TUKIVIESTI NRO 5/2016
TEEMA: LEIKKI
Ville Honkamäki on kuningas Spiderman.
Iloinen pikkuveli, ylpeä isosisko
”M
ekin halutaan maalata glitterikiviä!”, hihkuu ampiaisen, kukon ja pupun äänekäs ryhmä metsäpolun päässä. Ennen kuin pyyntöön on kunnolla vastattu, seurue on jo hävinnyt näkyvistä. Pian kuusten lomasta pilkistää hämähäkkimiehen asuun sonnustautunut pieni kruunupää. Lähimmästä oksasta pikkumies nappaa palan naavaa ja taiteilee siitä viikset nenänsä alle. Kun suuta mutristaa oikein tuikeaan ilmeeseen, naava pysyy juuri ja juuri aloillaan. ”Spiderman on Villen lempiohjelma, ja nyt poika pääsee itse kokeilemaan supersankarina oloa”, äiti Kyllikki Honkamäki naurahtaa. Muuramelainen Honkamäen perhe on yksi seitsemästä perheestä, joka osallistuu Kelan rahoittamalle, Down-perheille suunnatulle sopeutumisvalmennuskurssille. Melkein kuusivuotiaan Villen, Kyllikki-äidin ja Juha-isän lisäksi MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiön Paimion kurssikeskukseen on saapunut Villen kuusi sisarusta – kolme vanhinta ei enää asu kotona, joten he eivät siksi lähteneet mukaan. Kurssiohjelmassa isona osana ovat vuorovaikutukselliset leikit, joiden aikana koko perhe puuhastelee yhdessä. Tänä aamupäivänä ohjelmassa on satumetsä, jossa perheet kiertävät ohjaajien kanssa metsäpolkua ja suorittavat erilaisia tehtäviä. Esimerkiksi metsän siimekseen kätkettyjä, Down-lasten edellisenä päivänä maalaamia kiviä. Ja kuten isompien sisarusten iloisesta hihkunasta voi päätellä, kaikki ovat touhussa mukana koko tarmollaan ja sydämellään. 8
Amppari pitelee käsissään munakennoa. Kananmunien sijasta pahvirasiassa majaansa pitävät kivi, käpy, puolukka ja pihlajan lehti. ”Ville, mikä näistä on vihreä? Mikä on ihan sileä? Entä minkä näistä voi syödä?”, kysyy ampiaisasuinen Riikka-sisko ja antaa punaisen marjan veljen maisteltavaksi. Hapantahan se on, kertoo pojan ilme. Kun kaikki aarteet on käyty läpi, Ville auttaa siskoaan. Amppariraukan piikki on irronnut vauhdikkaiden kierrosten tiimellyksessä. Äiti katsoo sisarusten puuhailua lämpimästi hymyillen. ”Ville on leimautunut vahvasti Riikkaan, ja sisko saa monesti toimia pojan varaäitinä. Mutta eipä se näytä tyttöä haittaavan – pikkuveljen hoitamisesta on sisarusten kesken yleensä aikamoinen kisa. Tilanne on ollut samanlainen Villen syntymästä lähtien. Vanhemmilta lapsen erityisyys vaati kasvamista ja totuttelua, mutta sisarukset olivat asian kanssa heti sinut. ”Lapset alkoivat bongata väkijoukoista kaikki erityislapset ja olisivat halunneet mennä tekemään tuttavuutta kaikkien kanssa, täysin estoitta. He näkivät heti, että se mikä meille oli erityistä, oli laajemmassa mittakaavassa aika tavallista.” Riikka-amppari on ylpeä veljestään. ”Vaikka koulupäivän jälkeen olisi miten väsynyt ja myrtsi, kovin kauan sitä ei voi jatkaa. Ville saa meidät kaikki hymyilemään”, isosisko luonnehtii.
Rooliasu auttaa heittäytymään Seikkailuohjaaja Pekka Lyytinen kehottaa joukkoa ottamaan metsästä kepit ja siirtymään läheiselle tenniskentälle. Keijut, lampaat, kukot ja supersankarit kerääntyvät rinkiin ja hakkaavat kapuloilla yhteistä tahtia. Pienimmät osallistuvat leikkiin ihmetellen menoa rattaista. ”Jalatkin mukaan!”, kehottaa Nuuskamuikkuseksi pukeutunut seikkailuohjaaja ja hetken päästä lähimetsässä raikaa huumaava tasatahtinen töminä ja pauke. Alkaa piirileikki, huvitussalaatti, jossa kysellään, mikä ketäkin huvittaa. Paikkaa vaihtavat ne, jotka pitävät jäätelöstä, äidistä ja nukkumisesta. Ryhmänohjaaja Mari Peiponen hihkaisee ”huvitussalaatti” ja kaikki saavat etsiä uutta paikkaa ringistä.
Kuin varkain leikkiin liittyy myös pari vanhempaa sisarusta, jotka alun perin pitivät leikkiä liian lapsellisena. Leikin imu toimii. ”Kaiken leikin perusta on vapaaehtoisuus. Aito leikki syntyy, kun sille antaa tilaa ja aikaa”, Mari kuvailee leikkihetken jälkeen. Pekka Lyytinen lisää, että sen lisäksi leikki vaatii myös turvallisen, kotoisan olotilan. ”Ja kuten kaikki opiskelijahaalarin joskus päälleen vetäneet hyvin tietävät: rooliasuihin sonnustautuminen madaltaa kummasti leikkimisen kynnystä”, hän hymähtää ja luo katseensa edessään viipottavien metsäneläinten ja satuolentojen suuntaan.
Paras leikki on yhteinen leikki Satumetsän jälkeen Ville rakentaa tuoleista rataa pikkuveljensä, Laurin, 3, kanssa kuntoutuskeskuksen sisätiloissa. Vaikka äiti yrittää ohjeistaa, että tuoleja olisi jo ihan riittävästi letkassa, pikkumiehiä kehotus ei näytä tavoittavan. Lauri on Villen paras kamu. Hänen kanssaan leikkiminen on helppoa, kun ajatukset kulkevat samalla aaltopituudella. ”Ja Laurin kanssa touhutaan silloin, kun isommat sisarukset pelaavat lautapelejä tai muuta sellaista, johon pienempiä ei kaivata mukaan. Ihan helposti Ville ei tätä kuitenkaan hyväksy, vaan kovasti hän haluaisi, että kaikki leikkivät yhdessä.” Kaikki sisarukset – Arttu, 10, Riikka, 15, Mirja 14, Siiri, 9, ja Janne, 12, – vahvistavat näkemyksen. Aika usein Ville kantaa sisaruksille leikkihuoneesta leluja, joiden kanssa hän toivoisi leikittävän. ”Kaikkein parasta Villen mielestä on päästä meidän kanssa hyppimään tramppiksella. Kun me teemme voltteja, Ville yrittää tehdä samalla tavalla perässä”, Mirja kertoo. Juha-isä näkee näissä yhteisleikeissä vinhan voimavaran. ”Leikki hitsaa lapsia yhteen, vahvistaa heidän välistään sidosta. Toki se myös opettaa pienemmille uusia taitoja ja tarjoaa onnistumisen elämyksiä. Olen myös huomannut, että kodin arki sujuu rauhalli-
Yläkuva: Fysioterapeutti Kati Koli ja toimintaterapeutti Miia Saarimäki auttavat Aleksi Lenkkeriä tekemään käsistä korin. Alavasen: Veljekset Ville ja Lauri Honkamäki ovat toistensa parhaat kaverit. Alaoikea: Emili Stopowska saa seikkailla satumetsässä Sylwia-äidin olkapäillä, sisko Nelli kulkee reippaasti vierellä.