14
KrLL 3/2021
Pakolaistyössä Ateenassa
Syksyllä 2015, kun pakolaisvirrat vyöryivät Eurooppaan, olin Ateenassa ottamassa vastaan kaupunkiin saapuvia afgaanipakolaisia. Olin vapaaehtoistyössä kolme viikkoa ”Helping Hands” nimisessä kreikkalaisten perustamassa järjestössä, mikä keskittyy nimenomaan afganistanilaisten auttamiseen. Tuolloin järjestössä toimi myös pitkäaikaisemmassa työsuhteessa Puhalaisten ja Siparien perheet, jotka tunsin Afganistanista. Turvapaikan hakijat pöllähtivät hämmentyneinä ja väsyneinä metrolla useimmiten aamuisin Pireuksen satamasta puistikkoon. Useimmat eivät olleet koskaan nähneet venettä, eihän Afganistanissa ole järviä! Voimme vain kuvitella, miltä merimatka kiikkerässä kumipaatissa on heistä tuntunut. He olivat helpottuneita päästessään kuukausien ja viikkojen vaelluksen jälkeen vapaaseen länteen. Tosin heidän mieltään painoi huoli matkan jatkumisesta. Eivät he Kreikkaan halunneet jäädä. Heitä leiriytyi sadoittain puistikon puitten alle, perheitä, yksin kulkevia nuoria miehiä, naisiakin. Ateenalaiset auttoivat mahdollisuuksiensa mukaan. Kun rankkasade yllätti, puistikko muuttui hetkessä telttakyläksi avuliaitten kaupunkilaisten toimesta! Maahan tulijoitten majoituksesta huolehti varsinaisesti kaupunki. Heitä sijoitettiin muun muassa olympiaareenoille lattiamajoitukseen. Yhtenä päivänä pääsin tutustumaan tällaiseen pakolaiskeskukseen Galaksin areenalle. Pidimme siellä ”Lääkäriviikon” merkeissä varsin kaoottisen, minulle tutunlaisen vastaanoton. Mutta työtoverini, amerikkalainen yleislääkäri ja kreikkalainen lastenlääkäri olivat vähän hämmentyneitä ympärillä parveilevien naisten, lasten ja miestenkin keskellä. Muut päivät toimimme erään kirkon tiloissa. Minun osani oli lähinnä kuunnella asiakkaiden tarinoita sekä auttaa ruuh-
Ateenassa oli jo syntynytkin afganistanilainen seurakunta. … Nykyään seurakunta on laajentunut ja voimistunut niin, että on voinut lähettää muualle Kreikkaan sanan julistajia maanmiestensä keskuuteen!
kissa ja eksoottisissa ongelmissa (suolistoloiset ja madot) kollegoita. Kielitaitoni takia toimin myös tulkkina. Lääkäriviikon aikana järjestimme kirkon tiloissa lapsille askartelua, taideterapiaa eli piirustusta ja maalausta, laululeikkejä ynnä muuta ohjelmaa. Viktoriapuistosta ohjasimme afgaanipakolaisia joskus ihan ”kädestä pitäen” kävelymatkan päässä sijaitseviin Helping Hands -järjestön tiloihin. Säännölliseen viikkoohjelmaan kuului ruokailua, teehetkiä, naisten – ja miesten suihkupäiviä, sanan jakamista, lasten ohjelmaa, pelejä, lukemista, vapaata juttelua, terveysongelmien hoitoa ym. Yritin minä siellä pitää ”terveysasemaakin”, muttei siihen löytynyt silloin muuta tilaa kuin toimisto, missä oli peruslääkkeitten varasto. Tutkimuspöytänä toimi lattia, ihan luonnollinen alusta kyllä Afganistanin oloissa! Mitään isompia vaivoja en kohdannut. Eräällä nuorella miehellä olivat polvet ruvella. Hän oli joutunut ryömimään Turkissa rajalle pyrkiessään vartijoitten pelossa. Minulla oli mahdollisuus konsultoida erikoislääkäreitä, ja voin lähettää sairaalahoitoa tarvitsevat potilaat hoitoon. Pari raskaana olevaa naista lähetin äitiysneuvolaan. ”Klinikkaa” pidin vain tarvittaessa. Muuten autoin muiden vapaaehtoisten kanssa ruoan jakelussa ynnä muussa. Tärkeimmäksi tehtäväksi koin kuitenkin naisten kanssa juttelun. He olivat kiitollisia, kun löysivät kieltään taitavan kuuntelijan. Keskenäänkin he jakoivat kokemuksiaan saaden ja antaen siten vertaistukea toinen toisilleen. Eräs jo joita-
