Muslimien kohtaamisesta Tampereella, henkilökohtainen näkökulmani

Palasin Suomeen lähetystyötehtävistä vuonna 1992 ja löysin Tampereelta – arabeja. Vähitellen tutustuin joihinkin naisiin. Aloitimme naisten kerhon. Naiset löytyivät, kun kiersin Harjun seurakunnan alueella ovelta ovelle tapaamassa muslimeita. Oli erittäin mielenkiintoista soittaa ovikelloa ja kohdata Lähi-idästä tai Afrikasta tulleita ihmisiä. Pääsääntöisesti kohtaaminen oli ystävällistä, usein minut kutsuttiin sisälle: ”Sinähän olet kuin yksi meistä”.

Naisten kerho alkoi yhden naisen kanssa, sitten mukaan tuli toisia. Teimme ruokaa, askartelimme, ompelimme, neuloimme ja puhuimme. Ohjelmassa ei ollut ”kristillistä” sisältöä, mutta usein keskustelut liittyivät uskontoon. Keskellä ruoan valmistusta saatoimme keskustella siitä, miten voisimme päästä taivaaseen tai islamilaisittain puutarhaan. Kohtaaminen oli spontaania, luontevaa. Joulujuhliin tuli helposti yli sata musliminaista ja -lasta. Läsnä oli joulupukki lahjoineen ja tietenkin jouluevankeliumi, usein näytelmänä. Eräs irakilainen nainen muistaa vieläkin, että hänen tyttärensä sai olla Maria.

Vuoropuhelut olivat alkaneet Helsingissä jo aikaisemmin. Kirkko ja islam -työryhmä järjesti niitä yhdessä muslimien kanssa. Paikalla oli eri muslimeita eri moskeijoista ja kristittyjä ev.lut. kirkon eri seurakunnista. Edustajia oli myös Turusta ja Tampereelta. Aloitimme myös Tampereella vuoropuhelut. Helsingin valtakunnalliset keskustelut olivat usein yhteiskunnallisia, esimerkiksi koulujen uskonnon opetusta koskevia. Puhuimme muslimien hautaamisesta, hautausmaista. Tampereella aiheet olivat uskoa ja uskontoja koskevia. Muslimien edustaja toivoi, että mukaan tulisi myös muiden kristillisten kirkkojen edustajia, silloin kutsuimme mukaan muitakin. Ortodoksit ja katoliset tulivat mukaan. Kristittyjen välinen yhteys oli ehkä muslimeille yllätys, minusta näytti, että muslimit olivat odottaneet enemmän väittelyä eri kirkkojen välillä. Muslimien kesken oli välillä ihan selviä riitoja. Tataarit olivat tärkeitä kumppaneita sekä valtakunnallisissa että Tampereen keskusteluissa. He ovat säilyttäneet uskontonsa ja kielensä, he ovat löytäneet Suomen yhteiskuntaan sopivan tavan elää omassa yhteisössään.

Vierailimme eri kirkoissa ja eri moskeijoissa. Oikeastaan Tampereella ei ole moskeijoita, vain rukouspaikkoja. Oli tärkeää tutustua johtajiin. Vein myös kristittyjä tutustumaan moskeijoihin ja joitain muslimeita tutustumaan kirkkoihin. Ehkä siinä karsiutui joitain ennakkoluuloja.

Kohtaamispaikka turvapaikanhakijoille

Vuonna 2015 tapahtui suuri mullistus. Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymä tarjosi leirikeskuksia turvapaikanhakijoitten majoitustiloiksi. Monet työntekijät ja vapaaehtoiset tulivat mukaan kohtaamaan pakolaisia. Olin jäänyt eläkkeelle ja liityin itsekin vapaaehtoisten joukkoon. Pidimme naisten kerhoa Multisillan seurakuntakodissa, sitten myöhemmin se siirtyi Kalevan kirkolle. Samoihin aikoihin perustettiin Kalevan kirkolle Marhaban, kohtaamispaikka. Marhaban on todella ollut kohtaamispaikka monelle turvapaikanhakijalle, jo pitempään Suomessa asuneille ulkomaalaistaustaisille ihmisille ja suomalaiselle, jotka haluavat olla mukana monikulttuurisessa toiminnassa.

Oma tieni kulki kristityiksi tulleitten irakilaisten tykö. Kanssani tässä ryhmässä on toinen vapaaehtoinen nainen, Irkka Uskali, ja taustalla ryhmä naisia, jotka rukoilevat ryhmän ja sen jäsenten puolesta. Ryhmä tukee uusien kristittyjen uskoa, opiskelemme Raamattua ja keskustelemme uskoon ja elämiseen liittyvistä asioista. Ryhmämme on osa seurakuntien Uusi Verso -toimintaa, osallistumme sen järjestämiin messuihin. Myös Harjun seurakunta, erityisesti Lielahden kirkko on tullut meille tärkeäksi. Ryhmä on kasvanut alun viidestä kastetusta, miehet todistavat uskostaan ja tuovat toisia miehiä mukaan. Jotkut muuttavat pois toivoen saavansa työtä, jotkut muuttavat Tampereelle saman toivon perässä. Olemme mukana miesten elämässä, turvapaikanhaun eri vaiheissa, kielen opiskelussa, kodin laittamisessa ja monessa muussa arjen asiassa. Opetuksessa keskitymme Jeesukseen ja kristilliseen elämään. Käytämme Raamattua oppikirjanamme.

Oma tieni

Kun katson elämääni taaksepäin, näen selvän Jumalan johdatuksen. Lähetystyö, sitten työ musliminaisten kanssa ja nyt saan opettaa Raamattua. Voiko lähetystyöntekijä enempää toivoa! Asuessani Lähi-idässä itkin ikävääni, kirjoitin silloin Raamattuni sivun laitaan: ”Älä sure sitä mitä olet menettänyt, keskity siihen mitä olet saanut.” Paljon olen saanut, kiitos Herralle!

Tässä kirjoituksessani on tietenkin vain osa siitä, mitä muslimeita kohdatessani on tapahtunut. Monet muutkin seurakuntien työntekijät tapaavat muslimeita: diakoniatyöntekijät, lastenohjaajat, papit, sairaalapastorit, perheneuvojat, suntiot jne. Ja tietenkin muittenkin seurakuntien työ on laajaa, helluntaiseurakunnat, Vapaakirkko, metodistit jne. Seurakuntien tavat voivat olla erilaisia, mutta tärkeintä on, että välitämme Jumalan rakkauden sanomaa Jeesuksesta eri tavoin.

Anneli Hukari

Kirjoittaja on ollut Suomen Lähetysseuran ja Tampereen seurakuntayhtymän yhteiskunnallisen työn yhdessä palkkaamana maahanmuuttajatyössä Tampereella. Nyt hän on jo eläkkeellä, mutta jatkaa työtä vapaaehtoisena.