Jani Kykkänen ja Pekka Häkkinen paljastavat, millaista on palata tatamille vuosien, jopa vuosikymmenen tauon jälkeen.
Juniorien valmentamisessa pitää riittää virtaa! Siitä kertoo tarkemmin Eemeli Virta, entinen junnu itsekin.
Omasta aikidopolustaan ja omasta aikidostaan kertoo Petteri Silenius, 7. dan, shihan.
Ukeilu on taito, jota voi kartuttaa. Mietteitään kartuttamisesta kertovat Anu Välimäki ja Antti Pekkarinen.
Mitä dan-graduoinnin eri asteilla pitäisi osata ja mitä graduoinnin vastaanottajat painottavat? Teknisen valiokunnan puheenjohtaja Tom Granström vastaa selkeästi.
Juha-Matti Ahola kertoo hieman toisenlaisesta näkökulmasta aikidoon eli Shodokan honbun aikidosta.
Tuomas Hietala pohtii artikkelisarjansa 3. osassa aikidon tulevaisuutta.
Tangoonkin tarvitaan kaksi
Aikidolehti on Suomen Aikidoliiton virallinen äänenkannattaja. Lehti jaetaan kaikille lisenssin maksaneille. Lehden voi myös ostaa Aikidoliitosta.
Lehti ei vastaa tilaamatta lähetetystä materiaalista kuten kuvista ja kirjoituksista. Kirjoituksia ja kuvia saa lainata lehdestä ainoastaan toimituksen luvalla.
Aikidolehdessä julkaistaan aikidoharrastajien kirjoituksia. Kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa mielipidettä, eivät Aikidolehden tai Suomen Aikidoliiton virallista kantaa.
Ristiriitaista: aikidossa jokaisella on oma polku mutta aikidoa ei ole ilman toista ihmistä.
Itselleni aikidossa on ollut vaikeaa lähes kaikki, mutta erityisen haastavaa on ollut ukeilu. Ensimmäiset viisi vuotta ratkaisin asian innolla: ryntäsin suvereenisti päin ja hämmästyin kovasti, kun tämän riemastelu loppui aina niin ikävästi ja niin nopeasti lyhyeen. Vaan enpä lannistunut, en. Jossain vaiheessa itsesuojeluvaisto sai sijaa ryntäilyltä, ja aloin jopa pohtia miten ukena olisi järkevää toimia.
Siksi pyysin kahta ukeilua pohtinutta ja hyväksi ukeksi tunnustettua kertomaan, millainen kehityspolku heillä on takanaan ja millaista polkua hekin vielä kulkevat. Juttuja oli ilo ja hämmentävää lukea, sillä tunnistin niistä ukeilun kipeät elementit, jotka ovat yhteisiä meille kaikille.
Tatamillakin tulee keskityttyä itseen ja omaan tekemiseen. Alkuvaiheessa ukena ainakin itse keskityin ukemin tekemiseen ja unohdin kokonaan, että uken roolina ei ole sen arvuuttelu milloin heitto tai sidonta on tuloillaan. Oma senseini tästä kyllä ihan noin satunnaisesti saattaa jopa muistuttaakin. Ukena kehittymisen isoin rappu on ollut itselleni - ja käsittääkseni muillekin - tajuta se, että omalla toiminnalla tuetaan nagen harjoittelua. Siltä rapulta tässä ponnistetaan.
Omaa polkuaan tässä talloo jokainen. Tähtihetkinä polut risteävät, mutta vain toviksi silloinkin. Niitä hetkiä kannattaa arvostaa ja antaa itsestään ukena rehellisesti se, mitä annettavissa on.
Jaanaliisa Kuoppa
Aikidolla liikuntapommia purkamaan
Suomalaisten fyysinen kunto on ollut laskussa jo useamman vuosikymmenen ajan. Tämä näkyy esimerkiksi varusmiesten keskipainon nousuna. Keskipituus on kasvanut yhden sentin samassa ajassa, kun keskipaino on noussut kahdeksan kiloa. Cooperin testin tulokset ovat luisuneet tasaista vauhtia.
Fyysisen kunnon heikentyminen johtaa monenlaisten vaivojen ja sairauksien lisääntymiseen, mikä heijastuu koko elinkaarelle. Jaksamisongelmat ja väsymys heikentävät oppimistuloksia. Liian vähäinen fyysinen aktiivisuus heijastuu myös henkisen hyvinvoinnin ongelmiksi. Fyysisen aktiivisuuden väheneminen on suorassa yhteydessä myös sosiaalisten kontaktien vähenemiseen.
koko ajan helpompaa. Monet meistä arvostavat toimivaa julkista liikennettä, mutta onko yhden tai kahden pysäkinvälin kulkemisesta tullut liian itsestään selvä vaihtoehto? Tarvitseeko yksi tai kaksi kilometriä kauppaan yhtä tai kahta asiaa ostamaan kulkea autolla? Mitä yhteiskunnassa on muutettava, jotta ympäristö paremmin kannustaisi fyysiseen aktivoitumiseen?
jossa voi edetä yksilöllisesti ilman kilpailua ja hyvin edullisin kustannuksin. Erityisesti kaupungeissa toimivien aikidoseurojen kannattaakin aktiivisesti ottaa selvää, millaisia mahdollisuuksia harrastajamäärien kasvattamiseen voisi tarjoutua esimerkiksi ”Harrastamisen Suomen mallin” kautta.
Ilmoitusmyynti: Suomen Aikidoliitto ry Valimotie 10 00380 Helsinki puh. 040 573 8166 sposti: aikido@aikidoliitto.fi
Ulkoasu: Eetu Lehmusvaara Paino: M&P-Paino
Kannen kuva: Kuvassa Elisa ja Eemeli
junnuleirillä Hietamäen dojolla.
Kuva: Minna Oikola
Suomalaisten liian vähäinen liikkuminen ja liika paikallaanolo johtuvat monista asioista, eikä sitä voida laittaa minkään yksittäisen seikan syyksi. Olisi helppo syyttää älypuhelimia tai liiallista viihdetarjontaa netissä ja suoratoistopalveluissa. Nämä ovat osasyy mutta eivät koko totuus. Teknologista kehitystä ei voida kääntää taaksepäin eikä ihmisiä määrätä pakolla lenkille.
Koko yhteiskunnasta on ratkaisu kerrallaan tehty vähempään liikkumiseen ohjaava. Paikasta toiseen siirtyminen pelkällä lihasvoimalla on asia, jonka välttämisestä on tullut
Tätä kirjoitettaessa hallitusneuvottelut ovat vielä käynnissä, eikä lopputuloksesta ole täyttä varmuutta. Julkisuudessakin olleiden tietojen perusteella kuitenkin voidaan sanoa, että poliittisen päätöksenteon piirissä aletaan toden teolla herätä niihin ongelmiin, joita liian vähäinen fyysinen aktiivisuus ja liika paikallaanolo aiheuttavat. Kun ongelmat koskevat ihmisen koko elämänkaarta ja koko yhteiskuntaa, ja kustannukset nousevat helposti miljardiluokkaan, tiukan talouden aikana päätöksentekijät joutuvat väistämättä kiinnostumaan liikunnasta muunakin kuin marginaalisena ajanvietekysymyksenä.
Aikidoyhteisön piirissä on syytä aktivoitua laajaan pohdintaan, mitä kaikkea annettavaa meillä ja lajillamme voisi olla suomalaisen liikuntapommin purkamisessa. Aikido on ihmistä kokonaisvaltaisesti kehittävä matalan kynnyksen kamppailulaji,
Miltä tuntuu palata
Aikidon pariin?
Millaista on palata aikidoon, kun sen aloittamisesta on lähes 20 vuotta ja takana liki 10 vuoden tauko harjoittelusta? Mahtavaa, opettavaista, hauskaa, vaikeaa ja turhauttavaa! Aloitin aikidon harjoittelun lukiolaisena Joensuu Aikikaissa ja laji vei minut heti täysin mukanaan. Olin löytänyt oman juttuni. Treenasin useita kertoja viikossa, suoritin pari vyöarvoa ja ahmin kaikkea aikidotietoutta, jota vastaan tuli ja siihen aikaan oli saatavilla. Sitten nuoren mielen kärsimättömyys yhdistettynä kotegaeshin hankaluuteen ja avoimen maailman houkutus katkaisivat harjoitteluni. Niin käy varmaan monelle nuorelle harjoittelijalle.
Ajattelin aina, että palaan aikidon pariin, oikeastaan se oli minulle itsestäänselvää. Niin suuren vaikutuksen harjoittelu minuun teki. Sitten joskus. Pariin otteeseen tein lyhyesti paluun, mutta elämäntilanne ja dojo eivät kenties silloin olleet sopivia. Opiskelu, ura, rakkaus, milloin mitäkin joka vei ajan ja huomion. Elämä asettui viimein hetkeksi uomiinsa ja tunsin, että nyt haluan jatkaa harjoittelua. Löytyyköhän täältä uudelta kotipaikkakunnalta Järvenpäästä aikidoseuraa? Nopea googlaus ja kyllä vain löytyi!
Aikidon harjoittelu tekee ihmeitä toimistotyöläisen niska-hartiaseudulle ja ryhdille. Samalla työhuolet ja lapsiper-
meidänkin lajiamme kaltoin ja useammalla leirillä olenkin ollut yksi harvoista tai jopa ainoa valkovöinen ilman hakamaa. Asenteella ja uteliaisuudella pärjää. Kannustan kyllä uudempiakin harjoittelijoita rohkeasti mukaan leireille!
Myös oma ajattelu on aikuistumisen myötä kehittynyt ja ymmärrys väkivallasta, budosta ja aikidosta budona on syvempi. Kun on utelias mieli ja maailma täynnä tietoa, niin olenkin taas löytänyt itseni googlaamasta kaikenlaista aikidon harjoittelusta, käsitteistä ja historiasta. Aikido sopii uteliaille, kuten sopi jo sille lukiolaispojalle, jonka kuva yhä löytyy aikidopassistani.
O-Sensein suuhun on laitettu sanat: ”Aiki`a ei voida ammentaa tyhjiin sanoilla, puhutuilla tai kirjoitetuilla. Heitä pois tyhjänpäiväinen selittely, ja ymmärrä harjoittelemalla.”
hearjen stressi jäävät hikenä tatamille.
Vaan ei ole harjoittelu enää samanlaista kuin silloin 17-vuotiaana. Vaikka koen jatkavani siitä, mihin aikoinaan jäin, oma kroppa ja mieli ovat muuttuneet. Hiki tulee, eikä notkeus ole sama. Toisaalta on mahtavaa, että esimerkiksi liikkuminen ja aikidon perusta ovat yhä lihasmuistissa. Tekniikoitakin on muistiin jäänyt, mutta niissähän oppiminen ja syventäminen ei tunnetusti lopu koskaan.
Työt ja perhe, pienet lapset kotona, asettavat rajoitteensa harjoittelulle. Välillä mietin, että voi kun olisin palannut silloin, kun oli enemmän aikaa ja mahdollisuuksia harjoitteluun! Mutta silloin aika ei ollut itselleni oikea. Nyt motivaatio on kohdillaan, samaa nuoruuden intoa löytyy yhä yhdistettynä iän tuomaan kypsyyteen. Olen saavuttanut ja ylittänyt oman aikaisemman tasoni, mistä kiitos kuuluu senseille, opettajille ja kanssatreenaajille.
Tällaisena hieman kokeneempana valkovöisenä on mukava olla. Tai ei sillä tavalla mukavaa ja helppoa, että opittavaa ja vaikeusastetta kyllä riittää ja virheitä tulee, vaan sillä tavalla että kukaan ei oikeastaan odota valkovöiseltä mitään ihmeellisiä temppuja ja omat taidot riittävät täysipainoiseen harjoitteluun leireillä ja ylempien vöiden kanssa. Toki omassa seurassa treenataan nousujohteisesti ja kannustetaan. Korona-aika on kohdellut
Paluu tatamille – Aikidon harjoittelu uudelleen 20 vuoden tauon jälkeen
Aloitin aikidon uudelleen vuonna 2019 lähes 20 vuoden tauon jälkeen. Olin silloin 58-vuotias. Toivon, että tarinani voisi innostaa sekä niitä aikidon harrastajia, jotka miettivät aikidoon palaamista, että niitä, jotka miettivät voiko aikidon kaltaista kamppailulajia aloittaa vanhemmalla iällä.
Aloitus
Sama lukee aloittelijan oppaassani (kyllä, olen säilyttänyt sen!). Aikidoa ei opi lukemalla, vaan harjoittelemalla. Pieni opiskeleminen ja tutkiskelu voi kuitenkin syventää harjoittelua. Miksi teemme tai harjoittelemme näin? Se on samalla oman mielen harjoittamista fyysisen harjoittelun ohella, ja se lienee budolajin ydintä. Miksi minä itse oikeastaan harjoittelen? Koska se on hauskaa, lisää merkittävästi hyvinvointia ja on mukavaa huomata kehittyvänsä. Oma kehon ja mielen hallinta paranee. Lajin historia ja maailma on kiehtova.
En harjoittele saavutusten tai vyöaevojen vuoksi, mutta kuitenkin ajattelen, että haluan jonain päivänä antaa hakaman ja shodanin sille nuorelle lukiolaispojalle, joka arkaillen aloitti aikidon ja jonka mielestä senseit, hakamat ja mustat vyöt olivat siisteintä ja kiehtovinta ikinä.
Lajiamme ei suotta sanota avoimeksi ja vastaanottavaiseksi. Kun vuosien jälkeen astuin uuden seuran tatamille kohteliaan sähköpostitiedustelun jälkeen, tunne oli kuin olisi palannut perheeseen. Täällä on hyvä jatkaa oman tiensä etsimistä ja kehittämistä, vaikka sitten vuosien jälkeen.
Jani Kykkänen, 5. kyu
70-luvulla junnuna judoa, 80-luvulla Jujutsuklubin jutsua, kunnes aikido-polkuni alkoi syksyllä 1990 Kimusubissa ja jatkui -91-93 Munchenissä, jossa harjoittelin epäsäännöllisesti Heinz Pattin aikidokoulussa. Palasin sitten Suomeen ja olisiko niin, että Kimusubi olisi muuttanut (?) ja jostain sain vinkin Awasesta. Harjoittelin muutaman vuoden tiiviisti Harri Rautilan ja Markku Kuusisen ohjauksessa Kaapelitehtaalla ja suoritin 3. kyun vyökokeen jouluna -94, mutta sen jälkeen ruuhkavuodet ja työ veivät liikaa aikaani ja harjoittelu jäi vähitellen kokonaan.
Välivuodet
Säilytin kuitenkin pukuni ja hakamani varmassa tallessa ja aina välillä, kun tapasin Harrin tai Markun dojon ulkopuolella, mietin palaamista. Palaamisen sijasta päädyin kuitenkin juoksemaan maratoneja ja suunnistamaan. Kamppailusalille tein joskus 2007 parin vuoden pyrähdyksen HAKin junioritallin nyrkkeilytreeneissä “turistina”. Sitten kamppailut taas jäivät, kunnes kunnes paikallisen lehden juttu Hipkon “äijätreenistä” kiinnitti huomioni. Niinpä joskus 2014 aloitin siellä nyrkkeilykuntopiirin ja siirryin pienen aikailun jälkeen myös nyrkkeily- ja kickboxin tekniikkatreeneihin - kokeilin jopa pari tuntia hapkidoa ja brassi-jututsua.
Miksi en palannut aikidoon? No, jotenkin ajattelin, että aikaa on kulunut niin paljon, että olen varmasti unohtanut ihan kaiken.
Pekka Häkkinen (oikealla) sai 1. danin graduointinsa jälkeen mustan vyön judo-veljeltään Paavolta. Nyt ollaan samiksii.
Kunnes alkuvuodesta 2019 sain vinkin, että Awase järjestää juhlatreenit Harrin 7. dan-arvon ja Shihan-arvonimen kunniaksi, jonka jälkeen olisi vielä pienet juhlallisuudet. Päätin mennä kyseiseen tilaisuuteen. Treenejä oli kaksi, mutta onneksi älysin mennä vain jälkimmäiselle tunnille, sillä ukemini olivat vähemmän pyöreitä kuin edellisellä vuosituhannella ja voi olla, että kaksi puolentoista tunnin treeniä olisi ollut liikaa enkä kirjoittaisi nyt tätä tarinaa. En ajatellut treeneihin mennessäni, että nyt aloitan aikidon uudestaan - halusin vain juhlistaa Harrin saavutusta ja tavata vanhoja tuttuja, joita oli jäljellä kourallinen.
Treeneissä oli tosi kivaa, kehoni muisti asioita, joita en tietoisesti olisi osannut kenellekään selittää osaavani. Iloitsin aikidosta, siitä tunteesta, jonka saa kun itse onnistuu hyvin ajoituksessa/tekniikassa/suunnassa tai kun ukena saa vastaanottaa tekniikkaa, joka vain “tapahtuu” ilman vääntöä ja voimaa. Olen joskus kuvaillut lapsilleni aikidon olevan “fyysistä magiikkaa”.
Treenin lopussa Harri näytti erästä ushiro ryotedori -tekniikkaa ja muistan miettineeni, että “Jepjep, varmaan joku tuosta voidaan tuolla tavalla heittää”. Otin vähän paremman otteen ja seuraavaksi silloin minulle tuntematon, nykyisin hyvä harjoituskaverini, Petri heitti minut melkein Awasen peiliseinään. Se oli niin hieno tekniikka, jonka toimivuuteen en siis uskonut, joten kun nousin ylös, nauroin.
Tämä oli oikeasti sellainen kokemus, että mietin “miksi hitossa en ole palannut aikidoon”Treenien jälkeen Harri, Markku ja Ben Kamras kehottivat minua palaamaan ja näin teinkin.
Fyysiset haasteet
Päätin palata “all-in” -mentaliteetilla ja lopetin kuntokamppailut ja erinäiset joogatreenit. Aloin treenata 4–5 kertaa viikossa, usein sekä alkeistunti että normaalit harjoitukset peräjälkeen. Aloitin treenit siis helmikuussa ja joulukuun lopulla minulla oli kasassa 112 harjoituspäivää (191 tuntia). ”All-in” - todellakin.
Tein siis aika rajun aloituksen nostamalla harjoittelumäärään jopa 10 tuntiin viikossa. Se, että olin Hipkossa ja joogassa tehnyt aika lailla kehonhuoltoa, varmaan pelasti minut. Ainut ongelma, joka kovasta harjoittelusta syntyi, oli se, että selkäni lihakset kipeytyivät.
Minun olisi ehdottomasti kannattanut tehdä päivä vähemmän treeniä ja käyttää se vaikka joogaan tai käydä hieronnassa.
Vaikka olin kohtuullisessa kunnossa aloittaessani treenit, ukemit nostivat pulssin ja hien pintaan. Tai ei ehkä niinkään itse ukemi, vaan siitä ylösnouseminen. Huomasin myös aluksi, että ranteet vähän vihoittelivat lukoista, joita en ollut pariin kymmeneen vuoteen tehnyt. Otinkin päivittäiseen aamurutiiniini lukkojen läpikäynnin samantapaisesti kuin treenien alkulämmittelyissä useimmiten tehdään. Nyt toukokuussa 2023 minulla on takana uuden aloituksen jälkeen noin 500 harjoituskertaa. Olen vain kerran joutunut käymään lääkärissä harjoituksissa saamani pienen kolhun takia tultuani vähän huonossa asennossa alas, mutta siitäkin selvittiin pienellä buranakuurilla ja viikon tauolla.
Ohjeeksi muille voisin varmaan sanoa, “all-in-mutta-maltilla”. Kannattaa ehdottomasti käydä useampana päivänä viikossa ja aloittaa vaikka alkeistunneilta. Niin minäkin tein: jätin hakaman kotiin ja laitoin valkoisen vyön, ettei kukaan vahingossa luulisi, että osaan jotain.
Nyt toukokuussa
2023 minulla on takana uuden aloituksen jälkeen noin 500 harjoituskertaa.
Se oli silloin, nyt on nyt
Ihmeekseni huomasin, että aika paljon oli tallessa kehoni lihasmuistissa ja jopa tekniikoiden nimet olivat tuttuja. Aina silloin tällöin olen joutunut kysymään: “onko tämä aina tehty näin”? Kun aloitin, huomasin ja minulle huomautettiin, että otteeni ja tekniikkani ovat vähän kovia. Tuntuu kuin otteet tulisivat judosta ja suoremmat tekniikat jujutsusta. Näitä olen joutunut oikeasti työstämään ja vieläkin, kun tulee “kiire” saattaa oikea tekniikka korvautua voimalla. Ilokseni olen pari kertaa saanut kuulla: “Pekka, toi oli tosi pehmeästi tehty”. Aikidon tekniikat ovat sinänsä samoja kuin 20 vuotta sitten, mutta on selvää, että kun opettajani ovat treenanneet tässä välissä koko ajan, on heidän tekniikkansa muuttunut, mikäli mahdollista, vieläkin paremmaksi. Minulla on ollut onni saada olla aika usein opettajieni ukena, se on oikeasti hieno tapa oppia.
Se mikä on selvästi muuttunut, on aikidoon liittyvän materiaalin määrä. Aiemmin oli käytössä vain kirjoja, mutta nyt ovat Aikido-videot ja runsas nettisisältö mullistaneet tiedon hankkimisen salin ulkopuolelta helpommaksi. Youtubesta löytyy hienoja kotimaisia videoita (kaikki tekniikat). Tein itselleni vyökokeita varten videokirjastot, joissa kaikki 1. kyun ja shodanin tekniikat ovat katsottavissa.
Aikidoon paluussa yksi merkittävin vaikuttaja henkilökohtaisella tasolla on ollut yhteisöllisyys, joka on yksi aikidoyhteisön erityispiirteistä. Dojot ovat avoinna vierailijoille ja leireille käydään nimenomaan sen vuoksia, että saadaan uusia vaikutteita ja ohjausta eri opettajilta - tämä on hyvin tärkeää, sillä joskus vähän eri tavalla näytetty tai selostettu tekniikka yhtäkkiä naksahtaa. Samoin yhtä tärkeää on muiden kuin oman salin aikidokojen kanssa harjoittelu ja muu vuorovaikutus.
Aikido ei ole laji, jossa menestystä mitataan kilpailumenestyksellä tai vyöasteilla.
mustan vyönsä käytettäväksi ja sanoi: “ollaan me tätä jo joitakin vuosikymmeniä odoteltukin”.
Musta vyö ei ole päätepiste, se on alku. Olen syvästi kiitollinen teille kaikille opettajille, jotka hermostumatta olette yhä uudestaan minua ohjeistaneet ja kaikille niille kanssatreenaajille, jotka olette tehneet tämän mahdolliseksi.
Lopuksi
Ja vaikka me kaikki teemme vähän omannäköistä aikidoa ja jollain salilla joku asia tehdään vähän eri tavalla, niin aina palaute tekemisestäni on ollut positiivista ja ohjaavaa. Treeneissä harjoittelukumppaneinani on ollut ensimmäistä kertaa salilla olevia, Suomen ylimpiä daneja, itseäni paljon pienempiä, suurempia, nuorempia, vahvempia ja aina olen oppinut jotain. Toivottavasti myös ukeni ja torini
Ja se kannustus! Kaikissa harjoituksissa ja salin ulkopuolisissa keskusteluissa olen kokenut olevani todella etuoikeutettu: minulla on paljon hyviä ystäviä, jotka aidosti yrittävät auttaa minua oppimaan. Aikidossa ei tarvitse yksin puurtaa oman tekemisensä kanssa, vaan koko dojo ja koko aikidoyhteisö opettaa.
Päätin juuri ennen koronan alkua käydä tutustumassa muihin lähiseudun dojoihin ja ehdin muutaman kerran käydä Jukaran sunnuntaitreeneissä, ennen kuin korona rajoitti harjoitusmahdollisuuksiamme. Sekä leireillä, että muilla vierailuilla olen aina tuntenut itseni todella tervetulleeksi ja nyt tarkoitukseni olisi taas aktivoitua tässä ja käväistä tutustumassa ainakin Etelä-Suomen dojoihin.
Myös me Awasessa toivotamme vierailijat tervetulleiksi. Jos sinulla on vaikkapa työmatka Helsinkiin, niin pakkaa gi mukaasi ja tule Kaapelitehtaalle harjoituksiin!
Aloittaessani uudelleen 2019 talvella, en muistanut minkä oppilasasteen vyön olin suorittanut. Liiton arkistoista löytyi tieto 3. kyu ja asetin itselleni tällä kertaa selväksi tavoitteeksi mustan vyön. Harri ja Markku “tyrkkäsivät” minut heti uudelleenaloituksen jälkeen Awasen salilla pidetylle tasoleirille. Se oli järisyttävä kokemus: sali täynnä aikidoon intohimoisesti suhtautuvia ihmisiä, jotka pyrkivät kehittämään sekä omaa tekemistään, että auttamaan muita kehittymään. Minulle vyökokeet ovat tapa sysätä itseni seuraavalle tasolle. Se, että joudun(pääsen) esittämään osaamistani muille, pakottaa minut keskittymään laaja-alaisesti harjoitteluun. Salillamme on mahdollista käydä “omissa” harjoituksissa ja teimme lukuisia treenejä, joissa käytiin läpi vyökoelistaa alusta loppuun. Vyökokeet pakottavat pois omalta mukavuusalueelta - jiuwazassa ei voikaan tehdä niin helposti tulevia tekniikoita. Olen ollut ukena 1., 2., ja 3. dan -vyökokeissa ja se on samalla tavalla kehittävää kuin omaan vyökokeeseen valmistautuminen. Aikido-tekniikkaa ei opi vain tekemällä tekniikkaa, on myös otettava tekniikkaa vastaan. Suoritin 2. kyun toukokuussa 2019 ja talvella 2020, juuri ennen koronaa 1. kyun. Salainen tavoitteeni oli suorittaa musta vyö samana vuonna, kun täyttäisin 60 vuotta, eli 2021. No, näin ei koronan vuoksi käynyt, sillä 2020–2021 harjoitusmäärät äkisti putosivat koronan takia nollaan. Ja sitten viime marraskuussa (2022) suoritin Riihimäellä 1. danin vyökokeen. Vyökoetta oli katsomassa kaksoisveljeni Paavo, jonka kanssa aloitin judon harjoittelun Hyvinkään Voima-Veikkojen alkeiskurssilla 1975.
Hän on jatkanut judossa ja hän antoi minulle vyökokeen jälkeen oman
Lopuksi haluan lähettää viestin lukijoille, jotka saattavat harkita aikidon aloittamista tai palaamista harjoittelun pariin: ota rohkeasti ensimmäisen askel ja tule tai palaa treeneihin.
Aikido tarjoaa ainutlaatuisen ja palkitsevan matkan itsetuntemukseen, fyysiseen kuntoon ja henkiseen hyvinvointiin. Ikä tai aiempi harjoittelutausta eivät ole esteitä, vaan ne voivat olla voimavara, joka rikastuttaa harjoittelua entisestään. Aikido voi tarjota sinulle paljon enemmän kuin vain fyysistä harjoitusta. Se voi muuttaa tapaasi nähdä maailmaa, kehittää sinua henkisesti ja avata uusia ovia itsesi ja muiden ymmärtämiseen. Varmaa on, että saat uusia ystäviä, jotka auttavat sinua etenemään sinun aikidopolullasi. Tervetuloa aikidon maailmaan!
Pekka Häkkinen, 1. dan
Uuden junioriliittovalmentajan terveiset
Junnuvaliokunnan kulunut vuosi on ollut täynnä touhua ja tärkeää työtä. Uudelle tulokkaalle vuosi on ollut antoisa ja tavoitteena onkin jäädä vielä useaksi vuodeksi edistämään junnuaikidoa ja innostamaan tulevia mestareita, eli junnuja, oppimaan uutta aikidon tiellä.
Juniorivaliokunta vauhdissa. Konstamikko Korhonen (vas.), Kari Mantere, Eemeli Virta, puheenjohtaja Roosa Heiska ja Minna Oikola.
Koko tarina alkoi viime kesänä, kun junioriliittovalmentaja Minna Oikola kysyi minulta, tahtoisinko päästä mukaan juniorivaliokunnan toimintaan, ja tietenkin minä halusin. Itselle vielä nuorena ohjaajana oli upea mahdollisuus päästä mukaan näin tärkeään toimintaan ja poikkeuksellisesti pääsinkin heti kesän lopussa auttelemaan valiokuntaa.
Elokuussa järjestettiin siis ensimmäinen livekokous, johon pääsin osallistumaan. Kokouksessa puitiin tulevia juttuja, kuten tähtiseura-auditointeja ja sosiaalisen median näkyvyyttä, mutta päästiin myös käsiksi itse asiaan, aikidoon. Kokous pidettiin tatamilla, joten oli oiva tilaisuus kuvata junnuhaastevideoita liiton Youtube-kanavaa varten. Videoiden julkaisemisessa on valiokunnalla ollut harmillista taukoa, mutta kesällä voi taas odottaa muutamaa haastetta lisää. Matka oli muutenkin antoisa ja sain todeta, että kuten aikidoväki yleensäkin, on junnuvaliokunnan joukko mukavaa ja taitavaa sorttia.
oli vuonna 2020 voimaan astuneet juniorien vyökoevaatimukset. Keskustelijoiden keskuudessa aihe oli selvästi melko hyvin ymmärretty, joten loppuaika käytettiin muuhun yleiseen junnuharjoittelun pohdintaan sekä treenivinkkien ja ajatusten vaihtoon. Keskustelutilaisuuksia junnuvaliokunta pitää mielellään jatkossakin, joten jos jokin junnuohjaamiseen liittyvä askarruttaa voi juniorivaliokuntaan ottaa yhteyttä, jotta voidaan kehitellä ajankohtaisia teemoja tuleville keskustelutilaisuuksille.
Keväällä oli kuluneen vuoden ehdoton kohokohta omalta ajaltani valiokunnassa: Mynämäen juniorileiripäivä. Päivä sisälsi kolmet harjoitukset ja kaikissa tunnelma oli katossa. Tatami täyttyi innokkaista pikkubudokoista ja sain itsekin kohdata vertaiseni ainakin nopeudessa useamman kerran. Junnujen kanssa treenatessa tekee tärkeää työtä ja löytää lajista aina uusia näkökulmia. Kiitos siis leiristä kaikille upeille junnuille, Hietamäen dojolle, sekä kanssaohjaajille; teitte päivästä ikimuistoisen!
Loput vuodesta 2022 vietin itse enemmän taka-alalla, mutta valiokunnan entinen puheenjohtaja Konstamikko Korhonen teki ansioituneesti hommia edistäen junnuasiaa sekä Suomessa että kansainvälisesti. Kotirintamalla Konstamikko ohjasi kamppailulajien yhteisen 1-tason junioriohjaajakoulutuksen. Maailmalla puolestaan päästiin ensimmäistä kertaa mukaan International Aikido Federation:in Euroopan nuorisotoiminnan ryhmän toimintaan ja tähänkin tehtävään valikoitui meidän edustajaksemme Konstamikko. Kyseinen European Youth Working Group järjestää erilaisia videokampanjoita ja kansainvälisiä juniorileirejä vuosittain Euroopassa. Suomesta ollaan kuluneen vuoden aikana oltu mukana erilaisissa videoprojekteissa, mutta leiriä ei näillä näkymin ole ihan heti Suomeen tulossa. Ehkä jonain tulevana vuonna, mutta se jää nähtäväksi.
Sanottakoon nyt syksystä vielä sen verran, että valiokunta järjesti 6.11. etäkeskustelutilaisuuden, jossa aiheena
Sarjassamme oman aikidopolkunsa esittelevät pitkän linjan aikidovaikuttajat.
Tänään vuorossa on Petteri Silenius, 7. dan, shihan.
Leiri oli vain pieni otos Suomen junnuista, mutta toivoisin, että edes pieni määrä tuon päivän innosta löytyisi kaikista junnutreeneistä. Junnuaikido oli itselle oiva paikka kehittyä niin aikidokana kuin ihmisenäkin. Tärkein viestini junnuille onkin, että treenatkaa rohkeasti kaikkien kanssa ja tutustukaa mahdollisuuksien mukaan myös vaikka muihin seuroihin ja treenaajiin aikidoleirien kautta. Uusilla ihmisillä on aina iästä riippumatta jaettavana paljon sellaista, jota ei itse voisi kuvitellakaan. Eli uteliaisuudessa piilee oppimisen salaisuus. Seuraavan kerran juniorivaliokuntaa pääsee tapaamaan syksylllä Kajaanissa. Toivottavasti siis näemme taas tatamilla innokkaita junnuja ja pääsemme yhdessä treenaamaan aikidon saloja! Lisätietoja leiristä ilmaantuu myöhemmin liiton tapahtumakalenteriin.
Lämpimin terveisin,
Eemeli Virta, junioriliittovalmentaja ja ylpeä entinen junnu
Petterin aikidoelämää – ei sen enempää
Vaikeaa ajatella, millainen olisin nyt ellen olisi aloittanut aikidoa 45 vuotta sitten?
Kun 13-vuotiaasta asti on harjoitellut intensiivisesti aikidoa, sen kautta kulkee hengitys, veri ja ajatukset sekä asenteet. Koko elämä itseasiassa rakentuu sen varaan, mitä on oppinut harjoitellessa teini-iän, nuoruuden, aikuisuuden. Vanha mies en vielä ole, vaikka kurvailenkin kohti kuudenkympin nopeusrajoitusaluetta. Olen rakentanut elämäni sen varaan, että on ollut mahdollista jatkaa harjoittelua ja oppia ymmärtämään aikidon maailmaa.
Oikeastaan en puhuisi pelkästään aikidosta vaan budosta, sillä minulle ei enää ole eroa eri budolajien välillä. Minusta ne ovat kaikki samaa, itsensä kehittämisen taitoa muiden avustuksella. Se kattaa kehon toimintojen, älyllisen ja intuitiivisen mielen ymmärtämistä, henkisyyden hyväksymistä ja tunnemaailman hallitsemista.
Pitkällä matkalla
Kun harjoittelee aikidoa pitkään, asiat joiden parissa askartelee muuttuvat ajan saatossa. En ole samojen asioiden perässä, kuin teini-ikäisenä. Silloin kiinnostivat hulppeat heitot, kivuliaat käsilukot ja miekkojen välke ja viuhunta. Aivan kuten aikidokirja, joka herättää kiinnostuksen nuoressa pojassa etsiä aikidoseura ja aloittaa harjoittelu. Lajin filosofinen ote kiinnostaa, ei kilpailu. Ja nuo vanhat mustavalkoiset kuvat valkopartaisesta mestarista. Sitten, kun lukee saman kirjan kymmenen vuotta harjoiteltuaan. Tai kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Se sama kirja avautuu eri lailla ja eri asiat tekstistä kumpuavat esiin. Jotkut elokuvat toimivat samoin.
Kurosawan Seitsemän samuraita oli 16-vuotiaalle sankarieepos, jossa ihasteli taistelukohtauksia ja asei-
den kalistelua. Myöhemmin on ymmärtänyt elokuvan syvällisen sanoman ihmisyyden ja empaattisuuden säilyttämisestä sodan ja kriisin keskellä. Aikido toimii kuten viini nuorukaiselle. Se menee päähän ja sen humaltuminen viehättää. Vanhempana ymmärtää, että viinin laadulla on merkitystä ja ennenkaikkea seuralla ja ympäristöllä, jossa sitä nautitaan. Ystävien kesken. Edelleen se humalluttaa mukavasti.
Aikidoon hakeudutaan mainosten, videoiden, nykyään paljon sosiaalisen median ja seurojen tekemien kotisivujen kautta. Minulle se alkoi tolppailmoituksen herättämänä, ja lopullinen niitti joka sai pojan hakeutumaan Martinkoulun jumppasaliin tatamille asti, oli koulussamme järjestetty aikidonäytös. Alussa laji kiinnostaa, myöhemmin opettajat. On olemassa taito ja sille muokataan raamit, joka tekee sen tunnetuksi. Raamit, jotka erottavat sen muista samankaltaisista lajeista.
Lukuisat ovat ne kerrat, kun ns. normaalit ihmiset pyytävät selittämään mitä aikido on tai miten se eroaa siitä tai siitä lajista. Vastausta pitää harkita sen mukaan, millä tasolla kysyjä on. Aivan kuten japanilaiset opettajat, jotka antavat erilaisen vastauksen sen mukaan, keitä on läsnä tai kuka kysyy. Jos paikalla on iso ryhmä ihmisiä, vastaus voi olla erilainen kuin jos on sensein kanssa kahdestaan.
Vuosi 1979. Vasemmalla Petteri, oikealla Veikko Pöyhönen.
Aivan harjoitteluni alusta lähtien asetekniikka ja sen opettelu on ollut sydäntäni lähellä. Aikidossa viehätyin jo-kepin ja puumiekan käytöstä. 15-vuotiaana aloitin säännöllisen iaidon harjoittelun, joka vakavoitui 80-luvun puolessa välissä, jolloin olin jopa mukana perustamassa Iaido-liittoa Suomeen. Olin myös yksi ohjaajista Suomessa. Aloittaessani Katori Shinto ryun harjoittelun 1992 iaidon harjoittelu ja opetus jäi. Halusin liittää harjoitteluuni asetekniikan realismia. Minua ei kiinnostanut pelkän muodon toistaminen vaan halusin syvyyttä lisää aseharjoitteluuni aikidossa ja sitä kautta myös vartalotekniikkaan.
Jo 80-luvun puolessa välissä aloin seuraamaan Igarashi-sensein leirejä ja hänen pitkäaikaisena oppilaanaan pääsin myös Sugawara-sensein oppilaaksi oppimaan vanhaa koulua, Katori Shinto ryuta. Halusin syventää osaamistani myös tantodorissa. Kaj Westersund Katori-oppilaani ja opettaja Shaolin dojolta lupasi auttaa minua siinä. Olin hänen yksityisoppilaanaan jonkin aikaa opetellen escrimaa ja pekiti tirsiaa ja sain paljon lisää ulottuvuutta ja ymmärrystä veitsitekniikkaan.
Aikido on hyvin laaja-alainen ja kaiken kattava budolaji, mutta on vaikea osata hyvin kaikkia osa-alueita. Monella aikidon harrastajalla aseet jäävät taka-alalle, ja joissain seuroissa niillä ei harjoitella lainkaan. Itse olen pyrkinyt pitämään ne aikidon harjoittelussa mukana ja ennen kaikkea pyrkinyt löytämään yhteyden
Jotkut aikido-opettajat eivät opeta lainkaan lapsia. Sääli, sillä olen oppinut heidän opettamisestaan todella paljon. Ei niinkään teknisessä mielessä vaan he ovat opettaneet minulle paljon ihmisyydestä. Olen opettanut lapsia ammattilaisurani alusta lähtien, noin kolmisenkymmentä vuotta. Edelleenkin opetan kahta erillistä junioriryhmää, kolme tuntia viikossa. 7-14-vuotiaita energisiä lapsia, jotka pistävät minut miettimään joka harjoitusten jälkeen, kuka minä olen ja miksi muut ihmiset käyttäytyvät noin? Se on hyvin rakentavaa.
”normaaliharjoitteluun”, vartalotekniikkaan parin kanssa. Niinkuin monelle muullekin aikidokalle miekan käyttö aikidossa oli minulle aluksi selviö. Miekalla leikataan ja miekan leikkausten liikeradat ovat verrannollisia moneen aseettomaan tekniikkaan. Shihonage on hyvä esimerkki. Tämä yhteys miekan liikkeiden ja aikidotekniikoiden välillä on kuitenkin vain ulkoinen malli.
Vasta monen harjoitteluvuoden jälkeen ymmärsin hengityksen ja sen yhteyden kehon voimavarojen esilletuomiseen. Minulle avautui aivan uusi maailma myös uken hallitsemisessa ja voiman aikaansaamisessa. Leikkaava terä ei ole tärkeää vaan mitä sen heiluttaminen saa aikaan omassa kehossa. Kuinka lavat asettuvat, rintarankaa ja lantiomaljaa käytetään, ja miltä hengityksen pitäisi tuntua kehossa.
Asetekniikan harjoittelu on avannut monia portteja kehon ja mielen tietoisuuteen. Kuinka käytetään hengitystä, kuinka luetaan harjoitusparin aikeita, rytmiä ja hyökkäysten suuntia. Kuinka hallitaan pelkotilaa ja myös suitsitaan omaa aggressiivisuutta ja kontrolloidaan omaa asetta. Kuinka aseiden avulla horjutetaan parin asentoa. On harmillista, että aseharjoitteluun ei panosteta aikidossa vaan se jää usein vaisuksi aseiden kalisteluksi, jossa muodollisesti suoritetaan katarituaalit parin kanssa. Olen pyrkinyt omalla esimerkilläni elvyttämään asetekniikan merkitystä aikidossa osana isoa kokonaisuutta.
Minulla on myös omia lapsia, joista kaksi jo aikuisia. Perheessäni on kaksi koulun aloittanutta poikaa ja yksi tarhaikäinen. Kun nurkissa pyörii sen ikäisiä lapsia, ei ehdi vanheta, koska energiaa on yllin kyllin ympärillä. Lapset opettavat meitä aikuisia enemmän kuin me heitä. Jos me vain hyväksymme sen ja ymmärrämme sen primitiivisen intuition jota he jakavat alituisesti. Heiltä olen oppinut ennenkaikkea kärsivällisyyttä ja epätäydellisyyden hyväksymistä. Niin itsessäni kuin muissakin.
Lapsille ei voi opettaa aikidoa samalla tavoin, kuin aikuisille. Olen oppinut lasten opettamisesta todella paljon opettajiltani Kobayashi- ja Igarashi-senseiltä, jotka ovat opettaneet lapsiryhmiä koko elämänsä omilla dojoillaan. Olen joutunut heittämään oman tärkeyteni romukoppaan junioriaikidon harjoituksiin mennessä. Lapsille ei ole merkitystä, mikä olet arvoltasi. Voit olla seitsemäs dan ja shihan, mutta so what? Koska pelataan pallopeliä? Jos olet vilpitön, teet mitä lupaat ja olet valvova, ymmärtäväinen aikuinen, joka johtaa tatamialuetta niin, että kaikilla on turvallinen olo. Se riittää. Lapsilta ei tarvitse vaatia ikkyon täydellistä suoritusta vaan opettaja voi olla onnellinen, jos hän saa aran ja koulukiusatun lapsen itsetunnon kasvamaan ja hymyn huulille harjoituksissa.
Arvotamme omaa elämäämme tasaisin väliajoin. Ryhdyin ammattilaiseksi, koska minulle ei riittänyt harjoittelu muutaman kerran viikossa. Arvostin ja katsoin kunnioittavasti aikidon ammattiopettajia ylöspäin. Ichimura-sensei oli 6.dan aloittaessani aikidon. Hän oli Euroopassa lajin huippuja ja arvostettu opettaja. Kun minulle myönnettiin pari vuotta sitten 7.dan ja kymmenen vuotta sitten shihan-arvo, en oikein ymmärrä sitä enkä osaa sijoittaa itseäni siihen kategoriaan. Itse asiassa pakoilin useamman vuoden sitä, että opettajani olisi halunnut hakea minulle korotusta. En halunnut, koska korkeimmilla arvoilla tehdään myös politiikkaa ja niillä pelataan valtataistelua. 6.kyusta lähtien suoritin kaikki vyötasot 4.daniin asti graduoinneissa. Sen jälkeen ne ovat olleet muiden harkinnassa. Yhtäkaikki olen kiitollinen niistä kaikista myönnetyistä arvoista ja 1.dania lukuunottamatta en ole antanut niiden nousta hattuun. Mutta menköön se nuoruuden piikkiin. Olin silloin 16-vuotias.
Vammat opettavat aina jotain
Vammoista ja vaivoista ei juuri puhuta. Ne ovat osa harjoittelua ja niitä tulee silloin tällöin. Niistä kertomalla saa kyllä hyvin säälipisteitä pukuhuoneissa. Kun ikää tulee enemmän, vammat vievät myös enemmän aikaa parantua. Ammattilainen ei voi pitää taukoa pitkään vaan hänen täytyy löytää nopeasti keinot jatkaa tatamilla työskentelyä. Kuumeisena tai sairaana ei tietystikään harjoitella tai edes ohjata harjoituksia. Jos polvi tai ranne on kipeänä, aikidosta löytyy vaihtoehtoja harjoitella. Vammat osoittavat meille väärät suoritustavat tai liiallisen harjoittelumäärän, joka kuormittaa jotain tiettyä kehon osaa liikaa.
Jos vietämme aikaa säännöllisesti tatamilla harjoitellen itseämme kuulostellen emmekä innostu liiaksi, keho pysyy vahvana ja jäntevänä vanhempanakin. Jos meillä on taukoa harjoittelussa ja innostumme taas harjoittelemaan, vammoja voi ilmaantua nopeastikin. Iän lisääntyessä kehoa pitää vahvistaa lihasharjoituksilla. Kun ohjaan junioriharjoituksia, pysyn hyvässä kunnossa, koska teen lasten kanssa punnerruksia, ukemeita, hyppyjä ja eläinten liikkeitä.
Toinen työni on mökkitalkkarin työ, jossa teen monta tuntia päivässä raskaita töitä fyysisesti pakkasessa tai helteessä. Päivän päätteeksi menen Kemiössä koulun liikuntasalille, jossa kannetaan ensin tatamit paikoilleen, jonka jälkeen ohjaan ensin lasten ja sitten aikuisten harjoitukset. Lopuksi vielä tatamit pinoon. Kehoa pitää käyttää ja jos voimaa voi hankkia luonnollisella tavalla ilman punttisalilla käyntiä, aina parempi. Yritän noudattaa vanhojen opettajien antamaa esimerkkiä. Aikidon perustaja Morihei Ueshiba
(1883-1969) teki läpi elämänsä raskaita maatöitä harjoittelun ohessa. Katori Shinto ryun opettaja Hayashi Yazaemon (1882-1964) oli puunhakkaaja, joka päivät kaatoi puita ja iltaisin valmisti niistä hiiliä. Hän käveli opettajansa luo 20 kilometrin matkan harjoittelemaan Katori Shinto ryuta ja palasi kotiin yömyöhällä.
kuva: Risto Tenhunen
kuva: Risto
Tenhunen
Shorykan dojon avajaisnäytös 2001. Omat lapset Samu ja Mia esiintyvät.
Japanissa Kobayashi-sensein Kodaira-dojolla 1992.
Voimakas mieli
Yleinen käsitys tuntuu olevan, että aikidossa ei saisi käyttää voimaa. Mistähän se luulo on peräisin?
Jos on voimaa, sitä voi säännöstellä ja sitä voi jalostaa. Jos ei ole voimaa, se puuttuu myös tekniikan keskityksistä ja rytmistä. Ei se voima ole pahasta vaan sen turha käyttö. Paras yhtälö on se, että on fyysisesti vahva, hyvä tekniikka, joustava ja pehmeä keho sekä hyvä rytmitaju ja pelisilmä. Ja se mikä ratkaisee ehkä eniten – voimakas mieli. Budon harjoitteluun kuuluu mielen karaiseminen. Mennään harjoituksiin, satoi tai paistoi ja harjoitellaan säännöllisesti.
Vastoinkäymisiä ei saa pelätä ja epäonnistumisista pitää ottaa opiksi. Karaistaan kehoa kestämään kylmää, epämukavia asentoja, ottamaan iskuja tai potkuja vastaan tai tulemaan heitoista alas. Kehitämme siis budossa itsekuria ja vahvistamme itsetuntoamme. Jos emme pysty tekemään opettajan esittämää tekniikkaa isommalle ja itseämme vahvemmalle harjoitusparille, emme syytä siitä aikidoa lajina. Tähän on olemassa ratkaisu; neuvotaan ukelle kuinka hänen tulee liikkua ja käyttäytyä. Vain jotta voisimme suorittaa tekniikan mahdollisimman puhtaasti. Ei ole olemassa ideaalia tekniikan muotoa vaan me itse saamme sen tekniikan toimimaan. Keskittymällä, analysoimalla, ihmettelemällä ja etsimällä ratkaisua ongelmaan. Opettajan antama malli ja ennen kaikkea hänen välittämänsä tunne säästää aikaamme löytää ratkaisut.
Aikido muuttuu – minä muutun Oma aikido, ei kenenkään kopio
Aikido on muuttunut minun mukanani. En omista sitä vaan se on minulla lainassa. Siksi minua ei huoleta se, että aikidoa parjataan sosiaalisessa mediassa. Ihmiset eivät vain ymmärrä täysin aikidoa ja sen tarkoitusta. Kuinka he voisivat, koska minäkään en ymmärrä sitä aina vaikka olen harjoitellut sitä lähes koko elämäni. Teen parhaani oikaistakseni vääriä käsityksiä, jos joku epäilee aikidon toimimattomuutta minulle kasvokkain. Useimmiten epäilijöiden mieli on muuttunut sen jälkeen.
Minulla on ollut monia opettajia, jotka ovat opettaneet minua budourani aikana. Olen oppinut heiltä tietysti aikidoa, mutta ennenkaikkea arvostan heitä ihmisinä. Igarashi-sensein karisma ja auttavaisuus, Kobayashi-sensein mieletön kokemus ja tapa saada ihmiset hyvälle tuulelle harjoituksissa, Sugawara-sensein taituruus aseiden kanssa ja nöyrä asenne oppimiseen. Nuorempana halusin kopioida heitä. Nykyisin haluan, että minut tunnetaan omana itsenäni. Jotkut sanovat, että helppoahan minun on ollut oppia aikidoa, koska olen lahjakas. Ei. Olen hankkinut ne kaikki taidot ihan itse. Olen hikoillut opettajieni ja muiden harjoittelijoiden kanssa. Kenellekään ei voi antaa aikidoa valmiina.
Mitäkö eroa aikidon harjoittelussa silloin nuorempana verrattuna tähän päivään? No hitaampi, kömpelömpi, kankeampi, kivuliaampi. Mutta muuten on ihan kivaa. Kokemus
Ohjaamissani harjoituksissa on aina aloittelevia ja kokeneempia harjoittelijoita. Seuraan tarkasti heidän keskinäistä harjoitteluaan. Usein kokeneempi harjoittelija neuvoo ahkerasti kanssaan harjoittelevaa aloittelijaa. Hän usein haluaa auliisti kertoa aloittelijalle, mitä hän itse on viimeksi oivaltanut. Se voi olla kuitenkin aloittelijalle liian vaikea asia omaksuttavaksi. Kun opettajalla on kokemusta, hän opettaa ne asiat jotka ovat kulloisenkin harjoittelijan omaksuttavissa. Pitää opettaa asioita sillä tasolla, jolla oppilas on. Näen myös videoita, joissa ”fiilistellään aikidoa”. Ei tehdä varsinaista tekniikkaa vaan pidetään ukea horjutuksessa ja lopulta heitetään hänet. Jos seurassa opettaja opettaa ja näyttää asioita vain fiilistelypohjalta, oppilaat eivät koskaan opi perustekniikan tärkeyttä. Ehkä opettaja on itse harjoitellut nuorempana paljon perustekniikkaa ja nyt yrittää vapautua jäykästä ja kaavamaisesta harjoittelusta. Mutta, kun ne aloittelijat tarvitsevat sen perustekniikkavaiheen päästäkseen seuraavalle tasolle.
Itse saatan teetättää oppilaille nikyota monta viikkoa peräjälkeen joka harjoituksissa. Eri hyökkäysmuodoista käydään läpi samaa otteen vaihtoa uudestaan ja uudestaan. Kunnes huomaan, että oppilaat hallitsevat sen monen eri harjoittelijan parina. Opettajan pitää asettua oppilaiden tasolle opettaessaan. Tehdä niitä asioita, joita he tarvitsevat. On egoistista esittää muiden edessä asioita, jotka itse on oivaltanut, mutta joita ei voi välittää muiden osattavaksi.
Kun tein päätöksen muuttaa Kreikkaan, aikidoni muuttui. Se koki myös muutoksia asuessani siellä, koska energia ja ihmiset ympärilläni olivat aivan toisenlaisia kuin Suomessa. Kun asenteet ja mieli muuttuvat, kokee myös fyysinen tekniikka muutoksen. Perustekniikan hiomisesta ei koskaan pääse eroon, mutta tällä hetkellä minua kiinnostaa ”aiki-käsite”, hengitysvoiman kehittäminen ja kehon ja asennon muokkaaminen sellaiseksi, että sieltä löytyy kapasiteettia käyttää sitä tarvittaessa. Dan Hardenin oppeja olen saanut hänen oppilaidensa kautta tutkittavaksi. Tekniikkaharjoittelu alkaa pidemmän päälle kyllästyttämään, siksi pitää löytää lajistaan syvempiä ulottuvuuksia jos haluaa jatkaa sen parissa vanhaksi asti. Vanhahan minä en vielä ole. Omasta mielestäni lähentelen keski-ikää. Teen erikoispuunkaatoja, joissa kiivetään ylös puunlatvaan ja karsitaan puu pala palalta ylhäältä alas. Olen ajatellut, että 90-vuotiaana voisi siirtyä alas köysimieheksi ja lopettaa kiipeilyn. Itse asiassa olen oppinut paljon puunkaadossa tunteiden hallinnasta. Enemmän kuin budon harjoittelussa. Puunkaadossa ja varsinkin erikoispuunkaadossa kuoleman tai vakavan loukkaantumisen vaara on läsnä alituisesti. Jokaisen liikkeen pitää olla harkittu ja kahteen kertaan mietitty 20 metriä korkeassa puussa. Keskittyminen on niin totaalista, että laskeuduttaessa takaisin maan pinnalle väsymys valtaa kehon ja mielen sekunnissa. Minua pelottaa joka kerta noustessani puuhun. Pelon tarkoituksena on herättää tarkkaavaisuus ja keskittymisen kyky äärimmäiseen tilaan. Jos se lamauttaa sinut, se hallitsee sinua. Myös havaitseminen, milloin on liian väsynyt tai milloin verensokeri on liian alhaalla, jolloin kohtalokkaita virheitä saattaa ilmaantua. Se on lisännyt itsetuntemustani entisestään. Olen siis löytänyt puunkaadosta todella paljon aikidon harjoitteluun.
Kun asenteet ja mieli muuttuvat, kokee myös fyysinen tekniikka muutoksen.
Petteri Silenius, 7. dan, shihan
Naantalin kesäleirin näytös. Ukena Igarashi-senseille.
Mietteitä matkalta hyv äksi ukeksi
Hallitse kehosi
Kehonhallinta on hyvälle ukelle välttämätöntä, sillä hyvä uke taipuu ukemiin tilanteesta kuin tilanteesta (loukkaamatta itseään) ja jaksaa hyökätä korkealla intensiteetillä. Hyvä fyysinen kehonhallinta vaikuttaa kuitenkin myös henkiseen puoleen, sillä sen myötä vahvistuu luottamus itseensä ja siihen, että hallitsee oman kehonsa joka tilanteessa. Sillä liian usein huomaa uken pelkäävän. Pelkäävän ukemia, pelkäävän että nage runttaa, pelkäävän rannelukkoa, pelkäävän kipua, pelkäävän itsensä loukkaamista. Kehonhallinta ja itseluottamus ovat keinot voittaa tämä pelko. Vain, jos voi luottaa itseensä ja omaan liikkumiseensa, voi aidosti hyökätä ja antaa oman kehonsa nagelle, jotta tämä pääsee harjoittelemaan.
Älä ole tyhmä
Oman kehon antaminen nagelle ei tarkoita antautumista tai räsynukeksi muuttumista, eikä se myöskään tarkoita kuolemaan syöksymistä kamikaze-tyylilla. Tarkoitan antamisella sitä, että uke on täysillä mukana koko tekniikan ajan ja sen jälkeen. Uke antaa nagen tehdä tekniikan ilman, että uke ennakoi ja karkaa ukemiin ennen kuin nage on edes ehtinyt horjuttaa. Uke ei yritä terrorisoida nagen tekniikkaa, mutta edellyttää, että nage tekee oman osansa. Uke itse on aktiivinen ja reagoi nagen antamiin impulsseihin, etsii sopivaa paikkaa mahdolliselle uudelle hyökkäykselle – mutta mikä tärkeintä, uke pitää itsestään huolta.
Uke pyrkii itse aktiivisesti toimimaan siten, että selviää hengissä. Tämä edellyttää jo vähän kamppailullisen silmän alkeiden kehittymistä, kuten sen hahmottamista, että selän ehdoin tahdoin kääntäminen, oman käden suoraksi päästäminen tai paikalleen jämähtäminen takapuoli pystyssä ja pää alhaalla, eivät ole niitä järkevimpiä ratkaisuja ukelta.
Kuuntele
Aikidon pitäisi olla vuorovaikutusta. Sen pitäisi olla keskustelua, jossa etukäteen päätettyjen vuorosanojen sijasta kuunnellaan, mitä toisella on sanottavana ja vastataan siihen. Mutta liian usein kumpikin on liian keskittynyt kertomaan vain oman sanottavansa, eikä malteta kuunnella, saati vastaanottaa toisen sanomaan. Pitäisi siis vain olla riittävästi itseluottamusta ja kehon- ja mielenhallintaa siihen, että malttaa vähän odottaa ja kuunnella mitä toisella on sanottavana, vastaanottaa se ja reagoida siihen tavalla, joka ei ole tyhmää ja itsetuhoista.
Anu Välimäki, 3. dan
Ei yhtä oikeaa tapaa olla ukena
Noin puolet siitä ajasta, jonka käytämme aikidon pariharjoitteluun, kuluu ukena. Tästä huolimatta vain murto-osa kaikesta formaalista aikidon opetuksesta ja oppimateriaaleista keskittyy uken osuuteen. Muun muassa tästä johtuen on usein vaikeaa tietää, onko matkalla hyväksi ukeksi tai mikä polku ylipäänsä johtaa kohti oikeanlaista kehittymistä ukena. Sekin vähäinen ohjeistus mitä ukena olemisesta saa, on usein epämääräistä ja silloin tällöin myös sisäisesti ristiriitaiselta vaikuttavaa. ”Älä plokkaa ja muista pysyä rentona.” ”Älä kuitenkaan ole automaattiuke ja muista tarjota nagelle sopivasti vastusta.” Edellä esitetyt ohjeet eivät lopulta tarjoa kovin paljon informaatiota siitä, miten pitäisi olla. Pääasiassa ne kertovat, ettei tulisi liioitella mihinkään suuntaan. Tämä ei vielä auta kovin pitkälle ukena kehittymisessä, vaan hyödyllisempää olisi tietää esimerkiksi kuinka rento hyvä uke tulisi
olla. Tai kuinka automaattinen pitäisi olla ja kuinka paljon toisaalta tarjota nagelle vastusta. Hankaluus piilee suurelta osin siinä, ettei näihin kysymyksiin ole yhtä oikeaa vastausta. Yksi tärkeimmistä asioista, joita itse koen uken osuudesta oppineeni onkin, ettei ole universaalia tapaa olla hyvä uke. Samalla tavalla kuin tietty tapa tehdä ikkyo voi toisessa tilanteessa olla oikea ja toisessa väärä, niin myös sama tapa toimia ukena voi olla toisessa tilanteessa oikea ja toisessa väärä.
Uke pyrkii edistämään harjoittelun tavoitteisiin pääsemistä
Jos siis hyvän uken määritelmä on tilanneriippuvainen, niin mistä sitten tietää, kuinka toimia ukena eri tilanteissa?
Mielestäni paras tapa pohtia sitä, miten tulisi toimia ukena tietyssä tilanteessa, on selvittää, mitä siinä hetkessä harjoittelulla pyritään saavuttamaan. Hyvä uke omalta osaltaan
pyrkii parhaalla mahdollisella tavalla edistämään sen hetkisiin yhteistiin tavoitteisiin pääsemistä. Eli yksi uken tärkeimmistä tehtävistä on auttaa ja mahdollistaa nagea toteuttamaan tekniikka tai harjoite oikealla tavalla. Tämä ei tarkoita, että uke tekisi tekniikan nagen puolesta (ellei se satu olemaan sen kertaisen harjoittelun tavoite). Samalla tavalla kuin hyvä leuanvetotanko ei itse liiku leuanvetäjän leuan alapuolelle, vaan tarjoaa selkeästi määritellyn haasteen mahdollistaen leuanvetojen harjoittelun, ei myöskään hyvä uke tee tekniikkaa nagen puolesta vaan tarjoaa haasteen, joka mahdollistaa nagelle sen hetkisen tavoitteiden mukaisen harjoittelun. Varsinkin aluksi on tarkeää, että uken tarjoama haaste on selkeästi määritelty ja riittävän helppo, jotta harjoittelu ei muutu liian turhauttavaksi.
kuva: Mika Lindman
kuva: Erkko Manninen
Eri tavoitteet voivat ohjata uken toimintaa
vastakkaisiin suuntiin jopa saman harjoituksen
sisällä, jolloin tasapainoilu näiden tavoitteiden
välillä muodostuu keskeiseksi hyvälle ukelle.
Harjoittelun tekniset tavoitteet määrittävät hyvän uken toimintaa
Usein harjoittelussa on jokin selkeä fyysinen tekninen tai taidollinen elementti, kuten horjuttamisen, ajoituksen tai tekniikan muodon oppiminen. Jos sen kertaisen harjoituksen tarkoituksena on esimerkiksi, että nage harjoittelee uken voiman ohjaamista ja hyödyntämistä tekniikan suorittamisessa, tulisi hyvän uken tarjota voimaa nagen ohjattavaksi. Lisäksi tarjottavan voiman tulisi olla sellaista, että sitä voi hyödyntää kyseisen harjoiteltavan tekniikan suorittamisessa.
Toisaalta harjoituksen tavoitteena voisikin olla jähmeän uken liikuttaminen hyödyntämällä aikidotekniikan mekaanisia perusteita. Siinä tapauksessa hyvä uke toimiikin lähes päinvastaisesti ensimmäiseen esimerkkiin nähden. Ensimmäisessä esimerkissä hyvä uke tarjosi voimaa, jota nage hyödyntää, kun taas tässä tapauksessa hyvä uke ei tarjoa voimaa, jota ohjata, vaan vastuksen nagelle, jotta nage voi hyödyntää omaa voimaansa ja tekniikkaansa uken liikuttamiseen.
Vaikka näitä molempia esiteltyjä ääripäitä harjoitellaan myös sellaisenaan, niin usein käytännössä toimimme jossain näiden kahden esimerkin välissä. Tällöin uken odotetaan tarjoavan sekä voimaa, jota nage voi ohjata, että hieman vastusta, jotta nage joutuu hyödyntämään myös tekniikan muotoa sekä omaa asentoaan ja voiman tuottoa liikuttaakseen ukea. Tällöin muodostuu hankalaksi tietää kuinka paljon tulisi ukena tarjota ja tai voimaa, jotta se palvelisi mahdollisimman hyvin sillä hetkellä harjoiteltavaa aihetta.
Kuka määrittelee harjoittelun tavoitteet?
Hyvä uke tasapainottelee eri tavoitteiden välillä
Edellä mainitut esimerkit harjoiteltavista asioista koskivat suurelta osin erilaisten teknisten taitojen oppimista. Vaikka nämä ovatkin keskeisiä tavoitteita aikidoharjoittelussa, kuuluu aikidoharjoittelun tavoitteisiin myös monia muita aspekteja, jotka hyvä uke yhtä lailla huomioi. Eri tavoitteet voivat ohjata uken toimintaa vastakkaisiin suuntiin jopa saman harjoituksen sisällä, jolloin tasapainoilu näiden tavoitteiden välillä muodostuu keskeiseksi hyvälle ukelle. Esimerkiksi tiettyjen teknisten periaatteiden oppimisen kannalta voi olla hyödyllistä, että uken tarjoaa vaativankin haasteen, eikä helpolla salli kyseisten periaatteiden vastaisten suoritustapojen tekemistä, vaan osoittaa sen esimerkiksi fyysisesti estämällä vääränlaista suoritus tapaa tai kertomalla nagelle asiasta sanallisesti. Jatkuva epäonnistuminen suorituksissa saattaa kuitenkin tehdä tilanteesta erittäin epämiellyttävän nagelle. Mikäli yksi harjoittelun tavoitteista onkin ollut aikidosta nauttiminen, saattaa kuvatun kaltainen uken toiminta haitata tämän tavoitteen toteutumista. Tällaisessa tilanteessa hyvän uken tulisi siis huomioida ja tasapainottaa eri tavoitteet, joita sen hetkisessä harjoittelussa on kuten tiettyjen teknisten periaatteiden oppiminen ja aikidosta nauttiminen.
Jos hyväksymme sen, että hyvän uken tulisi ensisijaisesti toimia tavalla, joka edistää saavuttamaan niitä tavoitteita, joita sen hetkisellä harjoittelulla on, niin kysymykseksi nousee, kuka määrittelee harjoittelun tavoitteet. Itse näkisin, että tyypillisesti määrittelijöitä on kolme; harjoituksen ohjaaja, nage ja uke. Helpointa näistä on tietysti tietää uken omat tavoitteet (vaikka eivät nekään aina ole itsestään selviä). Niihin ukella on kuitenkin suora pääsy ja ne uke voi monilta osin määritellä melko vapaasti itse. Myös ohjaajan tavoitteet harjoittelulle voivat olla ukella hyvin tiedossa, erityisesti jos ohjaaja osaa määritellä ne hyvin opetustilanteessa ja ukella on riittävä kokemus kyseisen tyyppisestä aikidoharjoittelusta. Nagen tavoitteet sen sijaan ovat usein hankalimmat tietää, sillä aikidossa ei yleensä ole tapana sanallisesti kertoa mitä nagen tavoitteet ja toiveet harjoittelulle ovat.
Optimaalisessa tilanteessa ohjaaja opettaa uken ja nagen kannalta kiinnostavaa asiaa niin selkeällä tavalla, että kaikilla on kutakuinkin samat tavoitteet oppimisen osalta. Jos lisäksi yleiset toiveet harjoittelutavasta ja harjoittelun tunnelmasta osuvat yksiin, on näissä tilanteissa usein helppoa olla hyvä uke. Kun harjoittelun tavoitteet ja toiveet ovat yhteisiä, rajoittaa uken hyvänä ukena olemista pääasiassa taito- ja tietotaso. Ne kuitenkin kehittyvät harjoittelemalla ja jopa nopeastikin, mikäli pääsee toistuvasti harjoittelemaan ylläkuvatun kaltaisessa tilanteessa.
Usein tilanne ei kuitenkaan ole aivan näin optimaalinen. Ohjaajan opetus saattaa esimerkiksi olla epäselvää tai nagen ja uken tavoitteet ja toiveet harjoittelulle ovat ristiriidassa. Näissä tapauksissa onkin erityisen vaikeaa olla hyvä uke. Ensimmäiseen ongelmaan, eli epäselvään opetukseen, auttaa jossain määrin se että on aikaisempaa kokemusta vastaavanlaisesta aikidoharjoittelusta. Tällöin aikaisem-
man tiedon pohjalta voi päätellä, että tänään(kin) luultavasti tavoitteena on harjoitella tietyn tyyppisellä tavalla tiettyjä aikidon osa-alueita. Myös toiseen ongelmaan, eli uken ja nagen eriäviin tavoitteisiin ja harjoittelun päämääriin auttaa se, että on kokemusta erilaisista tavoista harjoitella aikidoa. Lisäksi tarvitaan monipuolisia uketaitoja sekä erityisesti kykyä erottaa omat toiveet toisen toiveista. Tällöin parhaassa tapauksessa pystyy ukena yhtä aikaa harjoittelemaan itsensä kannalta mielekkäästi ja kehittymään omissa tavoitteissaan ja samaan aikaan tarjota nagelle mahdollisuus kehittyä omissa tavoitteissaan.
Miten siis tulla hyväksi ukeksi?
Kuten yllä olevasta voi päätellä, uskon, että hyväksi ukeksi tullaan harjoittelemalla paljon, monipuolisesti ja itseään haastaen. Itsensä haastaminen on erityisesti aluksi paljolti fyysistä, sillä voidakseen olla mahdollisimman monipuolisesti hyvä uke, joutuu usein opettelemaan paljon uusia fyysisesti vaativia taitoja kuten korkeita ukemeita sekä kehittämään mm. kestävyyskuntoa ja nopeutta. Myöhemmässä vaiheessa pääsee haastamaan itseään enemmän ja enemmän myös henkisesti, mutta toisaalta iän myötä fyysisten ukekykyjen ylläpito vaatii edelleen paljon työtä. Lisäksi nöyryys on hyvä pitää mukana ja muistaa, että vaikka olisikin huippu-uke tietyssä ympäristössä, niin se ei takaa, että osaa toimia oikealla tavalla ukena tuntemattomille opettajille tai harjoittelijoille.
Hyvän uken vaatimukset syntyvät joka kerta uudestaan siinä hetkessä, kun yhdistetään harjoitusten ohjaajan, nagen ja uken toiveet
ja tavoitteet kyseistä harjoitteluhetkeä varten. Monipuolinen kokemus, avoin mieli sekä riittävä tekninen, tiedollinen ja fyysinen osaaminen auttavat kuitenkin olemaan hyvä uke mahdollisimman laajassa tilanteiden kirjossa.
Miksi nähdä vaivaa tullakseen hyväksi ukeksi?
Vaikka uken osuuden ja ukemien opettelu on aikaa vievää ja vaativaa työtä (siinä missä nagen osuuden opettelukin), tarjoaa se parhaimmillaan myös aivan erilaisen kokemuksen, kuin yksinomaan nagen osuuteen keskittyminen. Väitän, että vaikka aikidoa välillä haukutaan siitä, se pohjaa liikaa oikeanlaiseen uken toimintaan, on uken osuuden korostaminen itseasiassa yksi aikidon vahvuuksista. Aikido on laji, joka pintapuolisella tarkastelulla näyttää siltä, kuin kaksi henkilöä kamppailisi huonosti ja epäuskottavasti toisiaan vastaan. Todellisuudessa aikidon harjoittelussa uke ja nage työskentelevät yhteisten tavoitteiden eteen, jolloin kumman tahansa edistyminen on molemmille hyödyksi. Mikäli toisen osuuden ymmärrys jää toisesta jälkeen voi se hidastaa kehittymistä aikidotaipaleella. Laajemmin voisi ajatella, että parhaimmillaan aikido tuottaa harmoniaa ympäröivään maailmaan. Harjoituksissa tämän harmonian tuottaminen on yhtä lailla sekä uken että nagen tehtävä.
Antti Pekkarinen, 5. dan
Huomioita graduointien
vastaanottamisesta
Suomen aikidoliiton tekninen valiokunta on vuosina 2019–2021 uudistanut ja päivittänyt kyu- ja dan-graduointien vyökoevaatimukset. Niissä on listattu vaadittavat ja suositeltavat tekniikat sekä lisätty oppimistavoitteet eri vyöarvotasoille. Uudistuksien tavoitteena on ollut siirtää vastuuta oppimisesta enemmän harjoittelijalle ja ohjaajalle. Graduointien minimiaikoja myös lyhennettiin.
Aikaisemmin 1. danin saavuttamiseen tarvittiin 200 harjoituspäivää ja vuosi 1. kyun suorittamisesta. Uusissa vaatimuksissa minimiaika on 100 harjoituspäivää ja vuosi 1. kyun suorittamisesta. Vastaavasti 4. danin suorittamiseen tarvittiin aikaisemmin 800 harjoituspäivää ja neljä vuotta 3. danin suorittamisesta. Nykyisin tarvitaan minimissään 400 harjoituspäivää ja kolme vuotta 3. danin suorittamisesta. Tämän ajanjakson aikana 1. danista 4. daniin on tarpeen opetella ja osata näyttää kaikki kyu-graduointimatriisissa mainitut perustekniikat ja dan-vaatimuksissa mainitut tekniikat sekä myös suositellut tekniikat. Jos haluaa suorittaa vyöarvot minimiajassa täytyy vyökokeessa myös pystyä näyttämään, että on ymmärtänyt, harjoitellut ja sisäistänyt kaikki eri vyöarvotasojen oppimistavoitteet.
Tuomaripöydän takaa nähtynä
1. danin kokeessa huomio kiinnittyy ensimmäisenä siihen, miten hyvin kokelaan ja koko ryhmän siirtyminen omalle suorituspaikalleen tapahtuu. Jos kokelaalla on mukana aseita, niitä pitää käsitellä siten, että ne eivät kolise, kun niitä siirrellään. Kumarrukset tehdään rauhallisesti ja selkä suorassa, mieluummin hitaasti kuin nopeasti. Niiden huolellinen tekeminen antaa hyvän kuvan siitä, miten kokelas on valmistautunut vyökoetilaisuuteen.
Kokeen suorituksessa oma huomioni kiinnittyy siihen, että pyydettävät tekniikat suoritetaan viipymättä, yhtenäisenä liikkeenä alusta loppuun asti. Vaikka tekniikassa tapahtuisi virhe esim. etäisyyden tai horjutuksen suhteen, niin liikettä ei tarvitse pysäyttää, vaan suoritus
tehdään loppuun asti huomioiden kuitenkin suorittajien turvallisuus. Kokelaan ryhdin täytyy säilyä hyvänä koko suorituksen ajan. 1. danin koe on hyvin tekninen ja sen vuoksi on tärkeätä, että kaikki tekniikat tehdään teknisesti oikein. Itse kiinnitän huomiota esim. seuraaviin seikkoihin: nikkyossa peukalo on oikeassa paikassa, gokyossa käsi on oikein päin, shomen ja yokomen lyöntien vastaanotot ovat rentoja ja etäisyys on oikea, tekniikat osataan tehdä turvallisesti sekä ymmärretään miten koshinage tehdään. Suoritus voi olla liikkuva, jossa on mukana korkeat ukemit tai rauhallisempi, jossa näkyy tekniikoiden oikea suoritus ja keskittyminen. Uken roolissa on tärkeätä, että lyönnit tehdään rennosti, oikealla etäisyydellä ja niin, että lyönnin lopussa ukella on hyvä tasapaino.
2. danin kokeessa kokelas tietää jo mitä graduointitilaisuudessa tapahtuu ja millä tavalla hän itse siihen suhtautuu. Tekniikoiden suorituksessa pitää jo näkyä ymmärrys uken vastaanotosta, horjutuksesta ja liikkeen ohjauksesta. Suorituksen päämääränä ei ole pelkästään liikkeen päättäminen mahdollisimman nopeasti, vaan pyrkimys tilanteen hallintaan. Lisäksi suorituksessa pitää näkyä ymmärrys siitä, että ukea pitää horjuttaa eri suuntiin riippuen suoritettavasta tekniikasta. Asioita, joihin itse kiinnitän huomiota ovat esim. ryotedori tenchinagessa kyynärpäät pysyvät alhaalla, kaitennagessa säilyy tasapaino, iriminagessa ja varsinkin kokyo-ho’ssa on horjutus, lukkojen oikea suoritus sekä pystystä että matossa, ushirowazassa uken liikuttaminen oman keskustan eteen, katatori menuchin tasapainon hallinta. Montaa vastaan (taninzudori) osiossa täytyy pystyä näyttämään, että osaa lukea tilannetta ja muuttaa suoritettavia tekniikoita. Tantodorissa puukon irroitus tapahtuu eri kohdissa riippuen tekniikasta, joka täytyy osata tehdä ja näyttää.
3. danin kokeessa pitää näkyä tekniikoiden oikea suoritus, esitysvarmuus ja yhtenäinen suoritus alusta loppuun asti. Horjutukset seuraavat uken liikettä ja heitot tapahtuvat horjutuksen suuntaan. Kokelaan täytyy pystyä näyttämään, että hän hallitsee etäisyyden ja ajoituksen, vaikka jotain yllättävää tapahtuisikin. Jo- ja tachidori tekniikoissa on tärkeätä, että liikkeessä on ajoitus ja horjutus sekä aseesta saa oikean otteen heti ensimmäisellä kerralla, ettei sitä joudu hakemaan. Itse olen tässä vaiheessa kiinnostunut siitä, miten kokelaan oma näkemys tulee esiin varsinkin jiuwaza ja taninzudori osuuksissa. Toivon näkeväni virtaavaa tekniikkaa, jonka ei aina tarvitse heti päätyä heittoon. Kaeshiwazassa pitää näkyä, että sen idea on ymmärretty ja harjoiteltu. Siihen liittyy nagen ja uken roolien vaihto, ajoitus ja liikkeen suunnanvaihto. Tuomaripöydän taakse näkyy selvästi, jos uken roolissa hyökkäys tapahtuu siten, että jo etukäteen valmistaudutaan roolien vaihtoon. Yleisesti esitettävät kaeshiwaza tekniikat ovat usein myös hyvin samanlaisia. Seuroilla on mahdollisuus kehittää omia kaeshiwaza harjoitteita, joita voi esittää vyökoetilaisuudessa kuitenkin niihin tekniikoihin, jotka on mainittu graduointivaa-
timuksissa. Taninzudorissa pitää näkyä, että kokelas hallitsee tilanteen ja osaa huomioida kaikki uket ja heidän liikkumisensa. Jos uket saavat kokelaan pysäytettyä, niin oma huomioni kiinnittyy siihen, miten kokelas tilanteesta selviää. 4. danin kokeessa kiinnitän huomiota siihen, näkyykö keskittyminen ja tilanteen hallinta. Kaikki edellä mainitut asiat, joihin itse kiinnitän huomiota pitää olla kunnossa. Kumarrukset ovat keskittyneitä ja heijastavat valmistautunutta mieltä. Tekniikoissa voi näyttää omaa tyyliä, mutta täytyy olla valmistautunut näyttämään myös perustekniikkaa niin pyydettäessä. Tällä tarkoitan sellaisia harjoitteita, joita opetetaan uusille harjoittelijoille. Usein vyökokeessa pyydetään näyttämään ikkyo, nikkyo, sankyo, yonkyo, omote ja ura -perusmuodot peräkkäin ilman taukoja. Tämä kysytään sen vuoksi, että voidaan varmistaa, ettei tekniikoiden ja lukkojen suorituksissa ole virheitä. Lisäksi kokelasta voidaan pyytää esittämään mitä tahansa alempien danien vyökoevaatimuksissa listattuja tekniikoita.
Itse kiinnitän suurimman huomion jiuwazan suoritukseen. Tässä vaiheessa pitäisi jo näkyä merkkejä omasta tyylistä, joka kumpuaa meidän kaikkien omasta persoonallisuudesta ja ohjaajista. Oppimistavoitteissa mainitaan, että jiuywazan pitää olla ennalta suunnittelematonta. Sillä tarkoitetaan, että uken hyökkäyksiin reagoidaan ilman, että tekniikoita on päätetty etukäteen. Tuomaripöydän taakse näkyy selvästi, jos jiuwaza on vain peräkkäin suoritettuja erillisiä tekniikoita. Taninzudorissa huomio kiinnittyy siihen, miten kokelas hallitsee tilanteen useampaa hyökkääjää vastaan. Molemmissa tapauksissa kokelaan pitää pystyä hallitsemaan tehtävien liikkeiden suoritusnopeutta siten, ettei nopeus koko ajan kasva kenties hallitsemattomaksi ja vaaralliseksi. Taninzudorissa täytyy pystyä keskittymään olennaiseen eli erottamaan ne hyökkäykset, joihin vastataan tai ohitetaan. Sellaista tilannetta täytyy välttää, jossa kokelas juoksee eteen- tai taaksepäin kaikki uket perässään päätyen yhteen ja samaan kasaan tatamin nurkkaan.
Mikään yllä mainituista asioista ei ole sellainen, joka johtaisi suorituksen hylkäämiseen. Omalle kohdalleni ei ole koskaan sattunut sellaista suoritusta, että hylkäämistä olisi edes pitänyt harkita vaikkakin se on aina otettava huomioon. Vyökokeessa tapahtuu aina virheitä ja se on vain inhimillistä. Tuomarit laittavat asian muistiin ja siitä annetaan myöhemmin henkilökohtaista palautetta. Jos kuitenkin ylempien danien kokeessa tapahtuu perustavanlaatuinen virhe, asia voidaan pyytää näyttämään uudestaan. Jos tilanne ei korjaannu, hylkäämistä on harkittava.
Koetilaisuus voidaan keskeyttää, jos tilanne muodostuu vaaralliseksi, tekniikoissa käytetään liikaa voimaa, tapahtuu loukkaantuminen tai jonkun kokeessa olevan vointi huononee yllättäen. Lisäksi esitettävien tekniikoiden täytyy seurata pääosin Hombu Dojon tyyliä. Tällä minä tarkoitan sitä, että kyseessä ei ole kilpailu tai voiman käyttöön perustuva tekniikka, vaan yhdessä tekemisen ja oppimisen taito. Kaikki erityistaitoja vaativat tekniikat esim. kuolleen lehden ukemit, atemit täytyy olla harjoiteltu hyvin oman uken kanssa, jotta niitä voidaan esittää vyökoetilaisuudessa. Vyökokeen tarkempi palaute annetaan aina henkilökohtaisesti. Useissa tapauksissa ei ole muuta palautetta annettavana kuin, että ”jatka samalla tavalla”. Se saattaa tuntua hieman laimealta varsinkin sen jälkeen, jos on perusteellisesti valmistautunut vyökokeeseen. Tällainen palaute kannattaa vastaanottaa siten, että tuomarit luottavat sinun omaan tapaasi harjoitella ja kehittää omaa aikidoasi.
Tom Granström, 6.dan
Teknisen valiokunnan puheenjohtaja
Yleisiä huomioita
kuva: Saku Tanayama
Kenji Tomiki shihanin maisemissa
Lähdin toteuttamaan lapsuuden haavettani eli matkaa Japaniin treenailemaan judoa vuonna 2012. Koska omasin jo kokemusta aikidosta, tutkin osakalaisen hotellin aulassa alueen tarjontaa hakusanoilla Aikido Osaka. Löysin Shodokan honbun ja törmäsin nimeen Kenji Tomiki, joka oli tuttu jo judon puolelta. Päätin lähteä katsomaan salia, mutta eksyin, ja ystävällinen vastaantulija vei minut lopulta perille.
Shodokan honbun salilla oli opettamassa Sakai sensei, joka pyysi minut mukaan sunnuntain harjoituksiin.
Niitä harjoituksia ohjasi Tetsuro Nariyama shihan. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, kenen kanssa olin päässyt tekemisiin, mutta myöhemmin selvisi, että Nariyama on suora Kenji Tomikin oppilas ja myös Hideo Oba shihanin sekä Kobayashi Hirokazu shihanin oppilas.
Heti alussa havahduin harjoituksissa tiettyyn struktuuriin, jota en ollut huomannut aikikain parissa. Shodokan honbulla aikido oli helposti ymmärrettävää, järjestelmällistä ja selkeätä. Luettuani shodokan aikidosta enemmän, ymmärsin, että sana sho tarkoittaa nimenomaan selkeyttämistä ja kirkastamista.
Tetsuro Nariyama shihan
Vietin tammikuun 2023 Japanissa eri paikoissa seuraillen Tomikin jalanjälkiä. Matkani alkoi Tokiosta, jossa pääsin ensimmäistä kertaa harjoittelemaan judoa Wasedassa sekä Kodokanissa. Tomiki toimi professorina sekä judo- ja aikido-opettajana Wasedan yliopistossa, jossa myös Nariyama tapasi Tomikin.
Tomikin oppilaan Nariyaman näkemys aikidosta on äärimmäisen laaja. Hän oli kolmen eri O-sensein oppilaan oppilas: Tomikin, Oban sekä Kobayashin. Viimeisimmällä matkallani Nariyama mainitsi, että näiden kaikkien opettajiensa tekniikoiden ydin oli samaa, vaikka nämä käyttivätkin eri ilmaisuja. Nariyama painottaa sitä, että on tärkeää oppia aikidosta olemalla ukena. Nariyama toimi itse ukena aiemmin mainittujen lisäksi myös Gozo Shioda senseille, joka tunnetaan Yoshinkan aikidotyylin perustajana.
Tomiki käski Nariyaman myös Hirokazu Kobayashi shihanin oppiin, jotta oppisi lisää Ueshiban aikidosta Kobayashin kautta. Nariyama toimi kuusi vuotta Kobayashin dojolla aikido-opettajana ja täten mahdollisti Kobayashin opetusmatkat ulkomaille. Nariyaman uraan kuului myös voimankäytön kouluttaminen Osakan poliisille.
Nariyaman aikido on eräällä tavalla opettajiensa tyylien sekoitus. Nariyama kehottikin minua tutkimaan laajasti eri aikakausien mestarien aikidoa ja löytämään oma tapani tehdä sitä, vaikka noudatankin shodokan aikidon järjestelmää. Oman judotaustansa takia (4. dan) hän kehotti minua jatkamaan myös judon harjoittelemista.
Shiai-kilpailu
Tomiki meni O-sensein oppiin Jigoro Kano shihanin eli judon kehittäjän lähettämänä. Tomiki oli saanut järjestelmällisen ajattelutapansa Kanolta. Tämän taustan vuoksi Tomiki halusi tehdä aikidosta selkeämpää ja luoda siihen järjestelmän, jossa harjoitellaan samoilla periaatteilla, kuten judossa. Tomiki loi aikidoon kataa täydentämään randori ja shiai -järjestelmät, jotta mahdollisimman moni kiinnostuisi aikidosta ja nuoret saataisiin kilpailullisuuden kautta lajin pariin. Shodokan aikidon harjoitusmuotoihin kuuluvat tänäkin päivänä kata, randori ja shiai. Tomikin ideana oli modernisoida aikido. O-sensei oli ymmärrettävästi kilpailua vastaan, sillä O-senseille shiai tarkoitti kamppailua elämästä ja kuolemasta. Tomiki halusi kuitenkin tuoda kilpailun aikidoon yksilöä kehittävänä elementtinä.
Kilpailuun tähtäävän harjoittelun määrä oli kehittää aikidokan kehoa ja mieltä ja kilpailutilanteen tarjota kasvattava kokemus luomalla modernien aikojen samuraikentän tunnelma. Näin on tehty myös judossa, karatessa ja monessa muussa lajissa. Kilpailutilanteessa saadaan testata taitoja pienen paineen ja jännityksen alaisuudessa, kun osaava kilpakumppani on vastassa. Näin näkee, miten oma keho ja mieli toimivat ns. tositilanteessa. Kilpailu ei kuitenkaan ole päämäärä tai pakollinen velvoite, vaan vain yksi tapa harjoitella aikidoa siitä kiinnostuneiden ihmisten kesken. Randori ja kilpailuharjoitus edustavat minulle idealtaan aikikaista tuttua jiyu waza -harjoitusta. Shodokan aikidon harjoittelun päätarkoitus ei siis ole kilpailu, vaikka sillä saakin mediassa laajemmin huomiota koko lajille.
Tomiki oli Ueshiban oppilaana ennen II maailmansotaa, jolloin Ueshiban aikido oli asenteeltaan erilaista. Siinä näkyy enemmän taistelullisuus kuin myöhempinä aikoina. Randorissa ja kilpailussa Tomiki keskittyi 17 tekniikkaan (junanahon) ja sisällytti sekä asetekniikat että perinteisemmät itsepuolustustekniikat kataharjoitteluun.
Tomiki oli sinänsä harvinainen budoka: hän toimi eräässä elämänsä vaiheessa samaan aikaan sekä Aikikai honbun että Kodokan Judo-instituutin opettajana Tokiossa. Hän oli merkittävänä henkilönä suunnittelemassa Kodokan goshinjutsu-kataa, jonka samankaltaisuus on nähtävissä myös shodokan aikidon katassa.
Kenji Tomiki shihan (1900–1979)
• Wasedan yliopiston professori, judon sekä aikidon 8. dan
• Jigoro Kanon ja Morihei Ueshiban oppilas
• Ueshiban ensimmäinen menkyo kaiden -arvon haltija
• avasi Shodokan Honbun Osakaan v.1967
Hideo Ōba shihan (1910–1986)
• Kenji Tomikin ”oikea käsi”, joka jatkoi Shodokan honbun johdossa Tomikin jälkeen
• Useita korkeita dan-arvoja eri budolajeista (aikido 9.dan)
• Toimi usein O senseille ukena etenkin Kansain alueella
• Muistetaan aikidonäytöksestä Mantšuriassa, jossa testasi O senseitä hyökkäämällä tämän kimppuun oikeasti yleisön edessä testatakseen
O sensein aikidoa
Tetsuro Nariyama shihan (1947–)
• aloitti aikidon Wasedan yliopistossa Kenji Tomikin oppilaana
• jatkoi opiskelua Hideo Oban ja Hirokazu Kobayashin oppilaana
• toimii tällä hetkellä Shodokan Honbun pääopettajana
• shodokan aikidon ainoa shihan -arvonimen haltija ja 9. dan
Daishin Finland ry
• kuuluu Suomen Aikidoliittoon
• yhdistyksen nimi tulee kunnioituksesta japanilaista judo-dojoa kohtaan, jonka pääopettajana toimii Akihiro Matsuura sensei (8. dan)
Juha-Matti Ahola (vas.) ja Pasi Laurén.
Hideo Ōba shihan ja Kenji Tomiki shihan. Kuva on Shodokan honbun arkistoista.
Matkoillani Japaniin olen vieraillut kolmesti O-sensein kotikaupungissa Tanabessa. Tanaben alue on kaunista seutua Tyynenmeren rannalla, ja meren läheisyys näkyy mm. seudun ruokakulttuurissa leimallisesti.
Viime matkalla pääsin myös tutustumaan aikidomuseoon sekä käymään O-sensein syntymäkodin tontilla ja O-sensein haudalla. Oli innostavaa nähdä, miten Tanabe alueena hengitti aikidoa! Aikidon mainitsemalla kaikki tiesivät, mistä puhutaan… Olen tutustunut tanabelaisen aikidoseuran jäsenten kanssa ja eräs heistä tuli myös Shodokan honbulle harjoittelemaan. Viimeisimmällä matkallani treenasimme yhdessä uudessa
Tanaben budokanin tatamisalissa, aikidomuseon valoisassa yläkerrassa. On ollut huikeaa, miten hienoja kokemuksia olen saanut aikidon kautta jo tähän saakka, tavannut mainioita ihmisiä ja saanut elinikäisiä ystäviä kaikkialta maailmasta kielimuurien murtuessa. Japanilainen kieli ja kulttuuri on auennut aikidon myötä merkittävällä tavalla ja kielessä riittää opiskeltavaa toki tuleviksikin vuosiksi. Yhteydet maailmalle ovat aikidon kautta tiiviit, ja aikomukseni on tulevaisuudessa kutsua shodokan-ihmisiä opettamaan ja tutustumaan harjoituksiimme Suomessa. Englantilaista aikido-opettajaa Paul Bonett senseitä (6. dan) voimme pitää suomalaisen
shodokan aikidon kummisetänä. Hän on toiminut suurena tukena ja apuna suomalaisen yhdistystoiminnan käynnistämisessä.
Mikäli aikidoseuranne kiinnostuu shodokan aikidosta, tulen mieluusti esittelemään seurallenne shodokan-tyyliä. Toivon kaikille treeni-intoa aikidon parissa, sillä tyylistä riippumatta sen ydin on kuitenkin sama.
MURUSIA
Aikidoliitto jakaa jäsenseuroille markkinointiavustusta syyskaudelle 2023. Avustuksen tarkoituksena on tukea seuran omaa mainontaa jäsenhankinnassa ja kannustaa markkinointiin. Seura voi saada avusta enintään 150 euroa. Hakulomake on täytettävissä liiton internetsivuilla 15.8. mennessä. Sieltä löytyvät myös tarkemmat tiedot. Avustus maksetaan seuran ilmoittamalle tilille pian hakuajan päätyttyä.
Suositusdan-hakemukset tammikuiseen Hombu Dojon Kagamibirakiin lähetetään Aikidoliiton toimistoon sähköpostilla. Tulevan tammikuun hakemusten on oltava perillä toimistolla 15.8. mennessä. Myöhästyneitä hakemuksia ei tänäkään vuonna oteta käsittelyyn.
Juha-Matti Ahola (1984–)
• aloittanut shodokan aikidon opettamisen ensimmäisenä Suomessa (2.dan)
• harjoitellut judoa vuodesta 1991 (2.dan)
• aloitti aikidon v. 2005 Lahdessa Kustaa Ylitalo sensein johdolla, jatkoi Kouvolassa opettajinaan senseit Jukka Lampila ja Pertti Eskelinen
• harjoitellut aikidoa Suomen ja Japanin lisäksi myös Englannissa
• harjoittelee myös brasilialaista jujutsua (ruskea vyö)
• ammattimuusikko, mm. Sinitaivas-orkesteri
• https://juhamattiahola.fi/
• yhteydenotot: aholablueskyemusic@gmail.com
Syyskaudella järjestetään seuraavat tasoleirit ja dan-graduoinnit:
• Dan-graduointi/ Tampereen Aikidoseura Nozomi, 16.9.
• Tasoleiri ja dan-graduointi/ Vantaan Jukara, 23.-24.9.
• Dan-graduointi/ Akebono, 27. tai 28.10.
• Tasoleiri ja dan-graduointi/ Kuopion Aikidoseura Tenchikan, 4.-5.11.
Tasoleirille ja dan-graduointiin on erilliset ilmoittautumiset Suomisportissa. Linkit löytyvät tapahtumakalenterista ja Graduointi-osion alta.
Opetus- ja kulttuuriministeriön seuratuen hakuaika vuodelle 2024 on marraskuussa. Jos seurassa suunnitellaan toiminnan kehittämistä, tukea kannattaa hakea. Vuodelle 2023 ministeriöön tuli 730 hakemusta, joista 350 sai myönteisen päätöksen. Jos seura harkitsee tuen hakemista, ohjeisiin kannattaa tutustua jo kesällä ministeriön internetsivuilla. Hakukriteerit eivät muutu tästä vuodesta. Hyvä hakemus on ytimekäs ja selkeä.
Porvoossa pidettiin 20.-21.5. kevätkauden viimeinen tasoleiri. Isäntäseura Porvoo Aikikai oli hoitanut käytännön järjestelyt erinomaisesti. Leirin aluksi seuran edustaja kertoi mistä löytyy ensiapulaukku ja esitteli henkilön, joka oli seuran toimesta nimetty yhteyshenkilöksi mahdollisen tapaturman varalta.
Leirillä saavutettiin 15 uutta dan-arvoa. Erityisen sykähdyttävä hetki koettiin, kun 71-vuotias Markku Pesonen Vantaan Jukarasta suoritti menestyksekkäästi 4. danin vyökokeen.
Aikido
Yli Rajojen – Haave, joka toteutui
Olin 80-luvun lopulla Ruotsissa ilmeisesti EAF:n kokoukseen liittyvällä aikidoleirillä, jolla oli useampia vetäjiä. Paikalla oli Tissier Asai ja monia muita Euroopan tuon hetkisiä kärkiopettajista. Itse innostuin useamman opettajan leiristä, koska en ollut osallistunut sellaiselle koskaan aikaisemmin. Sama tekniikka eri vivahteilla oli jotain täysin uutta. Muistaakseni vuonna 2007 siirsimme Vantaan Jukaran kesäharjoitukset Myyrmäen jalkapallohalliin kesäksi ensimmäisen kerran. Tatamia oli 300 neliötä ja seuramme kolme jaosta pystyivät harjoittelemaan yhtä aikaa. Talven myötä syntyi ajatus Aikidosta yli rajojen. Aikido-leiri, jossa jokainen
halukas saa opettaa! Eri tavat ja tyylit samalla tatamilla. Vuosituhannen alkuhan oli Suomen aikidossa aikaa, jolloin aikidon yhteisöllisyys hajosi ja harjoittelijat kävivät yhä vähemmän muun kuin oman opettajiensa leireillä. Keväällä 2008 soittelin ja lähettelin sähköpostia tutuille valmentajille eri seuroihin. Ihmettelin positiivista palautetta ja sain riittävästi ohjaajia leirille ilman suurempia ponnisteluja. Myöhempiin Aikidoa yli rajojen tapahtumiin ilmoittauduttiin sitten jo etukäteen ohjaajiksi. Minulle oikeastaan vain tutustumislajien opettajien etsiminen ”näytösharjoituksiin”, jossa aikidokat pääsivät kokeilemaan miltä läheisten lajien tekniikoita oli harjoitella ihan käytännöstä.
Kun minut valittiin Suomen aikidoliiton puheenjohtajaksi päätin pistää AYR:n jäihin. Puheenjohtajana – siis myös hallituksen jäsenenä – minun tuli valvoa, että Aikidoliiton etu toteutuu kaikilta osin. Ehkä olin ja olen vähän turhan tarkka näissä asioissa, mutta ”minänukuinyöthyvin” toimittuani näin. Nyt on siis kahdeksan vuoden ruususen uni päättynyt ja Aikidoa yli rajojen 2023 toteutuu Rajatorpan kalliosuojassa.
Tarkoituksena oli, että tapahtumasta tulisi laajemmin kansainvälinen vasta ensi kerralla, mutta nyt tällä hetkellä ulkomaisia ohjaajia on jo neljä. Kautta rantain olen kuullut kritiikkiä siitä, että naisohjaajia on vain vähän paikalla. Rehellisesti: Minkäs minä sille teen – jokainen, joka on halunnut
tulla ohjaamaan harjoituksia, on saanut oman tuntinsa aikaa tatamilta.
Uutta on, että nyt on harjoituksia kahdella tatamilla. Aluksi oli tarkoituksena, että toisella tatamilla olisi vain ase- ja muita erityisharjoituksia, mutta muutama ohjaaja olisi jäänyt ilman omaa vuoroaan, jos toisella tatamilla olisi pyhitetty vain aseja erityisharjoituksille. Ainoa mikä harmittaa tämän vuoden tapahtumassa, että en muistanut järjestää lainkaan junioreille harjoituksia. Vetoakin ensivuoden osalta juniorivalmentajiin – otetaan kolmas tatami käyttöön junioreille. Toivottavasti nähdään tatamilla!
PS. Kiitokset Kaimion Harrille ja muille jukaralaisille panostuksestanne tapahtuman mahdollistamisesta Auno Mäkinen Aikidoa yli rajojen koordinaattori
Juha-Matti Ahola & Jaana Kari
Kirjoittaja: Laura von Boehm
Juha-Matti Ahola katsoo suoraan kameraan.
Ajatuksia aikidon tulevaisuudesta, osa 3: Seuraavat 50 vuotta
Aikido on historiansa aikana käynyt läpi monenlaisia vaiheita. Suomessakin sitä on harjoiteltu jo puoli vuosisataa. Mitä seuraavat 50 vuotta tuovat tullessaan? Mitä maailman muutos merkitsee aikidolle ja mitä aikido tulevaisuuden maailmalle?
Sanotaan, että ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden ennustaminen. Siksi aikidon tulevaisuutta pohtiessakin on turvallisempi tukeutua nykyisen toimintaympäristön tarkasteluun ja historian esimerkkeihin, kuten olen tehnyt artikkelisarjan edellisissä osissa. Väärässä olemisen uhallakin on silti paikallaan luonnostella joitakin suuntaviivoja siitä, mihin suuntiin maailma mahdollisesti on menossa tulevina vuosikymmeninä ja miten nämä trendit voivat vaikuttaa aikidoon. Aikidoa esitellään myös usein tienä paitsi sisäiseen, myös ulkoiseen rauhaan. On siis paikallaan myös pohtia, miten aikido siis voisi vaikuttaa maailmaan tulevina vuosikymmeninä. Aloitetaan tekniikan kehityksen vaikutuksista.
vapaa-aikaa työssä käyville. Jos sen sijaan työaikaa ei lyhennetä, on joko keksittävä keinotekoisesti lisää työtä työttömäksi jääneille tai taattava perustoimeentulo työnteosta riippumatta. Jälkimmäisessä tapauksessa maailmaan muodostuisi valtava joukko ihmisiä, jotka eivät tee palkkatyötä toimeentulonsa eteen ja ovat vapaita käyttämään aikansa enimmäkseen miten haluavat.
vostusta ei voi tuottaa koneellisesti. Tämän arvostuksen tavoittelu lienee tärkeimpiä syitä sille, miksi moni miljardöörikin etsii itselleen aina vain uusia haasteita.
Täysin automatisoitu luksusaikido
Viime vuosina on tehty arvioita, joiden mukaan tekoäly ja automaatio hävittävät tulevina vuosikymmeninä suuren ellei suurimman osan työpaikoista ja aiheuttavat siten yhteiskunnallisen mullistuksen. On tietenkin hyvin mahdollista, että hurjimmat arviot eivät toteudu. Kuitenkin sekin, että esimerkiksi ”vain” 30 % työpaikoista katoaisi lyhyessä ajassa, muuttaisi yhteiskuntaa huomattavasti. Mikäli ilmiöön reagoidaan jakamalla työtä halukkaille tekijöille tasaisemmin, se tarkoittaa huomattavasti lisää
Tällainen tulevaisuudenkuva voi kauhistuttaa niitä, jotka pitävät työntekoa itseisarvoisen tärkeänä tai moraalisesti kasvattavana. Sitä vastoin se riemastuttaa niitä, jotka visioivat tulevaisuuden yhteiskuntamuodoksi ”täysin automatisoitua luksusavaruuskommunismia” tai muuta ”niukkuuden jälkeistä” utopiaa, jossa koneet tekevät välttämättömät työt ihmisten vapautuessa kehittämään (tai viihdyttämään) itseään. Automaatioyhteiskunta ei ehkä kuitenkaan ole ihan niin ruusuinen utopia tai synkkä dystopia kuin monet toivovat tai pelkäävät. Tieteiskirjailija William Gibsonin kuuluisin sanoin tulevaisuus on jo täällä, mutta epätasaisesti jakautuneena. Maailmassa on nykyäänkin paljon rikkaita, joilla ei ole mitään pakottavaa syytä nousta sohvan pohjalta. Rikkaat näyttävät kuitenkin varsin puuhakkailta – jos ei liiketoiminnan, politiikan tai hyväntekeväisyyden, niin vaikkapa golfin tai purjehduksen parissa. Turvattu toimeentulo ei näytä lainkaan passivoivan rikkaita. Toisaalta se tuskin myöskään tekee heistä täydellisen onnellisia: toisilta ihmisiltä saatavaa huomiota ja ar-
Historiallisesti joutilas aatelisto on harjoittanut aistinautintojen lisäksi tieteitä, taiteita, politiikkaa... ja taistelutaitoja. Sääty-yhteiskuntien jälkeisellä ajallakin monet kamppailulajien merkkihenkilöt, kuten Jigorō Kanō, Bruce Lee ja Hélio Gracie, unohtamatta muuan Morihei Ueshibaa, ovat tulleet kohtuullisen varakkaista perheistä. Ihmiskunnan suurten massojen nousu työn raskaan raadannasta joutilaaseen luokkaan voisikin olla lottovoitto kamppailulajeille. Aikidon ongelmana lähes rajattomien mahdollisuuksien maailmassa voisi tietenkin olla, olisiko se tarpeeksi kiinnostavaa kaikkiin muihin mahdollisiin ajanvietteisiin verrattuna. Lisäksi lajin sisäisiä jännitteitä voi syntyä, jos aikidoa voi joskus tulevaisuudessa harjoitella robottien kanssa tai jos tekoäly osaa opettaa sitä ihmisiä paremmin. Mikäli nämä kysymykset tuntuvat kaukaisilta, kannattaa huomata, että tekoälyn uutisoidaan olevan jo ihmistä parempi valmentaja useammassakin urheilulajissa.¹
Joutilaiden harrastelijoiden maailma ei kuitenkaan lähestyne niin vääjäämättömästi kuin innokkaimmat teknologiaoptimistit voisivat toivoa. Voi olla, että teknologian kehitys tuo tullessaan myös uusia uhkia ihmiskunnalle. Monet merkittävät ajattelijat ovat ilmaisseet huolensa esimerkiksi tekoälyyn liittyvistä riskeistä. Teknologiaoptimistista tulevaisuudenvisiota häiritsevät myös tutkijoiden varoitukset ympäristön tilasta ja sen ihmiskunnalle aiheuttamasta vaarasta. Kehitys ei toki ole yksiselitteisesti synkkää: monia yksittäisiä ympäristöongelmia on vuosikymmenten varrella ratkaistu tai hillitty. Koko maailman tasolla tarkasteltuna ilmastonmuutos, luonnonvarojen ylikulutus ja lajikato kuitenkin etenevät vuosi vuodelta, vaikka niitä pitäisi saada hillittyä kiireesti. Mutta miten ympäristökysymys liittyy aikidoon?
aikidossa saavuttamaamme omalla hikoilullamme ansaittuna, vaikka suurimman osan aikidon harjoitteluun liittyvästä työstä (sanan fysikaalisessa merkityksessä) ovat tehneet esimerkiksi öljy, kivihiili, turve, uraani, tuuli tai aurinko. Ihmeellistä – ja ylenkatsottua. Olisiko kyky heittää vastustaja ajatuksen voimalla mitään siihen verrattuna, että voimme saapua valmiiksi lämpimään harjoitussaliin keskellä talvea ja valaista sen nappia painamalla tai matkustaa toiselle puolelle maailmaa alle vuorokaudessa? Nämä asiat olisivat vielä 200 vuotta sitten kuulostaneet ihmiskunnan enemmistöstä käsittämättömältä noituudelta. Kyse on toki myös tieteestä, teknologiasta, ammattitaidosta ja monesta muusta asiasta, mutta teknologia ei kuitenkaan tee itsessään mitään ilman energiaa.
Aikido ja näkymätön energia Globalisaatiosta kosmolokalisaatioon?
Monia aikidon harjoittelijoita vaikuttaa vuosikymmenten varrella kiehtoneen suuresti ajatus salaperäisestä, universaalista elämänenergiasta, jonka hyödyntämiseen he uskoivat aikidon perustuvan. Toiset taas kiistivät jyrkästi, että aikidossa käytettäisiin mitään muuta kuin luonnontieteellisesti selitettävää ihmiskehon lihasvoimaa. Tähän keskusteluun nähden onkin hieman ironista, että harva tuntuu kiinnittäneen huomiota siihen näkymättömään, mutta luonnontieteen varsin hyvin tuntemaan energiaan, mitä aikidoa harjoitellessamme käytämme.
Energian ihmettä kuitenkin varjostaa, että suurinta osaa siitä ei nykyisellään ole tuotettu kestävästi. Fossiiliset polttoaineet ovat huikea energian jättipotti, joka loppuu joko ennemmin (päästörajoituksiin) tai myöhemmin (helposti hyödynnettävien varantojen hiipumiseen). Vaikka energiaa voi tuottaa vähäpäästöisilläkin tavoilla, korvaavan tuotannon ja infrastruktuurin rakentaminen ei onnistu ihan käden käänteessä.
1 Koskinen, A. (2020). Tietokone pesee ihmisen. Suomen kuvalehti. https://suomenkuvalehti.fi/ jutut/kotimaa/kone-paihittaisi-ihmisvalmentajanjo-lahes-jokaisessa-urheilulajissa-muttafaneille-se-ei-valttamatta-kay/
Energia lämmittää, valaisee ja ilmastoi harjoitussalimme. Sitä tarvitaan harjoituspukujen valmistamiseen ja pesemiseen. Useimmat saapuvat harjoituksiin moottorivoimalla. Jotkut energia lennättää toiselle puolelle maailmaa harjoittelemaan tai opettamaan. Pidämme helposti kaikkea
Aikidon energiankulutuksen käsittely saattaa herättää lukijoissa ärtymystä. Siihen voi vastata, että aikido tuskin on kaikkien nyky-yhteiskunnan harrastusten joukossa mikään erityinen musta lammas. Ellei aikidoa olisi, useimmat aikidon harrastajat luultavasti viettäisivät aikaansa aikidosalin sijaan jossain muussa valaistussa, lämmitetyssä ja ilmastoidussa tilassa. Vaatemuotikin muuttuu useimmissa liikuntamuodoissa aikidoa paljon nopeammin. Aikidon harjoittelu ei myöskään väistämättä vaadi mitään ympäristön kannalta erityisen vahingollista toimintaa. Ympäristölle haitallista aikido on kestämättömälle perustalle rakentuneessa yhteiskunnassa, voisiko sanoa: fossiiliaikidona. Ei liene mitään erityistä syytä, miksei jälkifossiilinen aikido olisi myös mahdollista. Se voi kuitenkin olla jossain määrin erilaista.
Vaikka aikidoa ei ole ollut olemassa ennen autoja ja lentokoneita, sitä on kuitenkin harjoiteltu toisen maailmansodan aikana ja jälkeen varsin niukan energian olosuhteissa. Erityisesti öljystä alkoi Japanissa olla sodan loppua kohti huutava pula. Vaikka aikidon selviytyminen sodasta ja sen seurauksista on selvää vain jälkiviisauden valossa, sota-aika tarjoaa kuitenkin esimerkin lajin harjoittelusta minimaalisilla fossiili- tai muunkaan energian määrillä. Morihei Ueshiban aikido 1940- ja 50-luvuilla Iwamassa oli pienimuotoista, paikallista ja melko omavaraista. Monet pitävät sitä silti hänen aikidonsa kulta-aikana. Vaikka käytettävissä olevan fossiilienergian määrä vähenisi, todennäköisin kehityskulku tuskin on kuitenkaan suoraviivainen kellon kääntäminen taaksepäin, paluu menneisyyteen. Maailma on muuttunut suuresti sitten 1940-luvun, eikä (toivottavasti) palaa enää samanlaiseen tilanteeseen. Vähäpäästöisten energianlähteiden lisäksi yksi merkittävä ero on tieto- ja viestintäteknologia: vaikka ihmisten ja tavaroiden siirtelyyn käytettävissä olevan energian määrä laskisi, maailmanlaajuisia tietoverkkoja lienee kannattavaa ylläpitää (ainakin jossakin laajuudessa) vähemmälläkin energialla. Sähköllä toimivien tietokoneiden päästöjen vähentäminen on myös astetta helpompaa kuin nykyisellään pääosin öljyjalosteiden polttamiseen perustuvan henkilö- ja tavaraliikenteen. Eräs mahdollinen tulevaisuudennäkymä voisikin olla ”kosmolokalisaatio”, joka viittaa tekniikan kehityksen tarjoamiin mahdollisuuksiin järjestää tavaroiden suunnittelu maailmanlaajuisesti yhteisiin tietoresursseihin nojaten ja tuotanto paikallisesti.²
2 Ramos, J. (2016). Cosmo-localism and the futures of material production. https://actionforesight.net/cosmo-localismand-the-futures-of-material-production/
Aikidoon sovellettuna tämä voisi tarkoittaa: tiedonkulku on globaalia, harjoittelu on paikallista.
On mahdollinen niukan energian tai tiukkojen päästörajoitusten oloissa harjoiteltava aikido sitten paikallista tai kosmolokaalia, siihen eivät luultavasti kuulu toiselle puolelle maailmaa viikonloppuleiriä pitämään suihkivat shihanit – tai ainakaan heitä seuraavat oppilaat. Lentämisen nykyisiä päästöjä suhteessa kaikkeen muuhun nyky-yhteiskunnan toimintaan ei pidä liioitella, mutta lentoliikenteen ennustettua kasvua tulevina vuosikymmeninä on silti vaikeaa sovittaa yhteen ilmastotavoitteiden kanssa. Vaikka aikido-opettajan lennättäminen maailman laidalta toiselle kuluttaakin vähemmän kerosiinia kuin kaikkien hänen oppilaidensa lennättäminen, ensin mainittukin saattaa muodostua jossain vaiheessa monelle aikidoseuralle turhan kalliiksi, mikäli päästöjen ympäristövaikutukset hinnoitellaan mukaan lippujen hintoihin.
Voisi myös sanoa, että internet on jo ”kosmolokalisoinut” aikidon harjoittelua antamalla eri puolilla maailmaa vaikuttaville harjoittelijoille mahdol-
lisuuden vaihtaa tietoa globaalisti ja soveltaa sitä harjoitteluun paikallisesti. Suomen aikido ei myöskään ole enää samalla tavalla riippuvaista japanilaisten opettajien ohjauksesta kuin alkuvuosikymmeninään.
Aikidomatkailun ja opettajien lennättämisen väheneminen sekä internetin kasvanut rooli voivat johtaa nykyisten voimakkaan globalisaation aikakauden aikido-organisaatioiden roolin uudelleenarviointiin. Huonossa tapauksessa tästä voi seurata ristiriitoja omia rakenteitaan säilyttämään pyrkivien organisaatioiden ja niistä vieraantuvien harjoittelijoiden välille. Tällaisessa tilanteessa olisi nähdäkseni parempi antaa organisaatioiden mennä, jos ovat mennäkseen, kuin antaa viime vuosisadan rakenteiden pitää tämän vuosisadan aikidoa panttivankinaan. Toisaalta, ehkäpä organisaatiot pystyvät tarpeen tullen uudistumaan ja löytämään uusiin olosuhteisiin sopivia rooleja. Onko koronaviruksen takia suljettu maailma esimakua tulevasta? Toivottavasti ei. On kuitenkin syytä miettiä, millaisia nopean matkustamisen kannustimia rakennamme yhteisönä aikidoon.
Onko välttämätöntä lennellä ympäri maailmaa ollakseen arvostettu aikido-opettaja ja saadakseen korkeimpia dan-arvoja tai ohjaajatitteleitä? Jääkö jostain tärkeästä tiedosta paitsi, jos ei piipahda säännöllisesti Tokiossa? Voiko olla hyvä oppilas, jos ei kierrä uskollisesti maailmaa opettajansa leireillä? Paitsi että matkailun välitön rahallinen hinta rajaa osan aikidon harjoittelijoista tämän kuvion ulkopuolelle, päästöillä on myös vaikeammin mitattava ja ennakoitava, tulevina vuosikymmeninä realisoituva hintansa luonnolle ja ihmisille. Toki näitä kysymyksiä olisi syytä miettiä yhtä hyvin ja enemmänkin vaikkapa huippu-urheilun parissa. Aikidossa niistä kuitenkin tekee erityisen painokkaita se, että lajin on tarkoitus edistää rauhaa. Vai onko?
Desarmera en idrottsbomb med aikido
Finländarnas fysiska tillstånd har sjunkit i flera decennier. Det syns till exempel i ökningen av de värnpliktigas medelvikt. Samtidigt har medellängden ökat med en centimeter, medan medelvikten har ökat med åtta kilogram. Testresultaten i cooper har sjunkit med jämn takt. Försämring av fysisk kondition leder till en ökning av olika åkommor och sjukdomar, vilket återspeglas i hela livet. Uthållighetsproblem och trötthet försvagar inlärningsresultaten. För lite fysisk aktivitet avspeglar sig också i problem med det psykiska välmåendet. Minskningen av fysisk aktivitet är också direkt relaterad till minskningen av sociala kontakter.
Att finländare rör på sig för lite och sitter still beror på många saker och det kan inte tillskrivas någon enskild faktor. Det skulle vara lätt att skylla på smarttelefoner eller överdriven underhållning på internet och streamingtjänster. Dessa är en del av anledningen men inte hela sanningen. Den tekniska utvecklingen går inte att vända och människor kan inte tvingas att springa.
Samhället har som helhet hittat på en lösning i taget som har lett till mindre rörelse. Att förflytta sig från en plats till en annan med bara muskelkraft är något som har
blivit lättare att undvika med tiden. Många av oss uppskattar effektiv kollektivtrafik, men har det blivit ett alltför självklart alternativ att åka en eller två hållplatser? Behöver du köra en eller två kilometer till affären för att köpa en eller två saker? Vad behöver förändras i samhället för att miljön bättre ska uppmuntra oss till mera fysisk aktivitet?
I skrivandets stund pågår regeringsförhandlingarna fortfarande och det finns ingen fullständig säkerhet om utgången. Men utifrån den information som också är allmänt tillgänglig kan man säga att inom det politiska beslutsfattandet börjar man verkligen vakna upp till de problem som orsakas av för lite fysisk aktivitet och för mycket stillasittande. När problemen påverkar en människas hela livscykel och samhället i stort, och kostnaderna lätt når upp till miljarder, under en stram ekonomi, måste beslutsfattare oundvikligen vara intresserade av träning som mer än bara ett marginellt tidsfördriv.
Inom aikidogemenskapen finns det anledning till att aktivera en bred reflektion över vad allt vi och vår sport skulle kunna erbjuda för att desarmera den finska idrottsbomben. Aikido är en lågtröskelkampsport som utvecklar en
människa holistiskt, där man kan utvecklas individuellt utan konkurrens och till mycket överkomliga kostnader. I synnerhet bör aikidoklubbar som verkar i städer aktivt ta reda på vilken typ av möjligheter som kan erbjudas för att öka antalet entusiaster genom till exempel ”Finska mallen för hobbyn”.
Översättning: Joakim Borgmästars
Antti Vesala
Tuomas Hietala
Aikidoförbundets ordförande
Tarina jatkuu seuraavassa Aikidolehdessä.
Junnupalsta
Juniorivaliokunnan
junnuleiri Hietamäen dojolla Mynämäellä 29.5.
Hietamäen dojon sisäänkäynti avautuu aurinkoiselle pellolle. Navettarakennukseen rakennetun dojon alakerrassa näkyy ja kuuluu kukkojen kiekuna. Ikkunasta voi nähdä kauniisti kukkivan kirsikkapuun. Pian aloitamme harjoitukset. Alkukumarruksissa on mukana jo toistakymmentä junioria useammasta eri seurasta. Aamun ollessa vielä viileä takka lämmittää dojoa shomenin vieressä.
kuva:
Leirin teemana on neljä elementtiä: maa, ilma, vesi ja tuli. Harjoitellessamme maaelementtiä pyrimme säilyttämään vahvat, tatamiin juurtuneet asennot uken liikkeistä huolimatta. Tekniikat tehdään rauhallisesti ja jämäkästi. Ilma puolestaan ilmenee ilmavine ja vähäeleisine väistöineen, uken hyökkäys ikäänkuin puhaltuu nagen läpi kuin tuulen kuljettama lehti. Vesi on elementtinä suuri, joustava ja hidastava. Nage ottaa uken hyökkäyksen joustavasti vastaan ja pitää ympärilleen sulkevan kontaktin liikkuen pyörteisesti. Tuli on elementeistä arvaamattomin. Hyökkäyksen vastaanotto on samalla jo heitto tai sidontatekniikan horjutus, kuin liekin leimahdus.
Jatkamme elementtien tutkimista hiljaisella ja seesteisellä dojolla yhteensä kolmen harjoituksen ajan. Ensimmäinen on suunnattu nuoremmille junioriaikidokoille,toinen kaikenikäisille junnuille ja kolmas vähän vanhemmille junnuille. Harjoitusten välissä ehdimme syödä eväät sekä jakaa hauskoja ja innostavia ajatuksia aikidosta. Päivän mittaan dojo on lämmennyt harjoittelijoiden keskittymisen sekä takan lämmittävän voiman myötä. Ohjaajat ja harjoittelijat kiittävät toisiaan antoisasta leiripäivästä hymyssä suin. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia harjoituksia!
