Popuphallaus hallaus17b by hallaus

PopUp-Hallaus

PopUp-Hallaus PopUpHallaus huhtikuun 26. 2014

päätoimittaja: Milla Koramo toimitussihteeri: Sari Maanhalla taittaja: Desulishor taka, etu ja sisäkansien kuvitus: Rebekka Kuikka yleinen ideahautoja: Leena Keränen

sisäkannessa Leena Jääskelän runo "Maahinen"

PopUpHallaus on Hallauksen, pohjoisen sanataiteen aikakauskirjan Bliite, mutta samalla myös itsenäinen, 24 tunnin, eli yhden vuorokauden aikana yhteen kyhätty oman taiteenlajien sisällä seilaava antologiajulkaisu. Jokainen lehti on erilainen. Tällä tekijätiimillä saimme aikaan niin runoja, esseitä, kirjaarvosteluja kuin novelleja, ja kuvitusta. Tämänkertainen, 25. ja 26.4 välillä pidetty tapahtuma löysi kodin Kaijonharjun kirjastosta, jonka suojissa tekijätiimi jakoi onnensa ja karhivan deadline kiireensä. Lehti on julkaistu 28.4 Issuu.comissa

PopUp-Hallaus ”Tuli tuuli tuonelasta, syntyi Maahinen manalan majoilta. Näkymättömänä, mahtavana silti kulki kuolemasta. Katseli ihmiselon teitä, syövytti kielen kannat, kantoi karman annot. Asteli ahjoon, lähteeseen sukelsi syvään. Heräsi heittiö henkiin, kunnes Maan päälle pääsi uusiin kenkiin. Sieltä hiipi babilaniin, etsi reitin axismundiin. Vaani ihmispolon sielun syövereitä, puhalteli puiden lehtiä, ahmi autuaana männyn oksia, ojenteli pilvet auringon eteen, etäännytti Sekhinan loisteen tulijumalan sijoille. Ryösti pikku veljeni, antoi vaihdokkaaksi Maan onkaloihin. Tuli takaisin ihmispolo, vaan muuttui ajatuksen kaari, hidastui habitus hallavan hevosen selässä. Kiusasi ilkeä Maahinen ihmisälyn kautta. Siitä syntyi tämä maallinen vaellus, kipeä kiirastuli. Terribile et fascinans.”

Tämä lehti sisältää

Pääkirjoitus s. 67 Siili Sari Maanhalla s. 811 Oululaisia tarinoita teksti ja kuva Leena Keränen s. 1213 Myyttiolentorunoja runot Milla Koramo, kuva Rebekka Kuikka s. 1416 Myyttipastillit Sari Maanhalla, Rebekka Kuikka, ja Milla Koramo s. 1718 Ruokapöytäkeskustelua kreikkalaisista jumalista Rebekka Kuikka ja Leena Keränen s. 1920 Ilma teksti Desulishor, kuva Rebekka Kuikka s. 2124 15 minuutin kirjaarvostelut Leena Keränen, Desulishor, Rebekka Kuikka s. 25 27 Muodoton muotokuva Sari Maanhalla s. 2830 Nappiheitto Leena Keränen, Rebekka Kuikka s. 3132 Tiimin esittely kuva Sari Maanhalla s. 3335

Pääkirjoitus Pane poskes pussuksihin, puhalla iloinen ilma, minulle myötäinen myry Näin kuuluu Ilmariselle lausuttu muinainen suomalainen runorukous. Sen lausumalla saatiin aikaan hyvä ja otollinen ilma, kuten Uno Harva Suomalaisten muinaisusko kirjassaan kertoo. Näin siis, mikäli uskomme vanhan myytin voimaan. Aikoinaan runon lausujahan uskoi, ellei vakaasti niin puolitosissaan, pystyvänsä vaikuttamaan ilmaan säkeet lausumalla. Vastaavanlaiset kansanuskot ja myytit yhdistyivät ihmisten arkeen maailmaa selittävinä, samalla tavalla tosina tai puolitosina tarinoina. Ne kertovat, miten ympärillä nähty, kuultu, ja haistettu maailma on syntynyt, mistä ihmiset ovat tulleet, miksi ihmiset jakautuvat miehiin ja naisiin tai mitä luonnonilmiöt, kuten vesisade ja ukkonen tarkoittavat. Runouden yhteydessä kerrataan myös, miten henkiä ja jumalia pystyy lahjomaan ja miten niihin voi vaikuttaa. Muinaisissa myyteissä esiintyvät jumaluudet, jumalien jälkeläiset, ja henget tulevat lähelle, keskelle kunkin kulttuurin arkea ja todellisuutta: Kreikan metsiä, vuoria ja aavikoita asuttavat minotaurit ja nymfit, japanilaisessa lehtipuiden ja bambukkojen seassa juoksevat muotoa muuttavat ketut ja vettä päänsä päällä kantavat kapat. Muinaissuomalaisen puun takana taas piileksivät peikot ja hiidet, ja saunassa asuu tonttu. Varsinkin ennen kristinuskon tuloa olentoihin liittyvillä rituaaleilla oli näkyvä merkitys ympäristössä toimimiseen. Muinaiset suomalaiset osasivat: Karhun kaadon jälkeen koko heimo kokoontui jakamaan sekä lihat että hampaat, saaden karhun voimat itselleen. Lausuttiin runoja ja rukouksia metsästysonneen, ja sairauksien parantamiseen. Vältettiin hiisien merkitsemiä metsiä ja annettiin uhreja maahisille. Kerrottiin tarinoita noidista, trulleista, jotka osasivat muuttaa muotoaan, ja jotka kokoontuivat pääsiäisenä juhlimaan Kyöpelivuorelle. Vaikka nykylapselle trullit ja peikot voivat olla tuntemattomia, vanhat myytit ja niihin yhdistetyt perinteet eivät silti ole kadonneet minnekään. Ne vain ovat muuttaneet muotoaan. Karhupeijaisia vietetään edelleen, ja liha jaetaan koko metsästysseurueen kesken. Saamelaiset sitovat ylleen hopeakelloja karkottamaan maahisia. Norjassa jokaisella kylällä on edelleen oma kummitustarinansa. Ja joka pääsiäinen lapset pukeutuvat edelleen noidiksi, vaikka trullitarinoita ei enää välttämättä kuulla. Vanhat perinteet ovat yhä meissä, osa kansan perintöä.

Kaiken tämän lisäksi uusia myyttejä ja erinäisiä kaupunkilegendoja syntyy niin tavallisten ihmisten kuin myyttisten hahmojen ympärille. Kristinuskon enkeli ja pyhimysmyytit ovat voimakkaita varsinkin Etelä Euroopassa. Ilmiöön kuuluvat myös internetissä leviävät urbaanit legendat, kuten Victor Surgen Something Awful foorumilla luoma Slenderman. Slenderman on poikkeuksellisen laiha ja pitkä smokkipukumies. Piirteettömine kasvoineen ja selkänsä tarttumalonkeroilla se ahdistelee varsinkin lapsia. (Hyi olkoon!) Slenderman onkin hyvä esimerkki siitä, miten myytit ovat aina sidottuja nykyaikaan, olivat ne sitten perinteitä vai eivät. Erään japanilaisen uskomuksen, kotodaman, mukaan sanoissa ja nimissä on voimaa. Monesti sanat liittyvätkin kaikenlaiseen loitsintaan, joista parhaimmat voidaan säilöä suurien kansien väliin tai jakaa suullisesti seuraaville sukupolville. Osaava runoilija voi tehdä sanoista näkyvän, kuten Ilmariselle lausutussa runossa. Pidelkää tätä lehteä siis varoen. Ties minne nämä sanat sinut vielä vievät. Sanojen voimalla.

Siili Mies käveli tiellä. Hän oli vapaa ja onnellinen. Varpaat painautuvat tien lempeään hiekkaan, tuulenviri oli juuri sopiva tuulettaakseen pois auringon luomaa korostunutta lämpöä, kaikki oli juuri sopivasti paikoillaan, ei ollut kylmä eikä kuuma. Ei keveyttä tai painavuutta. Kaikki oli silkkaa parasta parhautta. Ja aivan tuo kaihoisankin oloinen auvo sai hänet hetkeksi tuudittautumaan maailmankaikkeuden kehtoon kuin pieni viaton lapsi. Hän ei ollut mies, jolle ei koskaan tapahtunut mitään, vaikka villit lupiinit kohosivatkin keinuvina pylväinä tien varsilla. Ja sitten se tapahtui. Hän näki jotain lentävän itseään kohti ja ennen kuin hän ehti edes tajuta, hän oli vetänyt sen jonkin nenäänsä. Ja se jokin ei kulkeutunut vain sierainten laaksoon vaan ajautui aina aivopoluille saakka. Ensimmäisen vuorokauden aikana mies ei huomannut mitään muuta erikoista kuin oudon tuntemuksen nenäonteloissaan, sillä se jokin, se epämääräinen lentävä möykky, oli kyntänyt itsepäisellä karheudellaan jättäen jälkensä nenänvärekarvojen sisustamalle anatomiakujalle. Se oli ollut kuin viheliäästi pyörivä minikaktus vallatessaan miehen luisen kaikukammion. Toisen vuorokautisen vaelluksen aikana mies koki ajatuksen jotenkin himmenevän. Suttaavan, menevän sylttyyn. Tähän asti hän oli ollut vapaa olento, jonka väkevä luovuuden virta oli tempaissut liikkeelle jokaisena uutena aamuna. Nyt jokin laittoi kapuloita rattaisiin, aivan kuin hän olisi kadottanut yhteyden itseensä. Se oli se möykky, se kummajainen, joka oli lentänyt hänen klyyvariinsa. Huolimatta tästä epäelämän idusta, joka himmensi hänen todellisen minänsä kirkasta lähdettä, mies eleli päivänsä, mutta hänen elämänkulkunsa luonnollinen komppi koki pienoisia nyrjähdyksiä pitkin arkiaskareita. Puolen yön aikaan kiittäessään olleesta päivästä ja loitsuja karhunkallopuun äärellä lausuessaan, hän huomasi puistattavan pahan olon tsunamin kulkevan itseään pitkin. Hänen olemuksensa tuntui olevan kauttaaltaan ristiriitaolennon vallassa. Kolmantena vuorokausioravanpyöränä hän ei enää muistanut mitään alkuperäisestä itsestään, vaan hän noudatti ruokavaliota, jonka me tiedämme miten sinun tulee syödä – yhdistys oli laatinut hienolle julisteelle, jossa ruokalautasmalliympyrä levisi näytille litteänä maailmankatsomuskiekkona sisältäen kaikkia oleellisia ruokaaineita. Neljäs vuorokauden luonnoton soolo toi tullessaan sen olemisen sävyn, että hän ei uskaltanut enää sytyttää pihalle nuotiota, jonka äärellä hänellä oli tapana laulaa ja tehdä luonnontaikoja. Massiivisen globaalin valtiontason yhteistyöryhmittymästä oli tullut ensin sääntö siitä, että tuli piti sytyttää päältä eikä tuohenpalalla koivuhalkojen alta. Tämän jälkeen samaiset nerokkaat virkamiehet loivat pykälän siitä, ettei elävää tulta saanut käyttää enää ollenkaan.

Viidentenä avaruudellisena planeetan kierrähdyksenä hän ei enää uskaltanut syödä tai juoda mitään, sillä kaikki oli epäterveellistä tai epäpuhdasta. Erilaisten ohjeiden viisauksia ulkoisena tietotankkauksena itseensä sullottuaan hän oli oppinut, että todella tasapainoiset, älykkäät universaalit nerot eivät tarvinneet ruokaa, nestettä tahi unta. Hän vannoi itsekurin ja asketismin nimiin. Kaikille ruumiintoiminnoille, jopa erittäminen mukaan lukien, oli ohjeita ja säännöstöjä kuinka ne tuli hoitaa, jotta sai itselleen täydellisen älykkyyden ja vartalon, ryppyyntymättömät kasvojen ja dekolteen alueen ihot sekä täydelliset vuorovaikutustaidot rakastumisen kohteen valloittamiseksi. Aika kului loistavasti, turhankin ripeään erinäisessä ulkoisen sanelemassa ravissa. Hän alkoi menettää itsetuntemuksensa, muotonsa ja hän ei enää osannut käyttää itseään ilman, että olisi käyttänyt jotain laitetta tai ohjenuoraa. Hän muuttui torsoksi. Kuudentena planeetan poskenkäännöksenä hän sai omituisen ajatuksen alkaa lukea psykologian opuksia ja selvittää mistä oma kaiherrus ja paha olo johtuivat. Ahdistus oli mittava möykky. Se ei ollut vain kottikärryllinen tuskaisia teräväreunaisia kiviä herkän aivolihan ja ihon päällä, vaan koko universumin rekkakuormallinen tuskan pläjäys. Kun kuudes vuorokausi taittui illaksi, hän löysi mittavan megaoivalluksen menneisyyden haamuista ja sen vaikutuksesta ihmisen minään. Hänen lukemansa psykologian vihertävän kukertava siitepöly hedelmöitti hänen itseyttään: pyhä sylvi sentään, hän ei ollut saanut kokea tarpeeksi rakkautta, kukaan ei ollut todella nähnyt häntä. Hänen vanhempansa, opettajansa ja se kyläkaupan ponteva Elli, olivat viljelleet hänen taimivuosinaan silkkaa epähyväksyntää. Näin sen täytyi olla, kun itse pyhä ja suuri psykologian kirja niin julisti. Koko seitsemännen vuorokauden kajon mies käytti oivalluksensa innoittamaan askarteluun: hän teki valtavia vanerisia kylttejä, joissa hän kuulutti ja kerjäsi rakkautta. Huomatkaa minut. Ymmärtäkää minua. Kaikki seitsemän seuraavaa vuotta hän käytti näihin mielenosoituksiin, joissa hän kaipasi jotakuta piirtämään itselle muodon ja rajat. Aina kun hän löysi jotain, tunsi hän löytäneensä hukassa olevan sen, kunnes se mureni ja hän joutui huutamaan ja etsimään sitä uudestaan. Sitten mies ei enää jaksanut, ja hän päätyi kävelemään sille samaiselle villien lupiinien hiekkakujalle, jossa hän oli kävellyt joskus menneisyydessään oltuaan vapaa ja onnellinen. Hän ajautui istumaan soman pikku ladon seinustalle, jonka laudoitukseen aurinko paistoi leveästi koko paneelillaan. Hän istui väsyneenä, hellittäneenä ja vaipui hiljaisuuteen kuin taistelun hävinnyt sotilas. Hän oli yrittänyt osata, olla samalla taajuudella täydellisten kuntokuurien ja ravintopyramidien kanssa. Ei edes terapeuttinen retriittivaellus tule paremmaksi ihmiseksi kurssilla täydellisen ihmisyyden vuorilla ollut auttanut häntä. Mikä voisi enää auttaa. Laulumeditaatio erityishevosen selässä silmät sidottuina. Aistideprivaatiokammiojooga yötuiman neitseellisessä hetkessä. Ei mikään enää auttaisi, hän oli epäonnistunut, hän ei osannut elämää.

Ja sitten hän koki sen. Ei mitään suurta leimahdusta tai valaistumista, vaan myyttinen siili lyllersi hänen viereensä. Mies kavahti, sillä yhtäkkiä hän muisti tuon vuosien takaisen karmivan todellisuuden hänen anatomiaansa puuttumisesta, kun jokin tukoksia aiheuttava piikkizombie oli lentänyt häneen ja kääntänyt kaiken mullin mallin. Älä minua pelkää, sanoi myyttinen piikkikasa. Minä olen universumin viisaus ja henki. En minä sinua pelkää, pyh. Mutta säikähdit kuitenkin, viisasteli siili. Tottahan toki, etkö sinä ollut se hirvitys, joka tunkeutui itseyteeni hetkenä, jona oli herkkä, luottavainen ja avoin. Myytti hymyili lempeästi. En se minä ollut, mutta joku ismi joka oli naamioitu minuksi ja joka väitti, että minä olen väärä. Kuka muka. Huijareita olette kaikki. Seurasi pitkä kirkas hiljaisuus, jonka aikana kiivaat kärpäset alkoivat pöristä leikaten juuri vallinneen autuaan hiljaisuuden pieniksi palasiksi. En se minä ollut, se oli ulkoisen tiedon takiaispallo. Minä, minä olen sinun arkkityyppisi, ja ilmestyin kertomaan sinulle, mitä sinulle on tapahtunut. Miestä otti päähän, kismitti, risoi. Että kehtasi tulla selittämään, kaveri oli juuri saman näköinen petollinen piikkipallo kuin se toinenkin, että oli pokkaa. Olihan näitä helppoheikkejä nähty, kauppasivat ismejään ohimot väristen. En osta sinua, sanoi mies määrätietoisesti. En ole myytävänä, minä olen jo sinussa. Se takiaispallo vain syrjäytti minut. Minä, minä olen se oikea tieto ja viisaus. En osta mitään, tajuatko, huusi mies. Etova kaiherrus hänen sisällään yltyi.

Minä en ole myytävänä, kimitti siili. No mitä siinä sitten vielä tuhiset. Tämä maailma on jo näyttänyt prostituoidut kasvonsa saaden minut itsenikin myymään itseni. Olen ostanut siltä kaiken, repinyt planeetasta mitä olen kourillani irti saanut ja nyt olen tyhjä ja täynnä. En osta enää mitään, painu helvettiin. Siili lähti lyllertämään, mutta ei mennyt helvettiin. Mies jäi aloilleen istumaan, ja kun veikeä piikkipallo oli kadonnut horisonttiin yhdessä oranssin auringon, maailmankaikkeuden jojon kanssa, mies alkoi oksentaa. Nöyhtäinen ulkoisen tiedon katkera pallero raapiutui ulos hänestä. Hetken aikaa hänellä oli olo kuin juuri kuoriutuneella untuvikolla: hän tiesi olevansa sekä lintu että eläin, mutta hän ei osannut lentää edes unissaan ja hän tiesi myös maan olevan kotinsa. Mies asteli keventyneenä kotiinsa, yön hämärässä. Hän muisti sisäisen viisautensa ja näkijääidiltään ja mystikkoisältään oppimansa hiljaisen tiedon. Niin, niin sehän se oli ollut, se hukassa oleva tietoisuus. Miten hän saattoikin muuttua ulkoisen palvojaksi, elottomaksi patsaaksi turhuuksien torilla. Se oli se yksi itseriittoinen ja laiska itsestäänselvyyden hetki, jona hän altistui. Mutta nyt, nyt hän oli onnistunut irrottamaan itsestään kylmän ulkoisen tiedon syövän, keuhkoahtaumaliman ja reuman liiman. Hän oli onnistunut saamaan takaisin raajansa, jotka ulkoa ohjautuva passiivinen elämänkulku oli hänestä amputoinut. Ja nyt mies tiesi, että jossain tepasteli hänen maailmansa luonut lempeä siili, että tuo sama siili, vuosimiljoonia mönkinyt otus, joka oli jotain muuta kuin takiaispallofilosofiat ja liimatahnaopit, asui luontaisesti hänessä. Tuo sama itseyssiili, elävä fossiili tahtoi elää luonnollisesti luovuuden alkulimaisesta ytimestä käsin. Sitä tietoa hänen oli noudatettava, itsessään olevaa siilin henkeä ja siihen sai tulla mikä tahansa ulkoinen epäpuhdas ismipallero kuuluttamaan totuuksiaan ja hänen oli noudatettava vain sitä yhtä, piikikästä, tuhisevaa olentoa. Elämä ei ollutkaan ulkoisen takiaispallon tai iilimatoismin mukaan marssimista, vaan vapaata tepastelutanssia sisäisen eläimensä luonnonasteikon sävellajin mukaan. Kuka oli merisiili, kuka karhu, kuka luhtahuittinen tai viiksitimali. Sen pituinen siilinpiikki se.

Oululaisia tarinoita Kansantarinat ja myytit eivät kuulu vain menneisyyteen ja kaukaisiin paikkoihin, vaan niitä voi löytyä joskus aivan läheltä. Tarinoista voi olla liikkeellä monia versioita. Nämä legendat keräsin Oululaisista tarinanoista. Pirunkivi Ainolan puistossa, Hupisaarten kesäteatterista padolle päin on poistetun sillan takana aukio, ja aukion laidalla iso kivi. Jos astut lähemmäksi tarkastelemaan kiveä, voit nähdä sen kyljessä kaiverretun vuosiluvun (1865). Kiveä, ellei jopa lohkaretta, kutsutaan Pirunkiveksi. Kun sade kastelee kiven kylkeä, esille tulee sorkan muotoinen painauma. Tarina kertoo, että kivellä istuskeli piru ja kun se ponkaisi pois, sorkanpainauma jäi merkiksi sen pintaan. Kiven nähdessäni, kuten alla olevassa kuvassa, mielessä käy liekö kiven sisältäkin karannut jotain.

Taavetti Lukkarisen hirttopuu Jos menet Oulun ammattikoulun Kontinkankaan yksikön tontille, voit nähdä männyn, jonka ympärillä on ristikuvioitu rautaaita. Tämä mänty on hirttopuu, josta Taavetti Lukkarinen laitettiin roikkumaan 1916. Kun Taavetti Lukkarinen auttoi saksalaisia sotavankeja reellä Ruotsiin, hän jäi kiinni, mutta karkasi Ruotsin puolelle. Kotiikävä veti hänet lopulta takaisin Suomeen ja hän oli pyrkimässä kotia kohti kun jäi virkavallan kynsiin. Taavetti suljettiin tyrmään tsaarin vastaisena vaarallisena agenttina ja hirtettiin myöhemmin. Suomen itsenäistymisen jälkeen Lukkarisen hauta siirrettiin Intiön hautausmaalle. Sotilaskummitus Veteraanikatu on entistä kasarmialuetta ja siellä yhden kerrostalon asunnossa tiedetään kummittelleen nuori sotilasasuun pukeutunut mies. Asunnossa on ollut useita asukkaita ja monet heistä ovat nähneet kummituksen. Kummitus ei kuitenkaan tee mitään, mutta tarkkailee asukkaita. Isäntä ei koskaan maininnut asiasta, jotta saisi kämpän vuokrattua. Lopulta asuntoon muutti mies, joka oli sinut kummituskämppiksen kanssa. Tämän jälkeen sotilasta ei ole näkynyt.

Slenderman –. -shh. -. -. shhh--

Imeytyvät puiden väliin nuo kalpeat jalat täyttä pelkoa ja sydäntä tyhjät kasvot tajunnassasi olin missäpä muualla –. -. -shh. shhh-sinun on lupa uskoa pimeään pimeään oksiin . -. shhh-- kuin laihoihin sormiin jotka eivät kuulu kenellekään –. -. -shh. -. shhh--

!Usko–. -. shh-. -. sh-videolaitteesi maassa –. -. -sh-

sormet pitkät ja kapeat työntyvät kuin puhtaat piikit sähkölaitteeseen, aivosi aalloille heijaamaan koska sinä pelkäät uskot Niinhän? Taaksesi älä katso sinähän . -. -shh. -. shhh-- se vain –. -. -. -. shhh-muodossa muodottomassa 14

Minotauri Ei ole tämä samaa karjaa kuin viisi vuota sitten, mutta en ole minäkään Aralla kunnolla juoksen vaivoin kiinni lautassilmät ja pumppupuhaltelut lopussa olisi ollutkin aikaa jauhaa murikkaa hiekaksi, tehdä ansat ja lämmitellä huolella polttouhrit vaan ei sillä kerää vaimolle perjantaitaimia niitä hemmetin paskamullassa pidettyjä se Zeuksen porukka. se taas ei osaa harrastaa pokkaa ja ryssivät homman viimesellä minuutilla jälleen paskottiin taas housuun joka elikon voimin ja perinteiset kaikillaonniinvitunkivaaetteivaansanotamitäännegatiivistaperk! miten olisi ammattiylpeys vielä kuukauden sisään, mitä! tai jos säälirajan alapuolta edes on sen jälkeen kun nyt myytitkin kutsutaan ITneuvotteluun vitun sähköpostilla! vaimokin jätti kotilaatikkoon vain tätä hiekasta sikiävää nuorta lihaa kuumalla verellä marinoitu päällä voisulaa maustekurkkusiipale vuohen juustoa, punaviiniä kulunut huulipunatahra lasissa servetti vesitaroilla Ihan oikeasti. olisko joku roti sentään mitään ikuisia olla minotauritkaan

Basiliski Sanoivat silloin ettei voisi, ettei sopisi sanoivat että myrkkyhampaat ja tappava katse tavallaan tuhoaisivat suurperheen idean miten tulevaisuuden Tupsu ja Pumpuli ja Klaara täyttäisivät sydänverentarhan tulvalla sinisellä verellä myös niiden lapsien omien itkettävä minut uneen en kuunnellut

Myyttipastilli Yhteistarina, jota kukin kirjoittaja on kirjoittanut vuorollaan yön kähmässä. Myyttipastillimyyntimies Pasi Kukkonen seisoi torinlaidalla ja mietti miten saisi sinisenväriset ja ultraväkevän makuiset pastillit myytyä. Kansa oli kaikkitietävää ja vaikea kohde ylipäätään millekään tuotteelle. Kukaan ei ostanut mitään ja jos osti, se syynättiin suurennuslasilla ja röntgenlaitteilla läpi ennen lopullista päätöstä. Ja niin hän jälleen kerran havahtui siihen, että poti epäkiitollista mielenlaatua pohtiessaan miksi maailmankaikkeus kaikista palvelutehtävistä oli antanut hänelle juuri myyttipastillien myymisen. Ylipäätään myyntityö syletti karvaista ja hidasta miestä. Siihen ynnättynä siniset pastillit olivat jotenkin jo korni irvistys itse suurelta maailmanherralta. Ensimmäinen otollinen asiakkaaksi nimettävä henkilö hengaili lähellä kojua. Pastillimies teki vain pienen lähes näkymättömän eleen saadakseen kontaktin bongaamaansa henkilöön ja sai asiakasolion pakenemaan paikalta. Huono homma, ei hyvältä vaikuttanut. Ilma oli kyllä poutainen, mutta tuuli oli keskivahvaa ja kävi luoteen puolelta. Ihmiset olivat ranttuja ja kylmän arkoja. Piti olla täydellinen sää torilaitumella käyskentelyyn. Mitään toriväentungosta ei siis ollut luvassa, mutta irtonaisten ihmisten aavemainen vaellus oli kohtalaista. Ehkä joku ostaisi. Seuraava ehdokas tuli jo melko lähelle. Pastillimies ei tehnyt elettäkään, jotta tulija ei karkaisi. Eipä karannut ei. Tämä oli rohkea yksilö, tuli aivan myyntitiskille asti. Katse oli pälyilevä kuten kaikilla. Alustava kiinnostus sekoittuneena ostamispaineeseen sai matelemaan ja luomaan nolouskatseita. Epäily teki ihmisestä hortoilevan lihavartaan. Asiakkaan kiinnostus hyytyi kuitenkin karuun faktatietoon siitä, että pastillit olivat sinisiä. Hän olisi halunnut vihreitä. Vihreitä! Myyttipastillimyyntimies kohautti olkiaan ja pakotti itsensä nielemään suuhun nousevan kiukun. Mutta miten kukaan voisi edes ajatella myyttipastilleja joksikin muuksi kuin sinisiksi? Sinisiä ne nimittäin olivat olleet ja tulisivat aina olemaan, ainakin mitä tuli uskominen pastilleja valmistavan tehtaanjohdon nuivaan suhtautumiseen minkäänlaisille uudistushankkeille. Muistipa myyttipastillimies erään legendaarisen kerran, kun hallintoryhmä oli sulkeutunut viikoksi hämyiseen kokoushuoneeseen pohtiakseen, sopisiko kenties uudempi, haaleamman sininen sävy tehtaan omaksumaan vihreämpään ympäristölinjaan. Seurauksena oli ollut seinän läpi kantautuvaa ankaraa paatosta ja ainakin yksi jakkaralla rikottu ikkuna, jonka pastillimies huomasi noutaessaan uutta myyntierää pilaantuneiden tilalle. Lopputuloksesta ei ollut minkäänlaista varmuutta ja koko episodi haudattiin nopeasti. Pastillit säilyivät siis samanlaisina, vintille unohdetun kesämekon sinisinä, riippumatta siitä, halusiko asiakaskunta vihreää tahi ei. Asiakas lönkytti silmiin nähden loukkaantuneena pois. Taas yksi eksynyt karitsa päätti säilyä eksyneenä. 17

Myyttipastillimyyntimies päätti luovuttaa. Hän voisi hankkia toisen työn. Niin! Hän voisi ottaa loparit, marssia pastillirasia kourassa esimiehen puheille ja heivata koko lastin ympäri huonetta. Kyllä. Hän ottaisi loparit ja viettäisi loppuelämänsä onnellisena kuraisessa asiakaspalvelussa kassan takana, kun elämäänsä suolaantuneet muorit syynäisivät läpi viilipurkkien uusimmat asettelumääräykset ja nuoriso vetäisi viidennen kerran esiin kotona väärennetyn henkilöllisyyskortin. Näissä olosuhteissa työ kuulosti ihanteelliselta. Mitä tahansa, paitsi näitä halvatun, vimmatun, haaleansinisiä pastilleja! Myyttipastillimyyntimies otti jo kouraansa kymmenkunta pöyryläistä myyttipastillia paiskatakseen ne lähimpään ikkunaan, ohikulkijaan, itse asiassa mihin tahansa, joka voisi saada aikaan reaktion näitä ultramakeita hirvityksiä kohtaan, kun hänen huomiokykynsä äärilaidalla liikahti jotain. Aivan, se oli katse. Myyttipastillimyyntimies kääntyi hätäisesti käsi ojossa katsomaan. Siellä se tuijotti, torin pensasaidan takana. Seniilin oloinen muori, kuin vanha peura uhkaavasti lähestyvän auton valoja. Tuijotti, ihan tosissaan, niin että silmäkulmien verisuonet erottuivat muutamien metrien välimatkan päästäkin. Hailakat silmät, siniset. Myyttipastillimyyntimies ei uskaltanut liikahtaa, tuskin hengittää, ettei vain rikkoisi tätä jäykkää asetelmaa, joka pysyi koossa ties millä myyttisillä voimilla. Eikö hänet ollutkin opastettu tarttumaan tilaisuuteen uida asiakkaan liivien alle, olivat ne sitten karhunnahkaa, hienostopitsiä tai ihmisen ympärillä vain vaivoin pysyvä froteinen jedikylpypyyhe. Pastillimies oli kuullut heistä, ja valitsi ehdottomasti mieluummin nuo vanhan naisen violetit plyysit, jos jotain piti joskus valita. Myyttipastillimyyntimiehen kättä alkoi särkeä. Pian hänen olisi pakko päästää irti. Olisiko se luovuttamista? Montako ikkunaa hallintoryhmä siitä intoutuisi rikkomaan? Mutta ne pastillit ja myyntityö. Oli jokseenkin hämmästyttävää, että universumi oli luonut moisen ammatin ja antanut sen tälle verkkaiselle miehelle. Jonakin päivänähän, tänäänkö, tulisi se hetki, jolloin selviäisi pastillien salaisuus. Kaiken suuri ja korkea tarkoitus. Oliko tuo puskissa vaaniva nainen vastaus kaikkeen tai ainakin johonkin. Voimakas tuulenviri alkoi juoksuttaa torikiville kertynyttä pölyä. Nilkuttava varis äännähti tuplaraakun ja sen vaimean äänimuurin suojissa nainen liikahti eteenpäin ollen pian siinä aivan pastillimiehen edessä. Mies katsoi noihin sinisiin silmiin ja sitten hän oivalsi sen. Ei ollut suurta merta ilman suurta laivaa eikä sinisiä pastilleja myyvää miestä ilman sinisilmäistä peuranaistaan. Hetkessä mies unohti myyntityön ja valpastui selvittämään naiseen liittyvää mysteeriota. Nainen oli nainen, aina, mutta peuranainen oli sentään myyttinen alkunainen. Ja samassa, kun mies sai oivalluksensa, nainen oivalsi tämän oivaltaneen, josta seurasi se, että mies oivalsi naisen oivaltaneen, että hän oli oivaltanut. Harvinainen yhteisymmärryksen hetki naisolennon kanssa sai miehen liikuttumaan, mikä sai puolestaan peuranaisen värähtämään itkuun ja hänen täydelliset helmiäiskyyneleensä kopsahtelivat katukiville sinisinä täydellisinä kiteinä. Hämmennyksen hetki oli kirkas ja kuulas. Mies tajusi voivansa vapautua tehtaan ikeestä ja teennäisesti valmistetuista sinisistä pastilleista. Nyt hän saattoi alkaa myydä myyttisen alkunaisen kiteytynyttä luomua silmävettä. 18

Ruokapöytäkeskusteluja kreikkalaisista jumalista Siinä noin kaksi tuntia ennen ensimmäistä deadlineä oli äärimmäisen sovelias hetki lopettaa kaikki, henkäistä hetki, ja mennä ostamaan safkaa hankalia kiertoreittejä pitkin. Kyllähän tekstit nyt itsensä kirjoittavat ja piirtäjä oli lähellä henkistä romahdusvaihetta halvatun kansikuvan kanssa. Joten tuli tauko, tuli ruoka, tuli syvällinen ruokapöytäkeskustelu kirjallisuuden historian ehkä läpikalutuimman aloituksen kaiuttamana. Jo muinaiset kreikkalaiset…, huudahti vaaleamman lappapuuron väriseen takkiin pukeutunut piirtäjä, sörkkiessään pitsaansa ja alkoi tosirakkauden sävelin vyöryttämään ilmoille rakkauttaan Persesarjaan, kuten hän Percy Jacksonia kutsuu. Tummemman tönkkispuuron värisen takin omaava kiinalaista noutoruokaa hakenut kirjoittaja yritti pysyä asialinjalla ja koitti kuumeisesti miettiä kaikkien aikojen huonoimman kreikkalaisjumalkirjan nimeä. Tarkoitus oli pohtia jumaltarustojen käyttöä kirjallisuudessa, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vain Zeus lukuisine bilekavereineen nousi mieleen. Mutta miksi kreikkalaiset? Jos kristinuskon imuroi pois, on ehdottomasti ensimmäinen, kliseinen jumaloppi antiikkinen. Kuten elämään kyynisesti suhtautuva kirjailija numero 2 asian selitti: kreikkalainen tarusto on länsimaisille tuttu ja turvallinen. Se on läpikaluttu, moneen kertaan kerrottu, kaikkialla ja joka paikassa yhä vastaantuleva, vaikka planeettojen roomalainen nimitys kaavaa rikkookin (Pluto on planeetta!). Jostain syystä tähän mytologiaan uskalletaan tarttua, vääntää ja kääntää välittämättä mahdollisesta kreikkalaisten närkästyksestä. Toiseksi tunnetuin mytologia lienee norjalainen, mutta emme keskittyneet siihen. Lokia on internet pullollaan jo nyt. Kreikkalaiset jumalat ovat myös parempia hahmoja nykyajan kirjoituksiin. Vaikka he ovat jumalia ja kaikkivoipia ja elävät ikuisesti, he myös rähjäävät toisilleen, juonittelevat, juoruavat ja harrastavat kaikkea mikä päätyy Draamaksi isolla D:llä. Saippuaoopperaa mutta aina välillä vain salamat jyrähtelevät. Siitä on niin paljon kivempi kirjoittaa ja lukea. He ovat epätäydellisiä ja siis inhimillisen samaistuttavia. Joskin välillä tuntuu, että tätä piirrettä vedetään toiseen suuntaan ja hahmojen heikkouksia korostetaan, kunnes he ovat vain ihmisen irvikuvia.

Ja nyt pääsimme kehittelemään omia syyseuraus suhteita joiden todellisuuspohjasta voi aina väitellä. Jos kreikkalainen tarusto on tuttu ja turvallinen, se tarkoittaa sitä, että se on sellaisenaan tylsä. Siksi sitä pitää twistailla jotta siitä saataisiin uniikkia. Sen sijaan, jos kirjan pohjana käytetään jotain tuntematonta tarustoa, on siinä on liikaa opittavaa ja uusia elementtejä. Lukija turhautuu. Jos käyttää eksoottista mytologiaa taustalla, se on tarpeeksi outoa itsessään, joten ei tarvitse alkaa kehittelemään mitään Shyamalan tyylisiä loppuratkaisuja. Tästä lappapuurolla on omakohtainen kokemus, rakastetun Perseen kirjoittajan toisesta sarjasta, jossa kreikkalainen maailmankuva on korvattu egyptiläisellä, ei siis tuiki tuntemattomalla, mutta kuitenkin sen verran vieraalla, että kirjojen lukeminen itsessään on kulttuurishokki. Antiikin Kreikka on nykyaikaisen länsimaisen kulttuurin kehto, kun taas uskonnot ja myytit Euroopasta parisataatuhatta kilometriä tonne, on herkästi toiseuden kohteena. Ihminen on luonnostaan epäluuloinen ja jo länsimaisen kulttuurin historiasta voi nähdä tarpeen tukahduttaa vieraat kulttuurit niiltä oppimisen sijaan. Vieraasta ei ole helppo kirjoittaa, vieras pelottaa. Ehkä tässä on syy, miksi vieraat mytologiat, niiden jumalhahmot ja ympäröivä kulttuuri niin usein kuvataan uhkaavana, tai jopa tarinallisina pahiksina. Kreikkalaisista jumaluuksista on hankala löytää ketään joka olisi varsinaisesti hyveellinen sankari. Kaikki tekevät tekoja, jotka satuttavat muita eivätkä jumalat koe siitä juurikaan tunnon tuskia. Miksi tuntisivatkaan? Osa näennäisesti moraalittomista teoista ovat sitä vain meidän näkökulmasta. Me sijoitamme oman moraalimme kreikkalaisten toimintoihin. Lukiessa tekstiä tämä tulee esille tekstin tulkinnasta, mutta kun alkaa kirjoittamaan omaa versiota, väärinymmärrykset hiipivät tekstiin. Hyvä esimerkki on Hadeksen ja hänen valtakuntansa kohtelu. Räikein esimerkki on Disneyelokuvan Hercules, joka teki Hadeksesta täyspäiväisen pahiksen ja esitti muut jumalat positiivisessa valossa tai uhrin roolissa. Lisäksi manala oli värittynyt tietynlaiseksi vihreäksi helvetiksi, joka on kaukana kreikkalaisten omasta kuoleman valtakunnasta. Tässä vaiheessa keskustelua lappapuuron eri sävyasteet olivat hölisseet sen verran, että sama siitä on joku tekstikin tehdä. Deadline oli mennyt että paukkui, mutta tämähän on vain normaalia yliopisto opiskelijoiden elämää, eikä siitä kannata välittää. On siinä vielä yötä jäljellä kirjoittaa vaikka mikä romaani. Tai sitten väsynyt ja sekava ajatusryöppy. Huomautus; vaikka keskustelu käytiin joskus illalla seitsemän aikaan, itse tekstin kirjoittaminen tapahtui yöllä yhden jälkeen. Valmiiksi se tuli monien seikkailujen kautta kellon ison viisarin näyttäessä lähemmäs neljää (ja toimitus tehtiin sitäkin lähempänä deadlinea toim. huom.).

Ilma Ei olisi ollut mitenkään liioiteltua sanoa, että se kylä oli yhtä kaukana kaikesta. Pohjoisessa oli lumisia tuntureita, ja heimoja jotka elivät poroista ja noituudesta... Etelässä taas oli satamia, joista käärmepäiset laivat purjehtivat merille. He kutsuivat itseään viikingeiksi, tosin muille he olivat vain barbaareita. Mutta tämä kylä oli keskellä ei mitään. Oli metsä, oli järvi, ja pellot, ja niiden halki menevä joki olikin kylän ainoa yhteys ulkomaailmaan. Niinä aikoina jumalat vaelsivat vielä maan päällä, oli tietäjiä, oli noitia, ja hirviöitäkin, asioita joille tavalliset ihmiset eivät edes tietäisi nimiä. Jokaisella kansalla tuntui olevan omat tarunsa ja syntytarinansa, mutta mitkä niistä sitten olivat tosia? Kukaan ei tiennyt varmuudella, ehkä niissä kaikissa oli totuuden siemen? Sanotaan, että jos tarpeeksi monta ihmistä todella uskoo johonkin, todella pelkää jotakin, pelkästään nuo uskomukset saattoivat tehdä siitä totta. Mutta sinä aikana kovin moni ei olisi välttämättä edes hämmästynyt, jos tuo ivaksi tarkoitettu sanonta olisikin käynyt toteen. Tietäjien, hirviöiden ja jumalien seassa ihmisenkään paikka ei ollut aina aivan selvä. Noidat, parantajat tai viisaat matkamiehetkin saattoivat elää helposti yli satakin vuotta, ja joskus syntyi lapsia joilla oli sarvia, häntiä tai eläinten korvia. Viikinkien tarinat taas kertoivat valkyrioista, siivekkäistä neidoista, jotka taistelivat jumalten rinnalla. Sellaisena aikana, tuohon mitäänsanomattomaan kylään syntyi tyttö, jolla oli selässään korpinmustat siivet. Ei sinänsä, että tuon tytön syntymä olisi merkinnyt jotakin erityistä maailmalle. Olihan sitä oudompiakin asioita auringon alla... Köyhät olivat edelleen köyhiä ja rikkaat rikkaita, jumalat pöyhkeitä ja oikukkaita, tytön syntymän vuoksi noussut tähteä taivaalle, eivätkä tietäjät tulleet tervehtimään häntä kaukaa. Eläinten kaltaiset lapset eivät olleet mitään tavatonta, joten edes tuon kylän asukkaat eivät pitäneet tyttöä kovin ihmeellisenä. Kummajaisia ei toki kohdeltu aivan tavallistenkaan ihmisten tapaan, muttei niitä myöskään ollut tapana surmata tai kohdella kaltoin. Jopa erilaisia eläimiä palvottiin, joten pelättiin, että eläinhahmoisen lapsen surmaaminen voisi suututtaa metsän henget. Niinpä tyttö kasvoi omissa oloissaan, ja vuodenajat vaihtuivat omalla painollaan kuten ennenkin. Tytölle oli annettu nimeksi Ilma, hänen siipiensä mukaan. Tosin tuo tyttö pystyi lentämään vain hetken kerrallaan, eihän ihmisiä ollut tarkoitettu taivaalle, ja siksi hänen siipensäkin kantoivat vain sen verran. Monta kertaa tyttö oli miettinyt, miksi nämä siivet olivat kasvaneet hänen selkäänsä, jos niillä ei edes ollut mitään merkitystä. Mutta aivan kuin jokin olisi tehnyt ivaa hänestä, mitään vastausta ei tietenkään ilmaantunut.

Kevät saapui jälleen kerran tuohon kylään, Ilma oli kokenut saman jo seitsemääntoista kertaan. Kahdeksastoista kerta tuskin toisi mukanaan mitään sen erityisempää. Sinä aamuna tie oli peittynyt kosteaan utuun, eikä tavallinen kulkija olisi nähnyt selkeästi juuri käsivarttaan pidemmälle. Kenties maailman ensimmäiset ajat olivat olleet jotakin tämän kaltaista, ja siitä udusta oli noussut jättiläisiä, jumalia ja lopulta vähempiä olentoja kuten ihmisiä ja eläimiä. Kenties siksi joinakin aamuina maailma näytti edelleen samalta, kuin muistoksi noista ajoista. ”Kun katsoin kauempaa, luulin sinua jonkin sortin linnuksi, mutta olet kyllä turhan iso korpiksi.” Matkamies kantoi olallaan nahkaista kapsäkkiä ja hänen vaatteensa olivat sään syömät. Tästä huolimatta hänellä ei ollut ikää edes kahdenkymmenen talven vertaa. ”Luulet kai olevasi kovinkin vitsikäs...” vastasi tyttö, jonka siivet olivat vielä hänen hiuksiaankin tummemmat. ”Tulitko kaukaakin?” hän kysyi mieheltä hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Kuka tietää... Olen ollut matkalla jo kolmen talven verran.” ”Oletko sitten menossa jonnekin?” ”Sinne, minne tämä tie sattuu viemään.” ”Olet aika outo”, Ilma totesi, katsottuaan häntä hetken verran. ”Heh. Sanot sinä...” Sitten he molemmat nauroivat tämän maailman oikuille. ”Siellä mistä tulin, minua sanottiin Kaiksi.” Mietityttään hetken, tyttö vastasi: ”Ilma... Mutta jos naurat sille, en puhu sinulle enää toista kertaa.” Auringon noustessa maata peittänyt utu väistyi valon tieltä. Kylässä oli ehkä muutaman kymmenen ihmisen asumukset, puisia taloja, joiden katot olivat turvetta ja sammalta. Kylän asukkaat elivät maastaan ja metsästä, polttivat päreitä synkissä huoneissaan. ”Onko tässä kylässä paikkaa, jossa voisin yöpyä?” ”Ainakin voit nukkua ladossa, perheeni tilalla. Enempää en voi luvata.” ”En minä sen enempää kysyisikään.” Päivän mittaan Ilma kyseli Kailta kaiken maan ja taivaan väliltä ja Kai vastasi aina omaan, ympäripyöreään tapaansa... Kuljettiin metsät, kuljettiin mannut, kuljettiin vain kulkemisen vuoksi. ”Jos et kerran ole menossa minnekään, miksi sitten olet matkalla?” ”Lähdinköhän unohtaakseni, vai unohdinko jo sen syyn? En ole vielä ihan varma...” ”Hmm... Annas kun arvaan, lähdit jonkun tytön takia?” Kai huokasi syvään ja tuhahti tytölle: ”Älä viitsi kaivella menneitä.” Ilma koetti turhaan pidätellä nauruaan, tietäen osuneensa oikeaan.

Tuli ilta, ja kuun noustessa nuo kaksi kävelivät järven rantaan ja katsoivat sitten taivaalle, miettien kumpikin omaa paikkaansa tässä maailmassa. ”Oletko miettinyt, onko tällä elämisellä jokin tarkoitus?” ”Mistä minä tietäisin? Olen vain tässä, enkä tiedä seuraavasta päivästä kuin sen, mihin suuntaan lähden kävelemään.” ”Itse, en voi kuin miettiä, että näillä siivillä on pakko olla jokin tarkoitus.” ”Jaa...” ”Eikö sinun pitäisi miettiä, mitä nuo siivet merkitsevät sinulle, ennen kuin mietit mitä olet muille?” ”Hitostako minä tiedän!? En minä ole koskaan pyytänyt mitään tällaista!” ”Anteeksi. Sanoin kaiketi liikaa.” ”Äh, ei se sinunkaan syytäsi ole...” Tämä oli ensimmäinen kerta kun Ilma oli puhunut näistä asioista muiden kuin vanhempiensa kanssa. Tosin hän ei koskaan olisi voinut sanoa mitään tuollaista äidilleen, joka oli kasvattanut hänet siivistään huolimatta kuin tavallisen tytön. Ilma katsoi järven tyyntä pintaa ja järven otukset katsoivat takaisin. Hetken hiljaisuuden jälkeen Ilma kysyi Kailta: ”Lähdetko taas matkaan jo huomenna?” ”Ei ole hyväksi pysyä yhdessä paikassa turhan kauaa.” Ilma ei vastannut hänelle mitään, ei olisi pitänyt edes kysyä, sanoi tyttö itselleen.

Olisi ollut liian aikaista puhua rakkaudesta tai jostakin yhtä suuresta, mutta syystä tai toisesta, Ilma ei halunnut tämän kaiken päättyvän vielä. Oikea sana olisi kaiketi ollut kaipuu taikka kaiho, tosin sanojen merkitys sinänsä oli toissijaista. Tai ehkä hän itki juuri siksi, ettei tiennyt mitä tunteita hän tunsi tai mitä sanoja olisi pitänyt käyttää. Aikaan jolloin jumalat, tietäjät, hirviöt ja noidat kävelivät vielä ihmisten keskuudessa sellaiset magian tai ihmeiden kaltaiset asiat eivät olleet mitään tavatonta. Kun kyyneleet valuivat tytön poskilta alas, ensimmäinenkään niistä ei ehtinyt osua maahan asti. Ne pisarat jäivät ilmaan, pysähtyivät siihen kuin kaikki muukin. ”Kai?” Ilma kysyi häneltä turhaan... Oli kuin aika itsessään olisi jäätynyt. Tyttö kulki kylänsä halki ja palasi jälleen hänen viereensä. Mikään, kukaan paitsi hän ei pystynyt liikkumaan tässä harmaassa maailmassa. Lopulta Ilma ymmärsi, vaikka itse aika pysähtyisi, joitain asioita ei voisi muuttaa. Pian, aika jatkoi siitä mihin kaikki jäikin. Kukaan muu, edes Kai ei huomannut että se olisikaan koskaan pysähtynyt. ”En vielä edes tiedä, mikä näiden siipien merkitys on...” Se oli tytön viimeinen yritys pitkittää Kain lähtöä. Hetken mietittyään, tämä vastasi tytölle: ”Oletko sitten pohtinut... Entä jos siipesi ovat osa sinua, etkä sinä vain osa siipiäsi?” ”Täh, mitä edes yrität sanoa!?” Ilma oli itkenyt lukuisia öitä siipiensä vuoksi, hän ei voinut hyväksyä miten Kai vain pyöritteli sanoja, vaikka mitään yksiselitteistä ratkaisua ei tietenkään edes ollut. ”Onko korppi muka vain siipensä? Elääkö se vain siipiensä vuoksi?” Lopulta, Ilma ymmärsi mitä Kai oli tarkoittanut. Mutta sen ymmärtäminen ei tehnyt mitään yhtään helpommaksi. ”Enkö voi lähteä mukaasi?” ”En ole vielä selvittänyt edes tämän matkan merkitystä... Sinun on löydettävä oma merkityksesi itse.” Kai lähti jälleen matkalleen, ja Ilma kantoi edelleen siipiään. Ja maailma verhoutui taas harmaaseen utuun, josta kaikki nousi ja johon kaikki lopulta palaa.

15 minuutin kirjaarvostelut Työskentelimme Kaijonharjun kirjastossa, joka oli suuresti avuksi materiaalien ja tilojen kanssa. Halusimme käyttää sen tarjontaa laajemmin ja antaa hieman takaisin omalla tavallamme. Kiitos kirjaston henkilökunnalle. Tavoitteenamme oli ottaa hyllystä tarkasteluun sattumanvaraisia kirjoja. Teimme arvion kirjaston hyllykköjen, hyllyjen ja niissä olevien kirjojen määrästä. Sitten otimme satunnaisnumerot ja aloimme laskea, kukin omasta kohdastansa, ja poimimme kirjan. Mutta koska päivämme oli varsin kiireinen, päätimme tuoda esiin vain ensivaikutelmamme. Luimme kirjaa 15 minuuttia ja kirjoitimme arvostelun sen perusteella.

Ninja Mangustit; Apinan silmä. kirjailija Gareth P. Jones Kirjan kannen ja nimen tuottama ensivaikutelma oli, että tässä on haettu kilpikonnien sijaan paljon söpömpiä eläimiä ottamaan ninjan paikkaa. Se ei sinänsä ole itselleni ongelma: Jos minun pitäisi arvioida kummat otukset olisivat parempia taistelemaan, mangustit saisivat ääneni joka kerta. Yhtäläisyyksiä teiniikäisiin ninjakilpikonniin lisäsi ryhmän kokoonpano ja heidän mystinen opettajansa. Ryhmän tie vei tällä kertaa Intiaan, jossa he tapasivat Delhi Laaman (enemmän tai vähemmän kaikki nimet olivat puujalkavitsejä). Oikeastaan on hienoa, että jo lasten kirjoissa seikkaillaan ympäri maailmaa. Alkuasetelman selvittämisen jälkeen ryhmän meno ja meininki eivät rauhoittuneet hetkeksikään. Itse olisin halunnut, että aarteenmetsästyksestä sirkusjuttuihin liikkuvalla reitillä olisi pysähdytty hengähtämään edes vähäksi aikaa. Mutta toisaalta jatkuva toiminta saa seikkailusta ja ninjoista pitävän lapsen pysymään paremmin mukana. Kuvitus sopii hyvin tarinan tunnelmaan. Tyyli on ottanut viitteitä japanilaisista seikkailusarjakuvista, mikä ei sinänsä ole ihmeellistä Onhan idean pohja ninjoissa. Suosittelen lapsille, jotka pitävät toiminnasta ja ninjoista. Koska minulla ei ole kokemusta eriikäisistä lapsista, en osaa arvioida sopivaa kohdeikähaarukkaa.

Urho Kekkosen Päiväkirjat 3, '6974 Sain epämääräisen tehtävänannon laskea 65 hyllyä vapaasti valitusta paikasta ja nostaa sitten 7. kirja ylimmästä hyllyköstä. Sattumalta paikalle osunut vanhempi naishenkilö katsoi kummissaan kun laskin hyllyjä puoliääneen, kiemurrellen edestakaisin hyllyrivien välissä. Reitti oli enemminkin labyrintin kaltainen kuin mikään polku tai tie. Nappasin käsiini paksun ja tylsän näköisen kirjan Suomen historian kaljupäisestä suurmiehestä. “Eihän tällaista jaksa lukea millää...” pohdin itsekseni, joten tyydyin vain selailemaan sivun sieltä, toisen tuolta. Esipuheessa puhuttiin jotakin ulkopolitiikasta. Kamala määrä lyhenteitä. DDR ja Neuvostoliitto olivat vielä pystyssä... (Kuulostaa oudosti sanotulta. Enhän mä edes eläny silloin.) Itse kirja koostui Kekkosen päiväkirjamerkinnöistä. Vähäsanainen äijä, täytyy sanoa. Välillä joku mustavalkoinen kuva, ja kun Kekkosen vaimon kuolema mainitaan, kuvaus on kuin lääkärin potilaskertomuksesta. Vasta kuolemasta seuraavan päivän merkinnässä on havaittavissa jonkin sortin tunteita. ”hänellä oli pergamentin keltainen sileä iho ja niin pieni pää. Elinvoima, sen näki, oli käytetty loppuun. Aivan loppuun.” Kaappiherkkä suomalaismies, siis? Ilmeisesti Kekkosella oli tapana hiihtää tai kävellä päivittäin, koska jokaisen päivän kohdalle oli merkitty matka kilometreissä, ja kuinka paljon se lisäsi koko vuonna kuljettuun matkaan. Yhdeltäkin päivältä ei ollut mitään muuta merkintää kuin kuljetut kilometrit. Kenelle tämä kirja sitten oikein on? Voisiko joku lukea sen kannesta kanteen? Myyttinen olento joka tapauksessa, Kekkonen siis.

Bertrand Russell: Elämäni Lukaisin tuossa joutessani viisitoista minuuttia mysteerikirjaa, jonka kaveri tuuppasi nenän eteen. En katsonut kantta, tirkistelin sormien välistä hätäisesti, että kirja on oikein päin ja että ensimmäiset lehdet kääntyvät, jotten vahingossakaan näe nimeä. Halusin näet luoda mielipiteen täysin tekstin pohjalta, minkään siihen vaikuttamatta. Alkoipa kirja proosalla, jota olen tottunut näkemään filosofisista mietteistä. Kuin tenttikirjaa lukisi, huudahdin mielessäni ja kirosin hiljaa tuuriani. Kaveri vieressä oli lukenut hersyvää ninjamangustikirjaa, miksei minun kohdalleni koskaan satu näitä helmiä? Ja sitten se jyrähti silmien eteen: luku yksi – Lapsuus. Tämähän on elämänkerta! Lajityyppi, joka minulle on tyystin tuntematon. Kovin oli polveilevaa teksti, toi mieleeni monet monituiset tarinankerrontahetket, kun kaveri aloittaa tarinan ja jatkaa kesken sen uutta, palaten aina välillä vanhoihin kiemuroihin. Kuin sotkeentunut villalanka tarinankuljetuksen ytimenä. Kertoipa ensimmäinen luku, tai ainakin sen 26 ensimmäistä sivua, muistelevaa kuvaa kirjoittajan lapsuuden suurista henkilöistä: kurkkumätään kuolleesta äidistä, jonka kirjoittaja oppi tuntemaan kirjeiden kautta, nyreästä isästä, joka palkkasi lapsilleen ateistiset kotiopettajat välttämään uskonnon hapatusta, sekä isovanhemmat, jotka tästä ”viktoriaanisen kauhistuneina” kaappasivat lasten huoltajuuden itselleen. Oli siellä myös veli, joka varasti kirjoittajan kellon, saattaen kirjoittajan vieläkin raivon valtaan ja jonka oma elämänkerta ei, kirjoittajan sanoman mukaan, ainakaan olisi yhtä hyvä kuin kirjoittajan, sekä hieman höpertynyt täti, joka feikkasi unissakävelyä öisin ja tuohtui, kun aamulla kukaan ei asiaa maininnut. Sitten pirisi kännykkääni laittamani hälytys ja vihdoin sain kääntää esiin kirjan kannen. Kyseessä on Bertrand Russelin teos, mielikuvituksekkaasti nimetty Elämäni.

Muodoton muotokuva Tarkoitukseni oli. Tarkoitukset ovat siitä erinomaisia, että niissä yhdistyvät odotusten sekaiset aikomukset ja tavoitehapuileva toiminta, jota aivot ovat maistelleet tulevaisuuden suunnitelma nimisinä möykkyinä. Aikomukseni oli soluttautua Kaijonharjun kirjaston olemukseen henkilökuvaagenttina, joka nappaa kirjaston asiakkaita kiinni laatiakseen heistä sanallisia muotokuvauksia. Ajatuksena oli kirjoittaa talteen heidän maaginen olomuotonsa ja ikuistaa heidän myyttiset rakennuspalikkansa. Kirjastossa päivätuimaan käyvien joukko osoittautuu erittäin valikoiviksi ajankäyttönsä suhteen. Jonkinasteista pakoilevaa etäisyyttä on havaittavissa. Heidän kokemusmaailmassaan olen kuin häiriköivä puhelinmyyjä, joka kauppaa jotain väkisin, vaikka itse asiassa haluan vain lähestyä ihmistä kirjoittaakseni tekstin. Pian totean tehtävän mahdottomaksi. En löydä ketään. Niinpä ajaudun ajattelemaan, että kirjasto on paikkana sellainen, johon valikoituu kävijöinä rutiininomaiseen arkikäyskentelyyn taipuvaisia ihmisiä ja kaikenlainen poikkeava tapahtumienkulku on näille persoonille eitoivottavaa. Tekee mieli rikkoa kirjaston hiljaisuussääntöä ja alkaa loitsuamaan ihmisiä hereille. Kaikki vaeltavat samaisessa tunkkaisessa unohduksen tilassa, ja kun yhdenkin sanan lausuu esittääkseen asiansa, he ovat jo valmiita puolustautumaan. Ei. Mutta ku. Ei. Ei sitten. Luovun kirjastosta. Lähden ulos aurinkoon. Kaikki ihmiset paahtavat menemään etukenossa, kenelläkään ei ole aikaa. On sitä tätä ja tuota. Pian nälkä ajaa minut kiinalaiseen ravintolaan. Sisällä vallitsee vahva eri kulttuurien tunnelma. Pääasiassa ruokasalissa puhutaan kömpelöä englantia, kuka mistäkin päin tulleena. Myös ontuvaa suomea ja laadukasta kiinan sanailua kantautuu kuuloluille. Ikkunapöydässä istuu toimintaelokuvasankari, joka on eloisa ja vaikuttaa helposti lähestyttävältä. Ravintolan reunalla ikkunoiden läheisyydessä istuu itse Kekkonen, jonka katse vaihtuu syömisen ohessa lempeästä ystävällisyydestä tiukkaan määrätietoisuuteen. Otsan juonteet ovat vahvat. Joillakin on. Millä saadaan aikaiseksi niin vahvat juonteet. Takaosan pöydässä liikemiestusina turisee kauluspaidoissaan villakangastakit tuolin selkämykselle ripustettuna. Hampaalliset suut silppuavat ruokaa ja kieli komppaa eri kielien variaatioita. Myös suomalainen perhe saapuu aterioimaan ja kaksi vaaleanpunaisiin pukeutunutta tyttölasta on koko aterioinnin ajan vailla sitä jälkiruokajäätelöä. Missä on jäätelö. Erityisesti eräs intialainen kiinnittää huomioni. Hän on jotenkin todella kirkas. Sellainen aurinko. Mutta. Kaikilla on kiire. Kaikilla on töitä. Kaikilla on. Kaikki.

Palaan kiertämään ostoskeskukseen. Löytyisikö edes joku koirankusettaja. Niillähän on aikaa. Kuljeksivat hitaasti. Siinähän ehtisi samalla jututtaa jotakuta. Ei. Ei. Kaijonharju on eilaakso. Koiria on sidottuina kauppojen ulkopuolisiin pylväisiin, mutta kukaan ihmisistä ei tule, vaikka odotan. Koirastakin toki voi jutun laatia, jopa ihan runomuotokuvan. Kysyn muutamalta. Haukkuminen ei liene myöntymisen merkki. Murina ja korvat törössä luimistelukaan ei saa reportterin vainuani innostumaan. Haukun takaisin, ei auta asiaa. Hetkeksi pysähdyn laskemaan pilkullisen koiran musteläiskien määrää, mutta sekoan laskuissa ja vetäydyn. Zoomailen katseella rakennusten välissä lompsivaa ihmisvirtaa. Ketään ei kiinnosta. Kaikilla on jotain muuta. Karhupipoon sonnustautunut mies vaikuttaa lupaavalta. Mutta ei. Ei käy. Palaan kirjastoon. Päädyn lehtisaliin kuuntelemaan hiljaista sivujen kahinaa. Ainoa mikä saa näihin aaveutuneisiin olentoihin eloa, on kännykkä, joka jonkun taskussa alkaa mekkaloida. Kaikki valpastuvat. Kaikki luulevat sitä ensin omaksi kännykäkseen. Yhteishavahtuminen. Yksi tunnistaa soittoäänen omakseen ja kaivaa kapulan esiin ja vastaa. Muut vaipuvat takaisin koomaan. Pettyneinä, kun se ei ollutkaan oma puhelin ja sen jälkeen heti närkästyneenä. Toisen puhelin häiritsee, oma ei koskaan. Alan tuijotella ihmisiä salaa. Kenestäkään ei voi tehdä haastattelua, runomuotokuvaa tai henkilökuvaelmaa väkisin, mutta salaa voi. Menen helpon ja laiskan kautta: en vaivaudu könkkösalapoliisimaisesti poimimaan lehtihyllystä yhtä lehteä, johon leikata silmänaukkoreiät tirkistelläkseni ihmisiä vaivihkaa vaan tuijotan heitä suoraan. Annan sormieni rallattaa näppäimistön kielillä ja kirjoitan vain. Vanhasta rouvasta, hänen selästään ja takaraivostaan. Hänen myyttinen arkkityyppihahmonsa on rouva. Tiedättehän tuon kotiorientoituneen lempeän ihmistyypin, joka ompelee, silittää, siivoaa, mankeloi, tekee karjalanpiirakoita ja illan viimeisinä toiminaan vieläpä varmistaa, että naapurin Allilla, muistinsa menettäneellä on kaikki varmasti hyvin. Hänen elementtinsä on maa ja myyttinen ego kuin herkän ja hauraan linnun, joka liikkuu pienieleisesti, mutta tietää paikkansa ja arvonsa. Vasemmalla puolella viistosti minuun nähden istuu rouvatyypin modernimpi versio, mikä tarkoittaa lähinnä tiiviisiin opiskeluun tarmoansa suuntaavaa nuorta neitoa. Tältä monitoiminaiselta onnistuu tarvittaessa pullataikinan teko ja käsittely, ja hän haaveilee maalla asumisesta. Kotona on kaksi kissaa. Hänen tunnelmansa on yö. Se hämärän hetki keväisin juuri ennen kuin auringonkajo alkaa musertaa mattamustaa taivasta. Ruutupaitamies piipahtaa vain hetken. Hieman hermostunut. Harhaileva katse. Epävarma elämäntilanne. Hän pukee vaatteet päälle rivakasti heti lehden ääreen asettumisen jälkeen ja katoaa. Tuli parempaa tekemistä. Käytännöllinen mies, pyöräilytakki ja aurinkolasit. Myös hänen elementtinsä on maa, mutta tunnelmaltaan hän on kuin vahva muinainen tammi. Selkäni takana tietokonettaan naputtaa ilmiselvä professori. Tiedättehän tyypin, pitkä tumma parta ja pyöreähköt silmälasit. Rauhallisen asiallinen olemus, ei hapuilua eikä ylimääräisiä olemisen rimpsuja. Tieteellinen habitus. Tulee mieleen naavainen kuusi, johon rauhallinen tuuli käy. Erikoisella tavalla mies pursuaa rakkautta, jotain vahvaa voimaa, vaikka hän ei sano eikä tee mitään. 29

The Beatles mies. Jos aiemmin kutsuin jotakuta määrätietoiseksi, joudun perumaan sen, sillä huoneeseen astui juuri määrätietoisuuden täydellinen ruumiillistuma. Varmaaskelinen mies, joka ei kulje, kuten muut sovitellen askeleita kirjaston hitauteen ja hartauteen, vaan marssii suoraa päätä kirjojen poistomyyntihyllylle ja alkaa tutkia sitä. Vahvan itsetunnon omaava tulisilmäinen kaveri reppu selässään. Ilmiselvä karhuihminen. Jotain nallea, hellyttävää pehmoista, jotain vahvaa karhumaista. Menenkö jututtamaan runomuotokuvantekoa varten vai leikinkö kuollutta. En ehdi tehdä mitään, sillä juuri kun saan tämän ajatuksen päähäni, hän livahtaa ovesta ulos pihalle saakka, enkä tavoita häntä enää. Se on siinä. Hän se on. Sisään astuu violeteissa haalareissa mies, jonka musta pipo kuuluttaa, että joutoukko. Erikoinen tapaus, melkoinen persoona. Näyttää haalarissaan parikymppiseltä yliopisto opiskelijalta, mutta on ainakin 50+. Logo haalarin selkämyksestä on kulunut aavistukseksi. Valkoisissa lenkkareissa oleva ohut violetti värikaistale on haalarien kanssa samanvärinen. Mietitty yksityiskohta vaiko silkka tapaturmainen muotivahinko. Aurinkolasit silmillä hän lukee kolmen sanomalehden sarjakuvat ja poistuu. Pitäisikö napata hänet kiinni. Ei, en nappaa, hän lähtee. Olen ilmeisesti antanut periksi. Nolottaa, suututtaa. Päädyn meditatiiviseen minihetkeen ja lausun mielessäni kaikki loitsut mitä osaan, että tuosta lukusalin ovesta astuu sisään juuri se ihminen, jota varten olen täällä, joka on tätä hetkeä varten. Joka tulee henkilökohtaiseen haastatteluun ja antaa itsestään sen mitä haluan saada. Mutta ketään ei tule. Lopulta olemme lukusalissa professorin kanssa kahden. Hän on ollut täällä aamusta saakka, en ole kysynyt häneltä. Olisiko hän kiinnostunut. Ei, ei häntä kiinnosta. Mitä on tapahtunut maailmalle, kansalle, ihmiselle, jonka äidinkieli on runous ja jonka ainoa koti on vahvana humiseva myyttinen ikimetsä. Onko tämä sitä samaa moderninajan murhaa, mihin törmää kaikkialla: ihmiset ovat haarniskoihinsa piiloutuneita eläimiä, joille kaikki kontaktin otto läväyttää täydet hälytykset päälle. Jotka silmät nauliintuneina johonkin ulottumattomiin kulkevat kuka mihinkin. Ilman elon värähtelyä. Ilman silmien kipinää. Tilalla vain tekohymyjen kuut, luiden ajatusten himmeä pakotettu hymni suoritustarpeiden nyrkkeilykehässä. Päätän vetäytyä pihalle auringon palvomien koivujen katveeseen. Kaivaa taikakalut esiin lausuen loitsuja tämän näivettyneen kansanosan puolesta. Olen pahoillani puolestasi suuri maailman sielu. He eivät juuri nyt ehdi olla paikan päällä, he eivät juuri nyt halua tulla näkyviin runona tai ajatelmana. Heillä on parempaa tekemistä. Kuvitelkaa heillä on parempaa tekemistä kuin haluta olla runo. Maailmankaikkeuden ainut tosi ilmaus.

Nappiheitto Nykypäivän adaptaatio Eija Timosen tarinasta ”Virhelaukaus” (Vedenhaltia 1988). Tuovisen Lauri käveli rantaan pullo huulilla. Ilta oli ollut iloinen, mutta riitaannuttuaan ystävänsä kanssa Tuovinen ei ollut halunnut jäädä paikalle mokomien kusiaisten kanssa. Ihan sama, vaikkei saanutkaan kyytiä kotiin, kyllä hän osasi kävellä. Metsäpolku oli hämärä, mutta onneksi Suomen kesässä ei koskaan ollut täysin pimeää. Lauri oli kävellyt polkua, kunnes ranta kutsui häntä istumaan ja kiroamaan maailmaa. Loiskahdus irrotti Tuovisen ajatukset omasta surkeudestaan ja hän huomasi rannan kaislikossa ilkialastoman naisen. Vanha muori oli peseytymässä ja hän totisesti oli sen tarpeessa. Säkkimäiset rinnat vain loiskuivat ja likainen hiuspehko heilui rantavedessä kun muori huljutti kainaloitaan. ”Mitä akka kummittelet siinä?” Tuovinen sanoi hätkähtäen muorin ulkonäköä. Silloin nainen nosti vaalean sinertävät kasvonsa ja ärjäisi ”En ole mikään akka, olen merenneito!” Tuovinen oli jo valmiiksi ärtynyt eikä sietänyt mokoman ämmän huutamista. Hän huusi ja heitti lasipullon kohti muoria: ”Ole vaikka paholainen!” Kaljapullon osuessa naiseen tämä päästi raivontäytteisen karjaisun, joka sai linnutkin lentämään toiselta rannalta. Kun akka säntäsi yhä raivosta huutaen ja hullun kiilto silmissään kohti Tuovista, tämä lähti pinkomaan karkuun minkä humalaisen jaloilla pääsi. Adrenaliini pauhasi hänen suonissaan, kun hän juoksi metsään eukko kintereillään. Kolmesti hän oli menettää jalansijansa ja jäädä akan kynsiin ja kolmesti hän onnistui karkaamaan. Puuskuttaen Tuovinen säntäili ympäriinsä eukko aina vain perässään. Silloin Tuovinen havaitsi kaupungin siirtolapuutarhan aidan. Hän oli hieman saanut etumatkaa ja arveli voivansa piiloutua tuolta hirmulta johonkin vehreään soppeen. Toivosta voimia saaden hän kipusi valkoisen ristikkoaidan yli. Ja vaikka hän oli juuri kuullut takanaan muorin pitämää melua, kääntyessään katsomaan taakseen Tuovinen ei voinut nähdä mitään. Rättiväsyneenä ja adrenaliinin vaihtuessa laskuhumalaiseen olotilaan hän kokeili siirtolapuutarhan ovia, kunnes löysi yhden joka ei ollut lukossa. Sinne, kukkakuosiseen sohvaan, hän asettui maaten sydämen tykyttäessä yhä vauhdikkaasti. Unessaan Tuovinen löysi itsensä tuntemattomalta suoniityltä. Usvan seasta nousi sama rannan akka ja Tuovinen pyrki pakoon uudemman kerran, mutta oli kuin paikoilleen naulittu. Akan suu venyi kauheaan virneeseen ja hänen lievästi terävät ja harvat hampaansa loistivat verenpunaisten ikenien päällä. ”Sinä luulit satuttaneesi minua, mutta itseäsi sinä vahingoitit. Kun kolme vuorokautta on kulunut, tulen hakemaan sinua. Jos et olisi päässyt ristiin naulatun aidan yli, olisit jo menettänyt henkesi.” Akka nauroi ja nauru tuntui ympäröivän miehen kokonaan ja puristavan hänet, kunnes hän tukehtuisi. Tuovinen heräsi hikisenä, peloissaan ja selvänä. Akan ääni kaikui hänen mielessään vieläkin eikä hän enää kyennyt saamaan unta. Aamuaurinko kuikuili ikkunasta ja hän päätti painua kotiin. Tuovinen ei ollut tajunnut kuinka monta puroa ja vetistä ojaa hänen kotimatkalla olikaan. Hän oli muutamien kohdalla näkevinään leväisen hiuspehkon veden pinnassa ja kiristi vauhtiaan, kunnes oli kotiovella.

Seuraavan parin päivän aikana Tuovisen mieliala vaihteli laidasta toiseen. Välillä hän oli varma, että kaikki oli humalaisen houretta ja naureskeli itselleen ja välillä hän tärisi sängynpohjalla tietäen varmasti kuolevansa pian. Hänen ystävänsä eivät ymmärtäneet miehen huolta, mutta olivat huolissaan tästä. Kolmantena päivänä muutama kaveri kutsui Tuovisen saunakaljalle. Tämä pohdiskeli asiaa pitkään. Jos se eukko oli oikeasti veden väkeä, eikö kuuma sauna olisi turvallisin paikka, mitä olisi olemassa? Silloin Tuovinen alkoi suunnittelemaan ratkaisua omaan ahdinkoonsa. Kaupungissa oli yleinen saunapaikka, jossa oli monen tyyppisiä saunoja. Tuovinen ja hänen kaveriporukkansa suosivat puulämmitteistä saunaa, sillä sen tuoksu oli aidompi kuin missään kerrostalon sähkösaunassa. Tuovisen ystävät olivat helpottuneita, sillä mies tuntui olevan taas oma sukkela itsensä. Tuovinen saunoi ja puhua pulputti, mutta vilkuili ovea vähän väliä. Keskiyön aikaan muut alkoivat lopettelemaan ja viimeiset lähtivät saunasta vilvoittelemaan pihalle. Tuovinen jäi aikaisemmin pukuhuoneestaan hakemansa pussukan kanssa saunaan. Kirkonkellot löivät kaupungin yössä ja saunan ovelta kuului kopistelua. Ääni, joka sai kylmät väreet kulkemaan Tuovisen selkäpiissä, sanoi: ”Joko olet valmis?” ”Jo vain tule sisälle!” Tuovinen huikkasi astuen kiukaan vierelle. Oven auetessa hän viskasi kuuman kiuaskiven akan naamalle. Parkaisu oli yhtä voimakas kuin rannalla, mutta nyt se oli kivun ja tuskan värittämä. Akka ryntäsi saunasta pihalle ja juoksi kohti merta eikä tätä enää sen koommin näkynyt Tuovista häiritsemässä. Eikä Tuovinen itsekään halunnut enää yksinään lähteä rannalle yöaikaan vedenväkeä kiusaamaan.

Tiimin esittely Milla Koramo PopUptapahtuman varsinainen vänkääjä ja yleinen positiivipöyrylä, josta tulee vielä isona kirjailija. Runouesta tänä keväänä intoutunut kirjoittajatoimija janoaa oppia yhä vain uutta ja siinä suvissa pohtia elämän eksistentiaalisuutt tekemisen kautta. Onneksi Kung Fu harrastus auttaa orientoitumaan haaveiden suuntaan. “Tähän tulee yogatauko.” “Ihan hyvin meillä mennee. Ohjelma kaatui ja opittiin tallentamisen merkitys.” Entä miksi PopUp? Pidän haasteista. Nautin siitä, että minulla on jotain saavutettavaa, jotain jolle voin antaa kaikkeni, jotain jolla näyttää, sekä itselleni että muille, että olen saanut aikaan jotain oikeaa, konkreettista. Sain idean PopUplehteen syntymäpäivälahjaksi Kung Fu ohjaajaltani. Haasteen toteuttaminen jo tänä keväänä on ollut mahtavaa. Oletin oppivani paljon, mutta runojen kirjoittamisen lisäksi olen saanut koskettaa valkeaa paperia siveltimen kärjellä, pohtia uuden taittoohjelman kryptisiä komentoja (viisaat ohjelmat muuttuvat mielenkiintoiseksi, kun niiden logiikan hahmottaa), ajan rajallisuutta, ja sitä miten erilaisia ja samanlaisa ihmiset ovatkaan Kiitos tästä lehdestä kuuluu Huutomerkki ry:lle, Kaijonharjun kirjaston työntekijöille, ja ennen kaikkea mahtavalle tiimille, jota ilman lehti ei olisi valmistunut. Kiitos myös Leena Jääskeläiselle muutaman tunnin uurastuksesta sisäkannen Maahisrunon parissa. Olen ylpeä meistä kaikista, ja tuotoksesta, ja siitä miten loistavasti ihmisillä riitti tarmoa kirjoittaa ja maalata, toimittaa ja taittaa, yhteisen tuotoksen eteen.

Desulishor Täh, pitäisi siis puristaa sieluni perimmäinen olemus pariin lauseeseen? Öh... Nimimerkin alla toimiva pöytälaatikkokirjottaja, joka kirjoittaa useimmiten japanilaisesta animaatiosta inspiroituneita Visual Novel – pelien kässäreitä. ”Mitäköhän täst kaikesta edes sanoisin? Havaitsin että kirjotan suomeksi täysin eri tavalla kuin englanniksi... Pitäis kysyä sokkona, millaisen ihmisen luulet tämän tarinan kirjottaneen.” ”Ohjelma kaatui, minäkin meinasin kaatua.”

Sari Maanhalla Sanataitelija ja himmeäotsainen hämäränmönkijä, jolle Kaijonharjun yössä orvon planeetan loisteessa rääkyvät lokit sekä maailmanpuussa ritisevä punakylkirastas antoivat utuisen mielen läpi erikoisen elämyksen.

Mikä on kaiken tarkoitus. Siis miksi olen täällä. Ei tällä planeetalla tai näissä ihovaatteissa vaan kirjastossa keskellä yötä. Tai. Keskellä ja keskellä. Kello on 2:38. Rebekka juoksee (kerrankin kirjastossa) hiukset hulmuten lastenosastolta kertomakirjallisuuden sekaan. Milla piirtää tarinani sympaattisen alkusiilin. Iirolla on karkkipäivä, hän on avannut lauantaipussin jo perjantain puolella. Leena kiertää hyllyjen välissä käsi pystyssä ja laskee kaikkia kirjaston kirjoja. Itse käyn kuolaamassa kirjaston sohvaan. Käperryn värikkään huivini alle kyyhöttäväksi kimpuksi. Uniasetus ei toimi. Miksi olen täällä. Kirjoittamassa tekstejä, pyörittelemässä kuvia, oikolukemassa. Olen osa nerokasta PopUp Hallaus –tiimiä, joka 24 tiiman ajan heruttelee aivomieteysköksiään ja luovuusaivastuksiaan tietokoneen näytölle, ei suoraan, vaan sormien ja näppäimistön välityksellä tavoitteenaan luoda lehti interneettin ihmeelliseen maailmaan. Miksi todella olen täällä. Uteliaisuudesta, intohimosta asettaa itsensä tilanteeseen, jossa tekstintuotto ei ole hallittua etukäteispiperrystä. Myös 24h tuntuu kiehtovalta haasteelta. Perimmäinen ajatukseni oli tulla tuottamaan materiaalia, joka nousee satunnaisista kirjaston ihmiskontakteista. Itsekseen tehty teos on aina dialogi omien eri puolien ja luovan energian kesken. Enimmäkseen kirjoittaja tuottaa tekstiä aina itsekseen, vaikka käyttääkin, aina kun mahdollista, toisia ihmisiä häikäilemättä tekstinsä materiaalina. Kun muusana on toinen ihminen aidossa tässä ja nyt kontaktissa, prosessi muuttuu erisuuntaiseksi vuoropuheluksi toisen ihmisen kanssa. Tämä tavoite ei toteutunut. Kaikki pyytämäni runomuotokuvamallisaaliit livistivät pyydyksestä. Ensi kerralla parempi henkilökohtainen katiska, mutta toisaalta ihmisten pälyily salaa oli oma kiinnostava taiteenlajinsa. Sanataiteilutirkistely.

Rebekka Kuikka Tämän PopUpHallauksen kuvittaja sai hermoromahduksia kannen tussauksessa ja onnistui saamaan väsymyshumalan kello kolmen jälkeen. Viimeksi hänet on nähnyt nauramassa hysteerisesti omille puujalkavitseilleen hyllyjen välissä ja hyräilemässä TeeKun keikkabiisejä eri stemmoissa ilman sävelkorvaa. Enimmäkseen harmiton, houkuteltavissa esiin Eldoradon ufokarkeilla. ”Tän jälkeen mää piirrän sen nakun eukon.” Leena Keränen Tällä PopUpHallauksen kirjoittajalla oli jo heti aamusta hyvä idea. Ja toinen. Ja kolmas. Oli hyvä että nämä ideat olivat lyhyitä ja tiiviitä. Jo tällaisena niiden kanssa kesti pitkälle iltaan. Varsinkin kun en harrasta kirjoittamista kuin koulutöiden ja epätoivoisen nanowrimoprojektin kanssa. ”Taidan pittää taukoa ja polkea ottamaan kuvia Ainolan puistoon.”

Tiimin jäsenet oikealta vasemmalle (ja ylhäältä alas): Leena Keränen, Milla Koramo, Sari Maanhalla, Desulishor ja Rebekka Kuikka