Oman selän hoito itsestä kiinni, ammattilaiset apuna

MINÄ JA SELKÄ: Riitta Virenius

LÄHES KOKO 70-vuotisen elämäni aikana olen kokenut selkäni kanssa monia vaiheita. Kun selkääni yhdessä leikkauksessa kiinnitettiin titaaniset tukilevyt, aloin esitellä itseni ”rautaisena naisena”.

Selkäni oireili jo lapsena. Kipuja ei silloin paljon mietitty ja ne kuitattiin kasvukipuina. Kerran leikeissä putosin talon räystäältä suoraan pepulle ja selkä kipeytyi kunnolla. Vasta 1960-luvun lopulla menin ortopedin tutkimuksiin. Hän ehdotti selkäleikkausta, jonka jälkeen olisi pitänyt olla vatsallaan kipsikaukalossa kolme kuukautta. Kauhistuin ajatuksesta enkä ollut valmis moiseen.

Valmistuin merkonomiksi ja työni oli pääosin istumatyötä. Selkäni alkoi kipuilla yhä enemmän eikä lopulta kestänyt istumista. Söin selkäkipujeni vuoksi paljon lääkkeitä ja levitin kipuvoiteita selkään ja jalkoihin tuubikaupalla. Kävin hierojilla, osteopaatin ja naprapaatin käsittelyissä, akupunktiossa sekä yritin hoitaa sitä liikkumalla, vaikka tietoa liikunnan tärkeydestä selän hoidossa ei vielä korostettu. Ikäpolveni ei hevin jäänyt selästään sairaslomalle, kun kuuli kommentteja "Kyllä selästä lomaa saa" tai "Ei sitä mikään vaivaa, pinnaa vaan töistä". Menin hammasta purren ja lääkkeiden voimalla töihin. Kirjanpitäjän työstä jäin työkyvyttömyyseläkkeelle kuusikymppisenä monien selkäleikkausten jälkeen.

Ensimmäinen leikkaus tehtiin niskan välilevyn pullistuman ja luupiikin vuoksi. Kivut loppuivat siihen, mutta iloa kesti vain vuoden. Siirtäessäni kukkaruukkua otteeni lipesi, niskasta kuului rusaus ja taas tuli sama kipu kuin ennen leikkausta. Niska leikattiin uudestaan ja sen yhteydessä sain kylkiäisenä sairaalabakteerin. Siitäkin selvisin, mutta sitä ei helposti unohda.

Niskan parannuttua alkoi selkäni oireilu. Jalat eivät tahtoneet viedä eteenpäin, krampit jaloissa valvottivat yöt. Magnesiumtabletit, -suihkeet ja -voiteet olivat ahkerassa käytössä. Lopulta pääsin selästäni tutkimuksiin. Röntgenkuvien, magneettikuvauksen ja hermoratatutkimusten mukaan pari nikamaa oli ”kaatunut” vatsaan päin. Edessä oli selkäleikkaus, jossa selkääni laitettiin titaaniset tukilevyt kuudella pultilla. Vuoden ajan ihmeteltiin, kun en toipunut kuten yleensä. Taas tehtiin samat tutkimukset. Yksi ruuvi ei ollut luutunut, vaan oli irti ja eli omaa elämäänsä. Kipu oli kuin puukon pisto pakarassa. Edessä oli uusi leikkaus, jossa vanhat ruuvit ja tukilevyt poistettiin ja selkääni kiinnitettiin uudet titaanilevyt, nyt kahdeksalla pultilla.

Tästä leikkauksesta jäi hermokivut. Olin usean vuoden kipukroonikko ja kipua hoidettiin monella tavalla. Leikkauksen jälkeen aloin kuntouttaa selkääni vesikävelyllä heti kun pääsin liikkeelle. Kipulääkkeiden käytöstä tuli oikea kierre. Opioidit ovat vahvoja kipua poistavia aineita ja niitä söin paljon. Jos joku vain ehdottikin jotain uutta hoitomuotoa, niin olin valmis kokeilemaan. Kipulaastari oli hyvä hoito, mutta olin allerginen laastarin liimalle ja laastarin hoitoaineelle, joten se siitä. Taas haettiin uusia lääkeitä ja alettiin ”huijaamaan aivoja”. En minäkään uskonut aluksi, että krooninen kipu ei ole pakarassa ja jaloissa vaan aivoissa. Aivot kun muistavat kivun, niin on tärkeintä, että saa kipukierteen loppumaan.

Riitta Hakametsän jäähallissa pojanpoikansa Tuomaksen kanssa.

Kuva: Jouni Virenius

Onneksi tällä hetkellä olen lähestulkoon kivuton. Toisinaan kuitenkin joudun turvautumaan lääkkeisiin, kyynärsauvoihin tai keppiin. Kipu määrää ihmisen elämää voimakkaasti ja vaikuttaa kaikkeen tekemiseen. Kiitos myös miehelleni, joka on ymmärtänyt ja jaksanut kipuiluni. Puolin ja toisin olemme tukeneet ja auttaneet toisiamme vakavienkin sairauksien aikana.

Nykyään elämääni kuuluu hyvää ja oman selän hoito on tärkeintä. Olen mukana vapaaehtoisena Tampereen Seudun Selkäyhdistyksen hallitustyöskentelyssä. Olen myös innokas jääkiekkoa seuraava penkkiurheilija. Liikuntaharrastuksiini kuuluvat kävely ja sauvakävely sekä selkäyhdistyksen ryhmät, kuten vesivoimistelu ja kuntosalitreeni. Jotkut ovat kysyneet minulta, kuinka sinä aina jaksat käydä jumppaamassa. Se ei ole kiinni jaksamisesta tai viitsimisestä, vaan minun omaksi parhaaksi. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani.