Pyörätuolissa on aikaa tulla viisaaksi

Matti Lehtonen tuntee, että lapsuudenkodissa saatu rakkaus on kantanut hänet pitkälle. Pohdiskelevainen mies keskustelee mielellään ja olisi mielellään sosiaalikasvattaja, joka auttaisi ihmisiä ymmärtämään vammaisuutta.

Matti Lehtonen, 65, semmoista isoa leikkausta? liikkuu sähköpyö Minun pitää ajatella omaa rätuolilla, jota hän terveydentilaani.” ohjaa leuallaan. Myös omien ajatusten kirjoittaminen Kotona tietokoneelle onnistuu tuolin Kuntoutuminen on ollut hallintalaitteessa olevan osa Matin elämää pienestä ohjaimen avulla. pojasta lähtien. Ensimmäisen

Sähköpyörätuoli ja tuolin kerran hän sai pyörätuo ympäristönhallintalaite ovat lin CP-vamman vuoksi jo Matille ensiarvoisen tärkeitä, alakouluikäisenä, ja tukea on ja laitteisiin liittyvät ongelmat Lapsuudenkodin tarvittu läpi elämän käytän ovat usein ensimmäinen aihe, olohuoneessa noin nössä kaikissa päivittäisissä josta hän ryhtyy puhumaan. 10-vuotiaana. toiminnoissa. Puhevamman ”Olen ihan hukassa, jos en vuoksi Matilla on säännölli pysty soittamaan hoitajaa sesti puhetulkki apunaan. paikalle. Minulla on kaikki tässä laittees Erityisen merkittävässä roolissa nelilap sa”, selittää Matti ja nyökkää kasvojen sisen perheen kasvatille on ollut oma äiti. tasolla kiinni olevaan säätimeen. ”Ei ole kovinkaan monta samanlaista

Myös kuulolaitetta Matti on käyttänyt äitiä kuin hän. Hän kertoi minulle kaikki vuodesta 1991 lähtien. Joskus esille on asiat ihan nuoresta asti ja puhui kanssani tullut myös mahdollisuus parantaa kuuloa kaikesta. Äiti oli oikeastaan minun paras leikkauksen avulla. ystäväni. Kaipaan häntä. Mutta ymmärrän, ”Siinä tulee kaikki kysymykset. Kuinka ettei kukaan ole täällä ikuisesti.” ihminen tottuu ympäristöön, kun kuulee Äidiltään Matti kuuli tarinoita ensim kin hyvin? Kuinka selviää leikkauksesta ja mäisistä elinvuosistaan ja perheestään tottuu siihen, ettei ole enää kuulolaitetta 1950-luvun Turussa. ollenkaan? Vaikka olen vielä hyvässä ”Isoisä piti minusta kovasti. Kun isoäiti kunnossa, niin miten terveys kestäisi sanoi isälleni ja äidilleni, että antakaa poi

ka jonnekin laitokseen, isoisä oli vihainen ja sanoi, että ole hiljaa, poikaa ei anneta mihinkään. Ja äiti ja isä olivat samaa mieltä.” ”Olen ajatellut jälkeenpäin, että yksi asia on päivänselvä: jos olisin ollut laitoksessa, en olisi näin järkevä ja tietäisi näin paljon asioita. Olisin laitostunut. Olen kuullut, että silloin vanhaan aikaan isoissa laitok sissa laitettiin tämmöinen vammainen istumaan ja siinä sai olla yhdessä paikassa tuntikaupalla.” ”Minulla oli hieno lapsuus, kun sain olla kotona toisten sisarusten kanssa. Minulle annettiin yhtä paljon rakkautta kuin veljil le ja siskolle, eikä erotettu heistä.”

Lapsuudenkodistaan Matti muutti hoiva kotiin lähes nelikymppisenä, 90-luvun alussa. Nykyisessä asuinpaikassaan turkulaisessa Omakoti Ankkurissa hän viihtyy hyvin. ”Täällä ei ole ollenkaan semmoista tunnetta, että voi kauhea, minkä takia asun tämmöisessä laitoksessa. Olen onnellinen ja tyytyväinen tähän paikkaan. Minulla on täällä täysin oma päätösvalta. Se on tärkeää.”

Matti kertoo, että yhdestä asiasta äiti oli kovin huolissaan. ”Että kuinka pärjään elämässäni sitten kun häntä ei enää ole. Omasta mielestäni olen pärjännyt ihan hyvin.”

Matin elämään ei ole liittynyt työuraa, mutta toiveammatti on selvä: sosiaalityön tekijä tai sosiaalikasvattaja, joka auttaa ihmisiä ymmärtämään vammaisuutta. ”Voisin antaa neuvoja, että kuinka lähestytään vammaista. Kun istun tässä sähkärissä, niin minulta löytyy aika mo neen asiaan vastaus. Sitä ymmärtää asioita paljon paremmin, kun ei koko ajan kävele kovaa vauhtia edestakaisin. Kovassa vauh dissa jää paljon näkemättä”, Matti sanoo ja nauraa iloisesti. ”Eikö minulla ole aika hieno lahja, että osaan selittää asiaa näin?”

Opastukselle ja neuvoille olisi tarvet ta. Matti toivoo, että vieraatkin ihmiset uskaltaisivat tulla juttusille ilman pelkoa esimerkiksi puheen ymmärtämiseen liittyvistä vaikeuksista. Paikallisbussissa reippaasti kysymyksiä esittäneet lapset saavat häneltä kiitosta. ”Olen kovasti iloinen, että niin pienenä aloitetaan kyseleminen. Sitten kun ollaan aikuisia, aivan varmasti ymmärretään paljon paremmin vammaisia ihmisiä.”

Matin mielestä vammaisen ihmisen on hyvä pohtia omia tarpeitaan ja mieltymyk siään, ja ottaa saatavilla oleva tuki vastaan. On uskallettava, on käytettävä avustajia ja tulkkeja, on mentävä rohkeasti sinne, minne haluaa. Omien päätösten tekeminen vaatii aikansa ja harkintansa, mutta se kannattaa. ”Olen iloinen, että minulle kerrotaan kaikki asiat normaalisti. Onneksi saan apua. Olen kovasti kiitollinen. Yritän kaikin keinoin elää mahdollisimman normaalia elämää niin kuin kuka tahansa kansalainen.”

Matin kalenteri täyttyy pakollisten asiointien lisäksi harrastuksista kuten shakinpeluusta, ystävien luona kyläilystä ja tapahtumissa käymisestä. Erilaiset leirit ja kerhot sekä laivaristeilyt ovat tulleet tutuiksi, ja muutaman kerran Matti on käynyt lomaile massa myös etelän lämmössä.

Kevään poikkeustilan aikana hoivakotiin ei ollut pääsyä ulkopuolisilla, eikä Matti päässyt liikkumaan kodin ulkopuolelle. Toukokuulle suunniteltu laivaristeily siirrettiin syksyyn, ja kesä leiri peruttiin kokonaan. Matti kuvaa aikaa yksinkertaisesti vankilamaiseksi.

Alkukesästä tapaamiset jälleen sal littiin ulkoterassilla. Vierailijoiden kasvosuojat vaimentavat puhetta ja Matti kertoo sanojen erottamisen olevan vaikeaa. Arkielämä on kuitenkin vähi tellen asettumassa tuttuihin uomiinsa. Lopulta tärkeintä on yhdessäolo. ”Tämä aika on ollut vaikeaa. Läheisiä ihmisiä on ollut ikävä”, Matti toteaa. ”Helpottaa kun on toisen kanssa – sitä tunnetta ei voi sanoin kuvata.”