Kauneudenpalvoja Lasse Lindqvist Viemäri imee sisäänsä kaupungin paheita, jotka tanssivat veden pyörteissä. On pimeä hetki valomerkin jälkeen. Kerrostalojen ikkunat ovat tummia, vain yksittäisissä yläkerrosten ikkunoissa palaa valo. Vanha mies taluttaa koiraa halki keskiluokkaisen kerrostaloalueen. Koira pysähtyy tarpeilleen muita himmeämmin valaisevan katulampun juureen. Kaupunki hengittää tasaisesti nukkuessaan, koira läähättää ei niin tasaisesti. Oona vihasi koiria. Harhailen pieniä katuja kolmannen kerroksen asuntooni, jossa sytytän kynttilän Oonan muistolle, kuten olen sytyttänyt joka yö tähän samaan aikaan viimeisen kahden viikon ajan. Kynttilä palaa sillä kohdalla ikkunalautaa, josta Oona tavallisesti katsoi ulos haaveileva katse silmissään. Unelmoija, Oona oli unelmoija enemmän kuin mitään muuta. Tapasimme Oonan kanssa katsoa ympäröivää luontoa kuin kaunista maalausta, emmekä koskaan kyllästyneet. Maisema, jota katsoimme, oli usein sama, mutta aina jollain tavoin myös erilainen. Kiinnitimme huomiota valoon ja varjoon, heijastuksiin, auringon säteisiin kerrostalojen seinillä ja katujen asfalttipinnoilla. Vain harvoin katsoimme televisiota. Katsoimme kuvataiteella sisustetun asuntomme maalauksia yhä uudestaan ja aina vähän erilaisin katsein. Kauneudenpalvonta yhdisti meitä, kahta esteetikkoa, jotka olivat pyhittäneet elämänsä kauneudelle. Saatoimme nukahtaa sohvalle sylikkäin. Kävelen usein Lohikoskelle. Asuimme pitkään Lohikosken korkeimman kerrostalon, Lohikosken Majakan kattohuoneistossa. Ne olivat onnellisia vuosia. Koskenharjun pesäpallostadionilla kävin katsomassa Lohen pesäpallojoukkueen otteluita. Ottelut eivät kiinnostaneet sinua, Oona, mutta annoit minun käydä nauttimassa
12
Naaga 2015
kesäsäästä, urheiluhengestä ja hyvien ystävieni seurasta. Osasit kyllä olla myös mustankipeä, mutta sallin sen sinulle, aivan kuten turhamaisuutesi, joka oli osa luonnettasi. Kuolit keltaisessa kerrostalossa Sammonkadun kulmassa, jossa ehdimme asua yhdessä vain vuoden. Talon alakerrassa on Lutherin kirkko, josta asuntoomme kuuluu usein rauhoittavaa pianomusiikkia, ja löysin sinut kuolleena yhden pianolla säestetyn laulun aikana. Nyt tuo musiikki saa minut kyyneliin, mutta sen kuullessani tiedän, että sinulla on hyvä olla. Oona, olet aina naisistani rakkain, sukulaissieluni, ja vaikka kaipaan myös Jaanaa – lapseni äitiä – on minun myönnettävä, että hän ei koskaan ymmärtänyt minua samoin kuin sinä. Poikani Oskari tietää kyllä, mitä tarkoitan, ja hän myös kaipaa sinua Oona. Oskari maalasi kuvaamataidon tunnilla kauniin kuvan sinusta, sinusta ikkunalaudalla katsomassa yön sinisille kaduille. Pidän ruokakuppisi yhä samassa paikassa, varmuuden vuoksi, sillä olen öisin aistinut sinun tassuttelevan pimeässä. Viime yönä kohtasimme. Hyppäsit sängylle viereeni ja kosketin sinua sieltä, josta et antanut kovin monien sinua rapsuttaa. Olimme koko yön yhdessä. Unessa oli myös Oskari, joka ikuisti kohtaamistamme uusilla vesiväreillään. Ehkä se oli vain unta, mutta siinä oli jotain muutakin. Se tuntui todemmalta kuin totuus. Ihmiset aina kyselevät kaikkea, he ihmettelevät miten jaksan yksin. Kauneus on intohimoni, enkä koskaan ole aivan yksin, sillä olen yhtä ympäröivän kauneuden kanssa. Onhan minulla myös Oskarini. Joskus vielä pääsemme paikkaan, jossa sinä olet, Oona, ja siellä ei ole viemäreitä raskaita syntejä vastaanottamassa, vaan siellä elämme ikuisesti harmoniassa mitä suurimman kauneuden kanssa.