Pakolaistyössä Ateenassa

Syksyllä 2015, kun pakolaisvirrat vyöryivät Eurooppaan, olin Ateenassa ottamassa vastaan kaupunkiin saapuvia afgaanipakolaisia. Olin vapaaehtoistyössä kolme viikkoa ”Helping Hands” nimisessä kreikkalaisten perustamassa järjestössä, mikä keskittyy nimenomaan afganistanilaisten auttamiseen. Tuolloin järjestössä toimi myös pitkäaikaisemmassa työsuhteessa Puhalaisten ja Siparien perheet, jotka tunsin Afganistanista.

Turvapaikan hakijat pöllähtivät hämmentyneinä ja väsyneinä metrolla useimmiten aamuisin Pireuksen satamasta puistikkoon. Useimmat eivät olleet koskaan nähneet venettä, eihän Afganistanissa ole järviä! Voimme vain kuvitella, miltä merimatka kiikkerässä kumipaatissa on heistä tuntunut. He olivat helpottuneita päästessään kuukausien ja viikkojen vaelluksen jälkeen vapaaseen länteen. Tosin heidän mieltään painoi huoli matkan jatkumisesta. Eivät he Kreikkaan halunneet jäädä. Heitä leiriytyi sadoittain puistikon puitten alle, perheitä, yksin kulkevia nuoria miehiä, naisiakin. Ateenalaiset auttoivat mahdollisuuksiensa mukaan. Kun rankkasade yllätti, puistikko muuttui hetkessä telttakyläksi avuliaitten kaupunkilaisten toimesta!

Maalaus Leena Kaartinen

Maahan tulijoitten majoituksesta huolehti varsinaisesti kaupunki. Heitä sijoitettiin muun muassa olympiaareenoille lattiamajoitukseen. Yhtenä päivänä pääsin tutustumaan tällaiseen pakolaiskeskukseen Galaksin areenalle. Pidimme siellä ”Lääkäriviikon” merkeissä varsin kaoottisen, minulle tutunlaisen vastaanoton. Mutta työtoverini, amerikkalainen yleislääkäri ja kreikkalainen lastenlääkäri,olivat vähän hämmentyneitä ympärillä parveilevien naisten, lasten ja miestenkin keskellä. Muut päivät toimimme erään kirkon tiloissa. Minun osani oli lähinnä kuunnella asiakkaiden tarinoita sekä auttaa ruuhkissa ja eksoottisissa ongelmissa (suolistoloiset ja madot) kollegoita. Kielitaitoni takia toimin myös tulkkina. Lääkäriviikon aikana järjestimme kirkon tiloissa lapsille askartelua, taideterapiaa eli piirustusta ja maalausta, laululeikkejä ynnä muuta ohjelmaa.

Viktoriapuistosta ohjasimme afgaanipakolaisia joskus ihan ”kädestä pitäen” kävelymatkan päässä sijaitseviin Helping Hands -järjestön tiloihin. Säännölliseen viikkoohjelmaan kuului ruokailua, teehetkiä, naisten – ja miesten suihkupäiviä, sanan jakamista, lasten ohjelmaa, pelejä, lukemista, vapaata juttelua, terveysongelmien hoitoa ym. Yritin minä siellä pitää ”terveysasemaakin”, muttei siihen löytynyt silloin muuta tilaa kuin toimisto, missä oli peruslääkkeitten varasto. Tutkimuspöytänä toimi lattia, ihan luonnollinen alusta kyllä Afganistanin oloissa! Mitään isompia vaivoja en kohdannut. Eräällä nuorella miehellä olivat polvet ruvella. Hän oli joutunut ryömimään Turkissa rajalle pyrkiessään vartijoitten pelossa. Minulla oli mahdollisuus konsultoida erikoislääkäreitä, ja voin lähettää sairaalahoitoa tarvitsevat potilaat hoitoon. Pari raskaana olevaa naista lähetin äitiysneuvolaan.

”Klinikkaa” pidin vain tarvittaessa. Muuten autoin muiden vapaaehtoisten kanssa ruoan jakelussa ynnä muussa. Tärkeimmäksi tehtäväksi koin kuitenkin naisten kanssa juttelun. He olivat kiitollisia, kun löysivät kieltään taitavan kuuntelijan. Keskenäänkin he jakoivat kokemuksiaan saaden ja antaen siten vertaistukea toinen toisilleen. Eräs jo joitakin kuukausia Ateenassa ollut nainen oli matkalla Sveitsiin. Hän oli lapsena asunut naapurustossamme Kabulissa. Silloinen asuintoverini oli kuullut hänen Sveitsissä turvapaikan saaneilta sukulaisiltaan, että hän odotti Ateenassa pääsyä omaistensa luo. Toverini lähetti hänelle valokuvia aikaisemmilta ajoilta. Voi sitä ihmettä ja iloa, kun kerroin terveisiä Suomesta hänen lapsuuden kuviensa kautta. Sain olla myös saattamassa häntä Sveitsiin. Hänen tarinansa päättyi siten onnellisesti.

Maalaus Leena Kaartinen

Ruokailun jälkeen meillä oli tapana pitää halukkaille hartaushetki. Jeesus myrskyävällä merellä valikoitui itsestään sopivaksi aiheeksi omalla vuorollani. Myös Uusia Testamentteja ja sen osia oli vapaasti luettavissa ja ilmaiseksi mukaan otettavissa. Ateenassa oli jo syntynytkin afganistanilainen seurakunta. Sain vierailla afganistanilaisten veljien ja siskojen luona pariin otteeseen. Nykyään seurakunta on laajentunut ja voimistunut niin, että on voinut lähettää muualle Kreikkaan sanan julistajia maanmiestensä keskuuteen!

Ateenassa toimi muitakin järjestöjä turvapaikanhakijoitten keskuudessa, muiden muassa Hellenic Ministry. Minusta näytti, etteivät eri järjestöt tuolloin kommunikoineet keskenään. Tilanne on sen jälkeen parantunut. Pariin otteeseen sain kuitenkin auttaa tuossa vieraassa järjestössäkin: Kerran pidin pakolaisnaisille raamattutunnin. Tuntui luontevalta kertoa heille Jeesuksesta ja samarialaisesta naisesta. Kerran menin apuun, kun järjestön tiloihin tupsahti yllättäen kymmeniä pakolaisia, eikä ketään naispuolista työntekijää ollut vapaana. Sain Siparin Katriinan kanssa kuunnella ja auttaa afgaaninaisia tuossa tilanteessa. Saimme järjestettyä heille ylimääräisen suihkuvuoronkin. Viikkokausia kestäneen hankalan matkan jälkeen tällainen tilaisuus tuntui erityiseltä lahjalta.

Kaiken kaikkiaan nuo kolme viikkoa olivat leppoisia, mutta jäljestä päin kuuntelin naisten ongelmia unissanikin muutaman päivän. Suomessa lupauduin auttamaan Lahdessa Tapanilan vastaanottokeskuksen asiakkaitten terveyden hoidossa. Keskukseen haluttiin majoittaa nimenomaan perheitä. Ja siellä törmäsinkin Ateenasta tulleisiin perheisiin ja yksinäisiin nuoriin miehiin.

Äiti istui maassa uupuneena. He olivat juuri saapuneet. Vauva oli syntynyt matkalla.

Mieleen tuosta rikkaasta kokemuksesta jäivät erityisesti jotkut lapset: kahden kuukauden ikäinen laiha tyttövauva isänsä sylissä parkui nälkäänsä kadulla. Äiti istui maassa uupuneena. He olivat juuri saapuneet. Vauva oli syntynyt matkalla. Äidin maito ei riittänyt. Pullomaidolla pikkuista ruokittiin. –”Lääkäripäivänä” pakolaiskeskuksessa oli nelivuotias tyttö tutkittavana. Äiti poistui hakemaan hänen rokotustodistustaan. Tyttö alkoi hädissään parkua. Rauhoittelin parhaani mukaan, ja yhtäkkiä hän kapsahti kaulaani kuin turvaa hakien. Hän pelkäsi, että äiti katoaisi lopullisesti, niin kuin monet olivat hukkuneet vaarallisen merimatkan aikana. – Kymmenvuotias poika tuli yksin vastaanotolle, hiljaisena ja surullisena katsoi kengän kärkiään. Ei hänellä mitään fyysistä vaivaa ollut. Sydäntä riipaisi tuon lapsen silmissä heijastuva pelko ja alakulo. Yleensä lapset näyttivät kuitenkin sopeutuvan ihmeen hyvin pakolaiselämään, mutta juuri siksi tällaiset murheelliset välähdykset satuttivat auttajaa.

Leena Kaartinen