Page 1

LINTUJA MAAILMALLA XIV

SANTTU AHLMAN

MADEIRA 12.–19.8.2013


PORTUGALI

MALTA 12.–19.8.2013 SANTTU AHLMAN

Suunnittelin jälleen Pohjois-Norjan telttailumatkaa jo hyvissä ajoin heinäkuulle 2013. Yhden autokunnan piti lähteä lähinnä turskajahtiin, mutta homma kuivui kasaan kalkkiviivoilla. Ajatukseni harhaili lopulta Tanskan ja Viron kautta Madeiralle, kun satuin tutkimaan äkkilähtöjä. Jostain syystä olin aiemmin lyönyt saarta ”Kanarian leimalla”, eikä se sinänsä houkuttanut matkakohteena. Pienen esitutkinnan tuloksena olin kuitenkin myytyä miestä. Erityisesti endeemisten ja merilajien vuoksi reissu olisi kova sana. Se kuitenkin siirtyi ja siirtyi, kunnes yhtenä iltana tein radikaalin ratkaisun ja buukkasin viikon matkan vain itselleni. Vielä muutama vuosi aiemmin ajattelin, että en voisi ikinä lähteä yksin reissun päälle, mutta kun viime vuosina on ollut monenlaista matkaoperaatiota käynnissä, niin viikon retriitti ypöyksin voisi tehdä hyvää. Esivalmistelut hoituivat pitkälti Madeira Wind Birdsin kautta, sillä varasin heiltä neljä retkeä, joista kolme oli merilintujen ja valaiden sekä delfiinien perään ja yksi madeiranviistäjien yöredu. Olin myös yhteyksissä Ventura do Marin suuntaan, mutta sieltä oli yllättävän hankala saada vastauksia retkistä ja niiden tilapolitiikasta. SIIRTYMÄ FUNCHALIIN MA 12.8. Väänsin edellisenä iltana puoleen yöhön työhommia ja pienten pakkausten jäljiltä huomasin, että ehtisin uinua muutaman tunnin. Pääkuulani kävi ilmeisesti ylikierroksella loppurutistuksen suhteen, enkä saanut unta lainkaan ennen kuin kännykkä soi klo 4.00. Oloni oli kohtalaisen nuutunut, mutta pakkasin loput romppeet, ajoin Porin bussiasemalle, jätin Escortin Jannastiinan käyttöön viikoksi ja hyppäsin linjabiiliin viideltä. Varasin oitis takarivin kolme istuinta, koska vapaita paikkoja oli yllin kyllin. Löin ruhoni lappeelleen ja torkuin Espoon Ikeaan saakka. Vasta loppumetreillä nukahdin pari kertaa. Onneksi kuitenkin heräsin kuulutuksen, jonka mukaan bussia piti vaihtaa. Hetken kuluttua olin toisen bussin kyydissä ja klo 9.00 terminaali kakkosen pihassa. Tein lähtöselvityksen edellisiltana netissä, joten nakkasin kapsäkin Finnairin bag droppiin ja talsin hiljalleen turvatarkastukseen. Parin tunnin odottelu meni osittain viimeisiä työasioita hoitaessa, kunnes ahtauduimme lentsikkaan yhdentoista jälkeen. Minulla oli paikka numero 39A, joka oli viimeisen penkkirivin ahtain kulma. Istuinta ei saanut käännettyä huilausasentoon, mikä hieman haittasi lentomatkan horrostelua. Tilanteen teki hieman tukalaksi se tosiasia, että vieressäni istui rehevähkö täti, jonka talvivarastot tursusivat osittain käsinojan yli minun puolelleni… Kuuden tunnin siirtymä meni kuitenkin suhteellisen kivuitta, sillä katsoin Matt Damonin tähdittämän Ostimme eläintarhan -leffan ja torkuin sekä kertasin muutamien lajien tuntomerkkejä. Laskeuduimme Funchalin lentokentällä kohtalaisten turbulenssien saattelemina aikataulussa klo 15.40 (klo 17.40 Suomen aikaa). Lämpötila huiteli helteen puolella, mutta tuuli vilvoitti paahdetta mukavasti. Saimme melko pian laukkumme, ja näin ensimmäistä kertaa samanlaisen Roncaton matkalaukun kuin mikä itselläni on – harvinaista! Kentällä meidät otti vastaan Aurinkomatkojen oppaat. Vaikka minua ei yleensä vähääkään nappaa järjestetyt matkat, niin nyt oli yllättävän mukavaa mennä vain virran mukana miettimättä mitään sen suurempia järjestelyjä ja aikatauluja. Muita matkaajia odotellessa


plokkasin ensimmäiset Madeiran lajit: muutama etelänharmaalokki, nippu puluja ja jokin kiitäjä, joka vilahti rakennuksen taakse. Muuten maisema oli odotetun hiljainen, mutta yllättävän karu. Jotenkin odotin hieman vehmaampaa meininkiä, mutta toisaalta oli kuiva kausi ja ”viidakot” ovat hieman sisemmässä saarella. Vajaa puolituntinen siirtymä meni jouhevasti ja lajisto oli edelleen samaa. Hotelli Do Centro vaikutti olevan ok, vaikka jouduimme kävelemään sinne jonkinmoisen siivun, sillä bussi ei olisi taipunut pienelle kadulle. Pari asiaa kuitenkin piti minut kiireisenä – oli karmea nälkä ja minun piti ehtiä metsästämään Venturan toimisto, jotta ehdin tehdä varauksen seuraavan päivän valas- ja delfiiniretkelle. Matkalaukkumme eivät vielä tulleet erillisen pakettiauton kyydissä, joten ampaisin kadulle ja ostin erikoisburgerin ensimmäisestä kahvilasta. Siinä oli kinkun ja juuston lisäksi jokin kokolihapihvi, jonka maestro taputteli oikein nuijalla kasaan. Otin hampparin mukaan ja palasin hotellille, jossa matkalaukut onneksi jo odottelivat. Ahmin ruokasatsin, järjestelin hieman romppeita, vaihdoin sortsit ja sandaalit, kunnes painuin kartan ja repun kanssa kadulle etsimään satamaa. Ennen lähtöä avasin parvekkeen oven ja takapihalla lensi canariensis-alalajin tuulihaukka. Aluksi ajattelin, että meikäläinen eksyy heti pikkukaduille, mutta nokka johti kuitenkin satamaan. Arkkitehtuuri oli hauskaa – minikatuja ja minijalkakäytäviä. Jälkimmäiset eivät tosin ole kovin hauskoja käytännössä, kun autot paahtavat kyljessä kiinni. Miljöö muistutti todella paljon Azoreita (Lintuja maailmalla VIII) – valkoisia taloja, tuomiokirkko ja sitä rataa. Satamassa kaivoin kiikarit esille, sillä aallonmurtajalla oli pari tiiraa. Ne osoittautuivat kuitenkin kalasellaisiksi, eikä ruusutiiroja näkynyt. Etelänharmaalokkeja oli paikalla kuitenkin vähintään 550 yksilöä. Löysin pian Venturan minitoimiston ja ostin lipun seuraavan päivän meriretkelle 28 eurolla. Aamun lähtö oli jo täynnä, mutta onneksi klo 15.45 lähtöön oli tilaa. Kävelin sitten vielä laivan luokse, kun näin sen tulevan retkeltä. Haastattelin yhtä kaveria ja kyselin ruusutiirasta. Sain hyvät nuotit, samoin kuin madeirankiitäjille. Juttelimme pitkään merilinnuista ja viime aikojen haviksista – olivat kuulemma nähneet torstain kapverdenviistäjän reilun kymmenen metrin päästä ja kääpiöliitäjä oli näkynyt myös isokihun ohella. Valitettavasti madeirankeiju alkoi vaikuttaa puheiden perusteella niin hankalalle, että aloin luovuttaa jo heti kärkeen kyseisen endeemin suhteen; olisi pitänyt varata yön reissu Desertakselle, niin olisi ollut hyvät saumat. Kiitin infoista ja jeppe kuulemma lähtisi seuraavana päivänä Britteihin lintumessuille. Painelin takaisin hotellille ja lisäsin päivän lyhyeen lajilistaan yksinäisen kanarianhempon, joka toilaili puussa. Taivaalla lensi kanariankirvisen kuuloinen tirppa, mutta lajia en uskaltanut havainnosta kiskaista.

Näkymää Funchalin sataman länsipuolelta.


Loppuilta kului uuden aterian parissa – joka olikin vahingossa lähes identtinen kuin edellinen burgeri. Löysin myös ison supermarketin, jossa oli erittäin hyvät valikoimat kaikkea mahdollista. Koppasin pussillisen persikoita ja juotavaa aamuksi. Hotellilla ostin wifi-aikaa viidellä eurolla 75 minuuttia. Valitettavasti se ei toiminut huoneessa, joten yhteyttä saattoi käyttää vain respassa. Pikaisen nettikäynnin jälkeen kävin suihkussa, kirjoitin matkapäiväkirjan ja suunnittelin tulevien päivien ohjelmaa. Nettivisiitin tuloksena hoksasin, että jututtamani heppu oli Ventura do Marin pääjehu Luis Diaz ja hänen seurassaan oli Jorges Alves ja Catarina Alves. Maate menin klo 21.30 paikallista aikaa. RETKEILYÄ LUNKISTI TI 13.8. Kännykkä herätti minut tasan seitsemältä erittäin sikeiden yöunien päätteeksi. Otin kuitenkin vielä puolen tunnin aikalisän. Aamutoimet sujuivat vähemmän ripeästi, koska kyttäilin välillä parvekkeelta talojen päällä lentäneitä kiitäjiä. Homma oli jotenkin todella ruosteista, mutta päädyin lopulta määrittämään muutaman vaaleakiitäjän. Sisäpihalla keimaili yhteensä 12 kanarianhemppoa ja yksi naaraspukuinen mustarastas alalajia cabrerae. Hieman kahdeksan jälkeen lähdin käpyttelemään sataman suuntaan ruusutiiran toivossa. Kaduilla oli yllättävän kova hälinä päällä; parvekkeelta käsin katsottuna ja kuunneltuna tuntui siltä, että kaupunki nukkuu yhä. Painelin ensin tuttua reittiä joen yli, mutta lähdin siitä suoraan kohti merta. Oikaisin pikkukadulle ja niinhän siinä kävi, että pallo meni heti sekaisin, kun kadut sojottivat mihin sattuu. Tovin päästä pulpahdin takaisin joen varrelle, josta jatkoin varmaa reittiä rantaan ja edelleen satamaan. Linturintamalla oli tuttua tavaraa; hyvin runsaasti puluja ja vielä enemmän etelänharmaalokkeja. Suurimmassa kyyhkypotissa oli toistasataa yksilöä, joista osa oli aidon kalliokyyhkyn näköisiä. Saarella pesii molempia. Talsin kaupunginpuoleista rantaa kohti varsinaista satamaa ja huomasin rannalla vinon pinon etelänharmaalokkeja, tarkemmin laskettuna noin 1 200 yksilöä. Muita lokkeja en nähnyt, mutta motivaatio lokkimassan perkaamisen elokuussa oli lähes pyöreä nolla. Myöhemmin syksyllä tai talvella olisi voinut etsiä rengasnokkalokkia tai muuta mukavaa.


Jatkoin edellispäivänä Luisin neuvojen mukaan aallonmurtajaseinän päälle, josta avautui hyvä näkyvyys merelle ja sataman länsipohjukkaan. Seuraavaksi oli vuorossa kyttäilyä. Syynäsin erittäin tarkasti kaikki – joskin harvalukuiset – aikuiset ja nuoret tiirat, jotka osoittautuivat järjestään kalatiiroiksi. Välillä kuikuilin merelle, mutta paukkuja en laittanut liitäjiin käytännössä yhtään, sillä iso osa reissusta tulisi olemaan meripainotteista. Keltanokkaliitäjiä en voinut kuitenkaan olla näkemättä. Kiinnitin myös kiitäjiin suuresti huo- Rannassa oli satoja etelänharmaalokkeja. miota madeirankiitäjän toivossa, mutta tilanteet olivat nopeita, valo huono tai linnut liian kaukana. Vaaleakiitäjiä näin muutaman varmuudella. Staijipaikkani oli kiellettyä territoriota, mutta muutama paikallinen heppu käytti sitä myös. Ei tosin lintuiluun vaan kalastukseen. He olivat kehittäneet jonkin laskeutumissysteemin, jolla he luikahtivat yli kymmenen metriä alemmas seinämää pitkin meren puolen karikolle. Hetken kuluttua tyypeillä oli virvelionget latingissa. Kaloja näytti olevan satama-altaissa mukavasti – harmi, että snorklauspuuhat jäisivät tällä reissulla väliin. Kävelin seinämää pidemmälle erään töppäreen ja rakennuksen laiteille varjoon, sillä lämpötila alkoi kohota hiljalleen, tosin se oli vieläkin miellyttävän viileähkö (ehkäpä 20 astetta). Huomasin kaksi kiitäjää, jotka vispasivat vimmatusti seinämän reunalla ja katosivat välillä sen taakse. Hälytyskelloni syttyivät, sillä ne näyttivät normikokoa pienemmille ja siiveniskut nopeammille. En saanut niistä kuitenkaan varmuutta, kunnes molemmat lähtivät lentämään suoraan länteen kymmenen metrin päästä myötävalossa – madeirankiitäjiä! Jeah, eka elis plakkarissa. Määrittäminen ei kuitenkaan ole pienen kokemuksen perusteella mikään läpihuutojuttu. Olin vielä tovin samalla paikalla, jolloin ”kanttikertaakantti-aallonmurtajakuutioille” lehahti neljä karikukkoa. Kokeilin vielä onneani ruusutiiran suhteen ja palasin seinämän alkuun, könysin portaat alas ja jatkoin kohti satamaterminaalia. Samalla tarkastin jälleen jokaisen tiiran – kalasellaisia taas. Kävelin tappiin asti tietä, jonka päässä oli joku jeppe temuamassa lemmikkinsä kanssa. Kyseessä ei ollut mikä tahansa lemmikki vaan ritarihaukka. Mokoman olen nähnyt monesti elokuvissa metsästyshaukkana, mutten aiemmin livenä. Huomasin aitauksen ulkopuolella kaksi nuorta tiiraa, jotka kiinnittävät heti huomiota, sillä ne olivat selkäpuolelta voimakkaan suomuisia, jalat ja nokka olivat tummia ja päälaki nokkaan asti tumma. Kaukoputkessani oli siis kaksi ruusutiirakandia hollilla.

Gamonaamioitu Casino.


Hiippailin lähemmäs hiljalleen, kunnes olin lopulta kymmenen metrin päässä kaukoputken kera päällistelemässä niitä. Hienossa valossa sain mäsäillä kaikki mahdollisia pukutuntomerkkejä, ja kyseessä todellakin oli kaksi nuorta ruusutiiraa. Mahtijuttu. Jäin kyttäämään ruokkivia emoja, mutta tilanne vaikutti hiljaiselta. Olin paikalla yhteensä kolme varttia ja nuorukaiset ottivat lunkisti koko ajan – välillä ne vaihtoivat asentoa, sukivat itseään ja venyttelivät siipiään. Yhtäkkiä poikaset pitivät mökää ja huomasin vanhan linnun tulevan vierestä kohti. Ehdin nähdä vain kokotumman nokan, kun lintu vilahti ohitseni ja pojut lähtivät sen perään kadoten aallonmurtajan taakse. Minua harmitti hetkellisesti, etten saanut makustella emoa, mutta näinpähän vihdoin pitkään toivelistallani olleen lajin. Palasin samaa reittiä takaisin, jolloin eräässä seinämässä koreili kuusi kanarianhemppoa. Muuten lajisto oli samaa. Santa Catarina Parkin luona kuulin jotain outoa ääntä ja lähdin puiston puolelle heti. Matalissa polkuja reunustavissa kiviseinämissä oli yhteensä sadoittain liskoja, jotka olivat hienosti joko vihertävän tai kuparinrusehtavan sävyisiä. Kyseessä on Madeiran Wall Lizard, joka on endeeminen Madeiralle. Puiston yläosassa oli lampi, jossa oli kyhmyjoutsenpoikue. Laji oli kuitenkin ilmeisesti tarhattuna paikalla, enkä uskaltanut siitä laittaa merkintää iltahuutolistaan. Yksinäinen sinisorsa pääsi sen sijaan listalle. Ostin kuumuudessa jäätelön kiskasta, ja sen syötyäni päälläni pyöriskeli vähintään 16 madeirankiitäjää hyvin hollilla. Muuta lajistoa en löytänyt, tosin eräs pillimies meinasi tehdä minut hulluksi, sillä seurasin neuroottisena hyvin voimakasta viherpeippomaista ääntä, joka osoittautui lopulta jonkun kulkukauppiaan houkutuspilliksi. Great. Palasin hotellille puoli kahdentoista jälkeen kohtalaisessa nälässä. Tyhjesin reppuni ja lähdin etsimään sapuskapaikkaa supermarketin suunnalta. En jaksanut lähteä hälinään, joten päätin mennä marketin


kahvilaan. Onneksi se ei kuitenkaan ollutkaan mikään kahvila vaan buffetravintola, jossa maksettiin ruoan painon mukaan. Kilohinta oli 10,59 euroa ja valikoimassa oli todella paljon monenlaisia kasvishöysteitä, lihatuotteita ja kalaa. Mätin lautaselle vaa´an mukaan 600 grammaa tavaraa ja söin hyvillä mielin koko satsin. Hälinää tosin riitti kaupan puolellakin, sillä paikka oli tupaten täynnä. Ostin nektariineja ja juomista evääksi, ja palasin hotlalle huilailemaan. Minun piti kysyä taksikyytiä seuraavalle aamulle sisämaan madeirankyyhkypaikalle, mutta jotenkin en toimeentunut. Taksiautojonoihin kiinnitin kuitenkin jo aamulla huomiota. Systeemi on järjestetty fiksusti niin, että jonot ovat alas viettävillä kaduilla ja kuskit työntävät autonsa aina pykälän eteenpäin, kun jonon ensimmäinen saa asiakkaan. Suomessa taksikuski olisi käynnistänyt autonsa varmasti joka kerta… Keskipäivän siesta kului kirjoittamisen ja suunnittelun merkeissä nopeasti, kunnes klo 14.15 ampaisin varusteiden kera satamaan Ventura do Marin valas- ja delfiiniretkelle. Älysin jopa laittaa aurinkorasvaa kovan uv-säteilyn vuoksi. Keli oli edelleen mainio, sillä merituuli vilvoitti ilmaa mukavasti. Ennen paatin lähtöä Geert De Maesschalck – joka vastaa Venturan myyntipuolesta – tuli juttusille ja kyseli innokkuudesta lähteä muille retkille. Luis oli ilmeisesti kertonut edellispäivän perusteella, että tällainen pitkätukka on retkiä vailla. Kysyin heti kumivenereissusta (rib boat) ja kuulemma seuraavana päivänä olisi mahkut. Lupasin ilmoittaa päätöksen retken jälkeen. Hän totesi myös, että perjantain sääennuste näyttää niin pahalla tuulen puolesta, että he eivät varmaan pääse Desertakselle lainkaan. Ventura do Mar starttasi kello 14.45. Kyseessä on 50-vuotias puuvene, jolla jopa kuninkaallista verta on aikoinaan seilannut viikon ajan Selvagesin saarille. Cool. Lähdimme aluksi etelään, mutta aallokko oli aika tyly, kun parimetriset pärskeet löivät paattiin. Keinuminen oli kuitenkin hauskaa, mutta havainnointi haastavaa. Jatkoimme tovin, kunnes käännyimme myötätuuleen ja suuntasimme länteen. Muutaman keltanokkaliitäjähavainnon jälkeen tärppäsi heti yksi matkan tavoitelajeista – tyrskyliitäjä. Jepa jee, kolmas uutukainen samalle päivälle. Laji oli yllättävän pieni verrattuna keltanokkaliitäjään. Habitus oli kaikin puolin hauska, koska pää oli jotenkin kyyhkymäisen hontelo. Pian kävi selväksi, että tyrskyliitäjiä riittäisi tällä retkellä. Itse opas – Joel Pereira – oli hyvä tyyppi ja lintumies itsekin. Hän kertoi, että tyrskyliitäjiä pesii Madeiralla eniten koko Euroopassa, ja itse asiassa koko Atlantilla. Hän on rengastanut madeiranviistäjiä, ja kapverdenviistäjä on kuulemma jo splitattu Euroopassa Pterodoma feasta desertakseksi, mutta jenkeissä tätä ei kuulemma vielä sulateta. Tiedä häntä, mutta molemmat olisi kiva nähdä tällä reissulla. Originaali kapverdenviistäjä (fea) saa jäädä odottamaan Kap Verden matkaa.

Tyrskyliitäjien valokuvaus oli yllättävän hankalaa aallokon vuoksi.


Ventura do Marin lintuopas Joel Pereira.

Ventura do Marin kyydissä oli mukavan leppoista olla. Mukana oli tusina henkilöä, joten tilaa oli hyvin ja valokuvausta pystyi harrastamaan melkein kaikkiin suuntiin. Se oli kuitenkin älyttömän haastavaa tällaiselle lentokuvausamatöörille paatissa, joka heittelehti tuon tuosta ylös alas, jolloin liitäjät katosivat aaltojen väliin. Kuvaus oli kuitenkin hauskaa, sillä yksikin onnistunut kuva tyrskyliitäjästä tai keltanokkaliitäjästä olisi maanmainio juttu. Ammuinkin seuraavan muutaman tunnin aikana puolentuhatta kuvaa. Tyrskyliitäjiä viipotti lähes koko ajan vastatuuleen, yhteensä satoja. Keltanokkaliitäjät olivat selvästi vähemmistönä, mutta toisaalta kokoa on sen verran paljon, että kokonaismassana taisivat voittaa tyrskyräpättäjät. Matkalla näimme muun muassa kalafarmeja, joissa kasvatetaan kultaotsa-ahvenia. Näimme myös täysin eristäytyneen viljelykommuunin, jossa turistitkin voivat käydä. Paikalle pääsee vain hissillä ylhäältä ja veneellä meren puolelta. Paikalla viljellään monipuolisesti hedelmiä ja tuotetaan viinejä. Mesta on erikoinen, sillä yläpuolella oleva kallioseinämä kohoaa lähes pystysuorana melkein 600 metrin korkeuteen. Hissejä liikkui silloin tällöin meidän ollessa hollilla.


Näimme retken aikana kuusi pullokuonodelfiiniä.

Oppaat kysyivät, että onko kenelläkään aikataulusuunnitelmia, sillä voisimme jatkaa suunniteltua kauemmaksi. Siellä oli juuri nähty pullokuonodelfiinejä. Onneksi kaikille sopi jatkaminen ja tovin kuluttua olimme pelipaikalla. Näimme muutaman todella hienon hypyn ja pääsimme seuraamaan otuksia vain muutaman kymmenen metrin päästä. Delfiinien määritysoppia kertyi samalla mukavasti, vaikka kyseessä ei ollutkaan uusi laji. Olin nähnyt pullokuonoja aiemmin Norjassa (Luonnossa maailmalla III) ja Skotlannissa (Luonnossa maailmalla IV). Paluumatka sujui letkeästi rauhallisemmassa merenkäynnissä. En jaksanut enää kuvailla, joten nautiskelin vain maisemista ja ajattelin, että töitä pitäisi vähentää, jotta pääsisi useammin reissuun. Funchalin lähettyvillä hahmotin hyvin sen, että rannat on rakennettu lähes totaalisesti, eikä juuri mitään luonnontilaista ole jäljellä. Eräästä poukamasta kuulemma metsästettiin munkkihylkeet sukupuuttoon aikoinaan, kunnes populaatio löydettiin Desertakselta vuonna 1988. Muualla laji ei enää esiinny. Koimme pienen jännitysmomentin paluumatkalla, kun kipparimme ei huomannut edellä seilaavan purtilon kalastussiimoja, joten ajoimme suoraan niiden päälle. Koneiden sammuttaminen kuitenkin auttoi, eikä vahinkoa päässyt tapahtumaan.


Keltanokkaliitäjä on tyrskyliitäjän ohella näkyvin laji Madeiralla.

Satamassa meitä odotti ylläri, sillä oli satamajuhla ja porukkaa joka puolella kuin muurahaisia pesässä. Kaksi isoa alusta pyöri ympäri ja suihkutti vettä kohti taivasta. Fanfaareja kuului sieltä täältä ja porukoita vispasi menemään kajakeilla. Poliisivene tuli kertomaan, että satamaan voi mennä vasta kymmenen minuutin kuluttua. Satamassa Geert tuli vielä juttusille ja ilmoitin, että lähden seuraavan päivän reissulle. Puhuimme myös hänen ja pääoppaan kanssa vuoristoreissusta seuraavalle aamulle, mutta yksityistaksi maksaisi kuulemma 60 euroa, joten se ei innostaisi, koska retkiin uppoaisi joka tapauksessa sievoinen summa. Tilanne jäi hieman auki, mutta seuraavan päivän meriretki oli kuitenkin varattu. Kyselin muutenkin kaikkea; veneessä oli Volvon moottori ja edellinen Salvagesin retki tehtiin kuulemma 4–5 vuotta aiemmin. Satamasta kävelin suoraan hotellin viereiseen baariin ja tilasin edellispäivän kaltaisen hampparin hintaan 3,10 euroa. Odottaessa päätin, että lähdenkin seuraavana aamuna madeiranhippiäismetsälle kasvitieteelliseen puutarhaan köysirataa pitkin. Hotellille ehdin hieman kahdeksan jälkeen ja loppuilta meni siivillä, kun kirjoittelin, kävin suihkussa ja netissä sekä suunnittelin jälleen kuvioita. Nukkumaan menin kymmenen jälkeen.

Jyrkänteen juurella oleva viljelykommuuni.


PUUTARHAA, MERTA JA VUORISTOA KE 14.8. Otin taas rennosti ja nukuin yhdeksän nurkille saakka, sillä Monte Palace Tropical Garden avautuu päivittäin vasta 9.30. Kello 9.29 olinkin jo kävellyt rantaan ja edelleen kaapelikärryjen (cable car) lähtöpaikalle. Ostin pakettilipun 23,75 eurolla, mihin sisältyi matka edestakaisin ja kasvitieteellisen puutarhan sisäänpääsymaksu. Ajoitukseni oli hyvä, sillä ruuhkista ei ollut vielä tietoakaan. Kävelin tosin ensin aivan väärään paikkaan ja ulos rakennuksesta, mutta eräs herra viittoili, että takaisin sisälle ja sitä rataa. Vaunuun pääsin heti ilman mitään odotuksia brittipariskunnan kera. Kokemus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan vallan mainio – hyvin ilmastoitu vaunu nousi 18 minuutin ajan koko ajan korkeammalle ja Funchal sekä meri näkyivät hetki hetkeltä paremmin. Köysirataa olisi mieluusti voinut nousta monta tuntia ylöspäin, mutta reitti päättyi tällä kertaa puutarhan porttien läheisyyteen, joka sijaitsee Monten kaupunginosassa. Madeiranhippiäisen kiilto silmissäni kävelin vahingossa oitis ohi sisäänpääsyportilta ja käpyttelin parisataa metriä tietä alaspäin. Lajilista täydentyi pian muutamalla peipolla, jotka olivat madeirensis-alalajia. Samalta paikalta kuulin hieman hippiäismäistä mutta ei niin särisevää ääntä. Se oli pikemminkin hento ja nouseva ´tsyii´. Pian löysin ensimmäisen madeiranhippiäisen, joka huusi emoltaan ruokaa koko ajan. Kyseessä oli siis nuori lintu ilman mitään komeita pään värejä. Paikalla oli kokonainen poikue, mutta emoja en nähnyt. Hoksasin, että olin kävellyt sisääntuloportin ohi, joten palasin alkuun ja lähdin aitauksen sisäpuolelle tutkimaan. Muutaman kymmenen metrin päässä oli jälleen hippiäispopulaa äänessä ja tällä kertaa näin komean koiraan ruokkimassa poikuetta muutaman metrin päästä. Laji todellakin oli helppo paikalta, sillä hollilla oli jo toinen poikue, enkä ollut kunnolla edes ehtinyt puutarhan puolelle.


Itse puutarha on seitsemän hehtaarin laajuinen alue, joka on perustettu hyvin jyrkille seinämille. Alueella on monenlaisia polkuja ja fiilis oli kieltämättä hehkeä. Kasveja on ilmeisesti tuhansia, mutta lajikylttejä oli hyvin vähän – lähinnä vain puissa. Puutarhassa oli myös karppialtaita ja pullasorsina muutamia kyhmyjoutsenia ja myskisorsia sekä jonkin sortin viidakkokanoja. Linturintamalla oli kuitenkin yllättävän kuollutta; noin puolentoista tunnin aikana löysin vain kaksi mustarastasta ja punarintaa sekä kolmannen madeiranhippiäispoikueen. Tiltaltin ja mustapääkertun piti olla helppoja, mutta vuodenaika ei toki ollut paras mahdollinen. Kasvien – jotka on lajiteltu osittain muun muassa itämaiseen osastoon – lisäksi aitojen sisällä on nykytaiteen museo, ravintola ja mineraalimuseo, joka oli parasta antia. Iso joukko näyttäviä kiviä oli aseteltu tyylikkäästi kellarimaiseen tilaan. Ihmeteltävää riitti.


Yhdentoista jälkeen puutarharetki oli osaltani paketissa. Porukkaa alkoi lappaa pelimestoille ihan päntiönään, joten minun oli hyvä hilpaista kaapelivaunun kyydissä takaisin alas. Pääsin yksin vaunuun, sillä ”paluumuuttajia” ei ollut vielä juuri liikenteessä. Käytännössä kaikki vastaan tulleet vaunut olivat kuitenkin täynnä porukkaa. 18-minuuttinen tarjosi hulppeiden maisemien lisäksi kaksi tuulihaukkaa, yhden madeirankiitäjän, pari vaaleakiitäjää sekä nipun määrittämättömiä apuksia. Perillä huomasin, että ajoitukseni tosiaan oli hyvä – ylöspäin kyytiä odotteli pitkä jono, joka ulottui rakennuksen ulkopuolelle saakka. Käppäilin vielä rantaan ja ihmettelin todella järeitä maansiirtotöitä, joita tehdään pitkin Funchalin sataman itäpuolta. Alueelta on käsittääkseni ollut aiemmin hyviä kahlaajarantoja, mutta eipä ole enää. Paluumatkalla hotellille kävelin suoraan kiloravintolaan, jossa söin ihmishälinässä vaa´an mukaan 640 grammaa apetta. Valikoima oli edellispäiväistä parempi, enkä pystynyt lastaamaan lautaselle kuin osan ruokalajeista. Hinnat ovat lopulta todella halpoja, sillä esimerkiksi iso soppalautanen (3 erilaista keittoa) maksoi vain 1,11 euroa. Suomessa voi vain haaveilla moisista hinnoista. Monenlaisten liha- ja kasvismättöjen sekä mustekalamaistiaisten jälkeen poikkesin vielä kaupan kautta ja jatkoin Hotel Do Centroon. Keskipäivä kului osaltani kirjoittaessa ja huilaillessa. Päivien kulku oli normaaliin verrattuna varsin outo, sillä nyt oli vasta keskiviikko ja olin ottanut lunkisti enemmän kuin viikon tai kahden matkalla yleensä yhteensä. Alkaakohan ikä painaa? Ilmeisesti alkaa, sillä otin jopa päiväunien tynkää ja lueskelin lintukirjaa, kunnes löin romppeeni kasaan ja kävelin iltapäiväkolmeksi satamaan. Hengailin hetken laiturilla ja ihmettelin jälleen raskaan sarjan rakennustoimia. Seuraavaksi menin Venturan kiskalle ja ostin 48 eurolla lipun rib boatin kyytiin valas- ja delfiiniretkelle. Kyselin samalla perjantain säätilannetta Geertilta; tilanne näytti kuulemma edelleen nihkeälle, mutta he tekisivät mahdollisesti jonkin vaihtoehtoisen kokopäiväretken.

Kaapelihississä olisi ollut mukava jurnuuttaa menemään edestakaisin vaikka puoli päivää.


Ennen lähtöä opas nimeltään Catarina piti pienelle porukallemme (seitsemän henkilöä) hyvän esittelyn Madeiran valas- ja delfiinimahkuista. Saimme ytimekkään tietopaketin eri lajeista, kuten esimerkiksi tiedon siitä, että sinivalas on nähty aluevesillä viimeksi 3–4 vuotta sitten. Session jälkeen vanhempi patu kävi tervehtimässä kätellen, ja pian hyppäsimme punaiseen kumivenetyyppiseen veneeseen, jossa oli kaksi järeäheppaista mörssäriä perässä. Linnoittauduin toiselle keulapaikalle ja kaivoin kamerakaluston esiin. Repun sain penkin alle laatikkoon suojaan roiskeilta. Hoksasin kuitenkin pian, että tyhjä muistikortti on repussa, enkä saisi sitä kaivettua kovin helposti pois, en ainakaan vauhdissa. Aallokko osoittautui jälleen kohtalaiseksi, mutta vain noin metriseksi. Suuntasimme oitis länteen melko lähellä rantaa. Vauhtia oli mukavasti ja keikkuva meininki oli erittäin jeespoks. Harmillisesti olimme kuitenkin liian lähellä rantaa liitäjiä ajatellen. Hetken kuluttua olimme kolmen katamaraanin luona, joiden lähellä pulikoi parvi pullokuonodelfiinejä. Yritin kuvata niitä, mutta se osoittautui kumiveneestä käsin todella, todella ja vielä kerran todella hankalaksi. Vene keinui hankalasti, aallokko oli korkeaa ja delfiinien liikeratoja oli puolimahdotonta ennustaa. Yritin kuitenkin paukuttaa kuvia, mutta se oli lopulta niin hankalaa, että keskityin vain otusten ihailuun. Delfiinien uintia oli mukava seurata. Aluksi arvelin, että niitä on kuusi yksilöä, mutta Catarina arvioi niitä olevan 10–20 yksilöä. Yritin päästä kärryille lukumäärästä ja hoksasin, että koko parvi tuli aaltoillen esiin – tavallaan sykleittäin pitkähköin välein. Sain ensin lukemaksi 19 yksilöä, sitten 18, sitten 16 ja lopuksi 21. Päädyin laittamaan iltahuutolistaan lukeman 19. Pullokuonodelfiinin selkäevää aallokossa.


Veneessä oli mukava keikkua, mutta merilinnut olivat edelleen kaukana ja retki keskittyi pitkälti saman parven tutkailuun, sillä ajelehdimme sen mukana pitkästi toista tuntia. Tilanne tuntui lopulta hölmöltä, sillä uusien valaiden tai delfiinien etsiminen perustui pelkästään maalla olevien tähystäjien havaintoihin. Ja kun heiltä ei tullut infoa, niin ajelehdimme pullokuonojen mukana pitkän matkan. Välillä ajattelin, että kun paikalla oi kolme muutakin paattia, niin millaista häiriötä otuksille aiheutetaan. Käyttäytymisen perusteella häiriötä ei kuitenkaan aiheutunut, kuulemma. Toisaalta pienet veneet tosiaan vain ajelehtivat parven mukana. Pullokuonot ovat suurimpia delfiinejä mitä Madeiralla voi nähdä, jopa neljämetrisiä. Käsitin Catarinan puheista, että syyskuusta alkaen astuu voimaan laki, jonka mukaan niiden kanssa ei saa uida, sillä kyseinen laji saattaa toisinaan käyttäytyä aggressiivisesti. Pitkän lillumisen lopuksi ajauduimme onneksi uivien keltanokkaliitäjien viereen hetkeksi, jolloin sain ammuttua matkan toistaiseksi parhaat kuvat. Olin juuri ajatellut, että en aio edes ottaa isoa putkea loppuviikon kahdelle vastaavalle retkelle Madeira Wind Birdsin kanssa, mutta ehkäpä se kannattaisi kuitenkin ottaa. Lopuksi ampaisimme vielä suunnilleen ”hissikallion” nurkilta kohti ulappaa, jolloin näimme tuon tuosta mahtavasti keltanokkaliitäjiä hipomassa vedenpintaa. Tyrskyliitäjät olivat pienen kokonsa vuoksi vielä vaikuttavampia aallonnuolijoita. Vene pomppi jälleen reippaasti. Tovin kuluttua käännyimme takaisin kohti satamaa, jolloin koko venekunta naureskeli vuoristoratameiningille. Palasimme kuudelta satamaan ja talsin suoriltaan hotellin viereiseen baariin, josta otin ”perinteisen”. Jatkoin aterian kanssa huoneeseen, ja seuraavat pari tuntia kuluivat kirjoitellessa sekä huiliessa. Soittelin myös Tonille miten hommat ovat edenneet Suomen päässä. Kuulemma vettä oli tullut melkeinpä joka päivä ja sitä olisi edelleen luvassa. Lompsin hotelliin pihaan kello 20.30, jolloin Madeira Wind Birdsin Catarina Fagundes ja Hugo Romano olivat napakasti aikataulussa, joten hyppäsin pakun kyytiin 20.40. Poimittavia olisi kuulemma useita, ja haimmekin vielä kuusi muuta mukaan pitkin Funchalia. Kaikki olivat brittejä (tai no, kaksi skottia), mutta keski-ikä oli kovasti pienempi kuin mihin olin yleensä ulkomailla törmännyt – skottipariskunta oli varmaan minun ikäisiä, yksinäinen heppu alle viidenkympin ja samoin mies kahden koulupojan kera. Erikoista, etteivät kaikki olleet eläkeikäisiä.


Luvassa olisi suunniteltua pidempi ajo vuorille madeiranviistäjien perään, sillä Monten kaupunginosassa oli alkanut hurjat pippalot seuraavan päivän Neitsyt Marian ylösnousemisjuhlan vuoksi ja vuorilla riehui metsäpalo, jonka näin jo meriretkellä. Niinpä jouduimme kiertämään saaren itäosan kautta. Matka tuntui pitkälle ja reilun tunnin pujottelu pimeillä vuoristoteillä teki oloni semiöklöksi. Kymmenen nurkilla saavuimme tutka-asemalle kansallispuistoon Pico do Arieirolle. Tuuli hönki melko koleana, eikä pitkien housujen lisäksi pitkä paita ollut liioittelua, puhumattakaan takista ja piposta. Lähdimme pian kävelemään vajaan puolen tunnin siirtymän taskulamppujen kera pilkkopimeässä vuoristossa. Polkuja ja erilaisia rakennettuja rappusia pitkin oli sen verran nousuja ja laskuja, että nakkasin pian pipon taskuun ja otin takin pois – alkoi tulla kuuma. Kävely tuntui pitkälle, mutta se palkittiin jo hieman ennen määränpäätä, kun ensimmäinen lehtopöllömäinen huhuilija piti ääntä. Kello oli 22.18, joten linnut olivat äänessä kuulemma aavistuksen tavanomaista aiemmin. Asettauduimme eräällä levikemäiselle paikalle ja istuuduimme alas kuuntelemaan tilannetta. Tuuli hönki välillä kovaa, mutta se oli onneksi puuskittaista, joten yritin äänittää lintuja. Kummitusmaisia ääniä kuulimme sieltä täältä ja silhuetit lensivät välillä niin läheltä, että siiveniskujen äänet kuuluivat hienosti. Naaraan kumea ja koiraan korkeampi ääni olivat molemmat hyvin erikoisia. Ne muistuttivat vähän lehtopöllöjä ja toisaalta surkean koiran vinkumista. Laji on jotenkin aivan käsittämätön – puhdasverinen ulappalintu, joka on päivät kaukana ulkomerellä ja saapuu yöllä erikoisten ääntelyn kera korkeimmille vuoristohuipuille sisämaahan. Olimme paikalla noin puolitoista tuntia, jolloin näimme parhaimmillaan kuusi lintua samassa porukassa. Catarina ei kuulemma koskaan ole nähnyt niin montaa kerralla. Näköhavaintoja kertyi yhteensä varmasti yli 200, ja lintujen aktiivisuus oli erittäin hienoa. Jäimme vielä ihmettelemään niitä kymmeneksi ylimääräminuutiksi, sillä näytelmä oli kuulemma poikkeuksellisen hyvä. Yksinäinen britti sanoi, että oli viime vuonna samaisella retkellä ja he kuulivat useita lintuja, mutta meininki ei ollut lähimainkaan samanveroista. Sain kohtalaisia äänitteitä ja oli mukava nauttia teetarjoilusta speektaakkelin äärellä. Ennen teetarjoilua Hugo sanoi, että ”tässä on laatikko, johon voitte nyt laittaa kaikki arvoesineenne, rahapussinne ja luottokorttinne”. Heppu osoittautui heti kärkeen vitsiniekaksi, ja kieltämättä tunnelma paikalle kävellessä oli ”terroristimainen” – kukaan ei löytäisi meitä jos niin haluttaisiin… Paluukävely sujui jälleen puuskuttaen, ja välillä ropsi jopa muutaman minuutin heikosti vettä taivaalta. Autolla olimme hieman yhdentoista jälkeen. Paluumatka sujui jouhevasti kaniineja väistellen, sillä lyhin tie Funchaliin oli käytössä jälleen. Automatkan aikana saimme kuulla lisää merilinnuista ja madeiranviistäjän tilanteesta. Vuonna 2010 pesäpaikat paloivat metsäpalossa (uutisoitiin laajalti). Tuolloin pesiviä pareja oli 85, mutta palon myötä maata sitova kasvillisuus kuoli ja iso osa noin metrisistä pesäluolista sortui. Vain yksi poikanen selvisi lentoon asti. Vuonna 2011 lentoon asti selvisi käsittääkseni vain 11 poikasta ja vuonna 2012 vain seitsemän. Tilanne näytti siis huonolta edelleen. Alueelle on pyritty tekemään keinotekoisia pesiä, jotka ovat toimineet kapverdenviistäjillä, mutta ne eivät ole madeiralaisille kelvanneet. Nykyinen parimäärä lienee vain 50. Meidän näkemämme ja kuulemamme vähintään 12 lintua olivat kuulemma pesimättömiä tapauksia. Hotellille saavuimme yhden jälkeen yöllä, kun muut oli ensin nakattu omiin majapaikkoihinsa. Tulevien päivien sääennuste näytti kuulemma sen verran pahalle voimakkaiden koillistuulien vuoksi, että kaikki loput kolme meriretkeä olivat vaakalaudalle. Catarina ja Hugo lupasivat ilmoitella puhelimitse miten tilanne kehkeytyy. Pieni jännitys hiipi puserooni, sillä erityisesti Desertaksen reissun peruuntuminen olisi kova isku. Varmasti mystisimmän linturetken ikinä jälkeen oli mukava painua maate puoli kahdelta.


Madeiran Wall Lizard.

PERUUTUS JA KYYHKYJAHTIA TO 15.8. Nukuin myöhään kello 10.30 saakka ja kirjoittelin aamutoimien jälkeen viistäjäretken muistot matkapäiväkirjaan sekä otin lunkisti. Puoliltapäivin lähdin syömään kiloravintolaan, joka oli onneksi auki pyhäpäivästä riippumatta. Asiakastulvakin oli huomattavan rauhallinen edellispäiviin verrattuna, joten minun ei tarvinnut juuri jonotella buffetpöytiin. Lapoin lautaselle 565 grammaa monenlaista sapuskaa ja otin jälkkäriksi mansikkasuklaakerroskakun. Kyllä maittoi jälleen hyvät sapuskat ja höysteet. Ruokailun jälkeen palasin hotellille valmistautumaan iltapäivän valas- ja delfiiniretkelle Wind Birdsin kanssa. Kyselin tekstarilla ennen ravintolakeikkaa Catarinalta tilannetta, ja se näytti kuulemma toistaiseksi hyvältä. 40 minuuttia ennen noutoa klo 14.00 tuli kuitenkin kylmää vettä niskaan, sillä sain tekstiviestin, jonka mukaan tuuli oli virinnyt sen verran häijyksi, että retki oli pakko perua. Fiilikseni synkkenivät hetkeksi, mutta no can do. Minulla ei ollut varasuunnitelmaa, mutta löin pikaisesti kamat reppuun ja lähdin taksilla Funchalin itäpuolella olevaan Palheiro Gardensiin, sillä sain viistäjäretkellä eräältä britiltä tiedon, että he olivat nähneet viisi tai kuusi madeirankyyhkyä siellä pari päivää aiemmin. Taksikuski pyysi 15 euroa, muuta pääsimme sopimukseen 12,50 eurosta. Tyyppi paineli kohtalaisella tahdilla puiston portille sanomatta sanaakaan. Ostin sisäänkäynnistä lipun hintaan 10,50 ja eurolla alueen ”ohjekirjasen”, jossa oli kartta. Alue oli pieni, mutta jokseenkin sokkeloinen. Madeiran Speckled Wood.


Etelänkeltaperhonen.

Tiuku repi puoli kolmea, eli käsillä oli vuorokauden kuumin aika. Madeirankyyhkyt ovat ilmeisesti kuitenkin parhaiten löydettävissä varhain aamulla. Ensimmäiset muutama sata metriä osoittivat, että retki on epätoivoinen yritys paikata peruuntunutta meriretkeä, sillä äänimaisema oli täydellisen hiljainen, enkä havainnut yhtään lintua. Pian kuulin ja näin ensimmäiset madeiranhippiäiset ja mustarastaan. Käpyttelin hiljalleen syvemmälle puutarhan siimekseen, ja maassa olevien kuivien lehtien seasta kuulin tuon tuosta Madeira Wall Lizardien mönkimistä. Linturintama oli edelleen hiljaista, mutta olin aluksi hetken toiveikas kyyhkyjen suhteen, sillä näin itäosassa kaksi sepelkyyhkymäistä lintua lentämässä pikaisesti. Löysin paikalta kuitenkin vain puluja. Muutamien punarintojen ja mustarastaiden lisäksi alueella liikkui äännellen kolme hiirihaukkaa sekä useita madeiranhippiäisiä. Jossain kohtaa kaivoin kamerani ja telen esiin hippiäiskuvien toivossa, mutta ne pysyttelivät pitkälti lehvästöjen siimeksessä vilkkaasti liikkuen, joten tulos oli surkea. Kävelin pienen kappelin ja teetalon ohi, kunnes huomasin toisen turistin kuvaamassa sammakoita pienillä lummealtailla. Jäin oitis kyttäämään niitä ja paukutin jonkinmoisen satsin kuvia Perez´s Frogeista. Olin itse asiassa aika tohkeissani mainioista kuvausholleista, joten innostuin hetkeksi kärkkymään myös perhoskuvia, joita onnistuin lopulta saamaan monarkkiperhosista ja etelänkeltaperhosista. Monarkkiperhonen.


Madeiranhippiäinen oksiston kätköissä.

Lähdin palaamaan porteille päin ja yritin muutaman kerran jälleen hippikuvia, mutta edelleen huonolla menestyksellä. Yhdellä kuvaushollilla huomasin lähellä vilahtavan kaksi kyyhkyä, joiden pyrstön kärkiosassa loisti paksu vaalea poikkijuova. Se oli huomattavasti silmiinpistävämpi kuin mitä Lintuoppaassa kuvataan. Linnut lehahtivat jonkin puskan taakse, joten kävelin polkua pitkin hieman lähemmäksi. Toinen lensi pian pienen mäen yläosaan johonkin puuhun ja toinen lähelleni polun viereen myös puuhun. Näin niiden lentotuntomerkit erittäin hyvin, mutta halusin tietysti päästä mässäilemään niillä paremmin, joten jäin vahtimaan paikalle, josko ne ilmestyvät näkösälle Niin ei kuitenkaan käynyt, joten kävelin puolen kilometriä takaisin sisäänkäynnin suuntaan. Samalla madeiranhippiäisiä äänteli siellä täällä. Minulla oli kovat poltteet päästä näkemään linnut kunnolla, erityisesti hopeanhohtoinen kaulasepel, joten palasin vielä alkuperäiselle löytöpaikalle ja kävelin yhtä epämääräistä polkua mäkeä ylös. Keli oli ensimmäistä kertaa todella paahteinen ja hiki virtasi vuolaana. Kävelin jälleen sisääntulon suuntaan, mutta paljon korkeammalla. Ehdin tallustaa vain parisataa metriä, kunnes viereisestä puusta lähti komeasti madeirankyyhky lentoon. Lintu lensi hyvin hollille muutaman kymmenen metrin päähän oksalle, mutta sain napattua siitä vain muutaman kälysen dokumentin. Nyt näin sen kuitenkin erittäin hyvin. Pian se otti siivet alleen ja koukkasi toiseen suuntaan, kunnes se kääntyi porttien luokse. Loistavan havainnon jälkeen nousin mäkeä ylemmäs, josta löysin kaksi erikoista allasrakennelmaa. Toisessa lillui vähän toistasataa etelänharmaalokkia. Toisen altaan takaa lähti puolestaan lentoon harmaahaikara matkapinnaksi ja ilmassa kieppui muutama madeirankiitäjä. Laskeuduin paahteesta suojaisammalle polulle, jolloin näin luultavasti saman kyyhky-yksilön palaamassa löytöpaikan lähelle. Se lensi kuitenkin yksityisalueelle, joten en lähtenyt enää sen perään, vaikka puutarha olisi ollut avoinna vajaa puoli tuntia. Itse puutarha ei ollut mielestäni mitenkään kovin erityinen, mutta se on ilmeisesti jollain tavalla palkittu edustavuutensa vuoksi. Onneksi parkkialueella oli yksi taksi, jonka sain valjastettua käyttöön 12 eurolla. Määränpäänä oli tällä kertaa Funchalin satama, sillä ajattelin mennä kysymään Venturalta mahdollisista meriretkistä seuraavalle päivälle. Olin lyhyen ajomatkan aikana erittäin tohkeissani siitä, että satuin löytämään kyyhkyn keskipäivällä ja odottamattomasta paikasta.


Maderensis-alalajin peippo sekä madeiranhippiäinen.

Satamasta suuntasin heti Venturan kioskille, jossa Geert oli päivystämässä. Kyselin seuraavasta päivästä ja yksi paikka olisi kuulemma jäljellä perjantain Desertaksen reissulle. Sääennuste tosin lupasi edelleen liian pahoja koillistuulia, mutta vaihtoehtona olisi koko päivän merireissu saaren länsiosiin. Kippari tekisi päätöksen aamulla. Yksi paikka kuulosti hieman markkinamiehen puheilta, mutta rupesin sitten vihjailemaan alennuksesta, koska se olisi kolmas Venturan retkeni. Geert lupaili, että saan reissun noin 60 eurolla, eli 20 euroa alennusta. Lupasin ilmoitella parin tunnin sisällä tilanteen. Kävelin vielä jätskikiskalle, ja tötteröostoksen jälkeen palailin hotellille. Mietin lopulta vain hetken tilannetta, ja tekstasin Geertille, että voi kirjata minut mukaan. Tilanne oli nimittäin se, että maalajisto oli niin sanotusti hallussa – kanariankirvistä lukuun ottamatta – joten saatoin suunnata kaiken lopun ajan meriretkiin, sillä puutelistalla oli muun muassa kääpiöliitäjä, kapverdenviistäjä ja mahdolliset keijut. Desertakselta olisi lähes varmasti saatavilla kanariankirvinen ja mitä ulommaksi merelle pääsee, sitä paremmat saumat olisi koviin lajeihin. Lisäksi Wind Windbirdsin retken peruuntumisessa säästyneet 40 euroa voisi sijoittaa toiseen retkeen, johon kuului myös lounas. Lopulta kaikki osoittivat vaakakupissa lähtemisen suuntaan. Loppuilta kuudesta eteenpäin kului jälleen kirjoittaessa ja rentoutuessa. Kävin uudelleen syömässä kiloraflassa, sillä kantapaikka oli kiinni pyhän takia. Sapuska oli jälleen erittäin hyvää ja meno rauhallista lounasaikaan verrattuna. Maate menin kymmenen jälkeen.

Altailta lentoon pompannut harmaahaikara.


Satama-altaan kaksi ruusutiiraa.

THE DESERTAS ISLANDS PE 16.8. Nukuin jostain syystä yllättävän huonosti ja heräilin silloin tällöin. Kännykkä soi kello 7.40 ja aamutoimien jälkeen olin satamassa ostamassa Geertiltä lippua klo 8.30. Hänen piti kuulemma kirjoittaa lippuun joku toinen nimi, jotta sai annettua alennuksen. Ostin lipun lopulta 20 prosentin alennuksella hintaan 64 euroa, ja siihen kirjattiin nimekseni Utku. Sehän vain passasi. Utku Ahlman ilmoittautuu palvelukseen! Könysin Vento Do Marin kyytiin 14 muun kanssamatkaajan sekä kahden henkilökunnan jäsenen kera. Seitsemän heistä oli nuoria ranskalaisia, kaksi brittejä, kaksi espanjalaisia, yksi saksalainen ja kaksi portugalilaisia. Kirjava joukkio siis. Astuin veneeseen viimeisenä, jolloin jäljellä oli enää takaosassa oleva paikka. Olin siitä ikionnellinen, sillä paikka oli divaanimainen ratkaisu, jossa saattoi lötkötellä monenlaisessa asennossa pitkin pitkän seilauspäivän. Paikka oli mukavasti purjeen varjon puolella ja keli oli muutenkin mahtava. Lähtöä odotellessa kuulin uudenlaisen äänen samata-altaalla ja hoksasin pian, että kyseessä on vanha ruusutiira, joka lensi pienen aallonmurtajan liepeillä. Näin sen pari kertaa lennossa, mutta en päässyt mässäilemään lajista, vaikka nappasin kuvan parista linnusta. Lintuoppaassa kuvattu aavistuksen mustavikloa muistuttava ääni ei ole tuulesta temmattu. Aallonmurtajan etelänharmaalokkimössöä.


Osa tyrskyliitäjistä viiletti hyvin lähellä venettä.

Lähdimme purjehtimaan klo 9.15 vartin myöhässä, koska yksi naismatkustaja oli hetken kadoksissa. Suuntasimme Madeiran etelärannan lähellä itään vastatuulessa. Todellisuudessa tuuli kävi koillisesta, mutta aallot löivät paattia idästä. Otin aamulla varmuuden vuoksi matkapahoinvointitabletin (Postafen) jos merisairaus jostain syystä yllättäisi – tulisi todella pitkä ja ankea päivä. Reilun 15 minuutin seilaamisen jälkeen espanjalaispariskunta tuli istumaan perälle. Nainen oli hyvinvointisen näköinen, mutta miehen kasvot olivat jo hikikarpaloiden peitossa. Edelleen vartin kuluttua nainen oksensi yllättäen laidan yli. O-ou – matkaa olisi vielä yli kymmenen tuntia jäljellä yhteensä. Tarjosin hänelle pian Postafen-tablettia, jonka hän otti kiitollisena vastaan. Mies ei mokomaa ottanut. Valitettavasti oksennus ei loppunut siihen ja pian mies yhtyi kuoroon. Postafen vaatisi tunnin aikaa vaikuttaakseen, joten lisätabujen siemailu ei auttaisi. Erkanimme reilusti ennen Canicalia kohti Desertaksen saaria. Aallokko oli kieltämättä aika muhkeaa – varmaan kolmemetristä, joten paatti kieppui vimmatusti. Oksentelua jatkoi pari tuntia, mikä oli ikävää seurattavaa, koska tiedossa olisi myös paluumatka. Linturintamalla oli yllättävän hiljaista – alkumatkalla keltanokkaliitäjiä ja yli puolen välin etapin runsaasti tyrskyliitäjiä, mutta ei muita otuksia. Kokemuksena seilaaminen oli kuitenkin huikaisevaa. Keltanokkaliitäjiä oli mukava fotailla paatista.


Saavuimme yhden nurkilla Grande Desertaksen tutkimusaseman rantaan, jossa oli upea sininen laguuni. Ennen rantautumista paatin lähellä ui ja lensi kymmenittäin keltanokkaliitäjiä. Ankkuroiduimme pieneen poukamaan, jossa sai pulikoida kalojen keskellä. Minä jäin kuitenkin hengailemaan paattiin, koska snorklauspoltteet olisivat nousseet sietämättömiksi, eikä siihen olisi ollut saumaa muuten. Jyrkillä kallioseinämillä oli kymmenkunta kanarianhemppoa ja kalliokyyhky. Yritin tietysti plokata kanariankirvistä kovasti, mutta se ei onnistunut veneestä käsin. Annoin espanjalaispariskunnalle Postafenia jo saapuessamme ankkuripaikalle. Nyt olisi parin tunnin sauma antaa tabletin vaikuttaa. Lounaaksi saimme perinteistä kotiruokaa – kanaa, perunoita, riisiä, salaattia ja hyvin maustettua madeiralaista tonnikalaa. Merisairaiden olokin näytti hiljalleen paranevan. Tovin kuluttua meidät kuskattiin kolmessa eri satsissa kumiveneellä maihin, ja kuulin heti kanariankirvisen ääntä. Kaksi lintua oli polun vieressä jopa niin lähellä, että kameran tarkennus ei enää pelittänyt. Olimme maissa noin tunnin, jolloin saimme ytimekkään oppitunnin Desertaksen luonnosta ja historiasta. Nykyään suojelluilla kolmella saarella ei ole mitään vakinaista asutusta, ainoastaan kansallispuiston tutkimusasema. Saarilla on useita endeemisiä lajeja, mainittakoon Desertas Wolf Spider, joka kasvaa lähes kahdeksan sentin mittaiseksi tarantellaksi. Suurimpana saaren ongelmana ovat vuohet, joita vietiin saarelle aikoinaan. Niitä ei ole kuitenkaan saatu metsästettyä pois Grande Desertakselta, mutta Bugion saarelta se onnistui. Äkikseltään tuntuisi hullulle, että miten vuohia ei saada hävitettyä, mutta kalliojyrkänteet ovat ihmisille luoksepääsemättömiä. Bugion saarella pesii 150–200 paria kapverdenviistäjiä, joille on rakennettu pvc-muovista tekopesiä, jotka asutettiin noin neljässä vuodessa sataprosenttisesti.


Kävelimme pienen lenkin ja vierailimme munkkihylkeiden sairaaalassa. Kyseessä on pieni rakennus, jossa on allastila. Mahdollisesti loukkaantuneet yksilöt kuntoutetaan ja hoidetaan siellä. Näimme myös tyrskyliitäjien poikasia, sillä ne pesivät kaikkialla kivien koloissa. Osa pesistä on merkitty ja poikasen saattoi nähdä nippa nappa. Ulappalinnut munivat vain yhden poikasen, joten useiden lajien taantuminen on selviö jos pesueet epäonnistuvat. Maissaolosession jälkeen lähdimme paluumatkalle. Olin jo käytännössä luopunut toivosta nähdä uusia merilintuja, sillä näkyvissä oli jälleen vain keltanokka- ja tyrskyliitäjiä. Tuuli puhalsi edelleen rankasti ja alus keinui laidalta toisella, mutta aallot eivät kuitenkaan olleet ihan yhtä suuret. Oli kuitenkin mahtavaa nähdä läheltä aallokko, jossa aaltojen välit olivat kymmeniä metrejä.

Kanariankirvinen postailemassa.


Puolivälin tuolla puolen lintuoppaamme Joel Pereira plokkasi äkisti viistäjän, joka paineli tuhatta ja sataa Desertaksen suuntaan. Ehdin juuri ja juuri ampua muutaman dokumenttikuvan, vaikkakin J meinasi, että lajia ei voi määrittää lennossa – tai ainakaan hän ei osannut. Ihmettelin hetken kuvaa ja ammuin muutaman tyrskyliitäjäfoton, kunnes kortti täyttyi. Juuri hankalalla hetkellä Joel infosi uudesta viistäjästä. Nyt jouduin vaihtamaan kortin valikoista, joten ehdin saada vielä huonompia kuvia. Seuraavaa en missaisi. Löysin kolmannen melko pian ja sain paljon parempia kuvia, joskaan en mitään julkaisukelpoista. Olin kuitenkin erittäin tohkeissani havainnoista ja vakuuttunut, että laji saadaan määritettyä kuvista. Päät vaikuttivat hyvin tummille ja nokka jämäkälle. Olin lähes satavarma, että kyseessä oli kapverdeläisiä, eikä madeiralaisia viistäjiä. Kuvailin jonkin verran loppumatkalla ja hytisin kylmyydestä, vaikka olin laittanut pitkän paidan ja takin päälle. Kiikaroin lähes koko ajan merilintujen toivossa, mutta erikoisempia lajeja emme enää plokanneet. Melko lähellä Madeiraa näimme kaksi yksittäistä isoa karettikilpikonnaa ja hoksasimme yhtä aikaa Joelin kanssa delfiiniparven, joka tuli hetkeksi pyörimään aluksen ympärille. Kyseessä oli atlantintäplädelfiinejä, joita oli ainakin seitsemän yksilöä. En saanut kunnon kuvia, sillä ne olivat vain hetken hollilla. Lajille on kuulemma tyypillistä, että ne jatkavat matkaa pian. Lopuksi näimme vielä minikokoisen karettikilpikonnan, joten paluumatka oli kerrassaan loistava. Satamaan saavuimme reilusti kahdeksan jälkeen, jolloin Funchalin yläpuolen metsissä riehui ainakin kuusi eri metsäpaloa. Savupilvi verhosi osan kaupungista alleen. Espanjalaiset kiittelivät vielä lopuksi tableteista, sillä he olivat jo lähes täydessä iskussa, eivätkä oksentaneet kertaakaan. Ennen Desertasta menomatkalla ajattelin, että heppu joudutaan hakemaan jollain medihelillä pois, sillä hän oli kuolleen näköinen tapaus ja haukkoi henkeään kuin vimpa kuivalla maalla. Nyt tilanne oli toinen.

Kanarianhemppo.


Keltanokkaliitäjä.

Lopuksi Jose antoi vielä mailitietonsa ja pyysi saada parhaan viistäjäotoksen blogiinsa. Lupailin, että asia hoituu. Maissa olin lievästi nuutunut pitkästä päivästä ja silmäni olivat liekeissä, sillä katselin vastatuuleen koko paluumatkan, enkä voinut pitää aurinkolaseja koko päivänä optiikan takia. Kävelin hotellille, heitin romppeet sisuksiin ja kävin tilaamassa naapurista kanta-annoksen. Talsin sillä välin markettiin ostoksille ja koppasin tullessa satsin kainaloon. Suihkussa käymisen aikana huomasin, että sain poltettua olkapäät lahjakkaasti. Damn. Ajattelin, että seuraavasta päivästä tulee pitkä, sillä minun oli tarkoitus lähteä Desertakselle uudelleen Wind Birdsin kanssa. Yhtäkkiä puhelimeni soi ja Hugo kertoi, että tekstiviestit eivät olleet tulleet minulle perille ja Desertaksen reissu olisi peruttava teknisten ongelmien vuoksi. Korvaavana retkenä oli lyhyt meriretki iltapäivällä. Sanoin, että asia on ilman muuta ok ja lähden sille mukaan. Tilanne oli hullu – olin juuri toivonut, että kunpa pääsisin kahdelle kumiveneretkelle, eikä uusi Desertaksen reissu ollut ykköshittinä enää mielessäni, joten asia järjestyi äkisti. Katsoin vielä netistä viistäjien määritysjuttuja ja olin vakuuttunut, että ainakin viimeinen yksilö oli kapverdenviistäjä: tumma pää, hyvin jämäkkä nokka, pitkät ja kapeat siivet ja viimeinen käsisulka muodosti siiven kärjen yksinään. Asian pitäisi olla selvä, mutta ajattelin vielä varmistaa Hugolta ja Catarinalta. Nukkumaan menin klo 23.30, kun olin katsellut elokuvat School of Rock ja 1000 ways to die. Tyrskyliitäjiä.


Kaksi eri kapverdenviist채j채채.


MERELLE JÄLLEEN LA 17.8. Heräsin kymmeneltä, vaikka kännykkä olisi soinut vasta puolen tunnin päästä. Tein aamutoimet sunnuntaityyliin ja kirjoittelin Desertaksen reissusta matkapäiväkirjaan. Lähdin liikenteeseen vasta puoliltapäivin, jolloin suunnistin tuttuun tapaan Sabores Ao Kg -kiloravintolaan. Mainion satsin jälkeen olin hotellilla iltapäivään saakka, kunnes pakkasin romut kasaan ja kävelin pihalle venailemaan. Kello 14.50 Hugo ja Catarina poimivat minut meriretkelle mukaan. Näytin heti edellispäiväistä valokuvaa viistäjästä ja molemmat sanoivat, että takuuvarmasti kapverdeläinen. Funchalista tuli völjyyn muutama muukin tyyppi. Ajelimme Canicaliin, jolloin näimme jälleen kaupungin yläosissa savupilviä. Sain vasta tässä vaiheessa kuulla, että tilanne oli todellakin jopa vakava, sillä Monten kaupunginosassa oli palanut Hugo Romano kertomassa ohjeita. useampi rakennus ja sairaala oli evakuoitu armeijan tukikohtaan. Yöllä oli ilmeisesti ollut puolen tunnin sähkökatkos, sillä tuli oli tuhonnut osan saaren pääsähköverkosta. Kaikki toimi nyt varajärjestelmän voimin, mutta jos se pettäisi, niin sähköä ei olisi juuri missään. Pääverkkoa ei pystytty korjaamaan yhä vellovien palojen vuoksi. Lisäksi kovien tuulten takia helikopteria ei voitu käyttää sammutustöissä. Tilanne oli kuulemma päätynyt kansainvälisiin uutisiin. Hugo kertoi menomatkalla ristiriitoja istutusten ja palojen välillä. Palaneille paikoille nimittäin istutetaan hyvin usein eukalyptusta, joka on erityisen syttyvä laji. Metsien ja rakennusten välissä ei puolestaan ole suojavyöhykkeitä, joten liekit leviävät usein nopeasti eukalyptuksia pitkin taloihin. Lastautumista Oceanodromaan.


HUGO ROMANO / MADEIRA WIND BIRDS

Ajoimme Canicaliin useiden tunneleiden ja osittain myös kiitoradan alta, joka on rakennettu lukuisten betonipylväiden varaan. Saaren itäkärki oli hyvin karu yleisolemukseltaan, eikä puita juuri ollut. Ajoimme ”hylättyyn resortiin”, joka oli kuulemma ökyhintainen ja siksi lähes autio. Puitteisiin oli selvästi panostettu, mutta minkäs teet. Kävelimme parkkihallista lyhyen matkan satamaan, jossa Wind Birdsin OceanoRetkiporukkamme Canicalissa. droma odotteli. Kyseessä oli samantyylinen alus kuin Venturan RIB Boat, mutta paljon suurempi ja perässä oli kaksi 200-hepan Yamahan myllyä. Könysimme kyytiin ja lähdimme pian merelle toiveikkaina. Istuin tällä kertaa istuinjonon puolivälissä, joten vettä roiskui vähän väliä pikkuisen päälleni. Se ei haitannut muuta kuin optiikan osalta. Emme ehtineet juuri satamaa kauemmaksi, kun Hugo kertoi valashavainnosta. Itäpuolella pyöri nimittäin satojen keltanokkaliitäjien porukka, josta herra huomasi valaan vesipuhalluksen. Minä en huomannut mitään muutaman varoituksen aikana, mutta olimme pian satojen merilintujen seassa delfiiniparven kanssa. Tällä kertaa kyseessä oli nimenomaan delfiinejä, siis normidelfiinejä, joita en ollut aiemmin nähnyt. Pian hoksasin, että valas ei ollut kaukana vaan se näkyi muutaman kymmenen metrin päässä veneestä vaaleana liikkuvana alueena pinnan alla. Huikeaa! Pian toiselta puolelta venettä nousi sumupuhallus ja koko ajan oli katseltavaa. Kyseessä ei kuulemma ollut tavanomainen ilmiö, vaan merivirrat olivat nyt kuljettaneet kaloja hollille, minkä vuoksi liitäjät saartoivat aluetta suurena pyörteenä. Samassa vellissä oli joukkio delfiinejä ja muutama valas.


Delfiinejä tuli parveilemaan useaan otteeseen paatin vierelle.

Seuraavat pari tuntia kuluivat siivillä, kun ajelimme ristiin rastiin keltanokkaliitäjien, kahden kepverdenviistäjän, 25 delfiinin ja neljä valaan kanssa. Minun olisi ehdottomasti pitänyt ottaa matkaan teleobjektiivi, sillä erityisesti liitäjiä olisi saanut kuvattua välillä mahtavasti. 100-millinen makro olisi itse asiassa ollut vielä parempi, sillä sain jopa 50-millisellä jonkinmoisia kuvia. Fiilis oli kerrassaan hulppea, sillä laskin yhdellä slaissilla peräti 800 keltanokkaliitäjää. Delfiinit olivat kaiken lisäksi haavelajeja, sillä valkoiset alueet ruumiissa olivat todella komeita. Valaista oli tietysti erityisen tohkeissani – niiden näkeminen kun on aina harvinaista herkkua. Epäilyksenä oli, että paikalla oli sekä tropiikki- että sillivalaita, mutta Hugo sanoi vielä varmistavansa määrityksen kuvista. Saimme myös kuunnella hydrofonilla valaiden ääntelyä – kuulokkeista todella kuului hentoa pihinää. Sessio oli toistaiseksi paras meriretkistä, joten odottelin jo seuraavan päivän reissua kuin kuuta nousevaa. Keliennuste kuulemma oli kuitenkin hieman kimurantti. Palasimme Funchaliin seitsemän nurkilla, joten kävin vielä kiloravintolassa ja mässäilin päivän haviksilla loppuillan elokuvien ja tv-viihteen kera. Nukkumaan menin puoli yhdeltä.

Tropiikkivalaan selkäevä ja seitivalaan puhallus.


VENTURAN KANSSA MERELLE SU 18.8. Heräsin kymmenen nurkilla ja sain puolen tunnin kuluttua Wind Birdsiltä tekstiviestin, jonka mukaan päivän valas- ja delfiiniretki perutaan voimakkaan tuulen vuoksi. Olin kieltämättä erittäin pettynyt, sillä edellinen retki oli mahtava. Laitoin heti Geertille tekstaria, että onko Venturalla mitään retkeä. Vastaus tuli pian, ja sen mukaan Ventura Do Mar oli jo seilaamassa kohti Desertasta. Hän lupasi kuitenkin selvittää, onko rib boatissa tilaa. Sain pian vastauksen, jonka mukaan yksi paikka oli vapaana klo 12.30 lähtöön, joten buukkasin retken heti. Kävin pikaisesti nostamassa 20 euroa rahaa automaatista, sillä juuri missään ei näyttänyt käyvän kortti – tai ainakaan niissä paikoissa, joissa minä kävin. Poikkesin vielä kaupassa tutkimassa tuliaismahdollisuuksia ja kävin tietysti pikaisesti lounaalla kiloravintolassa. Palasin vielä hotellille, jossa löin kimpsut ja kampsut kasaan. Talsin satamaan ja ostin Geertiltä 48 eurolla lipun paattiin. Retki järjestettiin, koska toisen firman kolmannen veneen moottori oli sanonut sopimuksen irti. Näin ollen Venturan Tiger-paatti paikkasi tilannetta ja sain tosiaan viimeisen paikan. Juttelimme pitkään Geertin kanssa Venturan ”bisneksistä”, kunnes muu ryhmä saapui. Valloitin jälleen etupenkkipaikan valokuvauksen toivossa. Livuimme hiljaa ulos satamasta, jolloin keli näytti kohtalaisen hyvälle. Suuntasimme itään ja jossain vaiheessa aallokko alkoi olla melkoista. Painelimme pitkään Desertaksen suuntaan, ja röykkyytys oli pahinta tähän mennessä, sillä persukset irtosivat penkistä tuon tuosta. Jossain kohdassa koimme kunnon mätkäyksen, mikä sattui jo alaselkään ikävästi. Sen jälkeen hoksasin ottaa jaloilla hyppyjä vastaan koko ajan. Tilanne jatkui samanlaisena jonkin aikaa, ja pahimmillaan jalkani irtosivat kokonaan veneen pohjasta, vaikka olin suoristanut ne kokonaan hypyn ajaksi. Huh huh! Merilintuja oli hyvin vähän näkyvissä – lähinnä vain yksittäisiä keltanokkaliitäjiä. Noin kolmen vartin kuluttua yksi kolmesta veneestä hoksasi delfiiniparven, ja pian kaikki veneet olivat pelipaikalla, jossa pulikoi pullokuonodelfiinejä. Parvi oli suuri; arvioin että vähintään 20 yksilöä, joista osa oli sympaattisia poikasia. Seurasimme niiden touhuja pitkän siivun sinne tänne; oli mahtavaa nähdä kuinka otukset uivat veneen alta ja aivan vierestä. Tovin kuluttua joku huusi jotain valaasta, ja pian näin suihkun ja evän melko hyvin. Otus katosi saman tien, mutta näimme sen kuitenkin vielä pari kertaa uudelleen. Toinen venekunta oli ihan sen vieressä, mutta me pysyttelimme valitettavasti melko kaukana, enkä saanut mitään järkevää kuvaa. Olinkin hieman pettynyt, kun lähdimme pelipaikalta kesken kaiken pois.


Ajoimme vielä järjettömässä vastatuulessa sataman länsipuolelle, mutta näimme vain saman pullokuonodelfiiniparven hetkellisesti. Kuski ei säästellyt hevosvoimia, joten sain tehdä täysillä töitä, että pysyin istuimella ja pystyin kannattelemaan kameraa sekä objektiivia jotenkin turvallisesti. Satamassa kyselin vielä valaslajista, mutta meidän veneen opas ei osannut sanoa mitään. Naapuriveneen biologi otti heti esiin kuvataulut ja kuvasi hyvin tarkasti tuntomerkit (evän muoto, sukellusprofiili ja pään kolme raitaa), joiden mukaan se oli määritettävissä tropiikkivalaaksi. Minä en nähnyt pään kuvioita, mutta muut tärkeimmät varsin hyvin. Satamasta käpytin hotellille ja pakkasin jo hieman romppeita kasaan seuraavan päivän kotiinpaluuta varten. Viiden nurkilla kävin vielä kiloravintolassa ja ostin tuliaiset marketista. Jälkkäriksi hain tällä kertaa läheltä italialaista mahtavaa jäätelöä. Otin kirsikkavaniljaa ja toisen pallon suklaata. Keltanokkaliitäjiä viiletti vähän väliä ohitsemme. Aivan loistavaa tavaraa. Olisi pitänyt käydä mestoilla jo aiemmin, mutta toisaalta paikassa oli aina kymmenien henkilöiden jonot. Loppuillan loikoilin, pakkailin ja opiskelin edelleen tropiikki-, silli- ja seitivalaan tuntomerkkejä.

Rantahotellilta olisi nähnyt tropiikkivalaan selkäevän vaivatta.


LAISKOTTELUA PALUUPÄIVÄNÄ MA 19.8. Otin lähtöpäivän lunkisti, sillä luvassa ei ollut enää retkiä. Niinpä heräsin myöhään aamupäivällä. Aikani kului lähinnä sapuskointien ja lukemisen merkeissä, kunnes käppäilin bussipaikalle kapsäkkien kera yhden jälkeen. Siirtymä lentokentälle oli nopeasti ohi, ja kone hyppäsi siivilleen kello 16.40. Helsinkiin laskeuduimme hieman puolen yön jälkeen Suomen aikaa, joten kotosalla olin vasta hyvin myöhään yöllä. LOPUKSI Madeiran merilintupainotteinen reissu oli mainio kokemus. Wind Birdsin kolmen päivän Zino´s Petrel Pelagic Expedition jäi ehdottomasti to do -listalleni matkan ansiosta. Laji

12.8.

13.8.

14.8.

Sinisorsa

-

1

Harmaahaikara

-

-

Madeiranviistäjä

-

Kapverdenviistäjä

-

Tyrskyliitäjä

-

Keltanokkaliitäjä

-

Hiirihaukka

-

Tuulihaukka

1

Karikukko Etelänharmaalokki

15.8.

16.8.

17.8.

18.8.

19.8.

Yhteensä

Species

-

-

-

-

-

-

1

Mallard

-

1

-

-

-

-

1

Grey Heron

-

12

-

-

-

-

-

12

Zino´s Petrel

-

-

-

3

2

-

-

5

Fea´s Petrel

400

40

-

550

-

1

-

991

250

120

-

300

950

80

-

1 700

Cory´s Shearwater

2

-

3

-

-

-

-

5

Common Buzzard

-

2

-

-

-

-

-

3

Kestrel

Bulwer´s Petrel

-

4

-

-

2

-

-

-

6

Ruddy Turnstone

650

1 800

550

250

650

300

400

150

4 750

Yellow-legged Gull

Ruusutiira

-

3

-

-

1

-

-

-

4

Roseate Tern

Kalatiira

2

12

6

-

30

2

2

-

54

Common Tern

Kallio-/kesykyyhky

160

450

160

180

200

80

110

75

1 415

Madeirankyyhky

-

-

-

2

-

-

-

-

2

Rock / Feral Dove Trocaz Pigeon

Madeirankiitäjä

-

18

1

6

2

-

-

-

27

Plain Swift

Vaaleakiitäjä

-

8

3

1

-

-

-

-

12

Pallid Swift

Kanariankirvinen

-

-

-

-

3

-

-

-

3

Berthelot´s Pipit

Virtavästäräkki

-

1

1

2

3

1

3

2

13

Grey Wagtail

Punarinta

-

-

2

6

-

-

-

-

8

Robin

Mustarastas

-

1

2

6

-

-

-

-

9

Blackbird

Madeiranhippiäinen

-

-

12

26

-

-

-

-

38

Madeira Firecrest

Peippo

-

-

4

2

-

-

-

-

6

Chaffinch

Kanarianhemppo

1

28

5

2

14

2

6

2

60

Canary Goldfinch

Tikli

-

1

1

1

-

-

-

-

3

Lajeja yhteensä

5

15

16

14

12

7

7

4

25

12.8.

13.8.

14.8.

15.8.

16.8.

17.8.

18.8.

19.8.

Yhteensä

Tropiikkivalas

-

-

-

-

-

2

1

-

3

Bryde´s Whale

Seitivalas

-

-

-

-

-

2

-

-

2

Sei Whale

Pullokuonodelfiini

-

6

19

-

-

-

20

-

45

Bottlenose Dolphin

Atlantintäplädelfiini

-

-

-

-

7

-

-

-

7

Atlantic Spotted Dolphin

Delfiini

-

-

-

-

-

25

-

-

25

Short-beaked Common Dolphin

Kaniini

-

-

5

7

-

-

-

-

12

Rabbit

Valekarettikilpikonna

-

-

-

-

3

-

-

-

3

Loggerhead Sea Turtle

Lajeja yhteensä

0

1

2

1

2

3

2

0

7

Laji

Species


MATKAN REITTI JA KOHTEET

Canical Pico do Arieiro

Palheiro Gardens Funchal

Ch達o

20 km

Deserta Grande

Bugio

Madeira 2013  
Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you