4. Yksilöturvallisuuden mittaaminen ”If you cannot measure it, you cannot improve it” (Lord Kelvin)
Yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuuden mittaamista sekä siinä tapahtuvien ajallisten muutosten havainnoimista vaikeuttavat useat tekijät. Ensinnäkin yksiselitteisiä ja relevantteja indikaattoreita, jotka kuvaavat turvallisuuden tunnetta tai turvallisuuden tasoa tai tilaa on hyvin vähän (ks. Mankkinen et al. 2014, 25). Erilaisia indikaattoreita on olemassa useita, mutta vaikeutena onkin valita luotettavat indikaattorit, jotka antavat riittävästi tietoa ilmiöistä, ja joita voi tulkita yksiselitteisesti (Mankkinen et al. 2014, 17). Turvattomuuden syiden ja seurausten välinen yhteys on moniulotteinen ilmiö, ja jonka todentaminen ei ole yksinkertaista. (ks. Juntunen 2011, 58–59; Hanén & Huhtinen 2011, 10–11.) Olemassa olevat mittarit eivät esimerkiksi pysty kattavasti huomioimaan alueellisia, kulttuurisia, yksilöllisiä ja kontekstisidonnaisia eroavaisuuksia. Valtakunnallisten keskiarvojen perusteella on hyvin vaikeaa saada käsitystä turvallisuudesta harvaan asutuilla alueilla, joissa rikoksia, häiriöitä ja onnettomuuksia tapahtuu vähän verrattuna kasvukeskuksiin. Tosin yksittäiset tapahtumat voivat heikentää olennaisesti ihmisten turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta tai vaikuttaa esimerkiksi elinkeinoelämään, kuten matkailuun. (SM 2014/a, 10, ks. myös SM 2013.) Toiseksi turvallisuustilanteen ja siinä tapahtuvien muutosten kuvaamiseen vaikuttavat tilastointikäytännöt. Esimerkiksi poliisin tietoon tulleen rikollisuuden muutokset saattavat johtua rikoksentekijöiden tai viranomaisten toiminnassa tapahtuneista muutoksista. Poliisin muuhun kuin rikostutkintaan liittyvät merkintöjen, kuten päihtyneiden säilöönottojen, palonsyyn tutkinnan sekä rattijuopumusten määrien väheneminen saattavat kuvastaa sitä, että kyseiset ilmiöt ovat vähentyneet. Toisaalta kyse voi olla siitä, että poliisi on kohdistanut työaikaansa ja henkilöresursseja esimerkiksi liikennevalvontaan aikaisempaa vähemmän. Poliisin kirjaamien rikosten määrä kuvastaa siten samalla sekä kontrollin määrää, sen kohdistumista ja «jutuntekokynnystä» että kansalaisten ilmoitusaktiivisuutta (Korander & Vanhala 2003, 267; ks. Manning 19971997, 236).
27
