Madeira 2013

Saavuimme yhden nurkilla Grande Desertaksen tutkimusaseman rantaan, jossa oli upea sininen laguuni. Ennen rantautumista paatin lähellä ui ja lensi kymmenittäin keltanokkaliitäjiä. Ankkuroiduimme pieneen poukamaan, jossa sai pulikoida kalojen keskellä. Minä jäin kuitenkin hengailemaan paattiin, koska snorklauspoltteet olisivat nousseet sietämättömiksi, eikä siihen olisi ollut saumaa muuten. Jyrkillä kallioseinämillä oli kymmenkunta kanarianhemppoa ja kalliokyyhky. Yritin tietysti plokata kanariankirvistä kovasti, mutta se ei onnistunut veneestä käsin.

Annoin espanjalaispariskunnalle Postafenia jo saapuessamme ankkuripaikalle. Nyt olisi parin tunnin sauma antaa tabletin vaikuttaa. Lounaaksi saimme perinteistä kotiruokaa – kanaa, perunoita, riisiä, salaattia ja hyvin maustettua madeiralaista tonnikalaa. Merisairaiden olokin näytti hiljalleen paranevan.

Tovin kuluttua meidät kuskattiin kolmessa eri satsissa kumiveneellä maihin, ja kuulin heti kanariankirvisen ääntä. Kaksi lintua oli polun vieressä jopa niin lähellä, että kameran tarkennus ei enää pelittänyt. Olimme maissa noin tunnin, jolloin saimme ytimekkään oppitunnin Desertaksen luonnosta ja historiasta. Nykyään suojelluilla kolmella saarella ei ole mitään vakinaista asutusta, ainoastaan kansallispuiston tutkimusasema. Saarilla on useita endeemisiä lajeja, mainittakoon Desertas Wolf Spider, joka kasvaa lähes kahdeksan sentin mittaiseksi tarantellaksi.

Suurimpana saaren ongelmana ovat vuohet, joita vietiin saarelle aikoinaan. Niitä ei ole kuitenkaan saatu metsästettyä pois Grande Desertakselta, mutta Bugion saarelta se onnistui. Äkikseltään tuntuisi hullulle, että miten vuohia ei saada hävitettyä, mutta kalliojyrkänteet ovat ihmisille luoksepääsemättömiä. Bugion saarella pesii 150–200 paria kapverdenviistäjiä, joille on rakennettu pvc-muovista tekopesiä, jotka asutettiin noin neljässä vuodessa sataprosenttisesti.