Direktiivi tulee, oletko valmis?

Sähköisen jätteen tuotannon ja kierrätyksen määriä maailmanlaajuisesti 2019

Maanosa

Eurooppa

Aasia

Pohjois- ja Etelä-Amerikka

Afrikka

Oseania Tuotettu Kierrätetty

12 Mt (16,2 kg/asukas) 5,1 Mt, 42,5 %

24,9 Mt (5,6 kg/asukas) 2,9 Mt, 11,7 %

13,1 Mt (13,3 kg/asukas) 1,2 Mt, 9,4 %

2,9 Mt (2,5 kg/asukas) 0,03 Mt, 0,9 %

0,7 Mt (16,1 kg/asukas) 0,06 Mt, 8,8 %

Taulukon lähde: Forti V., Baldé C.P., Kuehr R., Bel G. The Global E-waste Monitor 2020: Quantities, flows and the circular economy potential. United Nations University (UNU)/United Nations Institute for Training and Research (UNITAR) – co-hosted SCYCLE Programme, International Telecommunication Union (ITU) & International Solid Waste Association (ISWA), Bonn/Geneva/Rotterdam.

raportin mukaan vuonna 2013 tuotettiin maailmanlaajuisesti noin 41,8 miljoonaa tonnia sähköistä jätettä, mutta vain 6,5 miljoonaa tonnia palautui käsittelyyn virallisten keräysjärjestelmien kautta. Vuoden 2017 raportin mukaan tuotanto oli edellisenä vuonna kasvanut 44,7 miljoonaan tonniin, josta kierrätysjärjestelmien kautta käsiteltiin vain 20 % eli hieman alle 9 miljoonaa tonnia. Nousu oli tässä kohden melko maltillisen oloinen, mutta vuonna 2019 maailmassa tuotettiin ennätykselliset 53,6 miljoonaa tonnia sähköistä jätettä. Siitä 17,4 % kerättiin ja kierrätettiin asianmukaisesti. Vaikka käsitellyn sähköisen jätteen määrä on noussut 1,8 miljoonalla tonnilla sitten vuoden 2014, on jätteen kokonaismäärä kuitenkin kasvanut yli 9 miljoonalla tonnilla. Vuoden 2020 raportissa todetaankin, että kierrätystoimet eivät näytä pysyvän mukana kasvussa.17

Direktiivi tulee, oletko valmis?

Lainsäädännöllisesti sähkö- ja elektroniikkalaitteiden valmistajien ja maahantuojien tuottajayhteisö Sertyn18 synty määriteltiin kansainvälisellä tasolla. Taustalla oli Suomen liittyminen Euroopan unioniin

vuonna 1995, mikä johti suomalaisen jätelainsäädännön ”1980-luvun lopulta alkoivat olla uudistamiseen ja yhtenäistämiseen eurooppalaisten vas- Brysselissä esillä nämä. – – Sähkö- taavien säännösten kanssa jo ennen varsinaista jäsenyyttä. ja elektroniikkaromuvuoria alkoi

Siinä vaiheessa, kun Sertyn syntysanat vuosituhan- olla siellä täällä, ymmärrettiin, että nen vaihteessa kirjoitettiin, oli jätteiden hyötykäytön ala määrät eivät tule vähenemään, vaan kokenut valtavan imagon kohotuksen. Monet jätehuol- lisääntyvät hurjaa vauhtia. Sähkörolon ja kierrätysalan toimijat alkoivat olla suosittuja tai mua löytyi kaatopaikoilta ja nähtiin, jopa kuntansa ykköstoiveita nuorison kesätyöpaikoiksi, että se oli suurta raaka-aineiden ja esimerkiksi romualalla koettiin, että romukauppiaiden haaskausta. Piti tehdä jotain.” työtä arvostettiin selvästi aiempaa enemmän. Kaikilla ei kuitenkaan vieläkään ollut käsitystä siitä, mitä romukauppias todellisuudessa teki – jalosti ja toimitti raaka-ainetta teräs- ja valimoteollisuudelle. Tuottajayhteisöjen syntymiseen taas ei liittynyt häpeää tai alemmuudentunnetta, sillä niiden synnyn määritteli laki ja kyseessä oli lähtökohtaisesti uudenlainen tekijä kiertotalouden pitkässä ketjussa. Tuottajayhteisöt syntyivät valvovan viranomaisen ja jäte- tai kierrätysraaka-ainealan käytännön toimijoiden väliin omaksi portaakseen. Tuottajavastuulla tarkoitetaan tuottajan velvollisuutta huolehtia markkinoille luovuttamiensa tuotteiden ja niistä syntyvien jätteiden uudelleenkäytön, hyödyntämisen ja muun jätehuollon järjestämisestä sekä niistä aiheutuvista kustannuksista. Tuottajat voivat hoitaa velvoitteensa yksin tai yhdessä.

Tuottajavastuu tuli osaksi suomalaista jätehuoltoa käytännössä 1990-luvun puolivälissä, kun rengasvalmistajat velvoitettiin kesäkuusta 1996 lähtien vastaamaan autonrenkaiden keräyksestä ja hyödyntämisestä. Renkaiden tuottajavastuun valtakunnallisen järjestelmän rakensi Säkkiväline (vuodesta 2001 eteenpäin Lassila & Tikanoja) yhdessä tuottajayhteisö Suomen Rengaskierrätys Oy:n kanssa. L&T:n yrityshistorian mukaan ensimmäisen tuottajavastuujärjestelmän luominen toi L&T:lle julkisuutta, joka muutti koko toimialan yrityskuvaa, ja tuottajavastuutahojen merkitys liiketoiminnan volyymille kasvoi 1990-luvun lopulla merkittävästi. Kierrätysliiketoiminta toi yhtiölle aseman, joka liitti sen myös yhteiskuntavastuukysymyksiin. Kierrätysjärjestelmä mahdollisti Lassila & Tikanojan seuraavat askeleet jätteen

Tuottajayhteisöt tekevät tiivistä yhteistyötä valvovan viranomaisen kanssa. Kuvassa Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen johtava tuottajavastuuvalvoja Teemu Virtanen. Kuva on otettu Tuottajavastuuiltapäivässä Tampereella vuonna 2017. Kuva: Marjaana Malkamäki. hyötykäytössä. Sen suunnittelema rengaskierrätyksen infrastruktuuri oli alun perin kehitetty siten, että se huomioisi myös mahdolliset muut, tulevaisuudessa tuottajavastuun alaisiksi tulevat kierrätysraaka-aineet. Kierrätysterminaaleissa olisi L&T:n mukaan mahdollista jalostaa myös vaikka puuta, metallia, muoveja ja elektroniikkaromua.19

Jo vuotta myöhemmin, vuonna 1997, tuottajavastuu laajennettiin koskemaan pakkauksia ja pakkausjätettä, ja vuonna 1998 oli keräyspaperin vuoro. Keräyspaperin keräys ja kierrätys paperiteollisuuden raaka-aineeksi oli ennen varsinaista tuottajavastuulakia toiminut ikään kuin tuottajavastuun periaattein jo toisen maailmansodan ajoilta asti: paperiteollisuuden yhdessä perustama välittäjäorganisaatio Jätekeskus Oy (myöhemmin Paperinkeräys Oy, nykyisin Encore Ympäristöpalvelut Oy) otti vastaan keräyspaperin, jonka muun muassa paperinkeräysyritykset sekä romu- ja lumppukauppiaat olivat keränneet. Sitten se välitti keräyspaperin teollisuudelle sanomalehtipaperin ja pehmopaperien valmistukseen. Vuonna 1987 perustettu Keräystuote Oy ja Paperinkeräyksen myöhemmin perustama Suomen Keräyspaperi Tuottajayhteisö Oy vastaavat Suomessa keräyspaperin tuottajavastuusta.

Vuonna 2000 EU:ssa hyväksyttiin romuautodirektiivi, joka perustui ajatukseen tuottajavastuusta. Romuautojen vastaanotosta ja kierrätyksestä terästeollisuuden käyttöön olivat ennen tuottajavastuuta vastanneet vanhojen perinteiden mukaisesti pitkälti romukauppiaat, ja näin oli romuautodirektiivin jälkeenkin. Mukaan kuvioon tuli kuitenkin tuottajayhteisö Suomen Autokierrätys Oy, jonka operaattoreina romuliikkeet toimivat. Miljoonien rikkinäisten tai muutoin tarpeettomien sähkö- ja elektroniikkalait-

teiden keräys ja kierrätys oli vielä 1990-luvulla keskenään varsin erilaisten toimijoiden ja menetelmien sekamelska. Sähkö- ja elektroniikkaromun (SER)20 tuottajavastuuta valmisteltiin 1990-luvun lopulta alkaen. Sähköromuksi aiemmin kutsutun romun käsittelijänä Suomessa oli toiminut jo pitkään – käytännössä vuosikymmeniä – 1910-luvulla perustettu Kuusakoski Oy, alkuaan nimeltään Karjalan Lumppu- ja Romuliike. Myös monet muut romuliikkeet ottivat sähköromua vastaan ja välittivät sen käsittelyn jälkeen eteenpäin tehtaille tai käsiteltäviksi isommille romuliikkeille. Edellisten lisäksi kunnalliset jätehuoltoyhtiöt olivat pitkään ottaneet vastaan kuluttajien toimittamaa sähköromua. Käytännössä erilaisia toimintatapoja ja rahoitusjärjestelmiä oli monia ja keräys oli paikallisesti koordinoitua, mikä teki SER-kierrätyksen kentästä hajanaisen. Mukana toiminnassa vuosituhannen vaihteen aikoihin olivat myös Suomen kierrätyskeskukset ja niiden yhdistys SKKY sekä joidenkin kierrätyskeskusten yhdessä vuonna 2000 perustama Suomen Elektroniikan Kierrättäjien Yhdistys ry SEKY. Sen taustalla oli oululainen Tervatulli Oy, jolla oli suunnitelmissa haastaa Kuusakoski ja L&T Pohjois-Suomen SER-kierrätyksessä.

Kuvassa ympäristöministeriön neuvotteleva virkamies Tarja-Riitta Blauberg, joka vastaa jätehuollon tuottajavastuusta. Kuva on otettu Tuottajavastuuiltapäivässä Tampereella vuonna 2018. Kuva: Opa Latvala.

Ennen direktiivin voimaantuloa ja tuottajavastuusta vasta keskusteltaessa Kuntaliitto otti asiaan kantaa. Se painotti, että kunnat voivat tarjota olemassa olevaa järjestelmäänsä ja palvelua laitteiden varastoinnissa, käsittelyssä, hyödyntämisessä, neuvonnassa ja niin edelleen, kunhan kustannuksista sovittaisiin. Tuottajavastuun tuli Kuntaliiton näkemyksen mukaan olla ”todellista tuottajavastuuta”, eli tuottajien tuli vastata kaikista kustannuksista, joita aiheutui aina keräilystä hyödyntämiseen ja neuvontaan asti. Kuntaliiton huolena olivat myös pienet kunnat ja tulevan keräilyjärjestelmän kattavuus. Direktiiviluonnoksen myötä Kuusakoski asetti vastaanottomaksut tietyntyyppiselle elektroniikkaromulle, kuten kylmäkalusteille, konttorikoneille, televisioille ja radioille. Näin myös jätelaitokset alkoivat vältellä kauppojen niille toimittamien suurten romuerien ilmaista vastaanottoa. Kunnat eivät varauksetta hyväksyneet romunkerääjien ja -hyödyntäjien (eli käytännössä romukauppiaiden ja isojen yritysten kuten Kuusakosken tai Stenan) ottamaa maksua vastaanottamastaan materiaalista, sillä se saattaisi johtaa monopolien syntymiseen. Käytännössä jo jonkin aikaa oli kuitenkin menty siihen suuntaan, että romuliikkeet tarjosivat kierrätysratkaisuja, joiden maksumiehiksi luonnollisesti päätyivät jätteitä tuottavat kuluttajat sekä tuotteiden maahantuojat ja valmistajat.

Ennen tuottajavastuulakia kuluista käytiin keskustelua myös lehtien palstoilla raflaavillakin otsikoilla. Pelättiin sitä, että korkeat kierrätysmaksut saisivat ihmiset viskomaan jääkaappinsa metsiin. Näin kyllä toisinaan tapahtuikin. Kuluttajat joutuivat itse huolehtimaan käytetyt laitteensa kierrätykseen tai kaatopaikalle ja maksoivat mahdolliset käsittelykulut. Kodinkoneita tuovat ja myyvät liikkeet puolestaan valittivat, että kierrätyksestä aiheutuvat maksut olivat liian korkeita ja ettei juuri kukaan muu edes ottanut vastaan isoja kylmälaitteita kuin Kuusakoski, joka toimitti ne käsiteltäviksi Ekokemin laitokselle Riihimäelle. Siksi Kuusakoski saattoi melko vapaasti määritellä vastaanotolle hinnan. Kuusakoskelta taas katsottiin, etteivät he hinnoitelleet ”ilkeyttään”, vaan jätteen loppupään kustannukset olivat yhä korkeammat ja lisäksi rasitteena oli muun muassa vuonna

1996 Suomessa käyttöön otettu jätevero. Vuosisadan vaihteessa tulleet ongelmajätteitä koskevat asetusmuutokset puolestaan luokittelivat käytöstä poistetut kylmälaitteet ja kuvaputkilaitteet ongelmajätteiksi, mikä muutti niiden käsittelyä. Niitä ei voinut enää toimittaa kaatopaikalle jäähdytysjärjestelmän poiston jälkeenkään.

Käsittelijän näkökulmasta katsottuna kyse oli politiikasta. Aiemmin elektronisia laitteita sai käsitellä romuna, mutta kiristyvät säädökset ikään kuin ”kriminalisoivat” tiettyä SER-materiaalia tekemällä siitä vaarallista jätettä esimerkiksi tiettyjen ainesosien vuoksi. Myös arvokkaiden metallien osuus laitteissa oli alkanut laskea, mikä vaikutti suoraan kuluihin: metalleilla kun voitiin kattaa käsittelyn kustannuksia. Joidenkin materiaalien ja tuotteiden kohdalla kierrätysmaksut oli jo tuottajavastuulakien myötä integroitu uusien tuotteiden hintoihin. Näin esimerkiksi kuluttajan ostaessa autoonsa uudet renkaat hän maksoi samalla renkaidensa kierrätyksen. SE-laitteiden kohdalla arveltiin laitteiden hintojen tulevaisuudessa nousevan 2–4 % kierrätyksestä aiheutuvien kulujen kattamiseksi.

Oman näkemyksensä SER-laitteiden kierrätykseen esittivät myös kauppa ja teollisuus. Vuoden 1999 alussa Sähkö- ja elektroniikkateollisuus ry:n (SET) perustaman sähkö- ja elektroniikkalaitteiden kierrätystä käsittelevän projektin johtoryhmän kokouksessa todettiin, että SER-materiaalia koskevaa lainsäädäntöä oli jo voimassa tai tulossa voimaan ”muissa Pohjoismaissa, Hollannissa ja Italiassa sekä saksankielisissä maissa”. Lainsäädäntö oli osittaista, eikä se välttämättä käsittänyt kaikkea SE-romua tai ei ollut suoraan SERiä koskevaa, vaan se sääteli yleisesti kierrätystä ja jätteitä ja antoi siten mahdollisuuden tuottajavastuun määrittämiseen. Muissa Pohjoismaissa ja monissa Euroopan maissa valmis tai valmisteilla ollut lainsäädäntö asetti kuitenkin selkeitä paineita myös suomalaisen, SER-laitteiden kierrätystä koskevan tuottajavastuun lainsäädäntötyön käynnistämiselle.

Kodinkonealan valtakunnallinen, elinkeinopoliittinen edunvalvojajärjestö ja kodinkonealan yhteinen foorumi Elektroniikan Tukkukauppiaat (ETK) esitti yhden näkemyksen.21 ETK:n Markku Salovaara kritisoi Helsingin Sanomissa tammikuussa 2000 lakiin liittynyttä aikataulua.

Ympäristöministeriössä oli kyllästytty EU:n komission ”vitkasteluun” sähkö- ja elektroniikkalaitteiden kierrätykseen liittyvän direktiivin valmistelussa, ja Suomessa aloitettiin oman tulevaa direktiiviä myötäilevän lain valmistelu juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Salovaara ihmetteli nimenomaan kiirehtimistä kotimaisen lainsäädännön aikataulun kanssa ja toivoi Suomessa odotettavan EU:n direktiivin linjauksia. Kaupan toimialajärjestöt Päivittäistavarakauppa, Teknisen Kaupan Liitto, Autotuojat, Rakennus- ja Sisustustarvikekauppa ja Kodintekniikkaliitto puolestaan vastustivat ympäristöministeriön esittämää järjestelmää SER-laitteiden keräyksessä ja toivoivat, ettei Suomi kiirehtisi rakentamaan omaa järjestelmäänsä ennen EU-direktiivin tuloa.

Keskustelu yritysten (kaupan ja teollisuuden) ja lainsäätäjän tai viranomaisten välillä on kierrätysalalla ollut usein hankalaa, sillä näkemykset ovat voineet poiketa suuresti toisistaan ja yrityksillä on ollut liuta etuja valvottavinaan. Esimerkiksi romukauppiaat olivat tottuneet moniin vääntöihin ministeriön ja valvovan viranomaisen kanssa, ja alalla koettiin laajasti, ettei sitä erityispiirteineen vuosikymmeniä jatkuneiden perinteiden jälkeenkään ymmärretty. Myöskään sähkö- ja elektroniikkalaitteiden tuottajat eivät kokeneet olevansa täysin samalla aaltopituudella lainsäätäjien kanssa. Vastakkain olivat usein ideologiset näkemykset ja yrittäjyyden haasteet. Eduskunnan ympäristövaliokunta tuli myös tulevien tuottajayhteisöjen edustajille tutuksi, vaikka toisinaan, kuten Sertyn asioissa valiokunnassa vieraillut Timo Laatikainen toteaa, saattoivat ideologiat erota niin selvästi, että jo kokoustilaan saavuttaessa tuottajayhteisön edustajasta tuntui, että ”peli oli jo menetetty”.

EU:n sähkö- ja elektroniikkaromudirektiivi astui lopulta voimaan kansallisessa lainsäädännössä Suomessa vuonna 2004.22 Seuraavan vuoden elokuusta alkaen sähkö- ja elektroniikkalaitteiden maahantuojat ja valmistajat alkoivat vastata tuotteiden kierrätyksestä, uudelleenkäytöstä ja jätehuollosta. Toisin kuin useimpien muiden tuottajavastuun piiriin kuuluvien jätteiden – kierrätysraaka-aineiden – kohdalla, SE-romun tuottajavastuuta hoitamaan syntyi useampikin eri tuottajayhteisö.23 Se johtui pääasiassa siitä, että sähkö- ja elektroniikkaromua on hyvin eri-

Saloran Salon elektroniikkatehtaan tuotantolinjalla koottiin elektroniikkalaitteita suomalaiskotien tarpeisiin. Kuva vuodelta 1973. Salora oli 1970-luvulla televisioiden myynnin markkinajohtaja Suomessa. Kuva: Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, V.K. Hietasen kokoelma, V.K. Hietanen, 1973.