Kyllä aikidossakin sattuu ja tapahtuu ja joskus nimenomaan sattuu. Kannattaako vakuutus ottaa ja miten on hyvä toimia, mikäli jotakin tapahtuu?
Aikido avaa yllättäen oven myös maailmalle. Taina Nyström kertoo oman tarinansa siitä, miten päätyi vieraille tatameille ja kuinka tuli tutuksi uusien kulttuurien ja ihmisten kanssa.
MyWay-sarjassa Juhani Laisi katsoo omaa aikidopolkuaan ja pohtii harjoittelun ja yllättäen myös ajattelun merkitystä ja voimaa.
Oikeasti: aikidolisenssin maksaminen on osa aikidokulttuuria. Miksi se kannattaa?
Seppo Ala-Männistön sarjakuva ja pääsihteeri von Boehmin poimimat muruset.
Elena Lauri vietti vaihto-opiskeluvuoden Japanissa, jossa myös graduoi shodaniksi.
Tuomas Martikainen jatkaa mainioita kirja-arvioitaan. Vuorossa on Kingdom of Dust: A sad story about Happiness.
Harvassapa ovat lajit, joissa 50 vuotta sitten samalla peruskurssilla aloittaneet jatkavat yhä lajin parissa. 150 vuotta aikidoa -leirin tunnelmista sanoin ja kuvin.
Aikidolehti on Suomen Aikidoliiton virallinen äänenkannattaja. Lehti jaetaan kaikille lisenssin maksaneille. Lehden voi myös ostaa Aikidoliitosta.
Lehti ei vastaa tilaamatta lähetetystä materiaalista kuten kuvista ja kirjoituksista. Kirjoituksia ja kuvia saa lainata lehdestä ainoastaan toimituksen luvalla.
Aikidolehdessä julkaistaan aikidoharrastajien kirjoituksia. Kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa mielipidettä, eivät Aikidolehden tai Suomen Aikidoliiton virallista kantaa.
Saisiko olla inklusiivista?
Laji kuin laji: helposti ollaan vääränlaisia. Väärä koko, ikä, paino, kulttuurinen alalaji, sukupuoli ja sitten vielä kyseisen lajin vaatima notkeus, voima tai kestävyys. Matriisi lykkää monesti vähänkin erilaiset harrastajat ulos kovin monen lajin parista.
Mutta onneksi on lajeja, jotka osaavat inklusiivisuuden rockandrollin. Niin kuin tämä meidän lajimme.
Parasta aikidossa on tietenkin moni asia, mutta itselleni se on ollut kohtaaminen erilaisten ihmisten kanssa ihan peruskurssilta lähtien. Meidän ihmisten suhde ja suhtautuminen omaan ja myös toisten kehoon ja kehollisuuteen on jokaisella omanlaisensa. Keitoksessa on mukana suomalaista jäyhyyttä ja oman reviirin arvostamista, mutta myös komplekseja ja tietty niitä kokemuksia muista lajeista.
Mutta mikä ilo onkaan törmätä tuoreisiin tai jo pitempään harjoitelleisiin ihmisiin, jotka hyväksyvät itsensä ja muut sellaisina kuin ovat? Harjoitella, jopa huvitella – ja samalla kasvattaa osaamista yhdessä. Itselleni aikidon suuri sana on yhdessä.
Mikä muuten on sinun suuri aikidosanasi?
Jaanaliisa Kuoppa
Urheilumaailmassakin
saa ja pitää miettiä, mikä on hyvää ja oikein
Jalkapallon MM-kisat Qatarissa ovat nostaneet jälleen pinnalle keskustelun urheilun ja yleisten eettisten kysymysten suhteesta. Asia toki ei ole uusi, vaan samoja kysymyksiä on ollut ilmassa pitkin 2000-lukua. Kilpaurheiluun liittyy valtavia taloudellisia intressejä, ja urheilun suurtapahtumat ovat tarjonneet myös alustan monenlaiselle propagandalle. Kansainvälisen urheiluliikkeen monien keskeisten toimijoiden lämpimät välit mitä vastenmielisimpien murhahallintojen kanssa ovat herättäneet närkästystä – ja täysin aiheellisesti. Jotkut yksittäiset kansainvälisen urheilumaailman johtohahmot ovat jääneet kiinni lahjuksista, moni todennäköisesti on suojannut toimensa tehokkaammin ja jäänyt paljastumatta.
suurtapahtumia saaneissa maissa tehtävistä räikeistä ihmisoikeusloukkauksista. Qatarin MM-kisoissa ihmisten yhdenvertaisuutta puolustavan symbolin näkyminen kapteeninnauhassa on sanktioitu. Samalla unohtuu, että urheilun politisoitumisella on vuosikymmenien perinteet, hyvässä ja pahassa. Berliinin olympialaiset vuonna 1936 olivat natsipropagandan näyttämö.
Ilmoitusmyynti: Suomen Aikidoliitto ry Valimotie 10 00380 Helsinki puh. 040 573 8166 sposti: aikido@aikidoliitto.fi
Kannen kuva: Pekka Sipilä Ulkoasu: Eetu Lehmusvaara
Paino: M&P-Paino
Kansikuvassa: Nagena Elena Lauri ja ukena Svetlana Berseneva.
En väitä, että kilpaurheilu lähtökohtaisesti olisi epäeettistä, mutta siihen liittyvät suuret taloudelliset ja poliittiset intressit kyllä luovat olosuhteet, joissa hyväksyttävyyden rajat ovat ylittämiselle alttiit. Onko olympialaisten tai jalkapallon arvokisojen järjestämisestä tullut osin korruptiosta johtuen jo niin kallista, että sellaisia voivat järjestää enää muutamat maailman vauraimmat maat tai diktatuurit?
”Urheilua ei pidä politisoida” on vaatimus, joka usein kuullaan, kun pyritään hiljentämään keskustelua
Toisaalta maailma muistaa myös Meksikon kisoista vuodelta 1968 valokuvan, jossa Tommie Smith ja John Carlos palkintokorokkeella nostavat ilmaan mustiin hansikkaisiin puetut nyrkkinsä protestoidakseen rotuerottelua vastaan. Moskovan ja Los Angelesin olympialaisia boikotoivat vuoron perään Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtamat blokit. Aivan viime vuosina suurtapahtumia on ollut Kiinassa, joka on tunnettu vähemmistökansallisuuksien räikeästä sortamisesta, sekä Venäjällä, jonka on nykyaikana toiminut yleisesti tunnetuilla tavoilla Ukrainan lisäksi myös aiemmin esimerkiksi Georgian, Syyrian ja Tsetsenian suunnilla.
Vaatimusta ”politiikan ja urheilun pitämisestä erillään” voi tosiasiat huomioon ottaen pitää naiivina ja jopa tekopyhänä. Ei urheilu ole muusta yhteiskunnasta ja maailmasta erillinen kupla, jossa oikea ja vää-
rä, hyvä ja paha menettävät merkityksensä. Ihmisten alentava kohtelu, syrjintä ja väkivalta ovat asioita, joita sivistyneen ihmisen kuuluu vastustaa. On aivan oikeutettua kysyä, miksi kansainvälinen urheiluyhteisö hiljaa hyväksyy esimerkiksi Kiinan ja Venäjän kaltaisten maiden törkeän toiminnan antamalla niille toistuvasti arvokisoja. Diktatuurien näkökulmasta hankalista kysymyksistä vaikeneminen ei hyödytä ketään muuta kuin näitä diktatuureja ja ehkä diktatuureilta voitelurahaa saavia urheiluvaikuttajia. Näin sallitaan pahan jatkua.
Suomen aikidoliitto otti alkuvuodesta julkisesti kantaa Venäjän hyökkäyssotaa vastaan. Samalla muistutimme, että kaikenlaisista taustoista tulevat harjoittelijat ovat jatkossakin tervetulleita tatameillemme. Harjoituksissa me kaikki jätämme näkemysristiriitamme ja kielteiset asenteemme tatamin ulkopuolelle ja toteutamme ajatusta pyrkimisestä sopusointuun ja tasapainoon. Tämä ei tee meistä sokeita vääryydelle, päinvastoin. Jokaisen vastuulla on kasvattaa itseään tuottamaan maailmaan vähemmän vääryyttä ja enemmän hyvyyttä ja vaatimaan samaa myös muilta.
Antti Vesala
Pohjolan Sporttivakuutuksen
Moni aikidoka on ottanut Pohjolan Sporttiturva-vakuutuksen. Niin on tehnyt myös moni ei-aikidoka, sillä vakuutuksen piirissä on yli 80 lajiliittoa ja niiden myötä noin puoli miljoonaa suomalaista. Pohjolan urheilupäällikkö Ari Koski arvioi, että lajimme on vakuutuksen piirissä olevista lajeista turvallisimmasta päästä. ”Erittäin turvallinen laji”, Koski sanoo, muttei paljasta onko lajimme turvallisuustilastojen mitalisijoilla.
Vakuutus leivottiin yhteistyössä Suurin syy hylkyihin on sairaus
Vakuutus suunniteltiin laajassa yhteistyössä. Mukana oli ainakin urheilulääkäreitä, tavallisia urheilijoita, ammattiurheilijoita ja lajiliittojen edustajia. Vakuutuksesta haluttiin tehdä harrastajien ja myös ammattilaisten kannalta riittävän hyvä.
- Tehtiin siitä niin hyvä, että kun Suomessa on ammattiurheilijoina pelaavia, heille on otettu tämä lisäturvaksi, vaikka heillä onkin yleensä vakuutukset, joissa ei ole korvaussummalle ylärajaa, Koski sanoo.
Paremmaksi kuin muut tapaturmavakuutukset sporttivakuutuksen tekee se, ettei korvattavalta tapahtumalta edellytetä ulkoista tekijää. Kaikki muut vakuutukset edellyttävät tätä.
- Syy tähän on siinä, että sekä urheilulääkärit että monet urheilijat kimpaantuivat hylkypäätöksistä. Erityisesti tämä koski akillesjänteiden venähdyksiä ja repeämiä. Niitä vammoja ei korvaa mikään muu vakuutus, sillä akillesjännevammojen katsotaan liittyvän aina johonkin sairauteen ja lähtökohtana on ollut, että terve jänne ei katkeile, Koski summaa.
Kaikkia tapahtumia ja vammoja ei sporttivakuutuskaan korvaa. Mikäli vamman katsotaan syntyneen sairauden vuoksi, korvausta ei heru. Tyypillisin tällainen sairaus on tyrä.
- Aikidosta ei löydy juurikaan hylkyjä vuoden 2015 jälkeen. Suurin syy tähän tietenkin on se, ettei ulkoista tekijää vamman syntymiselle enää vaadittu. Korvattavia vahinkoja tapahtuu lajissa vuoden aikana noin 21, ja suurin osa niistä on loppusummaltaan 0-500 euroa. Käytännössä mennään usein lääkäriin vähän varmuuden vuoksi, koska arvellaan että mikäli vamma pahenee, ainakin on tullut mentyä ajoissa lääkäriin, Koski kuvaa.
Tyypillisimmät vammat aikidossa ovat lihas- ja jännevenähtymät ja repeämät, joita on yli puolet kaikista. Nivelnyrjähdykset (esim. polveen kertyy vettä), luunmurtumat ja erilaiset ruhjevammat kuten puristumiset ja mustelmat ovat kaikki yhtä yleisiä.
Harvinaisempia ovat avomurtumat, aivotärähdykset ja tavalliset ruhjevammat.
Kaikkiaan vuodesta 2015 on aikidossa syntyneitä
Miltei aina näyttävätkin heitot ovat turvallisia. Harjoituksissa voi tulla pieni haveri paitsi ukemeissa myös aivan harmittomissa tilanteissa.
Bokken vielä heilumaan
vammoja korvattu yli 134 000 eurolla: eniten kustannuksia on kertynyt avomurtumien hoidosta – näitä on tosin ollut vain muutama -, toisena ovat nivelnyrjähdykset ja kolmantena jäsenten sijoiltaan menot. Rahoista leijonanosa on mennyt tutkimuksiin – tarpeellisiksi katsottuihin magneettikuvauksiin on kuluneiden vuosien aikana mennyt rahaa noin 24 000 euroa.
Kun jotain tapahtuu, soita 0100 5225
Mikäli olet ottanut Pohjolan vakuutuksen ja satutat itsesi harjoituksissa, ota ihmeessä yhteyttä suoraan Pohjolan Terveysmestari-palveluun numerossa 0100 5225. Puhelimessa vastaa sairaanhoitaja, joka antaa neuvoja vaivasi hoitamiseksi ja varaa tarvittaessa lääkärille ajan. Palvelu on avoinna joka päivä klo 7-23.
- Terveystalo, Pihlajalinna, Aava, Ari Koski luettelee terveyspalveluiden tuottajia, joiden palveluita käytetään.
- Maksusitoumuksen hakee Pohjolasta hoitolaitos lääkärinlausunnon perusteella. Tällöin sähköinen viesti menee suoraan Pohjolan korvauspalveluun, Koski selventää.
Lämpimän heinäkuun lämpimällä tatamilla pitkään harjoitellut Timo Kiviharju satutti olkapäänsä. Vaan kuinkas sitten kävikään? Tässä Timon kokemukset ja mietteet tiiviissä muodossa:
Maanantai-ilta ja sattuu. Vielä ei tietoa tapaturman laajuudesta.
Terveystalolla, leikkaus juuri ohi. Kipulääkkeissä ja vielä naurattaa. Hymy hyytyi illemmalla. Ensimmäinen yö menikin valvoessa. Onneksi komean kantositeen ja kylmäpakkauksen sai kotiin mukaan.
Nyt meni aikido ja muukin urheilu persiilleen. Olkapää rusahti pahasti harjoituksissa, nyt on kylmää ja kipulääkkeitä tukevasti pelissä. Huomenna Terveystaloon lääkäriin.
Olkapääpäivitys 1. Magneettikuvaus tehty, lääkäri suosittelee leikkausta, sillä olkavarren viidestä jänteestä neljä on vaurioitunut. Nyt odotellaan vakuutusyhtiön hyväksyntää operaatiolle. Mutta eipä hätää, kaksi jalkaa ja vasen käsi toimivat hyvin.
Olkapääpäivitys 2. Vakuutusyhtiö hyväksyi operaation, leikkausaika on 23.8.22. Kiitos liiton vakuutuksen.
Olkapääpäivitys 3. Leikkaus meni hyvin. Lääkärin ohjeen mukaisesti kuntoutus alkaa huomenna - vakuutukseen sisältyy 10 krt fysioterapiaa, paikan voi valita itse.
Olkapääpäivitys 4. Noin seitsemän viikkoa leikkauksesta. Lääkärin mukaan olen toipunut erinomaisesti. Fysioterapia vielä kesken.
Voin jo heiluttaa bokkenia ja ukemia voi tehdä varovasti.
MAANANTAI 25.7.22
KESKIVIIKKO 27.7.22
TORSTAI 28.7.22
Kansainvälistä aikidoelämää
Alku – Lillsved Taina maailmalla
Kaikki alkoi oikeastaan vuonna 2000, kun päätin lähteä opettajani Jan Neveliuksen leirille Ruotsiin. Olen aina matkustellut innokkaasti ympäri maailmaa, mutta jostain syystä päähäni ei ennen ollut pälkähtänyt matkustaa aikidon vuoksi. Tiesin kyllä, että monet suomalaiset aikidokat matkustivat ahkerasti ulkomaisille leireille, mutta itseäni ajatus ei ollut koskaan liiemmin houkutellut.
Pyysin ystävääni Terhiä mukaan ja niin me tytöt seilasimme lahden yli Tukholmaan ja siitä vielä kiemurtelevan paikallisbussin kyydissä Tukholman saariston perukoille Lillsved-nimiseen paikkaan. Perillä havaitsimme olevamme ainoat suomalaiset noin 80 aikidokan joukossa. Leirille osallistui ruotsalaisia förstås, norjalaisia, saksalaisia, englantilaisia, sveitsiläisiä, amerikkalaisia jne. Lillsvedin leiristä muodostui meille jokavuotinen rituaali; vietimme siellä yhden heinäkuisen viikon treenaten päivittäin aikidoa, kashima-asetekniikoita, qigongia ja shiatsua –ja tietysti samalla tutustuen ihmisiin. Lillsvedin ilmapiiri on mielestäni ainutlaatuinen; kun leiri tapahtuu saarella, missä ihmiset viettävät melko pienellä alueella intensiivisen viikon aamusta iltaan yhdessä treenaten, aterioiden, musisoiden, uiden tai muuten vain viettäen aikaa kauniin luonnon ympäröimänä, niin tutustuminenkin tapahtuu intensiivisesti ja syvällisesti. Ja kun ystävystytään, niin tietysti halutaan viettää enemmänkin aikaa yhdessä kuin vain yksi viikko vuodessa. Aloin matkustaa leireille ulkomaille, missä minulla oli aina vieraspeti tarjolla jonkun Lillsvedissä tapaamani ystävän luona. Vastaavasti noita ystäviä alkoi virrata minun luokseni Helsinkiin ensin alkuun Neveliuksen ja Endo Shihanin leireille, mutta myöhemmin sitten ihan vaan suomalaista ystävää tapaamaan ja hänen kotidojollaan treenaamaan. Varsinkin sen jälkeen, kun siirryin Akariin, pääopettajamme Mirandan nimi on niin tunnettu ja arvostettu maailmalla, että se on houkutellut monia ulkomaisia ystäviä tulemaan ihan vaan meidän dojollemme arkitreeneihin.
Minua ovat aina kiehtoneet omastamme paljon poikkeavat kulttuurit ja tavat ja olikin kiehtovaa tutustua israelilaisiin aikidokiin, jotka jossain vaiheessa saapuivat Lillsvediin. Siitä syntyi syvä ja pysyvä ystävyys. Sen seurauksena lähdin ensi alkuun Neveliuksen leireille Tel Avivissa, sitten vierailuni laajenivat pidemmiksi seikkailumatkoiksi mm. Israelin autiomaihin, Jordaniassa sijaitsevaan yli 2000 vuotta vanhaan kiveen kaiverrettuun Petran rauniokaupunkiin ja Ramallahiin Palestiinassa, missä kävin vetämässä treenit paikallisille harjoittelijoille (kyllä, aikidoa löytyy ihan joka puolelta maailmaa!).
Tämä olikin yksi seuraus aikidomatkustelusta: Kun ilmestyi johonkin uuteen paikkaan, ihmiset olivat kiinnostuneita paitsi sinusta, myös siitä aikidosta, jota kotipaikassasi tehdään, ja minua pyydettiin usein vetämään treenit. Se oli minulle suuri haaste, kun en osannut ajatella itseäni minään varsinaisena aikido-opettajana. Haasteista en kuitenkaan ole koskaan halunnut kieltäytyä, koska koen, että ne vievät minua eteenpäin niin ihmisenä kuin aikidokanakin.
Niinpä, kun Lillsved-porukoista alettiin kutsua minua vetämään kokonaisia leirejä ulkomailla, olin samaan aikaan sekä kauhuissani että onnellinen siitä, että sain mahdollisuuden voittaa omat pelkoni ja kehittyä edelleen. Muistan ensimmäisen leirikutsuni, kun ystäväni Clemens, joka hänkin kävi nukkumassa sohvallani jonkin Neveliuksen leirin yhteydessä, ehdotti minulle, että vetäisimme kaksistaan leirin hänen kotikaupungissaan Ber-
Ulkomaiset leirit ovat kansallisuuksien ilotulitusta. Kuvassa aikidoystäviä Ruotsista, Espanjasta, Israelista, Saksasta ja Suomesta Endo Shihanin leirillä Roomassa.
jotka tuohon keräykseen aikanaan osallistuivat!
Tansaniassa aikidon opettaminen ei kuitenkaan toteutunut aivan sellaisena kuin olin sen kuvitellut, mutta huvittavaa kyllä, kun amerikkalainen Lou, joka sillä välin oli ottanut Etiopian dojon hoitaakseen, kuuli tulevasta matkastani, hän välittömästi kutsui minut sinne opettamaan, koska olinhan hänen mielestään ”practically in the neighbourhood”.
Sain tarjottua israelilaiselle ystävälleni Avishaylle eksoottisen ja ikimuistoisen kokemuksen, kun hän sai lapioida autoni lumen alta helmikuussa 2019, kun hän asui luonani Endo Sensein leirin aikaan.
liinissä. Keksin kaikenlaisia tekosyitä, miksi se ei missään tapauksessa olisi mahdollista, ja lopulta tunnustin, etten kokenut olevani valmis sellaiseen koetokseen. Minua auttoi silloin ja on auttanut aina sen jälkeen se, mitä Clemens silloin sanoi minulle: ”Älä Taina ajattele sitä minään suurena tapahtumana, jossa sinun pitää osoittaa suuret taitosi. Ajattele sitä niin, että joukko ystäviä kokoontuu yhteen treenaamaan ja pitämään hauskaa.” Näin olemmekin sitten tehneet useamman vuoden ajan. Välillä sain myös Suomesta ihania treenikavereita mukaan hauskanpitoon, kun Leena, Maria, Marja ja Nina liittyivät aika ajoin seuraan ja osallistuivat leireille nauttien hekin tästä aikidon, ystävyyden ja matkustamisen yhdistämisestä. Nina jopa joutui kerran ex tempore tuuraamaan minua, kun Aylesburyssa Englannissa sairastuin kesken leirin niin vakavasti, etten pystynyt vetämään leirin viimeistä harjoitusta sunnuntaina. Nina veti treenin kauniisti omalla herkällä tyylillään (näin minulle raportoitiin, kun makasin kuumeisena sängyn pohjalla). Lillsvedistä sain myös kipinän lähteä toteuttamaan pitkäaikaista unelmaani Afrikkaan matkustamisesta. Leirille osallistuva amerikkalainen esitteli vapaaehtoistoimin-
taan perustuvaa dojoa Etiopiassa ja minä olin heti aivan liekeissä: tuonne! No, ei se ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Viestittelin monen eri ihmisen kanssa eri puolille Yhdysvaltoja, mutta en saanut asiaan mitään selvyyttä. Niinpä lähdin tutkimaan muita väyliä ja löysinkin sellaisen. Tansaniassa toimii LiiKe-niminen suomalainen vapaaehtoisjärjestö, joka pyrkii voimauttamaan tansanialaisia tyttöjä ja naisia mm. liikunnan avulla. Kerroin heille aikidosta ja siitä, miten se mielestäni kasvattaa ihmistä (on kasvattanut minua) ja sovimme, että syksyllä 2012 lähden Mtwaraan, Tansaniaan vuodeksi opettamaan aikidoa tytöille ja naisille. Kevään ja kesän aikana keräsin Aikidoliiton kautta valtavan määrän käytettyjä, mutta hyväkuntoisia treenipukuja Tansaniaan lahjoitettaviksi, tässä vielä kerran lämmin kiitokseni kaikille,
Niin, Tansanian ja Etiopianhan välissä ei ole kuin Kenia, mutta me länsimaalaiset tuppaamme usein unohtamaan, kuinka valtava Afrikan manner ja siellä sijaitsevat valtiot ovat; Mtwaran ja Addis Ababan välinen etäisyys on noin 3000 km (suunnilleen sama kuin Helsingistä Napoliin) ja matkaani meni useampi vuorokausi. Ensin otin linja-auton Mtwarasta Dar es Salaamiin –matka kestää minimissään 9 tuntia, mutta koskaan ei voi olla varma, että se riittää, jos bussi vaikka menee rikki, juuttuu mutaan tms., joten lentoa Darista ei missään tapauksessa voi buukata samalle päivälle. Lento Darista Addisiin kestää ilman välilaskua Nairobiin 3 tuntia ja Addisista pikkubussi Hawassaan, missä dojo sijaitsee, noin 5 tuntia. Se on siis ajomatkan ottama aika, siihen pitää vielä laskea päälle ne tunnit, kun istut pikkubussin kyydissä sen kierrellessä varikon tuntumassa etsien asiakkaita kyytiin, sillä vajaalla matkustajamäärällä (lue: vain yksi matkustaja per istuin) matkaa ei kannata tehdä.
Lillsvedistä sain myös kipinän lähteä toteuttamaan pitkäaikaista unelmaani Afrikkaan matkustamisesta.
Maailma Tainalla
Afrikka-kokemukseni ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aiheena, joten mainitsen vain, että yksi sen monista hienoista seurauksista on, että meistä tuli Loun kanssa hyvät ystävät. Joten tietysti hänkin aikanaan päätyi sohvalleni Endo Sensein helmikuisen leirin aikaan. Tatamilla saatoin Loun yhteen Hartikan Janin kanssa. Olen aina nauttinut suuresti Janin kanssa treenaamisesta hänen mahtavan energiansa vuoksi. Vieraanvaraisena emäntänä halusin Lounkin pääsevän osalliseksi tuosta hauskuudesta. Vähän minua kuitenkin jälkeenpäin kadutti, kun lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymppiä oleva ystäväni raahautui puolikuolleena tatamilta saatuaan aimo annoksen Janin energiaa osakseen…:-D
Loun kokemusta muistellessani sain ajatuksen kysyä luonani vierailleilta aikidoystäviltä heidän vaikutelmiaan Suomessa treenaamisesta.
Sain niin valtaisan vyöryn niin pitkiä ja polveilevia vastauksia (mikä onkin tyypillinen ero ulkomaalaisten ja meidän suomalaisten välillä; he ovat aina paljon monisanaisempia kuin me ;-), etten mitenkään pysty tämän kirjoituksen puitteissa toistamaan kaikkea. Päätinkin tarjoilla lukijoille vain muutaman hauskan anekdootin, jotka mielestäni kuvaavat hyvin ulkomaalaisten treenaajien kokemusta suomalaisista.
”Kun saavuin miesten pukuhuoneeseen, minua alkoi hirvittää kaikki ne valtavan kokoiset suomalaiset miehet ympärilläni ja mietin että apua, mihin oikein olen itseni saattanut! Alkulämmittelyjen jälkeen kumarsin arasti kaikkein suurikokoisimmalle miehelle lähelläni. Kun hän tarttui ranteeseeni, tunsin heti tulleeni kotiin.”
Joillekin yhteyden luominen suomalaisiin treenajiin on ollut vähemmän pelottavaa: ”Heti ensimmäisten aamutreenien jälkeen minut kutsuttiin mukaan aamiaiselle, missä
jokaiselle erikseen luettiin päivän horoskooppi. Tunsin välittömästi, että minut oli hyväksytty ryhmän jäseneksi.”
Myös meidän suomalaisten ominaispiirteet tekevät vaikutuksen: ”Treenasin ensimmäistä kertaa elämässäni suomalaisen miehen kanssa. Hänen katsantonsa oli äärimmäisen vakava, ehkä suorastaan äreä, ja pelkäsin, että hän ei ehkä pitänyt työskentelystä kanssani. Kun kysyin asiasta, hän vastasi naama peruslukemilla, että hänellä oli kasvoillaan tyypillinen suomalainen ilon ilmaus. Tiesin heti, että olin löytänyt uuden ystävän.”
”Olin ensimmäistä kertaani Suomessa Neveliuksen leirillä tammikuussa. Lähtiessämme dojolta treenien jälkeen huomasin, että suomalaisen treenikaverini hiukset olivat edelleen märät suihkun jäljiltä. Kysyin häneltä, eivätkö suomalaiset äidit opeta lapsilleen, ettei pidä
mennä märällä tukalla ulos, kun on kylmä ilma. ’Tietysti opettavat’, hän vastasi. ’Mutta ei nyt ole kylmä.’ Aloin ymmärtää, että suomalaisilla on ihan omanlaisensa mittapuut…” Kaiken kaikkiaan ulkomaalaiset ystäväni ovat olleet sangen vaikuttuneita aikido-osaamisen tasosta Suomessa sekä siitä rauhallisen keskittyneestä ilmapiiristä, joka treeneissä yleisesti vallitsee. Oli koskettavaa, kun opettajani Jan Nevelius, joka kiertää ahkerasti maailmalla vetämässä leirejä, viime käynnillään Akarissa kertoi, että Suomi on yksi hänen ehdottomista suosikkikohteistaan. Tämä siksi, että me täällä olemme niin vakavamielisiä ja vilpittömiä pyrkimyksessämme oppia. Hänen kokemuksensa mukaan täällä on treeneissä aivan ainutlaatuisen keskittynyt ilmapiiri.
Taina Nyström
Tältä näyttää shomen etelä-afrikkalaisittain.
Sarjassamme oman aikidopolkunsa esittelevät pitkän linjan aikidovaikuttajat.
Tänään vuorossa on Juhani Laisi, Shihan, 7. dan aikikai
Minua on viehättänyt nykyajan aivotutkijoiden käsitys, jonka mukaan aivot oppivat kaiken ikää jos… No, aikido kuuluu mielestäni lajeihin, joita voi harjoitella kaiken ikää. Toki meidän on kasvettava ikääntyessämme, toisaalta ehkäpä sitä tulisi lähestyä siinä muodossa, että meillä on mahdollisuus kasvaa ikääntyessämme.
Olen harjoitellut aikidoa runsaat 50 vuotta. Yrittäessäni kuvata tärkeitä hetkiä huomaan, että niitä on vaikea valita. Useat hetket ovat juuri sillä hetkellä tuntuneet tärkeiltä.
Voin vain sanoa olevani hyvin kiitollinen niille aikido-opettajille, joiden kanssa olen saanut tilaisuuden harjoitella. Jokainen kuitenkin itse tekee sen suurimman työn itsensä eteen. On kuitenkin syytä muistaa, että tieto ei ole taitoa. Kulttuurin ylläpito ja kokemuksien jakaminen vie tietoa ja taitoa eteenpäin. Seuraavat sukupolvet voivat astua seuraavalle askelmalle: näin tietotaidon on mahdollista kasvaa ja kehittyä. Se on meidän kaikkien yhteinen tehtävä.
Alku
Aikidoa harjoitellaan monin motiivein. On itsepuolustusta, henkistä kehitystä, miten oppii käyttämään sisäistä voimaansa ja vaikka mitä. Lähtiessäni aikoinaan mukaan tähän aikidomaailmaan etsin lajia lenkkeilyn korvikkeeksi, jotain mitä tehdään muiden kanssa yhdessä. Tuolloin joukkuelajit olivat jonkinasteista kilpailua kuten myös budolajit (judo ja karate).
Aloittaessani aikidon lajiesittelyssä kerrottiin, ettei lajissa ole kilpailua ja että kaikki harjoittelevat yhdessä ilman painorajoja. Lisäksi he kertoivat lajin juurien olevan samuraiden taistelutaidoissa, mutta tekniikoita muutettu niin, ettei niillä yritetä
vahingoittaa, vaan hyökkäysvoima johdetaan pois itsestä. Kuulosti hyvältä, joten päätin kokeilla. En tiennyt tuolloin Japanin kulttuurista yhtään mitään enkä ylipäätään japanilaisuudesta. Opettajani ovat sittemmin tässä valistaneet, mutta tehneet myös selväksi, ettei minun tarvitse yrittää muuttua japanilaiseksi, että aikido on aikidoa eikä tarvitse olla japanilainen osatakseen sitä. Oltuani lajin parissa nyt runsaat 50 vuotta maailma on muuttunut sangen paljon teknisessä mielessä, vaan miten on ihmisen laita?Aloitin puhtaasti fyysisten ominaisuuksien ylläpitämiseksi, mutta pikkuhiljaa kävi selväksi, ettei asia olekaan niin yksinkertainen. Miksi lajin nimi on aikido? Tai do? Mitä se sitten oikeasti merkitsee? Se voi olla vaikka teen juontia tai kukkien asettelun taidetta? Tottahan toki kirjoista ja nykyisin myös netistä saa moniakin apuja tiedonjanoonsa. Oleellista on huomata monissa yhteyksissä, että tieto ja taito eivät ole sama asia.
Tässä jutussa tarkoitukseni ei ole kertoa miten aikidoa pitää tehdä, vaan enemmänkin miten itse olen lajin kokenut ja miksi harjoittelen niin kuin harjoittelen. Do
”Voisitko kertoa minulle, mitä tietä minun tulisi kulkea?”
”No se riippuu siitä, minne sinä tahdot mennä”, sanoi kissa.
Liisa vastasi: ”En oikein tiedä.”
Jolloin kissa vastasi; no sitten on samantekevää, mitä tietä kuljet.”
Carroll Lewis, ”Liisa ihmemaassa” - oma mukailu
Aloittaessani aikidon hain fyysistä tekemistä ja löysinkin sitä. Viidentenä harjoitusvuotena mieleen hiipi jo ajatuksia, että tässäkö tämä? Tekniikoita tiedettiin ja tehtiin.
Viidennen harjoitusvuoden lähestyessä täyttymistään kohtasin aikido-opettajan, jonka taidot mykistivät verrattuna kaikkeen, mitä olin aiemmin kokenut Hän sai innos-
tumisen syttymään jälleen ja myös kohotti sen aivan uusiin sfääreihin. Tunsin tuolloin, etten oikeastaan tiedä mitään aikidosta. Ajattelinkin jonkin aikaa, että aikidon harjoitteluni oikeasti alkoi vasta tuolloin, että aiemmat viisi vuotta olivat menneet hukkaan. No, eihän se tietenkään niin ollut. Olimme aloittaneet meille aivan uuden kulttuurin äärellä, johon kenelläkään harjoittelijalla ei ollut mitään tarttumapintaa.
Oppiminen oli tiedon siirtoa. Siksi oli aivan luonnollista ja vielä tärkeämpää ettei oikein tiennyt, mikä on oleellista ja mikä ei.
Oikeanlainen ajattelu
Harjoittelimme edelleen ikkyota, nikyota jne., ja jonnekin sisimpään jäi kytemään, ettei täällä koti-Suomessa keskenään harjoittelemalla edisty. Oli päästävä jonnekin. Ensin perheneuvottelu, sitten suositus omalta opettajalta, kuukausi omaa lomaa ja lähtö ammattiopettajan dojolle. Opin paljon, mutta suurin asia oli kuitenkin harjoittelun johdonmukaisuus. Kokemuksellinen
oppiminen tapahtuu matkimalla ja omia kokemuksia hyödyntämällä, joko tiedostamatta tai tietoisesti.
Aloittaessani aikidon pitkään ohjenuorina olivat väkivallattomuus ja se, ettei tekniikoilla pyritä rikkomaan fyysisesti eikä alistamaan henkisesti. No, totta puhuen pelkästään noilla ohjeilla voi päätyä aika monenlaiseen lopputulokseen tekniikoiden kanssa.
Oppiminen on koko elämän projekti – jos niin haluamme. En etsi totuutta, mutta voisin tutkia. Totuudesta mieleeni ennemminkin nousee Alatalon ja Rinteen sanoitus, jossa he toteavat: Rakastan kaikkia niitä, jotka totuutta etsivät, Mutta pelkään niitä, jotka sen löysivät.
Savolaisilla ystävillä on ollut kuitenkin lohduttava sanonta lopullisen totuuden tietäjille: ” Kun näin se männöö, että voip olla vua voip olla olemattakii”.
Viimeisinä vuosikymmeninä monet totuudet ovat joutuneet väistymään uusien totuuksien tieltä, ja jonkun aikaa vauhti saattaa tällä saralla vain kiihtyä.
Budon harjoittamista on pidetty henkisenä harjoitteluna. Harjoittelussa sattuu ja tapahtuu, joten kaikkien on välillä opittava pitämään
mölyt mahassa. Tapaturmia voi sattua herkästi ja nirhaumiakin tulee, mutta ne on hoidettava. Kaikilla on tavoite pysyä terveenä ja ehyenä harjoitteluista. Toisten kunnioitus, vastuuhenkilön (sensei) kuunteleminen ja ohjeiden noudattaminen. Mikä noista tekee henkistä? Varmaankin siitä, kun jokainen joutuu henkilökohtaisesti käymään läpi prosessin ja sen mitä kaikki tämä edellyttää omassa käyttäytymisessä. Haluamme oppia tekemään nagena tekniikoita ja toisaalta olemaan hyviä myös uken roolissa. Haluamme onnistua ja haluamme että parimme onnistuvat. Harjoittelemmeko ”luonnollisella” tavalla? Meidän järjestelmämme toimii luonnostaan evoluution luomalla pohjalla. Järjestelmämme saa infoa aistien kautta ja niiden kautta tiedämme myös asentomme, liikkeemme jne. Toisaalta saamaamme aistitietoa saattaa häiritä paljonkin oma tulkintamme infosta. Tapahtuman ollessa kokemuspiirimme ulkopuolella järjestelmämme pahimmillaan, menee lukkoon (lamaantuu) eikä tee mitään.
Oikeanlaisella ajattelulla tarkoitan, että tulemme tietoisiksi omasta osuudesta tapahtumiin (toimintaan)
ja opimme suunnittelemaan. Tekniikoiden tutkimisessa myös tärkeää on osata kysyä miksi. Kun kykenemme jakamaan tekniikan osiin, niin tarvittaessa ratkoessamme kohtaamaamme ongelmaa kykenemme näin määrittelemään missä osassa ratkaisu piilee: liikkumisessa, ajoituksessa (hidas tai nopea), rytmissä vai missä? Ehkä ukessa? Näin opimme periaatteita ongelman ratkaisuun, ja löydämme kokemuksellisuuden kautta periaatteita ongelman ratkaisuun. Aikidon juuret ovat kamppailulajien kulttuurissa. Minulle tämä asia esittäytyy näin. Taistelu on ollut ja on edelleen ehdotonta. Aikido ei ole taistelua. Voimme kuitenkin tutkia tekniikoiden rakenteita fyysisten ja henkisten totuuksien pohjalta (henkisillä tarkoitan ihmisen sisäisiä prosesseja). Fyysinen kunto ei sinänsä ole itsetarkoitus, mutta fyysisten ominaisuuksien laaja-alainen toimivuus mahdollistaa monipuolisemman kehon käytön. Harjoittelulla on raamit, joissa toimitaan. Kykyymme toimia ja ohjata toimiamme liittyy siis myös oikeanlainen ajattelu.
”Tapasin Endo-sensein ensi kerran vuonna 1981 Japanissa. Yksi ruotsalainen ystävä ehdotti, että menisin katsomaan häntä, koska hän tekee kuten Yamaguchi-sensei, mutta hänestä ymmärtää mitä hän tekee. Hän teki iriminagea koko tunnin: ei repimistä, selkeä horjutus - ihastuin kertakaikkisesti hänen tapaansa tehdä. Kävin joka keskiviikko hänen vetämissään harjoituksissa Hombulla. Börje (Linden) ja Matti (Joensuu) kutsuivat hänet tänne ensi kerran, sitten hän vieraili Turussa, jonka jälkeen otin vastuuta hänen Suomen vierailuistaan.
Kobayashi-senseitä kunnioitan valtavasti. Hän johdatti minut aikidon tielle. Yamaguchi-sensei oli yksinkertaisesti suuri mestari. ”
Kuva on otettu Aikidoliiton 40-juhlaleirin näytöksessä 2010. Ukena oli Juhani Laisi. Videon kuvaus: Pekka Uotila
Aikidollista iloittelua jokakesäisellä Velkuan koulun leirillä. Ukena on Jani Turunen, kuvan otti Jukka-Pekka Jussila.
Jossakin vaiheessa tietoisesti huomaamme, miten parin toimet, muutkin kun fyysiset, vaikuttavat aina ratkaisuihimme ja valintoihimme. Saattaa olla vaikeampi tiedostaa omien tunteiden ja ajatusten vaikutusta. Se, mitä me pidämme luonnollisena ja oikeana, on kuitenkin useimmiten totuttua (ja turvallista). Nykyajan sanoja näiden taitojen ymmärtämiseen ja taitamiseen omasta mielestäni ovat itsereflektointi ja metakognitio. Itsearvioinnin taitoja tarvitaan ajattelun ja ongelmanratkaisujen suunnittelussa - tatamilla ja arkielämässä – aivan tavallisessa arjessa.
Aloittaessani uuden harjoittelun aloittaisin rauhallisesti ja lisäisin vauhtia taitojen kehittyessä. Kun toimimme harkiten, toimimme myös tietoisen mielen alueella. Toimiminen toimimatta edellyttää siirtymistä intuition alueelle. Ennen sitä kutsuttiin vaistomaiseksi toiminnaksi. Käytännössä varmuuden lisääntyessä tulisi rytmiä nopeuttaa.
Lämpimin terveisin,
Aikana, jolloin ei ollut tv:tä ja nettiä oli kirppusirkuksia. Ei tarvittu isoja saleja tai tiloja kirppujen hyppyihin ja temppuihin. Kirppusirkuksessa oli torilla pieni lasinen näyttämö lasiseinillä. Välillä joku utelias, aikansa kirppujen hyppelyä seurattuaan, kysyi miksi ne eivät hyppää pois lasilaatikostaan ja karkaa koska siinä ei ole kattoa?
Tähän tirehtöörillä oli vastaus? Ne elävät alkuelämänsä lasilaatikossa, jossa on lasikatto. Jossakin vaiheessa ei tarvita enää kattoa. Ne vain eivät enää hyppää poistetun lasikaton korkeuden yläpuolelle. Tiedostammeko omat lasikattomme? Fyysisten osien, ajatusten ja tunteiden osalta?
Työtä tehtävänä lisenssikattavuuden nostamiseksi
Monen seuran toiminta oli koronasulkujen takia pitkään keskeytyksissä, mikä on useiden seurojen kohdalla tarkoittanut myös harjoittelijamäärien laskua. Aikidoliiton suuntaan tämä isku näkyi alentuneena maksettujen lisenssien määränä ja näkyy ikävä kyllä edelleen. Treenaajat ovat pikkuhiljaa palanneet tatameille, tasoleirit täyttyvät ja tulevia tapahtumia suunnitellaan innolla. Lisenssimäärät ovat pikkuhiljaa palanneet kohti koronaa edeltäneitä tasoja, mutta turhan verkkaisesti.
Vuoden 2022 aikana on ryhdytty seuraamaan tilanteen kehitystä hiukan myös seurakohtaisesti. Yleishavainto on, että hyvin moni seura hoitaa lisenssiasioita todella mallikel-
poisesti. Löytyy paljon seuroja, joilla lisenssikattavuus on sata prosenttia – eli jokaisella treenaajalla on lisenssi. Toisaalta monen seuran kohdalla tilanne ei ole aivan näin hyvä. Aikidoliiton hallituksessa ja myös äskettäin pidetyssä liiton syysliittokokouksessa on keskusteltu erilaisista mahdollisuuksista parantaa tilannetta. Tulevana vuonna onkin tarkoitus entistä tiiviimmin tehdä yhteistyötä hallituksen ja seurojen välillä ja yhdessä etsiä keinoja edistää sellaista toimintakulttuuria, jossa lisenssin maksaminen nähdään itsestään selvänä osana aikidoyhteisöön kuulumista. Lajimme harrastaminen on kustannuksiltaan erittäin edullista, eikä lisenssimaksusta liitolle
MURUSIA
Kaikkien lajiliittojen toiminnassa kiinnitetään entistä enemmän huomiota vastuullisuuteen. Opetus- ja kulttuuriministeriö edellyttää valtionavustuksia jakaessaan, että liitoilla on oltava vastuullisuusohjelmat. Vastuullisuuden osa-alueet ovat hyvä hallinto, turvallinen toimintaympäristö, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo, ympäristö ja ilmasto sekä antidoping. Lisää tietoa Aikidoliiton vastuullisuusohjelmasta löytyy nettisivujen materiaalisalkusta.
Lisenssien hinnat pysyvät ennallaan:
A-lisenssi on 90 euroa (lisenssiosa 30 + tapaturmavakuutus 60 euroa) ja
B-lisenssi on 40 euroa (lisenssiosa 21 + tapaturmavakuutus 19 euroa). Lisäksi liitto tarjoaa 18 vuotta täyttäneille aloittelijoille tutustumislisenssin, joten se on maksuton ottajalleen. Myös tutustumislisenssi hankitaan Suomisportista. Se on voimassa enintään kolme kuukautta ja A-lisenssi on hankittava ennen 6. kyun vyökoetta. Tulevan vuoden A- ja B-lisenssi tulevat myyntiin 23.12. Kaikilla jäsenseurojen harjoittelijoilla on oltava lisenssi.
Ilmoittautuminen dan-graduointiin tehdään vastedes Suomisportissa. Dan-graduoinnit ja tasoleirit päivitetään edelleen liiton nettisivuille tapahtumakalenteriin ja graduointi-osion alle.
tuleva osuus ole korkea, verrattuna oikeastaan mihinkään vastaavaan. Liittokokouksen yhteydessä käyty yleiskeskustelu lähiaikojen talousnäkymistä toi esiin, että mikäli lisenssikattavuutta ei saada kohenemaan toivotulla tavalla, edessä voi olla lisenssimaksun, seurojen jäsenmaksun tai erilaisten suoriteperusteisten maksujen korotuksia. Näihin joutuminen on sitä epätodennäköisempää, mitä suotuisammin lisenssikattavuus saadaan kehittymään. Vuodenvaihde on mitä oivallisin hetki muistuttaa seuroissa kaikkia harjoittelijoita siitä, että paras hetki vuoden 2023 lisenssin maksamiselle on juuri nyt.
Aikidoliiton hallituksen jäsenet 1.1.2023 alkaen ovat Antti Vesala, puheenjohtaja (Akebono), Nelli Erinko (Hietamäen Dojo), Veli-Matti Jantunen (Akebono), Harri Kaimio (Vantaan Jukara), Tero Lassila (Kajaanin Aiki-Jo), Juha Selesvuo (Vantaan Jukara) ja Jenna Senkin (Yatagarasu).
Syysliittokokouksessa 19.11. päätettiin, että liiton vuosittainen jäsenmaksu seuroilta pysyy ennallaan ja on 200 euroa. Uusilta toimintavuonna mukaan tulevilta seuroilta jäsenmaksu on 110 euroa. Maksun eräpäivä on edellisvuosien tapaan 31.3. ja siitä lähetetään lasku seuralle.
Kirjoittaja: Laura von Boehm
Juhani Laisi, Shihan, 7. dan aikikai
Antti Vesala
Shodaniksi Japanissa
Kokoontumisaika on aina tunti ennen treenien alkua. Vaihdettuamme treenipuvut päälle, laskeudumme portaat alas, kumarramme vuorotellen tatamin reunalla ja tervehdimme kovaan ääneen tyhjää dojoa. Ensimmäinen tehtävämme on salin siivoaminen – lakaisemme puolikkaan tatamin levyisiä alueita vuosien varrella kärsineillä harjoilla, keräten pölyt ja roskat reunaan. Avaamme vielä ikkunat, jotta tila tuulettuisi, minkä jälkeen seisomme nurkassa hiljaa puhellen treenien alkuun asti. Me emme siihen vielä saa koskea, joten vanhemmat opiskelijat ripustavat kerhon lipun etuseinälle. Se on kymmenen vuotta sitten 50:nnen juhlavuoden kunniaksi tehty, ja siinä lukee sinisellä taustalla suurin valkoisin merkein 無心, eli ”ilman mieltä”, ”viaton” tai ”vapaa maallisista murheista”. Kun kapteenin ääni lopulta kutsuu, juoksemme kaikki paikoillemme riviin. Alkukumarrukset tehdään luonnollisesti lippua kohti. Vietin lukuvuoden 2021–2022 vaihto-opiskelijana Osakan Yliopistolla, Japanissa. Liityin siellä oloni aikana yliopiston aikidokerhoon, yhdessä seitsemän muun aloittavan opiskelijan kanssa. Kerhossa oli aktiivisia jäseniä
Tekniikoita näytettäessä selitettiin niiden kulku aina vaiheittain ja samoin sanoin sasoista, eli kutsusta alkaen. Kahden tunnin jälkeen tulivat loppukumarrukset, ja toistamiseen dojon siivoaminen. Treenit eivät kuitenkaan päättyneet tähän, vaan vapaaharjoittelulle oli aina varattu aikaa, jolloin 3–6 hengen ryhmissä harjoiteltiin kaikkea, mikä sen jäsenille oli ajankohtaista –aina ukemeista ja päivän tekniikoissa mietityttämään jääneistä kohdista, graduointitekniikoihin ja hatusta vedettyihin toivomuksiin.
Kaiken tämän kahdessa vuodessa haltuun ottaminen vaatii järjestelmällistä ja omavaraista toimintaa.
eli 1.–3. vuoden opiskelijoita, minut mukaan lukien, yhteensä 12. Tämän lisäksi treeneissä kävi usein vanhempia opiskelijoita, joita ei enää jäseniksi laskettu, sekä ajoittain alumneja, joiden ikähaarukka oli kaikkea 25 ja 70 välillä.
Treenejä oli kolmesti viikossa, 2,5 tuntia kerta, paitsi lauantaisin 3 tuntia. Arkitreenejä vetivät kolmannen vuoden opiskelijat, ja lauantaisin kävi yleensä paikalla valmentajana tunnettu alumni. Kerran kuukaudessa opettamassa kävi myös 30 vuotta sitten kerhon kapteenina toiminut, lähistöllä omaa seuraansa ylläpitävä shihan Treenien rakenne oli liikuttavan yhdenmukainen. Ensimmäisen puolen tunnin aikana aloitimme misogi-liikkeistä, eli puhdistautumisesta, alkulämmittelyistä ja ukemeista. Jos esimerkiksi luennon jälkeen osallistui treeneihin myöhässä sai alkulämmittelyt jättää tekemättä, mutta misogit tuli salin reunassa suorittaa ennen joukkoon liittymistä. Kesähelteillä maskit päällä treenatessa tuli väistämättä kuuma, joten juomataukoja pidettiin puolen tunnin välein. Tunnin ajan tehtiin aina tachiwazaa puoli tuntia zahouta ja viimeiseksi arviolta noin 300 m shikkoa
Olen Suomessa harrastanut aikidoa 11-vuotiaasta lähtien Helsingin Finn-Aikissa, aloittaen aikoinani junioriryhmästä ja edelleen kymmenen vuotta myöhemmin samassa salissa jatkaen. Olen päätynyt pysymään aika tiukasti oman tyylisuuntamme piireissä, törmäten muihin tekotapoihin lähinnä satunnaisilla leireillä. Odotin siksi kauhunsekaisella innolla, kuinka erilaista treenaaminen olisi toisella puolella maailmaa. Tekniikat olivat kuin olivatkin kovin erilaisia, mutta koko kokemuksen ainutlaatuisuuteen vaikutti myös moni muu seikka.
Kerhossa oli selkeä hierarkia; kahtiajako oli opettajan ja opetettavien roolien välillä. Kolmannen vuoden opiskelijat, jotka olivat kaikki kolme aloittaneet aikidon vasta kaksi vuotta aikaisemmin, olivat opettajan roolissa, he olivat kaikki suorittaneet 1. danin ja olivat ensimmäinen vuosikurssi, joka vyöarvosta riippumatta sai käyttää treeneissä hakamaa. Meidän nuorempien tuli kohdella heitä kunnioituksella sekä treeneissä että vapaa-ajalla. Kaikki laskettiin liittyessä aloittelijoiksi, ja saimme vyöarvosta ja aikidohistoriasta riippumatta ”punaisen vyön”- nauhan, joka kertoi kanssaharjoittelijoille, että kyseisen henkilön kanssa piti treenata varovaisemmin, ja jonka sai ottaa
Arkitreenejä vetivät kolmannen vuoden opiskelijat
pois vasta opittuaan tai todistettuaan osaavansa perusukemit. Me opetettavien roolissa olevat saimme treenata vain ja ainoastaan hakamallisten kanssa. Nämä järjestelyt olivat olemassa uusien harjoittelijoiden turvallisuuden vuoksi, jotta tiukassa treenitahdissakaan ei sattuisi vahinkoja. Loukkaantumisten välttämisestä muistutettiin lähes joka kerta, ja polvien, ranteiden voinnista kysyttiin usein monta kertaa päivässä. Suurin ero oli nopea etenemistahti lajissa. Kolmannen vuoden opiskelijoilla oli reilun kahden vuoden treenaamisen jälkeen suoritettuna kaikki kyu-arvot, 1. dan ja lisäksi vielä harteillaan päävastuu kerhon toiminnasta sekä aloittelijoiden ohjaamisesta ja opettamisesta. Kaiken tämän kahdessa vuodessa haltuun ottaminen vaatii järjestelmällistä ja omavaraista toimintaa. Kerhon tavat ja aikidon alkeet opetetaan joka vuosi eri ihmisten toimesta uudestaan ja uudestaan samoin periaattein. Opetuksessa ollaan perusteellisia, varsinkin vapaaharjoittelun aika hyödynnetään hyvin, keskittyen opettamaan jokaiselle aloittelijalle juuri ne osat lajista, joissa hän eniten harjoitusta tarvitsee – kokemuksesta riippuen opetetaan toki aina uutta ja enemmän. Nuoremmat harjoittelijat keskittyvät oppimaan, kohtelevat opettajia kunnioituksella ja valmistautuvat itse olemaan samassa asemassa parin vuoden päästä. Toisesta vuodesta pääsee käymään myös vierailevana harjoittelijana treeneissä muissa seuroissa, lisäten näin treenimäärää.
Graduointeja shihanille järjestetään useampia kertoja vuodessa, ja samaan aikaan aloittaneet osallistuvat yleensä samaan aikaan – nimellisesti, vaikka heillä jo kyseinen vyöarvo olisikin. Ennen graduointeja ja esitystilaisuuksia pidetään viikon tai parin ajan jaksoja, jolloin kuusi päivää viikossa pidetään aamuharjoituksia vain seuraavaa koetusta varten. Näiden välissä järjestetään
neljästi vuodessa treenileirejä, jotka pisimmillään ovat viikon mittaisia, ja joiden aikana päivässä voidaan kerätä jopa seitsemän treenituntia. Näin graduointeihinkin sallitaan osallistuminen, ja kukin kehittyy aikidokana tehokkaasti. Kun muut kanssani aloittaneet suorittivat 5. kyun minunkin oli alun perin tarkoitus osallistua. Se, että kaikki edistyvät samaan tahtiin on tärkeää paitsi kerholle, myös saman vuosikurssin yhteishengen kehittymiselle. Sain mahdollisuuden suorittaa 1. danin, koska shihan sitä ehdotti kerhon kapteenille, kuultuaan, että minulla jo 1. kyu oli, ja olisin pian palaamassa Suomeen. Kesän treenileirin päätteeksi, pääsin suorittamaan fyysisesti rankan shodan-kokeen, joka koostui viiden minuutin kellotetusta ajasta esittää tietty määrä ennalta määriteltyä tekniikkaa sekä vapaammin laajasti omaa osaamista. Minulle hoettiin useampaan kertaan mesen, shisei, zanshin – katseen, ryhdin ja jatkuvan valppauden olevan keskeisintä läpipääsylle. Tämän lisäksi piti osata selittää tekniikoiden kulku – osa, joka paitsi tekniikoiden ymmärryksen kannalta on tärkeä, myös heijastelee sitä, että opis-
kelijat mustan vyön saatuaan päätyvät opettavaan rooliin.
Olin tosi kiitollinen mahdollisuudesta suorittaa musta vyö Japanissa – se tuntuu, vaikka itse sen sanonkin, saavutukselta. Mutta se, joka minulle tärkeimpänä käteen jäi ei suinkaan ollut vain vyöarvo, vaan tuo aikaisemminkin mainittu yhteishenki. Syy sen voimakkuuteen on toki, että kyseessä oli yliopiston sisäinen kerho, jolla paitsi pitkä historia ja perinteet oli myös etunaan se, että kaikki harjoittelijat olivat suunnilleen samanikäisiä ja samanlaisessa elämäntilanteessa. Yhteishenkeä kuitenkin myös luotiin monin muin keinoin – viikoittain treenien loputtua käytiin koko ryhmän kanssa, leireillä vietettiin vuorokauden kaikki tunnit yhdessä, ellei treenaten niin treenipukuja pyykäten ja hiustenkuivaimilla kuivattaen. Hauskin oli mielestäni aikidokerhon oma laulu, joka meidän tuli opetella ulkoa laulukoetta varten. Vielä kuukausia myöhemminkin huomaan yhtäkkiä tyhjästä hyräileväni tuota tuttua kolmisäkeistä kappaletta. Kaiken tämän seurauksena, koin uudessa harjoitteluympäristössä itselleni ennennäkemättömällä tavalla, miten aikido lajina valui treeneistä elämän kaikille osa-alueille ja kirkastutti arkeani. Treenattuani aikidoa erittäin onnellisena ja suurella kiinnostuksella lähes puolet elämästäni, oli tämä vuosi aika, jolloin koin sen voimakkaimmin osaksi identiteettiäni.
Elena Lauri, 1. dan
Nagena Elena Lauri, ukena Svetlana Berseneva.
Aikidon musta messu
Kingdom of Dust: A sad story about happiness (”Pölyn kuningaskunta: surullinen tarina onnellisuudesta”) on puolalaisen aikido-opettaja Piotr Masztalerzin kirja kokemuksistaan aikidon harjoittelusta ja ajastaan Kazuo Chiba -shihanin uchideshinä. Teos on erittäin henkilökohtainen, jopa terapeuttinen ja posttraumaattinen pohdinta opettajan ja oppilaan välisestä suhteesta ja siitä miten armoton aikidon harjoittaminen avaa ihmismielen syvimmät syöverit.
Piotr Masztalerz (s. 1971) aloitti aikidon harjoittelun vuonna 1988. Tuohon aikaan ei juuri ollut yhteyksiä japanilaisiin tai muihin opettajiin, mutta kiinnostus aikidoa kohtaa oli laajaa. Puolassa vieraillut sveitsiläinen Daniel Brunner -sensei opasti Masztalerziä eteenpäin, jonka seurauksena hän oli Minoru Kanetsuka ja Gabriel Valibouze -senseiden opissa. Pisimmät uchideshi-aikansa Masztalerz on kuitenkin ollut Kazuo Chiban -sensein (1940–2015) San Diego Aikikaissa, jossa hän viettiä useita jaksoja 2000-luvun alkupuolella.
Masztalerz kuuluu Chiba-sensein oppilaiden Birankai-järjestöön. Japanilaista opettajista hän on enemmän tekemisissä Tsuruzo Miyamoto ja Etsuji Horii -shihaneiden kanssa. Masztalerz on koulutukseltaan historian maisteri ja toiminut aikido-opettajana jo 19-vuotiaasta. Vuosien varrella hän arvioi opettaneensa useita tuhansia lapsia ja aikuisia. Hänen nykyinen dojonsa Wrocław Aikikai on perustettu vuonna 2000. Seurassa on myös oma uchideshi-ohjelma. Aikidoarvoltaan Masztalerz on 6. dan, shidoin. Hän harjoittaa myös zazeniä.
Kingdom of Dust on alun perin ilmestynyt vuonna 2018 puolankielisenä, jonka kaksi Masztalerzin oppilasta ovat kääntäneet sen englanniksi. Teos valmistui vuonna 2022 ja nyt sen voi tilata Amazonista. Englanninkielinen 465-sivuinen teos koostuu lukuisista lyhyistä luvuista, jotka kaikki alkavat lainauksella joko Chiba-senseiltä tai jostain kirjasta, filmistä tai muusta
kulttuurituotteesta. Kirjaa on käännetty ainakin osittain myös espanjaksi ja venäjäksi. Kirja on jaettu kolmeen pääosioon: ennen, uchideshi-aika ja jälkeen. Kirja ei kuitenkaan ole tarkan kronologinen katsaus Masztalerzin aikidoelämään, vaan kirjoittajan tajunnanvirrassa ajat menevät usein sekaisin. Käytännössä teos koostuu suuresta määrästä lyhyitä tarinoita, joiden ytimessä on aikidon merkitys Masztalerzille, oppilas–opettajasuhde Chiba-sensein kanssa, monenlaiset sattumukset ja kirjoittajan mielen myllerrykset.
Teos alkaa kuvauksella Masztalerzin lapsuudesta sosialismin harmaasta ja tasapäistävästä kommunistisesta Puolasta: ”Jokaisessa perheessä oli juoppo, pappi tai molemmat. Kukaan ei ollut liian rikas tai köyhä.” Kirjoittaja liittää nuoruutensa kokemukseen epävarmuuden ja itseluottamuksen puutteen, teemoja, joihin hän palaa jatkuvasti kirjassa eräänlaisena yleisenä jälkisosialistisena maailmankokemuksen väittämänä. Tästä maailmasta kumpuaa hänen kykynsä sietää niukkoja olosuhteita ja halu nähdä maailmaa.
Kirjassa pohditaan paljon ihmissuhteita, niiden vääristymiä ja yksilöiden pyrkimyksiä. Masztalerzin tyyli on katsoa niitä omista lähtökohdistaan ja pohtia miten ne vaikuttavat itse kuhunkin. Hänen
ihmiskuvansa ei ole kovin dynaaminen tai optimistinen, pysymme usein samanlaisina ja etsimme paikkaa, jossa voimme toteuttaa omia pyrkimyksiämme.
Uchideshi-aika
On hyvin selvää Masztalerz arvostaa suuresti Chiba-senseitä. Hän on löytänyt etsimänsä mestarin, jonka armottomassa koulussa hän on kurittanut mieltään ja kehoaan, kärsinyt ja janonnut tunnustusta. Masztalerz näkee Chiba-sensein maineen ristiriitaisena ja jopa väkivaltaisena opettajana syntyneen syvästä sitoutumisesta aikidon eteenpäin viemiseen, ehdottomuudesta sekä pyrkimyksestä oppilaidensa vahvaan kontrolliin.
Chiba-sensein opetusmetodit olivat sekä fyysisesti että henkisesti erittäin vaativia. Niiden tarkoituksena oli ensiksi löytää oppilaan heikot kohdat, murtaa oppilas ja antaa hänen löytää itsensä uudelleen. Tässä prosessissa testattiin ja ylitettiin tavanomaisuuden, joskus myös yleisesti hyväksytyn, rajoja.
Uchideshit harjoittelivat kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä. Aikidon lisäksi he tekivät iaidoa ja zazeniä. Aikidon aseharjoittelu oli tärkeässä roolissa. Lopulta kyse oli täydellisestä sitoutumisesta ja antautumisesta opettajalle, ja Masztalerzille ennen kaikkea selviytymisestä. Chiba-sensein dojon kamizan seutua Masztalerz kutsui painekattilaksi. Innokkaimmat oppilaat olivat sen luona: ”siellä syötit egoasi ja riskeerasit terveytesi”.
Chiba-sensei käytti oppilaidensa itsetuntemuksen kasvattamisen myös zazeniä, eli seiza-asennossa tapahtuvaa meditaatiota. Lisäksi hän lähetti oppilaitansa Japaniin Ichikukai-dojolle misogi-harjoitukseen, jota pidetään hyvin vaativana suorituksena. Harjoituksissa esimerkiksi huudetaan jatkuvasti kovaan ääneen. ”Mietin usean päivän ajan miten sanoittaisin tämän. Yhtäkkiä ymmärsin. Se tuntui samalta kuin synnyttäisi piikikkään lohikäärmeen suun kautta.”
Harjoittelu uchideshinä kanssa kosketti syvältä: “Meille harjoittelu Chiba-sensein kanssa oli kuin riippuvuutta aiheuttava musta messu. Kyseessä ei ollut itsepuolustuskurssi vaan tunti jonglöörausta räjähteiden kanssa.” Lopulta opettaja ilmoitti Masztalerzille, että hänen aikansa uchideshinä on ohitse.
Jälkeen
Masztalerz mainitsee useaan kertaan, ettei pidä itseään erityisenä tai merkittävänä aikido-opettajana. Silti hän on pystynyt toteuttamaan unelmansa ja elää merkityksellistä elämää, nyt päätoimisesti dojon ja opetuksena parissa, ja perheellisenä. Chiba-sensein esimerkki on hänelle keskeinen, mutta kenties vielä tärkeämpi on opettajan avulla toteutunut matka itseensä ja sitä kautta syntynyt ymmärrys elämästä.
Teoksen puhuttelevuus on sen rehellisyydessä ja henkilökohtaisuudessa. Kirjoittajan palo ja intohimo aikidon harjoitteluun, hänen itsetuntonsa ja minäkuvansa pohdinta sekä näkymä hyvin vaativan aikido-opettajan toimintaan ovat hämmentäviä ja samalla jotenkin terapeuttisia. Aikidon parista lähin tuntemani vastaava teos on Robert Twiggerin Angry White Pyjamas (1997), jossa kirjoittaja ilman aikidotaustaa osallistuu vuoden kestävään Yoshinkan-aikidon senshushei-ohjelmaan. Erona tähän on tosin se, että Masztalerzin matka lienee elämänmittainen.
Uskon kirjan puhuttelevan monia aikidon ja muiden budolajien harjoittelijoita ja opettajia. Ammattiopettajia teos voi auttaa ymmärtämään harjoittelijoiden monenkirjavia motiiveja ja harrastajille luoda näkymän siihen maailmaan, jossa omalle intohimolle annetaan kaikki. Meitä kaikkia Kingdom of Dust muistuttaa siitä, että oman opettajan valinnalla on valtavan suuri merkitys minkä tahansa asian oppimiselle. Suosittelen lämpimästi kaikille kirjan lukemista.
Tuomas Martikainen Turku Aikikai, 4. dan
kuva: Ollipekka Kangas
Kirjoittaja
Kirja
Ennen
150 vuotta ja 21 dania
Syyskuussa 2022 tuli täyteen 50 vuotta erään varhaisen aikidon peruskurssin alkamisesta. Syyskuun 24. päivänä Akarin salille Helsinkiin kokoontui harrastajien joukko juhlimaan kolmea kurssilla lajin aloittanutta senseitä, jotka ovat viihtyneet lajin parissa siitä asti. Senseit Miranda Saarentaus, Harri Rautila ja Juhani Laisi, kaikki 7. danin saavuttaneita aikidokoita myös vetivät kukin reippaan juhlaleirin harjoitukset.
Lopettaminen ei ole käynyt kenelläkään mielessä. Saarentaus aloitti lajin, koska halusi oppia heittämään näyttävästi. Häntä kiehtoi lajin kilpailemattomuus. Lopettaminen ei ole piipahtanut mielessä kertaakaan.
- On ollut hiljaisempia jaksoja, kun olen ollut raskaana ja on ollut lapsia, mutta lopettaminen ei ole koskaan käynyt mielessä, Saarentaus totesi. Rautila ja Laisi tutustuivat lajiin oikeastaan sattumalta. Rautilan ystävä pyysi katsomaan näytöstä, minkä jälkeen laji veti puoleensa.
- Koko ajan on tuntunut, että voi oppia jotakin uutta, aikidohan on taitolaji. On ollut myös harjoittelukavereita, joiden kanssa harjoittelu on ollut mielekästä.Ensimmäisellä kurssilla oli puolet peruskurssilaisia, puolet pitempään harjoittelijoita, Rautila mietti.
Laisi etsi itselleen lajia, jossa ei ole kilpailua. Iltapäivälehden ilmoitus lajiesittelystä ja tulevasta kurssista houkutti mukaan. – Päätin harjoitella vuoden ja katsoa sitten, miltä tuntuu, hän paljastaa.
Även inom idrottsvärlden
får och bör man fundera på vad som är rätt och riktigt
Fotbolls-VM i Qatar har återigen väckt debatten om förhållandet mellan sport och allmänna etiska frågor. Frågan är förvisso inte ny, men samma frågor har legat i luften under hela 2000-talet. Det finns enorma ekonomiska intressen förknippade med tävlingsidrott, och stora idrottsevenemang har också utgjort en plattform för olika typer av propaganda.
OS i Moskva och Los Angeles bojkottades en efter en av blockaden ledda av USA och Sovjetunionen.
De senaste åren har det skett stora händelser i Kina, som är känt för sitt uppenbara förtryck av minoritetsnationaliteter, och i Ryssland, som i modern tid agerat på allmänt kända sätt mot Ukraina, men även tidigare t.ex. mot Georgien, Syrien och Tjetjenien.
Mikä yhdisti?
Yhteisöllisyys vai lajien niukkuus?
Illanvietossa Saarentaus pohti, miten ihmeessä samalla peruskurssilla aloittaneista peräti kolme henkilöä päätyi treenaamaan lajia näin intensiivisesti 50 vuoden ajan lähes puoliammattimaisesti. – Oliko se yhteisöllisyys, seurojen vähäisyys vai eri lajien niukkuus, jotka yhdistivät ja sitouttivat ja saivat meidät innostumaan? hän kysyi.
Joka tapauksessa lajin pioneerivuosina yhteisöllisyys oli vahvaa: harjoitusten jälkeen käytiin aina kahvilla ja muutoin pidettiin paljon illanistujaisia, käytiin yhdessä ravintoloissa syömässä ja leireillä. Porukka kävi kerran kuussa Ruotsissa.
- Yhteistyö, vuorovaikutus ja yhteisöllisyys vaan kasvoi ja vahvistui, Saarentaus korosti.
Hän kiitteli puheensa lopuksi rakkaita harjoittelukavereitaan, joista moni harjoittelee vielä: Rainer Varis, Börje Linden, Terhi Kallonen, Jari Heinonen, Miia ja Pasi Mäntysaari, akarilaiset Taina Nyström ja Jari Alasuutari, Awasen
Markku Kuusinen ja Akebonon
Tuula Laisi
De varma relationerna mellan många nyckelaktörer i den internationella idrottsrörelsen med de mest motbjudande mordregimer har väckt indignation – och på ett mycket lämpligt sätt. Vissa enskilda ledare inom den internationella idrottsvärlden har gripits för mutor, många har förmodligen skyddat sina handlingar mer effektivt och förblivit oupptäckta.
Jag säger inte att tävlingsidrott i grunden är oetiskt, men de stora ekonomiska och politiska intressen som är förknippade med den skapar förutsättningar där gränserna för acceptans är tenderar att överskridas. Har det blivit så dyrt att organisera OS eller fotbollsmästerskap på grund av korruption att endast ett fåtal av världens mest välmående länder eller diktaturer kan organisera dem?
”Idrott ska inte politiseras” är ett krav som ofta hörs när man försöker tysta diskussionen om uppenbara kränkningar av de mänskliga rättigheterna i länder som varit värd för stora evenemang. Vid VM i Qatar har förekomsten av symbolen som försvarar människors jämlikhet på kaptensbindeln sanktionerats. Samtidigt glöms det bort att politiseringen av idrotten har decennier av tradition, på gott och ont. Olympiska spelen i Berlin 1936 var en scen för nazistisk propaganda.
Å andra sidan minns världen också fotot från 1968 års spelen i Mexiko, där Tommie Smith och John Carlos på podiet höjer sina svarthandskade nävar i luften för att protestera mot rassegregeringen.
Kravet att ”hålla isär politik och idrott” kan betraktas som naivt och till och med hyckleri med tanke på fakta. Idrotten är inte en bubbla skild från resten av samhället och världen, där rätt och fel, bra och dåligt förlorar sin mening. Den förnedrande behandlingen av människor, diskriminering och våld är saker som en civiliserad person borde motsätta sig. Det är helt legitimt att fråga varför den internationella idrottsgemenskapen tyst accepterar det upprörande beteendet från länder som Kina och Ryssland genom att upprepade gånger ge dem prestigefyllda tävlingar. Ur diktaturers synvinkel gynnar det inte någon annan än dessa diktaturer genom att de kan hålla tyst om svåra frågor och kanske idrottsinfluenser som tar emot mutor från diktaturer. Det är så ondskan får fortsätta. I början av året tog Finlands Aikidoförbund offentligt ställning mot det ryska anfallskriget. Samtidigt påminde vi om att utövare från alla möjliga bakgrunder fortsättningsvis kommer att vara välkomna på våra tatamimattor. Under träningarna lämnar vi alla våra åsiktskonflikter och negativa attityder utanför tatami och implementerar idén om att sträva efter harmoni och balans. Detta gör oss inte blinda för orättvisor, tvärtom. Det är allas ansvar att fostra sig själv till att verka för mindre orättvisor och mer godhet i världen och att kräva detsamma av andra.
Antti Vesala
Finlands Aikidoföbunds ordförande Översättning: Joakim Borgmästars
Nyt on historiaa ja daneja. Samalla peruskurssilla lajin pariin pörähtivät yli 50 vuotta sitten Miranda Saarentaus, Harri Rautila (kesk.) ja Juhani Laisi. Kaikilla on virtaa riittänyt tähän päivään asti. Matka jatkuu yhä.
Yhteistyötä IAF:n euroopan nuorten aikidon jaoston kanssa
Juniorivaliokunta lähti edustamaan Suomea IAF:n alaisuudessa toimivaa European Youth Working Groupiin. Tämän ryhmän tehtävänä on jakaa tietoa ja osaamista sekä edistää lasten ja nuorten aikidoa koko euroopassa. Ryhmä organisoi mm. IAF youth seminar -leirin, joka järjestetään vuosittain eri maissa euroopassa. Leirin ohjaajina toimivat Aikidon päämajan, Hombudojon huippusenseit! Lisätietoja osoitteessa aikido-international.org
Ohjaajavierailu AikiCirclen junnutreeneissä
Marraskuisena tiistai-iltana kävi tieni AikiCirclen uudelle dojolle. Siellä vastassa oli kymmenkunta energistä ja innokasta junioria, joille pääsin ohjaamaan harjoitukset vierailevana tähtenä. Vauhdikkaat treenit sisälsivät muun muassa ukemeita, zombeja, tenchinagea sekä laseria, ja mahtuipa mukaan myös ikiaikainen klassikko: polttopallo. Loppujen lopuksi kaikille taisi ainakin tulla hiki, ja mikä tärkeintä, kivaa oli! 5/5 would recommend.
Roosa Heiska, junioriliittovalmentaja
Keskustelutilaisuus juniorien vyökokeista
Vyökoevaatimukset uudistettiin jo tovi sitten, mutta nyt niistä päästiin viimein keskustelemaan juniorivaliokunnan järjestämässä Zoom-keskustelutilaisuudessa. Tilaisuuden alusti JVK:n puheenjohtaja Konstamikko esittelemällä uusia vaatimuksia, minkä jälkeen keskusteltiin muun muassa vyökokeisiin valmistautumisesta ja junioreiden graduointietiketistä. Hyvänä ideana vyökokeisiin valmistautumisessa nousi esiin junnupassin välissä kulkeva harjoituskortti, johon juniori voi kerätä rasteja, kun seuraavan vyökokeen tekniikkaa on treeneissä harjoiteltu. Ei kun vain kokeilemaan käytännössä!
