Kuklantida 2011 Petroskoissa

Tulevaisuus edelleen kovaa työtä?

Kova työ avustushakemusten teossa palkittiin vuonna 2010, kun avustusrahoilla saimme palkattua ammattilaisen rajan takaa yhteistyöhön kanssamme. Nuori Natalia Pakhomova Petroskoin Nukketeatterista ohjasi meille ”Kohti aamunkoittoa” nukkenäytelmän, jonka alkuperäinen idea ja teksti on tullut kirjoituskilpailun kautta kaukaa Bosnia-Herzegovinasta, Mostarista. Koko projektin isä, Pohjois-Karjalan taidetoimikunnan lastenkulttuurin läänintaiteilija Jyrki Tamminen on myös rikastuttanut Joensuussa nyt toiminnallaan Joensuun lastenkulttuurin kenttää ja omalla asiantuntevuudellaan avannut uusia väyliä nukketeatterille myös muuhun taidekenttään. Tällä hetkellä teatteri Punahilkka elää uutta vaihetta. On tullut kenties uuden sukupolven aika näyttää, mihin teatteri Punahilkkaa viedään. Tulevaisuus näyttää muutamien ”hengissä riippumisvuosien” jälkeen valoisammalta uusien jäsenten ja uusien projektien myötä. Olemme saaneet viimeisen vuoden aikana nauttia teatterin historian ensimmäisestä palkatusta työntekijästä Janne Puhakasta ja päässeet pitkälti hänen työpanoksensa ansiosta toteuttamaan ensimmäisen ”ulkomaan esiintymisemme” Venäjällä Petroskoissa Kuklantida- nukketeatterifestivaaleilla kesällä 2011. Uusina kasvoina teatterimme 8-jäseni-

Kuva: Juhani Joensuu

Kuningas Ubu vuodelta 1999. Naamiot ja puvustus: Päivi Auvinen, kuvassa isä Ubuna Raija Korhonen-(Pusa) ja äiti Ubuna Outi Kinnunen.

seen joukkoomme ovat tulleet Jannen lisäksi myös muusikko Riikka Jokela ja valomies Maija Karppanen. Punahilkkalaisista monet ovat kasvattajia ja erityisryhmien ohjaajia, joten tunnemme lasten maailman erityisen hyvin. Silti nukketeatterin harrastaminen vapaa-ajalla on haastavaa ja edelleen vuosien saatossa erityisesti avustushakemusten tekeminen ja määräajassa jättäminen on välillä äärimmäisen työlästä ja rasittavaa. Myös ison porukan harjoitusaikojen yhteensovittaminen tuntuu joskus mahdottomalta urakalta. Työtä on tehty paljon tähän pisteeseen pääsemiseksi ja olisi sääli, jos perustajamme Elli Kilpeläisen pyyteetön työ lastenkulttuurin parhaaksi loppuisi. Satuteatteri Punahilkka juhlii 30-vuotista taivaltaan pikkujoulujuhlana Joensuun Pakkahuoneella perjantaina 2.joulukuuta 2011 klo 19. Juhlassa punahilkkalaisten säveltämiä lauluja, pieniä nukkekohtauksia, runoilua ja muutama vierailijakin. Liput 10 € sisältävät alkujuoman, ohjelman ja pientä suolaista.

Punahilkkalaisten puolesta historiaa muisteli Jaana Palve-Karppanen punahilkkalainen vuodesta 1985

PUNAHILKKA tekojen ja tunteiden RAJALLA

Pieni kertomus kulttuurivaihdon avartavasta kokemuksesta!

Satuteatteri Punahilkka lähti matkaan Venäjän reissulleen Joensuun Pakkahuoneelta isolla turistibussilla keskiviikkona 1.6.2011. klo 15. Bussimme tavaratilassa olivat meidän lavasteet ja tarpeistomme, itse nautimme sisätiloissa tilan tunnusta, sillä matkustajia kuskin lisäksi oli vain kahdeksan - enemmän ja vähemmän Venäjällä matkanneita ja sitten niitä neitseellisiä ensikertalaisia. Rajalla Niiralassa olimme jo tunnin kuluttua.

Suomesta Venäjälle teatteriesitystä vietäessä – kuten muussakin viennissä – tarvitaan väliaikainen maastavientilupa – atakarnet. Sitä varten lavasteemme, tarpeisto ja nuket oli valokuvattu, mitattu, punnittu, numeroitu, luetteloitu ja tullikooditettu. Venäjän rajalta asioita tarkistettaessa oli vaadittu myös toukkatarkastusta vanerisista lavasteistamme, mutta keskustelun jälkeen vaatimuksista oli luovuttu. Suomen tullissa meni yllättävän kauan, sillä olimme vuoden aikana vasta toinen porukka, jolla oli vastaavanlainen teatterilavastus tarkastettavana ja suomalaisten täytyi huolella tutustua papereihin. Siinä vierähti ensimmäinen tunti. Venäjän tulli otti meidät hyvin kohteliaasti vastaan, sillä meitä oli osattu odottaa. Pohjois-Karjalan taidetoimikunnan väki oli ennalta ilmoittanut Venäjän rajalle tulostamme. Olimme hyvin toiveikkaita rajan ylityksen suhteen, sillä rajanylitykseen tarvittava pohjatyö oli todella huolella. Lisäksi Joensuusta asti tueksemme ja turvaksemme oli saapunut venäjänkielen tulkki. Aluksi näytti, että kaikki sujuisi yllättävän mukavasti. Pikku hiljaa meidät vain unohdettiin kiireisimpien rajanylittäjien vuoksi. Myös työvuorojen vaihtuminen saattoi osaltaan hidastaa asioidemme käsittelyä. Useimpien tuntien hitaasti madellessa ja iltahämärän jo koittaessa meiltä pyydettiin muistitikkua,jolla kaikista lavasteista,tarpeistosta ja nukeista löytyisi tietoa. Jos meillä ei sitä olisi, venäläiset rajamiehet itse rupeaisivat mittailemaan ja valokuvailemaan meidän jo kerran valokuvaamamme ja mittaamamme materiaalin. Onneksi uusi terävä nuorivoimamme Janne oli ”kaiken varalta” ottanut mukaansa muistitikkunsa, jolla vaadittava tieto oli. Muistitikun mukaanottamistakin oli rajalta kysytty ja silloin vastaus oli ollut, ettei sitä tarvittaisi. Aloimme jopa tahtomattamme viihtyä raja-asemalla, vaikka aktiviteetteja, nähtävyyksiä ja mukavuuksia ei liiemmin ollut. 10 tunnin tiukan odottamisen jälkeen saimme luvan ylittää Venäjän rajan ja jatkaa matkaamme Petroskoihin. Tunnelmat ohikiitävässä kesäyössä, hiljentyvässä bussissamme olivat epätodelliset. Matka määränpäähän Petroskoihin kestäisi vielä viisi tuntia.

Nukkuneita ja ei-nukkuneita matkustajia oli vastassa ohjaajamme Natalia, nukketeatterifestivaalien tuottaja Leonid ja muutama taksikuski. Puoli kuuden aikaan aamulla läksimme majapaikkaamme entiselle pioneerileirikeskukselle. Hotellitasoinen majatalo antoi puitteet ja unet väsyneille matkaajille – toisille to-

sin vain kolmeksi tunniksi, sillä ensimmäinen esiintyminen ja haastattelu oli sovittu meille jo aamukymmeneksi. Siinä taksin takapenkillä matkatessamme suunnittelimme teatterimme esittelyn festivaalien avajaisiin, mutta osittain kielitaidon puutteesta, osittain ehkä ymmärtämyksemme vajavaisuudesta olimmekin kymmenen jälkeen menossa paikallisen television haastatteluun. Ohjelma muuttui lennosta!

Karjalan Televisio kohteli meitä ystävällisesti ja onneksi saimme lähetykseen mukaamme läänintaiteilija Jyrkin, ohjaajamme Natalian ja nukentekijämme Polinan. Kysymykset koskivat esitystämme ja he halusivat etupäässä tietää, miksi tulimme festivaaleille sota-aiheisella nuorten näytelmällä. Myös muistojamme viimeisestä maittemme välisestä sodasta kysyttiin ja ainoana evakkokarjalaisten jälkeläisenä sain siihen kysymykseen vastata. Ohjelman lopuksi saimme yhdessä juontajien kanssa tanssia nauhoitetussa tv-lähetyksessä suomalaisille ja venäläisillekin niin rakasta letkajenkkaa. Sotakysymyksen aiheuttamat tunteet tulivat pintaan heti televisiorakennuksesta ulospäästyämme ja itku pääsi ja itku helpotti.

Matka jatkui ilman lepotaukoja Petroskoin kansalliseen Nukketeatteriin, jossa iltapäivällä alkoivat esityksemme rakentaminen ja harjoittelu. Loput hyvin levänneistä punahilkkalaisista (unta täydet viisi tuntia!) tulivat suoraan majapaikastamme harjoituksiin. Vaikeinta esityksen harjoittelemisessa olivat tietenkin esiintymislavan uudet, erilaiset mittasuhteet, valojen uudet asemoinnit ja savu, jota ei ollut käytetty alkuperäisessä esityksessämme. Kello 19 alkoi ensimmäinen esitys. Heti esityksen jälkeen tulivat taas uudet innokkaat TV-haastattelijat. Nyt nuorempi esiintyjäpolvemme sai tulla haastatelluiksi ja ihailtavan upeasti englannin kieltä käyttäen he kertoivat näytelmästämme ja akustisesta musiikistamme. Hyvä Janne ja Riikka!

Olimme vasta matkalla Petroskoihin saaneet tietää, että molemmat sovitut esitykset olivatkin samana päivänä, joten ensimmäisen esityksen jälkeen Petroskoin nukketeatterin tekniikan miehet purkivat todella rivakasti lavasteemme, pakkasivat ne vielä rivakammin teatterinsa pikkubussiin ja lähdimme puoli yhdeksän aikoihin takaisin leirikeskukselle, jonne festivaalijärjestäjät olivat sopineet toisen esityksemme.

Kellon ollessa lähellä iltakymmentä esiinnyimme tanssilavaa muistuttavassa tilassa ohjaajan käskystä ilman valoja, ilman savua ja ensimmäistä kertaa myös ilman maskeja. Perheiden äidit ja isät ja leirillä olleet lapset jaksoivat katsoa vajaan tunnin mittaisen esityksen tarkkaavaisen kuuliaisesti. Päivän työ oli alkanut aamu yhdeksältä ja kolmen tunnin yöunilla jatkunut pitkälle yöhön. Olimme väsyneitä,onnellisia ja olimme antaneet kaikkemme!

Saimme seuraavana päivänä palautetta mm. pietarilaiselta teatterikriitikolta ja pyyteetön antautuminen lavalla ja erityisesti musiikin monipuolinen mukanaolo saivat kiitosta. Festivaalien kahtena seuraavana päivänä saimme seurata lasten nukketeatteriesityksiä eri puolilta Karjalaa ja Pietarista – kaikenkaikkiaan kymmenkunta hyvin eritasoista esitystä. Mielenkiintoista oli kasvattajina myös seurata lasten työpajoja, joita vetivät Natalia ja Leonid. Menetelmät vaihtelivat vaativista tarkkaavaisuusharjoituksista fyysisiin harjoitteisiin. Matkallamme mukana ollut Aapo Repo saavutti leirillä suuren suosion lasten keskuudessa hauskalla pelle - ja matkalaukkuimproilullaan.

Takaisin Suomeen lähdimme sunnuntaiaamuna. Olimme kokeneet venäläisten järjestäjien – etenkin tekniikan poikien - tehokkaan toiminnan, venäläislasten iloiset ilmeet ja ikäisekseen kehittyneet lausunta- ja esiintymistaidot. Olimme nauttineet meidän kunniaksemme järjestetystä, yltäkylläisestä jäähyväisateriasta ja vierasmaalaisiin kohdistuneesta ylenpalttisesta mielenkiinnosta.

Venäjän rajallakin pääsimme kahdella tunnilla. Eräs punahilkkalaisista nuorista totesi jännittäneensä kohtuuttomasti rajalle ensimmäistä kertaa tultaessa, mutta tämän kaiken koettuansa tajunneensa, että tämä kokemus on tarpeellinen ja että, miten hän tällä matkalla oppi avaamaan silmät kaikelle mielenkiintoiselle, mitä Venäjä tarjoaa. Kiitämme Pohjois-Karjalan Taidetoimikuntaa suuresta ponnistuksesta matkamme onnistumiseksi! Ja kiitos kaikille mukanaolleille mahtavasta reissusta!

Jaana Palve-Karppanen

Jaana Palve-Karppanen, Natalia Pakhomova ja Jyrki Tamminen kokeilevat ostamiaan nukkemekaniikkoja illalla majapaikassa.