Libero 4/2020

MIELIPIDE- JA KULTTUURILEHTI

4 / 2020 3

PÄÄKIRJOITUS

”Politiikan paikallisuus” JOONAS PULKKINEN

4 PUHEENJOHTAJAN KOLUMNI Paikoista, yhteiskunnasta ja tilasta.

LIBAN SHEIKH

6

TIINA

Perusoikeuskeskustelussa ei saa unohtaa vankeja.

TIINA TURUNEN

7

 Liberon 3/2020 artikkelissa ”Korona avasi mahdollisuuden muutokselle” päätoimittaja antoi edittipöydällä riittämättömän määritelmän fiat-rahalle ”merkityksettömänä” vaihdannan välineenä. Annetaan siis kirjoittaja Petri Jämsän määritellä raha perusteellisemmin: "Fiat-rahalla tarkoitetaan rahaa, jonka arvoa ei ole sidottu mihinkään hyödykkeeseen, esimerkiksi kultaan. Nykyinen rahajärjestelmä perustuu tyhjästä luotavaan fiat-rahaan.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Bretton Woods -järjestelmässä maailman reservi­valuutta dollari oli sidottu kultaan hintaan – 35 $ / unssi – ja muut keskeiset länsimaiset valuutat olivat puolestaan kiintein kurssein sidottuna dollariin. Kultakanta rajoitti rahan­luontia, koska dollarit olivat vaihdettavissa kultaan, jonka määrä on rajallinen.

Maailman rahajärjestelmä on perustunut fiat-rahaan sen jälkeen, kun Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon irrotti dollarin kultasidoksen vuonna 1971. Nykyisessä rahajärjestelmässä kaikki raha on velkaa, ja uutta rahaa syntyy tyhjästä, kun uusia velkasuhteita kirjataan liikepankin tai keskuspankin tietokoneelle.

Koska raha on vapautettu hyödyke­ sidoksista, sitä voidaan luoda vaikka rajattomasti tietokoneen nappia painamalla. Tämän takia (fiat-)raha ei ole niukka hyödyke, eikä omaa valuuttaansa liikkeelle laskevilta ja oman keskus­pankin omaavilta valtioilta voi koskaan loppua raha kesken."

KANNEN KUVA TOIVO HEINIMÄKI

KORVAUSHOITOHÄKKI

Huumausainelait ja h-merkintä ovat nykyajan sorron muotoja.

8

IRRALLISTA

Miltä tuntui kunnanjohtajasta, kun Laajakaistavuorenkoski oli vielä oma kuntansa?

10

DIALOGI

Libero pyysi poliittisten nuorten puheenjohtajia käymään dialogia siitä, mistä tulevissa vaaleissa on kyse ja mitä niissä on panoksena.

BRIGITA KRASNIQI, HANNA MARKKANEN, ANNIKA LYYTIKÄINEN, LIBAN SHEIKH

12 AHTAAT PAIKAT PLANEETALLA? Pelkkä maapallon väkiluvun tuijottaminen ei riitä arvioimaan ihmiselämän ekologista kestävyyttä.

AKSELI EKOLA

16

PAIKAN SIIVUJA

Täyteen ahdetuissa ja totaalisesti sementoiduissa paikoissa aika käytännössä pysähtyy. Ja kun aika pysähtyy, paikka vieraantuu elämästä itsestään.

SINI MONONEN

20

UUDET IDYLLIT

”Aina kun Hesari tai kokoomuspoliitikko sanoo, miten lähiö on paha, niin sitä hyppää takajaloilleen.”

JONI KLING

PAIKAN TUNTU 28 UINUVAN LUOKKAIDENTITEETIN HERÄTTELYÄ Elsa Heikkilä ja Laura Lehtinen tutkivat

tanssitaiteen praktiikassaan luokkaisuuden ruumiillistumista.

LAURA KÄRKÄS

34

PERILLÄ

”Mikä on paikan ja kielen suhde mikä on ainutkertaista miten luottaa näkymättömään monumenttiin (ikoni kuin klitoris se kääntyy sisäänpäin) – – ” Tänä vuonna kolmannen runokokoelmansa Ihmeellistä käyttäytymistä (Poesia, 2020) julkaisseen Raisa Marjamäen uusia runoja paikoista ja paikan teemasta.

38 TUTTU JA VIERAS PARIS, TEXAS Kalevi Jäntin palkinnolla palkittu Helmi Kajaste pohtii esseessään Wim Wendersin klassikkoelokuvan pohjalta ajan ja tilan välisiä suhteita.

HELMI KAJASTE

42

KRITIIKKI

Karri Lehtinen tekee katsauksen liberalismin

käsitteeseen ja nykytilaan Michael Freedenin tänä vuonna ilmestyneen Mitä on Liberalismi? -suomennoksen sekä Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä liberalismia vaivaa? -teoksen pohjalta. Joonas Pulkkinen pohtii, onko Karpolla vielä asiaa ja Samu Kuoppa arvioi Édouard Louisin Väkivallan historia -suomennoksen.

46 MONENKESKISEN YHTEISTYÖN ROOLI LAITTOMAN PÄÄOMAN KITKEMISESSÄ Pääomavirrat karkaavat Afrikasta laittomasti esimerkiksi suuryritysten veronkierrolla.

EETU KUKILA

48

JÄRJESTÖSIVUT

Vasemmistonuorten pääsihteeri Henrik Jaakkola herkistyy!

PÄÄKIRJOITUS

R PÄ

ISTÖME

R KK

I

YM

KUN KÄVIN LUKIOTA 2000-luvun puoli­ välissä, elettiin aikaa, jolloin suora kansalaistoiminta vastusti globaalin vallan ja talouden keskittymistä ja uskoi, että paikallisella toiminnalla, sosiaalikeskuksilla ja yhteistoiminnalla voi olla laajempia vaikutuksia. ”Ajattele globaalisti – toimi paikallisesti” on slogan, joka on adaptoitu sittemmin niin kaupallisiin tarkoituksiin kuin yritysten organisaatiojargonin sekaan, mutta poliittisen vaikuttamisen prinsiippinä sitä enää harvemmin kuulee.

Mielestäni slogan tavoittaa ajatuksen, että yksittäisten tekojen ja valintojen vaikuttavuuteen kannattaa uskoa, ja että näillä todella on merkitystä. En itse osallistunut globalisaatioita tai suuryrityksiä vastustaviin demoihin, saatikka Euro­May­ Day-mielenosoituksiin, vaan suhtauduin politiikkaan ja tämänkin lehden olemassaoloon varauksin mutta uteliaasti. Olen kuitenkin kysynyt monelta tuon ajan aktivistilta, minne slogan aikojen saatossa hävisi. Eikö mikä tahansa poliittinen ele tai toiminta horjuta vallitsevan järjestyksen itsestäänselvyyksiä?

Aikuiselämäni synkimpiä päiviä oli Donald Trumpin valitseminen Yhdysvaltojen presidentiksi 9.11. vuonna 2016.

Itse valinta oli shokki, mutta myös siitä seurannut ihmisten tunneryöppy. Ahdistus ja outo poliittinen tunnustuksellisuus. Valinta herätti poliittista tunteita ihmisissä, joiden en koskaan uskonut olevaan millään tavoin poliittisesti julkisen tunnustuksellisia.

Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat mediaspektaakkeliluonteensa ohella siinäkin suhteessa erikoinen geopoliittinen instituutio, että ne herättävät sosiaalisen median perustella epäilyttävän voimakkaita tuntemuksia, mielipiteitä, riemun kiljaisuja sekä itkun purskahduksia myös koti-

M

ILJ

ÖMÄRK

T

KUVA: PINJA NIKKI

POLITIIKAN PAIKALLISUUS

maassamme. Tämä jotenkin symbolisesti kuvastaa, miten me käsitämme politiikan ja sen mahdollisuudet. Tämän syksyisissä Yhdysvaltojen vaaleissa oli esimerkiksi ilmaston osalta paljon pelissä, joten vaalien merkitystä ei voi vähätelläkään. Politiikassa on silti oltava kyse muustakin kuin siitä, kuka lätkii twiittiä Valkoisesta talosta.

Ylen Jaa, ei, tyhjiä, poissa -podcastin toimittajat tekivät hieman vastaavanlaisen huomion Yhdysvaltojen vaalien seuraamisen aktiivisuudesta ja latautuneisuudesta. JETP:n toimittajat esittivät epäluulonsa, että tokkopa ensi kevään kuntavaalien osalta vastaavaa innostusta tullaan näkemään. Ohjelman toimittaja Olli Seuri ehdottikin, että Ylen kannattaisi jatkossa laittaa paukkunsa kuntavaalien vaalilähetyksiin: yksityiskohtaista triviaa pienien paikkakuntien poliittisten valtasuhteiden jakaantumisesta, keskustan historiallisesta menestyksestä ja ehdokkaiden äänimäärien äänestysaluekohtaisten tulosten kehityksestä.

Kuntavaalien äänestysprosentti on vakiintunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana hieman alle 60 prosenttiin. Verrattuna eduskunta- ja presidentinvaaleihin, tämä on selkeästi vähemmän. Miksi paikalliset asiat eivät sitten kiinnosta res publica -hengessä?

Vastausta on haettu viime vuosikymmenellä esimerkiksi lähidemokratian mahdollisuuksilla sekä erilaisilla malleilla, miten kansalaiset voisivat mahdollisesti vaikuttaa enemmän päätöksentekoon.

Olen itse kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että paikallisuuden ongelma päätöksenteon kannalta löytyy paikallis- ja kunnallispolitiikan luonteesta nykyisyydessä. Kunnallista päätöksentekoa ohjaavista laeista ja säädöksistä sekä kunnan omista asiapapereista, hallintosäännöistä ja strategioista perillä pysyminen on kunta­vaikuttajallekin lähes kokopäivätyö.

Poliittisen vaikuttamisen kieli on läpeensä virkamiesjargonia, ja vaikuttaminen edellyttää poliittisten tavoitteiden kääntämistä teknokraattiseen kapulakieleen. Miten tavallinen kuntalainen jaksaisikaan kiinnostua yksityiskohtaisesti kaikesta tästä?

Kunnallispolitiikka on valitettavasti muuttunut kansalaisten edunvalvontatyöksi. Kunnallispolitiikan ohella tulisi puhua myös paikallisesta vaikuttamisesta.

Ehkä – ja toivottavasti – poliittisen vaikuttamisen tulevaisuus on ainakin osittain hyvin mikrotasolta lähtevässä yhteistoiminnassa ja lähiympäristön kannalta tehdyissä tai tuotetuissa teoissa. Ehkä teot luovat uskoa myös demokraattiseen päätöksen­tekoon ja siihen, että niillä on myös laajassa kuvassa merkitystä.

Joonas Pulkkinen

Päätoimittaja

Nuorten kulttuuri- ja mielipidelehti • Perustettu vuonna 1987 • Kultti ry:n jäsen • Kustantaja: Libero ry • Päätoimittaja: Joonas Pulkkinen • AD: Kaarina Tammisto • Fontit: Lyyra / Schick Toikka, Happy Times at the IKOB / Velvetyne • Osoite: Lintulahdenkatu 10, 2. kerros, 00500 Helsinki • Palaute ja juttutarjoukset: toimitus@liberolehti.fi, 040 067 8839 • Tilausasiat: tilaukset@liberolehti.fi, 045 348 5499 • Painopaikka: Waasa Graphics, Vaasa, painettu ympäristöystävälliselle paperille ympäristöystävällisessä painossa • ISSN 0783–6198 • Libero on Vasemmistonuoria lähellä oleva, journalistisesti riippumaton aikakauslehti. • Tilaushinta 20 €, tukitilaus 50 € • www.liberolehti.fi • Taiteen edistämiskeskus on tukenut Liberoa kulttuurilehdille suunnatulla avustuksella.

LIBERO 4 / 2020

3

KOLUMNI LIBAN SHEIKH

PAIKOISTA, YHTEISKUNNISTA JA TILASTA For Space (2005), että toisin kuin luullaan, tilat tuotetaan ja koetaan materiaalisuuden ohella ennen kaikkea sosiaalisesti. Paikka tai tila ei ole koskaan tyhjä alue, minkä läpi vain liikutaan. Tiloista muodostuu paikkoja alueita koskevien mielikuvien, materiaalisen järjestyksen kulttuurisen maantieteen kautta. Paikkaan liittyy sosiaalinen puoli yhtä paljon kuin materiaalinen.

Paikan politiikka liittyy kahtaalle, sekä kansainväliseen toimintaan että yhteisöjen sisäiseen arkeen. Globaalilla tasolla kun puhumme alueiden politiikasta katse kääntyy valtiomalleihin, vaihdantaan sekä maiden välisiin valtasuhteisiin. Tänä päivänä on hyvä myös tiedostaa ilmastopolitiikan yhteys ulkopolitiikkaan. Samalla on tärkeää puhua myös epäsuhtaisesta vallankäytöstä ja esimerkiksi uuskolonialismin haastamisesta. Kolonialismi ei päättynyt siirtomaavallan aikoihin vaan heikom­pien maiden resurssien riistäminen, yhteiskuntien itsemääräämisoikeuden alistaminen vahvempien regiimien ehdoille sekä imperiumipolitiikka ovat voimissaan tänäkin päivänä. Kolonialismin vastaisuus on työtä myös Pohjoismaissa saamelaisten oikeuksien takaamiseksi. Tähän kuuluu tietoisuus uudenlaisesta vihreäksi tai ekolo­giseksi kolonialismiksi kutsutusta ilmiöstä, jolla alkuperäiskansojen oikeuksia murennetaan vedoten ympäristöpoliittisiin hankkeisiin.

Paikan politiikka liittyy globaalien kysymysten lisäksi myös arjen pienempiin tasoihin. Siihen, millaisia nuorille tarkoitettuja harrastetiloja kaupungeissa on, onko keskuksissa ei-kaupallisia tiloja vai vaatiiko kaikki sosiaalinen yhteenkokoontuminen kuluttamista, millaisille ihmisille kulku­väylät ovat suunniteltu, onko kunnan keskusta kuinka viihtyisästi koristeltu taiteella ja mitä fyysinen arkkitehtuuri viestii asukkaille. Kaikki tämä on osa tila­n käyttöä ja paikkojen sosiaalista tuotantoa. Eräiden tutkijoiden mukaan paikkaan liittyvät käsityksemme kytkeytyvät myös

4

LIBERO 4 / 2020

KUVA: PINJA NIKKI

BRITTILÄINEN MAANTIEITEILIJÄ

Doreen Massey esittää teoksessaan

käsitykseemme espaikkaan. Kyse on siis Kirjoittaja on Vasemmistonuorten tetiikasta sekä oikuvitellun maailmanjärpuheenjohtaja. keasta ja väärästä. jestyksen ja tulkintojen Antropologi Mary palauttamisesta. Paikan Douglasin mukaan tunne on aina ennen kaikkea hygieniakäsityksissämme kertomus itsestämme. on kyse myös tilallisuudesta. Lika on ykArjen tilan kysymyksiin liittyvät myös sinkertaisimmillaan ainetta väärässä paiesimerkiksi kamppailut tasa-arvosta, miskassa. Ymmärryksemme laillisuudesta, tä hyvä esimerkki on turvallisempien tai harmoniasta ja järjestyksestä ovat myös rohkeiden tilojen käsite. Turvallisempien tilallisia, niillä kuvataan asioita oikeassa tilojen ytimessä on ymmärrys tiloista aktiipaikassa ja oikeassa rytmissä. visina rakenteina, joissa ilmenevät yhteisSosiaaliset rakenteet siis kytkeytyvät kunnalliset suhteemme ja olemisen tavat. tiloihin. Ymmärryksemme tilasta ja alueisTilojen turvallistamisella pyritään varmista myös määrittävät kuinka kuvittelemtamaan kaikkien äänen kuuluminen ja kome maailman. Yleisemmin opetuksessa kemus mukaan pääsemistä, se on eräänlaikäytettävää Mercatorin karttaprojektiosta tilallista työtä eriarvoisuutta vastaan. ta katsomalla selviää esimerkiksii se, kuinKontrastina tilojen tasa-arvoistamiselle ka maailma näyttäytyy eurosentrisestä ovat tavat rakentaa vaikkapa miesvaltaiperspektiivistä tai ketkä ovat ajattelumme silla opiskelija-aloilla pelkästään miehille keskiössä ja ketkä marginaalissa. Maailsuunnattuja tiloja ja yhdistyksiä. Tai erilaiman mallintamisen tavat kun ohjaavat tulset sukupuolittuneet tavat olla leveämmin kintojamme alueista. Tuttuja esimerkkejä tilassa (man spreading), ottaa liiallista paikallisuudesta tai paikattomuudesta on tilaa keskusteluissa (splaining ) tai elää ja vähemmistönuorilla heihin kohdistu­vien ilmaista itseään viemällä tilaa muilta. loputtomien ”mistä sä todella tulet” kysy­ Olemme ja elämme siis paikassa momysten kautta. Kysymyksiä seuratessa nella tapaa. oppii nopeasti, että kyse ei ole ehkä niinkään yrityksestä tutustua – vaan yrityksestä sijoittaa henkilö oikeaksi katsottuun

LE AKTIVISTEIL A T S U T U L U KO IMIJOILLE O T Ö T S E J R JA JÄ > Vaikuta vallanpitäjiin -lobbauskoulutus, 30.1. Tampere > Puheenjohtajan johtamistaidot, 23.-24.1. Tampere > Onnistu puhujana, 11.2. Verkossa > Visuaalisuutta viestintään Canvalla (alkeet), 11.2. ja 18.2. Verkossa > Esiintymisjännitys hallintaan, 13.3. Tampere > Tehoa Canvan käyttöön (jatko), 18.3. ja 25.3. Verkossa > Yhdistyslain perusteet, 17.3., 24.3, 7.4. ja 14.4.

Webinaarit & verkkoalusta > Some haltuun 18.5. ja 25.5. Helsinki Lue lisää, ilmoittaudu ja tutustu koko vuoden koulutustarjontaan osoitteessa KSL.fi.

Voit ilmoittautua koulutuksiimme ympäri vuoden viimeistään kaksi viikkoa ennen koulutuksen alkua: ksl.fi/koulutuskalenteri tai 040 197 4209.

Ajankohtaiset ilmoittautumistiedot löydät nettisivuiltamme.

Koulutukset ovat maksuttomia Palvelualojen ammattiliitto PAMin ja Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL:n jäsenille. Osa koulutuksista on maksuttomia Vasemmiston jäsenille.

Oikeudet muutoksiin pidätetään.

tutustu

ksl.fi

IRTONUMERO 9€

SYVÄEKOLOGINEN KULTTUURILEHTI

ELONKEHÄ 2/2020

ELONKEHÄ 1/2020

1/20

IR TONUMERO 12€

1 238746 020023

2/20

SYVÄEKOLOGINEN KULTTUURILEHTI

tykkää f kslopintoskus

seuraa kslopintoskus

S Y VÄ E KO L O G I A 2 0 2 0

S Y VÄ E KO L O G I A 2 0 2 0

Elonkehä on syväekologinen kulttuurilehti, joka keskittyy ekologisesti kestävän yhteiskunnan ja elämäntavan edistämiseen.

Lehdessä julkaistaan mm. ympäristöfilosofisia esseitä, talouskasvu-yhteiskunnan kritiikkiä, omavaraisuuspohdintoja, haastatteluja ja teese-itse -ohjeita.

Kestotilaus (4 numeroa / vuosi) 35 € www.elonkeha.com

Kestävän elämäntavan puolesta jo vuodesta 1995!

Solidaarisuudella ja yhteisvoimalla kriisien yli.

– SAK:N VASEMMISTORYHMÄ

LIBERO 4 / 2020

5

KOLUMNI TIINA TURUNEN

PERUSOIKEUSKESKUSTELUSSA EI SAA UNOHTAA VANKEJA KUN JULKISESSA KESKUSTELUSSA

puhutaan syrjityistä ihmisryhmistä, jotka tarvitsevat erityistä suojelua, jätetään monesti mainitsematta vangit.

Marginaaliin ahdettuja ryhmiä, joiden ihmis- ja perusoikeudet toteutuvat heikosti, on Suomessa ja maailmalla toki useita muitakin. Vangit erottuvat monista muista ryhmistä siten, että heitä ei tunnu haluavan auttaa oikein kukaan.

Rikollisuudesta käytävää kansalaiskeskustelua leimaa osin punitiivisuus eli rangaistusmyönteisyys. Se näkyy myös suhtautumisessa rikoksentekijöihin. Rikoksentekijöille halutaan ankaria rangaistuksia ja vangeille, jotka jo kärsivät rangaistusta, halutaan mahdollisimman vaikea vankeusaika ja jopa sen jälkeinen elämä.

Vankeihin kohdistuvat voimakkaat kielteiset asenteet asettavat heidät poikkeuksellisen haavoittuvaisiksi. Tuntuu tarpeelliselta muistuttaa epäinhimillistämisen vaaroista.

Vankeihin kohdistuvia sosiaalisia asenteita voi olla vaikea muuttaa, mutta perusoikeussuojan pitäisi sentään koskettaa vankeja siinä missä kaikkia muitakin. On selvää, ettei vankien perusoikeuksien rajoittamisen pitäisi olla yhtään helpompaa kuin kenenkään muunkaan. Vankeihin kohdistuu silti monia perusoikeusloukkauksia, joita esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamies käsittelee vuosittaisissa toimintakertomuksissaan. Tänä syksynä hallitus on esittänyt vankiloihin tupakointikieltoa, joka kajoaisi tuntuvasti vankien perusoikeuksiin. Lisäksi on uutisoitu siitä, että turvallisuutta horjuttava väkivalta lisääntyy Suomen vankiloissa.

Tunnusomaista vangeista harvakseltaan käytävälle keskustelulle on, että vankien perusoikeuksien rajoittaminen, niiden loukkaaminen tai suoranainen epääminen ei herätä suurta huomiota. Vankien perusoikeuksien rajoitukset tuntuvat menevän läpi helpommin kuin pitäisi, eikä puutteisiin reagoida tarpeeksi tehokkaasti.

Keskustelupalstoilla näkeekin usein sellaista ajattelua, että rikokseen syyllisty-

6

LIBERO 4 / 2020

nyt ei ansaitse yhtä vahvaa perusoikeus­ suojaa kuin muut. Tällainen ajatus on p­aitsi ihmisvihamielinen, myös perustuslain ja ihmisoikeussopimusten vastainen.

Rikoksesta aiheutuneet seuraukset eivät myöskään aina jää vankilan muurien sisäpuolelle.

Seuraamusjärjestelmämme perustuu siihen, että kun tuomittu rangaistus on kärsitty, ei rikoksen tule enää vaikeuttaa elämää. Tosiasiassa vangin leima kuluu hitaasti, jos ollenkaan. Entisten vankien on hankalaa saada töitä, ja heidän integraa­ tiossaan takaisin yhteiskuntaan ylipäätään on vaikeuksia.

Tämä ei ole sinänsä mitenkään yllättävää. Ihmisen eristäminen ja vapaus­ oikeuden rajoittaminen on rikollisesta teos­ta melko äärimmäinen seuraus, joka jättää jälkensä mielenterveyteen ja sosiaaliseen käyttäytymiseen. Lisäksi vankeusrangaistus on vahva leima, jota vieroksutaan useimmilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Vapausrangaistus ei siis yleensä jää ainoaksi rangaistuksen muodoksi, vaan sen jälkeiset epäviralliset sosiaaliset seuraukset voivat haitata vangin elämää sen loppuun asti. Vangit ovat siten yhteiskunnallisesti erittäin haavoittuvassa asemassa sekä vapausrangaistuksen aikana että sen jälkeen. Silti harva puhuu van­kien puolesta.

Nyt olisi korkea aika saattaa vankie­n perusoikeussuoja riittävälle tasolle ja puuttua vankien syrjimiseen ja marginalisointiin. Tulevaisuudessa on suotavaa pohtia myös sitä, onko vapausrangaistuksista yhteiskunnalle todella enemmän hyötyä kuin haittaa.

Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden varapuheenjohtaja.

KOLUMNI

KORVAUSHOITOHÄKKI

OLEN OLLUT JA olen päihde- ja mielenterveysongelmainen, ja minulla on somaattisia sairauksia, eli olen syrjäytynyt ja siten jo pidemmän aikaa kokenut, millaista on olla osaton ja yhteiskunnan ulko­puolinen. Korvaushoitoon päädyin, kun jäin koukkuun opioideihin yrittäessäni pitää itseni funktionaalisena ylioppilaskirjoitusten aikaan morfiinilla, koska sairastin somaattisesti ja henkisesti ja myös lääkitys aiheutti sivu­vaikutuksia.

Mielenterveys­ongelmiani alettiin hoitaa liia­n myöhään ja pelkästään neurolepteilla ja masennuslääkkeillä, ellei jatkuvasti vaihtuvalla psykologilla kuukausittain käymistä lasketa.

Mietin, alkavatko tietyt terveydenhuollon toimet olla epäeettisiä tai vain liukuhihnamallilla tuotettuja. Korvaushoitoon pääsy kestää kaksi vuotta – siis vaatii todennettua opioidien käyttöä tältä ajalt­a, kaksi katkoa sekä lääkkeellisen vieroituksen yrityksen. Potilas joutuu käymään parilla katkolla ja kaksi vuotta antamassa seuloja. Sinä aikana menettää ajokortin, lastensuojelu ilmestyy kuvaan (jos itsellä tai asuinpaikassa on lapsia tai on alaikäinen) ja joutuu hankkimaan kadulta opioidinsa ja muut lääkkeensä, sillä kaikki kolmiolääkkeet otetaan pois, vaikka niillä olisi osa jonkin muun sairauden hoidossa.

Jos pääsee asiakkaaksi, on kuntouttavassa korvaushoidossa annettava viikoittain seuloja: neljä peräkkäistä puhdasta ja saa kotipäivän. Näytteet lähetetään satasen maksavaan laboratorioanalyysiin, tulokset kuukauden päästä, ja yksikin likainen, niin tulee sanktioita. Haittoja ehkäisevään päätyy (kuten minä), kun puhtaita seuloja ei saada tarpeeksi usein.

Joulupäivää lukuun ottamatta joudun käymään klinikalla, minkä takia en voi poistua kaupungista yli 24 tunniksi, etten jää ilman lääkettä. Oikeuttani liikkua vapaasti siis rajoitetaan sillä uhalla, etten saakaan lääkitystä, joka pitää vieroitusoire­ helvetin poissa.

Addiktio on sairaus, josta kuitenkin rangaistaan joka tasolla: voi saada tuo­

mion ja menettää tarvitsemansa lääkityksen tai korttinsa, jos hakee apua. Hoidosta on tullut liukuhihna, joka ei enää autakaan sopeutumaan yhteiskuntaan. Jos esimerkiksi saisinkin työpaikan, jossa pitäisi olla klo 8, klinikalla lääkkeet jaetaan silti yhdeksän molemmin puolin, joustamatta, vaikka jousto edistäisi palautumista yhteiskuntaan ja normaaliin säännölliseen elämään, jossa päihteitä ei voisi käyttää koko ajan, koska on muita asioita. Itselääkitsen vaivojani; ahdistukseen syön kadulta hankittuja rauhoittavia, koska en saa reseptiä, ja gabapentinoideja lievittämään kipua ja kohentamaan mielialaa. Olen niistä riippuvainen, sillä ilman niitä en pysty toimimaan mieleni häiriöiden ja tuskan vuoksi.

Päihdepalvelut ovat sellaisella tasolla, että ne kyllä ehkäisevät haittoja, mutta eivät juurikaan edistä paluuta yhteiskunnan jäseneksi. Lääkkeet ovat muuttuneet kiristysvälineeksi, eikä tarvitsemiaan lääkityksiä saa, jos ne ovat PKV-lääkkeitä.

Jouduttuani haittoja ehkäisevään korvaushoitoon loppuivat myös keskustelukäynnit psykiatrisella sairaanhoitajalla ja psykologin tapaamiset, ja lääkärin näen kerran vuodessa. C-hepatiitin hoitoa ilman inter­ feronia on luvattu kaikille kh-potilaille jo useamman vuoden ajan, mutta koronavirus vei senkin hamaan tulevaisuuteen.

Henk.koht. päässen tähän uuteen hoitoon munuaisten vajaatoiminnan takia, kuten jotkut toisetkin, joilla on joku somaattinen sairaus, joka sulkee pois interferonihoidon. Mutta ne kaikki muut kantajat yhä mahdollisesti levittävät tartuntaa, ja tulee uusia tapauksia. Eikö olisi paras hoitaa kerralla pois ongelma paikassa, jossa kantajat kokoontuvat. Ei kaikilla kh-potilailla ole hepatiittia, ja monilla sen ulkopuolella on se, mutta sitä esiintyy keskimääräistä enemmän päihdepalveluiden asiakkailla.

Huumausainelait ovat nykyisin eräänlainen sorron muoto. Syrjäytyneitä, joilla on jo entuudestaan vaikeaa, pyritään vielä lisäksi rankaisemaan h-merkinnällä, jonka mukana menee paljon mahdollisuuksia: ajokortti, mahdollisuus anoa lupaa

ampuma-aseeseen tai vanhan pitämiseen, mahdollisuus harjoittaa useita ammatteja jne. Köyhät saadaan hajotettua käyttäjiin ja muihin – käytetään vanhaa hajota ja hallitse -metodia, vaikka eletään vuotta 2020, yksilöllä pitäisi olla vapaus valita mitä elimistöönsä laittaa ja riippuvaisella oikeus saada hoitoa päihdeongelmaan sekä mielen- ja muun terveyden ongelmiinsa. H‑merkintä on ikuinen häpeäleima, jota kantava voi unohtaa tulevaisuudentoiveensa. Lahjakkuudella tai asiantuntemuksella ei ole mitään tekemistä a­sian kanssa, h-merkintä sulkee ovet. Joku jossain varmasti lukee tätä ajatellen, ettei olisi kannattanut kokeilla, varoitettiinhan siitä; valheilla, jotka nopeasti totesi sellaisiksi eikä siksi uskonut mitään muutakaan.

En minä ainakaan uskonut mitään huumevastaista, kun kokeilin kerran polttaa kukkaa enkä jäänyt heti koukkuun.

-Taas yksi Tuntematon Potilas

Julkaisemme kolumnin poikkeuksellisesti nimimerkillä.

LIBERO 4 / 2020

7

IRRALLISTA

Kun kunta-Suomi putosi puusta Liberolle tarjoutui mahdollisuus haastatella erään pienen kunnan entistä kunnanjohtajaa ja tätä kautta kartoittaa kuntien roolin kehitystä osana poliittista päätöksentekoa. Veijo Vähäkyrö, entisen Laajakaistavuorenkosken kunnanjohtaja selventää seuraavaksi siis käsityksiään, minkä takia vuoden 2009 kuntaliitokset olivat tarpeen.

Libero: Entinen Laajakaistavuorenkosken kunnanjohtaja Veijo Vähäkyrö, mikä on kuntien rooli Suomelle tulevaisuudessa?

Veijo Vähäkyrö: Tämä on hyvä kysymys, ja tällä hetkellä erityisesti tämä näiden hyvinvointialueiden tiimellyksessä unohtuu. Musta tuntuu, että kunnilla tulee olemaan identiteettiin ja yhteisöllisyyteen liittyvä rooli. Jos kunnilta otetaan kaikki tehtävät pois, niin mitä siitä jää muuta kuin olla persjärveläinen tai muuta? Sitä paitsi se tarjoaa paikallisille isännille tekemistä maanantai-iltaisin.

L: Onko kunnilla liikkaa lakisääteisiä tehtäviä?

VV: On suhteessa resursseihin.

L: Te olitte Laajakaistavuorenkosken viimeinen kunnanjohtaja, ja teidän tehtävänne oli niin sanotusti sammuttaa kunnan valot. Oliko teille paikallisesta identiteetistä huolimatta vaikeaa toteuttaa rakenne-Suomea palvelevia ratkaisuja?

VV: Mitä tarkoitat rakenne-Suomella? Rakenteet kiinnostaa.

L: Kyllä mun tulkinnassa kuntaliitokset perustuvat siihen, että on rakennettu taloudellisesti kestävää Suomea ja kuntaverkostoa, joka palvelee sitä. Eli toisin sanoen sitä.

VV: Se siinä olikin tärkeää, nimenomaan pitää

8

LIBERO 4 / 2020

huoli siitä, että tää lakkaava kunta ei perseile.

Siihen maailman aikaan, taitaa olla vieläkin kuntaliitoslaissa, että kun liitoksesta on päätetty, niin ei saa tehdä enää isoja taloudellisia päätöksiä, jotka sitovat tätä tulevaa kuntaa. Ei esimerkiksi ottaa 100 miljoonan euron lainaa jäähalliprojektia varten tai myydä peruskoulu­ verkostoa sijoittajille. Tätä pykälää piti siinä duunissa aika paljonkin valvoa. Kuntapäättäjillä on tapana intoutua pistämään paikat vaihtoehtoisesti joko paskaksi tai saada etuja omaan kuntaan. Sen takia kuntaliitoksia tehdään, että ei käytettäisi resursseja turhaan.

Eli termisi rakenne-Suomi ja siitä huolehtiminen oli sikäli keskeistä tässä prosessissa.

L: Miten näette yleisesti kuntaliitokset ja Kuntaliiton roolin?

VV: Kannatin kuntaliitoksia, mutta nykyään nämä hyvinvointialueet, maakunnat, sotealueet, mitä termiä ikinä käytetäänkin, tulevat ottamaan niin ison roolin kunnilta, joten kuntaliitokset tulevat olemaan varsin tarpeettomia. Kuntien tehtävät jäävät aika minimiin. Voi päättää suoja­tien paikasta ja peruskoulun seinän väristä sitten ilman, että tehdään erillisiä liitoksia. Siinä mielessä en kannata kuntaliitoksia, vaan luonnollisia alueita, joissa ihmiset kokevat identiteettiä vahvasti. Kuntaliiton roolista kunta­liitosasioissa en osaa sanoa, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa saaneeni apua erilaisessa osaamisessa koskien kuntaliitoksen läpiviemistä. Kyllä siellä asiantuntijuutta riittää.

L: Luuletteko, että meillä ei ole enää tulevaisuudessa vain kasvukeskuksiin perustuvia metropoleja, kuten Keski-Suomen tai Kainuun metropolialue?

VV: Tää aluekehitys on täysin väistämätöntä, keskittyminen kaupunkeihin siis. Suomen erikoisuus on siinä, että keskustapuolue on saanut hidastettua tätä luonnollista kehitystä, joka on johtanut siihen, että meillä on täysin identiteetittömiä alueita tai kuntia. Jos me vaikka verrataan etelä- tai keskieurooppalaisiin maihin, joissa pienellä 2000:n asukkaan kylällä saattaa olla vahva identiteetti tai rooli eikä sillä ole syytä identifioitua siihen isoon kaupunkiin vieressä. Suomessa taas kaiken maailman persjärvillä ei ole mitään identiteettiä, mikä johtaa Suomessa väistämättä näiden alueiden kuihtumiseen ja kaupunkialueiden kasvuun. Se, että näillä kaupungeilla olisi jokin alueellinen valta tai asema, niin siihen mä en usko. Hyvinvointi­ alueiden keskuskunnat muodostavat tämän ja sitten on se periferia, jossa edelleen toimii S-Market ja Teboil.

L: Mitä se identiteetti oli Laajakaistavuorenkosken tapauksessa?

VV: Sillä kunnalla oli jonkinlainen vahva identiteetti. Se oli aika kaukana tästä kunnasta tai kaupunkikeskuksesta, johon se lopulta liitettiin. Se oli toisaalta myös hyvin vanha. Kuten hyvin tunnettiin, Laajakaistavuorenkosken kunta oli hyvin vanha suomalainen kunta, joka

oli tunnettu muun muassa omasta pontikka­ merkistään. Tämän kaltaiset tekijät, kuten oma pontikka ja oma puuvillan valmistus, ovat juuri niitä tekijöitä, jotka loivat sitä vahvaa identiteettiä. Mä kävin taannoin siellä perjantai-iltana ja huomasin, että siellä oli edelleen yökerho olemassa, jossa oli jopa poke ovella.

Poke on aika hieno nähtävyys tälläisessä muutaman tuhannen asukkaan kylässä. Se identiteetti riippuu aika lailla tälläisistä ilmiöistä.

Joillain vastaavilla kunnilla mitä tiedän ei ole koskaan ollut identiteettiä, ja ne ovat lakanneet henkisessä mielessä olemasta kuntaliitosten jälkeen. Kyllä se ajatus laajakaistavuorenkoskelaisuudesta yhä elää.

L: Veijo Vähäkyrö, viimeisenä kysymyksenä on aivan pakko kysyä, mitä pidätte Tarmo Koiviston legendaarisesta Mämmilä-sarjakuvasta?

VV: Joo. Kyllä siinä erittäin hyvin kuvataan tätä kuntapäättäjän arkea, mutta täytyy sanoa, että kyllä mä pidän myös tosta Fingerporista, jossa on myös kunnanjohtajan hahmon kautta saatu hyvin sitä arkea kuvattua. Ehkä jopa paremminkin.

LIBERO 4 / 2020

9

POLIITTISTEN NUORISO­ JÄRJESTÖJEN SILMIN

KUVA: KD NUORET

KUNTA­VA

10

Brigita Krasniqi (Vihreät nuoret): Sillä on väliä, mitkä puolueet ovat tätä maata johtaneet korona­kriisin aikana. Vaikeina aikoina syvimmät ideologiset erot tulevat esiin. Vaikeina aikoina punnitaan myös sitä, millaista tulevaisuutta haluamme luoda. Siksi onkin tärkeää muistuttaa jatkuvasti, että koronakriisiä suurempi kriisi on ilmastokriisi – ja myös se tulee hoitaa esimerkillisesti. Siksi tulevat kuntavaalit ovat erittäin tärkeät vaalit.

Kunnissa päätetään monista ihmisten lähellä olevista asioista ja asioista, jotka on tärkeitä feministisemmän ja ilmastokestävämmän maailman rakentamisessa. Kuten esimerkiksi siitä tuleeko kaupunkiin ratikka vai ei. Ja siksi sillä on väliä, kenelle äänensä kuntavaaleissa antaa.

Etenkin meille nuorille kuntavaalit ovat tärkeä­t vaalit. Ilmastonmuutoksen torjunta ja hyvinvointi­ valtion puolustaminen koskee etenkin meitä nuoria ja tulevia sukupolvia. Me haluamme hiilinegatiivisia ja feministisiä kuntia, joissa ilmastonmuutoksen torjunta on avainasemassa ja jokaisen ihmisen yhdenvertaisuutta edistetään.

Kuntavaaleissa on kyse meistä ihmisistä. Siksi on tärkeää, että käytämme ääntämme niissä.

LIBERO 4 / 2020

KUVA: MARK-ANTHONY PHOTOGRAPHY

KUVA: SALLA MERIKUKKA

Kevään kuntavaaleihin on vain muutama kuukausi, mutta varsinaisia poliittisia intohimoja vaalit eivät ole vielä julkisuudessa keränneet.

Libero kysyi poliittisten nuorten puheenjohtajilta, mistä tulevissa vaaleissa on kyse ja mitä niissä on panoksena.

Annika Lyytikäinen (Suomen Kristillisdemokraattiset Nuoret): Ensi keväänä käydään jälleen kuntavaalit, joskin tällä kertaa hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa. Pääsi kuntavaaleissa äänestämään paikan päälle tai ei ja pystyi kuntavaaleihin kampanjoimaan turuilla ja toreilla tai ei, on vaaleja edeltänyt yhteiskunnallinen keskustelu keskittynyt ymmärrettävistä syistä yhden aiheen ympärille.

Samaan aikaan vaalit ovat kunnille itselleen tärkeämmät kuin ehkä koskaan: korona on rokottanut paitsi valtion myös kuntien kassaa, soteuudistuksen jatkuvasti muuttuvat käänteet koskettavat kuntien perustehtäviä laajasti, ja merkittävä osa Suomen kunnista kamppailee jo ennestään näivettyvän elinvoiman ja muuttotappion kanssa. Vaaleissa linjataan, millaisia kotipaikkoja ja arkiympäristöjä Suomesta tulevaisuudessa löytyy, mutta myös siitä, mikä kunnan rooli on esimerkiksi julkisen talouden vastuunkannossa, i­lmastonmuutoksen torjumisessa ja eri­arvoisuuden kitkemisessä.

Hanna Markkanen (Suomen Keskustanuoret): Poliittisessa päätöksenteossa tehdään aina tulevaisuutta.

K­evään kuntavaaleissa on kyse siitä, millaista politiikkaa kotikunnassasi tehdään tulevaisuudessa. Kunta on muuttuvasta maailmasta huolimatta yhä edelleen monelle elämän kiinnepiste – koti.

Millaiset harrastusmahdollisuudet kunnassasi on? Tarjotaanko nuorille maksutonta ehkäisyä? Miten perheitä tuetaan? Mihin asti katuvalot palavat? Miten joukkoliikenne toimii? Rakennetaanko uusi koulu puusta vai betonista? Suositaanko kouluissa kotimaista lähellä tuotettua ruokaa?

Nämä kaikki ovat kuntalaisten arkeen liittyviä asioi­ta, joilla on itseasiassa aika iso merkitys niin aluee­n ihmisille, ympäristölle kuin taloudellekin. Kevään vaaleissa valitaan valtuustoihin ihmiset, jotka hoitavat näitä asioita.

Koronakriisi on osoittanut, että Suomesta tulee tehdä iskunkestävämpi. Ajattelen niin, että vaikeista ajoista noustaan yhteisvoimin. Suomen kunnat

AALIT KUVA: PINJA NIKKI

tarvitsevat ajassa elävää, mutta tulevaisuuteen katsovaa politiikkaa.

Liban Sheikh (Vasemmistonuoret): Kuntavaaleissa on kyse Suomen merkittävimmistä vaaleista, sillä valtuustoissa päätetään alueiden ja ympäristön kehityksestä suoraan. Huhtikuussa 2021 varmistetaan, että nuorten hyvinvointiin panostetaan ja 1990-laman tuhoisalle leikkauspolitiikalle tarjotaan vastavoima.

Nyt on ilmastopolitiikan aika. Nuoret ovat yhtä mieltä siitä, että ekokriisi tulee pysäyttää, mutta puolueiden linjat eroavat toisistaan. Vasemmistoa äänestämällä tiedät saavasi aidosti kunnianhimoista ympäristöpolitiikkaa sekä samalla johdonmukaisesti reilua talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Vasemmisto kytkee punaisuuden punavihreyteen ja edistää hiilinegatiivisia kuntia, torjuu äärioikeiston edustamaa ihmisvihaa, edistää saavutettavia peruspalveluita, opiskelijoiden pärjäämistä, työelämän reiluutta ja ihmisarvoisia työehtoja sekä alueiden ja ihmisten Markkanen: Olen iloinen ja ylpeä siitä, että jokainen meistä korosti vastauksissaan tulevaisuutta. Käsillä olevasta koronakriisistä huolimatta meidän tulee tehdä päätöksiä ajassa eläen, mutta tulevaisuuteen katsoen. Erityisen tärkeänä pidän sitä, että päätöksenteossa ja kuntien toiminnassa huolehditaan kestävästä kehityksestä – eli siitä, että otamme huomioon ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden.

Meiltä nuorilta löytyy paljon yhteisiä tavoitteita.

Toivonkin, että tulevana keväänä käymme vuoropuhelua kuntien kestävästä tulevaisuudesta. Kysytään ja kyseenalaistetaan ja haetaan kumppanuuksia.

Sheikh: Kollegani tuovat hienosti esille sen, että vaikka kuntavaalit ovat kenties merkittävät vaalit, niin tutkitusti ihmiset äänestävät heikoimmin juuri kuntavaaleissa. Nuorten hyvinvointi ja kuuleminen on myös helppo sivuuttaa, sillä kunnanvaltuustojen keski-ikä on tällä hetkellä yli 50 vuotta.

Nuoria on tärkeä saada kunnanvaltuustoihin, s­illä nuoret itse ovat parhaita päättäjiä heitä koskettavista ja kiinnostavista asioista. Viittasin ylempänä myös vaihtoehtoon 90-luvun lamapolitiikalle, sillä

TEKSTI

BRIGITA KRASNIQI, ANNIKA LYYTIKÄINEN, HANNA MARKKANEN, LIBAN SHEIKH

kunnanvaltuustoissa konkreettisesti joko edistetään tai heikennetään yhdenvertaisuutta. Luokkatietoinen kuntataloudenpito on osa tulevaisuuden ilmasto- ja sukupolvipolitiikkaa.

Kohti siis punavihreää kuntavallankumousta!

Lyytikäinen: Kuten suurin osa suomalaisista nuorista, myös puheenjohtajakollegani nostavat esiin ilmastokysymykset kunnallisessa päätöksenteossa.

Kunnat voivatkin tehdä paljon ja merkittäviä käytännön tekoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Jalkauttaessa ideologiaa käytäntöön ei mitata ideoiden korkealentoisuutta tai hyvien tavoitteiden määrää, vaan sitä, kuinka paljon konkreettisia tekoja saadaan aikaan. Siksi kannustan kaikkia äänestämään kunta­ vaaleissa henkilöä, joka paitsi palaa ilmastonmuutoksen hillitsemiselle, myös osaa esittää käytännössä toteuttamiskelpoisia hankkeita.

Sama ajatus pätee tietenkin kaikilla muillakin politiikan osa-alueilla. Kuntapolitiikka on pitkälti tekemistä, ei haaveilua. Antakaa tukenne heille, jotka osoittavat valmiutta ja intoa työntää kätensä multaan.

Krasniqi: Politiikassa on opittava tekemään kompromisseja, sillä puolueilla ja ihmisillä on erilaisia tavoitteita. Politiikassa on valittava prioriteetit, jotta tiedostaa missä poliittisissa kysymyksissä voi tulla toista puoluetta vastaan neuvotteluissa. Olemme demo­kratia, ja siksi yksikään puolue ei voi päättää yksin kaikesta. Ja hyvä niin. Meidän vihreiden nuorten vaalitavoitteen ydin on hiilinegatiiviset ja feministiset kunnat. Meidän vihreiden nuorten politiikan prioriteetit ovat ilmastonmuutoksen torjunta ja ihmisoikeudet.

Vaaleissa onkin tärkeää kysyä ehdokkailta, puo­ lueilta ja poliittisilta nuorisojärjestöiltä: mistä olet valmis joustamaan? He, jotka politiikassa toimivat niin, etteivät tule lainkaan vastaan muita, harvoin saavat mitään.

Vaaleissa on tärkeää ymmärtää se, että monet puolueet haluavat samanlaisia asioista ja päämääriä, mutta keinot ovat erilaiset. Toisaalta on myös ymmärrettävä, että kaikki eivät halua samanlaista loppu­ tulosta ja siksi keinoilla on väliä.

LIBERO 4 / 2020

11

TEKSTI KUVA

AKSELI EKOLA OONA MÄKELÄ

AHTAAT PAIKAT PLANEETALLA? Väestönkasvua tavataan edelleen pitää pääsyyllisenä maapallon ekologiseen kriisiin.

Sen osuuden tähän voi kuitenkin ymmärtää vain osana laajempaa ilmiöiden kenttää.

Väestönkasvun sijasta ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä ovat pikemminkin talouden ja yhteiskunnan rakenteelliset muutokset.

12

LIBERO 4 / 2020

on tänä päivänä maailmassa Itetaan paljon, 7,8 miljardia, ja luvun ennuskasvavan vuoteen 2100 mennesHMISIÄ

sä yhteentoista miljardiin. Itse asiassa muodostamme jo 36 prosenttia maailman nisäkkäiden biomassasta. Kasvun ennustetaan seuraavien vuosisatojen aikana ensin tasaantuvan ja väestön sitten laskevan noin 9 miljardiin henkeen.

Suurimman osan historiaa olemme kuitenkin olleet harvalukuinen laji.

Paleoliittisella kaudella maailman väestö laskettiin miljoonissa, sillä metsästys-keräilykulttuuri kykeni elättämään vain hyvin rajallisen määrän ihmisiä.

Maa­talouden yleistyminen eri puolilla maailmaa oli ensimmäinen suuri käänne väestökehityksessä, sillä nyt ihmiset

pystyivät saamaan suuremman energiamäärän pienemmästä maa-alasta. Vaikka lapsikuolleisuus pysyikin yhä korkeana, loi viljeleminen pohjan pitkän aikavälin väestö­kasvulle. Maataloudesta tuli itseään ruokkiva kehä: syntynyt ruokaylijäämä mahdollisti suuremman lapsiluvun, jota taasen tarvittiin pelloille työvoimaksi, j­otta lisäsuut saataisiin ruokittua.

Maapallon väkiluku kasvoi vuosituhansien ajan hitaasti mutta varmasti niin, että 1800-luvun alussa se saavutti miljardin ihmisen rajapyykin. Tästä kului enää 100 vuotta väestön tuplaantumiseen. Fossiilisten polttoaineiden käyttöönotto ja uusi teknologia mahdollistivat teollistumisen, mikä loi pohjan 1900-luvun ennen­ näkemättömälle väestönkasvulle.

MALTHUSIN EREHDYS JA PERINTÖ Väestötaloustieteilijä Ulla Lehmijoen

mukaan tiedemaailmassa on kaksi tapaa lähestyä väestönkasvua: maltillisen kannan mukaan se täytyy suhteuttaa osaksi laajempaa ilmiöiden kokonaisuutta, kun taas radikaali kanta katsoo väestönkasvun olevan ihmiskunnan ainoa kohtalonkysymys. Molemmat näistä kuitenkin pitävät väestönkasvua yhtenä osatekijänä planeettaamme tällä hetkellä kohtaavissa muutoksissa.

Radikaalimman näkemyksen isänä voidaan pitää englantilaista pappia, väestö- ja taloustieteilijä Thomas Malthusia (1766–1834). Malthusin vuonna 1798 julkaistu kirjoitus An Essay on the Principle of Population oli lähtölau­kaus modernille väestötieteelliselle keskustelulle. Malthus kritisoi Adam Smithin kaltaisia klassisia taloustieteilijöitä, jotka katsoivat väestönkasvun johtavan kasvavaan hyvinvointiin ihmisten tuotantovoiman lisääntyessä. Sen sijaan hän esitti väestön kasvavan paljon nopeammin kuin ruoantuotannon, ja mikäli syntyvyyttä ei saada rajoitettua, on tuloksena lopulta nälän­hätä. Teollistuvan Englannin lisääntyvästä työväenluokasta huolestunut Malthus vastusti köyhäinapua ja kannatti puritaanista seksuaalimoraalia romahduksen välttämiseksi. Hänestä erilaiset yhteiskunnan turvaverkot vain kannustaisivat alimpia luokkia hankkimaan lisää lapsia. Nämä näkemykset heijastelevat osaltaan yläluokan ikiaikaista pelkoa köyhien ja osattomien ”sikiämisestä”, mikäli näitä ei pidetä kurissa niin henkisesti kuin biologisestikin.

Malthusia arvosteltiin monelta suunnalta jo hänen elinaikanaan. Hän nimittäin erehtyi eräästä keskeisestä muuttujasta: maan tuottavuus ei ole vakio, vaan sitä voidaan kasvattaa erilaisilla teknologisilla innovaatioilla ja yhteiskunnallisilla käytänteillä. Malthusilainen malli sopii kuvaaman paremmin monien muiden eläinlajien populaatiodynamiikkaa, mutta ihmisen sopeutumiskyvyn se aliarvioi.

Toisin kuin usein ajatellaan, ei ole olemassa mitään lainomaista maksimiväkilukua. Siksi historian kulku olikin aivan toisen suuntainen kuin mitä Malthus ennusti. Toisen maailmansodan jälkeisinä nopean globaalin väestönkasvun vuosikymmeninä yleistyi kuitenkin niin sanottu uusmalthusilaisuus. Erityisesti

yhdysvaltalaisten Paul ja Anne Ehrlichin kirja The Population Bomb (1968) nosti väestönkasvun orastavan ympäristö­ liikkeen agendalle. Teos maalaili kuvaa lähitulevaisuudessa häämöttävästä globaalista nälänhädästä, mikäli maapallon väkilukua ei pian suitsita. Ehrlichien ennustus ei kuitenkaan toteutunut, sillä ruoan tuotanto kasvoi 1950-luvulta alkae­n merkittävästi maatalouden niin sanotun vih­reän vallankumouksen ansiosta. Ennustettu romahdus jäi tälläkin kertaa toteutumatta, mutta kuten ruokaturvasta kirjoittanut toimittaja David Rieff toteaa, Malthusin tarvitsee olla oikeassa vain kerran. Osittain tästä syystä väestönkasvu tarjoaa edelleen pohjaa pessimistisille ennustuksille.

Malthusilaisen väestöajattelun yhtey­ det sosiaalidarwinismiin ja laissez-fairekapitalismiin ovat tutkimuksessa hyvin dokumentoidut. Väestönkasvua koskeva keskustelu kantaa yleisemminkin rasismin ja eugeniikan taakkaa. Lisäksi 1960–1990-luvuilla monet entiset siirto­ maat tarttuivat läntisten säätiöiden, ajatuspajojen ja hallitusten tukemana väestö­ kysymykseen välittämättä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai itsemääräämisoikeudesta. Taustalla vaikuttivat niin kolonialismin ajan väestöpolitiikka kuin luokkakysymyksetkin. Jälleen pelättiin köyhien täyttävän maan ja syövän orastavan talouskasvun hedelmät. Tuloksena oli kuitenkin vain ihmisoikeusrikoksia ja uusia yhteiskunnallisia ongelmia, kuten pakkosterilisaatiot Intiassa ja yhden lapsen politiikka Kiinassa.

VÄESTÖNKASVUN YHTEYS EKOLOGISEEN KESTÄVYYTEEN

Radikaali näkemys on kuitenkin hyvin rajoittunut. Tutkija Ville Lähde korostaakin, ettei väestönkasvua voida tarkastella erillään muista siihen liittyvistä yhteiskunnallisista ja ekologisista ilmiöistä. Väestönkasvun painopistealueet ovat modernilla ajalla vaihdelleet paljon. Teollisen ajan alussa se keskittyi Eurooppaan, kun taas tällä hetkellä kasvu on nopeinta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Vauraimmissa maissa väestö ei tällä hetkellä juurikaan kasva niin sanotun luontaisen kasvun (syntymät ylittävät kuolemat) kautta vaan paikoin vähenee maahanmuutosta huolimatta (maahanmuutto ei ole väestönkasvua vaan väestön siirtymistä paikasta toiseen).

VÄKILUVUN TUIJOTTAMISEN SIJASTA TULEE KIINNITTÄÄ HUOMIOTA SIIHEN, MITEN TYÖ, TUOTANTO JA RESURSSIEN JAKAMINEN ON JÄRJESTETTY PAIKALLISESTI JA GLOBAALISTI.

”Väestökysymys” näyttäytyy hyvin erilaisena eri osissa maailmaa, sillä käytännössä väestömäärä ei vielä yksinään kerro mitään tarkkaa yhteiskuntien ja yksittäisten ihmisten kulutuksesta, saati kohdattavien ympäristöongelmien laadusta. Toisin kuin esimerkiksi Suomi, tämän hetken nopean väestönkasvun maat eivät voi ulkoistaa ekologisia ongelmiaan muual­le, vaan esimerkiksi metsäkadon vaikutukset näkyvät suoraan paikallisessa luonnossa.

Jos taas tarkastelemme asiaa ilmastonmuutoksen osalta, on selvää, että rikkaat ja varhain teollistuneet valtiot ovat pääsyyllisiä suurimpaan osaan hiilidioksidipäästöjä, sillä köyhien mutta väkirikkaiden valtioiden asukkaat kuluttavat vain murto-osan fossiilisia polttoaineita länsi­ maiden keskimääräisestä kulutustasost­a.

Tilanne on sama myös monen muun resurssin kohdalla.

Maltillisenkin kannan mukaisesti väes­ tönkasvu voidaan kyllä tunnistaa ongelmaksi ekologisen kestävyyden kannalta.

Jokainen ihminen tarvitsee palansa tästä maailmasta. Siksi kasvava väestö tarkoit­ taa automaattisesti kasvavaa ravinnon, resurssien, energian ja maan käyttöä, mikä kiihdyttää luonnon tuhoa. Nopeaan väestönkasvuun tulee kiinnittää huomiota, koska ekologisten näkökul­mien lisäksi sillä on myös muita haitallisia seurauksia, kuten

LIBERO 4 / 2020

13

yhteiskunnallisen levottomuuden kasvu, työttömyys, vastentahtoinen muutto­ liike, hallitsematon kaupungistuminen sekä ruoka- ja energiaturvan ongelmat.

Se myös vaikeuttaa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumista niille kaikkein haavoittuvimmilla alueilla.

Paras tapa vastata näihin haasteisiin on hallittu ja horisontaalisesti toteutettu yhteiskunnallinen kehitys, jossa voimallisesti panostetaan koulutukseen, tervey­ denhuoltoon, kestäviin teknologiaratkaisuihin, demokratiaan ja tasa-arvoon, patriarkaalisten valtarakenteiden purkamiseen sekä työpaikkoihin ja taloudelliseen turvaan.

Empiirinen aineisto osoittaa, että hyvinvoinnin kasvun myötä sekä kuolleisuus että sen perässä syntyvyys lähtevät laskuun. Köyhyys, nälkä, sorto ja riisto sen sijaan ylläpitävät korkeaa syntyvyyttä. Väestönkasvun dilemma on, että no­pean väestönkasvun yhteiskunnalliset syyt ja seuraukset itsestään vaikeuttavat siihen puuttumista.

VÄESTÖFATALISMISTA UUTEEN TOIVOON

Lähde kutsuu ”väestöfatalismiksi” yleistä näkemystä, joka katsoo vääjäämättömäksi koetun väestönkasvun ”muualla” tekevän tyhjäksi kaikki lupaavat edistysaskeleet ekologisen yhteiskunnan saavuttamiseksi.

Tunnetuimpia esimerkkejä tästä ajattelutavasta oli syväekologi Pentti Linkola (1932–2020). Vaikka Linkola onkin helppo sivuuttaa luotaantyöntävänä ekofasistina, sisältyy häneen myös syvempi opetus. Linkolan vajoaminen nuoruutensa pasifistisesta humanismista myöhemmän iän ihmisvihaan symboloi ennen kaikkea toivon menettämisen mukanaan tuomaa kyynisyyttä.

Ympäristöajattelu ja -aktivismi ovat alttiita tälle tuhon kaipuulle, mikäli vallalle pääsee tunne, ettei mitään ole enää tehtävissä. Sille antautuminen olisi kuitenkin tragedia sekä yksilölle että yhteiskunnalle. On sinänsä ymmärrettävää, että ekokriisi ja ihmisen toiminnan aiheuttama kärsimys synnyttävät katkeruutta ja vihaa omaa lajiamme kohtaan. Tällaiset tunteet ovat kuitenkin lopulta hukkaan heitettyjä, sillä ne eivät auta ratkaisemaan mitään.

Ne ainoas­taan ruokkivat kohtalonuskoa, jonka mukaan emme voi enää vaikuttaa planeettamme ja lajimme tulevaisuuteen tai muuttaa talouttamme ekologisesti kestävälle pohjalle. Siksi väestönkasvun kiroa­minen on lopulta yhteiskunnan ja talousjärjestelmän rakenteellisten ongelmien siirtämistä muiden harteille.

Vasemmistonuorten ekososialistinen Kitke kapitalismi luonnosta! -kampanja nimeää ekologisen kriisin pääsyylliseksi kapitalistisen talousjärjestelmän. Tällä

hetkellä julkista keskustelua hallitsee yksilöiden syyllistäminen lapsien hankkimisesta ja kulutustottumuksista sekä virheellinen ja epäinhimillistävä ”mutta Kiina ja Afrikka” -puhe. Näiden sijaan tarvitaan talouden rakenteisiin keskittymistä, jotta ongelmiin voidaan aidosti vastata.

Pelkän väkiluvun tuijottamisen sijasta tulee kiinnittää huomiota siihen, miten työ, tuotanto ja resurssien jakaminen järjestetään paikallisesti ja globaalisti, sillä nämä lopulta määrittävät yhteiskunnan ekologisen kestävyyden. Sama pätee sinänsä avainasemassa olevaan teknologiseen kehitykseen: se ei voi yksin ratkaista nykyisiä ongelmia, sillä yhtä tärkeää kuin teknologia on sitä käyttävä ”käsi”, eli ympäröivän yhteiskunnan rakenteet.

Sisäisen toimintalogiikkansa vuoksi kapitalismi pysyy luonnolle tuhoisana järjestelmänä, vaikka väkiluku laskisikin dramaattisesti nykytasosta. Siksi on murskattava globaalin kapitalismin rakenteet, jotka imevät resursseja köyhistä maista rikkaisiin ja jotka palvelevat lopulta vain pienen taloudellisen eliitin etuja. Kapitalismin puitteissa myöskään väestökysymykseen ei ole löydettävissä ekologisesti kestävää ja inhimillistä ratkaisua, sillä se ylläpitää nopeaa väestönkasvua tukevia olosuhteita.

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten ekososialistiseen Kitke kapitalismi luonnosta!

-kampanjan työryhmän jäsen.

Lähteet Barnosky, Anthony & Hadly, Elizabeth: Loppupeli.

Onko maapallo keikahduspisteessä?

Vastapaino, 2017.

Bar-On, Yinon, Philips, Rob & Milo, Ron: The Biomass Distribution on Earth. Proceedings of the National Academy of Sciences, 115 (25), 6506–6511.

Lewis, Simon & Maslin, Mark: The Human Planet.

How We Created the Anthropocene. Pelican Books, 2018.

Lähde, Ville: Niukkuuden maailmassa. niin & näin, 2013.

Lähde, Ville: Väestönkasvun perusasiat haltuun. www.bios.fi, 25.7.2017, viitattu 4.11.2020.

14

LIBERO 4 / 2020

Malthus, Thomas: An Essay on the Principle of Population. J Johnson, 1798.

Pekkinen, Juuso: Ilmastonmuutos ja väestönkasvu.

Yle Areena, esitetty radiossa 18.9.2018.

Pirani, Simon: Burning Up. A Global History of Fossil Fuel Consumption. Pluto Press, 2018.

Rieff, David: The Reproach of Hunger. Food, Justice, and Money in the 21st Century.

Verso, 2016.

United Nations: World Population Prospects.

Highlights. 2019 Revision.

Weisman, Alan: Maailma täynnä meitä. Viimeinen yritys maapallon pelastamiseksi? Atena, 2014.

Waasa Graphics on nykyaikainen painotalo.

Ystävällinen, henkilökohtainen ja ammattitaitoinen asiakaspalvelumme on luonut perheyrityksellemme hyvän maineen luotettavana ja tunnollisena painotuotetoimittajana.

Saamme erityisen paljon kiitosta joustavuudestamme ja painolaadustamme.

Jokaisen idean painotuotteesta tulee saada arvoisensa toteutus.

Löydämme sinulle painomaailman parhaan ratkaisun ja suunnittelemme sinulle, tai yhteistyössä kanssasi, ideasi arvoisen toteutuksen.

Painotuotevalikoimamme on todella laaja.

Voit tilata meiltä niin pienet kuin suuret painosmäärät.

Meiltä saat todellakin koko paketin, palvelua alusta loppuun.

Mutkattomat mahdollisuutesi ovat edessäsi!

Meiltä tilaat nopeasti ja helposti monta erilaista painotuotetta ja niihin liittyviä palveluita.

- Tryckeri - Printing talo Ho ino us a P e

M

Vasaratie 3B, 65350 VAASA | +358 (0)6 315 6400 info@waasagraphics.fi | www.waasagraphics.fi

ISTÖMER

I

Waasa Graphics on korkealuokkaisista offsetja digipainotuotteista tunnettu painotalo!

R PÄ

KK

YM

Tule tutustumaan yritykseemme!

ILJ

ÖMÄRK

T

Painotalo

vasemmistolainen ajatuspaja vasemmistofoorumi.fi tutkimukseen nojaavia puheenvuoroja ja konkreettisia avauksia Kysy paikkoja korkeakouluharjoitteluun!

LIBERO 4 / 2020

15

TEKSTI KUVA

SINI MONONEN AURA LATVA-SOMPPI

PA⁄KAN PAIKAN S⁄ ⁄VUJA SIIVUJA

16

LIBERO 4 / 2020

K K

UN muutin vuosi sitten kaupungin keskustasta kauemmas lähiöön, en tottunut heti uuteen ympäristöön. Pahinta oli hiljaisuus. Kaupungissa ihmisiä näkyi jatkuvasti katukuvassa ja elämä jatkui kodin ulkopuolella kahviloissa ja kuppiloissa.

Uudella asuinalueellani ikkunasta ulos katsoessani näin lähinnä puiden oksia.

Muuttolaatikoita purkaessani lievitin muuttostressiä kuuntelemalla radiota. Eräs ohjelma käsitteli keskiverto­suomalaisen unelmien asuinaluetta. Ohjelmassa vieraana olevat tutkijat kertoivat, kuinka suomalaiset asuvat mieluiten luonnon lähellä, hyvien liikenneyhteyksien päässä, puutarhamaisella mutta vaivattomalla pihapiirillä varustetussa kerrostaloasunnossa, alueella, jonka läheltä löytyy metsää ja meren ranta.

Utopialta kuulostava lähiömaisema oli minulle totta. Olin sattunut muuttamaan vain lyhyen kävelymatkan päähän merenrannasta ja metsäisestä luonnonsuojelualueesta, joka kuitenkin sijaitsi kaupunkiin johtavan pääväylän varrella.

Aivan heti en kuitenkaan kokenut asettuneeni unelmien maisemaan.

Rauhallisen lähiöalueen kadut olivat iltaisin oudon autiot.

Sinällään viihtyisästä naapurustosta puuttuivat kokonaan kivijalkakahvilat. Niistä oli muodostunut viidentoista keskustassa viettämäni vuoden aikana yllättävän tärkeä osa freelancekirjoittajan arkea, joka koostui pääosin kotona työskentelystä ja iltapäivällä johonkin lähistön kuppilaan siirtymisestä. Kahviloissa ja baareissa saattoi viimeistellä päivän työn ja törmätä muihin julkisissa olohuoneissa työskenteleviin tuttuihin.

Kun pandemia vielä sulki Uudenmaan alle puoli vuotta muuttoni jälkeen, hiljaisuus syveni entisestään. Ensimmäinen kevät uudessa kodissa oli kylmä, ja ihmiset vetäytyivät omiin oloi­ hinsa. Kuuntelin seinien takaa kantautuvaa elämää. Vaimeiden äänijälkien perusteella opin yläkerran rakastuneen pariskunnan viikonloppurutiinit ja sen, että seinänaapurini herää joka aamu kahdeksalta.

A A

RKKITEHTI ja teoreetikko Carol Burns kirjoittaa paikan merkityksestä. Burns kiinnittää huomiota siihen, kuinka länsimaisessa kulttuurissa on tapana nähdä paikat merkityksellisinä vasta, kun ne on jo rakennettu.

Vuonna 1991 julkaistussa artikkelissa ”On Site: Architectural Preoccupations” Burns erottaa toisistaan rakentamattoman paikan (cleared site) ja rakennetun paikan (constructed site).

Rakentamatonta paikkaa luonnehtii odotus. Paikka odottaa ihmisen väliintuloa ja sitä, että sille annettaisiin rakentamisen myötä jokin tarkoitus.

Vaikka Burnsin tekstin ilmestymisestä tulee jo 30 vuotta, sen rivien välistä tihkuva viesti kuulostaa kovasti 2000-luvun alun paikan henkeä käsittelevistä keskusteluista. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana taiteissa, tieteissä ja mediassa on puhuttu runsaasti ihmisen luontosuhteesta ja siitä, kuinka meidän tulisi muuttaa näkökulmaamme terveemmän luontosuhteen löytämiseksi.

Peruskritiikki osuu länsimaiselle kulttuurille tyypilliseen hierarkkiseen maailmakuvaan, jossa ihminen asettaa itsensä kaikkien olevien yläpuolelle. Olisi jo korkea aika huomata, että planeetta on myös monien muiden olevien kuin ihmisen koti.

Nykyiset antroposeenikeskustelut tulevat mieleen erityisesti Burnsin kirjoittaessa rakentamattoman paikan luonteesta. Jokaisella paikalla on Burnsin mukaan erityinen henki ja poeettinen läsnäolo, joka tulisi ottaa huomioon, kun uutta rakennuskantaa suunnitellaan. Paikan luonne muodostuu kasviston ja eläinten lisäksi maan muodostelmista ja paikalle tyypillisistä tuulten suunnista. Jos nämä jäljet jätetään huomioimatta, kadotetaan koko paikan potentiaali.

Burns maalaa dystopiaa totaalisesta rakentamisesta, joka on ympäristölle sokea. Hän mainitsee esimerkkinään 1900-luvulla kiihtyneen globaalin kapitalismin, joka yhdistyy modernistiseen kansainvälisyyden ihanteisiin ja tehokkuusajatteluun massiivisissa arkkitehtonisissa alueissa. Ne henkivät Burnsin mukaan

LIBERO 4 / 2020

17

18

LIBERO 4 / 2020

niin sanottua sankariarkkitehtia – neromyyttiä – joka määrittelee yhdellä suurella eleellä koko paikan luonteen. Tällaisiin täyteen ahdettuihin ja totaalisesti sementoituihin maisemiin ei voi tulla niiden valmistumisen jälkeen mitään uutta eikä mikään voi muuttaa myöhemmin tällaisen paikan kehitystä.

Käytännössä paikan aika siis pysähtyy. Ja kun aika pysähtyy, paikka vieraantuu elämästä itsestään.

Taiteilijat ovat leikitelleet rakennetun ympäristön pysähtyneen ajan idealla jo pitkään. Erilaisilla interventioilla on pyritty herättämään jähmettynyt paikka uudelleen henkiin. 1970-luvun newyorkilaiset taiteilijat tekivät kokeiluja hylättyihin rakennuksiin: taiteilija Gordon Matta-Clark suoritti ”läpileikkauksia” kerrostalohuoneistoihin leikkaamalla niiden välisiin rakenteisiin aukkoja, jolloin näkökulmasta riippuen asunnon kattoon tai lattiaan ilmestyi asunnot toisiinsa yhdistävä ikkuna. Radikaaleilla suoraan arkkitehtuuriin ja rakennukseen kohdistetuilla interventioilla voitiin kiinnittää huomiota tilaan ja sen luonteeseen.

Samalla ravisteltiin katsojan kokemusta ja pyrittiin muuttamaan tapaa havaita ympäristö.

Rakennuksia puhkovat interventiot voivat pudistella paikan kokemusta tehokkaasti. Lopulta niitäkin vaivaa kuitenkin sama Burnsin esiin nostama ongelma: jälleen tarvitaan ihminen, joka tulee ja herättää paikan henkiin omalla visiollaan ja toiminnallaan. Näin ollen itse paikka ei vapaudu vieläkään ruususenunestaan ja toislajinen emansipaatio jää saavuttamatta.

2000-luvun ympäristökriisikeskustelun myötä rakennettuun maisemaan tehtävissä interventioissa on noussut esiin mahdollisuus tehdä taiteellisia väliintuloja yhdessä ei-ihmisten kanssa.

Pohditaan, kuinka hyönteiset, kasvit, sienet tai muut orgaaniset materiaalit voivat muovata ympäristön kokemusta ja auttaa näkemään sitä toisin. Tässä kontekstissa toisin näkeminen tarkoittaa jotain enemmän kuin pelkää silmin näkemistä. Tarkoituksena on herättää kaikki aistit, jolloin paikan luonne voidaan kokea voimakkaasti koko keholla.

Maalaus kuvaa värikkäin vedoin puutarhan nurkassa olevia ruoho­tuppoja, joiden seassa liihottelee muutama perhonen.

V V

ANHAN kotini ympäristö pysyi viidentoista vuoden ajan lähes muuttumattomana, vaikka muu kaupunki kehittyi jatkuvasti sen ympärillä.

Pysähtymisen tunne oli turvallinen. Kun kaikki oli kuten ennenkin, minkään ei tarvinnut muuttua.

Sitten yhtäkkiä, vain muutama päivä ennen lähtöäni, vanha hierontaliike lopetti kadun kulmassa toimintansa ja sen tilalle avattiin sisustuskauppa. Paria kadunpätkää kauempana sijainnut suuri korttelirakennus purettiin kokonaan, ja sen vieressä ollut bussipysäkki siirtyi parikymmentä metriä katua eteenpäin. Kun muuton jälkeen tulin piipahtamaan vanhassa korttelibaarissa, en tiennyt heti mihin suuntaan linja-autosta piti astua. Tuttu ja turvallinen oli liukunut pois paikoiltaan.

K K

M M

AISEMAMAALAUKSEN genre syntyi 1600-luvulla. Sitä ennen maalaus oli fragmentteja ja ihmishahmojen taustalle sommiteltavaa kulissia. Laji oli aika ajoin maalaustaiteen arvoasteikon alimpana. 1800-luvulla se saavutti taas suosiota: romantiikan taiteilijat maalasivat maisemaan omaa sieluaan ja suuria symboleja.

Maiseman ajatukseen liitetään voimakkaasti käsitys näkökulmasta. Englannin kielen sana landscape vihjaa katseesta, joka pyyhkii panoraaman ylitse. Suomen kielessä sana maisema tarkoittaa rakennettua tai luonnonmaisemaa. Sitä käytetään kuvainnollisesti myös puhuttaessa sielusta. Negatiivisena kokemuksena maisema on jotain, joka vaihdetaan uuteen.

1800-luvun lopulla impressionistit alkoivat siivuttaa näkemäänsä. He kääntyivät pois laajasta panoraamasta ja ryhtyivät maalaamaan pieniä maiseman kaistaleita, jotka eivät merkinneet symbolisesti mitään sen enempää. Oli vain niittyä, puutarhaa, peltoa ja vesimaiseman fragmentti.

Yksi kuuluisa siivu syntyi, kun Vincent van Gogh maalasi jalkojen juuressa näkemänsä nurmikaistaleen. Veljelleen Theolle hän kirjoitti matkoiltaan siitä, kuinka taivaan sininen ”pilkotti vain yhdestä rakosesta” ja miten horisontissa hehkui ”kaistale punaista, alapuolella kaistale ruskeaa nummea”. Seuraavana vuonna valmistui Coin de jardin avec papillons (1887).

AKSI kuukautta muuton jälkeen heräsin yöllä mustarastaan lauluun. Mustarastas aloittaa laulunsa tavallisesti vasta maaliskuussa, mutta lämmin talvi houkutteli sen esiin jo joulukuussa. Avasimme kissan kanssa ikkunan ja kuuntelimme pimeydestä kantautuvaa liverrystä.

Laulu oli oudolla tavalla kiehtova. Se oli kaikin tavoin väärin: mustarastaan ei kuulu kutsua kumppaniaan joulun alla. Laulu avasi öisen kuuntelun kaistaleen, joka kulki makuuhuoneeni ikkunasta pitkin taloyhtiömme tontin rajalla kasvavaa puiden janaa ja kohti pimeyttä, jonka toisessa päässä jossain lauloi liian aikainen lintu.

Linnut eivät laula sattumanvaraisesti. Väärinkin laulaessaan ne reagoivat maailmaan ja elämään ympärillään. Niiden laulu löytää oman taajuutensa muiden äänien keskeltä. Ääniympäristön tutkijat puhuvat biofoniasta eli eläinten äänistä, geo­ foniasta eli ei-elollisten tuottamista äänistä ja ihmisäänistä eli antropofoniasta.

Pimeässä joulukuun yössä antropofonia jäi vähitellen takaalalle ja mustarastaan äänellinen muotokuva tuli esiin. Tulevina päivinä tarkkailin puiden nauhaa ja sen oksiston muodostamaa polkua. En nähnyt mustarastasta, mutta tapasin oravan juoksemasta latvustoja hipoen tontin perällä olevaan ryteikköön.

Seuraavien viikkojen ajan yritin tunnistaa ympäristössä oleilevia lintuja niiden ääntelyn perusteella.

Tiaisen opin tuntemaan laulustaan jo lapsena. Lintu päästelee ”tsii-tsii-te-te” tai reipasta terävämpää äännettä lauluun sekoittavaa variaatiota. Helposti tunnistettava on myös korkealta puiden latvustosta kiirivä tilhiparven helinä.

Välillä metsiköistä kuuluu oudompi ”tsi-tsi-hyii” ja jostain kauempaa varislintumainen räkätys.

LIBERO 4 / 2020

19

TEKSTI

JONI KLING

KUVAT

TOIVO HEINIMÄKI

UUDET IDYLLIT

Lähiö on mielentila.

Ja otsikko päivälehdessä.

Kehitetäänkö sitä nyt hengiltä? työpari tekee kierroksiaan herV mostuneena. Kontulan ostarilla on perjantai-iltapäivänä vilkasta, mutta nuoriso on siirtynyt hengailemaan metroaseman ARTIOINTILIIKKEEN

liepeille, mistä voi nopeasti ottaa hatkat. Läsnäolomme pistää silmään paikalliselle kuvataidekasvattajalle, joka tulee esittelemään meille ympäröiviä graffitimuraaleja. Hän tarjoaa käyntikorttiaan, kunnes tajuaa sen olevan viimeinen, ja toteaa: ”2024 tämä menee vasaran alle kaikki, se on varma.” Todellisuudessa alueen kaavoitusprosessi ei ole vielä tullut edes vireille.

Kontulan ostoskeskus on tyypillinen 1960-luvun tuote.

Horisontaalinen tilaohjelma, moduulimaisia liiketiloja. Valkoisen elementtilevyn elämää nähnyt, nuhjuuntunut futurismi on tuttua kuvastoa lukuisilta pääkaupunkiseudun vanhoilta ostareilta. Tämä on ”lähiökivijalkaa” – myymälöitä, baareja, ravinto­loita – josta olisi houkuttavaa sanoa sen nähneen parhaat päivänsä. Helsingin kaupunki ja ostoskeskuksen kiinteistöomistajat järjestivät alkuvuodesta 2020 viitesuunnitelmakilpailun alueen tulevaisuudesta.

Arkkitehtitoimisto Opus esittää Vaellus-nimisessä voittajasuunnitelmassa nykyisen keskuksen tilalle korkeampaa rakentamista, uutta liiketilaa, asuntoja ja tiivistettyä asemakaavaa.

Kontulalaisille ostari ei kuitenkaan ole vielä lakannut olemasta, vaan on yhtä elinvoimainen kuin ennenkin. Oppaanamme toimii Jami Järvinen. Kontulassa vuodesta 2002 asunut tarjoilija, perheenisä ja kaupunginosa-aktiivi arvelee, että peruspalvelut säilyvät, mutta pienyrittäjät eivät enää tule jatkamaan uudessa ostoskeskuksessa, jos sellainen rakennetaan. ”Samanlaista palveluverkkoa, missä on sekä nämä ravintolat ja baarit että ruokakaupat, ei voi enää muodostua”, kuvailee Järvinen ostoskeskuksen toimintoja. Lisäksi löytyy kolme markettia, apteekki, kirjasto ja uimahalli sekä lukuisia pienyrityksiä, kuten kahvila ja parturikampaamoja.

Juuri palvelut lähiöiden ostoskeskuksissa olivat aikanaan paikallisen elinvoimaisuuden kannalta merkittävä tekijä. Ostareita on jo pitkään vaivannut kaupan rakenteen muutos, ja niistä on tullut uhanalainen laji, jolle etsitään vaihtoehtoja purkavasta täydennysrakentamisesta. Kivijalan sijaan puhutaankin nyt ”kaupunkiseinästä” eli uudisrakentamisesta, joka kasvaa

20

LIBERO 3 / 2020

LIBERO 4 / 2020

21

urbaania aluskasvillisuutta varjostamaan, tukahduttaa ympäristönsä. Alkuperäisen rakennuskannan suojelusta on tullut kaupunkikuvallinen kiistakapula. Itäkeskukseen suunnitellaan umpikortteleita, mutta sen vanha Puhoksen ostari pyritään kuitenkin säilyttämään. Kulosaaren niin ikään 1960-luvun rakennushistoriallisesti arvokas ostari on toistaiseksi turvattu, kun paikallinen asukasyhdistys käytti valitusoikeuttaan loppuun saakka ja a­lueen kaavamuutos kaatui korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Parin vuoden sisään pääkaupunkiseudulle on kuitenkin syntynyt uusia ostoskeskuksia, joiden mittakaava-ajattelu tuntuu kaukaa haetulta. Kaupunkitilana ne ovat huonosti integroituvia, ja samalla koronaepidemia on jarruttanut liiketoimintaa. Kalasataman Redissä ongelmana on ollut asiakaskato. Viivästyneen Espoo­n Lippulaivan tieltä purettiin toimivaa rakennuskantaa, kunnes kustannukset tulivat vastaan, ja Triplaan luvattu katu­tason kaupunkitila onkin autoväylää.

Ostareiden entiset myymälätilat sen sijaan tapaavat muuttua kapakoiksi, toimistoiksi tai varastoiksi. Autioituvista ja turvattomiksi koetuista ostoskeskuksista luodaan kuvaa huono-osaisuuden keskittymisen maantieteenä. Kirjoittaessaan kehittämissuunnitelmasta elokuussa 2019 Helsingin Uutiset otsikoi Kontulan olevan ”huumeidenkäyttäjien ostari”. Järvinen ei kuitenkaan koe oloaan turvattomaksi.

Hän uskoo, että nykyiseen rakennukseen voitaisiin tuoda kivuttomasti myös luksusta, jos sellaista kaivataan. Tyhjää liiketilaa on paljon, ja lähipalvelut kapenevat entisestään, jos vuokrat uudisrakennuksen myötä nousevat.

Ostarin eteläpuolella on 1980-luvulla metron laajentamisen yhteydessä tehty täydennysosa, joka on kaakelijulkisivujen sekä aaltopellistä taitettujen portiikkien ja koristeaiheiden ansiosta vielä hieman 60-luvun osiota rujompi – ellei pian jo muodikas. Keskustornista tulee mieleen kasinotalouden ajan kylpylähotelli tai ammattikorkeakoulun kampus. Nyt siellä toimii yökerho, limudiskona aamuun asti.

Kattoterassilla värjöttelee marraskuun valossa minigolfrata. ”Tämä on berliinimpää kuin mikään Berliinissä”, Järvinen lohkaisee kuin lausuakseen ääneen itsestäänselvyyden.

Kontulassa on kouriintuntuvasti läsnä muutoksen jännite ja elegisyys. Keski-

22

LIBERO 4 / 2020

luokkaistumisen momentumi leijuu kaiken yllä. Osoitamme asioita, jotka ovat hitaasti muuttumassa tomuksi, ja huomaamme niiden olevan viehättävimmillään, mutta myös tuhoutuvan kosketuksesta. Gentrifikaatiosta puhuttaessa Järvinen uskoo, että Kontulalla on vielä varaa keskiluokkaistua hieman lisää. ”Jotta tällainen ostoskeskus pysyisi elossa, on oltava jotain, minkä keskiluokka voi menettää. Erikoisoluita myyvä baari tai parempi ruokaravintola tai Alko tai uimahalli. Kun niitä uhataan, on se pois keskiluokalta. Vaikka joku olisi kuinka hyvätuloinen, niin ostarin täytyy voida hänellekin tarjota jotain.”

Järvisen mukaan Kontula on välttynyt kaupunkikehittämisen lieveilmiöiltä. Se on paikka ilman pöhinää.

JA M I JÄ RV I N E N O N A S U N U T K O N T U L A S S A 18 V U O T TA .

Aina kun Hesari tai kokoomus­poliitikko sanoo, miten lähiö on paha, niin sitä hyppää takajaloilleen. ”Se ei ole sitä, mitä mä haluan t­änne.

Mutta kyllä täällä on pieni porukka aktiiveja, tiedostajia, ihmisiä, jotka kykenee puhumaan hallinnon kieltä ja joilla on keinot ja asiantuntijuutta vaikuttaa kaupunginosakehitykseen. Kokeillaan saada vähän luotua omaa punavihreää kuplaa.”

Hän ei kuitenkaan luota siihen, että kehitys tapahtuisi vain ”kivojen tyyppien” varassa. Asiantuntijuus jää tiettyjen kaupunkiaktiivien harteille, ja se antaa liian virkeän kuvan toiminnasta. Alueella toimivien yhdistysten, esimerkiksi KontulaSeuran, Järvinen ei näe edustavan alueen asukkaiden enemmistöä tai koko kirjoa.

Millaiset työkalut kontulalaisilla sitten on vaikuttaa omaan ympäristöönsä? Järvinen harmittelee, että äänestysinto jää aina Kontulassa vaalipiirin hännille: ”Persut saivat lähiösympatiaa aikoinaan sillä, että asukkaita ei kuulla, asukkaat eivät näy. Se oli silloin validi ääni, luulen. Tuli jytkyvaalit, ja Kontula kääntyi

F R E DD Y H U O M A A J U T U N K U VA A JA N K A M E R A N K A N S S A O S TA R I L L A JA T U L E E P Y Y TÄ M Ä Ä N M U U TA M A A T U O R E T TA K U VA A , S I L L Ä E DE L L I S I S TÄ K U VAU S S E S S A R E I S TA O N K U U L E M M A Y L I V U O S I A I K A A . H Ä N V I E T TÄ Ä V I I K O I T TA I N A I K A A K ON T U L A S S A , VA I K K A A S U U K I N I T S E M U UA L L A .

KON T U L A N OSTOSK ESK US

vähän päälaelleen. Nyt persujen ei koeta enää olevan läheinen ja mukava. Ihmisillä on yhä halukkuutta keskusteluun, mutta se hakee muotoaan.”

Järvisen mukaan lähiöitä määritellään aina ulkopuolelta käsin. Kontulalaiset eivät välttämättä koe asuinaluettaan lähiöksi, enemmän kaupunginosaksi tai kyläksi.

Lähiö sanana voi tuntua oudolta. ”Aina kun Hesari tai kokoomuspoliitikko sanoo, miten lähiö on paha, niin sitä hyppää takajaloilleen. Kun ulkopuolelta tullaan ’lähiöitsemään’ tänne. Se on itselle päivänselvää, mutta vaikeaa kommunikoida ulospäin.”

LÄHIÖVAIKUTTAMISEN KANAVAT HAUSSA

Perjantai-iltapäivä Espoon Suvelassa on toista kuin Kontulassa. Metroyhteyden sijaan Helsinki–Turku-rantarata vie Tuomarilan autiolle asemalle. Puolen kilometrin

LIBERO 4 / 2020

23

S U V E L A N K A P P E L I N P I H A L L A O N K E S Ä I S I N JÄ R J E S T E T T Y K I R P P U T OR E JA .

M A R R A S K U U S S A P I H A ON AU T I O.

matkalla Kirstinmäen asuintaloille vastaan ei tule yhtään ihmistä. Täällä ei ole kyläyhteisöä, vain tyhjää ”kylänraittia”.

Kolme lähikauppaa, pitseria, kuntosali ja parturi. Sekä autio baari: yhdeltä iltapäivällä sen ainoat kolme asiakasta edustavat läpileikkausta lähiöiden joutilaista: k­aksi eläkeläistä tuoppeineen ja ehkä 20-vuotias amisviiksinen poika näiden juttuja tarkkaavaisesti kuuntelemassa.

Kontulan 13 000 asukasta vastaan on Kanta-Espoon alla tilastoitavassa Suvelassa noin 12 000 asukasta, suurin osa 25–35-vuotiaita. Suomea ei-äidinkielenään puhuvien edustus on suurempi kuin muualla Espoossa, työttömien osuus hieman keskiarvoa suurempi. Alue on jäänne Espoon keskuksen kaavasuunnitelmasta, jossa jättiläismäisiin aravataloihin suunniteltiin vielä 70-luvulla asutettavaksi 75 000 henkeä päällekkäin, kunnes alueen kehitys alkoi kriisiytyä.

24

LIBERO 4 / 2020

Asukastyytyväisyydestä tuli Suvelassa huolenaihe. Se on kenties Suomen tutkituin lähiö. Viidellä vuosikymmenellä Suvelassa on tehty kehittämisprojekteja ja kansalaisaktivointia: tuhansilla suvelalaisilla on kyselyiden kautta ollut mahdollisuus vaikuttaa yhdyskuntatyömäärärahojen suuntaamiseen, sadat ovat osallistuneet erilaisiin asukastilaisuuksiin ja yhteissuunnitteluryhmiin. Jo vuonna 1976 Suvelan 6 000 asukkaasta 500 kuului asukasyhdistykseen. Viimeisimmässä Espoon kaupungin osallistavan budjetoinnin kokeilussa alueelle toteutettiin vuonna 2015 asukaspuisto.

Alueen keskipisteeksi on 1970-luvulta lähtien toivottu jonkinlaista monitoimikeskusta. Vuonna 2017 valmistui viimein Espoon seurakuntayhtymän uusi kappeli asukaspuiston viereen. Siinä toimii myös lasten päiväkerhoja, harrastustoimintaa ja kirpputoreja ja siinä järjestetään asukastapahtumia. Kiinnostavaa on huomata,

että kappelin atriumpiha, jonka ympärille toiminnot on järjestetty, on samanlainen, jonka löytää juuri monelta 1960-luvun ostarilta.

Tampereen yliopiston dosentti Markku Norvasuo on yksi Suvelassa kehittämistyöpajoja toteuttaneista tutkijoista: Monimuotoinen ja vetovoimainen lähiö -projektissa kartoitettiin Suvelan maahanmuuttajien asenteita omaan asuinympäristöönsä vuosina 2010–2011. Luontoarvot ja alueella liikkuminen koettiin hyviksi puoliksi, viihtyisyys ja turvallisuus heikompina. Kaivattiin myös julkisia asukastoimipisteitä ja kodin ulkopuolisia tiloja lapsiperheille ja nuorille. ”Suvelan asuintalot rakennettiin palveluverkoltaan hyvin puutteellisen ympäristöön. Samaan aikaan, kun Helsinkiin rakennettiin Kanneltalo, Stoa, Malmi­ talo – aluekeskuksia ja kulttuuri- ja moni­ toimitaloja – Suvelaankin olisi haluttu

jotain vastaavaa. Nyt sinne on viimein saatu Espoon seurakuntien kappeli, mutta monikulttuurisessa lähiössä se ei ole kuitenkaan kaikkia palveleva ratkaisu”, Norvasuo arvelee. Asukasosallistamisen haasteena hän näkee sen, että kaikkien ääntä ei läheskään aina saada kuuluviin. ”Voimasuhteisiin lähiössä, jossa on monta kieliryhmää, vaikuttaa se, onko ryhmillä omia edustuksiaan. On iso työ tavoittaa maahanmuuttajaryhmiä esimerkiksi Pakolaisavun kautta, jotta saadaan luottamus yhteistyötoiminnalle”, Norvasuo sanoo.

Varsinaisen kaupunkiaktiivitoiminnan Norvasuo näkee Suvelaa etabloituneem­ pien alueiden ilmiönä. Hänkin yhdistää paikalliskulttuurin kehittämisen ja yhteisöllisyyden alueiden keskiluokkaväestöön: ”Vaikkapa Maunula on hyvä esimerkki alueesta, jossa on ollut melko vahva keskiluokkavetoinen liike alueen sisältä. Siellä on tahoja, jotka ovat toimineet pitkä­jänteisesti, suunnitelleet, vaikuttaneet.

Monesta lähiöstä voi olla vaikeaa löytää sellaista. Ongelma on, ettei ole pitkäjänteisesti kehittävää voimaa”, Norva­suo sanoo.

Hänellä on myös tuntuma, että saavuttaessaan vaikuttavuutta niin sanottu ruohonjuuritoiminta saattaa lakata edustamasta niitä kerroksia, joista se on lähtöisin. ”Tällaisissa liikkeissä syntyy nopeasti järjestörakenne, ja silloin tietyt yksittäiset intressit lähtevät nousemaan aika vahvasti. Se ei ole enää kaikkien ääni, kun ajetaan vaikka lisää rakennustehokkuuden vaatimusta koko ajan”, arvioi Norvasuo keskusteluilmapiiriä.

Suvelan ongelmana ei ole ollut ainoas­ taan yhdyskuntatoimintojen alueellinen eriytyminen ja pirstoutuminen. Asukaslähtöisyys ei riitä korvaamaan puutteita, jotka jäävät kunnan toimialueen ulkopuolelle tai suunnittelun ylikorostunutta hallinnollisuutta. Suvelasta raportoidut osallistamiseen liittyvät ongelmat näyttävät noudattavan tuttuja kuvioita: prosesseja toteutetaan liian myöhäisessä vaiheessa budjetointia, jolloin vaihtoehtoja on kapeasti tarjolla. Asukkaita laitetaan tuottamaan tietoa suunnittelijoille vähäisin vaikutusmahdollisuuksin. Jos päättäjät ja kansalaiset keskustelevatkin, alueen toimijat eivät usein tunne toisiaan. Kaupungin hallinnoimien sekä kansalaislähtöisten palvelujen yhteensovittaminen voi olla haasteellista. Lisäksi elinkeinoelämän toimijoiden tuominen

LIBERO 4 / 2020

25

tällaisiin kumppanuusmalleihin on oma ongelmansa.

Esimerkki kunnan, kansalaistoimijoiden ja yksityisen sektorin kolmikanta­ kehittämisestä löytyy myös Itä-Helsingistä, missä osallistavaa budjetointia on hyödynnetty Helsingin kaupungin OmaStadimallissa. Rahoitusta on voinut äänestää mm. alueellisen kulttuurityön edistä­ miseksi paikallistoimijoiden kanssa: yksi tällainen hanke on Kontulan kulttuuri­ ostari, jossa matalan kynnyksen kulttuuri- ja tapahtumajärjestäjät alueelta, kuten Kontula Electronic, Kontufest ja Kontula Urban Film Festival on pyritty huomioimaan. Tällaisissa hankkeissa eteen nousee avustuksien ja henkilöstökulujen pois­ lukeminen kaupunkiympäristön toimialan vastuulta. Tarvitaan lisää konkretiaa: itähelsinkiläiset ovat kuitenkin onnistuneet äänestämään itselleen 113 0 00 eurolla uusia roska-astioita puistoihin.

Lähiön rooli on merkillisen ristiriitainen, sillä ongelmallisuuden rinnalle tulivat metsälähiön ja nukkumalähiön käsitteet, jotka henkivät epätehokkuutta ja stagnaatiota.

ONKO LÄHIÖ TULLUT LOPPUUNSA?

Lähiökeskustelun toinen huolenaihe takkuavan kehittämisen rinnalla on yksinkertaisesti lähiöiden saneeraaminen pois kehityksen tieltä. Myös suojeluarvot nousevat ajoittain esiin ja risteävät alueen kaupallisten toimijoiden kanssa, kuten juuri edellä mainitun Kulosaaren ostoskeskuksen kohdalla, jossa liiketoiminnalle arvokkaat varasto- ja logistiikkatilat haluttiin rakennuksen julkisivun kustannuksella säästää.

Markku Norvasuon mukaan alueiden arvostuksen puute johtuu siitä, että lähiörakenne, esimerkiksi purettavat ostoskeskukset, ei ole vielä tullut siihen pisteeseen, jossa se tunnistettaisiin julkisuudessa mielenkiintoiseksi kaupunkikerrostumaksi.

Mukana kulkee myös yhä jälkiä ongelmalähiökeskustelusta. Kun ost­ari tyhjenee, se on merkki alueen elinkelpoisuuden menetyksestä. Kaupallisesti tämä on aito ongelma, mutta keskustelukulttuuri tulkitsee sen merkiksi itse lähiön ongelmallisuudesta.

Vanhojen ostarien siivoaminen pois silmistä tuskin tuo automaattisesti arvonnousua. Lähiötä ei ole ilman jonkinlaista liike­keskusta. Lähiö on suomalaisessa asemakaavoituksessa tarkoittanut 1940-luvulta lähtien käytännössä hajakeskittämistä, mutta myös omia palveluita, vaikka eetoksena lähiön juuret ovat lähempänä kyläyhteisöä, vuosisadan alun keskiluokkaisissa englantilaisissa puu-

26

LIBERO 4 / 2020

tarhakaupungeissa ja edelleen 1850-luvun utopismissa ja kommunitarismissa.

Pienyhteisöihin vetäytymistä sosiaalisena reformina ajanut ranskalaissosialisti Charles Fourier määritteli ihanneyhdyskunnan kooksi 600 henkeä. Hänen ajatuksistaan otettiin vaikutteita myös Yhdysvalloissa, missä uskonnollisten liikkeiden parissa virisi ajatus ”pittoreskeistä enklaaveista”, monistettavista mallikaupungeista. Nämä toimivat esimerkkeinä 1900-luvun esikaupungeille.

1960-luvun myötä lähiön ideaali kuitenkin pysähtyi toisteiseen väestö­

rakenteeseen ja arkkitehtuurin teolliseen monistamiseen. Mediassa lähiöt pelkistyivät ongelmakeskittymiksi ja rikkinäisiksi yhteiskuntakokeiluiksi. Meillä lähiön rooli on merkillisen ristiriitainen, sillä ongelmallisuuden rinnalle tulivat metsälähiön ja nukkumalähiön käsitteet, jotka henkivät epätehokkuutta ja stagnaatiota, vaikka suunnittelu olisikin hyvää ja elintaso korkea. On termejä mistä valita, kun lähiöstä on löydettävä jotain epämieluisaa sanottavaa.

Kontulassa on helppo virittäytyä lähiöiden rehabilitointijargoniin. Ehkä

A I K A I S E M P I N A V U O S I N A O S TA R I N B A A R E I H I N L E V I T TÄY T Y N Y T K ON T U L A E L E C T R ON I C -F E S T I VA A L I JÄ R J E S T E T T I I N V U O N N A 2020 K O K O N A A N U L K O I L M ATA PA H T U M A N A .

katoamassa ei olekaan päälle näkyvä kansankulttuuri, vaan tuo pittoreski. Paikan, historian tuntu. Jälleenrakennuskauden lähiöt ovat väljiä ja luontoarvojen ehdoilla suunniteltuja. Ennen kaikkea ne ovat stabiileja, hitaita muutokselle matalan houkuttavuutensa vuoksi.

Harmaa ja monoliittinen rakennuskanta on luonut oman ideaalinsa, ikuistanut ”betonilähiön” sympaattisesti repsahtaneen maineen. Silti juuri mikään ei ole rakennussuojelun puitteissa. Ympäri vanhaa Kontulaa tehdään nyt putkisaneerauksia, parveke- ja julkisivu­remontteja. Taloyhtiöt ovat vakavaraisia ja niitä pidetään kunnossa, mutta samalla Helsingin tiivistymiskehitys ja alueel­linen hinnannousu ovat houkuttaneet kiinteistökehittäjiä väljiin lähiöihin ja jopa kokonaiset taloyhtiöt hakeutumaan purkavan täydennysrakentamisen pariin. Helsingin hinnoilla sekin on mahdollista. Tätä kirjoittaessa

Mellunmäestä ja Vuosaaresta suunnitellaan purettaviksi kokonaisia asuinkerrostaloja ja Suvelassa Kirstinmäen talot ollaan korvaamassa kovan rahan asunnoilla. Eriarvoistuvatko lähiöt entisestään?

Markku Norvasuo näkee, että purkava täydennysrakentaminen on enemmän ympäristö- kuin väestörakennekysymys.

Gentrifikaatiokeskustelun hän arvioi olevan tuontitavaraa eikä kovin ajankohtaista suomalaisessa viitekehyksessä: ”En tiedä, onko se [gentrifikaatio] Suomessa todellinen ongelma. Helsinki on tehokkaasti pyrkinyt asuntopolitiikassa väestörakenteen sekoittamiseen.

Mutta mitä purkamiseen tulee: uuden liikekeskustan rakentaminen lähiöön ei välttämättä ole yhtään negatiivista, kun huomioidaan liikennesolmukohdat ja asiakasvirta, mutta suuressa mittakaavassa tulevat vastaan ympäristökysymykset.”

Jami Järvinen uskoo, että Kontulassa

on vielä tilaa täydentävälle rakentamiselle, mutta on oltava tarkkana, ettei se ole liian tiuhaa. Hän syyttää kaupungin halua saada asuntojen hinnat nousemaan, ettei alue slummiutuisi: ”Ei tämä slummiudu. Polkee ehkä paikallaan. Kaupungin vuokrataloissa asuu aina ihmisiä, joita yhdistää pienipalkkaisuus, ja vapaarahoitteisille asuntomarkkinoille on tullut kolmioita suosivat lapsiperheet. Helsingissä ei ole sellaista kolkkaa, joka voisi slummiutua, koska kaikkialla on kallista.”

Slummin, väitetyn ongelmakeskittymän, sijaan suomalainen lähiö on aina vähän unelias. Kontulaa ja Suvelaa tarkastellessa asukkaiden toiveet, pyrkimys jäsentää elämää tiiviisiin yksiköihin ja yhteisöllinen ihanne törmäävät lähes maakuntamaiseen dilemmaan: Kuka suojelisi lähiöitä urbaanilta? Paikallisväri on harmaa, kuinka säilyttää se?

LIBERO 4 / 2020

27

TEKSTI

LAURA KÄRKÄS

KUVAT

HENRI SALONEN

U ¡NUVAN LUOKKA­ IDENTITEETIN HERÄTTELYÄ

28

LIBERO 4 / 2020

E DE L L I S T E N S U K U P OLV I E N T Y ÖN JÄ L J E T NÄ K Y VÄT RU U M I I S S A N I .

LUOK K ATAUS TA N I K U U LU U P U H E E S TA N I .

S A A N PÄ Ä A S I A L L I S E T T U L ON I J O S TA I N M U US TA K U I N TA NS S I TA I T E E N T Y Ö S TÄ .

J OU T I L A I S U US P I TÄ Ä A NS A I TA .

OSA A N PURJ EHTI A. RU U M I I N Ä Ä N I Ä E I TA RV I T S E P E I T E L L Ä .

L A P S U U DE N KODI S S A N I K AT S O T T I I N PA L J ON T V: TÄ .

OL E N T U N T E N U T K U U LU M AT T OM U U T TA A K AT E E M I S E S S A Y M PÄ R I S T Ö S S Ä .

TA I DE P I I R E I S S Ä P E I T T E L E N US E I N LUOK K ATAUS TA A N I JA P E L K Ä Ä N S E N PA L JA S T U VA N. I S Ä TA I Ä I T I P I T I J U H L I S S A A I NA P U H E E N. T U N N E N I T S E N I US E I N H U I JA R I K S I T Y Ö S S Ä N I .

ESIMERKIKSI TÄLLAISIA väittämiä esittivät tanssijat Elsa Heikkilän ja Laura Lehtisen moderoiman Työväenluokkai-

nen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen ensimmäisessä demo­ esityksessä Luokkakuvia 1.

Heikkilän ja Lehtisen kokoama työryhmä on hankkeen raameissa järjestänyt työpajoja ja lukupiirejä sekä työstänyt kaksi demoesitystä vuosina 2019–2020. Keskeisenä tavoitteena on ollut tuottaa tutkimusta luokasta ruumiin kokemuksista käsin.

Tekijöitä hankkeeseen löytyi tanssin ammattilaisten foorumeilta, kuten Tanssin tiedotuskeskuksen verkkosivuilta, ja koollekutsujien omista somekuplista. Heikkilä ja Lehtinen eivät halunneet etukäteen rajata työväenluokkaa käsitteenä vaan toivottivat terve­tulleiksi kaikki, jotka olivat kiinnostuneita paikantamaan luokkaisuuden jälkiä ruumiissa.

Tieteen ja taiteen tekemisen välineitä yhdistelevä hanke sai alkunsa, kun ”halusimme käsitellä häpeää ja Elsa sitten kysyi luokkataustastani. Olin toki luokkatietoinen, mutta en ollut ajatellut, että sillä häpeällä voisi olla jotain tekemistä taustani kanssa”, kuvailee Lehtinen kaksikon matkaa aiheen äärelle. Heikkilä puolestaan on sivunnut työväenluokkaista taustaansa jo aikaisemmin

LIBERO 4 / 2020

29

lopputyössään Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa, josta kumpikin on valmistunut: Heikkilä tanssipedagogiikan ja Lehtinen koreografian maisteriohjelmasta. ”Mari Käyhkön tutkimus korkeakoulutettujen naisten luokkataustan vaikutuksesta kuuluvuuden tunteisiin yliopistossa osui tilanteeseeni”, Heikkilä kertoo. Teoreettiset lähtökohdat työskentelyyn lepäävät sosiologi Pierre Bourdieun tavassa hahmottaa luokkaa pääomien kautta ja Beverley Skeggsin feministisissä sovelluksissa Bourdieun teoriasta, mutta työväenluokan määritelmiä löytynee yhtä monta kuin työryhmän jäsentäkin. ”Mitä enemmän tähän uppoutuu, sitä monitahoisemmaksi ja epäselvemmäksi kategoria muuttuu”, kuvaa Heikkilä.

Molemmat ovat sitä mieltä, että luokka-analyysiin törmää ani harvoin tanssin kentällä. Valtasuhteiden ja identiteettien käsittely on alalla kuitenkin jo hyvässä vauhdissa, ja hanke nostaa etujoukoissa luokkakeskusteluakin mukaan sortavien rakenteiden purkutalkoisiin.

30

LIBERO 4 / 2020

Rooliaan hankkeen vetäjinä luokkaruumiin tutkijat Heikkilä ja Lehtinen kuvailevat käytännöllisin sanankääntein. ”Sanoimme jo lukupiireissä, että me emme ole vielä tämän aiheen asiantuntijoita vaan muotoilemme suhdetta luokkaruumiiseen siinä missä muutkin osallistujat”, kuvailee Lehtinen, mihin Heikkilä lisää, että tottahan he ovat huolehtineet taustatyöstä ja tuotannosta sen lisäksi, että ovat perehtyneet kirjallisuuteen ja kehittäneet harjoituksia työpajoihin. Tuotannon suhteen työryhmällä onkin hyviä uutisia: Mun keho – duunari -työnimellä kulkeva teos suuntaa kohti näyttämöä vuonna 2021.

Hajautetun tekijyyden praktiikassa ensimmäisen demo­ esityksen muotoa ehdotti lopulta koronakevät, ja Luokkakuvia 1 esitettiin Zoomissa. ”Keväällä melkein kaikki työt oli peruutettu, ja päätimme, että tätä emme ainakaan peru”, Heikkilä sanoo.

Yhdentoista etäyhteyden varaan rakentuvassa teoksessa näyttämön lavastavat esiintyjien kodit, jotka kirjahyllyineen ja viherkasveineen heittävät oman kommenttinsa luokkakuvastoon.

A I K A M AT K A LUOK K A H I ST OR I A A N OM A S S A RU U M I I S S A

Miten luokkaisuus sitten ruumiillistuu, ja miten sitä tutkitaan? ”Olemme etsineet menneiden sukupolvien ruumiillisen työn jälkeä omassa koulutetussa tanssijan ruumiissa. Itse tunnistan sen näissä hartioissa. Miten teen kaikki hommat hartiavoimin. Eihän hartiavoimin tekeminen ole geneettistä vaan opittua, se on suku­ polvia vanha ketju, joka yltää kauas sinne jonnekin pellolle ja keittiöön taikinakulhon ääreen. Toiset ovat pystyneet purkamaan oman ruumiinsa historiallisia kerroksia tanssijan koulutuksen avulla, mutta minä en”, Lehtinen kertoo. Tietoisuutta ruumiin historiasta on kaivettu esiin muun muassa kysymyksiin pohjaavilla improvisatorisilla harjoitteilla, jotka nojaavat postmodernin tanssin supertähden Deborah Hayn praktiikkaan. ”Mitä, jos se, mistä tulen, on mitä tarvitsen? Mitä, jos jokainen soluni voisi havaita menneen, nykyisen ja tulevan nyt ja nyt ja nyt?” kysyy Lehtinen Hayn kysymyksiä soveltaen.

Vanhan työn jäljen lisäksi tekijöitä puhuttelee häpeä, siis sohiva, puhua pälpättävä ja punastuva ruumis. ”Reaktiot ovat kiinnostavia”, huomauttaa Heikkilä. Ja reaktiot ovatkin avain­asemassa myös Luokkakuvissa, jossa tanssijoiden esittämät väitteet eivät välttämättä solmi suoraan kytköstä tiettyyn luokkaan vaan niin esiintyjän reaktio kuin katsojan suhde väittämään herättävät luokkaisuuspohdinnan henkiin.

KOR ONA ON VA I K U T TA N U T T U L OI H I N I .

OL E N K A S VA N U T L Ä H IÖ S S Ä .

P E R H E E L L Ä N I ON MÖK K I .

RU U M I I N I ON K E S TÄVÄ .

VA N H E M M I L L A N I ON J OK I N TA I T E E S E E N L I I T T Y VÄ H A R R A S T US. L E PÄ Ä M I N E N ON VÄ H Ä N NOL OA .

”Pitkän työskentelyn jälkeen väitteisiin vastaaminen herättää edelleen tunteita ja liikutusta kaikkine fyysisine kokemuksineen!” Heikkilä sanoo.

M I L L A I S E T K Ä DE T S I N U L L A ON ?

Kyllä, ei, ehkä, myös, en tiedä, miksei. Luokkakuvia 1:ssä tanssijat vastaavat väitteisiin ensin yksiselitteisesti käsillään, mutta vastaukset murtuvat liikkeeksi, tilavaksi oleiluksi ja kotitöiksi.

Toiminnalliset ja käytännölliset kädet muistuttavat, että käsissäkin näkyy jälkiä luokasta. Niistä voi katsoa, millaista työtä ihminen tekee.

Työryhmä on muotoillut omaa suhdettaan stereotyyppisiin käsityksiin työväenluokkaisesta ruumiillisuudesta apunaan Skeggsin teoria habituksista, jossa huomio kiinnitetään esimerkiksi liian vaaleaan tukkaan, karskeisiin kouriin ja hillittömään seksuaalisuuteen sekä tiettyyn puhetapaan ja kävelytyyliin vastapainoksi hajuttomalle, hillitylle ja säntilliselle keskiluokkakeholle. ”Työväenluokkainen on laiska. Karkea. Hillitön. Pinnallinen.

Haiseva. Tuhlaileva. Liiallinen. Työväenluokkainen nainen lisääntyy hallitsemattomasti. Pukeutuu mauttomasti. Korostaa seksuaalisuuttaan. Ei osaa puhua akateemista kieltä”, lataavat tanssijat Luokkakuvissa. ”Hahmottelemme, että mitä työväenluokkainen ruumiillisuus meidän ruumiissamme tarkoittaa, ja miten olemme – ja olemmeko – suhteessa perinteisiin käsityksiin”, Lehtinen summaa. Traditioon liittyminen näyttäytyy katsojalle luokkaruumiin haltuunottona. Luokkakuvien päätöskohtauksessa oma duunari bailaa, toimii ja näyttäytyy.

K E S K I LUOK K A I S I A TA I T E I L I J OI TA , P R E K A A R E I TA T Y Ö OL O JA

Entä sitten tanssin ammattikentän ulkopuoliset duunarikehot?

Eikö aihepiiri suorastaan kutsu työskentelemään muiden kuin ammattitaiteilijoiden kanssa? ”Siinä pitää olla supersensitiivinen, jos tällaista lähtee tarjoamaan”, Lehtinen huomauttaa. Molemmat pohtivat myös, että luokkaa on todennäköisesti helpompi tutkia, kun on itse tehnyt luokkaretken. ”Tätä voisi varmasti avata kohdennetuille ryhmille sen jälkeen, kun olemme ensin ammattilaisten kanssa tutkineet työtapoja”, Heikkilä toteaa. ”Niin, jos vaikka näitä esityksiä katsomaan tulisi ensin joku sieltä ammattikentän ulkopuolelta”, Lehtinen sanoo toiveikkaana. ”Mutta kyllä me sitä itsekin mietimme, että aika kapealle jakelulle tekijöiden etsiminen lopulta meni, ja on meiltä kysytty ryhmän homogeenisyyden syitä, kun ollaan tosiaan kaikki valkoisia naisia”, Lehtinen huomauttaa. Asiaa voi tarkastella myös siltä kannalta, että ryhmän kokoonpano on jo itsessään signaali tanssitaiteen kentästä. ” Nyt työryhmään on etsiytynyt avoimen haun kautta luokan tutkimisesta kiinnostuneita kollegoitamme.

On kuitenkin kiinnostavaa kysyä, keitä täältä puuttuu. Tavoittaaksemme moninaisemman joukon tekijöitä meidän on syytä miettiä, minkä yhteisöjen puoleen meidän tulisi kurotella. Ja mitä ikäjakaumaan tulee, on asia niin, että me 80–90-luvuilla syntyneet ollaan vielä alalla”, pohtii Lehtinen. Vaikka käsitykset tanssijan ammatista nuoren ihmisen ammattina ovat jo murtuneet ainakin ideaalisti, pakottavat taloudelliset syyt usein tekemään muita töitä, mikä haastaa tanssijan ammattitaidon ylläpitämisen ja siten alalla pysymisen. Luokkakuvien esiintyjistä suurin osa on pari-kolmekymppisiä, mutta mukana on myös muutama

LIBERO 4 / 2020

31

1970- ja 1960-luvulla syntynyt tanssija. ”Ja ehkä tanssijamiehet eivät koe tarvetta kysyä luokkakysymyksiä, ehkä heillä on muutenkin töitä”, Lehtinen naurahtaa.

Ja riittäähän luokkaidentiteetissä tutkimista alan sisälläkin, kun myyttinen meritokratia ja käytännössä maksuton koulutus ylläpitävät harhaa yhtenäisistä mahdollisuuksista. Eriarvoisuuden mekanismeja taiteen kentällä tutkivan Taija Roihan mukaan meritokratiaan nojaavat ja surkean prekaarisessa asemassa olevat taidepiirit kätkevät yhteiskuntaluokan näennäisen tasavertaisuuden varjoihin. Hän kirjoittaa: ”Taiteellisessa työssä eräällä tavalla siis yhdistyy taiteilijuuteen liittyvä yksilökeskeisyys ja toisaalta taiteen toimintaympäristöä kuvaava egalitarismi ja eräänlainen mahdollisuuksien tasa-arvon, joskin myös ankaran kilpailun, korostaminen.”

Suomalainen koulutus toimii keskiluokkaisuuden ehdoilla, eikä Taideyliopisto ole tästä irrallaan. ”Kerron aina tämän saman esimerkin, mutta Teatterikorkeakoulun maisterin pääsykokeissa eräs raadin jäsen kysyi minulta, miksen ole valinnut lähteä kansainväliselle uralle. Olin valmistunut amiksesta tanssijaksi, tehnyt pienipalkkaisia freehommia ja saanut lapsen. Ei vaan ollut mahdollisuutta lähteä. Minusta kysymys ei liity valintaan vaan mahdollisuuksiin”, kuvaa Heikkilä yhteentörmäyksiään keskiluokkaoletusten kanssa. ”Ja vaikka toisen asteen koulutus on hiljalleen saanut tunnustusta pätevöittävänä koulutuksena, vallitsee alalla vahva luokkahierarkia. Akateemisuus pätevöittää tanssitaiteilijan, ja tanssitaiteen ala on pirun akateeminen”, Lehtinen summaa. Mutta harva papereilla yksinomaan tanssii. Molemmat painottavatkin verkostojen tärkeyttä alalla toimimisen elinehtona.

32

LIBERO 4 / 2020

Heikkilästä tanssin kentän keskiluokkaisuus näkyy myös tavassa arvottaa töitä. ”Minusta tiettyjen tekijöiden kanssa työskentelyä pidetään arvokkaampana, ja toisaalta instituutioidenkin välillä on hierarkioita. Ikään kuin vapaalla kentällä tapahtuva työ edustaisi myös vapautta ajatella. Esimerkiksi valtionosuusteattereiden piirissä tapahtuvat tiukasti aikataulutetut työt ja vaikkapa lapsille suunnatut esitykset lukeutuvat alueisiin, jotka mielletään toisinaan alalla taiteellisesti kunnianhimottomiksi tavoiksi työskennellä”, Heikkilä kertoo. ”Ne ovat sitten myös niitä talou­ dellisesti vakaampia paikkoja”, toteaa Lehtinen ja jatkaa, ”Freelancerius on alan sisällä arvostetuinta työtä, mutta taloudellisesti se on epävarmin paikka olla. Siellä harva pystyy toimimaan ilman, että tekee jotain muita töitä tai saa taloudellista turvaa jostain muualta. Nyt on onneksi nostettu keskusteluun, että millä tavalla tanssijan on mahdollista ylläpitää työkykyä, jos kaikki muu aika prokkisten ulkopuolella kuluu rahan hankkimiseen.

Ei sitä silloin voi treenata esimerkiksi ammattilaisten aamutunneilla, workshopeissa tai festareilla... rakenne on aikamoinen!”

Toisin sanoen hierarkian huipulla toimimiseen vaaditaan taloudellisten resurssien ohella keskiluokkaista itseluottamusta sekä mahdollisuuksia riskinottoon.

KOH T I Y H T E I STÄ M A A P E R Ä Ä

Keskiluokkaista, keski-ikäistä, valkoista ja lisäksi suurin osa on itse esittävän taiteen alalla. Mitä konkreettisia tekoja voisi tehdä, että katsomoon löytäisi joku, joka ei täytä vähintään kahta näistä kriteereistä? ”Monet eivät halua tai pysty käymään esityksissä lippujen hintojen tai ilmapiirin vuoksi. Kuvataiteen puolella

on kokeiltu eräänlaista mesenointia, jossa voi ostaa oman lipun lisäksi anonyymejä lippuja muille. Sillä voisi ainakin madaltaa hinnan kasvattamaa kynnystä osallistua”, Heikkilä pohtii. Lehtisestä puolestaan black boxista poistuminen ja erilaiset yhteistyötoteutukset toimivat yhdistelmänä hyvänä porttina uusille yleisöille. Hän itse työstää parhaillaan esitystä yhteistyössä Jyväskylän Katulähetyksen ruokapankin kanssa. Pöytäpuheitateoksen yleisöpaikoista puolet on varattu ruokapankin asiakkaille kutsuvieraslippuina. Yhteisen aterian lisäksi saa halutessaan lipun esitykseen.

Vastaavaa ilmapiiriin ja alueelliseen saavutettavuuteen liittyvää työtä on toki tehty jo vuosia, mutta Heikkilä ja Lehtinen toivovat, että volyymi olisi kovempi. Suomessa pitkän linjan tekijöitä uusien yleisöjen kurottelussa edustavat – vain muutaman mainitakseni – Titta Court, joka on toteuttanut teoksia esimerkiksi sodankyläläisissä kodeissa, sekä Pia Lindy, niin ikään tanssia esitystiloista ulos puskeva ja yhteisöjen ja yleisöiden kohtaamisia työssään painottava tanssitaiteilija. Helsingissä tälläkin hetkellä meneillään oleva hanke Valokeilassa koillinen osallistaa Koillis-Helsingin asukkaita paitsi kokemaan myös tekemään taidetta. Kävin kesällä katsomassa, kuinka Siltamäen ostarin terassi muuttui suvereenisti katsomoksi Anna Koskelan teoksessa Lihadisko.

Tanssitaidetta syytetään usein sisäänpäinkääntyneisyydestä, mutta nykytanssi tuskin on rakentanut muurejaan yksin. ”En käsitä, miten olemme yhteiskuntina ajautuneet näin kauas tanssista. Ruumiin ei anneta liikkua tanssille ominaisella tavalla”, puuskahtaa Lehtinen. Ruumis kaikkine haluineen kantaa

mukanaan pitkää häpeän historiaa, ja liikkuminen puolestaan nähdään usein välineellisenä ja työkykyä ylläpitävänä välttämättömänä huolto- ja tukitoimenpiteenä ennemmin kuin itseisarvona. Tanssi­kiellon varjoa ovat yksinomaan tänä vuonna käsitelleet ainakin Seija-Leena Nevala ja Marko Tikka tietokirjassaan Kielletyt leikit sekä Antti Lahti tanssiteatterispektaakkelissaan Tanssikielto. ”Aika paljon on kiinni siitä, että tanssi ei ole peruskoulussa muiden taideaineiden joukossa. Se ei tule millään tavalla tutuksi isolle osalle ihmisistä”, Heikkilä sanoo painokkaasti, ja me kaikki nyökkäilemme. ”Asioista saa yleensä paremmin kiinni, jos on niihin jotakin omakohtaista kosketuspintaa. Jos sellaista ei ole, olisi tärkeää miettiä, millaista keskustelua yleisön kanssa käydään. Miten esimerkiksi Pöytäpuheisiin enemmän aterian kuin esityksen vuoksi saapuneet kokisivat, että esityskin on juuri heitä varten”, Lehtinen täydentää.

Kuilua kokemusmaailmojen välillä voi siis kuroa umpeen yleisötyöllä, ja tärkeä kysymys onkin, miten rakentaa siltoja alan sisältä ulos. ”Meidän pitäisi ihan oikeasti miettiä sitä, että miten me puhutaan esityksistä ja tanssista ulospäin. Kielenkäytön suhteen meillä olisi koko alalla miettimisen paikka”, sanoo Lehtinen vakavana.

Jutun tukena on käytetty Taija Roihan artikkelia ”Luokattomat taiteilijat? Taiteellisen työn yhteiskunnallinen eriarvoisuus prekaarissa taidemaailmassa”. Tahiti 1/2017.

LIBERO 4 / 2020

33

RUNOT

RAISA MARJAMÄKI

PERILLÄ

Joillakin juurien sijaan kasvaa hyvin öljytyt laakerit:

Like the maf ia

settles its business.

34

LIBERO 4 / 2020

Af ter these tiny cr usades around the room we’re f inally settled.

Vuonna 1996 minut muutettiin Rawijoen lähelle Lahoreen, joka sijaitsee nykyisen Intian rajan lähellä nykyisessä Pakistanissa, joka vuodesta 1955 vuoteen 1971 oli nimeltään Länsi-Pakistan samalla kun nykyinen Bangladesh oli nimeltään Itä-Pakistan; molemmat muodostettiin vuonna 1947 kun brittiläinen Intia jaettiin. By June 1947 the British had decided on partition and Cyril Radcliffe, a London lawyer who had never been to India, was tasked with dividing the country. Hän on sanonut haastattelussa Kuldip Nayarille ”I nearly gave you Lahore…”

Radcliffen piirtämä raja jakoi kaupunkeja, perheitä ja jopa koteja, for a few days Lahore did not know which side of the pen it had fallen on. Vuonna 1998 Pakistan teki ensimmäiset ydinkokeensa ja minut muutettiin takaisin Suomeen, Piikkiönjoen varrelle.

LIBERO 4 / 2020

35

VIIMEINEN TALVI

Olkaa kilttejä ja todistakaa meidän olevan väärässä.

Ollaan luettu vuosia Xxxxxxx ja kehitelty rakennelmia siitä miten tämä voisi olla en väitä sen olevan näin se on liian yksiselitteisen nyrpeää ollakseen uskottavasti tai edes totta mutta edes totta osoittakaa meidän olevan väärässä ja jos ette voi on aika.

Mikä on paikan ja kielen suhde mikä on ainutkertaista miten luottaa näkymättömään monumenttiin (ikoni kuin klitoris se kääntyy sisäänpäin) minä en tule internettiin tule sinä tänne milloin ympäristön asiaa meidän luontomme epälaskennallista puolta aletaan puolustaa väkivalloin luuletko sinä että täällä ei ettei täällä olisi aiemmin turvauduttu terrorismiin luuletko sinä olevasi vaaraton Olkaa kilttejä ja todistakaa meidänolevan xxxxxssä ja ennen kaikkea korvatkaa exitit kylteillä joissa lukee ULOS

36

LIBERO 4 / 2020

Perillä on monikko, eikä sellaisenaan, sanana oikein löydy muista kielistä.

Paikkana kohtuullisen olematon, se nousee esiin

kuin laakea aurinko äkkiä liian lähellä,

usein asenteena tai viimeistäänkinkuolemassa. Eli asiantilassa, jossa moni muu, kuten kansalaisuus tai kaatopaikan asiakkuus,

raukeaa ja tanssii pois.

LIBERO 4 / 2020

37

TEKSTI JA KUVAT

HELMI KAJASTE

Tuttu ja vieras

Paris, T Texas P

38

LIBERO 4 / 2020

olen aiemmin nähnyt tämän? Kysyn M ystävältä, olemmeko me kenties yhdessä nähneet elokuvanäytöksen, jossa mies kävelee ISSÄ

autiomaassa punainen hattu päässä. Se mies nojailee autoon pimeässä. Joka puolella kaartaa valtavia moottoriteitä, joiden varrella leijuu valomainoksia.

Mielikuva sekoittuu takaa-ajoon, jossa valkoinen auto pakenee kovaa vauhtia poliiseja läpi autiomaan.

Tapahtuiko se eri elokuvassa? Kaikki autiomaat levittäytyvät yhdeksi, enkä löydä oikeaa liittymää ulos.

Mieleeni nousee kuvia nimettömistä elokuvista.

Koetan selvittää, ovatko nämä kuvat omia muistojani, kuvitelmia vai valkokankaalla nähtyjä kohtauksia.

Muistikuvat ovat yleensä yllättävän moniaistillisia ja sisältävät hahmotelmat valaistuksesta, materiaaleista, äänistä sekä tunnelmasta. Lämpimässä yössä sammakot kurnuttavat ”ribbit, ribbit”. Paitsi että luonnossa sammakot kurnuttavat tuota tuttua ääntä pelkästään Hollywoodin lähellä, missä elokuvien äänisuunnittelijat kävivät niitä äänittämässä. Muut maailman sammakot ääntelevät eri tavalla. Kuitenkin elokuvissa tapahtumapaikasta ja mantereesta huolimatta sammakot pitävät Hollywoodin sammakoiden ääntä. Missä olinkaan?

Mies kävelee autiomaassa, jossa tuuli ja eroosio ovat kaivertaneet kallioista uskomattomia monumentteja. Niiden avulla voi suunnistaa, vaikka niiden muodot elävät hitaasti ja maiseman ääriviivat ovat monitulkintaisia. Mies kulkee pienelle bensaasemalle hakemaan juomavettä ja sammuu. Miehestä näkyy, että hän on hauras. Eikä se johdu vain janosta. Miehen veli saa soiton, että tällainen tyyppi on löydetty. Veljen täytyisi tulla hakemaan. Mies ei aluksi ole tunnistaa veljeään, joka antaa hänelle nimen: Travis. Travis ei puhu moneen päivään mitään ja karkailee takaisin jatkamaan kävelyään aina veljen silmän välttäessä. He ajavat Los Angelesiin veljen vaimon ja Travisin pojan luokse.

SAMAAN AIKAAN TOISAALLA

Paris, Texas (1984) on saksalaisen Wim Wendersin ohjaama, Yhdysvaltoihin sijoittuva elokuva rikkinäisistä ihmisistä ja perheistä, haaveista ja pettymyksistä. Pääosaa esittävää Harry Dean Stantonia on musertavaa seurata. Hänestä näkee paljaalla silmällä, kuinka traumatisoitunut ja vereslihalla mies on. Tapahtuu toipumista, mutta kuva hauraasta ihmisestä harhailemassa laajassa ja karussa maisemassa ei katoa.

Travis ja poika lähtevät etsimään pojan äitiä Janea, jonka tiedetään olevan tietyssä pankissa tiettynä päivänä.

Paris, Texasissa koetetaan toistuvasti synkronisoida aika, paikka ja tunteet ihmisten välillä. Jatkuvasti ollaan paikalla liian myöhään tai joku tekee oharit. On hirveän harvinaista, että useampi ihminen haluaa samaa asiaa samaan aikaan ja että he vielä kertovat toisilleen siitä. Samalla baarien ja dinerien mainokset lupaavat aamiaista mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ne ovat aina avoinna vain odottaen, milloin asiakkaalle sopii. Elokuvan nimi viittaa paikkaan, josta Travis on ennen katoamistaan ostanut tontin maata. Travisin äidin kertoman mukaan Parisin kaupungissa Texasin osavaltiossa poika on saanut alkunsa. Se on ajallinen ja tilallinen alkupiste fragmentoituneessa tarinassa. Kiinteän alkupisteen nimi leikittelee väärinymmärryksellä, että tämä Paris ei sijaitsekaan Ranskassa. Se sisältää kipeän pettymyksen, kun haaveet eivät toteudukaan. Travisin isä kannatteli mielessään tämän äidistä vaivaannuttavaa ranskattaren ideaalikuvaa, johon äiti ei yltänyt eikä koskaan olisi voinutkaan yltää. Travis itse rakasti Janea niin voimakkaasti, että yhdessä olemisesta tuli liian vaikeaa.

Elokuvassa Travisin veli tekee työkseen mainoskylttejä, joita kaikki tienvarret ovat pullollaan. Ne tuntuvat huutavan, että jossain muualla on jotain.

Tai: kaipasitko tätä? Mainokset keskeyttävät ajatukset tunkeutumalla niihin. Ne puhuvat röyhkeästi suoraan päin naamaa, kun taas ihmiset elokuvassa pystyvät vaivoin ilmaisemaan asiansa vasta käännettyään selkänsä. Pikkukylien taloissa on näyttävät, vastaan työntyvät, littanat katujulkisivut, joiden taakse loput rakennuksesta on häivytetty. Olen nähnyt nämä kylät aiemmin lännenelokuvissa. Kylänraitti on aina ollut leveä, mutta nykyään se on asvaltoitu.

Kirjassaan The Wake of Imagination (1988) Richard Kearney näkee Paris, Texas nimessä postmodernin ihmisen mahdottoman tehtävän etsiä juurensa yhteiskunnasta, jossa kaikesta on tehty imitaatiota. Hän kirjoittaa Wendersin todenneen, että amerikkalaiset ovat asuttaneet alitajuntamme, ja että alkuperäisen muistin katoamisesta amerikkalaisessa kulttuurissa on tullut yleinen piirre koko läntisessä maailmassa. Kearney tarkoittanee kaikenlaisia asioita liittyen muistiin ja identiteettiin, mutta ajatukseni palaavat sammakoihin. Miltä minä kuvittelen sammakoiden kuulostavan? Olenko kuullut niitä enemmän elokuvissa vai luonnossa? Olisi varmaan kohtuutonta pettyä, jos sammakot eivät luonnossa kurnuta Hollywoodin äänellä.

LIBERO 4 / 2020

39

TIEN ALLA

Kun veli (Dean Stockwell) tulee hakemaan Travisin autiomaasta, he lähtevät ajamaan. He liikkuvat pitkiä etäisyyksiä, joita mitataan kilometrien sijaan päivissä. Ympäristö on tehty autolla liikkumista varten. Elokuvassa kaikki jalan kuljetut etäisyydet vaikuttavat vaivaantuneilta ja kömpelöiltä, l­iian pitkiltä tai liian lyhyiltä. Kun Travis hakee pojan koulusta, jossain vaiheessa kadusta katoavat jalkakäytävät.

Kadut ovat leveitä ja vaivalloisia ylittää. Travis kävelee jatkuvasti paikoissa, jotka joko huutavat autoilua tai vähintään kävelyn riittämättömyyttä. Ratakiskoilla, laajoissa autiomaissa, valtavilla silloilla, paikoissa, joissa pelkästään mieleltään järkkyneet pysähtyvät huutamaan kauhuissaan. Jos katu on tarkoitettu autolla liikkumista varten, on turha tehdä rakennuksiin pienimuotoisia detaljeja. Niitä ei ehdi havaitsemaan vauhdissa. On otettava karkea, isompi pensseli.

Kävelijä aistii tällaisen suunnittelulogiikan ympäristön yksitoikkoisuutena. Pysähtyminen tuntuu väärältä, jopa vaaralliselta.

Laura Mulvey (Pandora: Topographies of the Mask and Curiosity, 1992) on todennut, että klassisista elokuvagenreistä lännenelokuvien kerronnallinen rakenne noudattaa eniten kansantarinoita, joissa tilallisuus ja juoni ovat kietoutuneet yhteen.

Lännenelokuvan alussa sankari usein pakotetaan lähtemään liikkeelle tutusta ympäristöstään. Sankari seikkailee avoimessa maastossa, kunnes tarinan lopussa hän asettuu aloilleen ja menee naimisiin.

Mulveyn tulkinta tuo Paris, Texasin yhteydessä mieleen myös Luce Irigarayn (Sukupuolieron etiikka, 1996 [1984]) ajatukset, että nainen on paikka miehelle. Naiselle itselleen on vaikeuksia löytää paikkaa.

40

LIBERO 4 / 2020

Kun mies kävelee yksin autiomaassa, näkymät ovat laajoja ja vaikeasti paikannettavia. Mikään paikka ei elokuvassa tunnu kovin pysyvältä tai tärkeältä, kunnes mies ja lapsi koettavat löytää äidin. Samoin kuin Travisin äiti ja Parisin kylä ovat tarinan alkupisteitä, on pojan äiti Jane tarinan loppupiste. Tavallaan hän on paluu alkuun.

Näinkö tässä kävikin? En muistanut, mitä Travis kertoo Janelle peep-show’n puhelimessa. En muistanut, että hän kertoo todellakin sitoneensa Janen jalkaan kellon, jotta kuulisi, jos tämä koettaa karata juoksemaan maantielle. Travis kertoo köyttäneensä huutavan Janen hellaan kiinni. Kun Travis heräsi tulipaloon, Jane ja lapsi olivat poissa. Miten hirveitä ja väkivaltaisia muistoja. Mielikuvissani Paris, Texas ei ollut näin raaka ja väkivaltainen. Mulvey on nostanut kiinnostavasti esille myös toisen lännenelokuvien narratiivin, joka on seikkailullisen maaston kesyttäminen feminiinille asutukselle sopivaksi. Maata valloitetaan ja hallitaan. Tällaiset narratiivit tuovat muun muassa esille vaikutelman, että kodin ajatus on vastakkainen alkuperäiskansojen nomadiselle elämäntavalle. Koti ei voi olla liikkeessä, vaan se on sidottava hellaan.

MEILLÄ ON AINA PARIISI

Peep-show’ssa pehmeän pörröiseen, avoselkäiseen neuleeseen puettua Janea (hohtavan kaunis Nastassja Kinski) katsotaan pimeydestä. Vertaukset televisioruudun ja elokuvateatterin tirkistelyyn lienevät aika selviä. Puhelinyhteys yksipuolisen peilin toiselle puolelle tuo mieleen vankilat. Jane ja muut esiintyjät on sijoitettu laatikoihin, jotka on lavastettu otsikoilla ”hotelli” tai ”keittiö”. Paikkoja, joihin

naisen voi kätevästi sijoittaa. Lavastukset simuloivat arkipäivän ympäristöjä koettaen tehdä tapaamisesta jotenkin normaalimman ja tutumman. Ne antavat selityksen tilanteelle. Lopun kohtauksessa, jossa Travis muistelee heidän painajaismaista perhe-elämäänsä, Jane on sijoitettu valoisaan kahvila­lavasteeseen.

On kuin he olisivat palanneet keittiöö­n käsittelemään yhdessä traumaansa. ”Ja nyt olen töissä täällä. Kuulen äänesi koko ajan. Jokaisella miehellä on sinun äänesi”, Jane sanoo.

Elokuvaohjaaja Claire Denis toimi Paris, Texasissa apulaisohjaajana. Hän on myöhemmin haastattelussa (Criterion Collection, 2009) kommentoinut tämän peep-show’n olevan sellainen, jonka löytää vain elokuvista. Kohtaamisissa on kyse seksuaalisen parantamisen lisäksi sielullisesta parantamisesta.

Haastattelussa Denis muistelee epämääräisiä kuvauksia, joissa ei ollut valmista käsikirjoitusta ja rahat aina välillä loppuivat kesken. Wenders ei kuulemma näkyvästi stressaantunut vaikeuksista, vaan jopa nautti mahdollisuudesta palata välillä työstämään käsikirjoitusta yhdessä Sam Shepardin kanssa (elokuva perustuu Shepardin kirjaan Motel Stories).

Mieleeni muistuu toinen klassikkoesimerkki käsikirjoituksen työstämisestä kuvausten aikana, nimittäin Michael Curtizin ohjaus Casablanca vuodelta 1942. Senkin nimeksi on valittu paikan nimi. Onkohan jokin ajatus, että paikka elokuvan nimessä on jo jonkinlainen selitys tarinalle? (”Forget it, Jake. It’s Chinatown”, sanoisi tähän Roman Polanskin elokuva Chinatown vuodelta 1974.) Vichyn hallituksen alainen Casablanca toisen maailmansodan aikaan on tapahtumapaikkana keskeinen elokuvan tarinalle petoksesta ja pakenemisesta. Sattumalta tässäkään

elokuvassa rakastavaiset eivät lopulta saa toisiaan, mutta heille jää aina Pariisi. Tällä kertaa mies on asettunut aloilleen ja nainen löytää juuri sinne kaikista maailman paikoista. He jakavat hetken ja haaveen paikasta, jossa kaikki olisi voinut olla toisin.

Jään miettimään näitä eurooppalaisia ohjaajia: saksalainen Wenders, unkarilainen, Yhdysvaltoihin muuttanut Curtiz ja ranskalainen, Länsi-Afrikassa kasvanut Denis. Kaikki ovat tehneet elokuvia eri kielillä. Kaikki ovat tehneet elokuvia, jotka ovat sijoittuneet kauas heidän kotimaastaan. Elokuvia, joissa paikka esitetään haikean myyttisenä ja ihmiset ovat muukalaisia olosuhteiden pakosta. Elokuva on hedelmällinen taidemuoto tällaiseen ihmisen ja hänen ympäristönsä suhteen tunnusteluun. Autiomaa on maastona sopiva tarkan paikan sitovuudesta irtautumiseen. Denis’n elokuva Beau Travail (1999) tarjoiltiin minulle aikanaan herkullisella myyntipuheella: ”Muukalaislegioona flexaa aavikolla.” Miksei, kuulostaa lupaavalta.

Arkkitehtikoulussa eräs opettaja kerran sanoi meille, ettei pidä rakentaa sille kaikista hienoimmalle paikalle vaan sen viereen. Sieltä käsin hienointa paikkaa voi sitten tarkastella tuhoamatta sitä. On totta, että jos haluaa kuvata jonkun paikan, pitää astua siitä sivuun saadakseen rajattua sen etsimeen.

(Lisää Tyynenmeren puusammakoista, jotka myös Tyynen­ meren kuorosammakkoina tunnetaan: www.pugetsound.edu/ academics/academic-resources/slater-museum/exhibits/ terrestrial-panel/pacific-treefrog/)

LIBERO 4 / 2020

41

KRITIIKKI KARRI LEHTINEN

LIBERALISMIN SYKSY

Michael Freeden: Mitä on liberalismi?

Suom. Tapani Kilpeläinen. 2020. niin & näin.

Alkuperäisteos: Liberalism. A Very Short Introduction. 2015. Oxford University Press.

Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru: Mikä liberalismia vaivaa? 2020. Kosmos.

42

LIBERO 4 / 2020

SYKSYLLÄ 2020 SUOMESSA julkaistiin kaksi erilaista kirjaa liberalismista. Liberalismin tutkijan Michael Freedenin Mitä on liberalismi? on monipuolinen ja tiivis esittely liberalismista. Teos ilmestyi alun perin englanniksi vuonna 2015, joten valitettavasti siinä ei kommentoida liberalismin viimeaikaisia kriisejä. Sen sijaan Veikka Lahtisen ja Pontus Puro­ kurun pamflettimaisen teoksen Mikä liberalismia vaivaa? lähtökohdat ovat juuri liberalismin ajankohtaisissa kriiseissä ja niiden analyysissa. Molemmissa teoksissa on kyse liberalismista, mutta puhutaanko niissä kuitenkaan aivan samasta asiasta?

Liberalismi on käytännön poliittista historiaa. Se on puoluepolitiikkaa ja liberalististen poliittisten hankkeiden ajamista.

Toisaalta liberalismi on poliittisen filosofian suuntaus, joka toimii omalla logiikallaan. Poliittinen filosofia luo ajattoman fiktiivisen maailman, kaanonin, johon filosofinen liberalismi kuuluu. Tässä mielessä voidaan sanoa, että eri teoriat ja teoreetikot keskustelevat keskenään. Jokin teoria saatetaan kumota ja siirtää pois kaanonista, mutta ehkä vain hetkeksi, sillä se on potentiaalisesti kaivettavissa esiin.

Käsitehistoriallisissa tutkimuksissa on korostettu, että käsite liberaali sai vielä 1800-luvulle tultaessa hyvin erilaisia konnotaatioita kuin siihen nykyään liitetään.

Esimerkiksi John Locken aikana liberaali tarkoitti henkilöä, joka oli sosiaalinen, vastavuoroinen ja antelias. On olemassa myös vahvaa näyttöä siitä, että Lockea ei laskettu 1800-luvulla liberalismin traditioon, vaan hänen og statuksensa ”liberalismin isänä” syntyi vasta 1900-luvulla. Poliittisessa filosofiassa liberalismin käsittely aloitetaan kuitenkin usein Lockesta. Molemmilla tarkastelutavoilla on perustelunsa, mutta onko niiden välinen ristiriita ylitettävissä? Freeden esittää teoksessaan Mitä on liberalismi? eräänlaisen keskitien ratkaisuehdotuksen.

Freeden näkee liberalismin historiallisena ilmiönä, ja hänen mukaansa pitäisi puhua monikossa liberalismeista. Liberalismin variaatiot ovat syntyneet erilaisiss­a

historiallisissa konteksteissa, eivätkä ne ole kaikilta osin yhteensopivia keskenään.

Toisaalta tietyt ydinkäsitteet yhdistävät eri liberalismeja. Freeden esittelee teoksessaan menetelmän, jota hän kutsuu morfologiseksi lähestymistavaksi. Menetelmän avulla voidaan kaivaa ideologian ”yksityiskohtaisesta” rakenteesta sen ”tyypilliset argumentaatiohahmot”. Liberalismin ydinkäsitteet ovat vapaus, rationaalisuus, yksilöllisyys, edistys, sosiaalisuus, yhteinen etu sekä rajoitettu tilivelvollinen valta. Ne eivät kuitenkaan vielä riitä, vaan niiden lisäksi tarvitaan rinnakkaiskäsitteitä, jotka ovat alttiita muutoksille ja jotka liberalismi jakaa usein muiden ideologioiden kanssa. Ideologiat ovat tässä mielessä ”huokoisia”.

Jonkinlaisena keskitien kompromissina voidaan pitää sitäkin, että Freeden pitää Lockea ”protoliberaalina”, mutta ei esittele häntä luvussa ”Näkyviä liberaaleja”. Sosiaaliliberalismiin, jota Freeden kaikesta päätellen vaikuttaisi kannattavan, liittyvät ajattelijat J. S. Mill, T. H. Green, L. T. Hobhouse ja J. A. Hobson saavat oman alaluvun. Oudosti kronologiasta poiketen 1700-luvulla elänyt feministi Mary Wollstonecraft esitellään näiden jälkeen. Hän on ainoita nimeltä mainittuja naisia teoksessa. Onneksi luvun lopussa Freeden esittelee liberaaleja lyhyesti myös Britannian ulkopuolelta. Niinkin erilaisia ja eri aikakausilla vaikuttaneita ajattelijoita kuin Benjamin Constant, John Dewey ja Friedrich von Hayek on pidetty liberaaleina. Tämä tukee Freedenin teoksen teesiä useista liberalismeista.

Käsitehistorioitsija voisi kysyä Freedeniltä, miten tunnistaa ydinkäsitteet empiirisestä aineistosta ja millä kriteerillä.

Ongelmaa voi lähestyä kolmannesta näkökulmasta. Mitä jos niiden ”löytäminen” ja tunnistaminen perustuu kulttuurimme tiedostamattomiin ja sisäistettyihin liberalistisiin käsityksiin?

Jotain sen kaltaista ehdottavat Lahtinen ja Purokuru Mikä liberalismia vaivaa?

-teoksessaan. He kirjoittavat liberalismin olevan ”kapitalismin kasvot länsimaissa”.

Liberalismilla on Antonio Gramscin

tarkoittamassa mielessä hegemonia, eli sillä on ”valta määritellä, mitkä asiat ovat yleisesti jaettuja itsestäänselvyyksiä”. Se siis varmistaa kapitalistisen järjestelmän jatkumisen. Kirjoittajat tosin huomauttavat, että kapitalismi toimii ilman liberalismiakin, esimerkiksi Kiinassa.

Lahtinen ja Purokuru tekevät erottelun pintaliberalismin ja syvän liberalismin välillä. Pintaliberalismi on käytännön puoluepolitiikkaa ja ideologisia kamppailuja. Syvä liberalismi on ”joukko sisäistettyjä käyttäytymistaipumuksia, intuitioita ja muita epämääräisesti toimivia esiyksilöllisiä mekanismeja”. Se on ”hegemoniaa käytännössä”. Tällaisia sisäistettyjä ja kyseenalaistamattomia käsityksiä ovat esimerkiksi se, että yhteiskunta koostuu yksilöistä, ja se, että maailma käsitetään omistussuhteiden kautta. Syvä liberalismi on levinnyt pintaliberalismia laajemmalle, vaikka ne joissain tapauksissa saattavat leikata toisensa. Kirjoittajat väittävät, että meillä kaikilla on tiedostamattomia syväliberalistisia käyttäytymistaipumuksia ja tässä suhteessa me kaikki olemme liberaaleja.

Liberaalin hegemonian eli syvän liberalismin keskeiset teoriat ja periaatteet muotoiltiin 1600-luvun Englannissa. Yksilökeskeinen maailmankuva on peräisin Thomas Hobbesin Leviathanista ja y­ksityisomaisuuden ja sen kasaamisen oikeutus Lockelta. Nämä periaatteet ovat oikeuttaneet länsimaista kapitalistista järjestelmää koko sen 500-vuotisen histo­ rian ajan.

Liberalismi on siis koko länsimaisen sivilisaation taustalla. Tähän varsin laveaa­n alkuoletukseen perustuen Lahtinen ja Puro­kuru analysoivat hengästyttävän määrän erilaisia liberalismiin liittyviä ilmiöi­tä vaihtelevalla menestyksellä.

Muutenkin sekava luku ”Liberaalin väki­vallan historia” on erityisesti historiantutkimuksen näkökulmasta ongelmallinen. Se esittelee ”todellista historiaa”, jonka myötä ”liberalismi osoittautuu tarinaksi väkivallasta ja kontrollista”. Kirjoittajat huomauttavat aivan oikein, että talous- ja sosiaalihistorian tutkimukset

ovat asettaneet liberaalin kehitystarinan kyseen­alaiseksi. Ongelmana on se, että Lahtinen ja Purokuru vaihtavat kyllä liberalismin roolin sankarista roistoksi, mutta kertovat yhtä lailla yksiulotteisen ja lineaa­ risen suuren tarinan. Sosiaalihistorian tutkimukset nimenomaan pakottavat hyväksymään sen, että tarinoita on useampi kuin yksi.

Luku ”Liberalismin nautinnot ja viehätys” esittelee kiinnostavasti viisi vastausta sille, miksi ihmiset hyväksyvät liberaalin hegemonian ja siihen liittyvän kuripolitiikan ja alistamisen. ”Kriiseilevä liberalismi” on pätevä aikalaisanalyysi liberalismin viime aikaisista kriiseistä. Kirjan lopussa Lahtinen ja Purokuru toteavat, että meidän on tunnistettava liberalismi itsessämme, jotta voimme haastaa sen.

Uusliberalismin käsittely näissä kahdessa teoksessa paljastaa, miten erilaisiin lopputuloksiin valitut lähtökohdat voivat johtaa. Lahtiselle ja Purokurulle uusliberalismi on melkein synonyymi (nykyiselle) liberalismille. He eivät määrittele niiden välistä suhdetta lainkaan. Freeden hyväksyy pitkin hampain uusliberalismin liberalismin variaatioksi, mutta huomauttaa, että uusliberalismia voi ”hädin tuskin” tunnistaa liberalismiksi.

Uusliberaalit teoreetikot uudistivat liberalismia, mutta tulkitsivat myös sen traditiota uudestaan. He hyökkäsivät sosiaali­liberalismia vastaan klassisen liberalismin avulla. Hyökkäystä voi pitää onnistuneena, sillä Lahtinen ja Purokuru eivät mainitse lainkaan sosiaaliliberalismia vaan siirtyvät klassisesta liberalismista suoraan uusliberalismiin.

Molemmat teokset olisivat kaivanneet tarkempaa toimittamista. Mitä on liberalismi? ei ole ensimmäinen niin & näin -kustantamon julkaisema teos, johon on jäänyt luvattoman paljon lyöntivirheitä ja jonka käännöksessä on toivomisen varaa. Teosta Mikä liberalismia vaivaa? vaivaavat poukkoileva rakenne ja tyylillisesti maneerinen, monotonisesti toisteinen ja paasaava kieli, mikä tekee siitä paikoin raskasta luettavaa.

LIBERO 4 / 2020

43

KRITIIKKI SAMU KUOPPA

ALISTETTUJEN ASIALLA

Édouard Louis: Väkivallan historia.

Suom. Lotta Toivanen. 2020. Tammi.

Alkuperäisteos: Histoire de la violence. 2016.

Editions du Seuil.

ÉDOUARD LOUISIA EI suotta ole kutsuttu yhdeksi sukupolvensa tärkeimmistä kirjallisista äänistä. Louisin proosa puhuu asioista, joista ei saisi edelleenkään puhua.

Kun Louisin esikoisteos Ei enää Eddy toi luokkayhteiskunnan ongelmien ohella esiin seksuaalivähemmistöjen kohtaaman tunnustuksen puutteen, jatkaa Louisin toinen teos samalla linjalla entistä monitahoisemmin. Väkivallan historia jatkaa luokkayhteiskunnan tarkastelua, mutta jättää sen taustalle. Köyhyyden, seksuaalivähemmistöihin ja maahanmuuttajiin kohdistuvien ennakkoluulojen ja alkoholismin sijaan keskeiseksi teemaksi nousee seksuaalisen väkivallan aiheuttama trauma seurauksineen.

Päähenkilö Edouardin jouluaattona kokema raiskaus on kaiken keskiössä. Hän kohtaa aattoiltana kotimatkalla kadulla Redan, jonka kanssa päätyy sänkyyn.

Yhdessä vietetty intiimi yö saa väkivaltaisen päätöksen. Edouard päätyy osaksi rikoksen selvittelykoneistoa, jossa uhrilla ei ole väliä. Hän alkaa huomata trauman aiheuttamia vaikutuksia kehossaan ja mielessään. Tapahtumista muodostuu moniselitteinen kuvaus väkivallasta, sen erilaisista muodoista ja taustalla vaikuttavista rakenteista.

Edouard on jouluaaton traumaattisen kokemuksen selvittelyjen jälkeen paossa

44

LIBERO 4 / 2020

sisarensa Claran luona ja kuuntelee salaa, kuinka Clara kertoo aviomiehelleen Edouardin kokemuksesta päivitellen. Edouard kuuntelee ja muovaa tarinaa: hän kertoo lisätietoja ja kuuntelee sisarensa näkemyksiä. Claran version kuuntelu tuo esiin sen, kuinka seksuaalirikoksen uhrin on taisteltava pitääkseen tarinansa omanaan, ilman sen muuttumista muiden suussa. Sisaren ohella tarinaa muuttavat poliisit, joille Edouard rikoksesta joulupäivänä kertoo.

Poliisit keskittyvät intoilemaan tekijän potentiaalisesta ”pohjoisafrikkalaisuudesta” sekä vihjailemaan Edouardin olevan osasyyllinen tapahtuneeseen.

Näiden traumakokemusta muuttavien henkilöiden roolit ovat tuttuja jo Louisin ensimmäisestä teoksesta. Perheen rooli on edustaa maaseudun väestöä, köyhää ja unohdettua kansaa, jota päähenkilöEdouard halveksii, mutta jota kirjoittajaLouis ymmärtää parhaansa mukaan. Poliisit edustavat laajemmin yhteiskuntaa ja sen suhdetta heikommassa asemassa oleviin, tässä tapauksessa rikoksen uhreihin.

Unohtamatta poliisien valitettavan yleisiä rasistisia ennakkoluuloja, jotka Louis tuo esiin. Edouard joutuu taistelemaan ihmisyydestään viranomaisten muuttaessa hänet uhrista, kokevasta subjektista, vapaasti tarkasteltavissa olevaksi objektiksi, jonka juuri kokema traumaattinen kokemus unohdetaan sitä käsitellessä täysin.

Louisin vahvuus kirjoittajana on joka suuntaan kimpoilevien vahvojen tunteiden, pelkojen ja ilojen kuvaaminen sekä niiden yhdistäminen pisteliääseen yhteiskunnan analyysiin. Teksti kuljettaa pelkotilojen syövereihin vain löytääkseen sieltä syyn pelolle. Se ei silti ole terapeuttista.

Edouard syyttää tunteistaan itseään ja jättää toipumisprosessin alun tulevaisuuteen. Louis kuvaa myös trauman aiheuttamia muita oireita. Edouard alkaa pakko-oireisesti laskea sekunteja ja kiivettäviä portaita. Hän näkee raiskaajansa kaikkialla, kaikki on hän ja kaikki on uhkaavaa.

Kerronta on tunteiden hahmottelusta huolimatta suoraa ja nopeaa johdattaessaan järkyttäviin tapahtumiin. Louis ei kuitenkaan vajoa valittavaan kirjoitus­

tyyliin vaan tarkastelee tapahtumia jokaista osapuolta ymmärtäen, uhrista tekijään jokainen saa mahdollisuuden. Louisia on verrattu Émile Zolaan, mutta vertailla tulisi myös William Faulkneriin.

Louisin proosa on yhtä kaunista kerrontaa kammottavista aiheista. Silti se tuo Zolan tapaan esiin ihmisten riippuvuuden ympäröivistä taloudellisista ja sosiaalisista rakenteista. Faulknerin teoksen Kaikkein pyhin Louis myös tuo esiin Väkivallan historian välinäytöksessä, jossa hän tuo esiin vielä yhden tarkastelunäkökulman teokseensa, pakenemisen vaikeuden.

Väkivalta ja sen läsnäolo näyttää muodostuvan kiinteäksi osaksi Louisin tuotantoa. Sen poliittiset, sosiaaliset, psyykkiset ja iholle tulevat muodot taustoineen ovat Louisin proosan ydin. Louis laittaa itsensä todella likoon teoksissaan. Hän ei pelkää asettaa itseään tai läheisiään kriittisen tarkastelun kohteeksi eikä säästele ketään. Hän kirjoittaa epäkohdista, joista ei enää kykene hiljenemään, ja ihmisistä, jotka on unohdettu julkisessa keskustelussa. Runsaan kritiikin mukana kulkee jatkuvasti pieni toivonkipinä, lohtu ja ajatus muutoksesta.

KRITIIKKI JOONAS PULKKINEN

MINUN PITI ENSIN kirjoittaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla ensi-iltansa saaneen Karpo-dokumentin tiimoilta essee.

Tästä muodostuikin kritiikki, joka yrittää perustella, minkä takia esseetä ei voi kirjoittaa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että Hannu Karpoa koskevan kriittisen aineiston tai hänen poliittisuuteensa kriittisesti suhtautuvan aineiston keruu olisi liian työläs tehtävä. Toivottavasti joku paneutuu asiaan tulevaisuudessa esimerkiksi kriittisellä elämäkerralla tai laajemman media-analyysin kautta. Ari Mati­kaisen dokumentin tapauksessa en täysin ymmärrä ratkaisua, jossa elokuvan pääkohde hyvin pitkälti itse summaa omaa uraansa ja jälkiviisastelee siitä. Elokuvaa mainostetaankin julisteen sloganilla ”vielä olisi asiaa”.

Karpon perinnön arvioimista hankaloittaa erityisesti myös se tosiasia, että hänen merkityksensä tutkivana journalistina television, etenkin Yleisradion, puolella on kiistaton. Karpon tapauksessa voidaan puhua jopa pioneerityöstä. Hän oli ensimmäisiä toimittajia, joka haastatteli televisioon tavallisia ihmisiä sekä, kuten dokumentista käy ilmi, testasi tutkivana journalismina myös virkavallan toimintakykyä murtautumalla esimerkiksi kultasepänliikkeeseen. 1960- ja -70-lukujen vaihteessa hänen toimittamiinsa ohjelmiin tulivat kiertävänä toimittajana kuvatut yhteis­kunnalliset ongelmat, kuten pimeän viinan kauppa ja sillä läträäminen.

Kuva Karposta elää karvahatussa tai lierimallisessa Härmän cowboyn hatussa maakuntia kiertävänä toimittajana, joka puolustaa ”pienten ihmisten” asiaa kylmää ja tunteetonta virkamiesvaltaa vastaan.

Tämä on pitkälti vuonna 1983 MTV:lla alkaneen Karpolla on asiaa -ohjelman luoma kuva. Ohjelma saavutti käsittämättömän suosion ja keräsi parhaimmillaan lähes kaksi miljoonaa katsojaa tv:n ääreen.

Ohjelmaa esitettiin ja tehtiin niin paljon, että herää väistämättä kysymys, olisiko vähemmällä määrällä ohjelmaa päästy myös vähemmällä määrällä sosiaalipornoa, josta Karpoa jo aikoinaan syytettiin?

Karpo tanssi aina sekä tutkivana journa-

KUVA: NAPAFILMS

KARPOLLA OLI ”ASIAA”

Karpo. Ohjaus: Ari Matikainen (Suomi, 2020)

listina että haastateltaviensa yksityisyydensuojan kannalta hyvän journalistisen tavan harmaalla alueella. Hänen toimittajanuransa ajoittuu Julkisen sanan neuvoston kehittymiseen. Esimerkiksi ”miehen, jolla oli kolme ikää” raahaaminen mielisairaalan pihalle haastatteluun ei varmaan enää nykyään edustaisi hyvää journalistista harkintaa. Nilsiän öljysheikeistä ja Pohjois-Satakunnan terrorikoplasta kukin vetäköön omat johtopäätöksensä.

Karpon tekemää työtä esimerkiksi ihmisten kuluttajansuojan tai liikenneturvallisuuden hyväksi ei kannata sinänsä väheksyä. Helsingin yliopiston siviilioikeuden emeritusprofessori Urpo Kangas esimerkiksi näkee, että Karpon työ oli oikeasti yhteiskunnallisesti merkittävää tavallisten kansalaisten oikeuksien ja arjen epäkohtien esiintuomisen kannalta.

Myös esimerkiksi toimittajalegenda Mirja Pyykkö antaa dokumentissa Karpolle tunnustusta Toimittajan ammattiin liittyy usein naiivi ajatus journalismin objektiivisuuden täydestä toteutumisesta. Samoin ideaalin toimittajan ajatellaan edustavan poliittista sitoutumattomuutta. Objektiivisuutta ideaalina väheksymättä: Missä määrin tämä on kuitenkaan täysin mahdollista? Eivätkö toimittajan yksittäiset valinnat koskien kieltä, haastateltavia tai erilaisten näkökulmien valintoja ole myös aina tavalla tai toisella poliittisiakin valintoja? Karpolla on

tässä suhteessa ollut harvinaisen neuroottinen taipumus painottaa, että hänellä ei ollut mitään tekemistä SMP:n kaltaisen populismin saati kommunististen tai sosiaalidemokraattisten sympatioiden kanssa.

Silti Karpolla olivat ikuisesti vastassa valta ja piilossa olevat päättäjät, jotka ovat menettäneet kosketuksensa siihen, mitä todella tapahtuu.

Vaikka Karpo itse muistelee, selittelee ja jopa hieman katkeroituneenakin tilittää, että työtä on tehty, niin kyllä dokumentissa tulee myös ilmi hänestä vähemmän mairitteleviakin piirteitä. Esimerkiksi hänen poikansa Sampo Karpo, joka ohjelmasarjan loppuvuosina oli myös mukana Karpolla on asiaa -tuotantotiimissä, tuo ilmi Karpon järkyttävän työtahdin sekä sen tuomat haasteet perhe-elämälle. Karpon elämän traagisuus tuntuu oikeasti olevan siinä, että hän vilpittömästi halusi tehdä töitä auttaakseen ihmisiä, mutta samalla meinasi mennä oma terveys.

Dokumentin jälkeen ei voi antaa vas­ tausta kysymykseen, kuka oli Hannu Karpo, vaan se päinvastoin pikemminkin jättää entistä enemmän kysymyksiä auki.

Kaikesta huolimatta dokumentti kannattaa katsoa. Karpoa koskevat elämänkerralliset faktat ja kuva aidosta välittämisestä antavat hänen toimittajapersoonaansa uuden näkökulman.

LIBERO 4 / 2020

45

EETU KUKILA

KUVA: EVA NILSSON

TEKSTI

Globaalien haasteiden parissa kamppailevat Afrikan maat tarvitsevat kattavaa resurssipohjaa vastatakseen kasvaviin haasteisiin.

Kuitenkin laiton pääomapako yhdessä veroparatiisien kanssa estävät valtioita kerryttämästä resurssipohjaa.

T I E N VA R S I K AU P P I A AT TA N S A N I A S S A . A F R I K A S S A N O I N 86 % VÄ E S T Ö S TÄ T Y Ö S K E N T E L E E E PÄV I R A L L I S E S S A TA L O U DE S S A , J OL L O I N VA LT I O E I S A A K E R ÄT Y K S I T U L O V E R O A .

Monenkeskisen yhteistyön rooli laittoman pääoman kitkemisessä L A I T ON PÄ ÄOM A PA KO

IMF:n ja YK-yliopiston Wider-instituutin laskelmien mukaan Afrikka menetti noin 20 miljardia Yhdysvaltain dollaria yritysten verovälttelyn seurauksena vuonna 2014. Sen lisäksi yksityishenkilöiden verovälttelyn takia manner menetti 14 miljardia dollaria samaisena vuonna. Verovälttely on osa kehittyviä maita vaivaavaa pääomapakoa.

Pääomapaolla tarkoitetaan varallisuuden valumista ulkomaille. Global Financial Integrity -tutkimuslaitoksen mukaan yksityisten yritysten veronkierto on laittomasti pakenevan pääoman suurin aiheuttaja kehitysmaissa. Pääomapaon mahdollistaa globaalin markkinatalouden tilkitsemättömät valuviat.

46

LIBERO 4 / 2020

Pääomapakoa voidaan kutsua laittomaksi, jos varallisuus on hankittu tai siirretty jonkin maan lakien vastaisesti. Pääomapako voi toteutua myös laillisin keinoin, jos valtioiden korkeat veroprosentit karkottavat sijoitukset nollaverotuksen maihin. Teknisesti laillinen veronkierto voidaan kuitenkin asettaa moraalisesti kyseenalaiseksi.

Afrikan unionin mukaan pääomapako on kiihtynyt entisestään viime vuosien saatossa. Laiton pääomapako keskittyy usein muutamaan tiettyyn valtioon, ja esimerkiksi vuosien 2004–2013 tarkastelujaksolla 75 prosenttia Afrikan laittomasta pääomapaosta keskittyi kymmeneen resurssirikkaaseen valtioon.

Pääomapakoa luovat myös monikansallisten yritysten sisäiset rahansiirrot, kor-

ruptio ja kansainvälinen rikollisuus. Afrikan kontekstissa veroparatiisit tarjoavatkin monikansallisille yrityskonserneille keinon vältellä veroja ja siirtää toimintaansa matalan verotuksen maihin.

V E R OPA R AT I I S I T JA K AU P PA LU K UJ E N VÄ Ä R I STÄ M I N E N K E I NOI NA

Veroparatiisit tarjoavat matalia veroprosentteja ja verosopimuksia ulkomaisille sijoittajille ja yrityksille. Yritykset tekevätkin sopimuksia matalan veroprosentin maiden kanssa välttääkseen yritystoiminnan kohdemaan korkeampia veroja.

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi on laskenut, että kehitysmaat menettävät keskimäärin 100 miljardia dollaria

vuosittain sen takia, että ulkomaaninvestoinnit kiertävät veroparatiisien kautta.

Yritykset sijaitsevat harvoin fyysisesti veroparatiiseissa, mikä mahdollistaa veronkierron. Määrä on liian huomattava jäädäkseen huomiotta.

Vaikka veroparatiisit tuomittaisiin kansainvälisellä tasolla, on veroparatiisimaissa usein salaisuuskäytäntöjä, jotka mahdollistavat rahan kätkemisen. Salaisuuslait mahdollistavat rahanpesun ja rajat ylittävästä rikollisuudesta virtaavan raha­n pitämisen salassa kansainväliseltä yhteisöltä.

Veroparatiisien lisäksi yritykset välttelevät veroja kauppalukuja vääristämällä.

Kauppalukuja voidaan vääristää monikansallisten yritysten sisällä tytäryhtiöiden kesken, jolloin kuvaan astuu siirtohinnoittelun väärinkäyttö.

Siirtohinnoittelulla tarkoitetaan eri maissa toimivien tytäryhtiöiden välisiä hintoja. Yrityskonserni myy eri maissa toimiville tytäryhtiöille palvelujaan ja tuotteitaan omalla, usein markkinahintaa alemmalla, hinnalla. OECD onkin vaatinut käyttämään maailmanmarkkinahintoja tytär­yhtiöiden välisessä kaupassa.

Vero-oikeudenmukaisuutta ajavan Tax Justice Networkin mukaan yli puolet maailmankaupasta käydään ylikansallisten yhtiöiden sisällä. Tämä merkitsee sitä, että konsernin tytäryhtiöt saavat etua muihin toimijoihin verrattuna, mikä vääristää markkinoita ja heikentää kehittyvien maiden yritysten kykyä vastata kilpailuun.

V E R ON K I E R R ON KOH TA L OK K A AT VA I K U T U K S E T

Afrikan maat ovat muita maanosia riippuvaisempia yritysten verotuloista. Veronkierto aiheuttaakin kehittyvien maiden talouksille ja yhteiskuntarauhalle suuria ongelmia, mikä heijastuu niin peruspalveluiden tuottamisen kuin ilmastonmuutoksen torjunnan vaikeutumiseen.

Laittomista pääomavirroista ovat A­frikassa kärsineet 2000-luvulla eniten Etelä- ja Länsi-Afrikan valtiot. Etelässä Sambiaan ja Etelä-Afrikkaan ja lännessä Norsunluurannikkoon, Togoon ja Nige­ riaan on kohdistunut dollareissa mitattuna eniten pääomapakoa.

Laiton pääomapako vaikeuttaa myös sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista. Kattavien verotulojen puuttuessa valtioiden kyky tarjota julkisen sektorin palveluita heikkenee. Esimerkiksi julkisesti tuettu päivähoito antaisi mahdollisuuden

perinteisesti kotona oleville naisille astua työmarkkinoille. Julkisen päivä­hoidon puuttuessa naisten on jäätävä kotiin hoitamaan lapsia, mikä vaikeuttaa palkkatyöhön pääsemistä. Myös julkisen sektorin terveydenhuolto kärsii resurssipulasta maissa, missä sen saumaton toimiminen olisi välttämätöntä ihmishenkien pelastamisessa.

Kattavan resurssipohjan merkitys nousee esiin myös ilmastonmuutoksen torjunnassa. Julkisilla varoilla tuetut energiatehokkaat investoinnit olisivat askel kohti hiilipäästötöntä yhteiskuntaa. Verotulojen ehtyessä valtioilla ei kuitenkaan ole varaa investoida ja luoda kannustimia siirtyä vähä­hiilisempään energiasektoriin.

Kaikista kehittyvistä maista Saharan eteläpuoliset maat kärsivät eniten vähäisestä kansallisesta säästöasteesta. Se on valtiontalouden mittari, joka mittaa koti­ talouksien, yritysten ja hallitusten säästämien tulojen määrän.

Afrikan unionin laskelmien mukaan verrokkimaista Saharan eteläpuolisissa maissa vuonna 2017 säästämisaste oli 16,6 % bruttokansantuotteesta. Sen sijaan kehittyvissä maissa Etelä-Aasiassa säästämisaste oli 27,1 % ja Latinalaisessa Amerikassa 32,75 % bruttokansantuotteesta.

Valtion kyky varautua esimerkiksi luonnonmullistuksiin voi jäädä toteuttamatta vähäisten resurssien takia.

K E I NO T K ÄY T T Ö ÖN

Myös keinoja hillitä pääomapakoa on otettu käyttöön. Kansainvälisistä toimista merkittävänä voidaan pitää vuonna 2015 Etiopian Addis Abebassa solmittua Addis Tax Initiative (ATI) -aloitetta.

Suomi ja moni muu EU-jäsenmaa ovat ATI-aloitteessa sitoutuneet kaksinkertaistamaan apunsa verotulojen lisäämiseksi kehitysmaissa vuoteen 2020 mennessä.

Toimintaan kuuluu myös verotulojen keräämisen harmonisointia sekä työpajojen ja vertaisoppimisen järjestämistä.

Vaikka aloitteeseen on sitoutunut yhteensä 62 avunantajaa, ATI:lla ei ole suoraa mandaattia vaikuttaa toimintatapoihin.

ATI-sitoumus kuitenkin heijastelee jäsenmaidensa poliittista tahtotilaa uudistaa verojärjestelmää. Tahtotilasta kertoo sekin, että verotuskyvyn tärkeys on nostettu osaksi Agenda 2030 -kehitystavoitteita.

Veronkiertoon puuttuminen myös verosalaisuuksien purkamisen ja maakohtaisen raportoinnin osalta ovat konkreettisia toimia, joilla saada pääomien liikkeitä

näkyvämmäksi. Maakohtainen raportointi ja OECD-maiden sopimus veroasioiden keskinäisestä virka-avusta antaa valtioille mahdollisuuden pyytää yritystensä tulo- ja verotietoja muista maista. Monenkeskisen sopimusjärjestelmän merkitys korostuu veronkiertoa vastaan taisteltaessa.

Usein hallinnon kyvyttömyyteen kerätä kattavaa veropohjaa vaikuttaa paikallisen hallinnon tehottomuus. Luottamuksen puute ja korruptio ovat rapauttaneet kansalaisten uskoa verohallintoon. Paikallisen verohallinnon tulisi lisätä läpinäkyvyyttä olemalla suorassa yhteydessä kansalaisiin.

Se vahvistaisi keskinäistä luottamusta, eikä hallintoa välttämättä koettaisi pakollisena pahana.

Monenkeskisillä yhteistyöhankkeilla edesautetaan verojärjestelmien teknistä osaamista, ja hallinnon koulutuksella luodaan oikeudenmukaisempia toimintatapoja. Myös julkiset tietokannat vähentävät eriarvoisuutta, sillä niiden kautta saadaan tietoon yritysomistusten taustalla olevat todelliset hyötyjät.

Vaaditaan kuitenkin tahtotilaa kehittää maailmaa oikeudenmukaisemmaksi.

Globaalissa mittakaavassa monenkeskisen yhteistyön on perustuttava keskinäiseen luottamukseen. Nimittäin vuorovaikutus eri toimijoiden kesken auttaa vahvistamaan yhteisiä pelisääntöjä.

Kirjoittaja toimii tiedottajana Attac ry:n hankkeessa EU:n ATI-sitoumukset Afrikan laittomien pääomavirtojen kitkennässä.

Artikkeli pohjautuu Eva Nilssonin Attac ry:lle ja Reilu vero ry:lle teettämään raporttiin ”Pääomapako Afrikasta ja mitä Suomi ja EU voisivat tehdä?”.

LIBERO 4 / 2020

47

48

Liity liittoon!

Liiton jäsenenä olet turvassa.

Arkistointia vuodesta 1945 www.kansanarkisto.fi

Proliitto.fi

49

KOLUMNI HENRIK JAAKKOLA

KUVA: PINJA NIKKI

ERÄÄN VASEMMISTONUOREN TARINA

KUN SKUMPPAKORKIT POKSAHTELEVAT ja ilotulitteet räiskyvät vuoden-

vaihteessa, allekirjoittaneen jäsenyys Vasemmistonuorissa päättyy kaikkien muiden vuonna 1990 syntyneiden toverien tapaan. Vanun jäsenyys määritteli elämäni koko edellisen vuosikymmenen. Vaikka liityin jäseneksi 20-vuotiaana, tunsin jo entuudestaan monia vasemmistonuoria.

Vasemmistonuorten järjestämässä bussikuljetuksessa Kööpenhaminan ilmastomielenosoituksiin vuonna 2009 en ollut suinkaan ainoa ei-vanu, joka löysi sittemmin kotinsa järjestöstä.

Keväällä 2011 lähdin Vihreiden eduskuntavaalivalvojaisista kännissä ja it­kien.

Rasistinen äärioikeisto otti vaaleissa jytkynsä ja jokainen muu puolue turpaan.

Seuraavana aamuna liityin Vasemmistonuoriin. Kuukautta myöhemmin Li Andersson valittiin järjestön puheenjohtajaksi. Itse aktivoiduin Etelä-Suomen piirijärjestössä, joka piti tuolloin majaansa kylmässä ja julisteilla vuoratussa kellari­ tilassa. Parempaa paikkaa vallankumouk­ sen juonimiselle ei ole ollut kuin Vallilan vanha toimistoloukko.

Seuraavan vuoden vappuna sain yli­ puhuttua kaksi vanutoveriani vaalipäälliköiksi kuntavaalikampanjalleni. Toteutimme kamppiksen suurella sydämellä ja laihoilla tuloksilla. Vuonna 2013 siirryin toimimaan Tampereelle ja tulin Hyvinkään

liittokokouksessa valituksi hallitukseen. Itselleni vuodet liittohallituksessa olivat korvaamaton oppikoulu politiikan tekemisestä ja vastuutehtävien hoitamisesta. Erityisen mukavaa oli päästä laatimaan uutta poliittista ohjelmaa ja päästä keskustelemaan sekä väittelemään älykkäimpien tuntemieni ihmisten kanssa.

Pidin liittohallituksen vaihduttua pientä paussia luottamustehtävistä. Aktiivisuuteni suuntautui tuolloin etenkin uudelleen virinneeseen Kurdistan-solidaarisuustyöhön sekä harvinaisesti myös nuorisoliiton ulkopuoliseen elämään. Juha Sipilän noustessa valtaan Vanu oli kansanliikkeen eturivissä vaatimassa vyönkiristyksen lopettamista – meidän millenniaalien slogan oli luonnollisesti ”laman lapset leikkauspolitiikkaa vastaan”. Samalla rasistinen reaktio kasvavaan pakolaisten määrään herätti toimimaan inhimillisemmän maahanmuuttopolitiikan puolesta.

Suurin kunniani vanulaisena oli tulla valituksi varapuheenjohtajaksi Kuopiossa. Liittarissa valittu hallitus onnistui luovimaan läpi järjestöllisesti hyvin vaikeiden aikojen. Kaudella 2017–2019 nousimme erilaisten tempausten ja mielenilmausten avulla otsikoihin kapitalismia ja eriarvoisuutta periksiantamatta vastustavana nuorisojärjestönä. Poikkeuksellinen, liitto­ kokouksen ajankohdan siirtämisen takia kaksi- ja puolivuotiseksi venynyt kautem-

me päättyi Kajaanissa 2019. Otimme tuolloin viimeisessä hallituksen ko­kouksessa ryhmäkuvan, jota katsellessa voin edelleen tuntea sen lämpimän yhteisöllisyyden ja ystävyyden, joka porukkamme kesken vallitsi.

Kiitos kaikesta, Vasemmistonuoret. Älä koskaan ikinä lakkaa olemasta piikki porvarin lihassa, puolueen vahtikoira, edistyksen eturintama ja paras paikka nuorelle ihmiselle muuttaa maailmaa, vihas­tua, rakastua ja oppia perusasiat.

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten pääsihteeri, joka tämän kolumnin paatoksellisuudesta huolimatta jatkaa kyllä vielä järjestössä työntekijänä.

50

VASEMMISTONUORET YHTEYSTIEDOT Lintulahdenkatu 10, 2. krs, 00500 Helsinki 045 348 5499 toimisto@vasemmistonuoret.fi www.vasemmistonuoret.fi

Puheenjohtaja Liban Sheikh 050 501 9721 liban@vasemmistonuoret.fi

Tiedottaja Laura Tolvanen 050 472 1046 laura@vasemmistonuoret.fi

Pääsihteeri Henrik Jaakkola 045 644 7880 henrik@vasemmistonuoret.fi

Toiminta- ja toimistosihteeri Viljo Ylirautalahti 045 348 5499 viljo@vasemmistonuoret.fi

Järjestö- ja nuorisotoiminnan koordinaattori Arto Leinonen 045 662 8206 arto@vasemmistonuoret.fi

Talouspäällikkö Pirkko Holappa 045 351 9917 pirkko@vasemmistonuoret.fi

PIIRIJÄRJESTÖT Etelä-Suomen Vasemmistonuoret Lintulahdenkatu 10, 2. kerros 00500 Helsinki Toiminnanjohtaja: Mikael Kinanen, 044 019 5901 etela-suomi@vasemmistonuoret.fi

Lapin Vasemmistonuoret Lapinkatu 2 96190 Rovaniemi Piirisihteeri: Mona Eskelinen, 040 7000 219 lappi@vasemmistonuoret.fi

Hämeen Vasemmistonuoret Näsilinnankatu 22 a 27 33210 Tampere Toiminnanjohtaja: Oskari Jokinen, 040 837 34 67 hame@vasemmistonuoret.fi

Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuoret Pakkahuoneenkatu 19 90100 Oulu Piirisihteeri: Anna-Maija Räihä pohjois-pohjanmaa@vasemmistonuoret.fi

Itä-Suomen Vasemmistonuoret Pohjoiskatu 6 80100 Joensuu (käyntiosoite Kauppakatu 44) Piirisihteeri: Viljami Vaskonen, 044 976 2830 ita@vasemmistonuoret.fi

Satakunnan Vasemmistonuoret Eteläpuisto 14 28100 Pori Piirisihteeri: Jesse Peltonen satakunta@vasemmistonuoret.fi

Kainuun Vasemmistonuoret Piirisihteeri: Saara Karjalainen, 040 828 4620 kainuu@vasemmistonuoret.fi Keski-Suomen Vasemmistonuoret Vaasankatu 10 40100 Jyväskylä Piirisihteeri: Miska Seppälä, 0400 671 686 keski-suomi@vasemmistonuoret.fi

Varsinais-Suomen Vasemmistonuoret Hakakatu 12 20540 Turku Piirisihteeri: Amro el-Khatib, 045 1312 552 varsinais-suomi@vasemmistonuoret.fi

51

TaskuTurva – vakuutusturva aina mukanasi Uudistunut TaskuTurva on täynnä loistavia ominaisuuksia. Voit maksaa laskut ja viestitellä kanssamme, hoitaa kätevästi lapsen lääkärikäynnit sekä etsiä tien päällä lähimmän autokorjaamon.

Lataa omasi sovelluskaupasta, niin hoksaat miten kätevä se on. Ei muuten maksa mitään.

Varoitus!

TaskuTurva-sovellus saattaa aiheuttaa normaalista poikkeavaa kiinnostusta vakuutusasioihin.

Katso koko tarina turva.fi/taskuturva

Keskinäinen Vakuutusyhtiö Turva turva.fi • 01019 5110