Kolumni Elisa Vornanen
Kirjoittamisen vaikeus Päätin kirjoittaa jutun Manipulukseen. Siinäpä hieno ajatus, sormet syyhysivät jo näppäimistölle, olin täynnä tarmoa iskemään johonkin suuren ja tärkeään yhteiskunnalliseen aiheeseen, mutta sitten kauheita tapahtui: Mistä ihmeestä kirjoittaisin? Totaalinen Blackout, en selvästikään omannut mitään järkevää sanottavaa mistään yhteiskunnallisesti tärkeästä tilanteesta tai epäkohdasta. Maailmani on selvästikin liian täydellinen, tai kenties en vain tiedostanut ympärilläni tapahtuvia kuohuttavia jutun aiheita. Elän siis pumpulissa tai kenties jossakin eristetyssä tynnyrissä joka ei vain pyöri, vähän niin kuin ne jotka eivät ole löytäneet tietään Facebookin ihmeelliseen maailmaan (sarkastinen piilomainos). Melkein muserruin täysin tästä takaraivooni iskeneestä päätelmästä ja päätinkin aloittaa suuretsinnät sen Täydellisen Jutun löytämiseksi. Olen keskittynyt tavallisesti enemmän sen Täydellisen Miehen etsintään, joten tämä aluevalloitus oli aivan uutta minulle. Missä ne jutut piilottelee? Miehet piilottelevat tavallisesti poikamiesboksissaan, äidin helmoissa, kavereiden nurkissa, kuntosalilla tai tulevien ex-tyttöystäviensä luona. Näistä paikoista ei varmaankaan löydy yhteiskunnallisesti tärkeitä jutun aiheita, ainakaan mikäli en halua kirjoittaa; hikisukkien hajun voimistumisanalyysiä, ylistystä äitien tekemästä ruuasta, videopelien aina niin mielenkiintoisesta ja ymmärrettävästä grafiikasta tai peliominaisuuksista, koontia bodarin päiväkirjasta tai lällyjä parisuhdetarinoita. Siinäpä jutun aiheita kerrakseen, mutta ei mitään minulle, tulevaisuuden yhteiskunnan totuuden torvelle. Mistä sitten etsisin? Tulee hieman mieleen tästä eräs melko tuttu tilanne. Istun tenttisalissa edessäni tyhjä paperi, joka odottaa asiantuntemusta ja kattavia vastauksia ja mieleni valtaa täydellinen Blackout, mistä niitä tietoja oikein etsisin. Myönnettäköön että toisinaan ne tiedot eivät ole löydettävissä mistään muistini sopukoista, sillä ne eivät ole ikinä tietään sinne asti edes löytäneet, kun en ole niille sitä mahdollisuutta antanut edes vähän raottamalla tenttikirjaa. Toisinaan taas tiedän lukeneeni jotain, mutta en vain muista tarkalleen, että mitä ja missä muodossa. Tällöin toivon että olisin edelleen yläasteella, jolloin glittergeelikynieni kauniit värit auttoivat minua muistamaan mitä olin milläkin värillä raapustanut, vihreä sivu käsitteli antiikin taidesuuntauksia, pinkki markkinoiden kysynnän ja tarjonnan vaihteluita. Kuinka yksinkertaista se olikaan, nyt rämmin vain tenttikirjojen loputtomassa harmaiden sivujen jatkumossa. Etsintäni täydellisestä jutun aiheesta ovat kuitenkin edelleen kesken, minne seuraavaksi iskisin etsimään sitä Oikeaa. Helsingin Sanomien nettisivut olkoon seuraava uhrini. Seuraava vaihe on yhteiskunnallisesti tärkeän aiheen valinta varmaankin. Tässä mielestäni muutamia melko hyviä vaihtoehtoja: ”Ladan myynti ponnahti rajusti Venäjällä”, ”Poliisi tavoitti sukkahousupäisen rosvon ja kaverin”, ”Tikkurilan hallitus keikahtaa naisvaltaiseksi”, ”Gaddafin kone lensi Egyptiin viesti mukanaan”, ” Hullun lehmän tauti Euroopassa piristi lintupopulaatioita P-Amerikassa”. Kyllä, nyt on vihdoin löytynyt yhteiskunnallisesti tärkeitä uutisia joista voisin kirjoittaa analyyttisen pohdintani. Ensimmäinen juttuni alkaisi varmaankin näillä sanoilla: Lada on selvästikin suosittu auto, seuraava: kuka ihme tämä sukkahousupäisen rosvon kaveri oikein on?, kolmas: toivottavasti ei keikahda koko hallitus kumoon näistä naisista, neljäs: toivottavasti ei Gaddaf unohtanut viestiä, ettei tyhjin käsin Egyptiin asti lentänyt ja viimeiseen kommentoisin, että olipas hyvä että meillä oli hulluja lehmiä , joilla saatiin Pohjois-Amerikan lintupopulaatioon eloa, vaikka en kyllä ymmärrä ollenkaan näiden asioiden yhteyttä toisiinsa. Kiitos Hesari, tunnen itseni jälleen astetta älykkäämmäksi ihmiseksi kun rikastutit elämääni näinkin tärkeillä uutisilla. Ehkä vain luovutan ja odottelen inspiraation ilmestymistä, luottaen siihen viimeisen illan paniikkiin, silloin ne neronleimaukset yleensä pulpahtavat takaraivoon deadlinen lähestymisen vauhdittamina. Siinä on sitä tiettyä viehätystä, kun tajuaa, ettei aikaa yksinkertaisesti ole enää jäljellä ja en voikaan viettää iltaani vain peukaloita pyöritellen tai vaihtoehtoisesti tietokoneella surfaillen. Joskin tässä tapauksessa en kovin luota siihen, että viimeisen illan paniikkikaan auttaisi tähän yhteiskunnallisesti tärkeän aiheen puutostilaan, joten ehkä tyydyn vain olemaan onnellinen pumpulisessa maailmassani toistaiseksi. Eiköhän sitä ehdi myöhemminkin ryhtyä yhteiskunnan totuuden torveksi, tai vaihtoehtoisesti myöntää ettei minusta ole torveksi ja jättää se homma suosiolla joillekin muille sisäisen torveutensa jo löytäneille.
