Kolumni Oskari Korhonen
Oikeudestani ääneen Jokunen pallonpyörähdys sitten Pohjois-Karjalan maistraatin Joensuun yksikkö ilmoitti minulle äänioikeudestani eduskuntavaaleissa. Ilmoituksellaan he halusivat muistuttaa, että vähän reilun viikon päästä seison Punahilkan päiväkodin äänestyskopissa, merkitsen pieneen lappuun numeron väliltä 2-109 ja pudotan sen vaaliuurnaan leima kyljessään. Tämän ei luulisi olevan kovin vaikeaa tai edes vaivalloista, mutta kun se peijakkaan numero on vielä aivan hukassa. Ei sillä, ettenkö osaisi räplätä internetin vaalikoneita ja ottaa hymyillen vastaan ehdokkaiden lehtisiä. Eikä sillä, ettenkö tuntisi puolueita ja ymmärtäisi, mistä päivänpolttavasta teemasta kulloinkin ollaan tukkanuottasilla. Sillä vain, että en tiedä, mitä mieltä itse olen mistään. Sisäinen teknokraattini kuiskii, että antaa asiantuntijoiden päättää, sillä mitenpä tällainen tallaaja osaisi ottaa järkevästi kantaa valtiontalouden tasapainottamiseen, ydinvoiman lisärakentamiseen tai periferioiden pelastamiseen. Ympäripyöreillä iskulauseilla ei ole ennenkään pelastettu maailmaa. Kaipaan aikaa, jolloin asiat olivat ihanan mustavalkoisia. Siitä ei ole kauaakaan, kun saattoi vielä selkä suorana julistaa, että tuo tuossa on silkkaa ilkeyttä ja täm ajatus taas, sille ei vain ole olemassa vaihtoehtoja, sinä ymmärtämätön hupsu. Ei vaadittu kovinkaan montaa henkistä turpakäräjää teekupposen tai tietokoneen äärellä, kun idealistinen maailmanparantaja huomasi mustavalkolasiensa pirstoutuneen hymisteleväksi kasaksi harmaan eri sävyjä. Aina löytyy joku aavistuksen verran fiksumpi, joka on lukenut yhden tutkimuksen enemmän kuin sinä. Vaikka mieli tekisi, viikossa ei ehdi ottaa haltuun kaikkia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja muodostaa niihin vankkumatonta mielipidettään. Pers(u)tuntumaltakaan ei uskaltaisi valintaa tehdä, sillä mitä valtiollisiin velvollisuuksiin tulee, on äänestämättä jättämisen lisäksi mahdollista mokata vain äänestämällä väärin.
