Page 1

{채채nek채s}

{pohjoinen}

#19


Harhat

Hallaus, äänekkään pohojosen pää-äänenkannattaja, puhisee Huutomerkki ry:n rahisevana kaijjuttimena Oulusta maalimalle. Julukasussa julukastaan pääasiallisesti kaunokirijallisia kirijotuksia, joskaa se ei oo sokia myöskään tekstille, joka näyttäytyy rumistelevana, epäkirijallisena taikka muuten kierona. Sisältö on toimituskunnan ihtiään konsultoijjen ittevaltasesti valittema – Huutomerkki lainalasena yhteisönä kieltäytyy vastaamasta kirijottajien eettisistä, esteettisistä tai anesteettisistä käsityksistä. Parempi varrautua siihenki, että Hallaus toistaa ihteään netissä. Kaikkien Hallauksessa julukaistujen tekstien tekijäoikeuvvet säilyy niitten kirijottajilla. Etukannessa ote Reija Gladin novellista Valotusvirhe niin kuin hän on sen omin käsin tekstannut. Takakannessa pikisaarelaisen pitkän linjan graafikko Antti Holman puupiirros Maailmansirkus, 2010, 122 x 154 cm.


.. .. Tassa kirjassa 5

Pääkirjoitus

6

Aihkitukki ja sukellusvene

7–8

Ha-ha-harhani

9–10

Punainen vaate

11

Harhakollaasi

12

Eräs päähänpinttymä

13

Arvio

14

Elävät aaveet

15–17 Päästi suustaan lentoon nämä sanat 18

Pystysuoraa liikettä

19

Päällepuhetta

20–21

Nähdään taas

22–24

Puhun äidinkieltä

25–31

Onnistunein leikkaukseni

32

Kollaasiharha

33

Epätietoisuusalue

34

Pariisin vesi

35

Pikku Leena

36-37

Naapuri

38–42

Hautakivet päiden tilalla

43–46

Salamanteri

47–50

Räjähtämätön valas

51–55

Sukusoppa

56–61

Valotusvirhe

62–65

Lähtökahvit

66 67-68

Haetaan päätoimittajaa Tilaustiedot & Kirjoituskutsu

70

Maailmansirkus

Hallaus, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja

*** *** *** *** *** *** ***

***

10:s vuosikerta, 19:s numero Harhat, joulukuu 2014. Ilmestyy kahdesti vuodessa. Julukasija: Huutomerkki ry, Pj. Tarja Longi-Korpua, Oulu www.huutomerkki.fi Painopaikka: Kopio Niini Oy, Tampere. ISSN 1796-2099 Julukaisua tukevat: OKM ja Ravintola Sokeri-Jussin kievari, Pikisaari, Oulu. Päätoimittaja: Jarkko Lauri. Sähköposti: jarkko.lauri@oulu.fi. Puh: 040 716 4352 Postiosoite: Hallaus, c/o Jarkko Lauri, Assistentintie 1 c 3, 90570 Oulu Internet: www.hallaus.fi Toimitussihteeri: Jussi Moilanen (jussimoi@gmail.com) Taittaja: Harri Filppa. Avustajat: Heikki Mankinen ja Anni Hyypiö.

4

*** *** *** *** ***


Kirjailijan vai kouluampujan harha Tällä kertaa Hallaukseen tarjosi teoksiaan 25 tekijää, joista mukaan pääsi peräti 20. Aikakauskirjan teemana on ”Harhat”, joka oli myös Muusa-kirjoituskilpailun aihe viime kesänä. Kaikkiaan kilpailuun tuli 98 tekstiä, joista välierään pääsi 13. Sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen valitsi voittajaksi Outi Karhun ja hopeamitalistiksi Marko Krögerin. Karhun teos julkaistaan Kaltiossa ja Krögerin valasrunoelman löydät tämän kirjan sivuilta. Semifinalisteista mukaan pääsi Tomi Aho, Maria Kurtti, Anni Mäentie ja Liisa Näsi. Samat teemat ja kuvat toistuvat monissa teoksissa. Rakkaus saa aikaan muistikuvia, joiden luomat aistiharhat ovat hyvin todellisia. Rakas ihminen nähdään nykymaailmassa, vaikka hän ei enää olisi hengissäkään. Kuoleman läsnäolo liittyy keskeisesti harhoihin tai niiden karisemiseen. Vanhuuden sairaudet sekoittavat toden ja harhan samoin kuin eräät mielenterveysongelmat lääkityksineen. Monista teoksista löytyy metafiktiivinen juonne, jossa tekijä pohtii teoksen luomisen edellytyksiä ja irtaantumista luomastaan todellisuusilluusiosta. Jumalan luomistyön ja Jumalan kuvan eli ihmisen luovan toiminnan ero on kestoaihe. Irtileikkaamisen, piirtämisen ja puhuvan pään kuvat toistuvat, samoin kuin rakentamisen ja säveltämisen teemat. Tuntuu siltä, että illuusio vaatii kirjailijan tappamista. Fiktion ja todellisuuden murrospinta on väkivaltainen. Koskaan aiemmin ei Hallauksessa ole ollut niin paljon silmitöntä väkivaltaa. Väkivallan syyt eivät ole ilmiselvät. Selvää on vain se, että väkivaltaan turvaudutaan, jos toden ja illuusion raja murtuu tavalla, jota ihminen ei voi hyväksyä. Väkivaltaan liittyy satiirinen sävy, joka yltyy välillä rabelaismaisiin mittoihin. Ihmisen halut ja tarpeet saavat irvokkaan ja liioitellun kuvauksen. Ehkä satiirin kohteena on ihmisen halujen vinoutuminen. Harha voi nimittäin olla myös sellainen asia, jolle ei anneta syystä tai toisesta totuusarvoa,

tai siihen ei uskota. Uskottavat asiat muuttuvat aikojen saatossa. Joskus normaalina pidetty aave saa nyt aikaan kauhua tai se täytyy selittää muistikuvaksi tai aavistukseksi. Epäuskon syy voi olla tietoteoreettinen, eettinen tai ideologinen. Monet aiemmin tosiksi uskotut asiat kuten jumalat ovat unohtuneet ja uskonnon tilalle on tullut todellisilta tuntuvia tarpeita kuten tarve kuluttaa ja luoda hyvä mielikuva itsestä olemalla hyvä, muodin mukainen kuluttaja. Kapitalistisessa maailmassa saa olla tarkkana sen suhteen, mitä juuri minä oikeasti, metafyysisesti haluan eli rakastan; jos elintasokilpailuun lähtee, voi helposti hukata itsensä. Aina tuntuu siltä kuin jotain puuttuisi, vaikka kaikki olisi materiaalisesti hyvin. Aina löytyy joku, jonka elintaso on joltain kantilta korkeampi kuin sinun. Tarpeita luova näkymätön käsi saa aikaan sen, että kapitalismissa kaikista tulee mentaalisesti köyhiä. Kapitalismin ylin normi on vapaus. Ääriliberalistinen kuluttaja on kuin vapautta ihannoiva eksistentiaalinen subjekti, jolle toiset näyttäytyvät hirviömäisenä uhkana. Ollakseen vapaa on hänen alistettava kaikki muut, oltava rikkaampi kuin kaikki muut, ammuttava kaikki muut. Kapitalistinen vapaus on lopulta harhaa, yksinäisyyttä muiden yksinäisten keskellä. Ehkä juuri kuvitellun tarpeen ja todellisen halun ristiriita saa aikaan väkivaltaa. Satiiri naurattaa, mutta hymy hyytyy, kun väkivalta tuo mieleen nykytodellisuuden tapahtumat: kouluampumiset, perhesurmat ja terroriiskut. Kun todellisuuden ja harhan raja murtuu, murtuu jollain tasolla myös mieli. Tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden vertailla erilaisia mielenmurtumia. Sukellusvenettä metsästävä Ruotsin lintukoto, runoa kirjoittava kirjailija, elämän kolhima yksinhuoltaja, ajattelemattoman isän traumatisoima lapsi, dementoitunut vanhus, mielenterveyspotilas ja massamurhaaja marssivat vuoron perään lukijan eteen. Heidän kauttaan piirtyy kuva maailmamme rakennemurroksesta. Jarkko Lauri

Ranualaissyntyinen Jarkko Lauri on kirjallisuudentutkija Oulun yliopistolta. Hän pitää vanhoista lampuista ja Cary Grantista ja ihailee Sidney Lumetin (julman todellisia) elokuvia.

Päätoimittaja

5


Tauno Lauri

Ranualainen Tauno Lauri teki Lapissa pitkän uran maaseutuyritysten kehittäjänä ja neuvojana. Eläkkeellä hän on palannut vanhan intohimonsa kirjoittamisen pariin ja toimii paikallislehti Kuriirin pakinoitsijana.

AIHKITUKKI JA SUKELLUSVENE

6

Ruotsin ja Suomen kansantaloudessa metsätaloudella on aina ollut suuri merkitys. Puuta kuljetetaan vesistöissä ja maalla. Vesistökuljetuksilla on aina ollut merkittävä osuus. Itämerellä ja Ruotsin Tukholman saariston laivaväylillä on puutavaraa kuljetettu satoja vuosia. Usein toistuvat ”sukellusvenehavainnot” ovatkin pääosin uppotukkien aiheuttamia. Niin on tämä tuoreinkin tapaus. Tukkeja on tippunut ja jäänyt aikojen kuluessa paljon meriin, järviin ja jokiin. Uiton jäljiltä ja avonaisista vesi- ja lastiproomuista sekä lotjista on vyörynyt puutavaraa vesistöihin. Hidaskasvuiset aihkitukit eivät laho koskaan vedessä. Ne kummittelevat olemalla enimmäkseen upoksissa mutta pistävät päänsä veden yläpuolelle sopivien virtausten myötä. Äkkinäiset, kuten ruotsalaiset, luulevat näitä sukellusveneiksi ja tuhlaavat miljoonia epätoivoiseen tutkimiseen. Tätä teoriaa tukee tositapaus lähes viisi vuosikymmentä sitten. Olin Pentin ja Reijon kanssa Livo- ja Kouvanjoen haarassa vesilintupassissa. Metsästys oli juuri alkanut. Sota oli julistettu ja haulikon laukauksia kuului jokien varsilta Juutislammelta ja Sarajärveltä. Odotimme passissa rantatöyräällä hiljaa maaten. Linnut lentelivät yleensä jokihaaraan muualta röykytystä pakoon. Näin tapahtui nytkin. Ensimmäisenä lensi heinäsorsaparvi ja laskeutui aivan eteemme. Reijo ampui Mossbergilla kaksi, ja minäkin venäläisellä kaksipiippuisella sain yhden. Seuraavana lensi telkkäparvi. Sarajärven puolella Livojokea olivat passissa kylänpojat. Parvi laskeutui heidän eteensä. Kymmenen laukausta kiiri korviimme ja ruuti haisi. Saalista tuli, mutta yksi telkkä jäi raanaan ja alkoi sukeltelemaan. Pojat passittivat törmällä liipasinsormet herkkinä. Mustapää nousi vedestä . Tulitus alkoi, mutta ei saalista. Pojat tulittivat uppotukkia, joita oli jokihaarassa haitalle asti. Voimakkaampien pohjavirtojen seurauksena ne nousivat ja nostivat päitään pintaan vaipuen taas upoksiin. Silloin Kouvan- ja Livojokikin olivat vilkkaita uittoväyliä ja puutavaraa oli upoksissa suuret määrät. Vedimme useita tukkeja Valmetilla törmälle. Ne olivat lähes kaikki tiukkasyisiä aihkitukkeja, jotka eivät koskaan laho. Niistä tuli hyviä tervashalkoja. Mutta kirves tylsyi. Oli niissä niin paljon lyijyhauleja. Ruotsin useat sukellusvenehavainnot ovat tapahtuneet pääosin lokakuulla. Merivirrat nostavat syksyisin pohjavirroista tukkien päitä pintaan. Tässä on ruotsalaisille lähes varma johtolanka. Otetaanpa yhteys Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvistiin. Operaatio ”vedenalainen vieras toiminta” saa uuden käänteen.


Ha- ha- harhani

Katsoin Googlesta mitä kaikkia harhoja on olemassa ja aika pian jouduin toteamaan: minulla on ne kaikki – tai ainakin ollut joskus. Vai oliko se sittenkään harhaa?

sen avulla? Se harha on kuitenkin auttanut monia elämän vaikeina aikoina. Minulle se ei ole mitään harhaa, sen voin tunnustaa heti alkuunsa.

Harha, tuo harha-aistimus, hallusinaatio, kun ilman ulkoista ärsykettä kuulee, näkee, tuntee, maistaa tai haistaa. Mutta ilman ulkoista ärsykettä? Entä sitten kun on vielä se ulkoinen ärsyke? Sitten se vasta harhaa on vai?

Pitääkö sitten olla jotenkin sairas, että näkee harhoja, olla hullu suomeksi sanottuna?

Sanotaan, että elämä on yhtä harhaa. Niin se varmaan on. ”Sinä elämä, miksi mua kiusaat?” moni kysyy. Ja mitä elämä vastaa? Ei mitään, ei siltä saa vastausta, kun suoraan kysyy. Se tekee vain tekojaan. Tai panee meidät tekemään, jotkut tekemättömiin. Tuleeko tässä kysymykseen se joidenkin mielestä suurin harha, nimittäin Jumala? En sano kuinka paljon ihmisiä on tapettu tuon toisille niin tärkeän harhan nimissä, mutta kysyn: kuinka monta on pelastettu

Juha Hurmeen psykoottiset vaiheet pyöreässä huoneessa on hyvä esimerkki siitä, miten harhaisuus vaikuttaa häneen vieläkin. Mennä nyt erämaahan teatteria esittämään ja luulla, että kaikki kävelevät 25 kilometriä sen vuoksi. No, itsekin meinasin olla yhtä hullu, mutta sattui olemaan väärä päivä. Se autiotuvan varauspäivä piti perua. Hulluista, siis mielisairaista minuun vaikuttaa vieläkin ne niin normaaleilta tuntuneet naapurin pojat, joiden kanssa esipuberteetti-iässä nukuimme apulantasäkeistä tehdyssä teltassa pihalla. Ja melkein jokainen heistä sai myöhemmin

Kauko Kakko on pauttiarallaa 50-vuotias isoisä ja luomuviljelijä, joka kuuluu Lapin Kirjallisuusseuraan. Hänellä on työn alla romaani omien isoisiensä jatkosodan aikaisesta Kiestingin reissusta. Lapissa hän käy vähintään kerran vuodessa vaeltamassa jänkiä ja soita, sanoo olevansa suohullu.

Kauko Kakko

7


Kauko Kakko

itseltään hengen riistettyä. Niin normaaleilta vaikuttivat! Neljä poikaa ja vielä isäkin hirtti itsensä puuhun. Ja kun häntä olimme hakemassa, niin vanhin poika juoksi sillä aikaa rantaveteen ja hukutti itsensä. Silloin toivoin, että se olisi todellakin ollut harhaa. Menin minä kerran itsekin harhaan. Tai oli meitä kyllä silloin kaksikin enkä kirjoita tässä ensimmäisestä avioliitostani. En siitä, oliko se harhaa, vaikka kesti parikymmentä vuotta. Enkä siitä, otinko minä vai ottiko joku muu harha-askeleen. Se tuo muisti kun on kumma kapine: toisilla se muistaa saman asian eri tavalla. Vainoharhaa en koskaan ole kokenut, jos lukuun ei oteta rahapulaa joka tahtoo vainota liian usein. Niin tahtoo vaivata televisioharhakin, vanhemmiten kun on tullut laiskemmaksi ottamaan itse asioista selvää. Antaa toisten selvitellä suuret asiat. Eivät ne siitä silti mihinkään muutu. 8

Työharhasta olen alkanut onneksi hiljalleen päästä eroon. Siis silloin kun en tee työtä. Se vasta harhaa on, aivan kärkipäässä. Sitä kun luulee, että omalla työllä on pitkässä juoksussa jotain merkitystä. Ja kattia kanssa. Kukaan ei muista sinun arkista aherrustasi, jos et tee jotain suurta. Sen tähden yritän rakentaa aina korkeita torneja. Nehän ne muistetaan maailmaltakin. Harhaluetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään: on ajanharhaa, harhaluotia, harharakkautta, lämpöharhaa, viinaharhaa et ceteraa. Se on kyllä vapauttavin harha, kun sammuu ja leijailee tiedostamattomassa tilassa. Eikä tunne muuta kuin hyvää oloa - harhaa! Viime viikon syyslomalla näin menninkäisen seisovan autiotuvan peltisen tuhkaastian vieressä, ison kuusen alla. Sellainen pieni, hymyilevä vajaan metrin mittainen partaukko - eikä se ollut harhaa!


Liisa Näsi

Kaupat ovat virittäneet ensimmäiset joulukoristeet. En ehdi kääntyä pois, kun Poju jo huomaa ne. Se vetää henkeä ja kiljuu kuin sesonkisika Saarioisella. Otan sen rattaista ja painan sen pään olkaani vasten niin, ettei se näe mitään. Joka jumalan joulu! Ikään kuin näyteikkunan takaisessa joulukuvaelmassa esiintyisivät itse Tuoni ja joutsen. Vaikka kyllä siinä piilee pelon aineksia. Tontut takovat pajoissaan ilman ruoka- tai pissataukoja, eikä tuuraajia näy. Vähemmästäkin alkaa viirata. Nyrjähtänyt mieli keksii vasaralle ja käärenaruille helposti muuta käyttöä. Poro vaikuttaa valmiiksi hullulta. Se nytkyy kiskoja pitkin nurkasta nurkkaan ja nostelee jalkoja epätahtiin. Silmät ovat lasittuneet pakkoiloon. Muut oireet ovat kai vasta tulollaan: häröilyä, kaatuilua, elämöintiä ja lopuksi sietämättömän pinnallista pohdintaa joulun ja koko olemassaolon tarkoituksettomuudesta. Kaiken yllä joulupukki pörrää ympyrää lentokoneessa. Lentoradasta päätellen glögi on ollut kossuvoittoista, ja pukki on unohtanut pyytää juoppokuskia puikkoihin. Tällainen tyyppi sitten rynkyttää kotiovea iltapimeällä ja punnertaa karmeasti hohottaen sisään. Jos ei sitä pelkää, on päässä vikaa. Mistä tällainen perinne on tullut! Jenkit sentään kehittivät sisäsiistin pukin, joka pudottautuu kommandomaisesti savupiipusta olohuoneeseen, jättää lahjat ja syö siinä välissä pikkuleipiä sekä juo maitoa. Ei silavakinkkuleipiä tai väkeviä yötyöläiselle. Sitten se poistuu samaa tietä. Ja altruismihuumassaan kerää kuolleet tiaiset hormista. Tönin vatsallani rattaat ostarin kahvilaan. Se on vielä jouluvapaa vyöhyke. Avaan Pojun talvihaalarin vetoketjua, nykäisen sen hatun silmille, ja istutan muksun rattaisiin uikuttamaan. Käyn ostamassa kahvin ja pullon mehua. Joulurauhaa saa kätevästi myös tabletteina. Olen jo heittämässä pillerin kurkkuun, kun näen sivusilmällä Pojun tutinan. Avaan mehupullon, jyrsin lusikan reunalla pilleristä jauhetta mehuun, ravistan ja tarjoan cocktailin Pojulle. Se sammuu kuin tontun lyhty talvimyrskyssä. Viskaan tabletinlopun kurkkuuni ja huuhtelen sen kahvilla alas. En olisi tarvinnut tätä hässäkkää! Oli tarpeeksi vaikeaa saada Poju pysymään rattaissa tulomatkalla. Pari kertaa se pungersi pois ja ehti melkein kuskin penkille asti ennen kuin sain sen raahattua takaisin. Joku täysiä eläkeläisalennuksia ja kelmeyden perusteella hautajaistukeakin nauttiva ukkeli vinoili, että älä hyvä ihminen hae poikaa pois, kun se rehellisenä kansalaisena yrittää ostaa tikettiä. En viitsinyt sanoa mitään. Keskityin vain viikkaamaan Pojun raajoja rattaiden aisojen väliin. Rattaat ovat aina olleet turhan kapeat. Poju on perinyt isänsä luut. Neuvolatäti tyrkkäsi kerran käteen esitteen ”Lihavan Lapsen vanhemmille”. Nyt olisi täti tyytyväinen Lihavaan Lapseen. Tälle kun ei ruoka maistu joulunaikaan. Pyörittelen mehunjämiä pullossa. Viereisessä pöydässä istuu tantta ylös asti napitetussa talvipalttoossa. Hän katsoo nukkuvaa Pojua, törröttää

Liisa Näsi on kirjoittanut fiktiota kaksi vuotta. Hän sijoittui kesällä 2014 Nova-kirjoituskilpailussa viidenneksi ja pyrkii edelleen kehittymään.

Punainen vaate

9


Liisa Näsi

alahuulta, mulkaisee minua ja kaivaa kännykän laukusta. Alkaa vimmattu näpyttely. Varmaan iltapäivälehteen. Huomisen lööpit kirkuvat mielessäni: ”Äiti juottaa lapsen hiljaiseksi” ja ”Joulunsanoma hukkuu lapsen huumepulloon – lastensuojelu ei toimi!” Neuvolaesitteiden laatijalla on takuulla toinen työ lööppien tuunaajana. Nappaan mehupullon yhteen käteen ja kahvikupin toiseen, skoolaan kyylätädille ja juon molempien pohjat. Pannunpohjasumppi ja mehuesanssit valuvat karvaina ruokatorvessa. Lyön nyrkillä rintalastaan, ja röyhtäisen. Polte lievenee. Oikeasti joulurauha meni piloille kolme vuotta sitten. Se on Timon vika. Poju imi vellituttia kaksivuotiaaksi. Timon mielestä se oli vauvojen hommaa, joten juuri ennen joulua se hävitti kaikki tutit ja väitti, että joulupukki vei. Ja että tontut tarkistavat ikkunoista joka ilta, että tutit pysyvät poissa. Senhän tietää, mitä seurasi aattona. Pukki tuli, ja Poju sai kohtauksen. Olen lukenut, että kriisissä ihminen löytää itsestään uusia voimia. Pitää tasan tarkkaan paikkansa. Ikäisekseen ihmeen ketterästi Poju juoksi huoneeseensa ja yritti piilottaa kaikki lelut, ettei joulupukki hae niitä. Se heitteli kaappiin autoja ja legoja sikin sokin, riipi sängyn päältä pehmolelut sekaan ja nakkasi unirievun päällimmäiseksi. Sitten se pamautti komeron oven kiinni ja nojasi siihen silmävalkuaiset vilkkuen. Siinä rytäkässä kehittyi taatusti jokunen patouma. Ainakin ummetusta oli toista viikkoa. Tuon joulun jälkeen joka halvatun punanuttu ja kaikkinainen joulukrääsä ovat olleet Pojulle pahaenteisiä etiäisiä. Niiden ilmestyminen katukuvaan tarkoittaa, että hukkapukki lähestyy. Ja niin kuin minä olen odottanut lapsuuden joulutunnelmaa. Hitonvinkulat! Kyyhötän adventista alkaen Pojun kanssa eteenvedettyjen verhojen takana ja työstän traumaa. Poju alkaa kuorsata. Suupielestä leualle venyvä sylkivana pitenee ja lyhenee ilmavirran tahdissa. Ruuvaan Pojun hatun tiukasti sen päälakea vasten ja solmin korvaläppänauhoilla leuat yhteen. Korina lakkaa. Joulupukki lyllertää ostarin käytävää pitkin. Ovat sitten onnistuneet palkkaamaan Michelin-ukon joulupukiksi. Molemmissa hommissa kaulattomuus, tuhtius ja veritulpan todennäköisyys lienevät työnsaannin perusedellytyksiä. Pukki äkkää lastenrattaat. Tajuan sen silmien lepatuksesta, että se aikoo tulla levittämään joulukauhua. Käännän sille selkäni, koverrun suojaksi Pojun ylle ja näytän pukille keskisormea kainalon alta. Se pysähtyy niin äkisti, että tupsulakki repsahtaa silmille ja kulkuset kilisevät nenään. Se työntää päähineen otsalle. Tummanruskea siilitukka pörhöttyy esiin. Amatööri! Mistä tuleekin mieleen, että pitää soittaa ihmisille, että Timoa voi buukata pukiksi. Sillä miehellä ei ole kotiin asiaa vielä pariin jouluun. 10


Lauri Ahtinen (s.1983) on seitsemänkymmentäkuusi kiloa painava keskituloinen ja -ikäinen punapigmenttinen perheenisä Oulusta, joka valveillaoloaikanaan toimii opettajana, sarjakuva- ja kuvataiteilijana, sekä osa-aikaisena galleristina suihkunraikkaalla galleria koomalla Heinäpäässä. Ahtinen kuuluu myös Atelje Mulukku -taiteilijakollektiiviin, jonka päämääränä on tehdä Oulusta mielikuvituksellisempi.

Lauri Ahtinen

11


Eemeli Anttila

Eräs päähänpinttymä

aika on palavaa serpentiiniä; savusta kiharat, kiireellä kopioidaan hermoston harmaalle paperille

Eemeli Anttila on pyhäjokinen lukiolainen, jolla on vaikea kirjoittamisongelma.

ehkä siis sinä oletkin pelkkää painovirhettä? ja kaikki muu mikä joskus sai eleganssini sekaisin

12


Hänen viimeinen luomuksensa, näyttämöllepano odessalaisista metodistiäideistä, on äsken tullut ensi-iltaansa. Maalaispapin päiväkirjaa muistuttava mestariteos uppoutuu aiheeseensa kuin alligaattorinpoikanen peltopyyateriaan. Mätänevän jalan poisto maailman likaisimmassa murjussa on toteutettu hienolla tyylitajulla ja mitä herkimmällä kosketuksella. Hänen askelensa kuulostavat siltä kuin autonovia paiskottaisiin kiinni. Harvoina vapaailtoinaan hän astelee hitaasti ja äänekkäästi ympäri huoneita ja kuuntelee Brucknerin musiikkia. Kaikki kiinteä ravinto miellyttää häntä; hän voi käyttää ruokailuun kolme, neljä tuntia päivässä, eikä hän kuitenkaan ole ehtinyt alkuruokia pidemmälle. Humanistisista syistä hän on lopettanut nuoruudessaan chileläisten viinien nauttimisen ja ottaa nyt vahingon takaisin juomalla niitä litran päivässä. Aina sekään ei riitä; silloin hän humaltuu ja humalluttuaan katselee kaukaisuuteen nähden siellä kaikki ne järkyttävät asiat, joista hän haluaa kertoa ihmisille teostensa kautta.

Rauno Riekki on taivalkoskelainen proosarunoilija, joka pohtii hyvän runouden määritelmää: ”Hyvä runo on kirjallisesti vakuuttava ja se pitää sisällään merkitysten verkon. Siinä on haastetta loppuelämäksi.”

Rauno Riekki

13


Oula Mommo on oululainen musiikinopettaja ja muusikko, joka kuluttaa kitaran kielien lisäksi kyniä ja lenkkareita.

Oula Mommo

14

Elävät aaveet, menneen ajan inkarnoituneet muistijäljet, mieleni varjoisista luolastoista, kuvina hetken. Näkökenttieni katveissa, ilmestyvät katujen ja suojateiden toisilla puolilla, punaisten valojen märkään hohteeseen, maratonien paahteisilla baanoilla, lenkkitossumetsien tiheiköissä, huuruisten baarien ja megafonihullujenpäivien keitailla, siellä, ja sielläkin. Niinä hetkinä näen edessäni Syntymättömän, niin käy aina. Voin kuvitella sille naurun ja kaikki, voikukkien puhallukset ja sortuvat hiekkakakut, kaikki: korkeina huojuvia mielen rakennelmia, vilkkaasti liikkuvat silmät. Muistan kuinka jo kauan sitten meren aalto levittäytyi rannan hiekkaan ja huuhtoi mennessään jalanjäljet, jotka veivät toisaalle,

toisaalle.


Anni Mäentie

maailman ensimmäinen eläintarha perustettiin dubliniin aidattu liikenneympyrä ja aidan takana yksi villisika pääsymaksu shillingin

tai pennyn

syötän sille matkoillani muna-vesikrassileipiä rucolaa murukahvia postikortti knocknareasta pahviin hieron viherkasvien hajut

hei sä häkkilinnulle hymyilijä koiranulkoiluttaja sä

joka tutustuit aviomieheesi kirjeitse riihimäen vankila kaunolanraitti 3

öisin kaupunkilaiset kuulevat villisian valittavan surkeasti siihen yhdistyy innostuneen norsun tööttäys mutta ääni on uusi norsun ikäinen ja norsun ajan pitkä

Anni Mäentiellä on kauniit pähkinänruskeat silmät. Hänen tekstinsä tulevat päästä ja muualta.

vaaleanvihreä kuin parsassa kirpeä nenäontelon yläpäässä rikkoutunut ruoho

15


Anni Mäentie

yksinäinen mutta vaihteleva rakkauselämä on sentään

jotain muuta kuin viettää koko aika yhden haaskan kanssa tai

dramaattisen äijän joka ah kaipaa omaa tilaa tiistaina metrossa

kampista sörkkaan sen katse lukittuu ja se uikahtaa ja

jäätyy paikoilleen niin että mun on perillä raahattava se ulos

sitä väliä se sit suhaa loppuviikon kunnes lauantaina

huomaa kapakan ikkunassa kauniit kasvot ja painuu sisälle

sora liikahtelee kenkien alla ja puhelin soi kun

se haluaa kertoa jokaiselle yksitellen ja me vastaamme ja

me puhumme ja nauramme ja lohdutamme planeetat

kukkivat tähdet sinkoilevat sininen ylijättiläinen murahtaa

16

ruskean alikääpiön päällä internet lakkaa toimimasta

ruoho kasvaa nousevat vedet raahustavat kallion läpi


Anni Mäentie

Päästi suustaan lentoon nämä sanat

suihkukoneen vana peittää auringon kehoni houkuttaa hyönteisiä moottoritie

ja istun tyhjän kentän vieressä kanto

ja moottoritie pimeällä kuin jouluvalot heinäsirkkojen ääni on kaventunut

ja ei aurinkorasvaa mekkoja joita saat ja joita et saa käyttää koska kuin että se ei voi järkätä

juhlia sillä se ei sovi ne laskeutuivat kuka mihinkin versosi puita korpit räpistelivät sotku oli hirveä työkalut karkasivat ja siitä lähtien

en tiedä

17


Rauno Riekki

kolme huppupäistä hahmoa vain siveltimenvetoja mustaa ja harmaata sinisellä taustalla kynnenraapaisuja häviäviä merkkejä ilman aurinkoa kuuta ilman metsää järveä merta ojaa piennarta jalat katoavat siniseen sumuun reidet polvet pohkeet näkymättömissä olemassa olevina huput kasvot katoavat mustaan ja harmaaseen valoon se mitä ehkä ei ole kynnen tai sormen jälki kuin valokeiloja vaaleita merkkejä ehkä taloja niiden katoavia seiniä tuskin havaittavia mustan makaavan polun alla kirjoitusta kirjaimia jotka ovat pelkkiä naarmuja kaikki tämä pystysuoraa liikettä jotakin lähes näkymätöntä irronnut maatuva oksa ja sen varjo lyijykynänjälki lähes paperinvärinen tausta vain hieman harmaampi vailla kehyksiä unen ja valveen katoava raja tai pelkkä käden liike

18


Päällepuhetta

tuulimyllynkadulla kun tuuli oli hiukan tyyntynyt hänen kasvonsa heijastuivat lastulevyseinään sisäisestä projektoristani, ja jostain ilmestyi käden tynkä kirjoittamaan runoa tapettiin lopetan päiväni päivä on peili ja peili on petollinen kesken runon seinältä nousevat ulottuvat kädet ottavat hellästi pääni irti ja näyttävät minua minulle, katselen päätöntä minääni ja ajattelen päättömyyden tilaa käsi kirjoittaa seinälle

peilistä ei näy nuoruuteen päätön kolkuttaa pimeässä menneeseen

samaan aikaan pää luennoi metaforakentästä ”päätön kana, päätön nuoruus, uhkapeli ja alkoholi” mutta kasvot seinältä puhuvat päälle

silitä peiliä silitä ihoa kumman haluat vuoteeseesi, oppaaksesi pimeään

Lassi Kalleinen kuvailee itseään runossa ’Lavarunoilija’: ”työtön kirjallisuuden tutkija ja sosiologi opetteli kiukuspäissään kasvit ja / loi yliopiston alimman palkkaluokan uran kasvimuseolla / kunnes ryhtyi lavarunoilijaksi, mainitsee joka runossa jonkin eliön, / lämmöllä”. Kalleinen sijoittui toiseksi lavarunouden SM-kilpailuissa vuonna 2014.

Lassi Kalleinen

19


Anna Ikonen

Viides vuosi tamperelaisena ei ole tuottanut tulosta, sillä Anna Ikonen mieltää itseni edelleen paljasjalkaiseksi landelaiseksi. Ikosen tekee onnelliseksi muun muassa Otava pihakoivujen oksilla, sammaleelta tuoksuva kissan turkki ja puiden humina syysmaisemassa.

Nähdään taas

20

ruokakaupassa turhanpäivänen arkipäivä jolla ei ole nimeä vielä etukäteen kauppalistaa käsikirjoitusta suuntavaistoa vailla ei hyvällä tapaa joutilas vaan hukassa omalla tavallaan ostoskorissa painavat persoonattomat ostokset leipää kurkkua leikkelettä maito kierrekorkilla kissanruokaa vessapaperia ja suklaapatukka kassajonossa edessäni seisoo nimetön mies olen juuri nähnyt isän vilaukselta bussipysäkillä enkä ymmärrä heti yhtäläisyyttä tällä miehellä ei ole nimeä ennen kuin kohta on lonksuvat oranssit saappaat pihkan tuoksu bensan ja mullan työn tuoksu ja isän villapaita tällä säällä on liioittelua ei tämä mies kysele ei minun isäni paljoa kysele paita on kauhtunut niskasta housut vailla väriä niskavillat kasvaneet yli kämmenet täynnä loputonta voimaa askel hidas mutta etenee kun kerran ei ole mikään kiire ja seuraan miestä niin kuin en ennen olisi ketään nähnyt kuin ennen en olisi isääni nähnyt kuullut vain puhuttavan sitten kaivannut osaksi arkipäivää käsivarren mitan päähän kosketuksen alle nähtäväksi että olen osa tuota ihmistä tuota hymykuoppaa vasemman suupielen alla tummentunutta kiharaa tukkaa ja vakaita hartioita että kun jokainen liike olisi muistettava tämä on viimeinen kerta läksy on opittava ulkoa tai kokonaan unohdettava


Anna Ikonen

kassa piippaa joku maksaa isän sormi naputtaa liukuhihnan reunaa huvikseen vain ja pehmeästi kunnes tulee vuoro isä nostaa iltalehden ilmaan jotta kassan taakse ja kauemmaskin näkyy ostaa lehden isä ostaa aina vain lehden joskus suklaapatukan mutta ei nyt isä sanoo niin kuin aina että sopivastihan sattui juuri sopiva kolikko sopivasti taskussa johan sattui mies naurahtaa ja ihminen kassan toisella puolella isällä on tapana saada muut nauramaan jään kiinni isän ääneen niin pitkä ja hosuva askel kunnes hartiat näkyvät kaukaa bensan katku kaikkoaa en näe enää kun en katso enää en halua katsoa enää

mies ei tunne minua vaikka miehellä on isän nimi tuoksu ja tuntu euron kolikko ja keveä ääni niin isolle ihmiselle hartiat joilla istuessa pikkutytön päälaki tavoitteli koivun oksia vatsa jonka päällä saattoi istua ja vähitellen nukahtaa minun isäni kaikkoaa olen eksynyt tähän päivään päivään jolla on nyt nimi näitä päiviä on ollut ja on edessäpäin isä ei jätä minua rauhaan en minäkään jätä häntä

21


Rauno Riekki

Puhun äidinkieltä -sarja Ääni ja hiljaisuus ovat yhtä ne sanovat mitä ajattelen, keksin ensin niille muodon. Jos suuni liikahtaa, onko se hiljaisuutta. Askelten ääniä huoneesta jonka hämärä on tuonut. ***** Kuvitellaan numeroiden kertovan jotain täsmällistä ikään kuin mitään lisättävää ei olisi sateenvarjot jäävät riippumaan ilmaan ***** Mitä nykyisin tapahtuu, mietin, kun katselen sateen kastelemaa pihaa. Se näyttää paremmalta sateen jälkeen, sille ei ole rakennettu mitään, ajatellessani pihaa mieleen tulevat anglosaksit ja heidän katunsa, jotka ovat täynnä erikoisuuksia, joita voi katsella lasin läpi. Täällä vallitsee rauha, joka on kuin nostaisi harmaata hattua ja ajattelisi: tällaisiakin pihoja on. Olen asettanut toivoni näihin seiniin, sitä pahempi, jos ne pettävät minut, lahoaminen, kaunis olento, urhea sankari puhuu yhdentekevistä asioista, joissa ei ole mitään erityistä. Minusta näyttää siltä kuin piha olisi täynnä määrittelemätöntä tunnetta, joka on kevyttä, karheaa ja käheää ujoa ja kömpelöä ihmisiin entistä useammin vaikuttavaa irtaantumista. ***** ihailen omenoita ja persiljaruukkuja hyväntuoksuisia heiniä on ilmestynyt pihalle aurinko ei ole laskenut kertaakaan puhun äidinkieltä ***** Palokunta ajaa Jäämerelle saakka ja kello karkaa taskustani juon kahvia katson paperia valoa vasten, etsin tummentumia nuotin paikkoja 22

*****


Rauno Riekki

Vähäisetkin yksityiskohdat häiritsevät, saksien liikkuminen, kun hiljaisuus on kuin riippuva kultainen hedelmä. Panssarit kääntävät huomion muualle, puntari putoaa, intohimo, kuume. Vesiheinät leviävät vihreinä, tahrattomina, ikkunan alla, luumupuun: hiukkanen rikkautta. Pikakirjoitus hidastuu, koirat menevät hännät heiluen ovesta – hyvä laskeutuminen. Nimeni on ollut unohdettu jo kauan. Kupariastiat halkeilevat. Lasija pronssiesineissä on säröjä. Sinun mielialan vaihtelusi johtuvat Philipsistä ja General Motorsista. Parasta tarkistaa, että vesi on kristallinkirkasta ja kanarialintu paennut. Ja käden liikkeet, kultaisella valtaistuimella, ei ole niin, että voisi olla rakkauksien yläpuolella, hankkia pyhäinkuvia; näen jotakin muuta, sitä mukaa kun ihmissyöjät nauttivat raittiista ilmasta ja koko maisema on kiedottu rautalankaan. Vararikkoisena, tyhjänä tynnyrinä mennä biljardisaliin, asettaa pöydälle puksipuun oksa. Tiedemiehet, ihmeiden tekijät, katsovat ikkunoista. ***** Asun suuressa talossa, jossa minulla on tilaa vaeltaa kuin valtavassa luolassa huokoisten kalkkikerrostumien keskellä. Valo siivilöityy sisään kalkkitomun läpi. Korkeilla vuorilla pelkona on putoaminen, syöksy alas rotkoon. Vaikka ympärillä on ääretön avaruus, tunne ei väisty. ***** autot levittävät tuhoavaa jauhetta ja sydän hyppää yli lyöntinsä kuvittelen ympärilleni Budapestin kadut pää pistää esiin maasta ja puhuu niin kuin minun pitäisi puhua, itsestään selvästi ***** Ja ilmoille kajahti huilun tai lintujen liverrystä. Musiikki esti kuulemasta sanoja. Säkenöivät, talojen tuuliviirit. Ja sydämen tykytys, iso moukari, kuin keinuva laiva, kuin ilmassa riippuen, sini valtasi hänet, runsashedelmäisen, sinä jumaloitava, maailma on julma, paeta mitä pikimmin herjauksia, halveksimista, loukattu! Minulla on isäni hipiä, mutta äitini silmät; jotka lukemattomin tavoin vaikuttavat ihmissuhteisiin, yksilöllisiin ja yhteisöllisiin ja sitä tietä viuluniekanalkuihin ja vedenvärisiin, sarvenvihreisiin, kanariankeltaisiin, lyijynvalkoisiin ja mustiin. Ja lyö ne puhki. 23


Rauno Riekki

Mutta sitten huomaan että ne ovat sulaneet yhdeksi möykyksi! ja aliravittu keskenkasvuinen nuorekas optimistinen usko, maailmanvalloitusmentaliteetti, että ne kärjistetään, jopa kirkuviksikin julistuksiksi: kun venäläiset olivat yrittäneet kaataa puun, oli suomalainen sukset jalassa hypännyt alas ja hiihtänyt tiehensä lentäen kuin lintu! Tuntematon on, kuin Strindberg infernokriisissään, epätoivon partaalla. Ilmeistä on, että rintalastan iho tulee näkyviin ja jostakin valkeasta kankaasta tehdyt kuvut. Ja kaikki pysyy mustana ja pienenä ja kalun ympärillä ja takapuolessa ja kainaloissa ja jaloissa näillä suureellisilla profetioilla ja rangaistussaarnoilla sairaalan alueella ja sen ulkopuolella sisällä. Loogista ajatusta meidän on kuunneltava. ***** Maailma täynnä maailmanhistoriaa, menen kävelemään, odotan, valtaa tunne, oikeastaan kadun varjoista, muistan selvästi miltä tuntui kun oli autoja, helle, monta vuotta sitten, jonkinlainen kaksinainen päivä, jossa kaikui ääntä, auringonvaloa, ilmassa tuntui kimmellys; ei oikeastaan mitään, tahdon tietää totuuden mitä se oli, kuinka sen tiedän, tuntuu hiukan omituiselta, on ehkä ainoa päivä joka on, kooltaan suurempi kuin ylihuomisen jälkeinen päivä, ja koko päivä vietetään tässä maassa yhtaikaa. ***** Sinivihreä päivä särkyy kuljetan kirjakasaa huoneesta toiseen olen ahbez ***** Maisema on valkoinen huvila katson ilman viivoja ja oksia. Päivä on kirkas. ***** Teen kaikenlaista käsilläni, kynttilät satavat maahan piano on verhon takana, vain ääni

24


Hei rakas ystävä!

Et varmaan ihmettele, miksi kirjoitan sinulle nyt niin kovin pitkän ajan jälkeen. Tahdon kiittää sinua viimeöisestä kohtaamisestamme, yllätyin niin iloisesti siitä, että sinä tulit minua tapaamaan. Pidän sitä osoituksena siitä, että sinä et kanna minulle kaunaa, vaikka niin yhtäkkisesti leikkasin sinut irti elämästäni niin monen muun ohella. Toivoisin sinun ymmärtävän, kuinka paljon öinen neuvosi minulle merkitsee, sinä näytit minulle valon jonka olin kadottanut, joka hiipui hiljaa ja piiloutui, vaikka koetin säilyttää kirkkauteni uhraamalla sen eteen myös sinut, niin kuin kaiken. Tämä päivä on ollut kirkkaampi ja selkeämpi kuin yksikään päivä aiemmin, vaikka olenkin kokenut elämässäni monia kirkkauden aikoja. Olen imenyt itseeni kirkkautta ja loistanut sitä ympärilleni, olen ollut sen suhteen ahnas, jopa ahne, ja maksanut siitä kovan hinnan, sillä aina tuota sielustani kumpuavaa loistavaa kesää on ollut seuraava pitkä ja pimeä kaamos. Koko päivän olen tehnyt valmisteluja noudattaakseni sitten illan hämärtyessä neuvoasi, josta todella en voi sinua kyllin kiittää. Olen pörrännyt keveänä askareesta toiseen, väsymättömämmin ja iloisemmin kuin mehiläiset aikanaan kotipihallamme maalla. Ne olivat niitä aikoja, jolloin ihmistenkin oli ahkeroitava, sillä kesä oli niin työntäyteistä aikaa, se toi leivän, se piti kunnan vasaramiehet loitolla kotitalon kimpusta. Pahat voimat tekivät kaikkensa häiritäkseen työn onnistumista, sinähän muistat että koko tila oli kirottu, työkoneet särkyivät ja äkillinen vesisade saattoi pilata päivän suunnitelmat ja lyödä ahkerien ihmisten maailman mustaksi, jolloin kirosanat ja huudot täyttivät talon ja pihan jylisten raskaammin kuin järveltä äkkiä nouseva ukkonen. Silloin heidän silmänsäkin salamoivat pelottavammin kuin taivas ja oli oltava hyvin varovainen, etteivät nuo silmät vain olisi sattuneet näkemään hyödytöntä lasta, joka makaa päivät pitkät nurmikolla katsellen mehiläisten lystikästä hyörinää ja maalaillen taivaanrantaa epäsopivin sävyin. Miten hauskaa, että tänään minäkin todella ahkeroin! Tänä päivänä en vieroksu oikeaa työtä, miksi vieroksuisin, kun sillä kerrankin on jotain merkitystä. Olen siivonnut taloni, tiskannut astiat, pessyt vähäiset vaatteeni ja valinut itselleni asun illan juhlaan. Ajattelin pukea ylleni sen samaisen tumman puvun, jota käytin myös viime yönä tavatessamme, minusta se olisi hyvinkin sopivaa, vai mitä luulet? Onhan se vähän liian suuri, roikkuu päälläni kuin loistonsa kadottanut juhlamekko tuon yksinäisen linnunpelättimen yllä vanhan mansikkamaan laidassa - surkean naurettava hahmo, joka ensimmäisenä osui silmiini, kun joskus vuosien jälkeen kerran vierailin kotipaikallani. Tuota tummaa pukuani parempaa asua minulla ei kuitenkaan ole. Olen menettänyt aika paljon painoa sen jälkeen, kun lakkasin syömästä kiinteää ravintoa, tästä lienee noin

Maria Kurtti on 27-vuotias oululainen kirjallisuuden opiskelija, jolle pohjoinen itsessään on kuin ainoa koti. Kurtin mukaan pohjoinen synnyttää rikkaan mielen: se on kylmä ja lämmin, pimeä ja valoisa, horroksessa ja täynnä elämää, ei koskaan sama, mutta aina pysyvä.

Maria Kurtti

25


Maria Kurtti

kaksi kuukautta aikaa. Tahdonkin kertoa sinulle miten se kaikki kävi, se oli ihmeellistä, todellakin merkki minun henkeni erityislaatuisuudesta, sitä et varmaankaan voi kieltää kuultuasi kuvaukseni tapahtumista. Silloin oli samanlainen päivä kuin ovat olleet lukemattomat päivät sitä ennen ja sen jälkeen, mutta äkkiä tapahtui jotakin, mitä ei ollut sattunut pitkiin aikoihin. Olin nimittäin ottanut huvikseni esille kauan käyttämättä olleet piirustusvälineeni, ja kun tartuin kynään, oli kuin olisin kadonnut, olin olematon, puhdas ja täydellinen, jokin salattu osa minussa otti vallan, se osa jossa kaikki valo ja kaikki tieto asuu. Kun palasin taas itseeni ja näin mitä paperille oli syntynyt, minä kauhistuin ja huudahdin ääneen. Kuva oli täydellinen, se oli kaunis, mutta totuus, jonka se paljasti, oli karmiva. Piirros esitti minua itseäni ja siinä oli tarkkaan kuvattu ruuansulatusjärjestelmäni. Nielin piirroksessa hieman kohmeisia puolukoita, sinähän tiedät, että olen aina pitänyt puolukoista, sillä pidän niiden kirpeyttä merkkinä puhtaudesta. Näin puolukat suussani ja kulkemassa pitkin ruokatorveani, ja siinä se oli! Ruokatorveni nimittäin ei ollut alkuunkaan kuten kuuluu, vaan se haarautui kolmeen osaan: kaksi ruokatorvea laskeutui vierekkäin tismalleen samanlaisina, mutta oikeanpuoleinen, kuvasta katsoen siis, päättyikin vatsalaukkuun, josta ei lähtenyt minkäänlaista putkea eteen päin. Ja sinähän ymmärrät mitä se tarkoittaa. Ruoka, joka sattuu päätymään tuohon oikeanpuoleiseen vatsalaukkuun, ei koskaan tule pääsemään sieltä pois, se on loukussa, ikiajat se märkänee siellä omassa löyhkässään kärsien ja kiroten hetkeä, jolloin se tuli syödyksi. Voit varmaan kuvitella kauhun jota tunsin. Viereinen, eli vasemmanpuoleinen vatsalaukku taas oli normaali, siitä lähti ohutsuoli, jota seurasi paksusuoli ja edelleen peräsuoli, ja lopulta portti ihanaan vapauteen. Mutta entä se kolmas ruokatorvi sitten! Se se vasta jotain olikin, se oli pieni ja näivettynyt niin että sitä pitkin juuri etenevä puolukka hädin tuskin mahtui siinä kulkemaan. Eikä se kulkenut vatsaan päinkään vaan tuo inhottava putki kaarsi suoraan kohti aivojani. Niin, se viheliäinen ruokatorvi päättyi aivoihini! Ymmärrät siis varmasti täydellisesti sen, että tuosta totuudesta perille päästyäni en ole enää voinut kuvitellakaan syöväni kiinteää ruokaa, joka voisi tukkia ja sammuttaa aivoni, samentaa koko henkeni tai jäädä märäntymään sisälleni haisten ainaiselle kuolemalle ja kärsimykselle. Olenkin syönyt nykyään lähinnä soseutettuja puolukoita vedellä laimennettuna, olen totta kai poistanut soseesta kuoret, jotka varsin näppärästi epäilemättä jäisivät aivojeni sopukoihin sotkemaan ajatukseni ja myrkyttämään mieleni. Uskon, että nestemäinen ravinto, vaikkei se sattuisikaan päätymään vasemmanpuoleiseen vatsalaukkuuni, lopulta kuitenkin liukenee erinäisten seinämien läpi elimistööni, mahdollisesti jopa puhdistaen ja elähdyttäen sitä, etenkin puolukat. 26


Maria Kurtti

Nytpä muistui mieleeni toinenkin asia, josta haluan sinua kiittää. Muistathan ajan vuosia sitten, jolloin olin vakuuttunut siitä, että aivoissani oli jotakin pahasti vialla. En tietenkään uskonut lääkäreitä, jotka väittivät, ettei mitään syytä huoleen ole; sanoivat kaikkien neurologisten testien sujuneen hyvin ja ettei mikään mukaan viittaa siihen, että kärsisin sairaudesta, jonka tiesin minulla olevan. Sinähän tiedät että lääkärit eivät koskaan ole olleet suopeita minua kohtaan, he vihaavat minua, sillä heillä ei ole minun kykyäni nähdä, minun ymmärrystäni, minun kokonaisvaltaista tietoisuuttani. Sinä tulit silloin apuun ja maksoit pääni magneettikuvauksen, johon minulla ei itselläni ollut varaa. Se oli hieno ele, en muista kiitinkö sinua silloin, mutta minä kiitän nyt, vaikkei siitä apua ollutkaan. Enhän uskonut hetkeäkään, että kuvat, joiden mukaan kaikki todella oli kunnossa, olisivat olleet aitoja. Sinä kenties tuskastuit minuun, sinun mielestäsi kuva on todiste, mutta toivon sinun vielä ymmärtävän, ettei kuva todellakaan ole todiste, ei koskaan, se on yhtä häilyvä ja mahdollisesti yhtä valhetta kuin hyvä tai paha ajatus. Ja tosiaan, minullahan on sinulle nyt todiste väitteeni tueksi, sillä muistathan sen, ettei noissa kuvissa, jotka esittivät muka täysin tavallisia aivojani näkynyt merkkiäkään niihin johtavasta pikkuruisesta ruokatorvesta, vai kuinka? Toivon, ettet nyt suutu minuun, vaikka osoittautui taas, että olen ollut oikeassa koko ajan. En voi mitään sille, enkä tietenkään haluakaan voida, että minussa asuu tieto, että olen erityinen tavalla, jolla vain harva voi olla. Muistat ehkä senkin erään panettelijan, joka sätti minua ylimieliseksi ja haukkui kieltäni typeräksi ja vanhentuneeksi. Mitä naurettavia syytöksiä! Kuinka minä voisin olla ylimielinen, tarkoitan todella ylimielinen, jos minä aina olen ulottanut rakkauteni joka ainoaan ihmiseen tässä kaikkeudessa? Niin ainakin oli ennen, nyt en enää osaa varmaksi sanoa, sillä olen ollut yksin niin kauan, olen unohtanut ihmiset sittemmin kun leikkasin heidät irti itsestäni. Mutta se oli välttämätöntä, ymmärräthän sinä sen. Vaikka olen niin paljon rakastanut, en koskaan ole juuri ihmisten seurasta välittänyt. He ikävystyttävät minua typeryydellään, heidän vihansa ja katkeruutensa tekevät minut sairaaksi ja saavat kaipaamaan täydellistä pimeyttä ja hiljaisuutta. En voi ymmärtää, kuinka he voivatkin elää koko elämänsä onttoina ja valheellisina, seuraten valmiiksi viitoitettua tietä, jota yhtä typerät, hailakat haamut ovat aikojen alusta saakka kulkeneet. He elävät koko sen ajan, mikä heille on annettu, uskoen tavoitteisiin ja unelmiin, jotka eivät ole heidän, joita he vihaavat, mutta joita he eivät uskalla sivuuttaa. Viha, niin, he vihaavat elämäänsä ja jokaista, joka poikkeaa tuolta polulta. He vihaavat minua, vihaavat ja pelkäävät, sillä pelko lienee pahin, tuo vihan synnyttäjä, tuo lihava ja likainen, haiseva emakko. He koettavat vetää minut mukaansa polulleen, jakamaan heidän hullut harhansa, liittymään sotajoukkoon, joka mielettömästi huutaen 27


Maria Kurtti

tuhoaa tieltään kaiken mikä on kaunista, kaiken mikä elää ja luo uutta, sillä heidän hengettömät sielunsa kaipaavat kuolemaa, he haluavat luoda maailmasta itsensä kuvajaisen ja todella uskovat sen olevan heidän oikeutensa, sillä heillä on puolellaan vihan vastaanpanematon valta. Onko siis ihme, että minun todella oli pakko leikata ihmiset irti itsestäni, kaikki, sinutkin, ja hänet, joka kerran oli minun puolikkaani, minun puolisoni? Minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta, minä yritin kyllä ja minä yritin kauan, enkä edes pyytänyt kovin paljoa. Minä kaipasin vain kauneutta, sitä minä etsin, kauneus on puhtautta, se on totuutta, minä etsin sitä, löysin sen ja lopulta kadotin. Yhä uudelleen ja uudelleen. Miten suunnattomasti se verottikaan voimiani, kun jatkuvasti jouduin suojautumaan maailmaa vastaan. Mutta oli se aika, jolloin kaikki oli kaunista, kaikki oli keveää, kaunein musiikki soi jatkuvasti ja jokainen sana, jonka puolikas lausui puolikkaalle, oli runoutta, jokainen ääneenlausumaton ajatuskin kauniimpi kuin yksikään säe, jota koskaan on kirjoitettu. Kupla, jossa leijuimme, oli tarpeeksi pieni, niin rauhallisesti se leijui maailman yllä pitäen sen poissa hienoilla seinämillään, sulkien ulkopuolelleen hälyn ja metelin, vihan ja pelon. Se oli niin hauras, niin helposti haavoittuva, tuo kupla, pieni täydellinen maailma. Totta kai se särkyi, varomattomuuttaan toinen puolikas nojautui liikaa vasten sen hentoa seinää, kurotti kohti maailmaa, kupla hajosi ja lensi taivaan tuuliin niin kuin lensivät puolikkaatkin. Panettelua, niin, panettelua minä olen saanut osakseni, ennen kuplaa ja sen jälkeen. Ja mitä se olikaan se aiemmin mainitsemani soimaaminen minun kielestäni! Niin, kieleni ei ole sopivaa, ei tässä ajassa, jolloin kaiken, kielenkin, on oltava käytännöllistä ja viileää, niin tuhottoman lujaa, kuten ovat vahvat ja suoraakin suoremmat tiiliseinät kaavoitettujen taajamien kaavamaisilla asuinalueilla. Minun kieleni ei sovi, sillä se on hienoa ja taidokkaasti veisteltyä, lämmintä ja elävää kuten olivat kauniit puukaiverrukset siinä sievässä pienessä antiikkisohvassa sievässä pienessä kuplassa. Toivon muuten, etten sekoittanut sinua johonkuhun toiseen, kun kiitin sinua magneettikuvauksesta, sillä niin käy toisinaan, että minä sekaannun. En voi sille mitään, minulle te kaikki kuitenkin olette yhtä ja samaa, on vain minä ja muut, kaksi napaa, plus ja miinus, joiden en kylläkään voi sallia hakeutuvan toisiinsa kiinni, en enää. Eikä siitä pidä loukkaantua, se on vain yksinkertainen totuus. En kyllä todella uskokaan, että sinä voisit olla yhtä pikkumainen, kuin oli tuo puolikkaani silloin, kun sattui niin, että hämärtyneissä illoissa erehdyin luulemaan jotakuta toista häneksi. Todellakin, kuinka typerää ja pikkumaista käyttäytymistä häneltä suivaantua siitä, että minä sekoitin hänet johonkuhun toiseen, sillä hänhän se sekoitti kaiken! Minä luulin, että me puhuimme yhteistä kieltä, ja niin me teimmekin. 28


Maria Kurtti

Me olimme yhtä, mutta hän sai päähänsä sotkeutua maailmaan, meidän pieni kuplamme ei riittänyt, ja hän koetti vetää minutkin sinne, vaikka tiesi, etten minä voi elää siellä. Maailmassa, jossa minun mieleni myrkytetään, jossa minun kuvajaiseni heijastetaan minulle jättiläismäisistä peileistä niin rumana ja vääristyneenä, jossa minun kieltäni ei ymmärretä ja minä pelkään, minä pienenen, pienenen ja katoan. Kuinka minä silloin olisin enää voinut erottaa häntä kenestäkään toisesta, kun hän oli päästänyt maailman itseensä, opetellut uuden kielen, joka oli yhteinen joidenkin muiden kanssa ja jättänyt minut yksin, puhumaan itsekseni, jankkaamaan yhtä ja samaa lausetta kauniin musiikin vielä soidessa, minulle ilkkuen? Niin, minun oli leikattava irti teidät kaikki. Olen niin helpottunut, niin todellakin helpottunut nyt öisen kohtaamisemme jälkeen, sillä sinun neuvosi todisti minulle sen, että tein oikein leikatessani itsestäni irti kaiken. Mutta nyt muistankin, etten enää omista saksia, minun on hankittava sellaiset jostakin ennen juhlaa, ja minä yritän löytää aivan samanlaiset, kuin olivat ne sinun saksesi yöllä. Se olisi sopivaa, se olisi oikein, eikö totta? Hävitin kerran, ehkä jo kuukausia sitten, talostani kaikki sakset, veitsetkin, kaiken saksia etäisesti muistuttavat, sillä tuolloin oli hetki, jolloin epäilin itseäni, epäilin tekemääni ratkaisua. Niin, minä ehkä kaipasin teitä hetken, mutta nyt kaikki on taas selkeää, kaikki on selvää, ja minä kiitän sinua siitä, kiitän sinua sinun kalliista neuvostasi. Säikähdin juuri, sillä luulin äkkiä kuulevani jostakin musiikkia, mutta se olikin kai pelkkä mieleni tepponen, sillä nämä muistot ovat voineet saada minut kiihtymään. Sinähän tiedät, miten en ole koskaan voinut kuunnella mitä tahansa häiritsevää musiikkia, se saa minut niin herkästi sekaantumaan, se voi saada minut täysin pois raiteiltani. Ja nykyään en kuuntele edes hyvää musiikkia, en kuuntele sitä ollenkaan, sillä se saa minut lentämään paikkoihin, joihin minulla ei enää ole asiaa, ei oikeutta palata. Musiikki palasi vielä hetkeksi silloin kupla-ajan jälkeenkin, kun siitä oli kulunut jo kauan tyhjää aikaa. Aivan yhtäkkiä maailma katosi ja minä löysin sen ihmeellisen olennon, joka puhui minun kieltäni, jonka kanssa me leijuimme, leijuimme niin keveinä. Musiikki oli kauniimpaa kuin muistinkaan, runous tuli takaisin väkevämpänä ja loistavampana kuin olisin osannut kuvitellakaan. Ja se valo, joka tuosta olennosta loisti, sokaisi minut hetkeksi ihanasti piilottaen silmistäni muun maailman, sen lian ja rumuuden. Hän loi loitsujaan, hän oli suuri shamaani, hän juotti minulle taikajuoman, joka puhdisti minut täydellisemmin kuin puolukat konsanaan. Mutta maailma ei siitä pitänyt, sillä meidän sielujemme asuinsijat olivat samanlaiset, samaa lajia sielujemme ohella, emmekä me koskaan olisi pystyneet yhdessä luomaan maailman sotajoukkoon uutta typeränä meuhkaavaa jäsentä. 29


Maria Kurtti

En minä maailmasta välittänyt, en sen vihasta ja paheksunnasta, mutta olin niin täynnä arpia, sillä olin jo leikannut itsestäni niin monta ihmistä irti, ettei minussa ollut enää yhtäkään ehjää kohtaa, johon olisin voinut ommella hänet tukevasti kiinni. Ja se suurin, se kohta jonka olisi pitänyt olla hänelle, ei ollut edes arpi, se oli ammottava, verta vuotava, tulehtunut haava. Niin, hänetkin minä leikkasin irti ennen kuin hän oli kunnolla kiinnittynytkään. Mutta ymmärräthän, ymmärräthän sinä miksi niin tein? Se oli viimeinen kerta, kun minä puhuin yhteistä kieltä toisen kanssa, hetken aikaa niin puhdasta ja kaunista, varovaista toivoa, kuin kevät, sitä ei voinut kestää, se oli liikaa, ymmärräthän sinä? Ja ymmärräthän sinä, sinähän todistit minulle yöllä, että olen tehnyt oikein, kaikki on mennyt oikein. Ei ole mitään syytä katua, ei itkeä huutaen tyhjässä saksettomassa talossa peläten, että maailman viha ja katkeruus on sittenkin saanut vallan minustakin, vaikka kaiken leikkasinkin irti, turhaan, pelätä, että leikkasinkin turhaan, tein virheen, hänetkin taikojen tekijän, viimeisen valonsäteen, minä leikkasin, heitin pois, ja hänet, silloin hänet, hänet heitin pois! Ja turhaanko. Turhaanko? Mikä kammottava, mikä sietämätön ajatus, joka lakkaamatta takoo, ottaa joskus kiusatakseen oikein hengiltä musiikin sävelen, takoo tyhjässä talossa, ei kimpoa pienestä sievästä antiikkisohvasta, sillä sitä ei enää ole, on vain tyhjää, ei ole saksiakaan millä leikata, on lähdettävä heti hankkimaan. Mutta ei, eihän se ollut turhaan? Ei se ollut, sinähän sen minulle todistit. Miten hienosti sinä muuten esiinnyitkään viime yönä, sen minä haluan sinulle sanoa. Minä ihailin sinua silloin, ja kuten tiedät, minä en ole monia ihmisiä ihaillut. Miten onnellinen minä olenkaan, että se olit juuri sinä, joka tulit minua tapaamaan. Olin niin yksin silloin yöllä, vielä enemmän yksin kuin tavallisesti, sillä minulla oli niin hirvittävän paha olla. Ja äkkiä sinä olit siinä, ja minä ehätin kertomaan sinulle, miten sietämätön tunne päässäni oli. Niin hirvittävää tunnetta siellä ei ollut koskaan aiemmin ollut, oli kuin pääni ei alkuunkaan kuuluisi vartalooni, kuin se olisi jokin vieras ja häiritsevä kappale, muukalainen. Minä kerroin sinulle, miten päässäni oli samanlainen tunne, samanlainen kuin oli toisinaan lapsena jaloissani, kun jouduin istumaan autossa pitkän aikaa polvet koukussa, ja tuntui että minun on pakko saada jalkani ojennettua suoraksi heti paikalla tai muuten menetän varmasti järkeni. Ja mitä siinä voi tehdä asiaa auttaakseen, miten voisi ojentaa suoraksi pään, kuten voi ojentaa suoraksi polvesta koukussa olevan jalan? Ja sinä olit niin herttainen, naurahdit niin hyväntahtoisesti, kun sanoit kuin itsestäänselvyytenä, että minunhan on leikattava irti pääni, sillähän siitä pääsee, ja ojensit minulle samalla suuret sakset. Sinä todella sanoit sen niin lumoavasti, 30


Maria Kurtti

aivan kuin minä olisin ollut sinulle rakas lapsi, joka ei vielä voi kokemattomuuttaan kaikkea neuvomatta ymmärtää, niin kuin en voinutkaan. Sanoit sen aivan kuin olisit kehoittanut minua ottamaan särkylääkettä pääkipuun, mutta mehän tiedämme toki molemmat, ettei tämä kipu lääkkeillä parane. Minä ilostuin niin kovin ja aloin heti toimeen. Aloin leikkaamaan päätäni irti kaulastani samalla seuraten toimitusta itseni ulkopuolelta - minä kykenen sellaiseenkin, vaikka se on uskoakseni melko harvinaista. Tunsin helpotuksen lähenevän, tunsin vielä sinunkin läsnäolosi, ja samassa kun pääni leikkautui kokonaan irti, ja mitä luultavammin lähti putoamaan kohti maata, tuli täydellinen pimeys ja täydellinen hiljaisuus. En todella nähnyt mitään, en kuullut mitään, oli vain täydellinen rauha, täydellinen onnellisuus. Niin hyvää tunnetta ei voi sanoin kuvailla, se täytyy kokea itse, ja minä toivon, että sinäkin tulet sen joskus kokemaan yhtä ihanana, yhtä virheettömän puhtaana ja kauniina. Silloin kaikki kirkastui, ymmärsin kaiken, ymmärsin ja päästin irti, olin niin onnellinen, niin onnellinen ja rauhallinen. Ei jälkeäkään pelosta, ei katumuksesta, ei syyllisyydestä. Se oli yksinkertaisesti täydellinen tila, minun sieluni oli tyyni ja äänetön. Kun sitten palasin takaisin ja havahduin vuoteestani, oli aikainen aamu, tiesin totta kai mitä minun oli tehtävä. Tänään, jo heti tänään se toteutuu, minun juhlahetkeni, aivan samoin kuin yölläkin, ja kaikki alkaa olla valmista, enää sakset puuttuvat mutta ne minä hankin heti sinulle kirjoitettuani. Minä kiitän sinua vielä kerran, kiitän koko sieluni kyllyydestä. Kiinnostavaa muuten, että lapsena pidin juuri tuota niin ahdistavana ajatuksena. Että jos silloin kun sielu jättää asuinsijansa, jää jäljelle vain tuollainen loputon pimeys ja hiljaisuus, ei mitään mihin kiinnittää huomionsa, seuranaan vain loputtomasti kiertävät ahdistavat ajatukset, vailla toivoa helpotuksesta. Mutta nyt minä tiedän, ettei se ole niin. Sinun ansiostasi, sinun ansiostasi minä lopultakin saan elämässäni aikaiseksi jotakin, ja se on suurta, se on suurempaa kuin mitkään maalaukset ja teokset, jotka olisin voinut maalata ja kirjoittaa, jos olisin saanut jostakin joskus otetta, pitänyt kiinni enkä vain leikannut irti. Nyt on jo jouduttava, kiitos rakas ystävä, olen onnellinen ja toivon, että vielä sinäkin olet onnellinen. Toivon sinun elämääsi kauneinta musiikkia, kuplia, taikojen tekijöitä, kauneutta, niin, kauneutta, lennä keveästi, aina keveästi, ja ompele itseesi kiinni harvat ja valitut äläkä pelkää, älä koskaan pelkää vaan lennä, lennä yhdessä äläkä leikkaa irti. Ystäväsi, L. I. 31


Lauri Ahtinen

32


Lassi Kalleinen

suomalaiset eivät tiedä että jokainen heistä osaa nimeltä kymmeniä suomalaisten omia jumalia, tämä on jumaluuden epätietoisuusaluetta, he eivät varmuudella tunnista edes omaa Ukko-nimeään itse ylijumalaksi haltijat on alistettu ja kaapattu leikeiksi, leluiksi ja tuotemerkeiksi Sinipiika Hippa Hattara Kaleva Ahti Tapio elämmekö harhassa kun emme tunnista edes omia jumaliamme?

33


Rauno Riekki

Hänen äänensä on täynnään harvuutta, hänen silmänsä ovat keltakantiset laatikot. Hän valloittaa lasten sydämet yhtä vaivattomasti kuin vahvistaa asiakirjan. Hän ei ole kolmas eikä toinen vaan ensimmäinen mies, hiljainen, terävähampainen, kaunis ja turmeltunut. Yökerhossa ulkonevasilmäiset palvelijat ojentavat vieraille pikku lautasia lausuen jotain myönteistä ja sekaantumatta poliittisiin asioihin paitsi milloin on kysymys liberalismista, jolla ei ole tulevaisuutta. Oikeisto vihaa tragedioita, joissa on liikaa ajattelua, joka tekee epämukavan olon, mutta käy silti itsepintaisesti katsomassa niitä ”vihansekaisella kiinnostuksella”, kuten se asian muotoilee. Ne ovat katkeria viikkoja, kun en tapaa tuota romanttista ja pohjimmiltaan ylpeää germaanista koomikkoa ja edistysmielistä ”johtajaa”. Tässä maassa, joka täyttyy mikrofoneista, paiserutosta ja muista ihmeistä, uneksivat silmät kasvojen lihapoimuissa hopeanhohtoisine iiriksineen tarkoittavat onnenpäivää. Typeryyttä olisi väheksyä häntä vain sen takia, että hän tuoksuu happamalta ohi kulkiessaan ja hänellä on matala hattu. Puolisivistynyttä hänen sovinnaisuuden halveksuntansa järkyttää tai katkeroittaa, meitä auringossa ruskettuneita ja poskiparroilla koristeltuja se innoittaa samoin kuin hänen suuri ja paksu nenänsä. Pariisin vesi on niin täynnä terveellisiä ravintoaineita, että se vastaa kunnollista lihakeittoa. Syleilkää minua, Pariisin vesi sanoo, kanniskelkaa minua pullossa mukananne, kostuttakaa huulenne minussa. Hän uppoaa siihen yhä enemmän, hukuttautuu veteen kuin moninaiseen vihaan, jonka olemassaoloa hän ei tunnusta vaan viittaa iloonsa ja lasten jumalointiinsa, kaula ojossa, kulmahampaat pistäen esiin kuin englantilaiset silmäneulat. 34


Sisko Suvilehto-Pyykölä

Yläkerrassa tuoksuu pöly. Mummu on varmaan mennyt jo päivänokosille, sillä kamarin ovi on kiinni. Kuuma ilma nousee yläkertaan. Kärpäset surisevat portaikossa ja jättävät rumia täpliä ikkunaan. Maantieltä kantautuu ohikulkevien autojen ääniä. Kesäpäivän raukea hiljaisuus tarttuu jäseniin, ja Pikku Leena nojaa käsivarsiinsa kyyköttäen ylimmällä askelmalla. Portaat ovat niin korkeat, että häntä huimaa. Jos saisi siivet, voisi lentää ulos ylemmästä ikkunasta, joka on raollaan. Siipien avulla voisi lentää kirkolle asti, aina kirkontorniin saakka. Siellä suntio soittaa aina lauantai-iltaisin ehtookelloja niin, että äänet kantautuvat järven yli. Suntiolla on myös muita tärkeitä tehtäviä, kuten laittaa virsien numerot näkyviin ja kerätä kolehti. Pikku Leena on katsonut tarkasti sunnuntaisin kirkossa, sillä hän haluaa isona suntioksi. Maantieltä kuuluu auton hurinaa ja äkkinäinen jarrutus. Sitten ei kuulu mitään, kunnes auton ovi paukahtaa. Vieraat askeleet kuuluvat alakerran eteisestä. Miehen ääni kysyy: – Oliko se teidän kissa, sellainen harmaa? Äänet supattavat eteisessä, mies lähtee ja Pikku Leena valuu alas portaita kauhean tietoisuuden vallassa. Ennen kuin äiti ehtii sanoa sanaakaan, huuto purkautuu suusta: – Tassu! Minun Tassuni! Miten pikkukissojen nyt käy, kun ne on vielä tissillä? Äiti katsoo häntä surullisena ja halaa lujasti. – Äiti, pääseekö kissat taivaaseen? – En tiedä, kulta, en tiedä. – Jos oikein hyvät pääsevät. Äiti? – En minä ole sinun äitisi, vaan tyttösi, nainen väittää väsyneellä äänellä. Pikku Leena säikähtää: – Ei minulla ole tyttöä! Missä äiti on? Sinä et kuulu tähän! Tämä on minun asiani! – Etkö sinä taaskaan muista minua? – Mene pois, sinä olet ruma. Minun äiti on kaunis ja sillä on tukka nutturalla. Valehtelet, hävytön, tyttö muka. – Lähdetään nyt vähän lepäämään ja rauhoittumaan. Minä tuon sinulle kohta lääkkeen. Nainen kietoo käsivartensa lohduttavasti Pikku Leenan kumaran hartian ympärille ja taluttaa hänet alakerran kamariin. Pikku Leena itkee lohduttomana. Kaikki menee väärin. Yksikään kohta ei mene oikein. Kamarissa haisee lääkkeille ja vanhuudelle. Tuoksu kertoo, että joku lähtee kohta. Sängyllä maatessaan Pikku Leena nostaa kätensä ilmaan ja tutkii niitä. Hän näkee edessään ryppyiset kädet, joissa sinisinä kiemurtelevat verisuonet pullistelevat kuin ilkkuen. Kädet silittävät hetken toisiaan, yrittävät lohduttaa turhaan ja vaipuvat lopulta uupuneina peitolle.

Sisko Suvilehto-Pyykölä asuu Siikalatvan Pulkkilassa ja tienaa leipänsä opetusalalla. Hän on julkaissut mm. elämäntarinan, runoja ja novelleja. SuvilehtoPyykölä touhuaa myös mieluusti kirjoittajaohjaajana, koska silloin järjestyy itsellekin aikaa ja aihetta kirjoittamiselle.

Pikku Leena

35


Sisko Suvilehto-Pyykölä

Naapuri

Hän laittaa päähänsä vanhan huivin ja solmii sen leuan alle. Hän etsii kaapista tuulipuvun takin ja pukee sen päälleen, vaikka huomaakin, että vetoketju on rikki. Hän tarkistaa, että nitrot tulevat taskuun ja sulkee taskun vetoketjun huolellisesti. Onni, että edes se on ehjä, hän huokaa. Hän irrottaa kahvinkeittimen johdon pistorasiasta ja tarkistaa, ettei silitysrauta ole päällä. Puskaradiossa soittajat alkavat juuri päästä vauhtiin. Hän huokaa ja sulkee radion. Hän menee eteiseen ja vetää kumisaappaat jalkaansa, palaa keittiöön ja tarkastaa, ettei kahvinkeitin ole päällä. Hän astuu portaille ja haistelee ilmaa, jossa tuoksuu jo kevät. Aurinko lämmittää sulavaa maata ja pian kaikki taas kasvaa ja kukoistaa. Kohta kesä parantaa talven tekemät haavat. Nyt on jouduttava, sillä puutarhatyöt eivät odota. – Missä on kuokka? hän hätäilee, kiertää autotallin ja varaston. Kuka ihme on taas käynyt hänen tavaroitaan tonkimassa? Tietenkin naapurin typerä nainen, joka ei osaa muuta kuin kynsiään lakata ja tukkaansa kammata. Hän kiertää vielä kerran autotallin ja huomaa kuokan nojaavan kasvimaan puoleiseen seinustaan. – Lapsille porkkanamaa ja Maikille hernettä. Risto rakastaa nauriita. Niitä jalttaan veitsellä, sitten elokuussa, kun nauriit ovat makeimmillaan. Risto tulee polvelle istumaan, kun jalttaan hänelle naurista. Annan hänen itse hakea kasvimaalta komeimman nauriin. Risto kaunis, niin kuin nauris, sanon sille ja se nauraa. Sen nauru helisee kuin tuhat kelloa, enemmän se helisee kuin nuo linnut taivaalla. Hän kuokkii kasvimaata. Hän ponnistelee ja hikoilee, ottaa yhden nitron, mutta periksi hän ei anna, sillä lapsille on saatava kasvimaa. Naapurin koirat ulvovat häkissään, linnut kuuntelevat meteliä ja lopettavat laulun.

36


Sisko Suvilehto-Pyykölä

Naapurin nainen ilmestyy tontin rajaan tukka taas permanentattuna. – Mitäs se naapurin rouva täällä touhuaa? se kysyy tyhmänä. Ei sillä taida olla silmiä päässään. – Kasvimaata lapsille laitan, porkkanaa ja naurista, hernettäkin. – Eikö se ole vähän ennenaikaista? Kun on tuota luntakin? – Ei, ei, nyt kyllä erehdyt. – Eikös ne rouvan lapset ole kuolleet vuosia sitten, aikaihmisinä? Ei kai sitä kasvimaata enää? Tai vielä, lumen sisään? Hän nakkaa kuokan maahan ja lähtee kiivaasti sisälle. – Typerä ihminen! Mistä se puhuu? Riisumatta kenkiään, huiviaan ja takkiaan hän istuu keinutuoliin levähtämään. Maikki ja Risto tulevat ihan kohta. Kohta, kohta hän jalttaa naurista Ristolle ja Maikki aukoo herneenpalkoja. Pimenee. Hän torkkuu keinutuolissa ja säpsähtää hereille, kun koirien ulvonta alkaa. Hän nousee ja hakee miesvainajansa haulikon, lataa sen ja kävelee ulos. Ensimmäinen laukaus saa eläimet ulvomaan ja vinkumaan, toinen laukaus saa ne hiljaisiksi. Kun poliisit tulevat, hän on pukenut paremman mekon ylleen ja kammannut hiuksensa. Kahvipöytä on katettu harvinaisille vieraille. Hän hymyilee poliiseille ja pyytää heidät sisään. – Oli se harkittu teko. Katsokaas, kun maailmassa on niin paljon meteliä. Ei vanha ihminen jaksa kaikkea kuunnella. 37


Tomi Sonster

PETO 777 Kun rypyt olivat purreet kylänvanhimman kuoliaaksi, näin portinvartijan. Tomi Sonster on oululainen runoilija, joka on julkaissut kokoelmat Siihen mihin tonttu astuu ja Luonnos seikkailuksi.

Sen käsivarret ovat liukuhihnoja,

38

jalat liukuportaita,

sylkee hammasrattaita,

möyhii taivaan peltoja.

Vangitsin pedon rukoilemalla niitä pyhimyksiä, joiden päänahat loistavat sen kaulalla. Tarkoitukseni ei ollut antaa

sen tehdä kenellekään vahinkoa vaan tuoda

se kaupungin korkeimman rakennuksen viereen ja vertailla.

”Kun peto ei ole vartioimassa,

mielisairaiden rukoukset tunkeutuvat Luojan kotiin.

Kaikki mikä jää suomujen alle muuttuu. Meillä ei ole pian kotia odottamassa, ei ikuisuutta.

Mutta autuaat eivät taistele.

Meidän täytyy kaivaa omaistemme jäännökset haudoista. Vainajien käsien liikuttelu

saa heidän henkensä taivaissa lyömään hyökkääjiä.

Mitä enemmän mätää

sitä enemmän voimaa.”


Tomi Sonster

LAHKOKAMMO Vakoilen puskasta:

Kirkko rakentaa itsensä hautausmaan usvasta.

Siellä neuvotellaan kenet otetaan sätkynukeksi:

poliisi, kansanedustaja vai opettaja? Kenen pään sisältä kaivautuu ulos orjantappurakruunu jos ei tottele?

Heidän tavoitteenaan on kaikkien kylän lasten tappaminen jotta antikristus ei tulisi.

”Hän voittaa aina noppapelissä.”

”Hän tuo ihmisille luojan otsan.”

Rukous kasvattaa seurakuntalaisten hampaat Jeesuksen nauloiksi. He imevät syntistä verta kauloista,

pumppaavat pyhää henkeä suoniin.

Joka yö lepään aseistettuna lapseni vieressä. Herään kyllä, jos he saapuvat.

Aina kun olen nukahtamaisillani, pienokainen kääntää kylkeä ja lyö minua kasvoihin.

En saa unta kuukausiin.

Olen hakkaamaisillani hänet.

Onneksi käteni osuu haulikkoon, ja ammun itseni. Pääsen hautaan.

Kuluu vuosikymmeniä hetkessä.

Olen vaipumaisillani ihanaan unohdukseen, kun lapseni haudataan sukuhautaan ja arkkuni läpi tulee jalka.

39


Tomi Sonster

CANCEL Tiedemies päättää peruuttaa poikansa kuoleman, aikaa työnnetään taaksepäin viisi sekuntia, itsemurha imeytyy ranteisiin, alkaa muhia lahoavassa ruumiissa kansanmurhaksi. Siitä päivästä lähtien ihmiset

ovat lepattaneet. Minunkin lempivärini on läpinäkyvä, se on hyvä,

aion hivuttautua paikkoihin

joihin ei ole ennen ole ollut pääsyä, pian saan tietää

maapallon hallitsijoiden todellisen olomuodon. Teoriani mukaan heidän toiveensa toteutuvat. Sellaisten ajatusten on oltava painavia: hautakivet päiden tilalla.

Kun ajattelen kuninkaita, kalloni alkaa muuttua, olen raskas,

enkä värise enää.

Olen keksinyt lääkkeen ihmiskunnan sukupuuttoon. 40


Tomi Sonster

RAKASTAVAISET KATOLLA Talot keihästävät lintuja

antenneillaan, siivet vetävät

hissiä viedäkseen vain meidät. Päästämme auringon häkistä. Kaduilla aivot tukehtuvat

kultaisiin ajatuksiin, ruumiit muuttuvat timanteiksi, pujotan kaupungin sormeesi. Jos jäädään kiinni,

me oltiin vain etsimässä mikropiirejä

lokkien sisälmyksistä. Hyvät viranomaiset,

vastaisuudessa, jos käy niin että herään, kytken itseni takaisin

liikenteenohjausjärjestelmään. 41


Tomi Sonster

IKÄMIES Maastaan paennutta diktaattoria ei ollut vaikea löytää:

hänen autonsa pakoputkesta

aineellistui kaasukammio ihmisineen joka viides metri.

Uhrien henkilöllisyyttä ei saada selvitettyä. Keitä he olivat?

En jaksa syventyä,

mikään inhimillinen ei kiinnosta minua, koppalakki ilmestyy päähäni.

Joka askeleellani yksi kuollut materialisoituu. Enkö pysty parempaan?

Hiivin eteeni ilmestyviin raunioihin,

keskityn ja saan kuolleet syntymään minua piirittävien sotilaiden vatsoista. Olen voittanut!

Kestää kauan tajuta, että asuu linnassa,

joka on muodostunut pakokaasusta.

Täällä jossain on vipu, josta paikan

saa muuttumaan lohikäärmeeksi,

ja jossain on nappi

josta syöstään tulta.

Ennen vain roiskuttelin jalankulkijoiden päälle kuravettä. 42


Kari Sallamaa

Heinäkuun alun iltana, loman jälkeen, joka oli vietetty Český Krumlovissa Pavelin appivanhempien luona, Dana Pouzarová tuli uupuneena kotiin kuunneltuaan tavaratalossa aivan liikaa Prahan kanojen kotkotusta: ”Tämä kangas ei kai päästä väriä?”, ”Se kaksi metriä jonka mittasitte minulle toissapäivänä, oli viisi senttiä liian lyhyt. Vaadin uuden kankaan, siihen 30 senttiä lisää!”, ”Luuletteko, että tämä roosa sopii silmieni väriin?”. Pavel oli jo kotona, istui verkkoaluspaidassaan keittiössä juoden pivoa ja syöden aamiaiselta tähteeksi jäänyttä perunakinkkuseosta. Miestä vaivasi pitkällinen ummetus, hänen mahansa pompotti kaikkea ahnehtimaansa salakuljetustavaraa, jonka oli tullissa pidättänyt ohi kirjanpidon: kelloja, Zeissia ja Rolexia, käteviä ruuvipuristimia, länsisaksalaisia pornolehtiä, ei sentään kultaa tai sotilaskiväärin panoksia. ”Mitä ne luulee, meillä Tšekkoslovakiassa on maailman paras aseteollisuus. Jos ne aikoo tänne tulla, täällä on ruuti kuivana. Minäkin kävin keväällä työläismiliisin harjoituksissa, kuten muistat.” Pavel vilkaisi vaimoaan, röyhtäisi ja hörppäsi olutlasistaan: – Kuule, minä olen saanut siirron itään, rajalle. Lähden töihin Čierna nad Tisouhun. – Sinä, miksi? – Komennus. Minun on padottava Ukrainasta tuleva salakuljetus. Votkaa, kaviaaria, huonoja naisia, jopa koneen osia ja valmiita laitteita. – Sinä, paraskin. Besorkkaaja, sivuunpanija. – Anna minulle mahdollisuus, sinäkin siitä hyödyt. Voin saada lisää palkkaa, ylennyksen, ja sinä saat tavaraa. – Mitä minä venäläisellä tavaralla. Ne naiset pukeutuvat niin tyylittömästi. Sinut siirretään siksi, että rötöstelysi on paljastumassa, mutta joku kelminnöissäsi mukana oleva pomo haluaa painaa asian villaisella. – Valitettavasti meidän on joksikin aikaa erottava. Dana tunsi suurta helpotusta. Pallomahainen, kuin raskaana oleva kuorsaaja poistuisi mustan, jalopuisen aviosängyn puoliskosta. Muutaman päivän kuluttua Pavel lähti, ja Danalle alkoi oma elämä. Hän saisi käydä komeronsa läpi, muodistaa sopivat vaatteet ja panna tarpeettomat pois. Hän saisi käydä iltaisin kahvilassa tarvitsematta pyytää lupaa ja kuunnella aiheettoman mustasukkaista narinaa: ”Ketä siellä oli, et kai tutustunut kehenkään mieheen, ei se tullut lääppimään, nii ku esmerkiks ottanut näin kyynästaipeesta kiinni?”. Aluksi tuntui hyvältä, kun äijä ei tullut joka ilta kotiin, paistattanut läskiä ja keitättänyt nuudeleita. Mutta vähitellen alkoi tuntua yksinäiseltä. Kenen kanssa hän menisi kahvilaan? Yksinäistä naista katsotaan himoiten tai säälien.

Kari Sallamaa on työskennellyt aiemmin 1980–2009 Oulun yliopiston kirjallisuuden opettajana eri tehtävissä. Häneltä on ilmestynyt kaksi runokokoelmaa etnofuturisista aiheista. Akateemisella urallaan hän on tutkinut mm. kirjailijaryhmä Kiilaa ja Pentti Haanpäätä.

Salamanteri

43


Kari Sallamaa

Kukaan tavaratalon naisista ei lähtenyt iltaa viettämään: rouvilla oli herrat, vaikka sosialismissa oltiinkin, naimattomilla tytöillä sulhaset ja poikaystävät. Joku oli lähdössä lomalle, toinen juuri tullut ja koti aivan sekaisin. Häntä katsottiin verhotuin silmin, ohi. Hän oli naimisissa vanhemman miehen kanssa ja lapseton. Ei sellainen istu tšekkoslovakialaisen naisen taattuun muottiin. Niin, yksinään ei voi mennä, se ei ole soveliasta nuorille rouville. Ravintolassa tapaisi vain tilapäisseikkailua etsiviä miehiä. Useimmat eivät edes tulisi hakemaan nähdessään kultaisen renkaan oikeassa nimettömässä. Sitä hän ei ottaisi sormesta uskottomien miesten tapaan. Kun kohta kuukausi oli vierähtänyt, Dana ei ollut yhtä helpottunut Pavelin lähdöstä. Vaikka hän ei kaivannut miestään, joka rasvaisella olemuksellaan täytti sotkuisen ja liian täyteen ahdetun kaksion, hän tunsi ikävää, yleistä ikävää toisen ihmisen luo. Hän soitti joskus Čierna nad Tisoun tulliasemalle osastopäällikkönsä Karelin puhelimesta. Kotona ei laitetta ollut. – Haloo, onko Pavel, Dana täällä, mitä kuuluu, miten jaksat? – Haloo, kuuluu huonosti. Hei kanaseni, miten voit? Täällä kaikki hyvin. Kovasti on trafiikkia, tarkkana saa olla, ettei huijarit saa hiivatuksi tavaraa yli rajan. Mutta minä olen haukkana, olen jo pidättänyt monta lastia. – Sehän on hyvä. ’Se’ tuli hiljaa ja masentuneesti. – Miten sinä kultaseni siellä voit? Aina yhtä kiire tavaratalossa, kun naiset on tulleet lomilta ja haluaa uutta syyssesongiksi... – Niin kai... – Ei kai sinulla ole minua ikävä? – Vähän. Milloin pääset käymään kotona? – 21. päivä elokuuta saan pari vapaapäivää. Tulen ja tuon vähän tuliaisia. No hei sitten, pitää mennä töihin. Tuli just pari rekkaa. Kevään ja alkukesän kuohunnan keskelle tuli heinä–elokuun vaihteessa rauhoittava tieto. Dubcekin johtama puoluekärki ja Neuvostoliiton tuuheakulmainen Brešnev ryhmineen olivat tavanneet juuri Pavelin Čierna nad Tisoussa ja sopineet ongelmien ratkaisusta ystävällismielisessä hengessä päättäen jatkaa neuvotteluja Bratislavassa. Kun paljon puhuttu Čiernan neuvottelu oli pidetty, Pavel kertoi paperilla, ettei ollut päässyt lähellekään työpaikkaansa noiden neljän päivän aikana, koska keskustelut pidettiin asemarakennuksessa. Venäläisten vihreä juna oli seissyt raiteilla eristettynä vahvan sotilasosaston taakse. Ne olivat neuvostoyksikkö, sisäministeriön erikoisjoukkoja. Siis toisen maan, joskin ystävällismielisen maaperällä, mies politikoi. Koska asema oli suljettu, hän työskenteli vain maatiekuljetusten kimpussa. 44


Kari Sallamaa

Kirjeestä voi saada sellaisen käsityksen, että Pavel vastasi yksin tulliasemasta ja salakuljetuksen patoamisesta Čiernan ratapihalla, joka on Euroopan laajin, rautateiden todellinen solmukohta. Helteisen elokuun painuessa yli puolenvälinsä Dana joutui yhä epätoivoisempaan tilaan. Hän oli yksin, mies poissa, ystävät lomalla tai perhevelvollisuuksien muurin takana. Hän hikosi kuumassa tavaratalossa, jonka suuret tuuletinsiivet koettivat turhaan viilentää parfyymista ja hiestä raskasta ilmaa. Illalla hän kieriskeli vuoteessa alastomana, yöpaitaa ei voinut pitää. Hän kuuli kohtunsa huutavan: ”Dana, anna minulle lapsi kasvatettavaksi! Älä anna minun kuihtua koskemattomana.” Avoimista ikkunoista tuli levottoman iltaliikenteen melua, ei raikasta ilmaa. Siellä oli kuumempi kuin sisällä. Hänen oli noustava juomaan, ensin vettä, sitten pari lasia omenaviiniä. Palattuaan sänkyyn hän jonkin ajan kuluttua sittenkin nukahti. Yöllä Dana näki unta. Hän oli kulkevinaan Vltavan rantaa Malá Stranassa, hiukan Kaarlensillasta etelään. Äkkiä mustan mutaisesta vedestä nousi vihreä kuono, niin kuin sammakon nuijapää, mutta paljon isompi. Suuret pikimustat silmät iskivät häneen ilkeänterävän katseen. Dana pelästyi aika lailla ja vielä enemmän kuullessaan vesipedon puhetta, unessa, jossa yleensä ei kuule mitään. Tai jotenkin vain hänen tajuntaansa tuli: ”Iltaa, Dana. Minä olen Salamanteri, vihreän maailman herra”. Hän ei jäänyt kuuntelemaan hirviötä tai katselemaan lähestyvää kiemurtelevaa, suomuista muotoa sen uidessa rantaan. Hän alkoi juosta rinnettä ylös, kohti linnaa. Tähän hän heräsi, aivan hiessä ja päätti ettei enää koskaan näkisi tällaista painajaista. Aamulla ja vielä työssäkin hän pohti untaan. Oliko siinä jokin viesti? Suuret asiat ilmaantuvat tavallisesti näyssä tai unessa. Olisiko hänen etsittävä joku mies, vaikkapa vihreäpukuinen työläismiliisin jäsen, jäntevä kuin solmuruoska? Mutta salamanteri, mistä hän tiesi, että se oli salamanteri? Koulussa oli puhuttu ohimennen Karel Čapekin tieteisromaanista 30-luvulta, mutta hän ei ollut sitä lukenut, kun se ei kuulunut kurssiin. Kirjallisuutta hän luki vain pakosta. Jotakin Čapek oli kirjoittanut merihirviöistä, jotka lisääntyivät kuin torakat ja ottivat vähitellen haltuunsa koko maailman. Sota siitä oli syttynyt. Dana odotti kiihkeästi Pavelia tulevaksi kotiin. Hän olisi miehelle oikein hyvä, leipoisi jotakin herkullista ja tekisi tämän mieliruokia, mykyjä ja maksaa. Yöllä hän levittäisi reitensä oikein mielellään. Olkoon torvelo, painajaiset hänen läheisyytensä kumminkin karkottaisi. 45


Kari Sallamaa

Elokuun 21. päivän vastaisena yönä palasi Salamanteri. Se ei ollut enää unta. Dana oli täysin valveilla. Porraskäytävästä kuului läähätystä, läiskähtäviä ääniä, syviä imeviä vetoja, toisenlaista kuin miehen tupakkarykiminen. Lukittu ovi avautui avaimetta. Ei, se tuli sisään seinästä, joka antoi myöten kuin kangaspakka. Ilkeät, neulanterävät keltaiset käärmeensilmät tuijottivat rävähtämättä, lausuivat tuomion sanoja, päästivät houkutuksen valoja. Dana tunsi kohtunsa kihelmöivän. Hän kumarsi tälle valtiaalle, kääntyi selin, asettui vuodetta vasten, antautui ehtoja sanelematta, armoa anelematta. Vihreä liukas, limainen olio tuli hänen sisäänsä, jäi sinne kokonaan. Varhain aamusta radiosta alkoi tulla tietoja kiihtyneellä äänellä ja kohta televisiosta, että neuvostojoukot muiden sosialististen maiden armeijoiden tukemana olivat tunkeutuneet maahan kaikilta muilta suunnilta paitsi lännestä. Vain ystävällismielinen Romania oli pidättäytynyt väkivallantyöstä. Sekavassa mielentilassa, oksennusta pidättäen Dana oli horjunut töihin. Hän oli kylpyhuoneessa katsonut mahaansa, näki sen kynnen jäljet ihollaan. Hän aisti suunsa haisevan, vaikka oli kahdesti pessyt hampaat. Pavel oli soittanut osastopäällikkö Karelille pyytäen ilmoittamaan Danalle, ettei hän uudessa tilanteessa pääse tulemaan. Danan soitettua hengästynyt vieras ääni ilmoitti, että Pavel oli vangittu ase kädessä hänen ammuttuaan virkapistoolillaan kohti hyökkääjien sotilasjunaa. Päivällä vieraat tunkeilijat olivat Prahassa. Ulkoa alkoi kuulua kirskuntaa, tykin ja käsiaseiden laukauksia. Ammuntaa ja väkijoukkojen karjuntaa kuului laajalti: ”Häpeä! Roistot! Stalinin nilkit, menkää takaisin! Vanja, Irina odottaa kotona”. Dana oli muiden myyjien tavoin tullut ulos tavaratalosta, katsoi mykkänä hyökkäysvaunujen ja kuormurikolonnan vyöryä Kaarlenaukiolla. Tankit jyräsivät telaketjuillaan nurmikkoa kaataen sumeilematta ikivanhoja puita. Siinä meni pirstoiksi Danan unelma omasta ompelimosta. Häntä pyörrytti vihasta ja pahoinvoinnista. Yhtäkkiä hän näki! Näki. Ison vihreän tankin päällä istui Salamanteri kohottaen tykkinsä jäykkää putkea uljaasti pystyyn. Se oli liekinpunainen ja helvetinvihreä valloittaja. Dana meni seisomaan rautahirviön eteen pysäyttääkseen sen katseellaan. Äkkiä hän kirkaisi tuntien polttojen alkavan. Hän kaatui katukiville tankin eteen. Se pysähtyi kirskahtaen. Hänen lapsivetensä valui ritilän läpi Prahan viemärikatakombien verkostoihin. Sata, tuhat pientä salamanteria pyrki hänestä ulos valloittamaan maailman. 46


Räjähtämätön Valas

Tulet viereeni makaamaan käsi liikkuu lanteilla pidetään siemen pussissa perimä pahoin vääntynyttä kuvittelen itseni kukistetuksi komentajaksi Minun mieleni liikkeistä sahasi talouden sahalaita oikkujeni tahdissa nousivat mulkut ja pistimet Mielenvikainen kardinaali paraatipuku ulosteessa kumartaa ottaa asennon kirjaa ylös humalaiset harhat ilmeenkään värähtämättä kehuu syvää ajatusta Aution hallintopalatsin särkyneistä ikkunoista käyvät sisään tuulet tuoksuvat palavalle mullalle Tarttuvat papereihin sopimuksiin maailmanjaosta salaisen kokouksen lisäpöytäkirjaan

Marko Kröger on syntynyt Kemissä vuonna 1977. ”Vähän jo katsellut, toivoo oppivansa näkemään, kyky ymmärtää lienee jo korkeampien olentojen reviiriä”, Kröger toteaa.

Marko Kröger

47


Marko Kröger

Se minkä tiesin historian tuomitsevan oli hetken totta ja oikeaa turhuutta pyytää anteeksiantoa siitä mikä elää lihassa yksi ajatus yksi tahto Vielä pakenen luoliin kansan kaivamiin minä kaivoin syvempään onkaloita mieliinne loppuun saakka tulette määrittelemään itsenne aina suhteessa minuun Minä tarjoan totuuden uskoa vaikka viallisenkin mitä teillä on Postmoderni ironia tanssikilpailut tasamittaiset valmisateriat silmäpussien leikkaushoito tietoverkko lenkkeily muumimaa ja utopia että demokratia ei olisi pääoman liikkeille alisteista 48


Marko Kröger

Ja nyt rakkaani liikuta hitaasti kättäsi ylös ja alas taitavasti juuri oikeassa tahdissa kuvitellaan itsemme sukeltajiksi patoaltaan pohjalle seisovaan veteen mutaan hämärään Etsitään kaasutasku valaiden hitaista unista suunnattomasta lämmöstä likaisesta ymmärryksestä tässä meille yksilö joka ei räjähtänytkään Vielä yksi kuviteltu muisto ennen kuin yhdistymme veden nisäkkääksi Me pojat seisoimme suuraukiolla rivit suorina kuin talikon iskemänä alla suunnattoman monoliitin jonka nokassa keikkui johtajan pää nauroi ja ivaili kuin suurta kaskea pidätellen hetkessä olivat poissa vartiotornit rakennukset univormuissa sulaa rasvaa 49


Marko Kröger

se asento jäi viimeiseksi Sinä kävelit tuhkasta hymyilit ja olit ehjä ojensit sukellusvälineet riisuit vanhat vaatteeni tiesin on aika luoda suomut veit minut veden ääreen syvempään kauniimmin Ja nyt liikumme rytmissä valaiden ylös alas hitaasti vedän sisääni henkeä suurempaa ylös ja alas oikeassa rytmissä ylös alas juuri noin pian se ruiskaisee kauniisti loputonta unta hellästi määrätietoisesti ylös alas loputonta unta maailman lämpöisin syli ylös ja alas ylös alas 50


Tomi Aho

Aurinko piirsi ristin tammiparkettiin. Kurttuisen naisen kädessä ollut juomalasi mosahti sadoiksi sirpaleiksi lattialle. Sirpaleiden ympärille levittyi pitkulaisia pöytiä tasaisissa riveissä. Yksi pöytä notkui suupaloja, muut pöydät odottivat kuin leipäjonossa. Kurttukäsi laittoi nitron suuhunsa sivummalla. Konttaavat polvet kuljettivat suvun nuorinta kolisten eteenpäin. Pitkät pöytäliinat heiluivat. Liike laantui hysteeriseen rääkäisyyn. Lasinpala oli raadellut pienen kätösen. Kauhistunut äiti käytti syliään siihen, mihin se oli luotu. Juhlaväkeä kerääntyi kaareksi voivottelemaan. Taapero oli ruma, äitinsä poika. Se riitti salaa hymyilevän serkun mielestä onnettomuuden syyksi. Haava oli terävä ja siitä suihkusi verta. Silkkihuivi oli mennyttä. Huivi ei riittänyt, verisuihku piirsi vekkulit viikset äidin huulten ylle. Nyt äitikin huusi. Huusi ja sätti vasta ripille päässyttä veljenpoikaa, joka nauroi veriviiksille. Veljenpojan kalpeus korostui poskien punastuessa, mutta sekään ei estänyt nauramasta. Sali täyttyi pilkallisesta hurmiosta. Hersyvät hekotukset sammuivat nopeasti veriviiksen mulkoiltua ympärilleen tavalla, joka muistutti hyeenaa vaanimassa uhriaan. Kuin hiljaisuuden voimasta edellisen kevään valkolakki kaatui, nenä rusahti tammea vasten. Pyörtyi. Suoraan veriviiksen eteen. Tammi oli ehjä, mutta punainen. Tyttö makasi eleettömänä. Veriviiksen hopeanvalkoisille korkokengille roiskui muutama täplä. Hiljaisuus huusi. Helpotus idyllin pysähtyneisyyteen saapui raikuvan piipaan myötä. Voimistuva ääni kimpoili lehmänmuna-riveistä, jotka makasivat tien molemmilla puolilla taajamassa. Hiekka pöllähteli uteliaimpien ammujen sieraimiin. Ambulanssi liukui oven eteen käsijarrukäännöksen kautta. Avoin ovi imaisi hiekkapölyä ja aurinko ampui satoina säteinä oviaukosta salin sisään. Ensihoitajien saapuminen ovensuuhun oli ikonitaulua muistuttava näky. Väki väistyi rusahtaneen ympäriltä. Kylkiasentoon käännetyn tytön toinen poski ja osa hiuksista olivat punai-

Pohjoinen käy Tomi Ahon mielessä. Joskus hän käy siellä itsekin.

Sukusoppa

51


Tomi Aho

set. Pään vieressä parketilla oli verilätäkkö, jossa oli pieni kengänjälki. Joku vilperi oli käynyt tallomassa lätäkössä. Punaisia jalanjälkiä ja läikkiä löytyi ympäri salia, myös tuolien pehmusteista. Veriviiksi istahti penkille ja väki mumisi. Ensihoitajat hoitivat. Pian tyttö oli paareilla ja sitten ambulanssissa, happi naamallaan. Taas piha pöllysi ja sorateiden ikonit kaikkosivat näkyvistä. Pienet silmäparit pilkistelivät rivissä ikkunoiden alareunoissa. Ne tuijottivat pölypilvessä kuultavia perävaloja uteliaasti. Mörrimöykkymäisen matala ääni värisi ruuan olevan nielaisukelpoista. Siinä samassa silmärivi liukui ikkunan ääreltä paikoilleen. Matalasti puhunut istahti erään pöydän päätypaikalle ja hänen vieressään istui tyhjyys. Siinä oli vain sen rusahtaneen tytön käsilaukku pöydällä. Eräs ikkunan silmäpareista silmäili vaivihkaa tuota surullisen näköistä mörrimöykkyä. Muutama kyynelkin vierähti paksuja partakarvoja pitkin pöytäliinalle. Iso kämmen hiveli laukun kylkeä hiljaa. Kaksi toisiaan muistuttavaa tätiä lappoi ruuat lautasille ruokailijoiden takaa. Eivät itse syöneet ollenkaan. Lusikat kilahtelivat lautasiin jo ennen kuin kaikki saivat osuutensa keitosta. Mumina ja kilinä muodostivat rahvaan melodian. Seinänvierellä maiskuttanut perheenäiti laittoi liian ison lihakimpaleen suuhunsa. Sitä seurasi kymmeniä sekunteja kestänyt yökkäävä röhinä, joka oli kuin puliukon soidintanssi. Tarjoilijatädit juoksivat lihanaisen luokse. Heistä se kiharapäinen alkoi läimäytellä yökkijän selkää avokämmenellä. Lyhytmekkoinen taas kyykistyi henkistä tukeansa tarjoamaan, mutta tarjosikin veriviiksen veljenpojalle esityksen. Pääroolissa esiintyi lyhytmekkoisen toinen pää, se josta vauvoja syntyi. Seinäryijyt pehmensivät läimäytysten kaikua. Kirjavuus lihanaisen selässä muutti muotoaan isku kerrallaan. Muu perhe vieruspaikoilla reagoi eri tavoin läimäytyksiin – kymmenkesäinen tyttölapsi irvisti hampaansa näkyville ja peitti kasvonsa. Koulun 52


Tomi Aho

kynnyksellä ollut pojankoltiainen nauroi. Hippimäinen puoliso tirskui ivallisesti pöydän toisella puolella. Hän vaikutti muutenkin poikkeavalta, rivon räikeä vaatetus erottui muuten niin arvokkaasta joukosta. Hippi haukotteli avoimesti. Kiharapäisen paistinpannumainen kämmen läjähti taas äidin lapojen väliin. Isku lennätti lihakimpaleen kurkusta. Se lensi suoraan hippipuolison suuhun. Valmiiksipureskeltu kosto sai täyttymyksensä. Hippi sylki lihan lautaselleen. Lisäksi hän tyrski limaista sylkeä ainakin desin verran lautaselleen. Hippi kiikutti lautasensa oitis pois silmistään, viereisen pöydän kulmalle. Samaan aikaan toisesta pöydästä kuului kärsimättömyys. Soppa oli loppunut. Tarjoilijatädeillä oli tärkeämpää tekemistä. Sänkinen ruipelo rummutteli lusikalla lautasen reunaa lujaa ja siitä tipahti pala pöydälle. Ruipelo käänsi lautasta ja jatkoi vallankumouksellista konserttiaan. Lihanaista läimäytellyt täti suuntasi roihuavat pupillinsa ruipelon soikeisiin silmämuniin ja lukitsi kohteen. Rummutus loppui ja viimeinen lusikanlyönti jäi ilmaan leijumaan. Ruipelon vaativa olemus kutistui mitättömyydeksi. Hiljaisuus rikkoutui pastorin narisuttamaan kynnykseen. Hän tervehti väen useilla nyökytyksillä. Veljenpoikaa harmitti, koska lyhytmekkoinen juoksi pastoria vastaan. Kultakutreja pönäkästi kantava pastori kätteli muutaman, kunnes lyhytmekkoinen tarjoili hänelle istumapaikan. Kiharapäinen harppoi lyhytmekkoisen ja pastorin väliin ikään kuin tarkistamaan tilanteen. Pastori oli rengastamaton. Tarjoilijatädit puhuivat, pastori myötäili eikä tiennyt kumpaa heistä katsoisi. Kohteliaisuuksia vaihdettiin muutama liikaa. Kiharapää nappasi läheisen pöydän kulmalta soppalautasen ja maustoi sen maireilla sanoilla. Lyhytmekkoinen mulkaisi ja nokitti hakemalla pöytään valmistamaansa kotikaljaa. Kahveja kaadettiin jo kiireisimmille, vaikka pastori vasta kauhoi keittoaan. Lusikan noustessa lautaselta siihen jäi liemi roikkumaan hetkeksi kerta toisensa jälkeen. 53


Tomi Aho

Ikkunan läpi sinkoileva valo kehysti pastorin kultaiset kutrit. Hän vilkaisi ympärilleen, nosti lautasen huulilleen ja ryysti loput liemet silmien muljahdellessa nautinnosta. Hikipisarat pursuilivat hänen otsallaan, kuin keitto olisi halunnut huokosista ulos väkisin. Pastori nousi seisomaan ja kuivasi hihalla otsaansa. Hän siirtyi pöytien keskelle ja pulina lakkasi. “Meillä on nyt mahdollisuus muistella Jussia. Voitte puhua siinä omalla paikallanne. Jos vaikka nousisitte seisomaan niin ääni kantaisi paremmin.” pastori virkkoi virallisesti. Ensin alkoi kuiskuttelu, sitten pulina. Pastori seisoi väen keskellä omissa oloissaan. Kukaan ei kilistänyt lasia puheen pohjaksi, ei noussut lämpimästi muistelemaan, vaan kaikki pulisivat keskenään. Pastorin posket väpättivät. Hän mietti, että välinpitämättömät sukulaiset halusivat kaluta loputkin lihat Jussin lämpöisistä luista. Pastori otti puolipitkän kesäpalttoonsa kaksin käsin päältään ja antoi sen tippua lattialle. Hän nappasi nahkaisesta kainalokotelostaan järeäpiippuisen pistoolin. Aurinko tuikki sen kyljestä. Pastori ojensi pistoolin kätensä jatkeeksi ja käänsi piipun vasemmalta oikealle täräyttäen lippaan tyhjäksi. Hän liu’utti täyden lippaan aseeseen ja suuntasi piipun harkitusti takaisin oikealta vasemmalle. Vähintään kuusi ruumista ja monia osumia. Pastorin hysteerinen nauru kimpoili seinistä, kun sieraimet maistelivat ruutipilveä. Hän talloi eläviä ja kuolleita. Sitten hän käveli tyylikkäillä kengillään lihakasojen päältä ja ampui niitä, joissa ei veri värjännyt paitaa. Mörrimöykyn jäänne sätki lattialla. Veriviiksen sammunut huuto lojui ilman takaraivoa. Veljenpojan ensinäkymä naiseuteen jäi viimeiseksi. Ikkunoista lensi sisälle jotakin. Se täytti tilan. Savukranaatteja. Poliisin Karhu-ryhmän johtaja täytti ilmatilan megafonilla. Joka puolella kilisi ja kolisi. Karhuja rynni sisään. Kolme karhua ampui sarjatulta kultakutria kohti. Sisukset roiskuivat puurona seinälle. 54


Tomi Aho

“Vatanen!” nariseva naisääni kutsui käytävän perällä.

Vatanen heräsi transsista ja rojahti penkistä lattialle. Selkänikamat mukailivat tuolin kulmaa kipeästi. Hän pyyhkäisi kutrejaan korvan taakse ja nousi. Viimeinen oviaukko imuroi Vatasen sisään ja nainen kätteli hänet ilman inhimillisyyttä. Tyhjyys täytti huoneen. Vain pöytä, tuoli ja sohva. Vatanen meni mukailemaan kyljyksellään sohvan muhkuroita. “Miltä uudet lääkkeet tuntuivat?” nainen kysyi. “Hyvältä. Ei mitään sivuvaikutuksia. Ei mitään.” Vatanen värisi epävarmasti. “Hienoa. Entä harhat?” “Ei niitäkään, kaikki on sujunut tosi hienosti.” “Entä tuo peruukki? Eikö se ollut osa sitä pastorijuttua?” “Ei, ei se ollut, eikä ole. Pidän tätä aina.” “No, selvä.” nainen totesi ja uusi reseptit. Sitten hän laski Vatasen ulkomaailmaan kuin elämänsä suunnan löytäneen sopulin. Vatanen laahusti katupölyn keskeltä kerrostalon rappuun, jossa hän kohosi kolmanteen kerrokseen peruukki liehuen. Hän avasi oven ja pakeni rapussa viipyvää 60-luvun käryä asuntoonsa. Eteisen lattiaa peittosivat tyhjät lääkerasiat. Hattuhyllyn tangossa roikkui tumma puku lipereineen. Oikealle avautuvan olohuoneen peräseinä oli tapetoitu vanhoilla valokuvilla ja lehtileikkeillä, joissa esiintyi Vatasen sukua. Parvisängyn alla oli tumma pöytä ja siinä kiilteli järeä pistooli. Sen vieressä lojui avattu kutsu Jussi-enon hautajaisiin. Kaikki oli valmista huomiselle, Vatanen mietti. Hän nielaisi pillerin ja latasi neljä lipasta. Jussi-enon haalea hahmo viipyili mielessä, kunnes haihtui mikron pizzalounaasta kertovaan piippaukseen. 55


Reija Glad

Reija Glad on osa-aikainen, määräaikainen ja tarvittaessa töihin kutsuttava, joka leipoo kakkua ja juo kuohuviiniä arkisin.

Valotusvirhe

56

Äiti juoksee alasti kaurapellossa. Sen jalat painuu märkään multaan. Sillä on päässä häähuntu ja kesäsumu mekkona. Pellon laita kaartuu ja morsian heiluttaa käsiä taivasta kohti. Pilvet on maahan asti isoja ja vuoristoisia. Me juostaan äidin perässä. Kuuluu auton ääni. Me heilutetaan punaista kangasta. Äiti heiluttaa käsiä juostessaan ja kirkuu onnesta. Melkein kuin lintu se huutaa. Skriik skriik. Hii hii. - Nyt äiti perkele vaatteet päälle! Auto hidastaa. Kuskina on Riitta joen toiselta puolelta. - Teidän äitikö se alasti koikkelehtii? - No, ei se ihan alasti, me ähistään. Riitta rullaa ikkunaa isommalle ja tähyää eteenpäin. - Onko sillä huntu päässä? Me juostaan koko ajan, mutta äiti juoksee kovempaa. Riitan auto hurisee meidän vieressä siihen asti, että pelto loppuu valtion metsään. Äiti jatkaa kulkuaan vasemmalle laihan koivikon reunaa pitkin. - Nyt loppuu se juokseminen! Riitta kaartaa auton viljelystielle ja jää kädet lanteilla katsomaan meidän menoa.

Vihdoin äiti pysähtyy ja heittäytyy sydämen halusta kauravuoteen päälle selälleen. - Tulkaa lapset katsomaan maailman kauneinta taivasta. Se on niin, että missään muualla maailmassa ei ole tämmöistä kesäiltaa. Tämä tekee sielulle hyvää. Me saavutetaan lepäävä äiti ja heitetään mekko mahan päälle. - Pistä vaatteet. - Kyllä te olette siivoja lapsia, kuka teistä on tuommosia kasvattanut? Äiti kihertää ja vetää vaatetta päälle. Me neljä palataan Riitan luo. Se vie meidät autolla kotipihalle. Äiti hyvästelee Riitan onnellisena. Kun äiti on mennyt sisälle Riitta ottaa rahapussista kaksikymppisen. Sitten se onkii vielä housuntaskusta kasan kolikoita. - Jos kauppa-autosta syömistä haette. Aivan alussa jumala pistää koko meidän perheen asumaan samaan taloon. Sitten äiti päättää että on parasta muuttaa vuokrakotiin ja jättää iskä maatilan isännäksi. Iskä jää yksin pitämään navettaa ja päättää tappaa lehmät. Niitä ei ole kovin monta, ruskeita pikku köpöttejä. Ne ovat navetassa ja syövät jauhoa


Reija Glad

ja AIV-rehua. Niiden juoma-automaatti on limainen koska lehmiltä tulee paljon kuolaa. Me ruokitaan vasikat ja juotetaan niille korvikemaitoa. Siihen ei saa jäädä paakkuja. Oikea maito menee meille ja vähän meijerille. Ternistä äiti tekee pannukakkua. Kerran pannari palaa ja äiti istuu uunin vieressä itkemässä. Välillä se hakkaa moralla kivikovan pannarin pintaa. Se näyttää palaneelta aavikolta. Sen kerran jälkeen äiti ei ikinä tee muuta kuin lättyjä. Eikä uudessa kodissa ole ternimaitoa. Pitäisi tehdä kaupan maitoon.

- Näytä äiti vielä sitä lautasta, Paula pyytää. Äiti kehrää ja näyttää kaikki. Erilaisia ruusuja ja tieteelliset nimet.

Muuttokuormaa on traktorin peräkärryllinen. Naapurin mies auttaa muutossa. Särkyvät tavarat niin kuin kuvastosta tilattu juhannusastiasto tuodaan sylissä. - Tämä on arvokasta maasälpäposliinia, äiti kertoo ja silittää juhannusruusun kuvaa asetissa. - Minä sulle posliinit näytän, sanoo lommoposkinen naapurin mies. Sillä on aina lippalakki päässä ja vaatteet paskassa. - Lasten kuullen, äiti sähähtää ja lyö miestä nyrkillä jalkaan. Mutta ei kovasti.

Kun me muutetaan pois talosta iskä rupeaa ajelemaan autolla ympäri kyliä. Äiti sanoo sitä aikaukon pilluralliksi ja kieltää menemästä mukaan. Iskällä on minttujäätelönvihreä amerikanrauta. Me mennään salaa kyytiin ja sanotaan äidille että lähdetään urheilukentälle. Äiti makaa sohvalla märkä pyyhe silmillä ja huitaisee kädellä ilmaan. Menkää. Iskän autossa me kuunnellaan Irwiniä ja pysähdytään huoltsikalle syömään munkkia jos on rahaa. Joskus mukana on joku iskän naisystävä. Niillä on kauniit vaatteet mutta aika läpinäkyvät. Yhdellä on

Eivät kaikki muut ole täällä vain elämäni rekvisiittana. Joka päivä muistan, että ne ovat oikeita lapsia ja tarvitsevat ruokaa. Minä hengitän muiden ihoja, niillä on sateen haju, tervaa ja vuohenputkea. Salaa minä riivin nahkaa irti näiltä oikeilta ihmisiltä. Eivät ne huomaa. Ne jäytävät minua sillä aikaa, tällä tavalla, puremme toisiamme, ikenet luussa asti.

57


Reija Glad

tosi isot tissit. Se kääntyy meihin päin ja hytkyttää. - Ei oo teijän äitillä tämmösiä, kahtokaapa tarkkaan! Iskä nauraa ja puristelee vähän. Se osaa ajaa autoa polvilla niin että toisella kädellä se polttaa tupakkaa ja toisella hipeltää naisystävää. Sitten mennään kylän ympäri ainakin kymmenen kertaa ja laitetaan musiikki täysille. Myöhemmin iskä kiinnittää auton katolle kottikärryt. Silloin me ollaan jo yläasteella eikä haluta enää kyytiin. Iskästä jää yksi valokuva. Se seisoo siinä auton edessä. Nojaa rennosti puskuriin ja konepeltiin. Sillä on hihaton paita ja vaaleat farkut. Toinen käsi on housuntaskussa ja toisessa on nortin jämä. Se katsoo kameraan kulmien alta ja silmissä on nauru. Iskä muuttaa kottikärryautolla Kuusamoon. Se rupeaa pitämään kioskia yhden naisystävän kanssa. Kioskissa myydään tupakkaa ja irtokarkkia. Se ei menesty kovin hyvin. Iskä ei soittele mutta nainen lähettää postikortin jäämeren reissulta. Siinä lukee: Isänne kusi mereen. Ensi vuonna teillä on pikkuveli. Mahtavat maisemat. Kortissa on kuva jäänmurtajasta 58

työssään. Me piilotetaan kortti äidiltä ja laitetaan se saunaan roska-astian alle pakastepussissa. Uusi koti on hyvä ja pieni. Me syödään koulussa paljon ja otetaan lisää ruokaa jos saa. Kalapuikkopäivinä ja lihapullapäivinä ei saa ottaa lisää. Keittäjä kirjoittaa lapun jossa sanotaan että viisi per syöjä. Välillä me käydään äidin kanssa sossussa. Me istutaan odotusvälikössä jossa on puukynät mutta ei paperia. Me käännetään yksi lastenjakkara nurin ja piirretään istuimen pohjaan. Yksi piirtää ja kaksi vahtii. Tuolin pohjaan jää rautias poni, vampyyri ja Dodge Charger Daytona. - Siellä on kolme lasta, joilla on nälkä. Siinä on tuen tarvetta. Saman hirveän miehen lapsia kaikki, vaan ei ole siltä ruokarahoja kuulunu. Haluatko sinä niiltä kysyä, että milloin on viimeksi äiti kaupassa käyny? Ne kuulee tuonne viereiseen koppiin. Eikä siivousfirmassa ole työtä. Enkä minä ole voinut siivota, kun minulla menee käsistä iho rikki, minulla on herkkä iho. Katsokaa, aivan kuulas. En aina käsitä, kuinka siellä navetassa jaksoin. Mi-


Reija Glad

nulla oli siellä muovipussissa kaunis pitsi maitohuoneen hyllyllä, se vetelä ei antanu edes pitsejä laittaa ikkunaan. Se oli pussissa, ettei haju tartu. Että mitä sitä voi. Varmaan ihana kun saa olla toimistossa, vaikka onhan täällä paljon ruskeaa ja viemäri haisee. Minä en tuhlaa, minä kävin talouskoulun nuorena, olin hyvä ja tarkka. Olen leiponut kakkuja juhliin, niitä on kysytty varta vasten. Erityisesti vattupäällyste on hyvä. Tarpeessa oot hiekkapillu ite. Kehtaat kynyttää toimeentulon äitiihmiseltä. Niko, Eeva, Paula! Takit niskaan ja lähetään, täti on semmonen ilkeä täti. Talvella kun me tullaan kotiin äiti huiskuttaa ilman vaatteita keittiön ikkunasta. Me jätetään toppapuvut eteiseen josta pääsee suoraan tupaan. Tuvassa on leivinuuni ja kaikkien patjat kasattuna päällekkäin. Tupa on öisin makuuhuone. Kamarissa on äidin tavaroita ja pikkuhuoneessa on äidin tavaroita. Joskus äiti esittelee niitä meille. Hajuvesipulloja ja hienonvärisiä viinipulloja. Meikkirasioissa on nuoruuden kimallusta. Valokuvissa on tyttöjä mekot päällä ja ruskettu-

neita käsivarsia. Äiti nauraa kuin varis raakkuu. Siitä tietää että lääkkeet on hulautettu annostelijasta suoraan solkkuämpäriin. Kesäkatu soi täysillä. Olohuoneessa on meille uudet pipot. Värikkäät ja hienot ja niin pitkät että pipon tupsu osuu melkein maahan kun pienin laittaa sen päähänsä. Me pidetään pipoja päässä koko ilta. Myös vessassa. Koulussa niitä voi pitää vain välitunnilla. On omituista käyttää pipoa sisällä. Säästän tämän ajan ja kaikki asiat. Säästän hetket, säästän nyrkit oven läpi ja lapsivetiset pikkuhousut säästän. Sieviä värejä säästän silmät täyteen, laitan kämmenkuoppiin pusuja. Kun on kevät alkaa kakkujen leipominen. Liikuntakerhosta palatessa keittiön pöydillä on viisi täydellistä vadelmapäällysteistä ja jääkaapissa yksi kiivipäällysteinen. Äiti leipoo keväällä kun valo pakottaa pysymään valveilla. Kermakakut ovat erikoisuus joita on leivottu ihmisten häihinkin. Näitä kakkuja ei saa ikinä syödä. Hiljalleen kerma kovettuu ja hillosokeroidut vadelmat harmaantuvat. 59


Reija Glad

Kakkuja lukuun ottamatta on siistiä. Kevät on kirkas ja armoton. Äiti puhdistaa talon ja lapset. Jokaisen hiukset pestään rantasaunassa kloriitilla. Se kirvelee päätä. Äiti on säästäväinen. Huuhteluvedellä pestään vessanpönttö. Me järjestetään omat tavarat ja kannetaan patjat pihalle, hakataan niitä kaikin voimin mattopiiskalla ja jäädään sitten kiipeilemään tuuletustelineeseen. Äiti ottaa valokuvan kun me roikutaan pää alaspäin. Kuva tärähtää. Kehittämössä siihen liimataan tarra: ei veloitusta, valotusvirhe. Yritän keskittyä yhteen ajatukseen kerrallaan. Ajatella sen pois. Niitä tulee aina lisää. Ne kimpoilevat aivokuorta pitkin niin nopeasti. Kaadan vettä itkun päälle. Kylmää vettä kylmässä saunassa. Pienet ovat jo puhdistuneet. Menivät pesään unille. Minä kaadan päälleni koko yön painon. Koulun jälkeen me kiivetään patjakasan päälle läksyjä tekemään. Sitten ollaan lautalla keskellä valtamerta. Kirjat heitetään mereen. Keskellä merta on pikkuinen räsymattosaari. Se on meidän määränpäämme. Jokainen matkalainen huolehtii itsestään. Kaikki eivät pys60

ty hyppäämään lautalta saarelle. Joku jää aina mereen. Kun pyörähtää maahan leikki loppuu. Hukkuneet joutuvat ruuanhakuun. Keittiössä haisee kala. Tuvan ikkunasta näkyy likaisena vaahtoava joki. Se on niin matala että uiminen ei onnistu. Jalat osuu aina pohjaan. Sinne äiti laittaa katiskan. Katiska louskuttaa leukoihinsa lelukalan näköisiä kiiskiä ja rumia punasilmäisiä särkiä. Niitä äiti pyörittelee vehnäjauhoissa ja lyö pannulle. Kalat ovat mustia ja tuijottavat pannun pohjalta näreissään. Mereen tipahtanut saa rapata kärähtäneen ruuan pannusta roskiin. Pöydällä on voita ja ruisleipää. Äiti unohtuu katsomaan kuvia. Kun leipäpussi on tyhjä lähdetään ulos. Isolle kivelle keskelle jokea pääsee pienempiä askelkiviä pitkin. Istutaan kivellä. Vielä vähän aikaa on kesä. Makoillaan kivellä. Tökitään kepillä vesikirppuja ja veden päällä lilluvaa vaahtoa. Kivensammalta ei saa repiä mutta sitä voi käyttää tyynynä. Kun tulee hämärä äiti huutaa meidät sisälle. Marraskuussa äiti ajaa autolla jäniksen päälle. Jänis kuolee. Jänikset on tyhmiä. Ne jää juoksemaan auton valokiilaan ja


Reija Glad

jäävät alle. Raato jää kiinni eturenkaaseen ja alkaa haista. Kun meidän pihalle tulee kavereita leikkimään äiti ryntää myrskyisenä ulos. Hän syyttää yhtä viitosluokkalaista tämä on kantanut kuolleen jäniksen auton alle ilkeyttään. Se ei ole totta mutta äiti antaa rangaistuksensa. Syyllisen pitää nostella jäniksen palaset lapiolla jokeen. Äiti on vähän pelottava muiden lasten mielestä. Syytetty tottelee ja juoksee sitten kotiin. Oikeasti äiti on surullinen koska se on ajanut jäniksen päälle. Kukaan ei tajua. Seuraavana päivänä meidän kanssa ei leikitä välitunnilla. Lestat kyräilee meitä ja sitten rumin niistä tulee päätä aukomaan. - Te menette kaikki helevetin tuleen ku teijän äiti ei oo naimisissa ja antaa kaikille. Me tuijotetaan sen ääliötuulipukua joka on ainakin neljän muun lestan vanha. Jos se tuijottamalla lähtisi. Ei onnistu. - Se on synti ku ei ole naimisissa ja miehissä vaan hyppää. - Aijaa no se on synti ku ei osaa kuutosellakaan lukia ku tavuttamalla. - Teijän äiti on portto.

- Tuuppa lesta vielä vähä lähemmäs. Lestat valuvat pois laumana. Me jäädään pihalle ja posti-Annelin tyttö Elina seisoo vähän matkan päässä. - Ne kahtoo meillä televisiota salaa, Elina sihahtaa ja juoksee turvallisen matkan päähän jotta lauma ei saa hänestä uutta uhria. Pihalle jää haukkujien sylki ja raivonpunaiset posket. Joskus äiti syö lääkkeitä aamulla ja illalla. Hellalla on iltapäivällä makaroonilaatikkoa. Muistotavarat viedään varastoon. Illalla äiti peittelee meidät sänkyihin. Aamulla se keittää neljän viljan puuroa. Se ei ole alasti paitsi pesulla. Se tarkistaa että pannaan puhtaat sukat saunan jälkeen, että kynnet on leikattu, että kynäpenaalin vetskari toimii. Sitten tulee se yö kun silmiä ei saa laittaa kiinni. Minä juoksen. Sydän tykyttää. Jalat survovat varpuja rahkasammaleeseen, suf suf suf. Minun mekko on iho. Tulee puiden välistä keltaista valoa, kiivas pulssi, viuh viuh, osuu silmiin, tulee varjo, valo silmiin, iho liikkuu. Ihon alla juoksee veri. 61


Henna Shnoro on usein muuttanut, hitaasti opinnoissaan edistyvä kirjallisuuden opiskelija, sekä niin vanha, että on alkanut kaipaamaan kodilta tuntuvaa Kainuuta.

Henna Shnoro

62

Lähtökahvit

Hetken tuntui kuin joutsenet olisivat laulaneet paetessaan kylmää. Maija pysähtyi ja tarkasti taivaan puunlatvojen tasalta, mutta mitään muuta ei näkynyt kuin auringon kirkastamaa taivasta. Piti kuunnella tarkemmin, ääni oli kuulostanut kuin se tulisi kaukaa. Tai syvältä. Maija jäi odottamaan ja pian ääni kuuluikin uudelleen. Maija veti nopeasti ilmaa keuhkoihinsa, suoristi selkänsä ja jähmettyi paikalleen. Ei ollut ihme, että hän oli luullut kuulemaansa joutsenten hyvästeiksi, sillä lintujen ääni olisi sopinut paremmin kuulaaseen syyssäähän kuin tämä. Maija oli odottanut, että tämä ääni kuuluisi talvi-illan hämärässä tai kesän vihreydessä. Kenties kevään ensimmäisessä auringossa. Näin syksyllä se tuntui liian itsestään selvältä, liian monimerkitykselliseltä. Siitä syystä hän ei ollut valmistautunut vielä laisinkaan. Maija ymmärsi, että hänelle tulisi kiire ja että hän tarvitsisi apua. Hän henkäisi vihdoinkin uudelleen, kääntyi ja lähti kotiin. Jalat eivät liikkuneet niin nopeasti kuin olisi ollut tarve. Maijan täytyi heti löytää naapurin Katri ja kertoa, että hänen sisällään äänsi kuolema. Katri oli juuri juonut päiväkahvit. Tai niin hän ainakin arveli tehneensä. Kuppi oli pöydällä ja kahvinkeitin päällä, pannussa kahvia juuri sopivasti yhdelle hengelle. Kuppi oli kuitenkin kostea, aivan kuin se olisi huuhdottu kahvin juomisen jälkeen aikomuksena käyttää seuraavalla kerralla samaa kuppia. Katri maiskutteli suutaan etsiäkseen kahvin makua tai kahvileivän muruja. Niitä ei löytynyt, mutta siitä huolimatta tuntui todennäköisemmältä, että hän oli palaamassa vessasta kahvittelun jälkeen, ei sitä ennen. Katri napsautti kahvinkeittimen pois päältä. Samassa kuului kuinka ulko-ovi avattiin ja joku tuli sisään, kopisteli kenkiään pikkueteisen mattoon ja avasi sisemmän oven. Katri kurkisti keittiöstä eteisen ovelle ja näki auringon valossa kylpevän hengästyneen naapurin Maijan. Ei ollut tavatonta että Maija poikkesi ilmoittamatta, oli myös aivan tavallista, että naapurit tulivat sisään koputtamatta. Maija oli hengästyneen ja jännittyneen oloinen. Jos miehet olisivat vielä olleet elossa, Katri olisi arvellut Maijan Raunolle tai hänen Eskolle sattuneen jotain ulkosalla. Tai jos lapset olisivat vielä olleet heidän varjeluksensa


Henna Shnoro

alla, hänen sydämensä olisi pysähtynyt säikähdyksestä. Nyt Katri tunsi vain loputtomalta tuntuvaa, läpitunkevaa ja hallitsematonta turtuneisuutta, jota hän ei enää tuntunut voivan karistaa itsestään. Maijan kasvot olivat sekä hänen oman kehonkielensä että Katrin tuntemuksien vastakohta: huulet olivat rentoutuneen näköisessä, lievässä hymyssä, silmät loistivat korkeiden poskipäiden yllä, kaiken kaikkiaan Katri uskoi näkevänsä todellista onnellisuutta naapurinsa kasvoilla. Maijan huulet eivät luopuneet hymystä hänen alkaessaan puhua. ”Minä tarvitsen sinun apuasi Katri, minulle tulikin hieman kiire.” Katrin vatsassa läikähti lämmin aalto, joka rikkoi turtumuksen tunteen ja samalla ilmoitti säikähdyksestä. Katri yritti saada kiinni lämpimän aallon viimeisistä tuntemuksista muistaakseen mahdollisen lupauksensa Maijalle. Mitään ei kuitenkaan tarttunut hänen mieleensä. ”Totta kai, olihan siitä puhetta”, Katri sopersi ja työnsi eteisen kaapin liukuoven auki ja otti naulakosta takkinsa. Maija ei näyttänyt ymmärtävän Katrin vastausta, mutta sillä ei ollut väliä, koska naapuri näytti kuitenkin lähtevän hänen mukaansa ripeästi. Maijan asia oli nyt tärkein. Katri kuivasi olohuoneen ikkunaa sanomalehdellä. Se oli viimeinen, nyt kaikki talon ikkunat olivat kirkkaat ja tahrattomat. Ikkunat olikin saatu pestyä juuri ajoissa, illan alkava hämäryys ei paljastanut likatahroja yhtä auliisti kuin aamun ja päivän aurinko. Maija katseli huoneen poikki Katria. Hän oli aina ollut hieman kateellinen Katrille, milloin hänen terhakoista rinnoistaan tai kauniimmista kukkapensaista, milloin miehestä, joka aina lähtiessään halasi ja antoi suukon poskelle. Rauno ei ollut tehnyt niin, mutta kyllähän Maija tiesi, että tämä oli ollut miehelle kuitenkin kaikki kaikessa. Oikeastaan he olivat olleet mahdottoman tylsä pari, ei ollut mitään suuria riitoja tai salaisuuksia, joita olisi pitänyt varjella lapsilta tai naapureilta. Kumpikaan ei satuttanut toista ja sunnuntaisin Maija valmisti liharuuan, jota Rauno syötyään kehaisi. Sitä heidän arkensa oli. Ja vaikka Katrin arki oli tuntunut Maijasta jännittävämmältä ja tunteikkaammalta, oli hän tyytyväinen, että juuri Katri oli tänä hetkenä hänen apunaan. Olisi tuntunut hirveältä pyytää apuun vieraampaa ihmistä, sellaista, 63


Henna Shnoro

joka ei olisi nähnyt hänen elämäänsä läheltä monen vuoden ajan. Mutta ennen kaikkea Maija arvosti tällä hetkellä Katrin kykyä tehdä kaikenlaisia kotitöitä tarkasti ja ripeästi. Asunto näytti nyt siltä kuin olisi joulu tai ylioppilasjuhlat tulossa. Katrin pestessä ikkunoita Maijalla oli ollut jo aikaa siirrellä kankaista nojatuolia pitkin olohuonetta etsien sille oikeaa paikkaa. Sellaista ei vain tuntunut olevan. Paikan pitäisi olla sellainen, että hän näkisi viimeisinä hetkinään miellyttäviä muistoja kuluneesta elämästä, mutta sellainen, joka paljastaisi varovasti hänen löytäjälleen tapahtuneen. Ei hän tahtonut ketään säikäyttää. Hän halusi näyttää siltä kuin olisi nukahtanut neulomus sylissään, villasaali harteillaan ja lastenlapsien joululahjaksi antamat tossut jalassaan. Kuinka hienoa olisikaan, jos lapset ja lastenlapset muistaisivat hänet sellaisena, herttaisena ja toisia aina ajattelevana. ”Tosiaan”, Maija mietti, ”pitäisikö lähelle asetella kuvia perheestä?” Katri oli saanut kuivattua viimeisen ikkunan ja kääntyi katsomaan nojatuolin selkään nojailevaa Maijaa. ”Eikös tuossa pihalla olisi hyvä paikka, kasvot kotiovea kohti?” Maija säpsähti Katrin ääntä, mutta ihastui samantien naapurinsa ideaan. Tietenkin hänen tuli nähdä koko talo, kerralla kaikki se, mitä joskus oli ollut. Katri oli tyytyväinen Maijan kuolinpaikkaan. Hän ei ymmärtänyt, miten Maija saattoi kuulla sen äänen, eikä hän ymmärtänyt, miksi lopun edellä kaikki piti kiillottaa: tuskin lapset saatikka lastenlapset kävisivät taloa katsomassa. Laittaisivat sen irtaimistoineen myyntiin. Mutta paikka oli hyvä, nojatuoli värikkäiden lehtien peittämällä nurmikolla aivan pihavalon alla ja tuolin vieressä pieni pöytä, jonka päällä oli rivi kehystettyjä kuvia perheestä. Jos kuolemisesta tehtäisiin postikortteja, näkymä naapurin pihalta olisi sopinut sellaiseen. Kaikki näytti niin tarkoituksenmukaiselta ja sopivalta. Sellainen Maija oli aina ollut, tehnyt kaiken vaivattoman ja luonnollisen näköisesti, koskaan kiirehtimättä tai valittaen työn määrää tai sitä, ettei kukaan koskaan huomannut hänen työtään. Katri oli sen sijaan tehnyt helpoimman kautta, sanonut äänekkäästi ja heittänyt lautasen seinään silloin, kun hänen asiaansa ei muuten muistettu. Katsoessaan Maijaa sytyttämässä kynttilöitä terassille tuotuihin lyhtyihin, 64


Henna Shnoro

kuunnellessaan hänestä lähtevää pientä hyräilyä, Katri katui jokaista seinästä kimmonnutta sirpaletta. Niin hän teki tällaisina selvinä hetkinä, katui lähes kaikkea mitä muisti. Olisi tuntunut paremmalta uskoa Maijan tavoin, että kuolema tarjoaisi kaivatun ymmärryksen ja kunnian kuin pelätä unohtavansa kuolla ylipäätään. Päivällä tehdyt työt särkivät jäsenissä. Huomenna olisi lääkäri, joka jälleen kysyisi vuotta, presidenttiä ja hänen lastensa nimiä. Katri ei ollut varma, tekikö hän mitään yhdelläkään noista tiedoista. Katri oli juuri hävinnyt nurkan taakse kun Maija istahti nojatuoliin. Tuntui miltei uskomattomalta että kaikki oli nyt valmista ja hänen odottamansa hetki oli koittamassa. Talo näyttäytyi hänen edessään tummana ja suurena, vain ikkunoista hohti lämpimän näköistä valoa. Aivan kuin elämä talossa olisi jatkunut siitä huolimatta, että hän, talon ainoa asukas, istui pihalla ja odotti kuolemaansa. Tältä hänestä oli tuntunut joskus aikaisemminkin, hänen ylläpitämänsä elämä eteni itsestään omaa väistämätöntä reittiään. Hänen kohdallaan se oli johtanut tähän, huipennukseen, jonka hän oli itse voinut suunnitella. Raunon kuollessa kolme vuotta aiemmin Maija oli päättänyt, ettei jättäisi kuolemaansa sattuman varaan. Olihan hän suunnitellut aina turhanpäiväisemmätkin tapahtumat. Maija kietoi villasaalia tiukemmin hartioidensa ylle ja venytti sen käsiensäkin päälle. Talon hiljaisuus jatkui pihalle asti ja Maija makusteli suussaan sanoja, joiden toivoi päätyvän omaan hautakiveensä: ”Jätit jälkeesi hiljaisuuden, jota ääni ei pysty täyttämään”. Sydän alkoi takoa rinnassa lujempaa ja ensimmäinen pettymyksen kyynel ilmestyi silmäkulmaan. Oli täysin hiljaista. Hän ei kuullut enää ääntä. Hän ei ollut muistanut askareita tehdessään pysähtyä kuuntelemaan, tiedä vaikka ääni olisi lakannut jo useita tunteja sitten. Hänen olisi vielä ainakin kerran mentävä takaisin sisään, avattava ulko-ovi ja suljettava se perässään. Talon kulmalta kuului keveitä askeleita ja Maija arvasi Katrin tulleen takaisin. Askeleet tulivat aivan tuoliin kiinni, Katrin käsi laskeutui Maijan selälle ja silitti kevyesti. Katri maiskautti suutaan. ”Pitäisikö keittää vielä kahvit? En ole tainnut tänään kahvitella laisinkaan. Ja leivottiinhan sitä pullaakin.” 65


Haetaan päätoimittajaa

Huutomerkki ry julistaa haettavaksi aikakauskirja Hallauksen päätoimittajan vakanssin. Tehtävää voi hoitaa yksittäinen henkilö tai useamman hengen tiimi. Toimi edellyttää intohimoista suhtautumista kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Kirjallisuuden alan koulutus, työkokemus tai harrastuneisuus luetaan eduksi. Hakijalla tulee olla kielikorvaa, näkemystä ja kohtuullisen paksu nahka. Hallaus on antologiatyyppinen julkaisu. Siksi on suotavaa, että päätoimittaja on ennakkoluuloton ja kykenee arvostamaan erilaisia kirjoitustyylejä ja –lajeja. Päätoimittajan tulee sitoutua tehtävään vähintään vuodeksi, mikä tarkoittaa kahden numeron toimittamista. Kymmenvuotisen historiansa aikana Hallauksella on ollut kolme päätoimittajaa. Työ alkaa 1.4.2015 numeron 20 toimittamisesta. Hallaus kuuluu Huutomerkki ry:n toimintaan ja sen tulisi näkyä vähintäänkin kirjoittajayhdistyksen tapahtumissa. Aikakauskirjan tulevaisuuden haasteita ovat internetsivujen sisältöjen kehittäminen, valtakunnallisen näkyvyyden parantaminen, aktiivinen osallistuminen tapahtumiin sekä tilaaja- ja kirjoittajaverkoston laajentaminen. Päätoimittaja vastaa aikakauskirjan taloudesta, toimituksesta ja taiteellisesta linjasta. Hallaus teettää töitä eri jaksoissa ympärivuotisesti. Yhden numeron välttämätön työmäärä vastaa 2-3 viikon työtä, jos päätoimittaja tekee pääosan toimitusvaiheista itse. Tästä on laskettu pois julkaisun taitto, jonka on tehnyt palkattu ammattilainen. Jos päätoimittaja kykenee kokoamaan ympärilleen osaavan toimitus- ja markkinointitiimin, jää jäljelle vain johtamistyö ja –vastuu. Päätoimittajalle ei ole maksettu palkkiota, mutta tämä asia riippuu paljolti päätoimittajan kyvystä hakea lisärahoitusta. Pestiä voi hakea vapaamuotoisella hakemuksella, joka osoitetaan Huutomerkki ry:n hallitukselle ja lähetetään postiosoitteeseen. Lisätietoja voi kysyä nykyiseltä päätoimittajalta. Hakuilmoituksen löydät myös Hallauksen internetsivuilta www.hallaus.fi.

66


Tilaustiedot & Kirjoituskutsu

KERÄILYSARJA Hallauksen jokainen numero on erivärinen ja –teemainen. Värit ovat vaihdelleet mattahopeasta keltaiseen ja teemat Kekkosesta nonsenseen. Yhdessä numerot muodostavat keräilysarjan, joka toimii kirjahyllyn (tai hyyskän) tissain-elementtinä. Jos haluat vanhoja numeroita, ota yhteyttä päätoimittajaan.

MITEN OSTAT HALLAUKSEN IRTONUMERON? Irtonumeroita (ovh 6 €) myyvät: Akateemiset kautta maan, Huutomerkin tilaisuudet, Jamera-kirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Oulun Sarjakuvakeskus (Valve, Oulu), Päätalo-instituutti (Taivalkoski) ja Real Deal (Isokatu, Oulu).

MITEN TILAAT HALLAUKSEN? Saat vuoden lehdet kotiisi joko liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat kaikki jäsenyysedut, tai maksamalla pelkän tilausmaksun 12 €. Suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: FI95 5741 3620 4865 29. Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viestiksi ”Huutomerkki 2015”. Lähetä yhteystietosi osoitteeseen kari.ensio. miettunen@gmail.com tai täytä Hallauksen tilauslomake osoitteessa www.hallaus.fi. Muista merkitä viestiin, onko kyseessä jäsenmaksu, vuosikerta- vai kestotilaus. Osoitteenmuutokset voi ilmoittaa em. sähköpostiosoitteeseen.

Mikäli liityt Huutomerkin jäseneksi ja haluat liittyä Huutomerkin tiedotuslistalle, lähetä sähköpostia osoitteeseen yhdistys@huutomerkki.fi. Tilaushinta Eurooppaan on 14 € ja Euroopan ulkopuolelle 16 €.

KIRJOITUSKUTSU Hallaus nro 20 ilmestyy kesäkuussa 2015. Aikakauskirjan teemana on ”Venäläinen savotta eli sukkapuikolla Putin-juuston reikien läpi”. Kirjoittakaa rakkaasta naapurista, ryssästä tai Bulgakovista, sukeltakaa venäläiseen kulttuuriin ja arkeen ennen tai nyt. Menkää Venäjän karhun nahkoihin tai parkitkaa se, parittakaa karhu ja Kiinan panda. Polttakaa pilveä patriootti Bäckmannin housuissa. Palauttakaa Neuvostoliiton sirpin arvo. Lyökää vasaralla toimittajaa päähän mutta sälyttäkää rangaistus tsetsheenille. Ihailkaa Tsaikovskia mutta tuomitkaa homot. Rakentakaa Putinin mökki Oolannnin sotakorvaustontille. Syökää loppuun sapuskanne ja ampukaa alas epäonnisen malesialaislentoyhtiön kone. Olkaa pehmeän sotapolitiikan jääkiekko-oligarkki ja rakentakaa ei-liberaalia putinismia Unkarin tyyliin. Muistakaa lopuksi lausua Nato-rukous ja kullata kirkon kupu. Kärsikää kärsivien kanssa. Onko niin suurta kärsimystä, että toivo sammuu, toivo rauhasta, toivo hyvästä ja kauniista? Heijastaako puhtaimman kauneuden lähde parhaiten pahaa?

67


Tilaustiedot & Kirjoituskutsu

Venäjän karhun Ukrainan-operaatio tuli yllätyksenä eikä sittenkään yllätyksenä. Krimin valtauksessa oli jotain Venäjänhistoriasta tuttua mutta myös jotain uutta ja ovelaa: taktiikkaa, joka käyttää härskisti hyväkseen länsimaista tekopyhyyttä. Joka tapauksessa Ukrainan sota on pakottanut niin venäläiset kuin ulkomaalaisetkin arvioimaan uudestaan kuvaa toisistaan, pohtimaan arvo- ja ihmisoikeuserojaan. Propaganda on myös luonut valmiita kuvia periaatteella, mitä naurettavampi väite, sen uskottavampi. Venäjän lehtikatsauksesta on tullut orwellilainen viihdeohjelma. Sotilaiden äidit –yhdistys on selvästikin ulkomainen agentti. Snowden on Putinin paras ase, sillä Yhdysvalloissa suuri ihmisoikeustaistelija vietäisiin piikitettäväksi. Orwelin maalailemat uhkakuvat ovat lähempänä kuin aikoihin. Muu maailma on ollut voimaton Ukrainan tilanteen edessä puhumattakaan Euroopasta, joka on Uussuuressa lamassa ja uusfasismin uhkaama. On aikoihin eletty, kun eläinaktivisti Bardot kiihottaa kansanryhmää vastaan ja Depardieun nenä tanssii Putinin kurkien kanssa. Globalisaatiosta lakataan puhumasta vain silloin, kun määrätään talouspakotteita. Ne ovat tehonneet suomalaisiin maitotiloihin, sillä Väyrynen haluaa taas ulkoministeriksi ja laktoosittomasta maidosta löytyy hormoneja Venäjän rajalla. Nykytilannetta tulee lähestyä esteettisesti eli ilman yksioikoisia poliittisia tendenssejä. Toivomme teoksia, joissa kuva konfliktista syntyy eettisten valintatilanteiden, jännitteiden, historiallisten ja spekulatiivisten heijastumien, satiirin ja monitulkintaisuuden

68

kautta. Dostojevskilla olisi varmasti sanansa sanottavana. Tervetulleita ovat kaikki sanataiteen muodot esseistä ja runoista sarjiksiin, kollaaseihin, kuvituksiin ja käännöksiin. Tällä kertaa toivomme erityisesti poliittisia pilapiirroksia. Teosten ihannepituus on 1–6 sivua, noin 350 sanaa per sivu. Kuvien tulee olla mustavalkoisia ja korkearesoluutioisia (300 dpi). Kirja on B5-kokoinen. Tiedostomuotojen tulee olla yleisiä (rtf, docx, doc ja kuvissa pdf, jpg). Pääsääntöisesti emme käsittele tekstitiedostoja, jotka on taitettu pdf-muotoon. Pelkkä linkki internetsivuille ei myöskään kelpaa. Tekijän nimi tulee liittää tiedostonimeen. Teosten tulee olla ennen julkaisemattomia (omakustanteita ja sähköistä julkaisua ei lasketa). Mukaan tulee liittää katuosoite, puhelinnumero sekä parin virkkeen vapaamuotoinen, julkaisukelpoinen esittely itsestä ja suhteesta pohjoiseen. Mahdollinen Huutomerkki ry:n jäsenyys on hyvä mainita. Teoksista ei makseta palkkiota. Hallaus on kustannustoimitettu julkaisu. Tekstin erityinen muotoilu voidaan säilyttää, jos tekijä sitä toivoo. Aikakauskirja voi julkaista jutut myös verkkoversiossaan. Lähetä teoksesi osoitteeseen jarkko.lauri@ oulu.fi 1.4.2015 mennessä. Julkaisusta ilmoitetaan noin kuukausi ennen aikakauskirjan ilmestymistä. Kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry kutsuu ja kiittää. Jarkko Lauri päätoimittaja


Hallaus #19

ISSN 1796-2099

ovh 6

â‚Ź

Hallaus #19  

Äännekkään pohojosen pää-äänenkannattaja, julkasu, jossa julukastaan pääasiallisesti kaunokirijallisia kirijotuksia.

Advertisement