TeksTi matti hannula
kuvaT matti hannula Ja saraJärvien PerhealBumi
sarajärvillä eletään nyt leukemian jälkeistä elämää – täysillä!
Eemil selviytyi vakavasta verisairaudesta voittajana rovaniemeläisessä sarajärven perheessä arjen pyörittäminen ja elämänarvot menivät täysin uusiksi joulukuussa 2011. Perheen kolmesta pojasta keskimmäinen, tuolloin viiden vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen eemil, sai karun diagnoosin: akuutti lymfaattinen leukemia. à Maaliskuussa 2012 Sarajärvet jännittivät rankkojen alkuhoitojen päätteeksi tehdyn luuydinpunktion tuloksia. ”Tauti remissiossa” luki lääkärin papereissa. Lääkkeet olivat tehonneet. Eemil askarteli itselleen kuninkaan kruunun ja teippasi sen kiinni kaljuun päähänsä.
ß Vaikeuksien kautta voittoon. Eemilin kahden ja puolen vuoden mittaiseen hoitojaksoon mahtui paljon ylimääräisiäkin ylämäkiä. Maaliskuussa 10 vuotta täyttänyt Sarajärvien keskimmäinen on nyt reipas ja sopivan vilkas nuorimies.
I
tsenäisyysPäivän aattona runsaat neljä vuotta sitten Eemil matkusti Oulun yliopistolliseen sairaalaan yhdessä Jani-isänsä ja Henna-äitinsä kanssa. Jo kaksi päivää myöhemmin, 7. joulukuuta, tuli diagnoosi. – Olin keskustellut neuvolan terveydenhoitajan kanssa 1. joulukuuta, kun Eemilillä oli ollut sahaavaa kuumetta, väsymystä ja kalpeutta. Oli pieni epäilys myyräkuumeesta. Terveydenhoitaja sanoi, että tutkitaan poika kunnolla, Henna Sarajärvi kertoo. Joulukuun 5. päivän aamuna seitsemältä Eemil oli sitten Lapin keskussairaalassa verikokeessa. Kolme tuntia myöhemmin oli jo selvillä, että hänellä on vakava verisairaus. – Epäilyhän se virallisesti siinä vaiheessa vasta oli, mutta kun neljästä verisolulinjasta kolmessa oli jotakin häikkää, niin olihan se selvä peli. ”elämäni kovin päivä” Jani Sarajärvi on ala-asteen luokanopettajana Rovaniemellä Alakorkalon koulussa, ja hänellä oli tuolloin vapaapäivä. Kunnallisena liikunnanohjaajana työskentelevällä Henna-vaimolla oli puoleenpäivään asti kestänyt kokous. – Puhelimien piti olla pois päältä. Jani sai kymmenen aikaan tiedon verikokeiden tuloksista, mutta ei saanut välitettyä minulle niitä eikä sitä, että jo samana päivänä on lähtö OYSiin syöpäosastolle. Sen sijaan Jani oli hätääntyneenä soittanut läpi kaikki ystävät ja sukulaiset ja jopa naapuritkin. Minun vanhempani ajoivat sadan kilometrin päästä Kemijärveltä Nikolasta ja Anttonia hoitamaan. Kun Henna lopulta sai tiedon tilanteesta, häneltä menivät jalat alta. – Eemilin isoveli Anttoni oli silloin ensimmäisellä luokalla koulussa, pikkuveli Nikolas kahden vuoden ikäinen. Tulihan siinä hätä käteen, miten saamme asiat järjestettyä, kun pitää Eemilin kanssa Ouluun lähteä, Jani muistelee. – Se oli elämäni kovin päivä. – Meidän tapauksemme suhteen asialla ei enää ole merkitystä, mutta olisi syytä pohtia, kannattaako sellaisessa henkisessä tilassa oleville vanhemmille antaa lupa itse kuskata lastaan sairaalaan jopa pitkienkin matkojen päähän, Henna huomauttaa.
– Me jouduimme räntäpyryssä ajamaan yli 200 kilometriä. En muista siitä matkasta muuta kuin sen, kuinka kalpea Eemil takapenkillä rauhallisena kyseli, minne olemme menossa ja miksi, sekä sen, kuinka auto kerran kävi huolestuttavasti pientareen puolella. – Minä en muista matkasta senkään vertaa, Jani myöntää. Haaveet haihtuivat Mielessään Henna ja Jani tietysti toivoivat, että kyseessä on väärä hälytys: Oulussa Eemililtä otettaisiin verikokeet ja todettaisiin kaiken olevan ok, ja sitten he pääsevät takaisin kotiin. Niin ei valitettavasti käynyt. – Kun OYSin lasten ja nuorten päivystyksessä menin vuoronumeron kanssa luukulle, kysyi hoitaja heti paperit nähtyään, missä lapsi on. Eemil ei olisi saanut olla hetkeäkään samoissa tiloissa muiden lasten kanssa, Henna kertoo. Eemilistä otettiin verikokeet. Sitten Janille ja Hennalle sanottiin, että he voivat heittää haaveet siitä, että sairaus olisi nopeasti ohimenevää. selviytymistarina • www.kummit.fi
13