitemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa iltaa istumaan ja syömään. Näissä illanistujaisissa tuli hyvin tutustuttua paikallisiin treenaajiin. Illanvieton lisäksi harjoitus oli paikallisille muutenkin tärkeä, sillä Endo-sensei ehtii vain harvoin opettamaan Sakussa. Pääasiassa hän opettaa Tokiossa.

Toinen erikoistapahtuma ja itselle merkittävä kokemus oli 51. All Japan Aikido Demonstration Budokanilla Tokiossa. Tapahtuma on Japanin suurin aikidonäytös, johon kokoontuvat esiintymään kaikki japanin aikido-opettajat ja dojot. Mukana oli myös muutamia ulkomaalaisia seurueita. Itse pääsin esiintymään Saku-dojon jäsenten kanssa. Ariga-senseillä oli päivän aikana oma näytöksensä ja lisäksi hän oli ukena Endo-sensein näytöksessä.

Päivän päätti Doshun näytös. Oli mielenkiintoista nähdä, miten eri tavoilla aikidoa harjoitellaan. Ja miten kaikissa

kuitenkin on jotain samaa, joka yhdistää kaikkia aikidoharjoittelijoita.

Kokemuksia ja eväitä treenaamiseen

Aikidoharjoittelu Saku-dojolla ja sen sivudojoilla oli hyvin kotoista. Paikalliset treenaajat ottivat minut oikein hyvin vastaan. Tuntui, että kaikki haluavat todella harjoitella ja oppia yhdessä. Välillä tehtiin hitaammin ja mietittiin oikein, miten jokin tekniikan kohta menee, välillä taas heitettiin ja tehtiin tekniikkaa sen kummemmin miettimättä. Tällainen rytmitys vain tuntuu toimivan. Välillä syvennetään ja tunnustellaan ja välillä toteutetaan ja tehdään.

Minkäänlaista epämiellyttävää taistelua tai testaamista ei tullut vastaan, vaikka näitäkin tarinoita on tullut vastaan paljon Japanissa treenaamisesta. Hyökkääminen oli kyllä rehellistä ja jos teki jonkin selvän virheen, sen kyllä huomasi vastatekniikan muodossa tai muuten osoitettuna. Kuitenkin tämä kaikki tapahtui ystävällisesti. Ja virheen osoittamisen taustalla tuntui olevan halu viedä toista eteenpäin.

AIKIDO 1/13

5

Tällaista asennetta ja tekemistä haluan jatkossa kehittää omassakin uketyöskentelyssäni.

Jos pitäisi valita, mikä oli parasta harjoittelussa, valinta kohdistuisi aamuharjoituksiin, joita oli kaksi kertaa viikossa. Näissä syvennyimme aina johonkin yksityiskohtaan liikkumisessa, kehonkäytössä tai tekniikassa. Aiheeseen pääsi todella paneutumaan ja sisäistämään jotain ehkä syvemminkin.

Liikkeelle saatettiin lähteä yhdestä tekniikasta, johon tuotiin uusia ja uusia vivahteita. Miten kannattaa toimia, jos uke hyökkää tietyllä tavalla ja miten eri ajoituksilla toimitaan. Vaikka jokaisesta harjoituksesta sai jotain, niin nämä aamuharjoitukset jäivät parhaiten mieleen.

Muutenkin kuukauden anti aikidollisesti ei ollut niinkään tekniikoissa vaan siinä, miten liikkua ja miten käyttää kehoaan eri tilanteissa, miten jokin muutos itsessä vaikuttaa toiseen ja miten toinen vaikuttaa itseen. Harjoittelussa

Saku-dojo

6 AIKIDO 1/13

korostui parin kuunteleminen ja havainnoiminen sekä ukena että nagena.

Ja tekemisen muuttaminen reaktion mukaan tai sitten sen mukaan, millaisen reaktion haluaa saada aikaan. Monta kertaa tuli vastaan se, mikä on aiemminkin tullut tutuksi. Hyvin pienellä muutoksella tekniikassa voi olla todella suuri vaikutus siihen, miltä se tuntuu ja miten se toimii. Muutama itsestään selvyydeltä tuntunut asia sai uutta näkökulmaa. Mitä kaikkea jokin, jonka on periaatteessa jo tiennyt ja luullut osanneensa voikaan oikeasti tarkoittaa ja vaikuttaa tekemiseen.

Minäkö Japaniin?

Vaikka kuukausi oli hieno kokemus, väliin mahtui myös epätoivoisempia hetkiä. Välillä tuntui, että mistään ei tule mitään ja miten tästäkin tilanteesta selviää. Mutta kummasti kaikki vain järjestyi. Kokemus antoi luottamusta siihen, että kaikesta yleensä selviää, vaikka lopputulos ei ehkä olisikaan se, mitä alun perin ajatteli. Ja kun yhteistä

halua löytyy, ymmärtäminen on mahdollista, vaikka yhteistä kieltä ei olisi kuin muutama sana. Minulle tämä oli toinen kerta Japanissa, joten kulttuuri oli joltakin osin jo tuttua ja osasin muutaman sanan kieltä. Edellisellä matkalla tosin vietimme Timon kanssa enemmän aikaa Tokiossa.

Voin ehdottomasti suositella, jos joku haaveilee vastaavasta reissusta. Valmistelu kannattaa aloittaa ajoissa, jolloin matkan onnistuminen sekä järjestelyjen että taloudellisen puolen kannalta toimii parhaiten. Ja vaikka itsekin jäin haaveilemaan vielä uudesta, vähän pitemmästä matkasta, yksi kuukausi on varsinkin työssäkäyvälle oikein hyvä vaihtoehto. Muutenkin kuukausi tuntui sopivalta ajalta. Varsinaisesti ei vielä kaivannut liian paljon takaisin kotiin, mutta toisaalta kotiin oli mukava palata. Ja tälläkin ajalla sai ihan riittävästi mietittävää treenaamiseen ja ideoita siihen, mitä omassa harjoittelussa haluaa seuraavan vuoden aikana viedä eteenpäin.

Opettajalla on vastuullinen asema. Monet haluaisivat olla opettajia, mutta tämän jutun luettuasi et ehkä haluaisikaan astua opettajan sandaaleihin.

Paljon työtä kulissien takana, paljon vastuuta, ja viime kädessä kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää.

Teksti ja kuvat: Petteri Silenius

Opettaja – Sensei

Kuka on opettaja?

Opettaja antaa aloittelijoille tuntemuksen siitä, mitä aikido pitää sisällään.

Edistyneemmille harjoittelijoille opettaja antaa mallin ja ohjeita, kuinka tullaan vielä paremmaksi ja taitavammaksi. Valokuvaaja tunnetaan kuvistaan, jousiampuja maalissa törröttävistä nuolistaan ja aikido-opettaja tunnetaan oppilaistaan. Lahjakkaiden oppilaiden tekeminen taitaviksi ei ole temppu eikä mikään. He todennäköisesti saavuttavat huipun vain seuraamalla opettajan liikkeitä. Lahjattomien, kankeiden, hitaiden oppilaiden opettaminen keskinkertaisiksi tai jopa hyviksi harjoittelijoiksi vaatii jo taitoa. Ei riitä, että opettaja on vanhempi harjoittelija.

Jotta häntä voi kutsua opettajaksi, hänellä pitää olla näkemystä siitä, kuinka kaikentasoisia oppilaita autetaan kehittymään aikidossa.

Jo varsin varhaisessa vaiheessa opettajan alku huomaa, että itseasiassa ihmisiä on vaikea opettaa. Vaikka kuinka selittää ja puhuu tekniikat puhki, oppilaat ymmärtävät vain pienen osan. Taitoa ei voi ostaa eikä myydä, sanoin selittää eikä valmiiksi pureskella muille. Se on vain itse hankittava hien ja vaivan kera.

Siis, kuinka pitää harjoittelijoiden mielenkiintoa yllä – ja mahdollisimman pitkään?

Kuinka tullaan aikido-opettajaksi ?

Kuten tunnettu sanonta kuuluu; monet ovat kutsutut, harvat valitut. Monta kertaa käy niin, että opettajaksi ajaudutaan aikidossa. Minulla se tapahtui niin, että jo varhaisvaiheessa kyu-asteisena minua pyydettiin ohjaamaan harjoituksia seurassani. Sitten sain vetovastuuta enemmän ja vihdoin siirryttyäni

dan-tasolle, alkoi kutsuja satelemaan leirien pitäjäksi. Muut ovat siis tehneet minusta opettajan. En ole koskaan tietoisesti pyrkinyt siihen asemaan.

Harjoittelijana ja opettajana minua on pitänyt aikidossa palava rakkaus lajiin sekä myös uteliaisuus nähdä, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu. En arvosta opettajia, jotka päästyään sensein rooliin lopettavat harjoittelun. Sellainen tie on kovin lyhykäinen eikä edistä taitoa eteenpäin.

Olen käynyt kivisen tien läpi opettajan ammatin oppimisessa. Opettajani olivat aluksi suomalaisia, joilta sain alkeisoppini. Kopioin heitä aluksi sekä tekniikassa että harjoituksen rakentamisessa oppilaille. Neuvoja opettamiseen ei annettu, vain esimerkki miten toimia. Koska suomalaiset opettajani alkoivat vähitellen kaikota seurastamme, päätin hakea oppia leireiltä. Mi-

AIKIDO 1/13

7

nulla oli onni päästä monen opettajan ukeksi. Roikuin monen sensein käsissä kiinni ja vähitellen loin kontaktit muutamaan opettajaan, joiden leireillä aloin käymään säännöllisesti. Aloin myös kutsumaan heitä seurani vieraaksi.

Koska aikido pyöri mielessäni niin paljon, ja kutsuja tuli leirien ohjaajaksi, päätin ryhtyä tekemään aikidoa ammatikseni eli panostaa siihen täysillä. Olin saavuttanut 4. danin asteen. Astuessani ammattilaisten kastiin, harjoitteluni vakavoitui entisestään. Ennen pitkää yletessäni arvoissa ja kokemuksen karttuessa vastuuta tuli myös enemmän.

Vastuuta omista oppilaista, vastuuta kansallisesti ja myös jonkin verran kansainvälisestikin. Ammattilaisena minut noteerattiin vakavammin myös Japa-

ukena. Se on ensisijainen keino oppia opettajan toimi. Opettajaksi tulemisessa auttaa se, jos ymmärtää jotain pedakogiikasta. Kuinka erilaisille ihmisille voi opettaa aikidoa. Kokemus on paras opettaja, ja kokemus pitkällä aikavälillä luo puitteet oppimisen ymmärtämiselle. Kun tapaa monia erilaisia ihmisiä, ja tekee heidän kanssaan aikidoa, alkaa ymmärtää ihmisluonnetta. Opettajakurssit ovat myös tärkeitä, mutta eivät korvaa oman opettajan kädessä roikkumista. Jos pedagogiikan osaaminen olisi ainoa keino opettaa aikidoa, kuinka vanhat opettajat olisivat voineet säilyttää taitoa seuraavalle sukupolvelle? Vanhat shihanit eivät ole lainkaan ymmärrettäviä, päinvastoin.

Monet heistä ovat hyvinkin vaikeaselkoisia, mutta heillä on taito tehdä aiki-

heitä valkoisessa, liian isossa gi'ssä osallistumassa ensimmäisiin harjoituksiin epävarmana ja epäröiden ukemia valmistellessa. Tämä täytyy muistaa, kun aloittelemme opettajan uraamme.

Vaikka olemme opettajan asemassa, emme ole mestareita. Vasta sitten vanhana, kenties, ja jos jaksamme puurtaa lajin parissa 50 tai 60 vuotta.

Nuoret härät Kun Yasuo Kobayashi-sensei oli nuori uchideshi Hombu-dojolla häntä pelättiin, koska hän oli vahva ja teki kovaa tekniikkaa. Häntä kutsuttiin Mustaksi Paholaiseksi. Hän oli vanhan Hombudojon kauhu. Kun hän avasi oman Kodaira-dojonsa, kukaan ei tullut aluksi hänen oppilaakseen. Kerrotaan eräästä oppilaasta, joka halusi harjoitella aikidoa hänen dojollaan. Koska harjoittelu oli kovaa, oppilas joutui menemään karate-dojolle kahdeksi vuodeksi oppimaan kovuutta, jotta hän voisi jatkaa Kobayashi-sensein aikidoa. Tullessaan takaisin sensein oppiin hän huomasi yllätyksekseen, että sensein tyyli oli muuttunut täysin. Se oli paljon pehmeämpää.

Kobayashi-sensei ymmärsi, että hänen on muututtava voidakseen jatkaa oman dojonsa toimintaa. Nykyisin hänen perustamansa Kobayashi-dojo-ketjunsa on maailman suurimpia aikido-organisaatioita maailmassa.

nin suunnasta ja myös japanilaisten opettajien nimissä minut hyväksyttiin heidän edustajana Suomessa.

Monet aikido-opettajat maailmassa ovat toimineet vastaavalla tavalla. Onni on olla jonkun kokeneen opettajan alaisena alusta lähtien. Minun ensimmäiset opettajani olivat ylempiä kyutasoisia ja alempia dan-tasoisia. Jos saa parasta mahdollista oppia alkeisvaiheesta lähtien, lähtökohta on paras mahdollinen. Jos siihen ei ole mahdollisuutta, edessä on vaikeampi polku.

Raivatessasi sen, muilla on sen jälkeen helpompaa. Hatunnosto siis suomalaisille aikidopioneereille, joista muutama työstää vieläkin aikidoa maassamme ja auttaa aikidon tason nostamisessa.

Käytäntö opettaa Aikido-opettajaksi ei tulla teoreettisen opiskelun kautta vaan olemalla sensein

8 AIKIDO 1/13

do ymmärretyksi muilla keinoin, kuin kielen avulla. Se kieli on kehon ja kokemisen kieli, joka on kansainvälinen ja vailla rajoituksia.

Sensein rooli alkaa ohjauksesta, opastuksesta. Kun harjoitusvuosia on takana vain muutama, tekniikan hallitsemisesta ei ole vielä kyse. Muita opastaessa oppii samalla itsekin. Ohjauksen jälkeen alkaa opettaminen, joka pitää sisällään tekniikan ja kokonaisuuksien hallinnan. Mestaruudesta voimme puhua vasta sitten, kun taito alkaa elämään opettajassa ja aikido kulkee hengityksen mukana ja virtaa verisuonissa.

Kohtaamme aina vanhempia opettajia, ja meidän tulee kunnioittaa heidän työtään ja panostaan lajimme hyväksi.

Valtavan kokemuksen tunnemme osallistuessamme heidän harjoituksiin ja seuratessamme heidän työskentelyään oppilaidensa parissa. Hekin ovat aloittaneet jostain. Emme vain ole nähneet

Dojolla näkee nuoria ja vahvoja opettajan alkuja harjoittelemassa oman opettajansa treeneissä. Säälimättömästi he piiskaavat aloittelijoita ja pelottavat myös edistyneempiä oppilaita ehdottomuudellaan ja kovuudellaan. Heillä on tekniikkaa, taitoa ja kovuutta, mutta ei vielä ymmärrystä siitä, kuinka harmonia saadaan toimimaan dojossa. Heidän ongelmansa on siinä, että voimiensa tunnossa he haluavat arvostusta, mutta eivät sitä saa muilta oppilailta, koska he tuijottavat liikaa itseensä.

Pääopettajan pitää unohtaa oma egonsa ja keskittyä ryhmän hyvinvointiin.

Hänellä pitää myös olla kärsivällisyyttä ja aikaa odottaa, että nuoresta uhosta kasvaa tasapainoisampi ja eheämpi viisaus. Vasta kun nuorelle ohjaajalle annetaan oma harjoitusvuoro ja vastuuta, hän alkaa kypsyä opettajaksi.

Viimeistään silloin alkaa miettimään, mitä tekee ja sanoo, kun oppilaita tulee harjoituksiin vain muutama.

Alkua seuraa kokemus Opettajan täytyy aloittaa jostain polun tallaaminen. Polun, joka ei koskaan pääty. Koskaan ei tunne oloaan varmaksi ja valmiiksi. Vanhat senseit ovat käyneet rupisemman tien kuin me.

Meillä on paljon helpompaa, koska tie on opastettu valmiiksi. Muistakaa, että jonkun on täytynyt raivata se polku ensin. Monien vastoinkäymisten kautta he ovat saavuttaneet aseman, jota me kenties ihailemme. Se ei kuitenkaan ole tullut ilmaiseksi. Jokainen joka haluaa päästä yhtä arvostettuun asemaan, joutuu näkemään saman vaivan kuin he. Kukaan ei kannuksia jaa, ne täytyy hankkia aivan itse. Kuka sitten on kokenut opettaja? Missä loppuu aloitteleva opettaja, ja kokenut alkaa? Ehkä kyse onkin siitä, mihin verrataan. Valo näyttää valolta, koska tiedämme mitä pimeys on. Jos pimeyttä ei tunne, valo on itsestään selvyys. Joka tapauksessa opettaja on kuin valo. Opettajan avulla oppilas näkee ympärillään olevat asiat päivä päivältä selkeämmin.

Aloitteleva opettaja kopioi omaa opettajaansa. Tekniikassa, eleissä ja ilmeissä, jopa pukeutumisessa tai hiusmuodissa. Ichimura-sensein lähdön jälkeen eräs hänen vanhoista ruotsalaisista oppilaistaan alkoi puhua ruotsia japanilaisittain murtaen aivan kuten hänen

malaisille. Ulkomaalaiselle ja varsinkin japanilaiselle vanhalle opettajalle suodaan enemmän erikoista käyttäytymistä, mutta jos suomalainen opettaja käyttäytyy samoin, se tuntuu naurettavalta. On siis parempi suomalaiselle opettajalle toimia eräänlaisena suodattimena idän ja lännen tapojen välillä.

Otetaan se, mikä sopii meidän kulttuuriimme ja jätetään pois se, mitä täällä on vaikea hyväksyä.

Opettajan maailma Kuvio opettajan maailmassa on seuraavanlainen: 1. Oma sensei eli opettaja, jolta on saanut oppinsa ja tiedon ja taidon päivitys säännöllisesti kutsumalla opettajaa leirin ohjaajaksi sekä vierailemalla muualla opettajan leireillä sekä hänen dojollaan.

2. Oma ura; päivittäinen opetustyö omalla dojolla ja vierailut muualla opettamassa 3. Oppilaat; aloittelijat, kokeneet harjoittelijat, lapset, aikuiset ja varttuneemmat 4. Oman dojon apuohjaajat; kokeneet harjoittelijat, joille on annettu opetusvastuuta

Tämän lisäksi on tietysti perhe ja työ mikäli ei toimi aikidon parissa kokopäivätoimisesti.

Opettaja joutuu huolehtimaan omasta Vaikka perhe on edistymisestään samalla, kun opettaa mainittu tässä tapauksessa viimeisenä, muita. Jos hän opettaa oppilaitaan vain sen merkitys on tärsanallisesti ja teoreettisesti luennoiden, kein. Perhe ja sukuhänen oma taitonsa kärsii. laiset ovat kivijalka, juuristo, jota ilman aikido-opettaja ei opettajansa puhui. Samaistuminen voi tasapainoisesti toimia. Kun perheopettajaan saattaa olla jopa niin syväl- suhteet ovat kunnossa, aikidokin voi listä, että nuori oppilas alkaa kävellä hyvin. köpöttelemällä, kuten vanha opettaja.

Joskus näkee nuorien ihmisten tekevän Oman opettajan säännöllinen tapaamiaikidoa kuin iäkkään sensein. Silloin nen on tärkeää, koska silloin voi uudisainakin oppilas yrittää kaikkensa oppi- tua, löytää vastauksia kysymyksiinsä akseen taitoa, koska matkiminen johtaa ja tuulettua välillä puuduttavaksi käytekemisen kautta tuntemiseen, ja tun- västä opetustyöstä. Lyhytaikainenkin nepitoisista asioista budossa ensisijai- harjoitusmatka ulkomaille piristää tai sesti onkin kyse. Sisältöä on aina vaikea jos on niin onnekas, että opettaja asuu kopioida, ulkoiset muodot onnistuvat samassa maassa ja puhuu samaa kieltä. helpommin..

Ottamalla etäisyyttä omaan opetustyöhön ja pääsemällä itse harjoittelemaan Japanilaisen opettajan ollessa kysees- täysipainoisesti lataa akkuja kummasti sä, meidän tulee vakavasti miettiä, so- ja siten opettaja saa uusia ideoita vietäpivatko hänen opetusmenetelmänsä väksi omille oppilailleen. Jo pelkästään sinun opetettavaksi suomalaisena suo- havainnoiminen, kuinka sensei opettaa

omia oppilaitaan, on ainutlaatuinen kokemus.

Opettaja luo uraansa hiljalleen. Tuleminen tunnetuksi opettajaksi vie aikaa vuosia, jopa vuosikymmeniä. Pitää aloittaa pienestä ryhmästä, ja vähitellen kasvattaa dojoa suuremmaksi.

Iso seura ei aina ole yhden ihmisen aikaansaannos, vaan vaatii useamman ihmisen panostuksen pitkällä aikavälillä. Seuran pääohjaaja on linjan luoja ja toimii keulakuvana ja seuran sekä lajin edustajana ulospäin. Seuran jäsenmäärän koko ei ole suhteessa aikidon tasoon, mutta asiansa hallitseva opettaja osaa yhdistää ihmisiä yhteen ja muokata heistä taitavia aikidokoita. Seuran yhteishengen pitäminen hyvänä onnistuu jonkin aikaa, mutta pitää ymmärtää se, että mikään ei ole ikuista. Isoilla seuroilla on taipumusta ennen pitkää jakautua riitojen seurauksena.

Vastuu itsestä, vastuu muista Opettaja joutuu huolehtimaan omasta edistymisestään samalla, kun opettaa muita. Jos hän opettaa oppilaitaan vain sanallisesti ja teoreettisesti luennoiden, hänen oma taitonsa kärsii. Budossa opitaan ja opetetaan tekemällä fyysisesti tekniikkaa. Siten välittyy tunne samalla, jota ei voi välittää sanoilla.

Mutta kuten tunnettua, ihminen pyrkii rationalisoimaan liikkeensä. Joskus jopa niin, että opettaja lopettaa liikkumisensa ja tulee laiskaksi, teoreettisen, tyhjänpäiväisen puhumisen mestariksi.

Oppilaat haluavat tuntea ja olla vakuuttuneita tekniikoiden tarpeellisuudesta ja toimivuudesta ja jos sensei pystyy omalla esimerkillään osoittamaan sen, niin oppilaskin vakuuttuu. Oppilaiden kanssa pitää hikoilla, tehdä teknikkaa, testata sitä, erehtyä ja oppia lisää.

Sensei pääsee aitiopaikalta seuraamaan pienen yhteisön toimintaa. Kuinka lapset, tytöt ja pojat kasvavat muutaman vuoden aikana fyysisesti ja henkisesti pituutta. Sensei näkee aloittelevien naisten ja miesten kompuroivan ja epävarman liikkumisen muuttuvan muutaman kuukauden aikana täsmällisemmäksi. Kokeneemmat viettävät aikaansa tatamilla opettajan mukana vuosia. Heissä näkee epävarmuuden muuttuvan varmuudeksi, ujouden rohkeudeksi. Varttuneemmat jakavat viisauttaan nuoremmille harjoittelijoille ja tarkkailijana toimiva opettaja pääsee osalliseksi heidän elämänkokemus-

AIKIDO 1/13

9

taan. Vaikka nuoret ovat harjoitelleet joskus kauemmin kuin varttuneemmat, elämänviisaus voittaa aina teknisen taitavuuden, joskus jopa sillä pröystäilyn mennen tullen. Kokeneemmat varttuneet eivät pärjää nopeudessa nuorille, mutta rytmin ymmärtäminen lyö näpeille nopeakinttuista nuorukaistakin.

hän vain vierailee niissä opettamassa.

On hyvä pitää ohjaksia niin kauan kädessä, kun vain tietää mistä nyöristä kulloinkin pitää vetää. Jos työkenttä kasvaa liian suureksi, se vaikuttaa opettajan omaan elämään ja hyvinvointiin; aikidostakin voi tulla stressi ja työuupumus.

Kun opettaja alkaa olla korkeampaa tasoa ja elämänkokemusta löytyy enemmän, hänellä on omia ohjaajia alaisuudessaan. Nyt joudumme tilanteeseen, jossa ei enää huoleta oma edistyminen ja oppilaista huolehtiminen. Pitää osata kouluttaa kokeneemmista opettajia ja vastuunkantajia, jotta traditio jatkuisi myös tulevaisuudessa. Kuten aikaisemmin mainittiin, seura ei toimi yhden ihmisen varassa. Tarvitaan useampia vastuunkantajia jakamaan työtaakkaa.

Useimmat harjoittelijat ovat hämääntyneitä, kun heitä pyydetään ensimmäistä kertaa ohjaamaan. Joitakin saa suostutella siihen useampaan otteeseen. Lopulta, kun he pääsevät opettamisen makuun, he alkavat pitämään siitä. Jotkut jopa niin paljon, että he haluavat vain opettaa, mutta eivät harjoitella. Pääopettajalla on vaikea tilanne selittää, miksi olisi tärkeää harjoitella ja käydä leireillä.

Näkyvä työ ja taustatyö

Kunnianhimo

Mikäli uchideshia ei ollut asumassa dojolla, siivosin ennen harjoituksia dojon, lakaisin pihan ja talvisin loin lumet pihalta ja parkkipaikalta ja hiekotin kulkureitit. Lehtien haravointi syksyisin ja keväisin kuului myös ohjelmaan.

Vapaa-aika kului dojo- ja asuinrakennuksen korjailuun sisältä ja ulkoa sekä puutarhanhoitoon. Aikido-sensein ammattiin voi sisältyä siis myös siivoojan, sihteerin, talonmiehen, puutarhurin, kirjanpitäjän, tiedotusvastaavan, timpurin ja juoksupojan toimet.

Opettajalla voi olla erilaisia tavoitteita.

Pieniä, itseä koskevia tai isompia haaveita. Nämä ideat ja tavoitteet antavat merkitystä harjoittelemiselle ja motivoivat edistymään. Haaveena voi olla oma dojo, korkea vyöarvo, merkittävä asema kansallisesti tai jopa kansainvälisesti. Kunnianhimo on tärkeä, kunhan se pysyy sopivissa mittasuhteissa.

Liiallisuuksiin mennessään se lakaisee tieltään ystävyyssuhteita, jopa hyvinkin pitkäaikaisia. Kunnianhimo voi muuttua narsismiksi, ja silloin opettaja haluaa olla aina etunenässä, muita ylempänä, muiden palvottavana. Se saattaa sokaista hamuamaan itselleen lisää valtaa, juonittelemaan. Silloin elämä alkaa muistuttaa Shakespearen näytelmää. Vallanhalu, kunnianhimo ja ahneus. Tuttuja perisyntejä kaikille hallitsijoille. Aikido-opettajankin pitää varoa niitä.

Sensei voi toimia vaatimattomasti pienen seuran ohjastajana. Tai hänellä voi olla useampia dojoja alaisuudessaan ympäri Suomea. Hänellä saattaa olla alaisuudessaan dojoja ulkomailla tai

10 AIKIDO 1/13

Opettajan monista rooleista näkyvin on taidon opettaminen tatamilla. Tämän kaikki tietävät, mutta se taustatyö, jonka opettaja joutuu tekemään jää useimmilta oppilailta piiloon. Omistaessani Shorykan-dojon, minun piti opettamisen lisäksi huolehtia mm. seuraavista asioista: • Tiedotus dojon jäsenille sekä muihin seuroihin tulevista tapahtumista (jäsenkirjeet, leiri-ilmoitukset, nettisivujen päivitys) • Lehtimainokset kursseista (uudet harjoittelijat) sekä info lehtiin aikidosta, vierailevista opettajista ja näytöksistä.

• Kirjeenvaihto opettajien ja oppilaiden kanssa sähköpostin välityksellä.

• Dojon rahaliikenne ja arvonlisäverotuksen kirjanpito.

• Varustemyynti (harjoituspuvut, -aseet ja dvdt) ja tavaroiden postitus.

Arkistojen kätköistä Yksi tärkeä työ opettajalle on seuran arkiston ylläpitäminen. Papereiden, valokuvien ja videoiden arkistoiminen.

Niiden säilyttäminen voi tuntua turhalta nyt, mutta kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä niiden tärkeys huomataan. Ne ovat perintöä seuraavalle sukupolvelle.

Kun katsomme vanhoja filmejä tai valokuvia leireistä, muistamme kuvissa näkyvät ihmiset elävästi. Heidän nimensä kenties palautuvat mieleemme.

Monia leirejä, paljon ihmisiä, jotka ei-

vät enää harjoittele aikidoa. Monet ovat jääneet matkan varrelle. Osa heistä antanut suurenkin panoksen lajille, mutta jostain syystä eivät enää ole mukana toiminnassa. He ovat olleet mukana auttamassa sinuakin kehittymisessäsi. Ilman heitä et ehkä olisi nyt siinä asemassa, kun olet nyt. Osa heistä on ollut oppilaitasi, osa kanssaharjoittelijoita samalla tasolla ja osa opettajiasi.

Monen ihmisen myötävaikutuksella sinusta on tullut opettaja. Et ole päässyt tavoitteeseesi yksin.

Omat opettajat Toimiessasi opettajana, sinun on syytä pitää yhteyttä omaan opettajaasi, joko yhteen tai useampaan. Yksin et voi edistyä, et varsinkaan opettajana. Pelkkä opettaminen kuluttaa voimavarasi, ja oppilaasi huomaavat sen myös. Pian sinulla ei ole mitään uutta annettavaa.

Vaihtoehtoina ovat lyöttäytyminen tie-

tyn opettajan alaisuuteen tai vapauden säilyttäminen seuraamalla useampia opettajia. Älä odota, että surffatessasi vapaasti luulet saavasi henkilökohtaista palautetta ja “salaisia” opetuksia.

Omistautuminen ja vuodesta toiseen jatkuva läheinen suhde tiettyyn opettajaan palkitaan yksityiskohtaisimmilla neuvoilla. Ennenkaikkea, kun olet lähellä opettajaasi monta vuotta pääset asioiden ytimeen ja olet aina aitiopaikalla seuraamassa vanhojen tekniikoiden esittämistä uudestaan ja uudestaan. Roikkuessasi vuosia mukana näet myös opettajan kehittyvän ja muuttavan tekniikoitaan.

Voin kertoa esimerkin. Sugawarasenseillä on nikyo-tekniikka, jota en ole nähnyt kenelläkään muulla aikido-

opettajalla. Se tehdään suoraan tsukilyöntiin niin, että nikyo paukautetaan päälle, kun lyönti on osumassa kohteeseensa. Tekniikka vaatii nagelta nopeaa reagointia ja myös taitoa tehdä niin ettei uke riko rannettaan lyödessään nyrkkiään suoraan lukkoon. Olen telonut ranteeni monta kertaa ollessani sensein ukena, ja tämä on osaltaan valottanut ymmärrystä nikyon rakenteesta. Ukena oleminen opettajalle on ainoa keino päästä tekniikan salaisuuksista selville.

Ensimmäisenä vuonna näin tekniikan, mutta en ymmärtänyt siitä mitään puhumattakaan, että olisin osannut tehdä. Vuoden päästä sensei vieraili uudestaan Suomessa ja aloin vähitellen ymmärtää tekniikkaa. Vuosi pari vielä niin osasin tehdä tekniikan lähes joka kerta eri pareilleni. Koko tuon ajan harjoittelin vähän väliä tekniikkaa ja myös opetin sitä muille. Sekä oma harjoittelu, että muille opettaminen auttoi minua analysoimaan tekniikkaa niin, että kykenin ottamaan sen omakseni. Se ei ollut enää kopio senseiltäni, se oli nyt oma tekniikkani, jonka kykenin suorittamaan ajattelematta. Muutama vuosi vierähti tekniikkaa opetellessa ja yhä vielä sen vaikeus askarruttaa. Koskaan ei tule valmiiksi.

Turvallinen vaihtoehto opettajalle on omia kummisetä tai suuri dojoketju taakseen. Olet silloin suojeluksessa, mutta myös vailla omaa tahtoa. Joudut kenties kutsumaan dojollesi opettajia, joista et ole kiinnostunut, mutta jotka kuuluvat kauppaan mukaan. Haluaisit pääopettajan, mutta sisardojon ominaisuudessa isännöit opettajia, jotka pääopettajasi käskee sinun kutsua. Saat leirien vetäjiksi kokemattomia opettajia, jotka tarvitsevat kokemusta opettamisesta ulkomailla tai vaihtoehtoisesti vanhempia opettajia, joille opettaja voi olla palveluksen velkaa. Niinpä sinun annetaan ymmärtää, että olisi kohteliasta kutsua heidät, koska he eivät ole olleet koskaan ulkomailla. Yllättäen huomaat, että leirejä ja opettajia alkaa olla liikaa eivätkä oppilaasi pysty elättämään heitä kaikkia. Vaikea tilanne, ja syytä rakentavaan keskusteluun opettajasi kanssa.

Perusmuodoista sisältöön Vuosia kuluu opettajan matkassa. Olet ollut hänen mukanaan siitä lähtien, kun hän on ollut nuorempi. Ehkä olet nyt

samassa vaiheessa, kun hän oli tavatessanne ensimmäisen kerran. Nyt opettajasi on vanha, tunnettu maailmanlaajuisesti. Leireillä opettaja ei opeta samoin kuin silloin nuorempana. Tekniikka ei ole enää muotoa vaan sisältöä syvimmillään. Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä - koska eivät ole käyneet alkuvaihetta läpi.

Leiriltä harjoittelijat palaavat sekavin mielin. Opettajat, jotka opettavat omassa seurassaan, eivät ole oppineet perusmuotoa, jonka voisivat ottaa koska hän ei tee samaa “tyyliä” kuin suoraan opetusohjelmaansa. He eivät me. Jos tiedämme, että joku opettaja ole saaneet mitään konkreettista, joka sisällyttää opetuksiinsa aseharjoitukvastaisi mustaa valkoisella paperil- sia, emme käy hänen leireillään, kosla. Jotain mihin tukeutua, jotain mitä ka emme harjoittele itse näitä asioita opettaa edelleen. Jos se, mitä he ovat omalla dojolla. Jokaisella opettajalla on oppineet, on tärkeää heille itselleen ja leima otsassaan. Hänen leireillään opomalle edistymiselle, he tulevat uudes- pii vain tiettyjä asioita, näin ajatellaan. taan opettajan leirille. Sensein jakama Kuitenkin me löydämme niitä asioitieto ja kokemus sekä ajatusten syväl- ta, joita menemme etsimään. Jos vain lisyys ei siis perustu helppoihin ja no- osaamme katsoa. Aikidon perustajalla peasti omaksuttaviin asioihin, vaan ne Morihei Ueshiballa oli taito nähdä oppivaativat aikaa ja perinpohjaista paneu- laissaan vahvuudet ja heikkoudet. Motumista. Vanhat senseit ovat vapautu- net hänen vanhoista oppilaistaan olivat neita muotojen ikeestä. Nuorempien harjoitelleet useampia budolajeja, ja opettajien on syytä pitäytyä muotojen opettelussa Jokaisella opettajalla on leima otsassaan. ja välittää niitä oppilailleen.

Hänen leireillään oppii vain tiettyjä asioita,

näin ajatellaan. Kuitenkin me löydämme niitä

Vanha sensei asioita, joita menemme etsimään. saattaa opettaa, kuinka Ki ja mieli toimivat yhdessä kehon kanssa.

Harjoitteet ovat yksinkertaisia ymmär- jotkut olivat niissä hyvinkin korkealla tää, mutta vaikeita tehdä. Siinä on nii- tasolla. Ueshiba kykeni vahvistamaan den syvyys. Ne ovat apuvälineitä kohti jokaisen oppilaan omaa vahvaa aluetperusperiaatteiden ymmärtämistä, ko- taan vielä vahvemmaksi. Hän saattoi konaisuuden hallintaa. Edelleen on tär- neuvoa tekniikkaa jokaiselle heistä eri keää opettaa oppilaille, mikä on ikkyon lailla. Siksi nykyään on niin monia aikiperusmuoto ja mitkä siitä johdettavat dosuuntia. Jokainen painottaa erilaisia lukuisat sovellutukset. Emme ymmär- asioita aikidossa, kukin näkemyksensä rä, että omalla dojollaan opettajamme mukaisesti. edelleen opettaa perusteknikkaa, mutta ryyditettynä näiden Ki-harjoitusten si- Karsinointi huvittaa minua. Se on tapa sällöllä. Leireillä hän saattaa keskittyä lakaista asioita maton alle pois näkyvisvain näihin yksinkertaisiin harjoituk- tä. Kun olin Sugawara-sensein uchidesiin. shinä monta vuotta sitten, harjoittelimme päivisin kaksi tuntia kolmestaan, Sugawara-sensei, Igarashi-sensei ja Opettajat lokeroissaan minä. Aloitimme Katorin miekkatekKarsinoimme asioita, koska ajatte- niikalla, harjoittelimme aikidoa (puulemme, että niistä ei ole hyötyä meille. lattialla!), tutkimme goju ryu karaten Emme käy tietyn opettajan leireillä, askeltekniikkaa, taichin-liikesarjaa ja

AIKIDO 1/13

11

laat tulevat ja menevät miten lystäävät, ja kunnioitus dojoon, opettajaan, lajiin ja muihin harjoittelijoihin puuttuu.

Oikeanlainen kuri luo vakavan asenteen harjoitteluun. Etiketti valmentaa harjoittelijaa henkisyyteen ja suhtautumaan vakavasti taidon opetuksiin.

Vapaan kasvatuksen dojoissa ovi tuppaa käymään kuin käkikellon luukku.

Oppilaat vaihtuvat tiuhaan tahtiin.

lopuksi siirryimme tutkimaan kiinalaista vanhaa taistelustrategiaa. Tämän kokemuksen jälkeen minua aina naurattaa, kun joku sanoo minulle, että aikido on pehmeää ja pyöreää, karate potkimista ja lyömistä ja taichi aamuvoimistelua. Se on vaan budoa.

Oikeudenmukaisuus?

Opettajan pitäisi olla oikeudenmukainen ja tasapuolinen. Se ei useimmiten onnistu siitä syystä, että oppilaat ovat erilaisia ja eri vaikuttimin liikkeellä.

Toiset tekevät aikidoa vasemmalla kädellä ja silloin, kun ei ole muuta ajanvietettä. Sitten on harvoja tapauksia, jotka paneutuvat täysillä harjoituksiin ja elävät aikidoa. Opettajan pitää antaa aikaansa ja energiaansa kaikille, mutta ei ole epäilystäkään siitä, ketkä saavat enemmän huomiota. On oppilaita, jotka kerjäävät opettajan huomiota. On oppilaita, jotka haluavat tulla opettajansa kaltaiseksi tai jopa taitavammaksi. Harjoittelijat, jotka kopioivat esikuvaansa ja toteuttavat pienetkin opettajan ohjeet, ovat helppoja tapauksia. Sitten on olemassa vihaisia nuoria miehiä, jotka kapinoivat kaikkea vastaan. Jos he ovat lahjakkaita ja opettaja on tarpeeksi voimakas saadakseen heidät kuriin ja järjestykseen, tulee heistä myöhemmin mallikelpoisia opettajia.

Heillä on omaa tahtoa ja päättäväisyyttä, jota tarvitaan varsinkin ammattilaisena.

Vaistonvaraisesti ihmiset arvostavat oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä. Lapset varsinkin. Jos lapsille lupaa jotakin, se on toteutettava. Aikuiset eivät ole siinä suhteessa poikkeuksia.

He arvostavat, jos opettaja on vilpittömällä mielellä mukana ja ennenkaikkea auttamassa heitä eteenpäin. On oikeudenmukaista jakaa huomioita kaikille.

set saavat arvoituksellisia vihjeitä. Jotkut oppivat sanojen kautta loogisesti, joillekin oppi tarttuu intuitiivisesti havainnoimalla opettajan fiiliksiä.

Jos oppilas tuntee jäävänsä opettamisessa paitsioon, siihen voi olla useita syitä. Oppilas ei osaa käyttäytyä, joten opettaja ei katso hänen ansaitsevan opetusta. Hän antaa oppilaan roikkua mukana harjoituksissa, mutta ei varsinaisesti opeta häntä vaan kiertää aina kaukaa. Todennäköisesti oppilaan asenteessa on silloin jotain väärin. Hän voi olla ylimielinen, luulee tietävänsä kaiken eikä itseasiassa halua oppia mitään uutta. Silloin häntä ei tarvitse opettaa. Jos opettaja tulee joskus ylimielisen oppilaan luokse korjaamaan virheitä, ja oppilas tarjoaa aina selityksen, miksi teki väärin tai sanoo tietävänsä asian, silloin opettajalla ei ole mitään annettavaa. Miksi siis opettaa?

Kokenut opettaja voi tehdä joko niin, että hän ottaa heti luulot pois asennevammaiselta oppilaalta, tai hän voi myös löytää hienovaraiset keinot ojentaa häntä. Hän voi asettaa oppilaan tilanteeseen, jossa oppilas itse huomaa oman vajaavaisuutensa.

Dojokuri vaiko vapaus?

Maailmalla matkatessa näkee moMeidän tulee kunnioittaa traditiota. nenlaista aikidoa.

Erilaisia dojoja, Aikido on säilyttämisen arvoinen perinne. tapoja ja etikettiä.

Dojo ei ole kuntosali eivätkä tekemämme Toisissa dojokuri on hyvin väljää, tekniikat ole temppuja. kumarruksia tehdään vain ylimalkaisesti. Toisissa Aikidossa se vain tapahtuu yksilöidysti. dojoissa etiketti on tiukkaa ja oppilaat Kokenut sensei opettaa jokaista oppi- ovat kurinalaisia. Huomioni mukaan lastaan yksilöllisesti. Hän vaistoaa heti kurinalaisuus luo terävämmän tunneloppilaasta, kuinka viesti menee perille. man ja oppilaat ovat huomiokykyisemToisille väännetään rautalangasta, toi- piä. Vapaan kasvatuksen dojoissa oppi-

12 AIKIDO 1/13

Sensei tekee karhunpalveluksen oppilailleen, jos hän antaa heille liikaa vapauksia. Jos oppilas tulee harjoittelemaan budoa eikä suhtaudu vakavasti harjoitteluun vaan käyttäytyy miten lystää, on opettajan tehtävä palauttaa järjestys. Meidän tulee kunnioittaa traditiota. Aikido on säilyttämisen arvoinen perinne. Dojo ei ole kuntosali eivätkä tekemämme tekniikat ole temppuja. Kumarrusten poisjättäminen on poikkeamista säännöistä. Dojolla pitää olla säännöt ja kuri ja kaikki noudattavat niitä. Ne, jotka eivät halua niitä noudattaa, pysykööt poissa.

Vallan valjaat Voisi helposti kuvitella, että aikidopiireissä tapaat ystävällisyyttä ja rehtiyttä missä ikinä liikutkin. Ikävä tosiasia on se, että ihmiset tuijottavat vyösi väriin ja se saa heidät käyttäytymään ennaltaarvaamattomasti. Aikidossa on hienoa se, että voit matkustaa muihin maihin ja vierailla eri dojoilla harjoittelemassa.

Valitettavasti sinua kohdellaan sen mukaan, mikä vyöarvo sinulla on. Japanissa olen saanut vääntää hampaat irvessä treeneissä dojon mustan vyön kanssa.

Kun opettaja on esitellyt minut arvoineen ja titteleineen harjoitusten jälkeen, seuraavissa harjoituksissa saman kaverin on voinut kaataa puhaltamalla.

En voi mennä kuten kuka tahansa harjoittelija vieraalle dojolle harjoittelemaan. Vältän sanomasta arvoani, mutta en voi sitä piilottaakaan kauaa. Joku kysyy sitä jossain vaiheessa kuitenkin.

Sitten minua pyydetään ohjaamaan harjoituksia. Jos olen vain käymässä, kaikki ovat iloisia ja ystävällisiä. Jos asetun joksikin aikaa taloksi, olen uhka dojon pääopettajalle. Tarkoituksenani on vain harjoitella, mutta läsnäoloni koetaan uhaksi. Voin varastaa dojon tai viedä oppilaat mennessäni. Jopa käydessäni omien opettajieni dojoilla, joissa olen käynyt säännöllisesti 18 vuoden ajan, minun täytyy pitää matalaa profiilia. Minun tulee harjoitella suu kiinni

eikä antaa ohjeita muille harjoittelijoille, ellei dojon opettaja sitä erikseen pyydä. Dojossa on vain yksi sensei.

Olen astunut kynnyksen yli. Kynnyksen, joka erottaa opettajat ja oppilaat.

Samalla olen kadottanut vapauden olla oma itseni, ja harteillani on opettajan valjaat jotka ovat yllättävän raskaat.

Opettajalla on rooli, jota hän vetää vuodesta toiseen, välillä täysille katsomoille, välillä lähes tyhjälle salille. Se voi olla toisinaan kuluttavaa...

Uuden luoja

vai perinnön vaalija ?

Opettajia on monentasoisia. Pitää ymmärtää, että vaikka on opettaja, muilta opettajilta voi oppia jotain uutta. Oppia voi myös aloittelijoilta. Joskus lapset opettavat aikuisia enemmän kuin aikuiset heitä. On olemassa huonoja opettajia, keskinkertaisia ja suuria opettajia.

Todella suuret opettajat ovat heitä, jotka luovat jotain sellaista, mitä kukaan ei ole aikaisemmin tehnyt tai ajatellut.

Suurin osa opettajista on heitä, jotka kopioivat omia opettajiaan ja tyytyvät sitten siihen mitä heillä on. Innovatiivisia opettajia ovat sellaiset, jotka epäilevät saamiensa opetusten merkitystä, pohtivat ja etsivät alitajuntaisesti jotain

uutta, ja samalla kyseenalaistavat perinteet.

He ovat kuten Sergio Leone ja Ennio Morricone, italialaiset spagettiwesternien luojat 70-luvulta. Elokuvaohjaaja ja musiikintekijä koskivat johonkin pyhään, amerikkalaiseen villin lännen elokuvaan, ja muuttivat sitä kuvallisesti ja musiikillisesti. Aluksi heille naurettiin ja he saivat tiukkaa kritiikkiä, mutta nyt heidän ajatuksiaan kopioidaan ja Leonen italowesterneistä on tullut elokuvamaailman klassikoita ja

Morriconen sävellyksistä hittejä, joita soitetaan yhä uudestaan. Jotkut aikidoopettajista ovat samanlaisia kuin he.

O-sensein opetusten pohjalta he ovat luoneet oman systeemin ja tulleet suosituksi ympäri maailman.

Oppimiseen kuuluu kopiointi. Taiteilija kopioi vanhojen mestareiden maalauksia ensin. Tekeminen mallin mukaan kuuluu taiteilijan koulutukseen niin idässä kuin lännessä. Budossa asia on samoin. Oppilas kopioi opettajaansa.

Ryhtyessään opettajaksi, oppilas edelleen kopioi opettajaansa. Vasta monta vuotta myöhemmin hänen aikidonsa alkaa käytännön harjoittelun ja opettamistyön jälkeen yksilöityä. Tekniikasta tulee vaivattomampaa, helpompaa ja luonnollista. Vasta silloin uudistuksellinen ajattelu alkaa kukoistaa. Tekniikan muotovaihe on ohitettu ja voidaan keskittyä syvällisempiin asioihin, spirittiin ja mielen kehittämiseen.

Instituutio pitää yllä traditiota, ei välttämättä opettaja. Instituutio on ryhmä kokeneita opettajia, jotka päättävät yhdessä dokumentoida perinnettä ja säilyttää sen sellaisenaan. Se elää aikansa, mutta joskus aika menee sen ohi, ja silloin perinnettä pitää uudistaa.

Liian jäykkä suhtautuminen perintei-

den vaalimiseen johtaa ennemmin tai myöhemmin taidon kaavoittumiseen.

Henki katoaa, mutta muoto jää. Instituutiossa innovatiiviset opettajat ovat vastarannan kiiskejä, jotka yleensä savustetaan ulos. He todennäköisesti aloittavat uuden organisaation omissa nimissään. Uusi linjaus vanhan perinteen pohjalta on nähnyt päivänvalon.

Amatööri vai ammattilainen?

Aikido-opettajaa ei tee hyväksi raha vaan se aika ja tarmo, jonka hän käyttää

hyödykseen. Kuten niin monet muutkin asiat tässä maailmassa, rahalla ei voi ostaa taitoa tai kokemusta. Raha mahdollistaa ajan käytön maksimoinnin ja omistautumisen aikidolle, mutta aikido-opettajaa ei voi rankata sen mukaan, kuinka paljon hänelle maksetaan yhdestä harjoitussessiosta.

Aikidoa voi nykyisin opettaa Suomessa lähes tulkoon kuka vaan, jolla on halua ja pokkaa ryhtyä siihen. Ei ole olemassa mitään instanssia, joka voisi kieltää aikidon opettamisen, vaikka joku ryhtyisi pystymetsästä kirjojen ja videoiden avulla opettamaan taitoa. Voisimme vain paheksua kyseistä toimintaa.

Monissa seuroissa vetäjäksi ryhtyvät ne, joilla on kokemusta enemmän kuin muilla, mikä on tietysti luonnollista.

Hienoa, että aikido leviää, ja seuroja syntyy, mutta pysyykö aikidon maine vakuuttavalla tasolla? Ovatko ohjaajat päteviä, osaavatko asiansa? Liiton kädenojennus seuroille on ohjaajakoulutus, ja toivon mukaan mahdollisimman moni haluaa sitä hyödyntää. Amatöörinä on täysi mahdollisuus tulla päteväksi ja hyväksi opettajaksi, mutta harvoin löytyy sellainen työ, jonka voi sovittaa runsaan harjoitusaikataulun, leireilyn ja matkustelun sekaan. Tatamilla vietetty aika ja harjoitteluun panostaminen on tärkeintä. Ennenkaikkea pätevien opettajien leireillä käynti ja heidän omilla dojoillaan tapahtuva säännöllinen vierailu muokkaa pitkällä aikavälillä opettajasta entistä paremman.

Ammattilainen voi laittaa aikansa lähes täydellisesti aikidon tutkimiseen, ja siksi usein ammattilaiset ovat “parempia” kuin amatöörit. He myös kohtaavat seminaareja ohjatessaan monia erilaisia ihmisiä, joille voivat tekniikkaansa soveltaa ja testata. Amatööri voi harjoitella tai opettaa yhtä tekniikkaa kerran viikossa noin kymmenen tai kahdenkymmenen harjoittelijan kanssa. Ammattilainen voi tehdä samaa tekniikkaa kahden tai kolmen viikon ajan useilla eri dojoilla kenties sadan eri ihmisen kanssa eli hän pystyy hiomaan tekniikkaansa kyllästymiseen asti ja testaamaan sitä ja opetusmenetelmiään moniin eri ihmisiin.

Ehkä paras yhtälö olisi aikidon ammattilainen, joka harjoittelee pelkästään aivan kuten jääkiekkoilun tai jalkapalloilun ammattilaiset. Vasta “peliuran” jälkeen hänestä tulisi ammattivalmentaja. Opettajan ammatti vaatii kuiten-

AIKIDO 1/13

13

kin muitakin taitoja kuin vain tekniikan tekemisen taidon. Opettajalla pitää olla ihmistuntemusta, organisointikykyä ja tietoa ihmisen fysiologiasta. Plussana tulevat diplomaattinen taito sovitella riitoja, joita tapaa silloin tällöin sekä omassa seurassa että muiden seurojen välillä.

Uuden seuran nousu ja tuho Kuvittele tilanne: Pääopettaja on kokenein seurassa. Nuoret harjoittelijat haluavat aktiivisesti oppia kaikkea uutta ja janoavat tietoa. Vanha opettaja vetää treenejä tutulla tavallaan hötkyilemättä, ja pyörittää lähestulkoon koko seuran toimintaa varmalla ja tutun turvallisella otteella, vuodesta toiseen.

Nuoret harjoittelijat käyvät leireillä ja matkustavat jopa ulkomaille oppia saamaan. Tietysti seuran rahoilla. He alkavat suorittaa daneja, ja menevät vanhan opettajan ohi. Oman opettajan arvovalta alkaa pikkuhiljaa karista vaikka hän tekee pyyteetöntä työtä koko seuran eteen. Hänelle aikido ei ole enää suorittamista, mutta hän kokee itsensä tärkeäksi opastaessaan muita.

Hän ei halua enää oppia kovin paljon uutta eikä harjoittelukaan enää maistu.

Ohjaaminen antaa hänelle sosiaalisen aseman ja myös arvovallan, josta pitää kiinni.

Nuoret harjoittelijat alkavat katsoa karsaasti vanhaa opettajaansa, koska he ovat nähneet paljon parempia opettajia. Heille on myös annettu vetovastuuta, mutta he eivät halua ottaa vastuuta koko seurasta. On mukavampaa vetää yksi harjoitus viikossa ja antaa silloin kaikkensa oppilaille. Tosin heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä on ohjastaa koko seuraa. Varata harjoitusvuoroja, tehdä kurssi-ilmoituksia, vastata kyselijöiden tiedusteluihin ja järjestää illanviettoja jäsenille. Kokonaisuus uupuu, ja intoa on vain tekniseen harjoitteluun. Sillai kivasti, että tulee hiki hienoja heittoja esitellessä muille kokemattomille.

Syntyy päätös perustaa uusi seura. Samalla syntyy eripura vanhan opettajan ja hänen suojattiensa sekä nuorempien seurasta lähtevien välillä. Pienessä kaupungissa on nyt kaksi aikidoseuraa. Nuoret danit ovat innoissaan uudesta vapaudentunteesta. Ikäänkuin perheen lapsi, joka muuttaa omaan kämppään pois vanhempien määräntävallasta. Pian he huomaavat, kuinka

14 AIKIDO 1/13

paljon aikaa ja energiaa kuluu siihen, että harjoittelijoille saadaan alle tatami ja kunnon treeniajat. He myös oppivat karvaasti oman kokemuksen kautta, kuinka paljon innokkaita mukaanlähtijöitä ja ideoiden ehdottelijoita löytyykään, mutta vähän tekijöitä. Pian he huomaavat, että ihmiset tulevat ja menevät eivätkä haluakaan sitoutua yhtään mihinkään mikä koskee yhteistä seuratyötä. Heidän energiansa menee kaikkeen muuhun, mutta ei treenaamiseen. Kierre on valmis, sillä ovella odottavat innokkaat uudet danit, jotka ilmoittavat haluavansa lähteä ja perustaa uuden seuran.

Viisas, karismaattinen, komea pääohjaaja saa paikan

Ihmiset pysyvät pitkään harjoittelemassa, jos opettaja on kokenut, osaava ja karismaattinen. Jos opettaja on viisas, hän osaa katsoa kauemmas tulevaisuuteen ja välttää tulevat karikot ennalta.

Hän rakentaa seuran toimintaa siten, että koko ajan on harjoittelemassa vanhoja, nuoria, uusia ja edistyneempiä. Seura ei toimi yksin pääohjaajan opastuksella. Koko ajan pitää kouluttaa uusia ohjaajia ja antaa heille käytännön kokemusta opettamisesta. Pääopettaja joutuu matkustelemaan, ja silloin pitää paikalla olla joku, joka tuuraa hänen vuorojaan ja huolehtii seuratoiminnasta. Jos pääohjaaja vetäytyy pois kokonaan, seura ei jää tyhjän päälle vaan toiminta jatkuu.

Kun jossain syntyy tyhjiö, pääopettajan pitää miettiä missä vika, ja mitä pitäisi tehdä asian eteen. Yksikään seura ei välty sisäísiltä riidoilta. Aikidoseuran ohjaaminen ei ole yhtä harmoniaa tai paratiisimaisemaa, kuten kuvitella saattaisi. Välillä soditaan, puhdistetaan

ilmaa, jotkut lähtevät ovet paukkuen, sitten ilma kirkastuu. Sykli kiertää eikä mikään pysy ikuisesti. Pitää olla ajan hermoilla ja sopeutumiskykyinen muutoksiin sekä ymmärtää, mitkä asiat kannattaa säilyttää, mitä pitäisi muuttaa.

Harmonia ei toimi itsestään vaan sitä pitää auttaa toimimaan. Kun seura voi hyvin ja sopusointu säilyy, kukaan ei huomaa mitään. Kun säröjä alkaa syntyä, johtajan päätä vaaditaan yleensä vadille. Aikidovalmentaja tai jääkiekkovalmentaja ovat erilaisuudestaan huolimatta samassa tilanteessa. Jos tulosta ei synny, syyllistä ei ole vaikea löytää.

Budo-opettajan pitää olla samanaikaisesti tekniikkataituri, ihmissuhdetuntija ja talousnero. Kilpailu seuran jäsenistä muiden lajien kanssa on kovaa, ja ihmisiä pitäisi houkutella lajin pariin.

Se onnistuu, jos on jotain annettavaa ja jos kykenee uusiutumaan ja motivoitumaan ajan saatossa itsekin. Ihmiset eivät pysy matkassa ikuisesti vaan tulet tottumaan siihen, että vaikka ympärillä on paljon ihmisiä hääräämässä, opettaja on kuitenkin hyvin yksinäinen puurtaja.

Seuratyö ei ole työpaikka kuin korkeintaan yhdelle ammattilaiselle. Toiset vetäjät ovat talkoomeiningillä mukana.

Aktiiviaikana monet vetäjät osallistuvat pyyteettömästi harjoitusten vetämiseen ja harjoittelevat aktiivisesti. Heidän ei ehkä tarvitse maksaa harjoitusmaksuja ja he saavat leirit ilmaiseksi. Aktiivinen aika ei kaikilla kestä ikuisesti vaan tahti hiljenee omassa harjoittelussa työn tai perheen vuoksi. Leireillä ei enää käydä eikä oma harjoittelu enää kiinnosta.

Päävetäjälle todella vaikea tilanne. Tiedät sen, että jos mainitset asiasta heille, he suuttuvat ja häipyvät. Jos ei avaa suutaan, seura alkaa käydä tyhjäkäynnillä, jonka korjaamiseen menee vähintään yhtä pitkä aika, kun tyhjäkäynnillä on kuljettu.

Erilaisten ihmisten kaitsijana Aikido viehättää persoonallisia ihmisiä. Siis persoonallisia, ei outoja. Jotkut heistä ovat haastavia tapauksia.

Siis haastavia, eivät vaikeita tapauksia.

Aikido-seuraan liittyvät ihmiset ovat yleensä individualisteja, joille joukkuepelit ovat vieraita. Niinpä heidän kaitseminen on joskus haastavaa puuhaa opettajalle. Hän joutuu välillä seuraamaan harjoittelijoiden yhteenottoja,

lasku maksettavaksi. Aikido-opettajalle keho ja mieli ovat työkaluja, jotka on syytä pitää terävinä jatkuvasti. Jos haluaa päästä huipputuloksiin, ei ole varaa sekoilla alkoholin, huumeiden tai edes tupakan voimalla. Myös ruokavalio pitää olla terveellinen ja säntillinen.

Oleminen esikuvana on äärimmäisen puuduttavaa puuhaa. Joka liikettäsi, sanaasi ja elettäsi tarkkaillaan. Monet ihannoivat sinua ja imartelevia sanoja soljuu jatkuvasti. Olet kuin elokuva- tai rocktähti. Kertomiasi tarinoita siteerataan lehdissä ja netissä, ja kuviasi löytyy joka paikasta. Aikido-opettaja alkaa pian elämään muusta yhteiskunnasta irrallaan olevaa elämää. On kultti jota seuraat, ja liikut vain pienissä piireissä, joissa sinua arvostetaan. Tämä voi johtaa pahimmillaan narsistiseen maailmankatsomukseen. Alat pian kaivata julkisuutta ja hamuat kehuja ympärillesi. Haluat olla aina kaiken keskipisteenä, myös ns. “tavallisessa elämässä”.

Vaatii kovaa itsekuria olla alistumasta tähän kaikkeen palvontaan, ja ohittaa kaikki imartelut olankohautuksella.

Tämä asema on helppo saavuttaa länsimaissa, koska meillä ei ole vielä vanhoja opettajia edellämme. Japanissa löytyy aina joku vanhempi opettaja, joka on edelläsi ja jota kunnioitetaan vielä enemmän. Vaikka olisit 6. tai 7.dan.

Opettajan tulisi miettiä, onko hänelle itselle tärkeää astua tatamille oppilaiden palvottavaksi, vai onko hänellä kenties jotain tärkeää opetettavaa heille. Opetustunti ei saisi muodostua egotripiksi opettajalle vaan hän on vastuussa oppilaiden edistymisestä.

Jos hän pystyy esittämään oppilailleen esimerkillistä tekniikkaa, hyvä. Jos hän sen lisäksi antaa heille ajateltavaa ja jotain tavoiteltavaa tai muutettavaa elämässä, vielä parempi.

Kuva: Outi Heistman

kulaisilta tai ystäviltä. On vaikea pitää suhteita ystäviin tai sukulaisiin, kun kaiken aikansa viettää aikidon parissa. Jos aikido tuo leivän perheeseen, puoliso voi jotenkin poissaolot hyväksyä, mutta jos aikido on intohimoinen harrastus, harva puoliso jaksaa kauaa katsella yksin kotona tapetteja. Aikidoopettajan puolisona oleminen vaatii siis pitkää pinnaa ja ymmärrystä. Jos matkapäiviä alkaa tulla liikaa vuodessa, kotona voi tulla sanomista. Oppilaat pyytävät hartaasti leirejä pitämään, ja usein on vaikea kieltäytyä. Silloin täytyy tehdä niinkuin Kobayashi-sensein vaimo, joka kerran piilotti miehensä passin mielenosoiOpettajan tulisi miettiä, onko hänelle tukseksi liiallisesta matkustelusta. Länitselle tärkeää astua tatamille oppilaiden simaissa valitettavan palvottavaksi, vai onko hänellä kenties usein aikido-opetjotain tärkeää opetettavaa heille. tajan kohtalona on kokea avioero. Japanissa on toisin. Siellä vaimo joutuu sietäei saa aikidon nimissä pahoinpidellä mään miehensä alituista poissaoloa, oli työ mikä tahansa. Mies on suuri sensei ohjatuissa harjoituksissa. ainoastaan tatamilla ja kodin ulkopuoJos kaksi harjoittelijaa eivät mahdu lella. Raha-asioista ja kodista päättää samaan seuraan erimielisyyksien vuok- yleensä vaimo ja mies tuo kiltisti palksi, tarvitaan välien selvittelijää. Tässä kansa vaimolle. tapauksessa se on yleensä seuran pääohjaaja. On syytä järjestää yhteinen Ikävä kyllä monen aikido-opettajan terkeskustelutilaisuus, jossa tuntoja pure- veyden vie alkoholi. Leireillä oppilailla taan puolin ja toisin. On parempi antaa on vapaa-aikaa ja silloin illanvietossa osapuolien sopia keskenään asia eikä voi irroitella. Ei ole niin väliä, jaksaako ottaa liikaa kantaa puoleen tai toiseen. lähteä sunnuntain aamuharjoituksiin.

Opettaja on kuin puolueeton tuomari, Opettajalta kysytään, saako olla vielä joka auttaa konfliktin ratkaisemisessa. lisää olutta tai kenties jotain vahvemIkäviä ja hieman radikaalimpia otteita paa. On suuri kiusaus ryhtyä ryypisketarvitaan silloin, jos ongelmana on esi- lemään, ja vielä ilmaiseksi. Ymmärsin merkiksi seksuaalinen häirintä. Myös urani aika varhaisessa vaiheessa, että jos oppilas on jollain muulla tavoin illanvietot vievät minut ennenaikaiseen tahrannut dojon tai lajin mainetta tai hautaan, jos en pidä varani. Niinpä otan muuten häirinnyt harjoitusilmapiiriä. illanvietossa vain oluen tai viinin ruuan Silloin ei auta muu kuin oppilaan erot- kanssa enkä koskaan juo alkoholia entaminen. Suomessa on yksi tapaus, jos- nen harjoituksia. En edes ykkösolutta sa aikidoseurasta erottamista on puitu ruuan kanssa. Työt on hoidettaoikeudessa asti. Erittäin ikäviä asioita, va seuraavanakin päivänä, jotka jättävät jälkensä pitkäksi aikaa ja mitä terävämpi olo, harjoittelijoihin ja koko dojon ilmapii- sen parempi. Tiedän aikido-opettajia, jotriin. ka eivät ole päässeet alkoholin Karikot kirouksesta irti.

Kun intohimoisesta aikidon harjoitte- Heillä menee lijasta kouliutuu pitkän linjan ammat- viskipullo päitilainen, siitä joutuu maksamaan myös vässä. Raskas vaatii veron. Opettajan tatamilla vietetty aika työ on oppilaille vapaa-aikaa. Illat, aamut raskaat huviikonloput ja joskus juhlapyhät. Se vit, mutta aiaika on poissa puolisolta, perheeltä, su- kanaan tulee jotka onneksi useimmiten ovat verbaalisia. Fyysistä hanskaamistakin näkee, mutta ei varmasti yhtä paljon kuin kovemmissa kontaktilajeissa. Joskus opettaja joutuu viheltämään pelin poikki nähdessään harjoitustilanteen kehittyvän liian rajuksi välien selvittelyksi.

Jos nuoret härät ovat asialla, heidän voi antaa nahistella vähän aikaa keskenään, jotta valta-asemat asettuvat luonnollisiin lokeroihin. Jos molemmilla on teknistä tietämystä, voimaa ja osaavat huolehtia itsestään, antaa palaa vaan.

Kun viha ja väkivalta astuu peliin, opettajan pitää puuttua tilanteesen. Ketään

AIKIDO 1/13

15

Opettajan puoliso Oppilaat eivät voi sietää mikäli opettajan puoliso sekaantuu aikidoasioihin.

Koskipa asia harjoittelua tai dojoa.

Oppilaat ovat tulleet opettajan vuoksi, mutta joskus he saavat puolison kaupan päälle. Niin kauan harmonia toimii, kun puoliso ymmärtää paikkansa, mutta jos hän alkaa käyttämään asemaansa väärin, epäsopua alkaa ilmaantua. Eräällä tunnetulla shihanilla on katkeria muistoja omalta uchideshi-

huoltotoimet korostuvat keski-ikää lähestyttäessä ja varsinkin sen jälkeen.

Ristiselkä, niska ja polvet ovat aina vaaravyöhykkeessä, joten ne ovat erityisvarjelun kohteena. Hieronta ja nikamien manipulointi, lihaskuntoharjoitukset, ruokavalio sekä riittävä lepo ovat tärkeitä terveyden ylläpitämisessä, ei ainoastaan ammattilaiselle vaan kaikille, jotka haluavat säilyttää liikuntakykynsä mahdollisimman pitkään.

Vanhat senseit ovat eläneet aikakauden aikidossa, Jos harjoittelumaailma aikidossa perusjoka on ollut äärimmäisen vaatuu uusien vyöarvojen saavuttamiselle, tivaa. Uchideshikoko budoperintö kokee täyskäännöksen aika, jonka he aivan väärään suuntaan. ovat viettäneet, on ollut täynnä henkistä alistamista, loukkaantumisia ajaltaan opettajansa vaimosta, joka ja kovaa harjoittelua. Iwama-dojolla seurasi harjoituksia tatamin laidalta ja O-sensein opettaessa oli vain muutahaukkui hänen tekniikkaansa. Puoliso ma tatami, ja nekin olivat shomenin on tärkeä opettajan rinnalla, ja oppi- edustalla lähinnä opettajan istumista laiden pitää kunnioittaa häntä myös. varten. Ennen harjoituksia puulattiasta Opettajan ollessa poissa puolison oh- pilkistävät naulat hakattiin piiloon bokjeita on parasta noudattaa, muuten kenin kahvalla. Kovasta lattiasta huolitulee palautetta, kun opettaja palaa matta suwariwaza kuului päivittäiseen takaisin. Dojolla ja harjoituksissa oma ohjelmaan ja iho kuoriutui polvista. Ei paikka pitää ansaita, ja tämä tapahtuu ihme, jos he eivät enää vanhempana monta kertaa pitkän ajan kuluessa. pääse kunnolla istumaan polviasenPelkkä arvon korotus voi olla joillekin toon. Monelta heistä on ranteiden aseman hyväksymisen merkki, mutta tai kyynärpäiden nivelet rikottu joko jäynää voi kuulua silti takaapäin jos oman opettajan tai muiden uchideshitaidot tai karisma eivät matsaa yhteen en toimesta. Seuraavan kerran, kun arvon kanssa. Matkustaessasi opettajan seuraatte vanhaa senseitä, joka hieman luokse harjoittelemaan, sensein vaimo kömpelösti liikkuu tatamilla, miettikää pitää aina huomioida tuliaisia viedessä. kuinka kovan koulun hän on käynyt, On kardinaalimunaus jättää lahjaa os- ennenkuin nauratte. tamasta hänelle.

On typeryyttä opettajaltakin raahautua tatamille kuumeisena tai jalka kipsissä.

Loukkaantumiset Terveys on kallis asia, ja useimmiten Kun amatööri loukkaantuu harjoituk- löytyy dojolta tuuraajia, jotka voivat sissa, hän pitää taukoa kunnes vamma hoitaa opettajan opetusvuorot. Joskus on parantunut. Ammattilainen löytää opettajat ovat niin hulluja harjoittekeinot jatkaa harjoittelua ja opetta- luun, että tekevät kaikkensa päästäkmista. Yhdessä vaiheessa molemmat seen tatamille. Niinkuin eräs suomalairanteeni tulehtuivat. En pystynyt tart- nen aikidoka joka 80-luvulla Turussa tumaan voimakkaasti kummallakaan tuli sairaalasta tiputuksesta harjoitukkädellä. Vaikea tilanne tarttumiseen siin. Budossa oppii, että spiritti on vahperustuvassa budo-lajissa. Kykenin vempi kuin liha. Opettajan tehtävänä löytämään asiasta valoisan puolen. Pe- on joskus toimia tuomarina ja suorasrustelin itselleni asian niin, että nyt on taan kieltää oppilaalta harjoittelu, kunaika oppia tekemään tekniikat vähem- nes ovat parantuneet vammoistaan. mällä voimankäytöllä ja käyttämättä sormien voimaa.

Arvot Yksityisyrittäjälle keho on työväline, joten siitä täytyy pitää huolta. Kehon

16 AIKIDO 1/13

Nykyisin arvo-asteet budossa saavat liian suuret mittasuhteet. Jos harjoit-

telumaailma aikidossa perustuu uusien vyöarvojen saavuttamiselle, koko budoperintö kokee täyskäännöksen aivan väärään suuntaan. Opettajan kannattaa miettiä, ovatko oppilaat hänen perässään vain sen vuoksi, että he saisivat suoritettua haluamansa arvon? Perustuuko opettajan rakentama järjestelmä sille periaatteelle, että hän haluaa hallita oppilaitaan arvojen perusteella? Onko hänen omat pyrkimyksensä aikidossa saavuttaa korkeampi arvo tai hamuta shihanin arvoa kuin kuuta taivaalta?

Aikikain dan-arvot ovat haluttuja maailmalla. Se, jolla on oikeus myöntää niitä, omaa valtaa. Hänellä on oikeus myöntää dan-arvoja Doshun nimissä neljänteen daniin saakka omassa maassaan. Sellainen sensei kantaa Hombudojon leimaa taskussaan, ja se leimasin luo myös mahdollisuuden politikoida, käyttää valtaa myös väärällä tavalla. Arvot aikidossa eivät aina perustu osaamiseen tai tieto- ja taitotasoon. Opettajalle korkea vyöarvo on yksi mainosarvo, joka voi tuoda uusia oppilaita dojolle tai leireille. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen oppilaat päättävät, onko sensein opetus arvokasta heille eli tulevatko he uudestaan. Silloin ei enää danien määrällä ole merkitystä. Opettajan ammattitaito ratkaisee, onko hänellä valoisaa tulevaisuutta edessään.

Hierarkia Varsinkin aikidon ammattilaisten keskuudessa hierarkia on kova. Oli vyöarvosi mikä tahansa, olet hiljaa jos seurassasi on kokeneempi opettaja.

Muistuttaa kieltämättä armeijan järjestelmää. Kun Igarashi-sensei tuli nuorena assistenttina Ruotsiin ja Suomeen 70-luvun lopulla, Ichimura-sensei oli johtava opettaja täällä. Niinpä vanhempi sensei laittoi nuoren neljännen danin leirin jälkeen saunaan, ja ohjeisti häntä poistumaan sieltä vasta viimeisenä. Vain siten hän saisi kunnioituksen paikallisilta. Kun Igarashi-sensei tuli huojuen viimeisenä saunasta ulos, hän joutui pesemään Ichimura-sensein.

Kun vanhempi sensei siirtyi suihkun alta pois, hän sulki kuumavesihanan ja käski Igarashin mennä kylmään suihkuun. Igarashi pesi itsensä saippualla ja shampoolla kylmällä vedellä. Ei ollut epäselvää, kuka käski ja kuka totteli.

Kun menin Kobayashi-dojolle uchideshiksi, olin 4. dan ja juuri ryhtynyt

ammattilaiseksi. Asuminen ja harjoittelu dojolla ei poikennut muista uchidesheista, jotka olivat kyu-arvoisia.

Ennen treenejä ja treenin jälkeen rätti tai harja käteen ja dojo ja sen ympäristö puhtaaksi. Matkatessani sensein mukana kannoin laukut ja viikkasin hänen hakaman ja puvun. Ei ollut puhettakaan, että minua olisi kohdeltu jotenkin poikkeavasti vain siksi, että olin ammattilainen ja 4.dan. Reissu oli hyvä, koska opin nöyryyttä ja laskemaan egoni sille kuuluvalle paikalle.

Arvoasteikossa ylempänä oleva sensei omaa enemmän valtaa kuin alempana olevat. Aina asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. On vanhempia opettajia, ja nuorempia. Nuorempi voi olla arvossa korkeampi, mutta vanhempi opettaja on saattanut joskus vaihtaa niin sanotusti vaippoja nuoremmalle.

Joskus jopa aivan kirjaimellisesti. Julkisesti nuorempi opettaja kulkee edellä vanhempaa, koska hänen asemansa edellyttää sitä. Molemmilla heistä on kuitenkin sisäinen arvoasetelma, ja kunnioitus toimii molempiin suuntiin.

kalastelemiseksi. Photoshoppi antaa myös rajattomat mahdollisuudet luovuudelle ja tietokoneilla saadaan näyttävää jälkeä värien kera mainoksiin.

Opettajista löytyy studioissa tai ulkona otettuja poseerauskuvia. Asennot ovat huoliteltuja kampausta myöten. Länsimaalaiset eivät ole ainoita markkinateollisuuden orjia vaan korkea-arvoisista japanilaisista opettajista löytyy myös hiekkarannalla otettuja kuvia, joissa uket lentävät iloisessa kaareessa hiekan pöllytessä auringonlaskun punaamaa meren aaltoa vasten. Puuttuu vain ilman gi'tä pullisteleva, öljyisen kiiltävä ruskettunut sensei, jolla on hakama päällä ja kaunis tyttö roikkuu lahkeessa kiinni. Sellaisiakin on nähty jenkkilippua liehuttelevassa Black Belt -lehdessä.

Raha Kauhuskenaario aikido-dojolta. Oppilaat harjoittelevat ja ihmettelevät mihin sensei meni? Sensei löytyy dojon toimistosta rahoja laskemasta.

Oppilaat ymmärtävät kyllä, milloin raha alkaa haisemaan liikaa budo-opetuksessa.

Kun leirejä järjestetään vain rahallisen voiton takia tai vyöarvoja myönnetään pilvin pimein graduointimaksujen vuoksi. Vai-

Aikido on muuttunut paljon sinäkin aikana, kun olen ollut kuvioissa mukana.

Ammattimainen opettaminen on tuonut mukanaan laatua, mutta myös roskaa. Missä kulkee raja todellisen budon ja kaupallisen kamppailutaitojen markkinoimisen välillä? Budosta on tullut bisnestä ja harjoittelijoiden sieluista ja kukkaroista käydään kovaa kamppailua. Ammattilaista huolettaa dojon vuokrarästit ja tietysti oma toimeentulo. Omaa nimeä ja naamaa pitää saada tunnetuksi, jotta leipä levenisi.

keus on aina se, että mihin raja vedetään sekä myös se, mihin on totuttu.

Aloittaessani 90-luvun alkupuolella aikidon ammattiurani, olin ensimmäinen Suomessa. Kun menin työvoimatoimiston yritysneuvojalta kysymään neuvoa ja esitin hänelle laskelmani kuinka paljon arviolta ansaitsisin vuodessa, hän katsoi minua ja sanoi ettei tuollaisella summalla kukaan elä. Jostain oli lähdettävä liikkeelle, ja muutaman vuoden kuukausitienestini olivat alle minimipalkkojen. Olin kuitenkin tyytyväinen, koska rakastin työtäni yli kaiken.

Leirit ovat tärkeä toimeentulolähde opettajalle. Kiivastunut leiritarjonta Suomessa pakottaa keksimään entistä näyttävämpiä keinoja osallistujien

En voinut ryhtyä vaatimaan leirimaksujen korotusta, koska ne olivat yleisiä tariffeja. Aikido-opettaja ei voi myöskään mennä lakkoon vaatiakseen palkanko-

Mainostus

rotusta. Jouduin pakostakin laatimaan tuntikorvausmäärän leireille, koska kaikki eivät ymmärtäneet minun elävän opettamisella. Ammattilainenkin joutuu tekemään välillä hyväntekeväisyyttä, koska kauaskantoiset oppilassuhteet ovat tärkeämpiä kuin isot rahat. Pienten seurojen tukeminen on tärkeää, ja vakavaraisten seurojen järjestämiltä isommilta leireiltä saa sitten joskus enemmän tienestiä. Rahojen kanssa taiteilu on taitolaji, ja täytyy myöntää, että se ei koskaan ole ollut minun alaani. Ulkomailla minua on myös huijattu, ja on ollut tilanteita, joissa järjestäjä on pistänyt taskuihinsa suurimman osan leirin tuotosta. Kestitetty on vuolaasti ja kun lähdön aika koittaa hymy on ollut korvissa, mutta rahakuori ollut ilmeisen ohut. Seuraavalla kerralla leiriä kyseltäessä on kalenteri ollut yllättävän täynnä.

Tullessaan Ruotsiin Ichimura-senseillä oli tiukat ajat. Hän ei juurikaan saanut tukea Japanista käsin vaan joutui aluksi tekemään mm. tiskaushommia ravintoloissa. Vähitellen hän juurrutti aikidon Skandinaviaan ja alkoi saada elantonsa aikidon opettamisesta. Bongasin vanhan leirikutsun 80-luvun alusta, jossa opettajana oli Ichimura-sensei 6.dan, shihan. Koko viikonloppuleiri maksoi 50 markkaa eli vähän päälle 8 euroa.

Seuran kuukausimaksuja määriteltäessä pitää myös huomioida samassa kaupungissa olevat budoseurojen maksut. Kaikki eivät arvosta ammattitaitoa vaan menevät sinne, mistä halvimmalla oppia löytyy. Kun opetin Turussa Shaolin dojolla, kuukausimaksu oli 30 euron paikkeilla. Meitä oli kolme pitkän linjan budon ammattiopettajaa samalla dojolla. Ateenassa aikido-opetuksesta voi joutua maksamaan 70 e/kk ja opettajina toimivat ensimmäiset tai toiset danit.

Maailmalla aikidon huippuopettajat tienaavat hyvin. Jos olet kuuluisa, leirisi vetävät useita satoja osallistujia Euroopassa. Minulle kuuluisana opettajana oleminen olisi kauhukuva, enkä nauti massaleirien ohjaamisesta. En nauti opettamisesta, jos dojo on suuri ja paikalla on yli 50 oppilasta. Minulle pieni on aina ollut kaunista. Pieni dojo ja vähän oppilaita. Haluan päästä harjoittelijoita lähelle ja jos mahdollista, päästä jokaisessa treeneissä harjoittelemaan kaikkien kanssa.

AIKIDO 1/13

17

Olen opettanut budoa dojolla, jossa tuntui olevan tärkeämpää hoitaa dojobisnestä samaan aikaan, kun minä opetin. Dojon vastuullista opettajaa ei kiinnostanut niinkään osallistua ohjaamiini harjoituksiin, vaan hänen aikansa meni asioilla juostessa ja puhelimeen vastaten. Välillä hän palasi takaisin harjoituksiin ja alkoi opettaa omia oppilaitaan. Korjata heidän virheitään, vaikka hän ei edes nähnyt mitä olin heille juuri opettanut. Bisnes ja budo eivät ole siis kovin yksinkertaisia yhdistettäviä asioita. Japanissa homma hoidetaan tyylikkäästi ja pitkällä perinteellä. Raha liikkuu, mutta häveliäästi kirjekuorien sisällä. Jokaisella harjoittelijalla on oma nimikkokuori, jonka sisällä harjoitusmaksut siirtyvät opettajan käsiin. On epäkohteliasta laskea rahoja yksitellen sensein kouraan. Samurain perinne elää yhä, sillä kauppiaat olivat kastissa soturiluokkaa alempana eivätkä samurait halunneet sotkeutua rahamaailmaan. O-senseille ei yleensä maksettu suoraan harjoitusmaksuja. Ne laitettiin kulhoon dojon shomenin viereen, ja ne olivat “lahjoja Kamille”, jumalille. Pitäähän opettajienkin joskus syödä, neh?

Valitseeko oppilas opettajan?

Sanotaan, että kun oppilas on valmis, opettaja ilmaantuu. Tämä ehkä kuvaa sitä, että asioiden kypsyttyä tarpeeksi, ymmärrämme niiden merkityksen.

Opettaja voi yrittää opettaa tiettyä asiaa, mutta oppilas ei ymmärrä sen tärkeyttä. Silloin aika ei ole kypsä ymmärrykselle. 60 vuotta sitten aikido oli harvojen ja valittujen saavutettavissa.

Oppilaaksi pääsi suositusten kautta – tai olemalla tarpeeksi sinnikäs. Jos Ueshiban oppilaista tai tukijoukoista kaksi Ueshiban tuntemaa henkilöä suositteli uutta oppilasta, hän pääsi helposti harjoituksiin mukaan. Tuntemattomat joutuivat odottamaan portilla jopa pääsyä haastatteluun. Kazuo Chiba odotti vanhan Hombu-dojon portilla Shinjukussa kolme päivää helmikuun kylmyydessä odottaen O-sensein palaavan Iwamasta. Hänet hyväksyttiin lopulta.

Chiba-sensei on nykyään 8.dan ja arvostetuimpia opettajia maailmassa.

Asiat ovat muuttuneet puolen vuosisadan aikana. Nykyään ihmisiä houkutellaan budolajien pariin ja kilpailu oppilaiden sieluista on kovaa. Opettaja ei enää valitse oppilaitaan, vaan aloittelijat valitsevat lajin, jota harrastaa.

18 AIKIDO 1/13

Myöhemmin lajin muut harrastajat ja joka oli asunut Japanissa 14 vuotta. ohjaajat alkavat profiloitua, ja syntyy Hänen aikidonsa oli suoraan sanottuna henkilökohtaisia mieltymyksiä opetta- surkeaa. Pelkkä käyminen tai asuminen jien suhteen. Aluksi laji valitaan, koska Japanissa ei takaa taitoa osata aikidoa. se kiinnostaa. Yleensä vasta edistynyt Sillä perusteella kaikki suomalaisetharjoittelija alkaa etsimään opettajaa. kin olisivat hyviä pesäpallon pelaajia.

Hän tarvitsee opettajan, joka voi opas- Länsimaalaisilla on joskus jopa laptaa häntä henkilökohtaisesti. Viime senomainen usko siihen, että kaikki kädessä opettaja kuitenkin valitsee op- japanilaiset tai kiinalaiset ovat kamppilaansa. Aikido on budolaji, joka vaatii pailutaitojen mestareita. Liekö elokuharjoittelijaltaan vastuuta. Sensei on villa osuutta asiassa? Japaninkielen vastuussa oppilaansa teoista ja myös termistö antaa suomalaisellekin seuraasenteesta. Jos hän kokee voivansa ohjaajalle miltei profeetallisen tiedon ottaa sen vastuun, hän hyväksyy oppi- hallita alamaisiaan. Salainen koodikieli laan. Tai hän voi antaa oppilaan harjoi- on avain kryptaan, jonne vain harvat tella dojollaan, mutta ei varsiViime kädessä opettaja kuitenkin valitsee oppilaannaisesti opeta häntä. Sekin on sa. Aikido on budolaji, joka vaatii harjoittelijaltaan mahdollista.

Tässä on opettajalle

vastuuta. Sensei on vastuussa oppilaansa teoista ja myös asenteesta. Jos hän kokee voivansa ottaa sen vastuun, hän hyväksyy oppilaan.

omena

Älä pyri läheiseksi ystäväksi opettajasi kanssa. Olet oppilas, hän on sinun opettajasi – siinä kaikki. Sinulla voi olla yleviä ajatuksia harjoittelemastasi taidosta, ihailet opettajaasi ja haluaisit ehkä tulla yhtä taitavaksi kuin hän.

Aikaa myöten huomaat, että hänkin on vain ihminen, jolla on hyvät ja huonot päivänsä. Myös hyvät ja huonot puolensa. Mitä kauemmin reissaat hänen matkassaan huomaat, ettei hän olekaan pyhimys vaan ihminen. Kuitenkin edustamassaan taidossa kokenut ja ehkä muita opettajia taitavampi.

Itämaiset piirteet ja meistä poikkeava käytöstapa auttaa rajan ylläpitämisessä. Hänellä on hallussaan tietoa, johon me emme ole päässeet käsiksi – vielä.

Länsimaiseen opettajaan on helpompi tutustua, koska jaamme samankaltaisen kulttuurin ja ajatusmaailman. Joskus länsimainen opettaja voi kuitenkin olla japanilaisempi kuin japanilaiset opettajat.

Opettajalla on erilaisia keinoja pitää etäisyyttä oppilaisiin. Kaikki keinot eivät suinkaan perustu tekniseen osaamiseen ja ylivertaisen tiedon hallintaan.

Lajimme juuret ovat japanilaisessa kulttuuriperinnössä. Niinpä kaikki, jotka ovat käyneet Japanissa, ovat etuoikeutetussa asemassa. Emmehän tiedä, kuinka monta harjoitusta he siellä itseasiassa ovat käyneet läpi. Voipi olla, että suurin osa ajasta on mennyt Kamakuran temppeleitä katsellessa. Tapasin kerran Hombu-dojolla ranskalaisen,

ja valitut pääsevät. Kunnes oppilaaksi ilmaantuu joku, joka on opiskellut oikeasti japaninkieltä...

Hyödyllinen opettaja Opettajasta halutaan hyötyä aina jollain tavalla. Saada hänen taitonsa ja kykynsä tai edes pieni osa niistä itselleen. Opettaja voi olla mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että hänen avullaan kykenevät dojon oppilaat ja opettajat nousemaan hierarkiassa ylöspäin.

Toisin sanoen hänen avullaan saadaan lisää daneja ja diplomeita seinälle.

Minua on hyödynnetty kutsumalla pitämään leirejä ulkomaille. Olen ollut kiinnostava opettaja, koska minulla on ollut pitkäaikainen kontakti japanilaiseen opettajaan. Minun avullani seura on saanut kontaktin viimein shihaniin, ja opettaja kutsuttu leiriä pitämään.

Suoran kontaktin synnyttyä suoraan opettajaan, minua ei ole enää tarvittu.

Kutsuja ei ole sen jälkeen sadellut.

Kreikassa eräs seura erosi pitkäaikaisesta opettajastaan. He eivät enää halunneet rahoittaa opettajan bisnesmielessä järjestämiä leirejä. Kaksi seuran pääohjaajaa tulivat luokseni viiden tunnin junamatkan päästä, ja toivoivat minun ryhtyvän heidän opettajakseen, koska pitivät minun tavastani opettaa.

Ilmoitin heille heti kättelyssä, että olen pahoillani, mutta en voi myöntää danarvoja. He sanoivat, että aikidossa on paljon tärkeämpiä asioita kuin arvot.

Näiden sanojen myötä välillemme syntyi vahva side, ja halusin ilman muuta auttaa heitä pääsemään eteenpäin harjoittelussa.

Lellikit Opettaja voi olla myös väline, jolla saadaan itse valtaa muiden oppilaiden keskuudessa. Opettajan makea imartelu tai mielistely tatamilla tai illanvietossa ei tosin herätä muissa oppilaissa ainakaan positiivisia tunteita. Onko siis parempi pitää etäisyyttä opettajaan ja säilyttää haaveellinen kuva läpitunkevan harmonisesta taistelutaidosta, jota välittää eteenpäin vuoristopolun mutkassa vain sinua odottava valkopartainen viisas mies? Hänhän haluaisi välittää sukunsa taidot sinulle, ja vain sinulle. Vai pitäisikö änkeytyä vain niiden arviolta sadan harjoittelijan muodostamaan riviin leirillä, ja päivitellä mielessään muiden mukana, kuinka sensein ryhti on taas vaipunut enemmän kumaraan iän myötä ja kas, sankyo tehdään tänä vuonna hieman eri tavalla kuin viimeksi. Jos haluat päästä sensein lähipiiriin, kerro illanvietossa vitsejä ja kilistele tuoppeja. Älä silti oleta, että voit jatkaa samaa käytöstä tatamilla. Rajansa kaikella. Tatamilla olet edelleen oppilas, piste.

Jotkut oppilaat haluaisivat olla opettajan ainoita oppilaita, lellikkejä. Kaikki juorut mitä he kanssaharjoittelijoilleen kertovat opettajasta ovat vain rakennuspalikoita, joilla he pinoavat omaa asemaansa korkeammaksi muiden silmissä. Ehkä Freud sanoisi, että heillä

on ollut lapsuudessaan tarve olla isän suosikkilapsi. Nämä illanvietoissa senseitä selkään taputtelijat hakevat sosiaalista hyväksyntää muilta läsnäolijoilta. Ehkä he eivät tekisi sitä koskaan kahden kesken sensein kanssa. Minulla on ollut uchideshejä, jotka pyyteettömästi viikkaavat hakamani tai kantavat tavaroitani missä tahansa, milloin tahansa. Sitten on ollut niitä, jotka tekevät sen vain leireillä muiden harjoittelijoiden seuratessa. On kivaa esittää uchideshiä, mutta kun oma ego pitäisi heittää romukoppaan ikuisiksi ajoiksi, ei löydykään tekijämiehiä ja -naisia kuin muutama.

Freudilaiseen perintöön tukeutuen vedämme vielä yhden kortin esille. Kuten lapsi hakee rajojaan, oppilas pyrkii olemaan parempi kuin opettajansa.

Alituisesti hän kokeilee senseitään ja hakee hyväksyntää. Jos oppilas havaitsee heikkouden opettajassaan, hän saattaa pettyä ja jopa vaihtaa opettajaa.

Heikkous voi olla tekniikassa tai tietämyksessä. Onko oikein ensin oppia opettajan tarjoamat opetukset, ja sitten käyttää niitä häntä vastaan? Kuulostaa moraalittomalta vai mitä? Opettaja opettaa sinulle, kuinka pistoolilla ammutaan ja sitten sinä otat pistoolin ja ammut opettajan. Moraalitonta, mutta käytännössä näin tapahtuu koko ajan, koska tiedon ja taidon jano on niin suuri, että olemme valmiit hylkäämään opettajamme opittuamme kaiken mitä hän voi opettaa tai kun kyllästymme häneen. Näin tapahtuu myös vanhempiemme kanssa. Unohdamme vanhempamme, kun pääsemme omille jaloillemme. Muistamme heidät vasta, kun he ovat kuolemassa ja meillä on omia lapsia. Rujoa, mutta hyvin luonnollista ja siihen on opettajan vain totuttava, kuten myös isän ja äidin. Emme omista oppilaitamme emmekä lapsiamme. He ovat opetuksessamme niin kauan kunnes pärjäävät omillaan.

Kuva: Outi Heistman

Hauskuudet Aikido-opettajana olemisessa on kivointa se, että pääsee matkustelemaan. Näkee erilaisia kulttuureita ja maita sekä ihmisiä. Yksikään reissu ei ole samanlainen. Yö-

pymispaikat ovat vaihtelevia, milloin joutuu lattialla kisaamaan patjasta talon koiran kanssa, välillä on laitettu dojon nurkkaan nukkumaan. Yhtenä viikonloppuna majoittuu suomalaisen erämaajärven rannalle mökkiin, jossa ei ole sähköä ja seuraavana viikonloppuna löytää itsensä Thessalonikista viiden tähden hotellihuoneesta, joka on isompi kuin oma koti. Hauskin paikka, jossa olen majoittunut oli hääsviitti.

Silloin hotellissa ei ollut muita huoneita vapaana. Sviitin parisänky oli tehty hevoskärryistä. Kuskin paikalla oli frakkiin puettu mallinukke, joka pelkällä läsnäolollaan sai minut havahtumaan monta kertaa hereille.

Yksi hauskimpia tapauksia tapahtui Moskovan sirkuksessa, johon järjestäjät veivät katsomaan esitystä. Sirkuksen klovnit valitsivat minut yleisön joukosta esitykseensä mukaan ja roikottivat pää alaspäin areenalla. Yleisö ulvoi naurusta, ja eritoten leirin järjestäjät jotka olivat minut sinne raahanneet.

Kun seuraavana vuonna menimme katsomaan Moskovan kuuluisaa balettia, toivoin mielessäni hartaasti, etten joutuisi esittämään kuolevaa joutsenta Tsaikovskin balettiin. Ehkä ura klovnina olisi sittenkin enemmän alaani?

Opettajan toimeen liittyy paljon karikoita joita pitää välttää, mutta suurin osa ajasta on nautinnollista harjoittelua mukavien ihmisten kanssa.

Harvoin oppilaat tulevat harjoituksiin vasten tahtoaan vaan ovat positiivisesti ja iloisella mielellä mukana. Joskus tapaa juniori-ikäisiä oppilaita, joiden vanhemmat pakottavat lapsensa harjoituksiin. Opettajan tehtävänä on löytää lapselle silloin motivaatio jatkaa harjoittelua. Jos se ei onnistu, on syytä keskustella vanhempien kanssa lapselle mieluisampaa tekemistä. Meillä Suomessa aikido-opettajan työ on vapaata yksityisyrittäjän arkea, jossa pomo ei hengitä niskaan joka hetki.

Japanissa senseitä velvoittavat siteet omaan opettajaansa ja dojoketjuihin, eli siellä toiminta on yhteisöllisempää opettajallekin. Vapaudessa voi olla haittapuolensakin jos ei omaa itsekuria ja hoida tehtäviään säntillisesti ja ajallaan. Aikido-opettajan ammatti antaa jatkuvan kehittymisen ja kasvamisen mahdollisuuden. Vaikeudetkin kasvattavat, vaikka sitä ei uskoisi niiden velloessa mustina pilvinä pään päällä. Sehän on vaan budoa, eli se mikä ei tapa – se ahdistaa.

AIKIDO 1/13

19

Aikidolehti testaa:

Kalevalainen jäsenkorjaus Teksti ja kuvat: Outi Heistman ja Jussi Koukku

Aikidolehden toimitus pääsi testaamaan suomalaiseen perinnekulttuuriin perustuvaa hoitomenetelmää, kalevalaista jäsenkorjausta.

Mystisen nimen takaa paljastui koululääketieteeseen pohjaava tehokas mobilisaatiohoito, jonka teho on todistettu tieteellisissä tutkimuksissa.

Tapaan Jukka Ollilaisen, kalevalaisen jäsenkorjaajan ja 1. danin aikidokan hänen vastaanotollaan Lahden keskustassa. Hän on opiskellut kalevalaista jäsenkorjausta kolme vuotta ja pitänyt muutoin hoitoalan vastaanottoa neljä vuotta. Ensisilmäyksellä Jukan vastaanotto näyttää tavalliselta hierojan tai fysioterapeutin huoneelta hierontapöytineen ja anatomiakaavioineen. Nyt ei kuitenkaan ole luvassa hierontaa tai fysioterapiaa, vaan jotakin siltä väliltä.

Aivan ensimmäiseksi Jukka pyytää minua täyttämään esitietolomakkeen, johon merkitsen kaikki ongelmakohdat kehossani, esimerkiksi lihas- tai nivelkivut tai puutuvat ruumiinosat.

Ennen hoitoa on myös tärkeää kertoa sairauksista, vanhoista vammoista ja mahdollisista lääkityksistä. Sen jälkeen Jukka haluaa tarkastella ryhtiäni.

Hän pyytää minua seisomaan rennossa mutta ryhdikkäässä asennossa - sellaisessa, jossa normaalistikin tapaan seistä. Jukka huomauttaa, että rintalihaksissani on kireyttä, koska olkapääni ja hartiani vääntyvät liiaksi eteen. Lisäksi niskassani on notko, niin sanottu joutsenkaula. Myös toinen nilkkani näyttää olevan vinompi kuin toinen.

Kuulostaa pieniltä yksityiskohdilta, mutta kalevalaisen jäsenkorjauksen näkökulmasta tiedot ovat tärkeitä. Kalevalainen jäsenkorjauksen filosofia

20 AIKIDO 1/13

Käsittely alkaa aina jaloista, koska ne ovat koko kehon perusta.

lähtee siitä, että ihminen on anatominen kokonaisuus, jossa pienetkin kehon virheasennot voivat kumuloitua ja aiheuttaa kipua ja vaivaa. Esimerkiksi monesti lasten jalkojen erimittaisuutta hoidetaan korokkeilla, vaikka usein jalat eivät oikeasti olekaan erimittaiset, vaan syy piileekin lantiokorin virheasennossa. Tällaisessa tilanteessa korokkeiden käyttäminen vain tukee alkuperäistä vaivaa ja pahentaa skolioosia.

Seuraavaksi on aika käydä selinmakuulle hoitopöydälle ja aloittaa varsinainen hoito. Se alkaa aina jaloista ja etenee kallonrajaan saakka. Aluksi Jukka käy tunnustellen läpi jalkojen kudokset. Jalat ovat kehon perusta, joten siksi hoito aloitetaan aina jaloista. Yritän keskittyä pitämään jalkani rentoina Jukan venyttäessä kudoksia, liikuttaessa niveliä ja kokeillessa liikeratoja ja niiden ääriasentoja. Mitään liikettä ei kuitenkaan suoriteta väkisin tai voimalla. Jukka vertaakin kalevalaista

jäsenkorjausta aikidoon - molemmissa edetään rauhallisen pehmeästi kehoa kuunnellen.

virheasennot hoitojen avulla ja pyrkiä ylläpitämään terveellinen ryhti. Muuten vaiva uusiutuu herkästi.

Hoito lähtee liikkeelle jalkapohjista ja etenee ylöspäin: jalkaterät, nilkat, sääret, polvet, reidet, kädet. Sitten käännytään päinmakuulle ja vuorossa ovat pohkeet, takareidet ja pakarat. Selkä, lavat, hartianseutu ja kasvot hoidetaan jakkaralla istuen.

Kalevalaisesta jäsenkorjauksesta saavat apua erityisesti tuki- ja liikuntaelinvaivoista kärsivät, esimerkiksi skolioosipotilaat ja polvivaivaiset. Hoito auttaa myös hermokipuihin kuten iskiakseen.

Hoidon tehon osoittavat jo monta vuotta kestäneet Kuopion yliopiston alaisuudessa tehdyt tutkimukset, joista ilmenee, että kalevalaista jäsenkorjaushoitoa saaneet niska-hartia-vaivoista kärsivät käyttivät vähemmän kipulääkkeitä ja heillä oli keskimäärin lyhyempi

Kalevalaisessa jäsenkorjauksessa mobilisoidaan niveliä ja parannetaan sidekudosten ja lihasten liikkuvuutta venyttämällä niitä hoidettavan omat liikeradat huomioiden. Hoito pehmentää kudoksia ja irrottaa sidekudosten ja ligamenttien kiinnikkeitä. Myös arpikudosta voidaan pehmittää ja vapauttaa hermoratoja pinnetiloista. Hoitoon kuuluva kudosten käsittely on kevyttä ja perustuu kudosnestekierron vilkastuttamiseen. Urheiluhieronnan kaltaisia kovia otteita ei käytetä, koska niillä vain vaurioitetaan hiussuonistoa, ja itse asiassa hidastetaan lihaksen palautumista. Myöskään äkkinäiset liikkeet tai niksautukset eivät kuulu kalevalaiseen jäsenkorjaukseen.

sairaslomien kesto verrattuna verrokkiryhmiin (fysioterapia ja hieronta).

Kalevalaisten jäsenkorjaajien kattojärjestö on Kansanlääkintäseura ry.

Kalevalaiset jäsenkorjaajat käyvät läpi yhdistyksen 3-portaisen tasokoulutuksen. Kalevalaista jäsenkorjausta annetaan vain Kansanlääkintäseura ry:n valtuuttamien osaajien toimesta, jotka ovat antaneet näytön osaamisestaan ja jotka noudattavat yhdistyksen laatimia eettisiä ohjeita. Sinua lähellä olevat kalevalaisen jäsenkorjaukset osaajat löydät osoitteesta www.kansanlaakintaseura.fi.

Leukanivelien käsittelyä.

Hoito on hoidettavan ja hoitajan yhteistyötä. Esimerkiksi raajoja käsitellään yhteispelillä niin, että Jukka pitää peukaloitaan käsiteltävässä kohdassa, ja minä koukistan ja ojennan raajaa.

Selkärangan virheasennot puolestaan ohjataan paikoilleen Jukan liu’uttaessa peukaloitaan rankani kummallakin puolella, minun keinutellessani selkääni varovasti puolelta toiselle. Kipua ei tunnu lainkaan, mutta selkärankani lievä skolioosi suorenee käsittelyn johdosta.

Kaksi tuntia vierähtää nopeasti, ja hoidon jälkeen olo on kevyt ja ryhdikäs. Alaselkääni vaivannut puristava tunne on poissa. Vilkastuneen aineenvaihdunnan vuoksi vessassa saa juosta yhtenään. Seuraavan yön nukun kuin tukki.

Jukka kertoo, että esimerkiksi puutuneesta raajasta kärsivät asiakkaat ovat kertoneet tunnon palanneen jo ensimmäisen hoitokerran aikana. Myös iskiaskivuista kärsivät ovat kuvanneet kipujen vaimenneen jo hoidon aikana.

Parhaat tulokset saavutetaan kuitenkin noin kolmen hoitokerran jälkeen.

Jukka korostaa, että hoidettavan olisi tärkeä oppia hahmottamaan kehonsa

AIKIDO 1/13

21

Rentouden merkitystä ei voi liioitella. Kun vastaanottajan sydän on auki, voi pienelläkin liikkeellä vaikuttaa.

Teksti: Jenni Jalkanen Kuvat: Jenni Jalkanen ja Paju Lampila

Sydämen kautta voi tuntea hyökkäyksen ennalta ja puuttua siihen ennen fyysistä kontaktia. Tähän lähtökohtaan pohjautuu Jukka Lampilan luotsaama EFO.

– Sydämen Avaava Tie Kouvolassa aloitettiin EFO:n treenaus alkukesästä 2012. Lajin nimi tulee sanoista Empty Force, tyhjä voima. Sanat lienevät tutut monille, mutta mitä tarkalleen ottaen on EFO:n takana?

Lajin perustaja Jukka Lampila on pitkään treenannut aikidoa ja hänen vyöarvonsa on 2.dan. Aloittaessaan harrastuksensa vuonna 1985 hän perehtyi O-sensein oppeihin aikidon päämäärästä. Vaikka hänellä oli alusta saakka vahva halu oppia lisää aikidon ”syvimmästä olemuksesta”, vuosien varrella tekniikka, vyökokeet ja leirit nousivat etusijalle ja perusajatus lajista jäi taustalle. Tatamilla energian ja henkisen puolen tekniikoihin hän törmäsi äärimmäisen harvoin, niitä ei tietoisesti opetettu eikä niistä juuri edes puhuttu. Op-

22 AIKIDO 1/13

pimisen vastuu oli ihmisellä itsellään, asiat joko ymmärsi tai sitten ei.

2007 Lampila osallistui Toni Kauhasen Kyusho Aiki Jutsu -seminaarille, jossa järjestettiin näytös lehdistölle. Näytös muistutti Jukkaa O-sensein opeista ja seminaarin innoittamana hän otti energiaan liittyvät harjoitteet osaksi omaa aikido-opetustaan. Jukan luotsaamana energiaa opeteltiin tunnistamaan ja tehtiin mm. energialla työntämisen harjoituksia. Puolen vuoden kuluttua energiaharjoittelun aloittamisesta Jukka tunsi ns. ”sisäisen tuulen”, eli oman energiansa virtauksen. Hän alkoi tuntea myös toisten harjoittelijoiden ”tuulen”, ja näin syntyi oivallus energian tuntemisesta. Jukka toimi tuolloin hierojana ja hän alkoikin tunnustella

energiaa osana hierontatyötään. Jukan kiinnostus energiaa ja sen suomia mahdollisuuksia kohtaan kasvoi hoitomielessä, kun hän havaitsi, että energiaa voi tuntea muuallakin kuin tatamilla harjoitellessa.

Oivallukset avasivat Jukalle oman henkisen kasvun polun ja seuraavat kaksi vuotta hän työstikin omia pelkojaan pois keskustellen muiden samaa henkilökohtaista työtään tekevien ihmisten kanssa. Hän työsti asioitaan myös energiahoitojen avulla. Energia ja siihen liittyvät asiat alkoivatkin henkisen painolastin kevettyä aueta Jukalle.

Suurin ajatus, joka Jukalle tatamilla harjoitteluun liittyen nousi, oli oppia puuttumaan hyökkääjän aikomukseen

mahdollisimman monella olisi mahdollisuus päästä kokemaan ja oppimaan energian käyttöä ilman lajisidonnaisuutta tai muita vaatimuksia.

Jukka Lampila (oikealla) ohjaa hihaan tarrannutta hyökkääjää.

hyökätä ja sitä hän pääsikin harjoittamaan aikido-treeneissä. Eräissä harjoituksissa hän huomasi, ettei hänen tarvinnut liikkua lainkaan. Hän vain ”antoi luvan ylös” ja hyökkääjän aikomus otettiin pois. Hyökkäys ei koskaan edennyt ajatusta pidemmälle.

Jukka kertookin, että siinä vaiheessa kun pääsee käsiksi energiaan ja ymmärtää sen toiminnan, tekniikka itsessään muuttuu tarpeettomaksi. Tekeminen ei ole sidottu suuntaan, muotoon etäisyyteen tai aikaan, vaan kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Näiden oivallusten myötä Jukalla heräsi halu keskittyä harjoittamaan juuri energiaan liittyviä asioita.

Vetämistään aikidoharjoituksista hän vähensi tekniikan treenaamista ja jätti mm. aseharjoitukset kokonaan pois.

Pian Jukka sai huomata, että hänen esittelemänsä asiat ja ilmiöt kirvoittivat monenlaisia näkemyksiä ja herättivät voimakkaita tunteita aikidoharrastajien keskuudessa. Hänen oli aika pohtia, jatkaako energiapuolen menetelmien opettamista aikidon sisällä vai olisiko oman erillisen lajin perustaminen parempi vaihtoehto. Jukka koki tarpeellisena päästä irrottautumaan tiukasta tekniikkasidonnaisuudesta voidakseen opettaa mahdollisimman laajalti energian toimintaa. Oman lajin perustamispäätöstä tuki myös ajatus siitä, että

Alkuvuodesta 2012, pari vuotta energiaoppejaan aikidon sisällä jakaneena, Jukalla voimistui tunne oman lajin perustamisesta.

Toukokuussa Kouvolassa järjestettiin ensimmäiset EFO-treenit, joihin osallistui noin 15 henkilöä.

Treenejä järjestettiin kerran viikossa, sillä energioita käytettäessä vaikutus harjoittelijan elämään on kokonaisvaltaista.

Treenaaminen on rankinta mielelle, jolle on syytä antaa aikaa pureskella tatamilla tapahtuneita asioita.

Sopivan pitkien aikavälien avulla harjoittelijan mieli ehtii sopeutua uusiin asioihin paremmin.

EFO:ssa ei ole tekniikkaa, jotta vältetään mielen kiinnittyminen tekniseen muotoon. Jukka kertoo tekniikan yleisestikin olevan vain väline asian toteuttamiselle, ei päämäärä. Hänen mukaansa tekniikan pois jättämisellä on suuri vaikutus oppimiseen, sillä silloin päästään ”sukeltamaan syvemmälle” vapaasti ilman tekniikan rajotteita.

EFO:n treenaaminen ei vaadi minkäänlaista lajitaustaa, joskaan ei sellaisesta haittaakaan ole. Kaikki EFO:a harjoittelevat ovat samalla viivalla keskenään. ”Kukaan meistä ei ole valmis tässä asiassa tai elämässä, kaikki opitaan jatkuvasti”, Jukka tuumaa.

Jos tekniikkaa ei kerran ole, mitä EFO sitten on? Miten sitä harjoitellaan?

Harjoitusten tärkeä lähtökohta on fyysisen voiman minimoiminen. Hyökkääjää ei satuteta missään vaiheessa.

EFO:n keskeiset elementit ovat maadoitus, aikomus, tietoisuus ja sydän.

Harjoittelu aloitetaan maadoituksesta, eli harjoittelijan oman maayhteyden avaamisesta. Koska maadoitusta voi jokainen opetella avaamaan, kyseessä on tavallaan tekniikka, tosin sillä erolla, että se tehdään itselle. Pohjimmillaan maadoituksessa on kyse asenteesta ja olemuksesta. Siitä, kuinka hyvin on sinut itsensä kanssa.

Maadoituksen myötä oppiminen etenee nopeasti. Energiat alkavat tuntua, harjoittelijat alkavat tehdä työtä oman sydämensä kanssa. Lopulta harjoittelijan sydän ”avautuu”, jolloin on mahdollista tuntea ja tiedostaa hyökkääjän aikomus hyökätä. Ja aikomuksen tunnistaminen on vain pieni osa siitä kaikesta, jota voi oppia tuntemaan.

Teknisessä mielessä EFO:n harjoittelussa keskitytään opettelemaan oman mielen hallintaa ja tekemään harjoitteita tiedostaen, kehon rentoutta sekä hengitystä, joka yhdistää kehon ja mielen siten, että käytössä on Voima.

Alussa mieli pysyy mukana vain hetkittäin, mutta omaa ja hyökkääjän mieltä opitaan kontrolloimaan harjoittelun myötä. Harjoittelun myötä asioiden riippuvuus aikaan katoaa, sillä mitään ei tarvitse tehdä nopeasti tai kiireellä.

Energian kautta kontakti hyökkääjään kestää juuri niin kauan kuin tekijä päättää, joten asiat voi tehdä hyvinkin hitaasti ja silti päästä samaan lopputulokseen; hyökkäyksen tyhjäksi tekemiseen.

Jukka kertoo, että mieleen liittyy avain: hyväksyntä. ”Mitä paremmin opitaan hyväksymään hyökkääjä sellaisenaan muuttamatta mitään, sitä paremmin toimitaan yhdessä ja sitä vähemmän tarvitaan voimaa esimerkiksi ohjaamiseen. Hyväksyminen vaikuttaa tapahtumaan kokonaisvaltaisesti.” EFO:n harjoittelu tapahtuu iloisessa hengessä siten, että molemmat (hyökkääjä ja suorittaja) toimivat yhdessä ja auttavat toisiaan eteenpäin, sekä tatamilla että elämässä.

EFO:ssa ei ole vyöarvoja. Koska EFO:n perusajatukseen kuuluu myös ajatus ihmisten tasa-arvoisuudesta, ei Jukka halunnut tuoda lajiin vyöarvoja eriarvoisuutta luomaan. Lisäksi lajissa, joka ei perustu tekniseen osaamiseen, arvottaminen itsessään olisi turhan hankalaa. Alunperin ajatuksena oli sama asu kaikille, mutta tähän Jukka teki poikkeuksen. Peruspuvun lisäksi ne harjoittelijat, joiden sydän on ”auennut” ja jotka ovat kykeneviä tuntemaan hyökkääjän aikomuksen, ovat oikeutettuja käyttämään hakamaa. Näin osoitetaan kunnioitusta myös EFO:n alkuperää ja O-sensein tekemää työtä kohtaan. Velvoitetta hakaman käyttöön ei kuitenkaan ole, se on jokaisen oma valinta.

AIKIDO 1/13

23

Aikidoliiton entinen puheenjohtaja Lauri Holopainen on löytänyt keväällä 2013 tiensä EFO:n pariin.

EFO Laurin sanoin Älkää vääntäkö. Otetaan hyökkäys vastaan. Hyväksytään se. Jos toinen hyökkää oikealla tunteella, voimaa voi käyttää hyväkseen. Mutta jos hyökkääjä panttaa jotain eikä tunne ole ulospäin, ei voi oikein mitään tehdäkään! Pikku hiljaa se hyökkäys siitä muuttuu muuksi kun otatte vastaan ja hyväksytte. Samalla ette tietenkään jää hyökkäyksen alle. Hengitystä pitää olla! Otatte vastaan, ette jää alle, pysytte tilanteen tasalla. Hyvässä tapauksessa huomaatte että hyökkäys muuttuu muuksi. Ette jää kiinni pisteeseen jonka hyökkääjä on valinnut.

Huomatkaa vapaa kohta! Hyökkäys nollaantuu jos huomaa vapaita kohtia, kohtia johon mieli ei ole osannut kiinnittyä.

Esimerkiksi lyöntiä edeltää usein askel, etummainen jalka liukuu lähemmäksi ja aikoo asettua paikoilleen tukemaan aiottua nyrkin lyöntiä. Mutta askel on usein aika tiedoton uniaskel.

Jalka on varma että se saa astua askelen ja sitten jäädä tukemaan lyöntiä.

Juuri tämä varmuus on jalan unta ja hyökkääjän unta ja jos huomaat ja jatkat omalla jalallasi hyökkääjän jalan liikettä ennen kuin se haluaa asettua paikoilleen tai jos saat vain häirittyä jalkaa sen ollessa unelias, tilanne muuttuu muuksi ja hyökkääjä on sekunnin ”pois pelistä”. Ja sekunti on pitkä aika näissä hommissa kuten kaikki tietävät.

Kuulostaako tutulta? Luulenpa kuulleeni ainakin osan noista ohjeista EFOssa, muu on tuota treeneissä syntyvää sisäistä dialogia. Olen EFOssa huomannut usein että harjoittelussa on pienillä asioilla joskus valtaisa merkitys (pyrkimättä dramatisoimaan).

Myös kokemus, ettei mikään ole 100% varmaa harjoittelun yhteydessä, on tullut tutuksi. Mitä jää jäljelle kun mikään ei ole aivan varmaa, eikä opettajakaan tullut mitään tiettyä tekniikan nimeä maininneeksi esittäessään harjoitteen (tekniikan nimiä ei ole)? Jäljelle jää vain tuo ainutkertainen tilanne, heittäytyminen kokemaan tuota tilannetta, sekä pyrkimys kuunnella ja elää sitä ”EFOsti” .

24 AIKIDO 1/13

Hyvä keskittyminen ja vakava mutta samalla iloinen ja avoin ilmapiiri ovat tärkeitä myös EFO-harjoittelussa.

EFO on kokemukseni mukaan mielen ja kehon harjoittamista, viitekehyksenä toimii taistelulajinomainen rakenne, jossa osansa on niin hyökkäyksillä, oikealla vastaanottamisen taidolla, horjutuksilla, tilanteen kuuntelemisella ja avaamisella siten että tilanne muuttuu joksikin muuksi, jotain jossa altavastaajasta tulee avautumisen, hermostumattomuuden, luottamisen ja ulospäin suuntautumisen keinoin selviytyjä ja – kyllä – voittajakin.

EFO-treeneissä siis kertaamme budoja taisteluharjoitteista tuttua sankaritarinaa. Teemme sen kuitenkin omilla painotuksilla, kuten toistenkin treenimuotojen edustajat tekevät. Keskeistä on väkivallattomuus, avautumisen kautta syntyvä yhteys hyökkäyksen voimaan (pyrkimys tähän yhteyteen) ja hyökkäysvoiman muuntuminen muuksi. Nämä ovat vain omia kokemuksiani, toiset EFOssa tuskin näitä kaikkia tämmöisenään hyväksyvät omiksi periaatteikseen.

Jouduin jättämään aikidon harjoittelun fyysisten esteiden vuoksi. Lonkan kuluma ei kestä nopeita askelia. Kipu ei tule treenin aikana, vaan sitten yöllä. EFO on ollut lonkan kannalta verrattain harmitonta. Olen käynyt EFO-treeneissä vain puolisen vuotta, joten olen vasta EFO-polun alussa. Yli 30-vuotisen aikidoelämän jälkeen olen saanut löytää taas yhdessä treenaamisen ilon EFOssa. Itselleni on tärke-

ää myös se että saan EFOn yhteydessä pitää ”sisäiset sitoumukset” elävinä.

Kun olin nuori, tekivät kertomukset Osenseistä minuun suuren vaikutuksen ja tahdoin treenata aikidoa aina. Tunnen, että voin toteuttaa tuota tahtoa nyt EFO-treenauksen kautta.

Lajien nimet ovat kai vain nimiä ja sanoja, eläviksi ja tavoiteltaviksi lajit ja harjoittelun tekevät vain lajien taustalla olevat oivallukset, sillä oivallukset kantavat tekemisen merkityksellisyyttä. Ilman oivalluksia tekeminen on merkityksetöntä ja osoittautuu arvottomaksi. Aikidon taustalla olevissa upeissa oivalluksissa on niin paljon yhteistä EFOn taustalla olevien kanssa, että EFO on kohdallani aivan luonteva jatko aikidolle ja voisi olla aivan hyvin aikidon kanssa samaan aikaan treenattava laji.

Toivonkin, että jonain päivänä voin treenata taas myös aikidotatamilla.

Olenhan saanut aikidotreenaamisesta niin paljon iloa, hyötyä ja vieläkin enemmän: tuhansia parempitasoisia elettyjä päiviä kuin ilman treenaamista olisi ollut mahdollista. Siitä kuuluu kiitos myös monille hyville ystäville, joihin olen saanut tutustua aikidotatamilla. Jatkakaamme kukin harjoitteluamme, mahdollisuuksiemme mukaan, jatkuvasti. Ja toivon, että kuluneen, mutta silti käyttökelpoisen sanonnan mukaan ”taas tatamilla tavataan!”

———

EFO:n harrastajia löytyy eri ikäluokista, sosiaalisesta asemasta, eri ammattikunnista, eri kaupungeista. Jotain yhteistä harrastajilla kuitenkin on, jonkinlainen arvomaailmojen yhteneväisyys ja keskinäinen kunnioitus.

Seuraavaksi eräs harrastajista, Edward Stigzelius, kuvaa omia kokemuksiaan lajista.

Edwardin näkemys EFOsta EFOssa yhdistyy mielenkiinnon kohteistani lähin - mielen ja kehon itseparantavat voimat - konkreettisella, hauskalla, yllättävällä ja jopa koskettavalla tavalla. EFO ei ole minulle pelkästään tatamilla “pyörimistä”, vaan se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni.

Ajattelinkin kertoa miten EFO harjoitteluni on nivoutunut arkielämääni – lähinnä maadoittuminen, rentoutuminen, hyväksyminen ja sydämenavaus.

Jokapäiväinen elämä tuottaa enemmän tai vähemmän aggressiivisia tai ainakin vaativia tilanteita, missä voimme reagoida jännittyneenä vastakkaisasettelulla tai hyväksymällä tapahtumat sellaisina kuin ne ovat.

Aggressiot eivät saa elinvoimaa ja haihtuvat itsestään, kun niille ei anneta polttoainetta vastamaalla niihin kärkevästi. Ilman jännitteitä luomme todennäköisemmin rakentavia ratkaisuja. Muille vaihtoehdoille tulee tilaa, kun se ainoa oikea (minun) tapa ei olekaan enää niin “ainoa”. Kyse ei suinkaan ole “ovimattona” olemisesta, vaan valmiudesta tuottaa rauhanomaista ilmapiiriä. Sitten tuleekin se vaikein kysymys: miten sitten hyväksyt tapahtumia, miten käytännössä teet sen? Tieto hyväksymisen merkityksestä ei sinänsä riitä, käytännön tekeminen ratkaisee.

Mielestäni EFO antaa oivat ja turvalliset puitteet harjoitella ja vahvistaa hyväksymistä eri muodoissa. Harjoituksissa konkretisoituu jännitteiden poistaminen mm. rentoutumalla ja maadoittumalla. Tällöin avautuu yhteys suojaavaan voimaan, EFOon. Jos taas jännitän, olen fyysisten voimieni varassa. Viimeistään kun tunnen hyökkääjän aikeen nahoissani, tiedän olevani jännittynyt. Mitäs sitten tehdään, kun EFO ei avautunutkaan? Kokeillaan uudestaan. Useimmiten saan vinkkejä, ei pelkästään opettajalta, vaan opettajina toimii myös sen hetkinen harjoittelukumppani. Hän kertoo

mitä hän kokee (olinko jännittynyt, maadoittunut, hengitinkö, hosuinko, yritinkö liikaa, pelottiko, jne.) ja siitä saan ideoita miten muuttaa reagointiani. Sama toimii myös toisin päin, pyrin mahdollisuuksieni mukaan antamaan vihjeitä mitä toinen voisi kokeilla.

EFOn rennolla ilmapiirillä on suuri merkitys halukkuuteeni kokeilla uudestaan ja uudestaan. Ei ole siis väliä, onnistuuko harjoite heti täydellisesti.

Olemme yhdessä oppimassa, tutkimassa EFOn ilmentymiä. Lopputuloksena on ryhmässä kasvava rauhanomainen asenne ympäristöämme kohtaan. On syytä todeta, että huumorikin kukoistaa ja vapautunutta naurua piisaa.

Koen naurun ilon tuotoksena yhteisestä ihmettelystä EFOn voimakkuudesta, eikä esim. toiselle nauramisena.

Kuvittele vaihtoehtoa (EFO käänteisenä), jossa harjoittelussa suojaudutaan ja pyritään kasvattamaan omia voimia toisten kustannuksella. Siinä ilmapiirissä on vaikea kokea rentoutta ja iloa. Ei houkuttele minua. Tavallistahan kulttuurissamme on yrittää kovasti, uskoen sen tuovan tuloksen.

Sitten kun se ei onnistukaan pettymys ei aina riitä, vaan masennumme. Paradoksi “kun yrität vähemmän, saat enemmän” toteutuu mitä suurimmassa määrin EFOssa. Kiristämällä liikaa rentous katoaa ja EFO ei avaudu. Kyse voi joskus olla hyvinkin hienovaraisesta säädöstä, vaikkapa miten kevyesti otan kepistä kiinni (vai otanko ollenkaan) tai mihin tarkalleen suuntaan ajatukseni.

Vaatimalla onnistumista yhteyteni EFOon katkeaa ja toimintani on väkinäistä, enkä siinä tilassa tunnista mitä on kohdistumassa minuun. Tämä on sikäli tärkeää, koska EFOssa ei ole tiettyä kaavaa tai muotoa, jota kuuluisi toteuttaa. Kun taas uskallan antautua EFOn voimaan, voin seurata kiireettömästi miten tilanne kehittyy.

Toimivimmat liikkeet ja toiminta tulevat helposti, ikään kuin itsestään.

Tilanne on hallinnassani, ja mitä oleellisinta, hyökkääjä toteaa useimmiten miten miellyttävää oli kaatua. Kunhan maltan antaa ajatteluni ja analysointini (osaanko, kuinka tässä käy, miten pitikään tehdä) levätä ja luotan syvempiin mekanismeihin rajoittuneet voimani korvautuvat EFO voimilla, joiden sanallinen kuvaaminen on

haasteellista. Joka tapauksessa se on olemassa ja sen tuntee ja tunnistaa.

Jokaisen olisi koettava se itse myös sen takia, koska jokaisella on käsittääkseni ja kokemukseni mukaan oma ilmentymä siitä.

Harjoituksien lopussa tehdään usein sydämenavausliikkeitä.

Ensimmäisellä kerralla ajattelin, että mikä juttu tämä nyt on? Kun minulle sitten joku avasi sydämensä ja piti samalla kädestäni kevyesti kiinni, koin jotain miellyttävää kehossani ja seuraavaksi makasinkin tyytyväisenä omassa hiljaisuudessani tatamilla. Tästä lähtien odotan näitä harjoituksia, niitä on miellyttävä tehdä ja ottaa vastaan.

Tässä yhdistyy jollain tavalla ykseys.

Parantava voima ihmisten välisissä rauhanomaisissa suhteissa esittäytyy mitä miellyttävimmällä tavalla.

Vaikka tilanteet ovat erilaisia tatamin ulkopuolella, koen aivan samat reaktiomallit ns. uhan tai voimakkaan energian kohdistuessa minuun. Kiteytettynä: pelkäänkö vai hyväksynkö. Käsitteen EFO harjoittelu voi itse asiassa osaltani unohtaa ja korvata se elämällä jatkuvasti EFOn hengen mukaisesti. On muitakin tapoja elää ja vahvistaa rauhanomaista elämistä. Tämä tapa kiehtoo minua ja voin taata, että harjoittelemista riittää tatamilla ja sen ulkopuolella. Onneksi.

Kirjoitukseni viestin voi myös ilmaista runollisemmin.

Tuijottaessani pelkoa silmiin, vaihtoehdot katoaa.

Päästän kaiken vapaaksi.

Mitä jäljelle jää?

——— EFO-harjoituksia on tällä hetkellä säännöllisesti Kouvolassa, Helsingissä ja Kokkolassa. Leirien myötä laji jalkautuu ympäri maata. Sillä eihän ole sellaista paikkaa, jossa EFO:a ei voisi treenata.

Lue lisää: www.efofinland.net

AIKIDO 1/13

25

Pehmeyttä ja keskittymiskykyä – Tetsutaka Sugawara -sensein haastattelu Teksti: Anna Ristilä Kuvat: Ollipekka Kangas

Sain kunnian haastatella Tetsutaka Sugawara-senseitä (7. dan Aikikai, Tenshin Shoden Katori Shinto Ryu kyoshi) hänen vuosittaisella vierailullaan Turussa maaliskuussa. Mikäli laskimme oikein, sensein seuraava vierailu tulee olemaan kahdeskymmenes, joten turkulaiset ovat saaneet nauttia hänen ensiluokkaisesta opetuksestaan juhlimisen arvoisen ajan.

Haastattelun taka-ajatuksena oli saada materiaalia opintoihini liittyvään tutkielmaan, joten koetin asetella kysymykseni aiheen mukaan: kuinka aikido on muuttunut? Sugawara-sensei on syntynyt 1941 ja aloittanut aikidon 1960. Hän on ollut O-sensein uchideshinä. Hän on julkaissut kirjoja aikidosta, katorista, karatesta ja tai chista, sekä vierailee enemmän tai vähemmän säännöllisesti 12 eri maassa opettamassa aikidoa ja katoria. Senseillä on siis – kaiken muun tietotaidon lisäksi – valtava aikidollinen kokemuspohja, josta koetin ammentaa vähän omaan suomalaiseen saunakiuluuni.

En ole ennen haastatellut ketään. Yritän kakistella englanniksi ulos kysymyksiä

26 AIKIDO 1/13

samalla kun sensein silmät tuntuivat porautuvan pääni läpi. Jälkeenpäin kauhistelin tilanteen ja sensein pelottavuutta, johon huomautettiin, että mietipä miltä tuntuu kun sama tiukka katse kohdistuu itseen miekan terävän kärjen kautta...

Aloitan kyselemällä sensein aikidon alkuajoista. Hän kertoo nauraen uchideshi-elämän olleen maatilamaista, koska kaikkien oli viljeltävä itse oma ruokansa. Mitään ei pahemmin ostettu kaupasta. Sensein omilla uchidesheillä on siis helpompaa ainakin siinä mielessä! Sensei kertoo saaneensa kuukausittain 2000 jeniä, mutta ei oikeastaan tehnyt rahalla mitään, mitä nyt silloin tällöin osti jäätelöä! Harjoittelu on nykyään helpompaa myös koska tekniikat selitetään auki. O-sensei ei koskaan selittänyt mitään, ainoastaan näytti. Osensei myös vihasi katoja, joten niistä kiinnostuneet oppilaat opettelivat mm.

Saito sensein kata 31:ä.

Alkuajoista asti aikidossa on ollut mukana myös naisharjoittelijoita, mutta käsittääkseni Japanissa ei kuitenkaan ole montaa kovin korkealle rankattua

naisaikidokaa. Koetan kalastella sensein mielipidettä siitä, voivatko naiset pärjätä yhtä hyvin kuin miehet aikidossa. Vastaukseksi saan lopulta, että koska aikido vaatii keskittymistä, jota löytyy yhtä hyvin miehiltä kuin naisiltakin, ei mitään erottelua voi tehdä sukupuolen perusteella. Sensei letkauttaa, että eläimillä on parempi keskittymiskyky kuin ihmisillä. Nauran asialle, mutta jälkeenpäin ajateltuna näen kyllä monta huomautusta tukevaa seikkaa.

Kysyn shinton merkityksestä aikidossa, onko se isossa osassa? Länsimaalaisellehan kumartelu, rituaaliset kätten taputukset ja kamidana ovat hyvin vieraita ja tuovat mieleen uskonnolliset toimitukset. Sensei torjuu, mutta intoutuu kertomaan etsiskelystään shintolaisuuden, buddhalaisuuden ja shamanismin parissa. Hän kertoo käyneensä Siperiassa ja tavanneensa shamaanin, jonka kanssa keskusteli pitkään. Hän siirtää teekuppia ja piirtelee sormellaan pöydän pintaan shambalistisen ideologian pyhien vuorten paikat: Himalaja, Altai ja Elbrus (tai niin ainakin luulen, on vaikea pysyä kärryillä asiassa jota ei oikein ymmärrä ja josta kuulee ensimmäistä kertaa, eikä sensein ääntämyksestä aina ole helppo saada selkoa). O-sensei oli kuulemma maininnut ”Shamhalan” ja jotenkin tämä kaikki liittyi shinton alkuperään. Sensei jatkaa kertomalla shamanistisesta ajatuksesta, jossa pohjantähden kohdalla on maasta taivaaseen ulottuva pylväs, jonka ympäri kaikki pyörii. Omassakin päässäni hieman pyörii, mutta nyökyttelen ja päätän etsiä myöhemmin jostakin aiheeseen liittyvän kirjan. (Kirjan löytäminen osoittautui odotettua hankalammaksi, toivon että olisin esittänyt lisäkysymyksiä kun oli mahdollisuus...)

Kamidanan edessä kumartamisesta sensei kertoo hyvin mielenkiintoisen ja ajatuksia herättävän asian. Kamidanahan on se hylly, joka on shomenissa ja jonka paikalla yleensä monella dojolla on vain O-sensein kuva. Kunnolliseen kamidanaan kuitenkin kuuluu pieni pyhäkkö. Sensei kertoo, että kun dojo (tai muu tila) otetaan käyttöön, on kaksi tapaa toimia. Ensimmäisessä kutsutaan paikalle shintopappi, joka rukoilee

kamidanan edessä ja siirtää näin oman sielunsa pyhäkköön. Toinen tapa on, että kun esimerkiksi dojon oppilaat rukoilevat, niin heidän sielunsa siirtyvät pyhäkköön. Sensei ei ole koskaan pyytänyt shintopappia paikalle. Hän nauraa, että kun laittaa oman sielunsa, niin tietää varmasti, että siellä on hyvä sielu.

Siis joka kerta harjoituksissa shomeniin kumartaessasi, kumarratkin todellisuudessa omalle sielullesi! Kuinka erityisenä sitä pidät, on oma asiasi.

Puhe jatkuu sempai-kohai-suhteesta, kuinka erityisesti Japanin yliopistoissa sempait (sekä sensein aloittaessa että nykyään) käyttävät asemaansa väärin ja kyykyttävät nuorempia harjoittelijoita. Sensei lyö liioitellen nyrkin kämmeneensä – kan! – kuvatakseen käytöstä.

Vanhemman tulisi aina auttaa nuorempaa, ja nuoremman tulisi kunnioittaa vanhempaa. Tämän tulisi myös päteä koko elämässä, eikä vain budosalissa. Heikomman runttaaminen on aina huonoa käytöstä.

Sugawara sensei puhuu lämpimästi Osenseistä, kuinka hän on aikidossaan aina yrittänyt ymmärtää O-sensein usein vaikeaselkoisia ajatuksia. Vaikka O-sensei ei ole enää elossa, hän elää

Sugawara sensein sydämessä. Sugawara sensein uchideshiaikanakin O-sensei oli usein poissa, sillä hän matkusteli noin puolet ajasta, mutta rutiinit kulkivat dojolla aina samaa rataa. Kasvatettiin riisiä, tehtiin ruokaa ja harjoiteltiin.

Sugawara sensein sempai, Hirosawa, oli ammattimainen maanviljelijä ja hän opetti muille viljelemistä. O-sensein poissa ollessa Saito sensei opetti, hänestä seuraava taisi olla Isoyama sensei.

Sensei kertoo, kuinka kovaa harjoittelu oli. Vaikka O-sensei paheksui kovaa runttaamista ja kehotti toistuvasti tekemään pehmeämmin (”He's same as my body!” eli hänen vartalonsa on sama kuin omasi), niin O-sensein poistuttua paikalta sama runttaaminen jatkui entiseen malliin. Kipua ei saanut näyttää, muuten ei tullut shodania. Sensei myöntää kovan harjoittelun ehkä kehittävän vahvan vartalon, mutta iän karttuessa sen tyyppinen harjoittelu käy mahdottomaksi. Sensei painottaakin, että aikidon tulisi kehittyä aina pehmeämpään suuntaan. Virtaavuutta ja ki-tyyliä. Omasta terveydestään on pidettävä huolta!

Muiden maiden aikidosta sensei sanoo, että vaikka niissä on paljon samaa, on

myös eroja. Pääosin erot johtuvat tasoeroista ja eri tasoiset tarvitsevat erilaisia neuvoja. Kuitenkin kaikki palaa aina takaisin perusasioihin, erityisesti asentoon, josta mekin tämän vuoden leirillä saimme monta muistutusta. Senseillä on hyvät suhteet Kiinaan ja hän on yhdistellyt aikidoa ja tai chitä omissa katoissaan. Muistan joskus aikaisemmin hänen huomauttaneen, että tai chi näyttää kauniimmalta kuin aikido, koska siinä pidetään hyvä asento. Samaa kauneutta tulisi saada lisää aikidoon.

Monesta muustakin asiasta tuli kysyttyä, ja pieniä keskustelun sivupolkuja syntyi. Itse koin saaneeni ikään kuin ikkunaa raotettua juuri sen verran, että pääsin kurkistamaan ulos ja tajusin olevani jossain todella korkealla. Pidemmällä aikidouralla varustettu haastattelija olisi varmasti saanut enemmän irti tällaisesta tilaisuudesta, mutta ihan vain minulle itselleni tämä oli enemmän kuin riittävästi. Suuret kiitokset senseille sekä haastattelusta, tämän vuoden leiristä, että kaikesta hänen Suomessa tekemästään työstä!

(Juttu perustuu omaan kuulooni ja ymmärrykseeni sensein sanojen merkityksestä, joten asiavirheet ovat mahdollisia ja niitä pahoittelen.)

AIKIDO 1/13

27

Teksti: Petteri Puhakka

Hahmota ja löydä harasi −Kiitos tämän päivän harjoituksista.

Tuli mieleeni kysyä, mitä haralla oikein tarkoitetaan? Treeneissä puhutaan harasta, mutta en oikein vielä kunnolla ymmärrä, mitä muuta sillä oikeastaan tarkoitetaan kuin kehon keskustaa.

Tanssissahan kehon keskustan hallinta on todella tärkeää, jotta liikkeet voidaan tuottaa oikealla tavalla ja ilmaisusta tulee sujuvan varmaa. −Hyvä kysymys. Kropan keskiosa on aikidossakin tärkeä ja me sanomme kehon keskiosaa haraksi. Sana hara tar-

28 AIKIDO 1/13

koittaa itse asiassa vatsaa. Aikidoharjoituksissa halutaan useinkin painottaa haraan keskittymistä. Välillä saatetaan sanoa hieman huolimattomasti, että harjoittelijan pitäisi käyttää lantiota.

Silloin voi syntyä väärinkäsityksiä, koska hara ei tarkemmin ottaen tarkoita lantiota. −Tuo selventää jo vähän. Yleensä tulee ajateltua, että kun budoka heittelee vastustajia, niin siinä pitää olla paljon voimaa koko kehossa, mutta etenkin käsissä. Toisaalta kokeneilla aikidotreenaajilla tuntuu olevan valtavan pehmeät kädet. Joskus niin pehmeät, ettei

kehokontaktissa tunne oikein mitään erityistä, vaikka heitot ovat vahvoja.

Onko tämä sitä haran voimaa? −Usein kokeneempien kanssa harjoiteltaessa tuntuu juuri tuolta, pehmeältä ja samalla vahvalta. Haran voiman tiedostaminen ja sen käytön oppiminen vaatii tietenkin harjoittelua. Jos haran visualisointia haluaa helpottaa, niin ihmistä voi ajatella ikään kuin kerrostalona, jossa on kolme asuinkerrosta: alin kerros sekä keski- ja yläkerros. Keskimmäisen kerroksen katto on navan yläpuolella olevan pallean yläreuna ja kerroksen lattia on aivan alhaalla, hä-

Kuva: Toni Vertanen

Aikidon joitakin kuukausia sitten aloittanut harjoittelija oli saanut harjoituksissa palautetta, jonka mukaan olisi hyvä koettaa kehittää haran käyttöä. Tanssia ammatikseen opettavaa aikidoharjoittelijaa asia oli hämmentänyt. Koko hara-asia tuntui hieman mystiseltä, vaikka asiasta oli puhuttu muutamaan otteeseen. Hän päätti rohkaista mielensä ja kysyä asiasta kokeneelta ohjaajalta harjoitusten jälkeen.

Kuva: Petteri Puhakka

pyluun kohdalla. Jos ajatellaan oikein laajasti, tuon keskikehon alueen voi mieltää vatsan alueeksi.

jälkimmäisessä ilmaisussa on vain alavatsaan viittaava lisämääre, joka kertoo haran sijainnista.

−Pitää kuitenkin tarkentaa. Kehon keskiosan sisällä, navan ja häpyluun puolivälin kohdalla, on kutakuinkin greippihedelmän kokoinen alue. Sen koko riippuu tietenkin kehon koosta.

Aikidossa tätä oman tasapainopisteemme ympärillä olevaa aluetta sanotaan tandeniksi tai seika tandeniksi.

Jos sana tanden halutaan suomentaa, niin se tarkoittaa sinooperi- tai eliksiiripeltoa. Väljemmin tulkittuna sen voi ajatella tarkoittavan energiakeskusta.

Seika tanden taas tarkoittaa navan alapuolista energiakeskusta. Jos ajattelet puolestaan kerrostaloa, niin siellähän ei ole vain kerroksia, vaan kerrosten sisällä on huoneistoja. Tanden tai seika tanden on ikään kuin keskimmäisen kerroksen se huoneisto, jossa ihmisen fyysinen tasapainopiste ja energiakeskus asuu.

−Aika hankalaa. Eikö haraa sitten ole aika vaikea hahmottaa, kun siitä puhutaan niin monilla nimillä? Toisaalta tuo selvensi, kun sanoit, ettei pidä takertua sanoihin, vaan keskittyä asiaan.

−Mennään vielä pidemmälle ja lisätään hankalia japanilaisia sanoja. Muistathan, että aikidotreenissä opettaja pyysi keskittymään keskustan yhteen pisteeseen, one pointiin. Japanilaisittain tuota opettajan tarkoittamaa one pointia, yhtä pistettä, sanotaan seika no itten -pisteeksi. Ilmaisulla halutaan aikidossa ainoastaan korostaa sitä, miten tärkeää on koettaa löytää oma keskusta – tanden, seika tanden − ja keskittyä tälle alueelle. Hara, tanden, seika tanden ja seika no itten tarkoittavat siis oikeastaan kaikki samaa asiaa. Kahdessa

Haran energiat

−Onhan se hieman hankala asia, mutta kuitenkin yksinkertainen. Vaikka haralla tarkoitetaan vatsaa ja vatsan alueen voi mieltää hyvinkin laajana, niin yleensä haralla tarkoitetaan aikidossa nimenomaan navan alapuolella olevaa keskustan aluetta. Siksi aikido-opettajat sanovat usein, että hara on muutaman sormenleveyden verran napamme alapuolella ja kehomme sisällä. Jos pistät kämmenen navan alapuolelle ja toisen kämmenen selkäpuolelle samalle korkeudelle ja kuvittelet niiden välille langan, haran keskipiste on suurin piirtein langan keskikohdalla.

−Miten aikidossa saadaan kädet pehmeiksi ja voima tulemaan haran alueelta? Meille sanottiin tanssiopetuksessa, että liikkeet syntyvät edistyneellä tasolla pitkälti sisäisen tunteen kautta. Tekniikka ja kehon keskusalueen hallinta on todella tärkeää, mutta sen lisäksi pitää olla oikea mielentila, fiilis, jotta liikkeisiin tulee oikeasti energiaa ja ilmaisuvoimaa. Pitää olla vahvasti läsnä.

Tulee siis omata samaan aikaan tarkkaa kehonhallintaa ja presenssiä.

−Aikidossa on oikeastaan sama juttu.

Tämä voi kuulostaa hieman oudolta, mutta hara ei ole aikidossa vain kehon fyysinen osa. Joskus haraan liitetään ilmaisu kikai tanden, mikä tarkoittaa energiamerta navan alla. Japanilaisittain ajatellen hara on siis oikeastaan paikka, josta kaikki energiamme, ki’mme, kanavoituu ja virtaa. Ki on ennen kaikkea henkistä energiaa, ei niinkään fyysistä voimaa. Vahvan haran omaavalla on vahva ki ja sellaisen henkilön kehosta syntyy vahvaa, mutta samalla pehmeää aikidotekniikkaa. Se, että jollakulla on vahva ki, vahva henkinen energia, tarkoittaa periaatteessa siis ihan samaa kuin se, että hän on vahvasti läsnä. −Nyt muistankin, että olen joskus kuullut tuttavaltani Japanissa olevan sanontoja, joissa esimerkiksi avarakatseinen, rehellinen, henkisesti vahva, rohkea tai periksiantamaton henkilö omaa vahvan haran. Kun nyt ajattelen tuota japanilaisten tapaa ajatella ihmisten haraa, niin ehkä Suomessa esimerkiksi sisun tai vahvan selkärangan omaaminen tarkoittaa hieman samantapaista asiaa kuin japanilaiselle vahvan haran omaaminen. Onko näin? −Onhan se. Jos palataan takaisin Japaniin, niin siellä tosiaan ajatellaan, että ihmisen henkinen laatu näkyy siinä, millainen hänen haransa on. Tämä ajatus menee niin pitkälle, että japanilaisten mukaan ihmisen on hyvä ajatella vatsalla. Tiedät ehkä, että Japanissa on paljon sanatonta viestintää. Ihmiset voivat olla melkein hiljaa ja he ymmärtävät silti ainakin kohtalaisen hyvin toisiaan. Ajattele vaikkapa tilannetta, jossa joku henkilö tai tilanne tuntuu uhkaavalta ja vatsanpohjassasi kouraisee. Haluat silloin siirtyä pois tilanteesta. Tuo intuitio, tunne, kuudes aisti tai ennakkoaavistus siitä, että jotakin voi tapahtua, on japanilaisittain ajatellen haran energiavoiman käytön taitoa − haragei. −Tatamillakin voi syntyä treenikokemuksen myötä samantapaisia tuntemuksia siitä, että osaisimme ikään kuin ennakoida toisen hyökkäyksen ennen sen tapahtumista. Vahvan haragein avulla vastustajan hyökkäystä voi paitsi ennakoida myös ohjata haluttuun suuntaan: puolustautujan hara ikään kuin imee hyökkääjän haraa ja hyökkääjä ohjautuu hyökkäämään tietystä suunnasta tietyllä tavalla.

AIKIDO 1/13

29

−Kuulostaa aika kummalliselta, pakko myöntää. Melkein Salaiset kansiot -ohjelman jaksolta. Mutta nyt kun ajattelen tanssia, niin ehkei sittenkään niin kummalliselta. Muistan, kun aluksi opettelin perusliikkumista ja muutaman vuoden jälkeen en enää ajatellut mitään liikkeitä vaan koin ja tunsin ne sisälläni. Paritanssissa pystyi myös vaistoamaan sanattomasti toisen aikeet ja liikesuunnat. Omat ajatukset blokkautuivat hiljalleen pois, jolloin oli mahdollista soveltaa, tulkita ja luoda liikkeitä sisäisen tunteen mukaan.

Pitää vielä sanoa, että olo tuntui tanssiessa paljon levollisemmalta ja keho toimi spontaanimmin, luovemmin ja vahvemmin silloin, jos ei miettinyt sitä, mitä oli tekemässä. Eli kai se henkinen voima ja vahva läsnäolon tunne kumpusi tanssissakin oikeasti jostakin muualta kuin pään sisältä.

Kehitä haraasi −Muuten, saisinko kysyä vielä yhden asian. Miten haran tuntemista voi kehittää? Kun muistelen tanssiharjoituksia, niin keskikehoa hahmotettiin niissä siten, että tutkittiin kehon ulottuvuuksia ja hengitystä sekä visualisoitiin sisäistä tunnetta kehosta ja sen suhdetta ympäröivään tilaan. Lisäksi harjoiteltiin asentoa, tasapainoa, koordinaatiota ja rytmiikkaa. Sitten piti tietenkin liittää nuo asiat yhteen luovuuden, vapautuneisuuden ja hetkessä läsnäolon kanssa. Toisaalta ei se oppiminen näin rautalankamallin tapaan eriteltynä useinkaan mennyt. Monesti vain tanssittiin ja ajateltiin, että tanssiminen itsessään parantaa keskikehon hahmottamista ja hallintaa. Kun kaikki asiat onnistuivat hyvin, tuli välillä tunne, ettei keholla ollut rajoja, vaan se oli yhtä kaiken kanssa. Ihan kuin olisi ollut jonkinlaisessa transsissa.

−Aikidossa haran kehittämisessä on läsnä samoja asioita. Haran tunnistamista ja tuntemista voi parantaa esimerkiksi hengitys- ja mielikuvaharjoitteiden kautta. Voi toisaalta sanoa, että samalla tavalla kuin tanssi kehittää tanssijan keskustaa, niin aikidotekniikkojen harjoittelu kehittää haraa. Ylipäänsä se, että suunnataan mieli haran alueelle, rentoutetaan kehoa, lasketaan painopistettä ja avataan omaa henkistä fiilistä eli ki’tä ulospäin, tuo tulosta. −Haran harjoittamisessa on pidemmälle kehittyneessä vaiheessa hyvä pyrkiä tässä ja nyt -läsnäoloon, jossa koetetaan tuntea ja aistia keskikehon kautta kaikki ympärillä oleva. Kun hara toimii hyvin, mieli on levollinen ja keho samaan aikaan vahva, rento ja joustava.

Tuolla tavoin läsnäollessa voi parhaimmillaan kokea olevansa osa suurta kokonaisuutta. −Eiköhän tämä riitä tältä erää. Kun nyt on syksy, niin tulipa mieleen, että eikös voitaisi haravoida tätä hara-asiaa taas seuraavaksi vaikkapa tatamilla. Teoria ja asioiden selkeyttäminen on tärkeää, mutta käytännön harjoittelu ja omakohtainen kokeminen kuitenkin kaikkein tärkeintä. −Kiitos paljon haran käsitteen selkeytyksestä. Kyllä sen seuran kaapissa olevan aikidokirjan nimessä olevat sanat ”It’s a lot like dancing” taitavat oikeasti olla totta. Nähdään tatamilla seuraavissa harjoituksissa.

30 AIKIDO 1/13

Suosittelija. Mikä se on?

Teksti: Jukka Helminen

Julkaistu alunperin Budoviikinkien Tatamipölyä-lehdessä 2/2012 ja samalla ottaa vastuun oppilaansa mahdollisista virheistä, läpipääsystä, tai hylkäyksestä kokeessa. Jos opettaja katsoo, ettei oppilas ole vielä valmis graduointiin, hänen ei tule antaa suositusta. Muun muassa nykyaikidossa Suomessa tulee olla suosittelija (= vastuunottaja) sekä dan-, että opettajaarvoissa. Suositusta/suosittelijaa tarvitaan myös silloin, jos menee oman seuransa tai maansa ulkopuolelle graduoimaan kyu- tai dan-arvoa.

Myös Suomen Kendoliitolla on vastaava käytäntö alkaen alimman kyu-arvon suorittamisesta.

Taustaa Monissa eri japanilaisissa lajeissa on tarvittu erilaisissa tilanteissa suosittelijaa. Perinne on suhteellisen vanha ja ollut käytössä jo koryussa. Koryu-lajiin mukaan pääsemiseksi on tarvittu 1-2 suosittelijaa, jotka esittelevät oppilaaksi pyrkivän lajin päämiehelle. Soke (lajin päämies) tekee päätöksen ehdokkaan mukaan ottamisesta hyvinkin pitkälle sen mukaan, miten hyvin hän tuntee suosittelijat, jotka menivät takuuseen tämän puolesta.

Myös aikidossa tai sen esilajeissa 30-luvulla oli sama käytäntö. Morihei Ueshiba vaati yleensä kaksi suosittelijaa ja näiden suorittaman uuden oppilaan henkilökohtaisen esittelyn, jotta hän hyväksyi oppilaaksi. Myös uuden arvon saaminen on saattanut vaatia koryulajeissa suosittelijaa, jos harjoittelija ei ole päädojon jäsen, vaan joltain sivudojolta. Silloinkin suosituksesta huolimatta, lajin päämies tekee oman päätöksensä antaako arvon vai ei.

Graduoinnit ja arvoasteet Monissa modernin budon graduoinneissa vaaditaan myös suosittelijaa.

Suosittelija on usein graduoivan opettaja, joka katsoo, koska oppilas on valmis graduointiin, antaa suosituksen (= lupansa osallistua) graduoimiselle

Kaikki arvot myönnetään niin sanotusti ylhäältä alaspäin, EI KOSKAAN alhaalta ylöspäin. Eli korkeammalla oleva katsoo oppilastaan ja kun päättelee tämän täyttävän kriteerit ja vaatimukset, suosittelee tälle seuraavaa arvoa. Erityisesti tämä koskee ylempiä dan-arvoja, perinteisiä koryu- tai opettaja-arvoja.

Vain riittävän kokenut voi arvioida alaspäin, katsoen, riittävätkö kyvyt seuraavaan tasoon. Lainaan tähän erästä budopiireissä käytettyä, Japanista lähtöisin olevaa vanhaa tarinaa, jossa verrataan vuorta arvoasteisiin. 8. dan on vuorenhuipulla, sanotaan vaikka 8000 metrissä. Siellä oleva tietää ja tuntee reitin sinne, koska on kulkenut polun itse. Seuraava arvo hänestä alaspäin ”puolitetaan”, eli 7. dan on siten 4000 metrin korkeudella – ja tuntee reitin siihen asti. 6. dan on 2000 metrin korkeudella, 5. dan on 1000 metrin korkeudella, 4. dan on 500 metrissä, 3. dan on 250 metrissä ja 2. dan on 125 metrissä. Silloin siis 1. dan on vasta todellakin taipaleen alkuosalla, eli on kiivennyt vasta 62,5 metriä. Hänen näköalansa tuolta korkeudelta ei ole kovin laaja, kun verrataan sitä ylempiin daneihin.

Henkilö, joka on suorittanut vaikkapa 5. danin, sanotaan vaikka kolme vuotta sitten, on silloin ollut 1000 metrissä, nyt toki korkeammalla, mutta ei ole varmaa missä. Hänen on vaikea

arvioida sitä, koska reitti ylöspäin on tuntematon - etenkin jos ei ole opasta (=opettaja). Välillä voi olla vaikea hahmottaa, mihin suuntaan pitäisi mennä, ja saattaa joutua hakemaan vauhtia alempaa, kun kuljettu tie onkin umpikuja. Eikä ole olemassa mitään korkeusmittaria, joka kertoisi kuinka korkealla mennään. Mutta ylempänä oleva opettaja näkee, missä hän menee ja voi näin ollen neuvoa, mihin suuntaan kulkea ja kertoa, koska hän saavuttanut seuraavan tason eli 2000 metrin korkeuden. Tässä vaiheessa opettaja antaa suosituksensa graduointiin. Oppilaan on nyt hyvä suorittaa graduointi, ennen kuin jatkaa matkaa ylöspäin. On hieman koomista, jos hän ei tässä vaiheessa suorita seuraavaa arvoa, vaan jatkaa ylöspäin todeten, ettei vielä ole 2000 metrissä...

Oppilaan tulisikin muistaa, että opettaja on vastuussa myös hänen epäonnistumisistaan, joten tuskinpa opettaja on lähettämässä häntä graduointiin, jos ei ole varma toisen osaamisen tasosta.

Jos oppilas tälläisessä tapauksessa alkaa ”mussuttaa” vastaan, että en minä vielä osaa, on se itseasiassa erittäin epäkohteliasta hänen opettajaansa kohtaan. Silloinhan oppilas kyseenalaistaa opettajansa ammattitaidon ja kyvyn arvioida toisen henkilön taitoja.

Toisaalta on sitten tragikoomista, jos opettaja antaa suosituksen jollekulle, ja sitten selviääkin, että hänpä olikin vasta 1250 metrin korkeudessa. Silloin opettaja on se, jonka tulee miettiä, miksi arvioi oppilaan kyvyt näin väärin. Se ei ole oppilaan vika, hänhän teki vain työtä käskettyä osallistumalla graduointiin.

Olisi erikoinen tilanne, mikäli viisi 3. dan arvoista antaa suosituksensa jollekin esimerkiksi 6.dan arvoon. Lukumäärä, viisi henkilöä, ei tuo yhtään lisää metrejä ylöspäin. Kaikki ovat edelleen siellä 250 metrin rajapyykillä, tai vähän siitä ylöspäin. Alhaalta käsin on tosi vaikea sanoa, miltä 2000 metrin korkeudessa näyttää. Vain ylhäällä oleva voi sanoa sen.

AIKIDO 1/13

31

Koryu-lajeissa on itsestään selvää, että alemmille myönnetään arvot ylhäältä päin, yleensä lajin päämiehen toimesta. Siellä ei koskaan tule törmänneeksi tilanteeseen, jossa alemmat koettavat myöntää (suositella) ylemmälleen uutta arvoa.

Aikidon dan-arvojen suorittamisesta

Olen usein keskustellut Igarashi-sensein kanssa ja hän on myös useampaan kertaan tuonut julki ajatuksiaan samoista aiheista. Esimerkiksi dan-arvojen välisistä aikarajoista. Sensei jakaa aikidoa harjoittelevat ihmiset kolmeen kategoriaan, kutsutaan näitä vaikka A, B ja C. A-kategoria tarkoittaisi alan ammattilaisia, jotka ovat lajin parissa päivittäin. Laji on heidän elämäntapansa ja jatkuvasti ajatuksissa. B-kategoria käsittää oto-opettajat/ohjaajat.

Eli heillä on joku muu siviilityö, mutta ohjaavat aikidoa viikottain. He panostavat toiseksi eniten lajiin. C-kategoria on niin sanotut tavalliset harjoittelijat, joille aikido on vain harrastus, jota ei tatamin ulkopuolella paljon mietitä.

Kunkin kolmen ryhmän ajankäyttö lajiin, esimerkiksi vuoden aikana, on todella erilainen tunneissa mitattuna. Ja niistä tunneista kertyy lajitaito ja osaaminen. Igarashi-sensein käsitys asiasta on että, jos A-ryhmän henkilö suorittaisi dan-graduoinnit minimiajassa, B-ryhmän henkilöllä saman taitotason saavuttaminen vaatisi vähintäin 1½ kertaisen ajankäytön ja C-ryhmäläisellä 2 kertaa pidemmän. Nämä ovat yleistyksiä, mutta antavat karkean kuvan henkilön taidon noususta.

Suosituksen anto Henkilö ei voi saada suositusta, jos hänellä ei ole suosittelijaa, joka on perillä kyseessä olevan henkilön kyvyistä ja osaamisesta. Esimerkiksi omassa tapauksessani se tarkoittaisi käytännössä, että voin suositella arvoja vain henkilöille, jotka osallistuvat harjoituksiini ja leireihini säännöllisesti pidemmän aikavälin aikana. Tällöin näen kyseessä olevan henkilön kehittymisen ja voin myös vaikuttaa siihen. Silloin voin ottaa ja kantaa vastuun hänen osaamisestaan tai sen puutteesta.

Harjoitustuntien puute näkyy graduoinnissa. Silmiinpistävästi se erottuu etenkin ylemmissä arvoissa, muun

32 AIKIDO 1/13

muassa liikkumisessa, jos tunteja ei ole tarpeeksi - nimimerkillä ”30 vuotta graduointeja vastaanottanut” (siis satoja ihmisiä arvostellut eri lajien graduoinneissa).

Tässä taas palataan suosittelijan rooliin. Hän on omalla nimikirjoituksellaan ottanut vastuun, että kokelaalla on vaadittava määrä harjoituspäiviä vuosien lisäksi. Ja taitotaso tietenkin.

Harjoituspäivät antavat siis oikean kuvan tatamilla vietetystä ajasta, eivät vuodet. Mutta nekään eivät kerro vielä taitotasosta. Tatamilla voi kävellä treenin aikana vaikka minkälaista ympyrää, mutta onko oppinut mitään, onkin eri asia. Ja se on taas opettajan arvioitava ennen suosituksen antamistaan.

Huom. Aikikain Hombun dan-graduointikaavakkeessa on ruutu, johon tulisi merkitä koetta yrittävän harjoituspäivien lukumäärä edellisestä kokeesta! Eli todellinen harjoitusmäärä, ei vain lajin parissa vietetyt vuodet.

Suosittelijan rooli on siis raskas, hän kantaa vastuun toisesta graduoinneissa ja vanhaan aikaan jopa ihmisluonteesta!

Shishi haastattelee Machikaran junioreita Teksti ja kuvat: Edla Niemi

Machikara ry:n junioriryhmän jäsenet pohtivat pitkään vastauksia Shishin esittämiin kysymyksiin. Junioreilta kysyttiin, mikä aikidossa on kivointa, millaisia haaveita heillä on aikidoharjoittelun suhteen ja onko aikido vaikeaa. Lopuksi ryhmältä pyydettiin terveisiä muille junioreille.

Machikaran junnut Miska, Miklós, Nana, Elina, Alisa, Carl Jhun, Martin ja Noa vastasivat ensimmäiseen kysymykseen hyvin yksimielisesti; aikidossa on kivointa tekniikat. ”Erityisesti ne, joita voisi tarvittaessa hyödyntää tatamin ulkopuolella”, tähdensi jo vuosia harjoitellut Nana Mustapää. Toisiksi kivointa harjoituksissa on leikkiminen, mutta itse aikidon harjoittelu oli kaikille tärkeintä.

Haaveista junnut olivat vaitonaisia, mutta muutama uskalsi jakaa haaveensa muiden kanssa. ”Haluan oppia tekemään tekniikat miettimättä, sujuvasti”, Miklós Nemesszeghy sanoi. Nana Mustapää ja Noa Hidama nyökyttelivät vieressä ja totesivat haaveilevansa ihan samasta asiasta. ”Olisi siistiä oppia kaikkia vaikeita tekniikoita ja voltteja yms.”, mietti Miska Mynttinen.

Aikidossa hankalinta oli junnujen mielestä punnerrukset ja jotkin tekniikat. Noa nosti esille myös kehonhallinnan, joka onkin monia junnuja ja aikuisiakin haastava asia. Machikara ry:n junnut halusivat lähettää muille junnuille seuraavia terveisiä: ”Tervetuloa kyläilemään seuraamme! Ikinä ei voi harjoitella liikaa, aina voi treenata lisää. Jatkakaa vain harjoittelua!” Hetken mietittyään Nana lisäsi vielä: ”Eikä saa turhautua kun yrittää opetella sankyota!”

AIKIDO 1/13

33

n ie j a t s a r r a h o d u b n e t r o u n t e is e v Ter ä t il ir e l o d u B a t l e r u u S a j ä t il ir e l Your Fight Nuoret aikidon harrastajat ympäri maata ovat kevään aikana osallistuneet ahkerasti erilaisille budoleireille. Toukokuussa järjestettiin nuorison Your Fight -leiri Pajulahdessa, ja kesäkuussa oli vuorossa juniori-ikäisten Suuri Budoleiri Tampereella. Molemmille leireille osallistui suuri joukko innostuneita budon harrastajia.

Your Fight -leiri on tänä keväänä toista kertaa järjestetty kamppailuseuroissa harrastaville 14-20-vuotiaille nuorille suunnattu liikuntatapahtuma. Tänä vuonna leiri järjestettiin 10.-11.5. Pajulahden urheiluopistolla. Leirillä mukana olivat aikido, judo, kendo, karate, nyrkkeily, taekwondo ja taido, ja yhteensä leirille osallistui noin 45 nuorta.

Leirin järjestäminen sai alkunsa 2011 Nuoren Suomen, SLU:n ja lajiliittojen järjestämästä Your Move -suurtapahtumasta, ja on jatkanut tämän kampanjan tavoitetta lisätä 14-20-vuotiaiden liikkumista, parantaa nuorten mielikuvia urheilusta ja aktivoida nuoret itse vaikuttamaan omiin liikkumisen mahdollisuuksiinsa. Tavoitteena on myös ollut toteuttaa nuorten näköistä tapaa liikkua ja herättää ainakin osalle nuorista kipinää liikuntaan ja uusiin lajeihin.

Tämän vuoden kaksipäiväisestä leiristä ensimmäinen päivä käytettiin harjoittelemalla kehonhallintaa gravitaatiota uhmaten parkour- ja freerunning-ammattilaisen Sami Herttua Perälän ohjauksessa. Toisena päivänä kehitettiin osaamista omassa lajissa, jota opettamaan oli saatu helsinkiläisestä Meidokan-seurasta Leena Jääskeläinen.

Tämän jälkeen tutustuttiin muiden mukana olleiden kamppailulajien maailmaan. Lopussa kaikilla oli vielä hymy tallella, vaikka treenit varmasti tuntuivat kehossa. Yhteistuumin päätettiin tulla ensi vuonna uudelleen!

Tampereella Varalan Urheiluopistolla jo viidettätoista kertaa järjestetty 8-14vuotiaiden Suuri Budoleiri oli toista kertaa kaksiosainen siten, että viikon-

34 AIKIDO 1/13

loppuna perjantaista sunnuntaihin leireilivät karate, taido ja ITF-taekwondo ja sunnuntaista tiistaihin aikido ja taekwondo. Tällä tavoin kaikki saivat sunnuntain aikana tutustua myös niihin lajeihin, jotka eivät olleet mukana omalla leirillä.

Kolmen päivän aikataulu oli tiivis, sillä matkaan lähdettiin sunnuntaina aikaisin aamulla.

Mukana oli niin ensimmäistä kertaa leirille lähteneitä kuin lähes kymmenen leiriä käyneitä veteraaneja. Ensimmäisen päivän ohjelmaan mahtui niin oman lajin treenejä, muiden lajien kokeilemista kuin muutakin liikunnallista tekemistä. Aikidon pääohjaajiksi oli saatu Timo Kiviharju ja Kaisa Selamo Tampereelta. Toinen päivä alkoi heidän ohjaamillaan oman lajin treeneillä, ja niiden jälkeen päästiin huvittelemaan Särkänniemeen. Tämän jälkeen ohjelma jatkui vielä eri lajien kokeiluilla. Mukaan oli leirin ulkopuolelta saatu myös judokoita kertomaan ja näyttämään oman lajinsa perusteita.

Yllätysohjelmana päästiin vielä illalla kokeilemaan trikkausta tamperelais-

Aik idon

harjoitte

lua Suure

lla Budo

leirillä

ten harrastajien ohjauksessa. Treenien välissä käytiin tietysti uimassa Pyhäjärvessä, hypittiin trampoliineilla ja pidettiin muuten vain hauskaa kavereiden kanssa. Kolmantena päivänä keskityttiin vielä oman lajin treenaamiseen ja tutustuttiin muiden seurojen aikidokiin. Sen jälkeen oli aika pakata laukut, heittää kesän ajaksi hyvästit aikido-kavereille ja lähteä kotimatkalle.

Toivottavasti näemme samoissa merkeissä ensi vuonna uudelleen!

Marja Levy Kinoumi ry Your Fight -leiri, aikidon yhteiskuva

Kotimaisten opettajien leiri 8.–9. marraskuuta 2013 Porvoossa Koonnut: Laura von Boehm

Ohjaajat omin sanoin Kotimaisten opettajien leirin järjestävät tänä vuonna Aikidoliitto ja Porvoo Aikikai. Pyysimme leirin ohjaajia esittelemään itsensä ja kehykseksi annoimme seuraavat kysymykset: - Mitä haluat kertoa aikidohistoriastasi?

- Oletko ollut Aikidoliiton luottamustoimissa?

- Mitä asiaa harjoittelet/tutkit juuri tällä hetkellä aikidossa?

- Kaksi aikidoesikuvaasi – suomalainen ja ulkomainen, ja kerro heistä jotain - Mitä harrastat?

- Mikä saa sinut aina palaamaan tatamille?

Saku Ohtonen, 3.dan Aikikai Olen aloittanut aikidon syksyllä 1995 aloittaessani vaihto-oppilasvuottani Saksassa Technische Hochschule Darmstadtissa. Opiskelupaikkani liikuntatarjonnassa ensimmäisenä silmille hyppäsi aikido ja jo ensimmäinen harjoitus tuntui niin mahtavalta, että tiesin heti löytäneeni lajini. Ensimmäinen opettajani oli Berndt Blasius 1.dan ja aika pian liityin yliopiston aikidoryhmän lisäksi paikalliseen dojoon, jossa opettajana oli Anita Köhler (tuolloin 2.dan; nyt 5.dan). Takaisin Suomeen palattuani opiskelin aikidoa ensin Oulussa, Rovaniemellä ja Helsingissä. Vihti Aikikaissa opetin tovin Erkki Mäen muutettua Pohjanmaalle, kunnes muutin itse Porvooseen, jossa perustin nykyisen seurani Porvoo Aikikain.

Vuosina 2006-2008 toimin Aikidoliiton hallituksessa koulutusvastaavana ja 2007-2008 myös varapuheenjohtajana.

Viimeiset pari vuotta aikidossani on ollut tutkinnan alla ”center-of-the-universe” ja mekaniikan peruslait (eli Newtonin lait.) Pyrkimys olisi siis, että nagen keskusta (=massakeskipiste) olisi kaiken liikkeen keskipiste ja erisuuntaisten voimien suhteen tasapainossa. Nage ei liiku… vaan dojo liikkuu nagen ympärillä (ja siis koko universumi samoin.) Uken keskustaan vaikutetaan (=horjutetaan) kytkeytymällä ukeen (muodostetaan yhteinen massakeskipiste) ja liikuttamalla omaa massakeskipistettä sekä pitämällä uken ja nagen yhteinen massakeskipiste paikoillaan.

Ulkomaisista opettajista Endo Shihan on minun aikidooni ehdottomasti suurin vaikuttaja. Endo on mielestäni luonut loistavan harjoitusmallin ja kokoelman harjoituksia, miten aikidon syvällisempiä ulottuvuuksia ja periaatteita voi

Kuva: Marko Pikkarainen

harjoitella. Kotimaisista opettajista nautin Matti Joensuun opetuksesta. Matin tekemisen vapaus ja herkkyys on jotain, mikä edelleen saa hämmästymään ja huomaamaan, kuinka pitkä matka itsellä on vielä kuljettavana.

Harrastan puutarhanhoitoa, lasteni kanssa touhuamista, sienestystä ja tanssia. Aikidon harrastaminen ei tapahdu pelkästään tatamilla, joten kysymys siitä, mikä saa palaamaan tatamille, ei ole relevantti. Aikidoa pitää pohtia ja pyöritellä alitajunnassa… ja ainahan se on mielessä!

AIKIDO 1/13

35

Sami Posti, 3.dan Aikikai Aloitin aikidon Kemissä ki-aikidolla. Opettajien muuttaessa paikkakunnalta tyylit vaihtuivat melko nopeasti. Kemissä harjoiteltiin Hikitsuchi Sensein aikidosta aina eri kotimaisten opettajien aikidoon, kunnes törmäsin Petteri Sileniukseen ja Jukka Helmiseen. Heitä saankin kiittää paljon nykyisestä tekemisestäni.

Olin edustamassa aikidoa ensimmäisessä SportAccord World Combat Games –kamppailulajitapahtumassa, joka järjestettiin Pekingissä 2010. Paljon tulee tekniikoiden eri kohtia mietittyä, mutta kaikki yleensä aukeaa ankaralla perustekniikan harjoittelulla.

Suomalaisia esikuviani ovat Petteri Silenius ja Jukka Helminen, jotka vieläkin jaksavat vastailla mitä erikoisimpiin kysymyksiini. Japanilaisena esikuvana pidän Doshu Moriteru Ueshibaa, jonka tekemistä ei voi muuta kuin ihailla.

Kuva: Aliisa Kesti

Aikidon lisäksi tulee tehtyä muita budolajeja, kuten iaidoa ja tällä hetkellä tosin harvemmin karatea ja jujutsua.

Palaamalla tatamille pääsee pois kotoa.

Esa Lilja, 2.dan Ki-aikido Budoharrastukseni alkoi Ähtärissä 1980-luvun puolivälissä judolla. Muut lajit, kuten karate ja aikido, tulivat mukaan hieman myöhemmin eri puolilla Suomea järjestettyjen leirien kautta.

Helsinkiin muutettuani 1990-luvun alussa hyödynsin tarjolla olevaa lajivalikoimaa ja harjoittelin mm. aikidoa, kendoa ja taijia. Suomen Ki-Aikido-yhdistyksen treeneissä tutustuin kiaikidoon, joka tuntui itselleni sopivimmalta. Omaa Shizentai-nimistä seuraa ja dojoa olen pyörittänyt Vallilassa kohta kymmenisen vuotta.

Mielen ja kehon yhteistoiminta on jatkuva tutkimisen kohde ja aikido on tähän tarkoitukseen oivallinen väline. Yksittäisiä tekniikoita kiinnostavampana pidän aikidon ja ki-harjoitte-

36 AIKIDO 1/13

lun vaikutusta arkielämään. Aikidon perusperiaatteet irimi ja tenkan, sisääntulo ja suunnanmuutos, ovat itselleni keskeisiä asioita sekä dojolla että sen ulkopuolella.

Merkittävin aikido-opettajani on epäilemättä Rainer Varis, suomalaisen ki-aikidon ja Suomen Ki-Liiton perustaja. Vastikään edesmennyttä ki-aikidon perustajaa Koichi Toheita en koskaan ehtinyt tavata, mutta hänen kirjoituksensa ja kuvamateriaalinsa ovat vahvasti muokanneet käsityksiäni aikidon harjoittelusta.

Olen koulutukseltani musiikintutkija ja nähtävästi tehnyt elämässäni kahta asiaa vakavasti ja pitkäjänteisesti, musiikkia ja budoa. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana molemmista on muotoutunut olennainen osa itseä, elämäntapa.

Kuva: Kimmo Räisänen

Tiina Manderbacka, 6.dan Aikikai Olen aloittanut aikidon harjoittelun tammikuussa 1979 helsinkiläisessä Meido-Kanissa ja harjoittelen siellä edelleen.

Olen kuvannut aikidoa – niin kuin sen ymmärrän – aiemmin kolmen metaforan avulla ja ehkäpä ne kelpaavat edelleen.

Ensiksikin aikidoa voi verrata puhuttuun kieleen. Kielenkaltainen se on esimerkiksi siinä, että se on määritelmällisesti vuorovaikutuksellista, sitä kun ei voi harjoitella yksin. Sillä on omat kielioppi- ja puhuntasääntönsä eli sääntönsä siitä, millaisia osia aikidon puhuntaan liittyy ja missä järjestyksessä ja mitkä puhunnan osat ovat korvattavissa toisillaan ja millaisin perustein. Kielen kaltainen se on myös siinä mielessä, että jokainen aikidon puhuntatilanne ja jokaisen hyökkäyksen esittämä kysymys on ainutlaatuinen ja vaatii ainutkertaisen, juuri siihen sopivan vastauksen.

Aikidon voi myös ajatella olevan jonkinlainen ihmisten välisten suhteiden pienoismaailma. Se tarjoaa neutraalin ja yksinkertaistetun ympäristön, jossa kohtaa erilaisia ihmisiä hyvin konkreettisissa tilanteissa hetki hetkeltä, päivä päivältä, vuosi vuodelta. Kommunikaatio on hyvin konkreettista ja suoraa. Se antaa mahdollisuuden oppia itsestä (ja muista) uutta. Jos hyvin käy, voivat oman egon terävimmät kulmat samalla hioutua.

Kolmanneksi, kun tatamille mennessä kumartaa, muut asiat jäävät taakse. Niin kuin Joensuun Matti joskus totesi, aikido on kuin henkinen suihku, joka puhdistaa pään. Tällä tiellä kulkiessani yritän seurata Seishiro Endo Sensein esimerkkiä.

Kuva: Andrea Stitzel

Tervetuloa kotimaisten opettajien leirille Porvooseen 8. - 9.11.2013!

Tarkemmat tiedot leiristä lehden takakannessa.

AIKIDO 1/13 Aikidolehti_114x68+3_mv_c.indd 1

37 13.8.2013 10.39

Gérard Blaizen leirillä Biarritzissa Teksti ja kuvat: Sisko Morera ja rannalle! Aallot ovat Atlantin meressä sitä luokkaa, ettei kannata uhitella... Olin vähällä menettää uimalasini ja -pukuni kun aalto pläjäytti ylitseni ― huhhuh. Hengenpelastajat saavat todella tehdä hommia vahtiessaan varomattomia uimareita. Virtaukset ovat todella salakavalia. Itse tyydyin pulikoimaan rannan läheisyydessä.

Päivät kuluivat treenaten, ruoanlaitossa ja levätessä. Keskustelut venyivät myöhään yöhön, filosofointi kukoisti.

On hyvin kasvattavaa olla liikkeellä ryhmässä, koska yhtenä hetkenä kaikilla on oma mielipiteensä siitä, mitä kannattaa seuraavaksi tehdä...

Harjoituksissa Gérard korosti jo tutuksi tulleita asioita; kuinka houkuttaa toista, minne keskittyä, kuinka ylläpitää totaalista rentoutta kehossa. Erityisen tärkeää on, ettei puntata käsillä ja hauiksilla. Teimme myös paljon masakatsu bo jutsua, ensimäistä kataa ja O-sensein katoja.

Leirin keskivaiheilla oli yhteisen illallisen vuoro merenrantaravintolassa.

Upeat maisemat. Koko viikon helle oli aikamoinen, nestetasapainoa paikattiin kaikin tavoin!

Gerard Blaize ja David Richard

Kun mainitsin oppilailleni leiristä ja kysyin, olisiko mukaan lähtijöitä, alkoi aika moni käsi nousta. Lopulta meitä oli kuusi innokasta, jotka halusimme hikoilla viikon Gérard Blaizen leirillä Biarritzissa. Biarritz on hieno lomakohde ja kun siihen yhdistetään viikon aikidosessio, se on ainakin itselleni täydellinen paketti.

Matkaan siis! Lastasimme pakettiautoon kaikkien tavarat, keikogit, makuupussit sun muut ja ei kun nokka kohti Biarritzia, kaupunkia Atlantin rannalla.

Kilometrejä sinne kotikaupungistamme on noin 600. Saimme järjestettyä majoituksen todella mukavasti, vanhaan baskilaistaloon 10 minuutin kävelymatkan päähän leiripaikasta.

Seuraavana aamuna alkoi sitten leiri.

Tervehdimme opettajaa ja harjoittelijoita. Treenit alkoivat, tuttu alkuverryttely, shinkon kishin no ho ja bokkentreeniä. Ajomatkan ansiosta olo oli hiukan kankea, mutta tottumuksesta tiesin, että se on ensinmäisten päivien antia.

Harjoitusten jälkeen lounasta laittamaan kipin kapin, uimavermeet kassiin

Biarritz on hurmaava paikka. Baskimaan läheisyys antaa sille oman leimansa, usein kuulin ranskan lisäksi euskeraa eli baskien omaa kieltä.

Järjestimme illallisen myös majapaikassamme. Kutsuimme opettajan ja Yves ja Mirella Tirellin, jotka olivat leirin organisoijia, sekä muutamia muita opettajan läheisiä oppilaita. Hermoilin turhaan illallisen onnistumisesta; ei hä-

Saavuimme iltapäivällä, tosin hikoilimme pari tuntia liikenneruuhkassa juuri Espanjan ja Ranskan rajalla... Majoituimme, korkkasimme oluet sun muut sihijuomat ja kokkailimme hieman.

38 AIKIDO 1/13

Espanjalais-suomalainen osallistujaryhmämme

tää, lopputulos oli kerrassaan loistava, vieraat tyytyväisiä (suomalais-espanjalainen keittiö pääsi loistamaan...) ja ilta sujui oikein leppoisasti talon edessä patiolla, illan tummuessa samettiseksi pimeydeksi.

Leirillä harjoitettiin myös katsugen undoa ja yukia, jotka ovat osa seitai-systeemiä. Ne olivat joka-aamuinen sessio ennen aikidoa. Rentouttavaa!

Koitti viimeinen harjoitus, miten surullista. Taasko hauskuus loppuu...Olemme aikalailla treeniaddikteja emmekä millään tahtoisi lopettaa! Viimeisten treenien jälkeen opettaja puhui siitä, miten tärkeää on noudattaa treenatessa niitä ohjeita, joiden avulla aikidon harjoitteluun tulee mielekkyys ja aitous.

Kas kun se oikea ja ainoa aikido, se oli perustajalla hanskassa ― meillä muilla se on vielä hakusessa.

P.S. Olen järjestämässä seitai-kurssia Suomeen, Kuopioon. Ajankohta on vielä auki. Kurssista tulee ilmoitus Aikidoliiton kotisivuille.

Viimeisten treenien jälkeen söimme vielä yhteisen lounaan ja sitten siivoamaan majapaikkaa. Yhdessä homma sujui suitsait ja pakun nokka kohti Espanjaa. Saavuimme kotiin yhden aikaan yöllä. Kaikki olivat sitä mieltä, että reissu kannatti ja seuraavalla kerralla kaksi leiriä perätysten voisi olla jo jotain!

Sisko Morera www.aikido-sakaki.com facebook:aikidosakaki

Toimistosivut: Laura von Boehm

Aikidoliiton loppuvuoden vuosikello LOKAKUU 6.10.

Kamppailulajien yhteinen seminaari valtakunnallisessa Sinettiseuraseminaarissa Helsingissä klo 9-12.

Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita!

12. -13.10. Junioriohjaajakoulutus taso I, ensimmäinen viikonloppu.

18.10.

Hämeenlinnan dan-graduointiin 23.11. ilmoittautumisen eräpäivä.

26.10.

Dan-graduointi Järvenpäässä.

MARRASKUU 2. -3.11.

Junioriohjaajakoulutus taso I, toinen viikonloppu.

2.11.

Dan-graduointi Helsingissä.

8. - 9.11.

Kotimaisten opettajien leiri Porvoossa.

9.11.

Syysliittokokous Porvoossa.

15.11.

Kyu-graduointioikeushakemuksen eräpäivä.

16.-17.11.

Ohjaajakoulutus taso I, ensimmäinen viikonloppu, Helsingissä.

16.11.

Junioriohjaajaseminaari Helsingissä.

23.11.

Dan-graduointi Hämeenlinnassa.

30.11. – 1.12. Ohjaajakoulutus taso I, toinen viikonloppu, Helsingissä.

JOULUKUU

Tapahtumakalenteri löytyy liiton kotisivuilta www.aikidoliitto.fi

Vuoden 2014 suunnittelua.

Lähetä Aikidolehdelle palautetta ja juttuvinkkejä osoitteeseen toimitus@finland-aikikai.fi

AIKIDO 1/13

39

KOTIMAISTEN opettajien

Porvoossa 8.-9. marraskuuta 2013

€

Perjantai 19.00 - 20.30 20.30 -

Saku Ohtonen, 3.dan Aikikai Illanvietto

Lauantai 11.15 - 12.15 12.30 - 13.30 13.45 - 14.45 15.45 -

Sami Posti, 3.dan Aikikai Esa Lilja, 2.dan Ki-aikido Tiina Manderbacka, 6.dan Aikikai Syysliittokokous

Koko leiri ja illanvietto tarjoiluineen 30€ Petteri Silenius: Aikido - Harmonisen voiman tie -kirjan kanssa 35€ Lauantai 20€ Petteri Silenius: Aikido - Harmonisen voiman tie -kirjan kanssa 25€ Yksi harjoitus 10€ Porvoo Aikikai, Shirokawa dojo, Pajatie 5, Porvoo Ilmainen tatamimajoitus, makuupussi mukaan!

!

LEIRI

Osallistujilta vaaditaan voimassa oleva aikidolisenssi.

Ilmoittautumiset illanviettoon ja yöpymiseen sekä tiedustelut: aikido@aikidoliitto.fi / 040-5738166