Sertyn synty osana SER-pilottia

laista ja erikokoista. On eri asia, tuottaako yritys suurikokoista kodinelektroniikkaa vai pieniä sähkölaitteita, kuten sähköhammasharjoja, tai lamppuja.

Tuottajat, eli tuotteen valmistajat ja maa- ”SER-puolella hyvää on ollut se, että hantuojat, voivat siirtää tuotteen jätehuollosta koko ala on ollut suht’ valveutunutta ja huolehtimisen yhdessä perustamalleen tuotta- järjestäytynyttä. Teknologiateollisuujayhteisölle, jolle ne myös maksavat siitä, että den ja EK:n kautta tehtiin aika paljon tuottajayhteisö hoitaa niiden lakisääteiset vel- taustatyötä, se helpotti. Tuottajayhvoitteet. Käytännössä tuottajavastuussa kuluttajat teisöpuolella vaikutti selvästi yritysitse ovat epäsuorasti maksumiehiä, sillä uusien ten välinen kilpailutilanne, ne lähtivät tuotteiden hinnassa näkyvät käytöstä poistettavan yritysryhmittäin hakemaan kavereita.” tuotteen kierrätyksestä aiheutuvat kustannukset. Kunnat tulivat myös mukaan yhteistyöhön. Ne tekivät perinteisten romuliikkeiden tavoin romun vastaanottoa koskevat sopimukset tuottajayhteisöjen kanssa.24

Sertyn synty osana SER-pilottia

Suomessa kokeiltiin käytöstä poistettujen SER-laitteiden kierrätysjärjestelmää SET:n projektissa vuosina 1997–1998. Kokeilussa oli mukana useita sähkö- ja elektroniikka-alan yrityksiä ja operaattorit Kuusakoski, Säkkiväline ja Ekokem. Lisäksi vuosina 1997–2003 tehtiin Suomen Ympäristökeskuksen, Tilastokeskuksen ja Oulun yliopiston Thule-instituutin Finwaste-hankkeessa tutkimus jätevirroista, ja siinä todettiin kokonaisjätemäärän vähentyneen mutta kotitalouksien tuottaman jätemäärän kasvaneen. Syitä kasvuun olivat muun muassa talouksien määrän lisääntyminen ja yksin asuvien määrän kasvu. Sähkö- ja elektroniikkajätettä kertyi tut- ”Tulin kodinkonealalle 1993 ja silloin ei kimuksen mukaan vuodessa noin kahdeksan kiloa tiedetty kierrätyksestä tuon taivaalasukasta kohden YTV:n eli nykyisen HSY:n (Hel- lista. Muutama vuosi eteenpäin ja siisingin seudun ympäristöpalvelut) alueella.25 tä ruvettiin puhumaan Suomessakin.

Valtaosa Suomessa toimivista kodinkoneiden Kansainvälisten yhteyksien kautta kuuja elektroniikkalaitteiden maahantuojista ja val- lin,mitä muualla maailmassa tapahtuu mistajista aloitti 1990-luvun jälkipuolella yhteis- kierrätyksessä.”

Vuoden 2004 sähkö- ja elektroniikkaromudirektiivin myötä tuottajat alkoivat seuraavan vuoden elokuusta alkaen vastata tuotteiden kierrätyksestä, uudelleenkäytöstä ja jätehuollosta. Aiheesta saatiin huumoria myös sarjakuviin. Kuva: SERTYn lehtileikekokoelma. työn valtakunnallisen kierrätysjärjestelmän suunnittelemiseksi ja käynnistämiseksi. Aivan mutkitta yhteistyö ei alkanut eivätkä kaikki kokeneet sitä syrjäisessä Suomessa ylipäätään tarpeelliseksi. Isoissa yrityksissä, joilla oli kansainvälisiä emoyhtiöitä ja jatkuvat kontaktit muualle Eurooppaan, nähtiin muutoksen kuitenkin olevan vääjäämättä tulossa. Suomessa oli kaksi voimakastahtoista laitevalmistajapuolen yritysjohtajaa, jotka pitivät muuta alan väkeä ”näpeissään”. Timo Laatikainen toimi Upon toimitusjohtajana Suomessa, ja Upo kuului Asko-konserniin. Laatikainen oli myös elektroniikka- ja kodinkonealan valmistajia, maahantuojia ja tukkukauppiaita edustavan Elektroniikan Tukkukauppiaat ry:n (ETK) hallituksen puheenjohtaja. Electroluxin (Oy Electrolux Kotitalouskoneet Ab) toimitusjohtaja, kauppaneuvos Ilpo Helander oli ETK:n varapuheenjohtaja (1996–1998).

Muun muassa vuosina 1997–1998 kierrätyskeskustelu ETK:n sisällä kävi kiivaana. Laatikainen pyrki nostamaan esiin henkilökohtaisen mielipiteensä, jonka mukaan kodinkonealan olisi syytä alkaa rakentaa Suomeen oikeaa kierrätysjärjestelmää. Osa kokousväestä totesi, ettei ole mitään järkeä, kun ei ole pakko, sillä sellainen järjestelmä tulisi kalliiksi. Laatikainen taas katsoi, että jos rakennettaisiin itse, voitaisiin järjestelmästä tehdä oman näköinen. Sellainen, mikä olisi tuottajien näkökulmasta toimiva ja järkevä. Laatikaisen kollega Norjasta, sikäläisen ETK:ta vastaavan järjestön puheenjohtaja oli kertonut heillä

juuri päätetyn, että paikallinen järjestö alkaisi rakentaa järjestelmää. Laatikainen arveli aluksi, että ETK voisi olla Suomessakin puuhamiehenä projektissa.

ETK:ssa tulivat kuitenkin vastaan jäsenten väliset sisäiset näkemyserot ja myös henkilökemiat. Suuri ja globaali Electrolux oli alalla iso tekijä, eikä se halunnut yhteistä projektia, vaan oman. Yhtiöllä oli siihen resursseja, mistä kertoo myös se, että Ilpo Helanderin johtama Electrolux oli jo 1990-luvun alkupuolella käynyt suoria neuvotteluja ympäristöministeriön kanssa, ohi alan yhteisen edunvalvojajärjestö ETK:n. Timo Laatikainen kritisoi alan julkaisussa (Kodintekniikka) ETK:ta vuosina 1997–1998 siitä, että järjestössä seisottiin tumput suorina, vaikka kierrättämisen hoitamisella alkoi olla kiire. ETK:n entisen toimitusjohtajan Pentti Karhun muistelmien mukaan ETK:n henki musertui etenkin valkoisella kodinkonelinjalla kierrätyskeskustelun erimielisyyksien vuoksi. Ilpo Helander oli toiminut kodinkonealalla vuodesta 1979 lähtien ja menestynyt alan yritysten toimitusjohtajana. Electrolux oli muun muassa onnistunut 1990-luvun alun lamavuosina lisäämään markkinaosuuttaan. Helanderin on sanottu olleen toimialallaan vähittäiskaupan ja tukkukaupan yhteistyön puolestapuhuja ja kehittäjä sekä avoin ja tasapuolinen johtaja, jota yleisesti kutsuttiin juuri arvonimellä ”kauppaneuvos”. Hän kuitenkin jätti muun muassa ETK:n luottamustoimet vuonna 1998, vaikka jatkoikin Electroluxin johdossa.26

Juuri Sertyn syntyyn johtaneen pilotin alkuperäinen aikataulu oli suunniteltu niin, että se alkaisi marraskuussa 1998 ja kehitys- ja mallintamistyö saataisiin päätökseen vuoden 1999 heinäkuun loppuun mennessä. Toisen vaiheen, eli käytännön toteutusvaiheen, oli tarkoitus alkaa heti elokuusta 1999, ja sen kestoksi arvioitiin maksimissaan kaksi vuotta. Projektin vastuulliseksi johtajaksi nimettiin aluksi Seppo Ylönen Nokialta ja projektipäälliköksi Timo Valkonen Suomen ympäristökeskuksesta (SYKE). Projektiryhmään otettiin myös eri tahojen, kuten valmistajien, maahantuojien, kaupan, kuljetuksen ja ympäristöviranomaisten, edustajia ”avainhenkilöiksi” toteuttamaan pilottia työryhmissä.27

Vanhoja SER-keräyksen tiedotustarroja noin 2000-luvun taitteesta. Kuva: SERTY.

Pilottia kutsuttiin SER-projektiksi, ja sen käynnistävä kokous pidettiin 25. marraskuuta 1999 Suomen ympäristökeskuksessa. Paikalla oli 22 tuottajien tai jälleenmyyjien edustajaa, Suomen ympäristökeskuksen Juha Vuorimies ja Timo Valkonen sekä yli-insinööri Hannu Laaksonen ympäristöministeriöstä. Laaksonen oli ollut ympäristöministeriön tarkastajana sen perustamisesta 1983 lähtien. Hänet nimitettiin yli-insinööriksi vuonna 1996, ja hän toimi siinä tehtävässä 2000-luvun loppuun asti. Laaksosen ministeriövuosien aikana jätehuolto ja jätteiden hyötykäyttö kehittyivät ja lisääntyivät voimakkaasti. Laaksonen osallistui jätealan kansainväliseen yhteistyöhön, ja tuottajavastuukysymyksissä hän toimi Suomen asiantuntijavirkamiehenä EU:n säädösten valmistelussa ja täytäntöönpanossa. Muita jätealan asiantuntijoita viranomaistaholla ovat olleet muun muassa Olli Pahkala, Klaus Pfister, Tarja-Riitta Blauberg ja Riitta Levinen.28

SER-projektin kokouksesta kuitenkin puuttui viiden projektissa mukana olleen tuottajan tai jälleenmyyjän edustajat. Johtoryhmän puheenjohtajaksi suunniteltiin aluksi ICL Data Oy:n Seppo Moilasta, mutta päädyttiin lopulta sopimaan puheenjohtajaksi Timo Laatikainen ja sihteeriksi projektipäällikkö Timo Valkonen. Juha Vuorimies nimitettiin vastuulliseksi projektinjohtajaksi, mutta alun perin vastuulliseksi johtajaksi sovittu Nokian Seppo Ylönen jäi kuitenkin johtoryhmään. Mahdollisesti vaihdot johtuivat juuri siitä, että Ylönen edusti suurta Nokiaa ja Moilanen ICL-Dataa. Tieto- ja teleteknisten laitteiden puoli alkoi jo varhaisessa vaiheessa ryhmäytyä omaksi projektikseen, sillä näiden valmistajien näkökulmat saattoivat poiketa paljonkin kodinkonevalmistajien ajatuksista. SER-projektille perustettiin johtoryhmän lisäksi myös työryhmiä, jotka liittyivät viestintään, kuljetukseen, esikäsittelyyn ja hyötykäyttöön, järjestelmän rahoitukseen ja tulevaan tuottajayhteisöön.

SER-projektin tavoitteena oli kierrätysjärjestelmän kehittäminen SER-materiaalille Suomessa. Järjestelmän tuli täyttää tulevan EU-direktiivin ja kotimaisen lainsäädännön vaatimukset unohtamatta taloudellisesti järkevää yleisen jätehuollon kehitystä. Projektiin tuli lopulta mukaan 19 SE-laitteiden valmistajaa ja maahantuojaa ja yhdeksän

jälleenmyyjää. Niiden yhteenlaskettu markkinaosuus oli noin 80 % SE-laitteiden markkinavolyymista, noin 65 % isoista kodinkoneista ja yli 90 % viihde-elektroniikasta. Projektin ajateltiin perustuvan tuottajan vastuuseen ja avoimeen, tasapuoliseen kierrätysjärjestelmään. Yhteistyöllä haluttiin saada aikaan suuret volyymit ja alhaiset kustannukset. Kierrätysverkoston piti yhdistää julkisen ja yksityisen sektorin palvelut, ja kätevintä olisi, jos kierrätys voitaisiin toteuttaa mahdollisimman lähellä SE-romun syntypaikkaa. Projektin toimintaa koordinoisi pilotin aikana perustettava yhdistys, tuottajayhteisö, ja toiminnan tuli kaikkinensa olla läpinäkyvää ja julkisesti kontrolloitavissa.

Viisivuotistavoite oli nousta Euroopan huipputasoa edustavaksi SER-kierrätyksen järjestelmäksi, joten aivan pienistä tavoitteista ei lähdetty liikkeelle. Valtakunnallinen toiminta käynnistyisi hyvissä ajoin ennen tulevia lakimuutoksia, kierrätysverkosto saataisiin koko Suomen kattavaksi 18–24 kuukauden sisällä aloituksesta, keräysastetta nostettaisiin heti alusta alkaen merkittävästi ja parin ensimmäisen vuoden jälkeen voitaisiin keskittyä kierrätysasteen kehittämiseen. Projektin alkuvaiheessa haluttiin, että SER-kierrätys voitaisiin toteuttaa yhteiseurooppalaisena ja rahoitusvastuu olisi tuottajien näkökulmasta katsottuna yhtenäinen.

Projekti vaati rahoitusta. Sen budjetiksi arvioitiin ensimmäisessä ja perustavassa johtoryhmän kokouksessa hieman alle 4 miljoonaa markkaa, josta noin puolet kerättiin mukana olevilta yrityksiltä. Osallistumismaksut jaettiin kahteen kategoriaan yrityksen liikevaihdon perusteella: suuret maksoivat 100 000 markkaa ja pienemmät 50 000 markkaa. SER-projektin osallistumismaksuja perittiin yhdistyksen jäseniltä vuonna 2000 kolmessa eri erässä ja loput kaksi maksuerää jätettiin seuraavalle tilikaudelle. Lisäksi rahoituksen osaksi tulivat kierrätys(tarra)maksut,29 ja projekti aikoi anoa rahoitusta ympäristöministeriöltä, Tekesiltä ja Uudenmaan Ympäristökeskukselta. Myöntävät päätökset saatiin kahdelta jälkimmäiseltä vuonna 2000 ja ministeriöltä vuonna 2002.

Ensimmäisessä johtoryhmän kokouksessa käytiin kuitenkin vielä selvästi pohdiskelevaa keskustelua mahdollisesta tulevasta rahoituk-

sesta, kun ympäristöministeriön yli-insinööri Hannu Laaksonen oli huolissaan siitä, joutuisiko ministeriö yhtä projektia rahoittaessaan rahoittamaan kaikkia muitakin mahdollisia vastaavia projekteja. Sertyssä puolestaan huolestuttiin Laaksosen puheista. Pohdittiin, oliko ministeriön kanta muuttunut, sillä projektilla oli sama tavoite kuin ministeriöllä: mahdollisimman laaja tuottajayhteisö. Laaksosen kyselyihin oli vaikuttamassa projektin kokoonpano, sillä tuottajayhteisön tuli olla puhtaasti yritysvetoinen, eikä esimerkiksi SYKE voisi siten olla sen johdossa mukana. Serty painotti projektin päätehtäviä, joita oli kaksi: kehittää Suomeen tehokas ja taloudellinen SER-materiaalin käsittelyverkosto ja luoda edellytykset tuottajayhteisön perustamiselle. SYKE toimisi kehitysprojektin operatiivisena toteuttajana, ja tuottajayhteisön perustaisivat tuottajavastuulliset yritykset eli maahantuojat ja valmistajat, niin kuin kuuluikin.

Valtakunnallisen keräysjärjestelmän käyttöönottoon liittyivät olennaisesti pilotin sisäiset osaprojektit, joissa olivat mukana Loimi-Hämeen Jätehuolto, Savonlinnan toimintakeskus, Eco Electronics, Muoviportti, Hämeen Kuljetus ja SER-projekti. Vastuut osaprojekteissa jakautuivat siten, että Loimi-Hämeen Jätehuolto Forssassa ja Savonlinnan toimintakeskus kehittivät materiaalien esikäsittelyä, käsittelyä ja varastointia tai niihin liittyviä tekniikoita ja teknologiaa, Eco Electronics Oulussa kehitti tiettyjen SER-materiaalien koneellista ja automaattista käsittelyä. Muoviportti Merikarvialla kehitti puolestaan SER-materiaalien purkamisesta syntyvien muovijakeiden käsittelyä ja hyödyntämistä, Hämeen Kuljetus valtakunnallista materiaalien kuljetusten ohjausjärjestelmää ja SER-projekti vastasi muun muassa kokonaisjärjestelmän kehittämisestä ja osaprojektien toiminnan koordinoimisesta.

Pilotin aikataulu oli napakka, eikä projekti lähtenyt käyntiin aivan kuten oli alun perin suunniteltu, vaan vasta marraskuussa 1999. Se haluttiin saada päätökseen maaliskuun loppuun mennessä 2001. Tästä ajasta keräyskokeilu ajoittuisi tammikuulta 2000 aina maaliskuun 2001 alkuun. Keräysalueiksi tulivat pääkaupunkiseutu, Tampere, Savonlinna ympäristökuntineen, Mikkeli, Jyväskylä ympäristökun-

tineen, Laukaa, Kolari, Muonio ja Hanko–Helsinki-saaristokunnat.

Pilotista annettiin loppuraportti maaliskuussa 2001. Edellä mainittujen osaprojektien osalta pois oli pudonnut Savonlinnan toimintakeskus, jonka kehitystehtävä oli siirtynyt projektipäällikön ja Laukaassa sijaitsevan Väentupa ry:n vastuulle. Lisäksi kehitysprojektiin oli yhteistyön kautta osallistunut lopulta myös Mikkelin Ekotori, Jalopinta Viialasta, PC-Net Nurmijärveltä ja hollantilainen NVMP (Nederlandse Verwijdering Metalektro Producten), joka oli Hollannissa SER-laitteiden kierrätystä organisoiva tuottajayhteisö. Yhteistyösuunnitelmia oli myös norjalaisten ja ruotsalaisten kanssa, mutta parhaiten yhteistyön nähtiin lähteneen liikkeelle juuri NVMP:n kanssa.

Olennaisimmat asiat projektin loppuraportissa koskivat kehitettyä kierrätyslaitosmallia ja laitteiden esikäsittelymallia. Kierrätyslaitoksen malli pistettiin pystyyn Forssaan yhdessä Loimi-Hämeen Jätehuollon kanssa, ja laitos oli mahdollista saada käyntiin syksystä 2002 alkaen. Kierrätyslaitoksen toimintamalli muodostui useasta yrityksestä tai yhteistyöyrityksestä siksi, että niistä jokainen erikoistui tiettyjen laiteryhmien käsittelyyn. Jotta SER-laitteiden vastaanotto toteutuisi, oli olennaista tehdä yhteistyötä kunnallisten jätehuoltoyhtiöiden kanssa, sillä niiden jäteasemat toimisivat vastaanottopisteinä. Pilotin mukaan esikäsittelyä oli mahdollista toteuttaa myös kierrätyskeskuksissa ja vastaavissa organisaatioissa kustannustehokkaasti.

Projektin aikana kehiteltiin toimintamallia valtakunnalliselle SER-kierrätysjärjestelmälle, joka sopisi vastaamaan tulevan direktiivin määräyksistä kierrätyksen toteuttamisessa. Kaikissa osatavoitteissa ei onnistuttu, muun muassa atk-pohjainen logistiikkajärjestelmä olisi tarvinnut lisää kehitystä. Hankaluuksia aiheutti vastuullisen johtajan ja projektipäällikön mukaan myös ympäristöhallinto, sillä sen eri yksiköitä huolestutti ”nykyisten ja perinteisten” yritysten kierrätyskyky muuttuvassa kilpailutilanteessa. Projektin aikana näkyivät jäte- ja kierrätysalalle tyypilliset kuntien ja yritysten väliset näkemyserot. Projektipäällikkö Timo Valkonen oli yhteydessä Kuntaliittoon tammikuussa 2001 ja ehdotti yhteistyötapaamista koskien kierrätyksen valmistelutyötä ja käytännön toteutusta. Tuleva direktiivi kun oli

On tullut ostettua hieno televisio ja stereot! Mihinköhän niiden edeltäjät ovat päätyneet? Sähkö- ja elektroniikkalaitteiden ja sitä myötä niistä syntyvän jätteen määrän nopea kasvu alkoi herättää keskustelua viimeistään 1980-luvulla. Yleisin loppusijoituspaikka oli vielä tuolloin kaatopaikka. Kuva: Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, V.K. Hietasen kokoelma, V.K. Hietanen, 1978.

siirtämässä SER-materiaalien kierrätysvastuun tuottajille. Kuntaliitossa ei kuitenkaan vielä tammikuussa 2001 koettu tarpeelliseksi valmistautua yhteiseen asiaan, mutta vastauksessa painotettiinkin nimenomaan sanoja ”tässä vaiheessa”. Kuntaliitosta uskottiin, että kunnat olisivat valmiita kukin mahdollisuuksiensa mukaan tarjoamaan palveluja ja tiloja, kunhan tuottajavastuusta ja siihen liittyvistä velvollisuuksista ja kustannusten jakautumisesta saataisiin voimassa oleva kansallinen säädös.

Sertyn syntyyn johtaneen projektin loppuraportissa oltiin lievästi pettyneitä siihen, että suuret kunnalliset jätelaitokset pyrkivät rajoittamaan uusien palveluiden ja jopa uusien kunnallisten jätelaitosten mahdollisuuksia tarjota ja kehittää kierrätyspalveluita, jotka oli suunnattu SER-tuottajayhteisölle. Selvistä yhteistyöhön liittyvistä haasteista huolimatta tuottajayhteisö oli kuitenkin omasta mielestään ”hyvässä yhteistyössä” rakentamassa pelisääntöjä Suomen Kuntaliiton ja Suomen Jätelaitosyhdistyksen kanssa. Kansallinen säädös oli kuitenkin viivästynyt ja yhä kesken, vaikka sen oli toivottu astuvan voimaan juuri vuoden 2001 alussa.

Kunnallisilla ja yksityisillä jätehuoltoyhtiöillä, SE-romun kierrätyksen kehityksellä ja Sertyn välillä on omat kiinnostavat yhteytensä, joissa monta eri ”puolilla” toimivaa suomalaista kierrätystahoa liittyivät toisiinsa. Perheyhtiö SOL, jolla oli jätehuoltopuoli, myi koko ympäristöpuolensa 1990-luvun lopulla saksalaiselle kunnalliselle yhtiölle. Saksalaisyhtiö käsitteli myös SER-laitteita. SOL:n nimellä jatkanut yritys lähti myös mukaan uuteen yhteisprojektiin, jonka nimeksi tuli Ser Roll. Sen omistajia olivat SOL:n lisäksi kunnallinen jätehuoltoyhtiö Rosk’n Roll Uudeltamaalta ja karjaalainen romualan yritys Keräyspiste Oy. SOL:lle erään yrityskaupan myötä päätynyt Risto Pohjanpalo – joka vannoo, ettei aikonut aikoinaan tulla ympäristöalalle ja olla tekemisissä ”romujen ja paskojen kanssa”, mutta päätyi tekemään romun parissa monikymmenvuotisen uran – nimettiin Ser Rollin hallituksen puheenjohtajaksi. Rosk’n Roll oli luonut keräysjärjestelmän, joka otti kuluttajilta vastaan SE-romua veloituksetta, mutta rahoitti toimintaansa ekomaksuilla. Varsinaisen romun käsittelyn hoiti

yhteisyritys Ser Roll. Käsittelytapojen oppimiseksi koko Ser Rollin hallitus matkasi Saksaan vuonna 2000. Matkalla oli mukana myös SER-projektin ja Sertyn Timo Valkonen. Vuonna 2001 Kuusakoski osti Keräyspisteen ja tuli tätä kautta mukaan Ser Rollin omistajiin. Ser Roll perusti myös Tampereen seudulle käsittelypisteen. Siellä toimi ennalta voimakas kunnallinen jäteyhtiö, Pirkanmaan Jätehuolto. Se laittoi myös pystyyn SER-keräysjärjestelmän ja otti alueellisesti vastaan SE-romua, jota se käsitteli reilusti ennen tuottajavastuuta. Yhtiön johdossa oli innovatiiviseksi jätealan konkariksi mainittu Pentti Rantala. Yhteistyö sujui hyvin, ja sitä jatkettiin tuottajavastuun käynnistymiseen saakka.30

Voittoa tavoittelematon organisaatio, SE-romun tuottajayhteisö Serty perustettiin siis osana yhtä pilottiprojektia ja jo vuosia ennen sähkö- ja elektroniikkaromun tuottajavastuuta koskevan direktiivin voimaan astumista, tarkemmin sanottuna toukokuussa 2000 Helsingissä. Perustusasiakirjan allekirjoittivat 16:n jäseneksi liittyneen yrityksen edustajat. Yritykset olivat UPO Kodinkoneet, BSH Kodinkoneet, Miele, Hedoy, Elektroscandia, Semi-Tech Finland, Sony Nordic, Suomen Sähkötuonti, Philips, Whirlpool Nordic, Moulinex Krups Finland, Kaukomarkkinat, Gillette Group Finland, Helkama Forste, Stockmann ja Asko Kodinkone. Hieman myöhemmin yhdistyksen 17. jäseneksi hyväksyttiin myös Kesko/Musta Pörssi. Jäsenyydestä tuli virallinen, kun Keskon uusi yhtiöjärjestys astui voimaan huhtikuussa 2001. Serty rakentui siis vahvasti juuri kodinkonepuolen yritysten ympärille.

Yhdistysrekisteriin SER-tuottajayhteisö ry merkittiin 19. tammikuuta 2001. Kokouksessa yhdistyksen sihteeriksi valittiin pilottiprojektin vetäjä Timo Valkonen. Ensimmäinen hallituksen puheenjohtaja oli UPO-Kodinkoneiden Timo Laatikainen. Hallituksessa tuli olla puheenjohtajan lisäksi vähintään neljä mutta enintään seitsemän muuta jäsentä, joiden tuli edustaa kenttää mahdollisimman laajasti. Edustus piti olla isoilta kodinkoneilta, viihde-elektroniikalta ja telekommunikaatiolta, pienlaitteilta sekä Kaupan Keskusliitolta ja Elektroniikan Tukkukauppiailta. Ensimmäisen hallituksen jäseniä olivat varapuheenjohtajaksi nimitetty Markku Keinonen (Kaukomarkkinat