T ekst i j a ku v i tus : S oph i a L E ppä
Gambian hiljaisuus Viime keväänä ollessani Saksassa työharjoittelussa tapasin yhdeksäntoistavuotiaan gambialaisen Abdoun. Eräänä päivänä kulkiessamme Reinin rantoja hän kertoi minulle murheellisen tarinansa.
a
bdou epäröi aluksi puhua menneisyydestään, joka oli hänelle selvästi kipeä asia. En tahtonut myöskään udella liikoja. Kävellessämme hän pysyi vaiti joitakin minuutteja ja selvästi ajatteli asiaa. Sitten hän sanoi: "Täällä en tykkää kertoa siitä kölniläisille tytöille, ihmisille ylipäätään, mitään." Hänen kasvoillaan oli hieman tuskastunut ja vaivaantunut ilme. "Mutta sinä olet hyvä ihminen, joten sinulle minä kerron." Abdou oli saapunut Saksaan Gambiasta reilu vuosi ennen tapaamistamme. Gambiassa hän oli asunut äitinsä ja kahden veljensä kanssa, jotka olivat nyt 13- ja 16-vuotiaita. En halunnut tungetella ja kysyä, missä hänen isänsä oli. Mutta tapa, jolla Abdou ilmaisi hänen olevan poissa kertoi, ettei mies ollut kuollut. Abdou ei selvästikään kuitenkaan kokenut, että hänellä olisi ollut isää. Kahdeksantoista vuoden iästään huolimatta Abdou oli ollut jo pitkään perheen pää, jonka harteilla oli vastuu äidistä ja veljistä. Hän elätti perheensä kasvattamalla vesimeloneja ja papuja kotikylässään. Eräänä päivänä poliisi tai armeija – hänen omien sanojensa mukaan "aivan sama, ne ovat kaikki sitä samaa järjestelmää, kaikki toimivat yhdessä" – oli tullut hakemaan häntä. Abdoun pidätyksen virallinen syy oli epämääräisesti "vallankumouksellinen toiminta hallintoa vastaan". Todellinen syy oli Abdoulle kuitenkin selvä – hän oli antanut oppositiopuolueen kannattajien kokoontua kotonaan. Gambia
haluaa tiukasti pitää yllä kuvaa demokraattisesta monipuoluejärjestelmästä eikä Abdoun toiminta ollut laitonta, mutta se on aivan yhtä vaarallista. Amnesty International on useampaan otteeseen kritisoinut Gambiaa ihmisoikeusloukkauksista ja vedonnut kuolemaantuomittujen poliittisten vankien puolesta.
Gambian kaksi puolta Wikipedia värittää hyvin toisenlaisen kuvan Gambiasta, joka sen mukaan on ollut tasapainoinen demokratia kohta kaksikymmentä vuotta nykyisen presidentin Yahia Jammehin APRC-puolueen verettömän vallankaappauksen jälkeen. Toki todetaan myös, että eri järjestöt pitivät tuoreimpia vaaleja epädemokraattisina. Abdou katsoi kaukaisuuteen ja muisteli lähtöään kotikylästä, jonne hän ei enää palannut. "Gambia on pieni valtio ja ihmiset lähtevät sieltä, koska nyt se on paha ja vaarallinen paikka. Minä ymmärrän sen, mutta se tekee minut niin surulliseksi, että haluaisin itkeä", hän sanoi katsoen pois. Pidätyksen jälkeen Abdou vietiin pääkaupungissa Banjulissa paikkaan, jota hän ei tahdo kuvailla. Hänet hakattiin, ja hän makasi yltä päältä veressä maassa, kun hyväntahtoinen
mies löysi hänet. Mies kysyi häneltä: "Mikä hätänä, miksi olet tässä kunnossa?" Abdou kertoi miehelle ongelmansa ja sen, kuinka hänet oli viety pois kotoaan. Hän pyysi miestä auttamaan häntä, mutta vain jos siitä ei aiheutuisi ongelmia miehelle. Mies lupasi auttaa häntä, vaikka siitä koituisikin ongelmia, sillä hänkään ei pitänyt poliisista, armeijasta ja hallinnosta. Abdoun matka ulos Gambiasta alkoi. "Mies antoi minulle paperin, jolla sain lääkettä lähimmästä sairaalasta, koska olin huonossa kunnossa. Hän neuvoi myös olemaan jäämättä sairaalaan, koska minut löydettäisiin sieltä." Abdou teki niin kuin häntä oli neuvottu ja haki lääkkeen. Tämän jälkeen hän suuntasi satamaan etsimään laivaa. Löydettyään sopivan hän piiloutui sinne. Matkalla laivan henkilökunta kuitenkin löysi Abdoun. Onneksi häntä onnisti jälleen. Hän sai maksaa matkansa tekemällä töitä laivalla. Lopulta alus saapui kaukaa Gambiasta Saksaan, Rheinaun satamaan.
Vieras maa jalkojen alla "Olin yhtäkkiä vieraassa maassa, josta en tiennyt yhtään mitään. En edes tiennyt missä päin maailmaa tarkalleen ottaen olin. Se oli hyvin yksinäinen tunne", Abdou kertoo.
Aluksi Abdouta yritettiin sijoittaa pienempiin kaupunkeihin Kölnin lähistölle, mutta hän ei kokenut oloaan tervetulleeksi missään muualla. "Pienemmillä paikkakunnilla olin se musta mies. Kaikki tuntuivat vain tuijottavan, että tuossa se nyt sitten on. Ja minulla oli jo ystäviä Kölnissä, enkä erotu täällä samalla lailla koska maahanmuuttajia on paljon enemmän." Lopulta hän sai tahtonsa läpi ja sai jäädä Kölniin. Tätä nykyä Abdou asuu syrjäytymisvaarassa oleville nuorille tarkoitetussa asuntolassa, jossa hänet myös tapasin. Ennen kuin Abdou oli kertonut minulle tarinansa, hän sanoi sen, mitä eniten halusi kertoa. Asian, joka selvästi oli hänelle tärkein. "Olen huolissani äidistäni ja veljistäni, minulla on aina ikävä heitä. Mutta en voi mennä takaisin, koska silloin minut tapettaisiin eikä heidän ole mahdollista tulla tänne. Ainoa paikka, jossa voisimme tavata, on Senegal", hän sanoi alakuloisesti. Kerrottuaan tarinansa hän kuitenkin totesi: "Uskon tulevaisuuteen. Uskon, että Gambiasta tulee vielä hyvä paikka asua, kunhan puolue ja armeija eivät ole enää vallassa." Kun olin nähnyt hänen aurinkoisen hymynsä, minun oli vaikea olla uskomatta hänen optimismiinsa.