PÄÄKIRJOITUS
TUKIVIESTI NRO 4/2018
Mahdollisen raja
Tällä kertaa Tukiviestin teemaotsikon perässä on kysymysmerkki, koska aihe on läpeensä täynnä kysymyksiä. Mikä on työtä ja mikä ei ole? Määritteleekö vastauksen toiminnan sisältö, toimijan oma kokemus vai se, että toiminnasta saa palkkaa? Kenelle työ on mahdollista ja kenelle ei? Tämän tiedämme: Suomessa on paljon sekä työelämästä syrjäytettyjä työhaluisia ja -kykyisiä kehitysvammaisia ihmisiä että työllistämiseen valmiita työnantajia, jotka eivät löydä toisiaan. Siksi yksi kysymys on ohittamaton. Miten rakentaa siltoja heidän välilleen? Kiinnostavim” Että ihmisellä on aito mat vastaukset mahdollisuus valita löysimme sieltä, itselleen sopiva tie.” missä lähtökohta ei ole joko-tai: olet työkyvytön, ellet pysty ”normaaliin” työpanokseen. Kerromme täysiaikaisen palkkatyön ja eläke-työosuusraha-yhdistelmän välitilaan mahtuvista malleista, joissa hyvin monenlaiset ihmiset voivat ansaita osaamisellaan leveämpää leipää. (Jopa nykyään, vaikka työn ja eläkkeen yhteensovittaminen on aivan liian jäykkää.) Uudet avaukset ovat tuoneet muutoksia monien yksilöiden elämään. Lisäksi ne antavat kaikille toivoa: työelämän epätasa-arvo on asia, jolle voi tehdä jotain. Mahdottoman ja mahdollisen rajaa voi siirtää. Lehden tarinoissa rajaa on siirretty myös sen suhteen, kenelle palkkatyö on mahdollista. Tämän ajatteleminen ihan kouraisee sydämestä. Kun ajattelen kaikkia tuntemiani palkkatyöhön päätyneitä kehitysvammaisia ihmisiä, heitä yhdistää yksi asia. Heidän tukenaan on uskomattomia voimanlähde ihmisiä, jotka haluavat auttaa omaa läheistään siirtämään rajaa. Jos tämä niin haluaa. TYÖTÄ?
KYSYMYKSIÄ LISÄÄ käsitteiden sekava käyttö. Jos työtoimintana pyöritettävässä kahvilassa ahertava, pätevä ja osaamisestaan ylpeä kehitysvammainen toimija kutsuu tekemistään työksi ja kun mediakin vielä heh-
kuttaa kehitysvammaisia ihmisiä työllistävää kahvilaa, ei ole ihme, jos asiaa huonosti tunteva eksyy. Siihen, mikä kullekin on se oikea paikka, ei ole yksioikoista vastausta. Yhdelle se on elämänhallintaa tukeva päivätoiminta, toiselle työtoimintakahvila, kolmannelle palkkatyö ja neljäs löytää kutsumuksensa vapaaehtoistyöstä. Useimmilla vastaus vaihtelee eri elämänvaiheissa. Sen sijaan varsin yksioikoisesti voimme vaatia, että asioista puhutaan niiden nimillä. Tekijöidensä tahdosta ja osaamisesta ammentava (avo)työ- tai päivätoiminta on hienoa toimintaa. Palkkatyötä se ei ole. YK:n vammaissopimuksen artiklan 27 mukaan jokaisella on yhdenvertainen oikeus työhön ja mahdollisuuteen ansaita elantonsa. Meidän on vaikea saada otetta sopimuksen toteutumisesta, jos käytämme sanoja suurin piirtein ja sinne päin. Tässä lehdessä emme keskity työ- ja päivätoimintaan, vaikka sen kehittäminen on vähintään yhtä välttämätöntä kuin palkkatyömahdollisuuksien. Tukiliitto on vahvasti mukana tähän liittyvässä vaikuttamistyössä, vaikka työtä vaikeuttaa keskeneräisen lainsäädäntöuudistuksen viipyminen. Toivottavasti odottaminen päättyy pian. VIELÄ YKSI KYSYMYS ,
joka on syytä kaivaa esiin rivien väleistä. Jos ja kun nykytodellisuus tuottaa rakenteellista epätasa-arvoa, onko tärkeämpää korjata rakenne vai pelastaa yksilö? Jos vastaisin tähän äitinä, jonka oma nuori kamppailee löytääkseen paikkansa, keskittyisin pelastamiseen. Antaisin kaikkeni. Jos taas vastaisin tähän valtakunnallisen keskusjärjestön näkökulmasta, valitsisin rakenteet. Eri vastaukset saattavat tuottaa pelikentälle useita eri suuntiin kulkevia hyökkäyslinjoja, mutta ei se mitään. Molempia tarvitaan ja maali on yhteinen: se, että ihmisellä on aito mahdollisuus valita itselleen sopiva tie. Merja Määttänen Päätoimittaja
PS. Ensi vuonna uudistamme Tukiviestin ulkoasua ja rakennetta. Kurotamme myös his-
toriaan ja teemme näkyväksi muutoksia, joita kehitysvammaisen ihmisen elämässä on tapahtunut. Helmikuussa ilmestyvä lehti on eri näköinen kuin tämä, mutta yksi asia pysyy: se, mikä on mahdollista, valitaan joka päivä uudestaan.
2