3. Turvallisuus käsitteenä, toimintana ja tuotteina

Turvallisuutta lähestytään usein negaation kautta, jolloin se ymmärretään vaaran tai uhan poissaolona (mm. Airaksinen 2012). Turvallisuus nähdään tällöin olotilana, jota ilmentää vapaus erilaisista uhkista. Toisaalta turvallisuus tarkoittaa kompetenssia eli yksilön mahdollisuutta, kykyä ja vapautta toimia omien oikeuksien ja halujen mukaisesti. Erilaiset toimijat ja toiminnan huomioonottava näkökulma määrittää turvallisuuden tilaksi, jossa yhteiskuntaa uhkaavia tekijöitä hallitaan siten, että kansalaisilla on mahdollisuus hyvinvointiin. (ks. SPEK 2014, 15; Airaksinen 2012, 203; Härkönen & Laitinen 2014, 194; Ollila 2006, 25.) Turvallisuus voi olla myös ominaisuus, jonka sisältyy tiettyyn palveluun tai tuotteeseen (Kupi et al. 2010, 19). Vastaavasti turvattomuus voi ilmetä yksilön kokemuksena tai uskomuksena omasta haavoittuvuudesta, mikä vaikuttaa yksilön kykyyn toimia ja selviytyä eri tilanteissa (ks. Kunnaskari 2014, 21).

Käytännössä turvallisuus käsitetään laajemmin kuin vain kontrollina ja suoranaisten riskien sekä vaarojen poissaolona (SM 2014/a, 12; Mankkinen et al. 2014, 11-12). Turvallisuus voidaan jakaa niin sanottuun kovaan tai kontrolliturvallisuuteen (security) ja pehmeään tai hyvinvointiturvallisuuteen (safety). Security viittaa esimerkiksi poliisin ja puolustusvoimien toiminnan kohteena olevaan turvallisuuteen, jossa erilaisilla tuotteilla ja palveluilla pyritään suojautumaan rikoksilta sekä sotilaallisilta selkkauksilta. Safety puolestaan viittaa turvallisuuteen, joka ei vaarannu tarkoituksellisen toiminnan vuoksi vaan esimerkiksi tapaturmien, onnettomuuksien tai virheiden vuoksi. Safety-lähtöisillä tuotteilla ja palveluilla pyritään suojautumaan onnettomuuksilta, tapaturmilta ja luonnonilmiöiden aiheuttamilta vahingoilta. (ks. Kupi et al. 2010; SM 2014/a, 12; Mankkinen et al. 2014, 11–12; SPEK 2014, 15.)

Turvallisuuden ja hyvinvoinnin käsitteitä käytetään toisinaan tasa-arvoisina, toisaalta turvallisuutta voidaan pitää yhtenä hyvinvoinnin osatekijänä. Timo Airaksisen (2012, 310) mukaan terveys ja turvallisuus ovat molemmat hyvinvointitekijöitä, ja sellaisina ne myös kuuluvat olennaisesti yhteen. Pauli Niemelän (2000, 24) mukaan turvallisuuden ja hyvinvoinnin osatekijät taas ovat pitkälti samoja. Pohjoismaisessa hyvinvointitutkimuksessa on Marjatta Bardyn (2010) mukaan vakiintunut resurssiperustainen lähestymistapa, jossa hyvin-

vointi samaistetaan yksilöiden resurssien hallintaan. Resurssit ymmärretään välineinä, joilla ihmiset voivat tietoisesti ohjata elämänsä kulkua ja tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä ja valintoja. Keskeisiin hyvinvoinnin osatekijöihin luetaan terveys, taloudellinen toimeentulo, työ, koulutus, asuminen, turvallisuus ja sosiaaliset suhteet. (Bardy 2010, 28.) Kun ihmisten perustarpeet on tyydytetty, he korostavat aineellisten tekijöiden kustannuksella yhä enemmän ihmissuhteita ja elämän merkityksellisyyttä (Kajanoja, 2010, 77).

Suhteellisuus

Turvallisuus saa erilaisia merkityksiä tulkitsijasta, kontekstista, ajasta ja paikasta riippuen. Näkökulmana voi olla tiettyjen ihmisryhmien tai yksilöiden turvallisuustilanne, käsitykset erilaisista uhista ja riskeistä, turvallisuustoimijat tai turvallisuuspolitiikka ja sen tavoitteet. (mm. Buzan & Hansen 2009, 10–13.) Käyttämällä eri turvallisuuskäsiteitä tehdään jo yleensä valinta, minkälaiset asiat ovat mielenkiinnon kohteena ja minkä asioiden oletetaan kuuluvan turvallisuuteen. Turvallisuuden kannalta olennaisia asioita saattavat olla myös sellaiset, joissa ei mainita sanaa turvallisuus. (Hanén & Huhtinen 2011, 15.)

Turvallisuuden käsitteellä voidaan tarkoittaa objektiivista (mm. rikosten ja onnettomuuksien määrä) tai subjektiivista eli yksilöllistä turvallisuuden tunnetta (ks. Niemelä 2000, 21). Subjektiivinen turvallisuus ei ole suorassa yhteydessä objektiivisen turvallisuuden tasoon (Mankkinen et al. 2014, 18) eivätkä ulkopuoliset tekijät tai normit välttämättä vaikuta siihen (Airaksinen 2012, 101).

Turvattomuus rinnastetaan usein rikoksen pelkoon. Väkivallan ja ryöstetyksi tulemisen pelko ovat tosin yleisempää kuin uhriksi joutuminen. Tutkimuksissa onkin todettu, että ihmiset eivät välttämättä pelkää niitä asioita, jotka heitä uhkaavat (Ollila 2006, 9). Laskennallinen turvallisuuden määritelmä kiinnittää huomiota rikostilastoihin ja uhritutkimuksiin eli siihen, keiden tulisi pelätä, ketä ja missä (Koskela 2009, 104). Objektiivisten ja subjektiivisten mittareiden ristiriitaisuutta selittää eri väestöryhmien erilaiset sosiaalisten ongelmien kokemis- ja hahmottamistavat sekä tapahtumien tilannekohtaiset arvottamiserot. Ne henkilöt, jotka ovat harvimmin rikoksen uhrina, pelkäävät sitä eniten. Vastaavasti riskialttiimmat ihmisryhmät, kuten nuoret miehet pelkäävät uhriutumista vähiten. (Heiskanen 2002, 175–176.) Tämä pelkoparadoksiksi kutsuttu ilmiö voi johtua tietämättömyyden

tai riskialttiuden sijaan siitä, että henkilöt ovat oppineet erilaisia strategioita ja tekniikoita uhriutumisen välttämiseksi. Oikeinmitoitetun pelon tai huolen määrän arvioiminen on vaikeaa ilman, että aiheettomasti lisätään turvattomuuden tunnetta tai vähennetään kansalaisten omatoimista varautumista tai suojautumista erilaisten uhkien ja vaarojen varalta. (ks. Heiskanen 2002, 177.)

Subjektiivinen turvallisuuden tunne eivät välttämättä lisäänny, vaikka objektiivista turvallisuutta onnistutaan kohentamaan (Kivivuori 2007, 40). Sijaispelkoilmiöstä on kyse silloin, kun esimerkiksi taloudellinen epävarmuus ja turvattomuus projisoituvat rikoksen uhkaksi (ks. myös Kemppainen et al. 2014, 17.) Janne Kivivuoren (2007, 41- 42) mukaan mitä turvatumpaa elämä objektiivisesti on, sitä herkemmin ihmiset havainnoivat ja kokevat mahdollisia riskejä ja vaaroja. Manuel Castel (2007) toteaa puolestaan, että moderni turvattomuus ei välttämättä tarkoita turvamekanismien puuttumista, vaan päinvastoin turvallisuuden tavoittelu saattaa vahvistaa turvattomuuden tunnetta (ks. myös Koskela 2009, 62). Timo Airaksisen (2012) mukaan pelon syy ei ole aina se, että kohde on pelottava vaarallisuutensa tai muun uhkaavuutensa vuoksi. Pelkoa ei välttämättä herätä itse kohde vaan ne tunteet, jota tähän kohteeseen suunnataan. (Airaksinen 2012,103.)

Turvallisuutta tuottavat tekijät

Rikoksentorjunnan neuvottelukunnan mukaan turvallisuuden tunne koostuu monien eri tekijöiden yhteisvaikutuksesta, ja sitä edistävät mm. turvallinen elinympäristö, toimivat peruspalvelut, hyvin suunniteltu liikenne, varmuus avun saamisesta hätätilanteissa ja luottamus, että rikoksiin syyllistyneet joutuvat edesvastuuseen teoistaan (http://www.turvallisuussuunnittelu.fi/fi/).

Yhteisöllisyys ja läheiset ihmissuhteet lisäävät tutkimusten (mm. Ollila 2006, 22) mukaan turvallisuutta. Kuuluminen johonkin yhteisöön vahvistaa ihmisten osallisuutta oman ja muun yhteisön jäsenten hyvinvoinnin ja turvallisuuden ylläpitoon. Tuntemus omien voimavarojen riittävyydestä ja usko selviytymiseen erilaisista häiriötilanteista vahvistaa turvallisuuden tunnetta. Manuel Castelin (2007) mukaan tämä ei useinkaan toteudu, sillä modernit yhteiskunnat rakentuvat turvattomuuden maaperälle, koska ne koostuvat yksilöistä, joilla ei ole kykyä taata omaa turvallisuuttaan eikä luottamusta lähiympäristön kykyyn.

Luottamuksella viranomaisia sekä kanssaihmisiä kohtaan on havaittu olevan yhteys koettuun turvallisuuteen (ks. Airaksinen 2012, 259). Turvallisuutta voidaankin tarkastella ihmisten lähiyhteisön sosiaalisten suhteiden ja niiden laadun näkökulmasta (Niemelä 2000, 21). Luottamus poliisiin, valtiovaltaan, yhteiskuntaan ja kanssaihmisiin on perusta, jolle turvallisuus ja turvallisuudentunne rakentuvat. Turvallisuus syntyy ja kasvaa yhteiskunnan sisällä niin arkipäivän elämässä kuin poliittisen päätöksenteon seurauksena. (Virta 2007, 111.)

Kun ihmiset voivat luottaa perusturvapalveluiden toimivuuteen myös häiriö- ja poikkeustilanteissa, he sietävät kriisejä paremmin ja heidän toimintakykynsä säilyy (Sillanaukee 2014, 30; ks. myös MBS 2013). Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (VN 2010/b) määritellään henkinen kriisinkestävyys kyvyksi kestää erilaisten turvallisuustilanteiden aiheuttamat henkiset paineet ja selviytyä niiden vaikutuksilta. ”Henkinen kriisinkestävyys ilmenee kansalaisten tahtona toimia valtiollisen itsenäisyyden, väestön elinmahdollisuuksien ja turvallisuuden ylläpitämiseksi kaikissa turvallisuustilanteissa.” (VN 2010/b, 51

3.1 Turvallisuuskäsitteitä Seuraavaksi esitellään erilaisia julkisissa asiakirjoissa käytettyjä turvallisuuskäsitteitä ja – määritelmiä sekä erilaisia konteksteja, joissa näitä käsitteitä yleisimmin käytetään. Luvun lopussa on yhteenvetotaulukko, joissa pyritään osoittamaan eri käsitteiden keskinäiset erot.

Kansalaisturvallisuus

Englanninkielistä termiä ”citizen safety” käytetään puhuttaessa väestöstä ja yksittäisistä ihmisistä kohteina, joiden turvallisuutta viranomaiset vaalivat. Useimmiten keskeisimpinä viranomaisina toimivat poliisit ja muut valvontaa ja vartiointia suorittavat tahot. Turvallisuustoimilla tarkoitetaan tällöin lähinnä rikostentorjuntaa, tilannepreventiota sekä poliisin ja muiden viranomaisten yhteistyötä. Koko väestöön kohdistuvien toimien lisäksi käsitellään erilaisia haavoittuvia väestönryhmiä, kuten vanhuksista. Näkökulmana ovat tällöin konkreettista turvaa sekä turvallisuuden tunnetta tuottavat toimenpiteet sekä tekniset välineet.

Suomalaisessa keskustelussa kansalaisturvallisuuden käsitettä käytetään erityisesti maanpuolustus-, ympäristö- ja rikollisuusteemojen yhteydessä puhuttaessa kansalaisten oikeudesta elää puhtaassa, oikeudenmukaisessa ja hyvinvoivassa yhteiskunnassa. Hellenberg (2009) peräänkuuluttaa realistista ja kaikkia osapuolia kannustavaa kansalaisturvallisuuden strategiaa, jolla ”kyetään vastaamaan riskeihin, jotka nousevat Euroopan energiariippuvuudesta, entisten sosialististen maiden ja EU:n välisistä elintasoeroista, epidemioista ja vaikkapa järjestäytyneen rikollisuuden ja fundamentalistisen terrorismin symbioosista”.

Inhimillinen turvallisuus

Human security on YK:ssa käytetty termi, joka on muotoiltu seuraavasti:

“the right of all people to live in freedom and dignity, free from poverty and despair”, and recognized that “all individuals, in particular vulnerable people, are entitled to freedom from fear and freedom from want, with an equal opportunity to enjoy all their rights and fully develop their human potential” (www.unocha.org.)

Inhimillinen turvallisuus kattaa useita eri osa-alueita, kuten talouteen, toimeentuloon, ruokaan ja terveyteen liittyvä turvallisuuden, ympäristöturvallisuuden niin luonnon kuin rakennetun ympäristön kannalta, henkilökohtaisen turvallisuuden väkivallan ja muun henkisen ja fyysisen kaltoin kohtelun vastakohtana sekä yhteisöjen ja poliittisen turvallisuuden (YK 2014).

Inhimillisen turvallisuuden käsitteessä painotetaan ihmisoikeuksien, demokratian ja ympäristöasioiden merkitystä ihmisten turvallisuudelle. Vaikka käsite ei viittaa pelkästään fyysisen vaaran tai uhan olemassaoloon, sen viitekehykseen liittyvät globaalit turvallisuusuhat, kuten työttömyys, huumeet, rikollisuus, saasteet ja ihmisoikeusrikkomukset. Toiseksi inhimillisen turvallisuuden näkökulmassa huomioidaan uhkien keskinäiset seuraussuhteet ja riskien kasautuminen, sillä monet uhkat ovat toisistaan riippuvaisia ja toisiaan stimuloivia. Turvallisuuteen kohdistuvilla uhilla, kuten aseellisilla konflikteilla ja luonnonmullistuksilla on laaja-alaisia välittömiä ja välillisiä vaikutuksiin eri puolille maailmaa. (mm. Korhonen 2010, 17; Anttila 2012.)

Turvallisuuden käsitteellistäminen yksilöllisyyden ja inhimillisyyden näkökulmasta sisältää usein myös resilienssin käsitteen (ks. Anttila 2012). Kriisinhal-

linnan näkökulmasta inhimillinen turvallisuus merkitsee yksilön vastuun kantamista turvattomuutta aiheuttavien tekijöiden tunnistamisesta, ehkäisemisestä sekä jälkitoimenpiteiden organisoinnista (Heinonen 2010). Resilienssi vahvistaa yksilölähtöisyyttä korostavaa hallintamentaliteettia (governmentality), jolloin valtion, viranomaisten ja muiden vastaavien auktoriteettien suora hallintovalta vähenee. Keskushallinnon ja viranomaisten vetäytyminen luo tilaa yksityisille turvallisuustoimijoille, joiden kanssa resilientit yksilöt ja yhteisöt voivat joustavammin neuvotella varautumisen tekniikoista. (Juntunen 2011, 15.)

Sisäinen turvallisuus

Sisäisellä turvallisuudella tarkoitetaan viimeisimmässä sisäisen turvallisuuden ohjelmassa (STO 2012, 8) sellaista yhteiskunnan olotilaa, jossa väestö voi nauttia oikeusjärjestelmän takaamista oikeuksista ja vapauksista ilman pelkoa rikollisuudesta, häiriöistä, onnettomuuksista ja kansallisista tai kansainvälisistä ilmiöistä. Edellisen sisäisen turvallisuuden ohjelman (STO 2008) mukaan sisäistä turvallisuutta edistävät turvallinen asuin-, elin- ja työympäristö, toimivat peruspalvelut ja liikennejärjestelyt, avun saanti tarvittaessa ja rikoksiin syyllistyneiden joutuminen edesvastuuseen teoistaan. Sisäisen turvallisuuden piiriin kuuluu myös varautuminen suuronnettomuuksiin ja normaaliolojen häiriötilanteisiin. (Emt. 2008, 5; ks. Kunnaskari 2014, 21.) Sisäinen turvallisuus sijoittuu erityisesti yksilötason kysymyksiin ja siihen, kuinka turvallisesti kansalaisten arkielämä luonnistuu. Yhteiskunnan tasolle se taas ulottuu erityisesti suuronnettomuuksiin ja häiriötilanteihin varauduttaessa. (Lindström 2011, 7.) Turvallisuus ei kuitenkaan ole vain vaaran poissaoloa tai nopeaa reagointia siihen, vaan turvallisuus liittyy kiinteästi hyvinvointiin, työhön ja toimeentuloon, sillä se edistää alueellista ja paikallista kilpailukykyä ja elinvoimaisuutta (MPK 2013, 120).

Yhteiskunnan turvallisuus

Englanninkielistä termiä “societal security” käytetään EU:n ja Pohjoismaiden kontekstissa käsiteltäessä turvallisuutta laaja-alaisena yhteiskunnallisena kysymyksenä:

Protection of society from and response to incidents, emergencies, and disasters caused by intentional and unintentional human acts, natural hazards, and technical failures (ISO/TC 223 International standards.)

Ruotsalainen Myndigheten för samhällsskydd och beredskap (MSB 2013) listaa erilaisia yhteisöjen turvallisuutta vaarantavia tulevaisuuden uhkia, joita ovat luonnonkatastrofit, helleaallot, tulipalot, henkilövahinkoja vaativat onnettomuudet, kyberiskut, tartuntataudit, vihamielisten ryhmittymien hyökkäykset, aseelliset konfliktit ja sota sekä elintärkeiden toimintojen häiriöt kuten puutteet ruuan, juoman ja sähkön saatavuudessa, pankkitoiminnan ja liikenteen katkokset sekä terveydenhuollon vaikeudet esimerkiksi antibioottiresistanssin yleistymisen myötä.

Yhteiskunnan turvallisuus käsittää yhteisön kyvyn ylläpitää yhteiskunnan elintärkeitä toimintoja ja turvata väestön elinoloja, terveyttä ja perustarpeita häiriötilanteissa ja erilaisissa kriiseissä (Norden 2013). Kirjallisuudessa viitataan hyvin usein myös resilienssiin, mikä viittaa siihen, että yhteiskunnan turvallisuus-käsite kattaa myös erilaiset toimenpiteet ja toimijat turvallisuustilanteen ylläpitämiseksi tai sen saavuttamiseksi. Käsitettä käytetään monissa erilaisissa laajoissa yhteyksissä:

n

n

n

n

Riskit ja vaarat voivat olla hyvin eriasteisia vakavuudeltaan (all-hazard) Tarvittavat toimenpiteet kattavat ennakoivan, sopeuttavan ja korjaavan toiminnan (adaptive, proactive and reactive strategies) ennen, jälkeen ja poikkeustilanteen aikana Toimijakenttä kattaa julkisen ja yksityisen sektorin sekä järjestökentän Yhteiskunnalliset seuraukset ovat samankaltaiset siitä huolimatta, onko kriisin aiheutunut luonnonilmiö tai ihmisen tahallinen tai tahaton toiminta.

2000-luvulla turvallisuuskeskustelussa yhteisö, ei valtio tai yksilöt, on lähtökohtana tunnistettaessa ja nimettäessä kansallisia turvallisuushaasteita sekä etsittäessä niihin ratkaisuja. Yhteiskunnan turvallisuuden näkökulmasta useat tekijät, jotka on perinteisesti pidetty erillään, sulautuvat yhteen: sota ja rauha, sisäinen ja ulkoinen turvallisuus sekä tavoite vahvistaa valtion turvallisuutta mutta myös turvata kansalaisten turvallisuus. Pohjoismaisessa kolmikantamallissa valtion turvallisuus on lain ja järjestyksen piirissä, yhteiskunnan turvallisuus riskien hallinnan piirissä ja yksilöiden turvallisuus pelastustoimen palveluiden piirissä. (Sundelius 2005, 32.)

Societal security -termi esiintyy EU:n ja Pohjoismaisessa turvallisuusohjelmien nimissä:

* Nordic Societal Security Programme -ohjelma käsittelee resilienssiä ja kriisinhallinnan kapasiteettia ennaltaehkäisyyn, valmistautumiseen, kriiseihin vastaamiseen sekä niistä toipumiseen (Norden 2013).

* The European Societal Security Research Group on monitieteellinen ryhmä, joka keskittyy turvallisuuden roolin laajentamiseen EU:ssa. Kohteena ovat sotilas- ja siviilitehtävät terrorismin vastaisessa työssä, terveys, ruokaturvallisuus sekä infrastruktuurin suojaaminen.

Kokonaisturvallisuus

Kokonaisturvallisuuden käsite pohjautuu laajaan turvallisuuskäsitykseen, johon sisältyvät kaikki sellaiset turvallisuuskysymykset, joihin liittyvät uhkat voivat aiheuttaa merkittävää haittaa tai vaaraa Suomelle tai sen väestölle. Valtioneuvosto määrittelee kokonaisturvallisuuden tavoitetilaksi, jossa valtion itsenäisyyteen, väestön elinmahdollisuuksiin ja muihin yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuvat uhkat ovat hallittavissa (VN 2012/a). Kokonaisturvallisuuden keskeisinä toimijoina nimetään toisinaan yksiselitteisesti poliittiset instituutiot: valtioneuvosto, sen ministeriöt ja toimivaltaiset viranomaiset vastaavat kokonaisturvallisuuteen liittyvästä varautumisesta, poikkeusolojen hallinnasta, häiriötilanteissa toimenpiteisiin ryhtymisestä ja niiden johtamisesta sekä toipumisesta (ks. Härkönen & Laitinen 2014, 197). Laajemmasta perspektiivissä katsottuna varautuminen voidaan mieltää kokonaisturvallisuuden periaatteella toteutetuksi toiminnaksi, jossa yhteiskunnan elintärkeät toiminnot turvataan viranomaisten, järjestöjen ja elinkeinoelämän yhteistoimintana (ks. MPK 2013, 50).

Kokonaisturvallisuuden käsite on yleinen poliittisessa ja strategisessa keskustelussa, jossa käsitellään turvallisuutta yhtä lailla globaalilta kuin kansallisesta näkökulmasta. Pääpaino on sotilaallisessa maanpuolustuksessa ja kriisinhallinnassa sekä poliisin, pelastuslaitoksen ja ympäristöasioista vastaavien viranomaisten toiminnassa. Poikkeustilanteet ja normaaliolojen häiriötilanteet

sekä varautuminen saavat paljon huomiota, eli näkökulma on riski- ja uhkapainotteinen. (MPK 2013, 50; VN 2010/a & 2010/b; VN 2012/a & b.) Kokonaisturvallisuuden ja laajan turvallisuuskäsitteen näkökulmia koskevissa asiakirjoissa, kuten sisäisen turvallisuuden ohjelmassa ja yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa käsitellään myös kansalaisten omaehtoisen turvallisuushallinnan tukemista ja edellytysten luomista sille, että kansalaiset pystyvät myös itse huolehtimaan omasta turvallisuudestaan.

Laaja turvallisuus

Laaja turvallisuus on pikemminkin näkökulma kuin käsite. Se pitää sisällään valtion ulkoisen turvallisuuden lisäksi yhteiskunnallisen, taloudellisen sekä ympäristöä ja kansalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia koskevan ulottuvuuden. Turvallisuuspolitiikka kattaa puolustuspolitiikan ja maanpuolustuksen lisäksi ulkopolitiikan, talouspolitiikan ja yhteiskuntapolitiikan (muun muassa sisäisen turvallisuuden) aloja. Perinteisen sotilaallisen uhkakuvan lisäksi ilmastonmuutos, energian ja vesivarojen niukkuus, väestönkasvu ja yhteiskunnan haavoittuvuuden lisääntyminen vaikuttavat enenevässä määrin kansainväliseen yhteistyöhön ja myös Suomen turvallisuusympäristöön. (VN 2012, 14/b.)

Varautumista ja kokonaisturvallisuutta koskevassa komiteamietinnössä (VN 2010/a) määritellään laajan turvallisuuskäsityksen piiriin sellaiset turvallisuuskysymykset, jotka saattavat muodostua uhkiksi ja aiheuttaa merkittävää vaaraa tai haittaa Suomelle, väestölle tai yhteiskunnan elintärkeille toiminnoille. Tällaiset laaja-alaiset turvallisuusuhkat ovat joko ihmisten aktiivisesti aiheuttamia (mm. sotilaallinen voimankäyttö, terrorismi, järjestäytynyt rikollisuus tai tietoverkkojen häirintä), tahattomia tapahtumia (mm. sähköverkon laajat toimintahäiriöt tai tautiepidemiat) tai luonnon ääri-ilmiöitä (mm. myrskyt ja tulvat). Komiteamietinnön mukaan laajan turvallisuuden tarkkarajainen ja aukoton määrittely ei ole tarkoituksenmukaista. Tällöin ei olla sidottuja ennalta määriteltyihin uhkakuviin, vaan on mahdollista huomioida myös uudet, ennakoimattomat uhat. (VN 2010/a, 26–28).

3.2 Turvallisuustoimijoiden moninaisuus

Turvallisuusalan keskeisiä toimijoita ovat perinteisesti olleet valtionhallinto ja kunnat, elinkeinoelämä sekä erilaiset yritykset ja järjestöt (ks. Kupi et al. 2010, 18–19). Turvallisuuden tuottaminen on kuitenkin hajaantunut entisestään (Härkönen & Laitinen 2014, 195) ja se edellyttää useiden tahojen aktiivista osallistumista, mukaan lukien infrastruktuuria hallinnoivan yksityissektorin (ks. Sundelius 2005, 28). Palveluiden yksityistäminen, erikoistuminen ja vastuiden pirstaloituminen elintärkeistä toiminnoista (critical infrastructure) voi vaikeuttaa yhteistyön koordinointia (MBS 2013, 26).

Yksityinen turvallisuusala on kasvanut ja kehittynyt voimakkaasti viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Tähän ovat vaikuttaneet yleinen teknologian kehitys ja korkeatasoinen teknologinen osaaminen, jotka ovat mahdollistaneet erilaisten turvallisuuteen liittyvien teknologisten ratkaisujen kehittämisen ja laajemman tuotannon. Tämä on arveltu lisänneen turvapalveluiden kysyntää erityisesti yrityksissä. (SM 2014/a, 79.) Perinteisesti turvallisuuteen liittyviä palveluita ovat ostaneet yritykset, mutta nykyisin kunnat, taloyhtiöt ja yksityiset ihmiset (Koskela 2009, 52, 299).

Turvallisuuspalveluista ja – tuotteista koostuvaa liiketoimintaa on jaoteltu tutkimuskirjallisuuden pohjalta (Kupi et al. 2010, 19–20) muun muassa seuraaviin sektoreihin:

n

n

n

n

n

kiinteistöturvallisuus tai fyysinen turvallisuus: ympäristön suunnittelu, kulunvalvonta sekä kameravalvontaa. Fyysiseen turvallisuuteen liittyvät erilaiset rakenteelliset ratkaisut, tekniset järjestelmät sekä valvonta ja vartiointi. tietoturvallisuus: verkon infrastruktuurin sekä elektronisen tietoaineiston suojaaminen, ylläpito ja varmistaminen. kansallinen turvallisuus: terrorismin vastavaikutusten mittaaminen ja kriittisen infrastruktuurin suojaaminen (mm. joukkoliikennejärjestelmät, meriliikenne, satamat, sähköverkko, vesijärjestelmät, tietoliikenne). riskienhallinnan konsultointi: rahoitukseen, tietotekniikkaan, lainsäädäntöön, talouteen, oikeudellisiin toimiin sekä katastrofeihin liittyvien riskien hallinnan. CBRNE-turvallisuus: kemiallisilta, biologisilta ja radio-aktiivisilta aineilta, ydinmateriaalilta sekä räjähteiltä suojautuminen.

Käsite englanniksi

concept for comprehensive security; comprehensive security human security citizen safety

Vastuu

Keskeinen hallinnonala

Puolustusministeriö valtio

Käyttöalue/ näkökulma

Käsite suomeksi Määritelmä

Puolustus- ja turvallisuuspoliittinen selonteko, Valtioneuvoston periaatepäätös kokonaisturvallisuudesta, laaja turvallisuuskäsitys

Tavoitetila, jossa yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuvat uhkat ovat hallittavissa

Kokonaisturvallisuus Sisäministeriö yksilö

Sisäisen turvallisuuden ohjelma. Syrjäytymisen, rikollisuuden ja onnettomuuksien ehkäisy ja torjunta

Yhteiskunnan olotila, jossa väestö voi nauttia oikeusjärjestelmän takaamista oikeuksista ja vapauksista ilman pelkoa yksilö

Kansainvälinen politiikka, YK, kehitysyh teistyö-järjestöt

Resilienssi, globaalit ja humanitaariset ilmiöt, ihmisoikeudet, demokratia

The right of all people to live in freedom and dignity, free from poverty and despair” valtio

Ulkoministeriö, puolustusministeriö, sisäministeriö

Ympäristöpolitiikka, rikoksentorjunta, maanpuolustus

Sisäinen turvallisuus Inhimillinen turvallisuus Kansalaisturvallisuus Yhteisö societal security

Eu, Pohjoismaat, kaikki hallinnonalat

Resilienssi ja varautuminen, laaja tur vallisuuskäsitys

Protection of society from and response to incidents, emergencies, and disasters caused by intentional and unintentional human acts, natural hazards, and technical failures.

Yhteiskunnan turvallisuus

Yhtenä toimijakentän muutoksena voidaan pitää sitä, että kolmannella sektorilla arvioidaan olevan tulevaisuudessa entistä merkittävämpi rooli yhteisöllisyyden vahvistajana. Vapaaehtoisen, omatoimisuuteen perustuvan turvallisuustyön merkitys saattaa kasvaa julkisten toimijoiden resurssien pienentyessä, jolloin se täydentää julkisen sektorin palvelun aukkoja. (Perttula & Rajala 2014, 205; ks. myös Koskela 2009, 268–269.) Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (VN 2010/b) todetaan, että järjestöillä on merkittävä rooli viranomaisten ja elinkeinoelämän ohella yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisessa muun muassa varautumisen toteuttamisessa sekä kriisinkestokyvyn lisäämisessä. Järjestöjen toiminnan vahvuuksina mainitaan yksilötason tarpeiden tunnistaminen sekä hyvät kansalliset ja kansainväliset verkostot. (Emt. 2010/b, 10-11.)

3.3 Turvallisuuden uudet uhat ja uhkien politisoituminen

Maailmanlaajuiset turvallisuus- ja taloustilanteen muutokset huomioidaan useissa yhteyksissä pohdittaessa Suomen turvallisuustilannetta. Poliittisissa asiakirjoissa, kuten valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa (VN 2012/b) sekä sisäisen turvallisuuden ohjelmassa (STO 2012) käsitellään keskeisiä turvallisuuteen vaikuttavia uhkia hyvin laajasti. Kokonaisturvallisuutta käsittelevän periaatepäätöksen mukaan turvallisuuteen liittyvät haasteet ja rajat ylittävät uhat ovat yhä moniulotteisempia, kiinteästi sidoksissa toisiinsa ja ne edellyttävät laajan keinovalikoiman hyödyntämistä (VN 2012/a, 17–18; ks. MPK 2013).

Ministeriöiden yhteisessä toimintaympäristökuvauksessa (tulevaisuudensuomi.fi 2014) hahmotetaan, että vallan siirtyessä ja pirstaloituessa koko maailmanjärjestys hakee uutta tasapainoa. Tähän liittyen ilmastonmuutoksen aiheuttamat maailmanlaajuiset riskit, väestökehitys, kaupungistuminen, muuttoliikkeet, kulutustason nousu, ruokaturva sekä luonnonvarojen käyttö ovat esimerkkejä toisiinsa kietoutuvista kestävän kehityksen kysymyksistä, joihin vastaaminen edellyttää globaaleja ratkaisuja paikallisten toimien lisäksi. Sosiaalisen median nousu ja informaatioteknologian läpimurrot vauhdittavat osaltaan yksilöiden vaikutusvallan kasvua. Toimintaympäristökuvauksessa todetaan valtion roolin osalta, että valtio on siirtymässä palvelujen tuottajasta hyvinvoinnin mahdollistajan rooliin, jossa olennaisena tehtävänä on puitteiden

ja sääntöjen rakentaminen muiden yhteiskunnallisten toimijoiden toiminnalle. (http://www.tulevaisuudensuomi.fi/)

Turvallisuuspuheella on useita erilaisia tavoitteita yhteiskunnallisessa keskustelussa; sitä käytetään poliittisten linjausten tekoon, vakuutteluun, liittolaisten hankkimiseen ja poliittisten vastustajien nujertamiseen (Koskela 2009, 258). Juha Vuoren (2011) mukaan turvallisuuspuheetta käytetään poliittisena välineenä poliitikkojen pyrkiessä oikeuttamaan tekoja, jotka eivät muutoin saisi hyväksyntää. Hänen mielestään ihmiset ovat taipuvaisia luopumaan oikeuksistaan ja vapauksistaan turvallisuuden nimissä. (Emt. 2011.)

Seuraavaksi esitellään tutkimuksissa esiintyneitä näkökulmia, millaisia vaikutuksia uudet turvallisuusuhat ja turvallisuuden politisoituminen voivat aiheuttaa yksilöille ja yhteisöille. Ensinnäkin turvallisuusuhkien hajanaisuus voi vaikeuttaa toiminnan koordinointia ja erilaisiin uhkiin puuttumista. Turvallisuuden käsitettä rasittaa tutkijoiden mielestä (mm. Jukarainen 2011; Raitasalo & Sipilä 2007; Airaksinen 2012; Theiler 2003) mielivaltaisuus, sillä potentiaalisten vaarojen määrä on hyvin laaja, ja erilaisista uhista ja vaaroista tehdään liian herkästi poliittisia. Kaikkea, mikä luo tai aiheuttaa uhkia tai pelkoa, ei ole syytä nimetä ”turvallisuusongelmaksi”. (Emt.) Raitasalon & Sipilän (2007, 2) mukaan turvallisuuskäsitteen laajentaminen ja ongelmien turvallistaminen on käytännön toimintalinjojen muotoilun kannalta hankalaa eivätkä esimerkiksi taloudelliset riskit, ympäristöongelmat tai väestönkasvu ole sellaisia ilmiöitä, joihin voi varautua turvallisuuspolitiikan keinoin. Kun erilaisia yhteiskunnallisia ongelmia käsitetään turvallisuusuhkina, jää herkästi epäselväksi, millä perusteella osa niistä valitaan ensisijaisiksi varautumista vaativiksi uhkiksi (Emt. 2007, 12–13), ja mitkä asiat jätetään ilman aktiivisia toimenpiteitä.

Toiseksi turvallisuuden korostamisella voi esiintyä negatiivisia sivuvaikutuksia yhteiskunnallisella tasolla sekä yhteisöjen toimivuuden ja viihtyisyyden kannalta. Yksilöllisellä tasolla turvattomuus ja rikollisuuden pelko voivat vaikuttaa suoraan ihmisten käyttäytymiseen. Rikoksen pelko voi johtaa tiettyjen paikkojen välttelyyn, yleisten kulkuneuvojen vähentyneeseen käyttämiseen, sosiaaliseen eristäytymiseen ja epätasa-arvoistumiseen. Rikoksen pelko lisää paineita erityisesti niille, joilla on sosiaalisia tai taloudellisia ongelmia ja joiden yhteiskunnalliset vaikuttamismahdollisuudet ovat heikot. Rikoksen pelko on yksityisen ihmisen subjektiivinen tunne, mutta yhteisön ja yhteiskunnan kollektiivisena kokemuksena rikoksen pelosta tulee väistämättä poliittinen kysymys. (Korander 2000, 188; ks. Koskela 2009, 78–79, 105.)

Hille Koskela (2009, 227) käyttää käsitettä urbaani turvallisuuspolitiikka,

jolla hän viittaa oikeusjärjestelmän kehitykseen, jossa säädetään lakeja ja asetuksia kaupunkilaisten käyttäytymisen ohjaamiseksi ja kaupunkitilan muokkaamiseksi. Hänen mukaansa kieltojen ja sääntöjen laadinta, tiukentuva kontrolli ja laajentuva lainsäädäntö ovat luontevia tapoja reagoida epävarmuuteen, epäjärjestykseen ja turvattomuuteen. Erilaisilla säännöillä pyritään usein myös ratkaisemaan sosiaalisia konflikteja ja välttämään neuvottelemista kasvokkain. (Koskela 2009, 237.) Vastaavasti kuntien turvallisuussuunnitelmissa ja rikoksentorjuntaohjelmissa painotetaan mekanistisia ja yksinkertaisia ajattelumalleja ennemmin kuin yhteiskunnallisia tai kulttuurisia lähestymistapoja. Tästä seuraa se, että ongelmien monimutkaisuudesta huolimatta ehdotetut turvallisuusratkaisut ovat usein luonteeltaan hyvin teknisiä. (Koskela 2009, 234.) Tästä kehityksestä voidaan käyttää termiä sosiaalisten ongelmien oikeudellistuminen (Kivivuori 2006) tai poliisisoituminen, joka viittaa siihen, että sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ongelmat koetaan poliisitoimen ja – voimin ratkaistaviksi asioiksi (Korander 1998).

Kolmanneksi turvallisuuden tunteen heikkeneminen ja ajatus siitä, että yhteiskunnan palvelut eivät enää ulotu aiempaan tapaan omalle asuinpaikalle, saattavat heikentää luottamusta yhteiskuntaa ja viranomaistoimintaa kohtaan (SM 2014/a, 10). Pelko heikentää myös ihmisten välistä normaalia vuorovaikutusta, mikä voi johtaa välinpitämättömyyteen muiden tarpeita kohtaan sekä heikentää yhteisöllisyyttä ja vastuuta muiden hyvinvoinnista ja yhteisten asioiden hoidosta. Usko muiden välinpitämättömyyteen tuottaa myös turvattomuutta. (Koskela 2009, 106, 115–116.) .) Epäluottamus viranomaisten tarjoamia palveluita kohtaan voi aiheuttaa piittaamattomuutta viranomaisten sääntöjä ja suosituksia kohtaan sekä epäluottamusta valtamedian välittämää viestiä kohtaan. Tämän seurauksena kansalaiset voivat hakeutua vaihtoehtoisten viestimien vaikutuspiiriin tai identifioitua sellaisiin poliittisiin tai ideologisiin ryhmittymiin, joiden johtohahmoihin he luottavat. (MBS 2013, 33.)