Hallaus18 net

#18

{äänekäs}

{pohjoinen}

Kanssakulkijamme eläimet Hallaus, äänekkään pohojosen pää-äänenkannattaja, puhisee Huutomerkki ry:n rahisevana kaijjuttimena Oulusta maalimalle.

Julukasussa julukastaan pääasiallisesti kaunokirijallisia kirijotuksia, joskaa se ei oo sokia myöskään tekstille, joka näyttäytyy rumistelevana, epäkirijallisena taikka muuten kierona. Sisältö on toimituskunnan ihtiään konsultoijjen ittevaltasesti valittema – Huutomerkki lainalasena yhteisönä kieltäytyy vastaamasta kirijottajien eettisistä, esteettisistä tai anesteettisistä käsityksistä.

Parempi varrautua siihenki, että Hallaus toistaa ihteään netissä.

Kaikkien Hallauksessa julukaistujen tekstien tekijäoikeuvvet säilyy niitten kirijottajilla.

Etukannessa Lassi Kalleisen runo ”Kirjan vaihtoehto” niin kuin hän itse on sen käsin kirjoittanut.

Takakannessa oululaisen pitkän linjan graafikko Antti Holman puupiirros Pikku uneksija, 1998, 78 x 108 cm.

Tässä kirjassa Pääkirjoitus Hiiriversio hölmöläisten valonkannosta Oikein kasvatettu Aavesärkyä Tarve karhuihin Nuolaisin kaulustani Aloin tehdä kissalle lapsivuodetta Häntä oli aiemminkin tehnyt omiaan Olinko tappanut tuon iljettävän otuksen?

Tuokio Kun ne sinisenä kimppuna Aamuyöllä kuollut saksalainen sotilas näkyy enää vain harvoin Vähitellen aloin käyttää niistä toista nimeä Haluanko unissanikin tulla syödyksi?

On asioita, jotka makaavat silloin, kun niiden pitäisi nousta Kling Klang Tuuliajolla Ulkoisia muisteja ja mureketta 1 ”Minä olen peura.”

T. S. Eliöt on täällä Ovidiana Tilausohjeet Kirjoituskutsu Pikku uneksija

5 6–8 9 10–11 12 13 14–17 18–22 23–25 26 27 28 29–31 32–34 35–37 38 39 40–47 48–52 53–55 56 57 58 60

Hallaus, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja 10:s vuosikerta, 18:s numero Kanssakulkijamme eläimet, syyskuu 2014.

Ilmestyy kahdesti vuodessa.

Julukasija: Huutomerkki ry, pj. Tarja Longi-Korpua, Oulu (www.huutomerkki.fi) Painopaikka: Kopio Niini Oy, Tampere. ISSN 1796-2099 Julukaisua tukevat: OKM ja Ravintola Sokeri-Jussin kievari, Pikisaari, Oulu.

Päätoimittaja: Jarkko Lauri. Sähköposti: jarkko.lauri@oulu.fi. Puh: 040 716 4352 Postiosoite: Hallaus, c/o Jarkko Lauri, Assistentintie 1 c 3, 90570 Oulu Internet: www.hallaus.fi Taittaja: Harri Filppa.

Avustajat: Raija Kristo, Heikki Mankinen, Jussi Moilanen ja Mika Ritola.

4

Eläinkerrostumia Tämän kirjan teoksissa eläimet saavat monia rooleja lähtien liikkeelle lemmikin ja hyötyeläimen asemista. Yksi asia tulee tekstejä lukiessa selväksi: olemme hyvin riippuvaisia eläimistä ja eläimellisyydestä, halusimme sitä tai emme. Tämä näkyy jo kielen ja metaforan muodostumisen tasolla. Eläimet ovat niitä, joita vasten itseä verrataan ja peilataan.

Joskus asetelma tuntuu jopa kääntyvän päälaelleen: eläin onkin vieras voima, joka vertaa meitä itseensä, tunkeilee lähellemme ja haastaa tapamme hahmottaa todellisuutta. Tällöin lyriikka ottaa sfääreistä kierrettä ja proosa taipuu fantasian ja scifin puolelle. Monet tekstit hyödyntävät myös satiirin tyylilajia. Lopulta raja ihmisten, eläinten ja koneiden välillä häilyy tavalla, joka on jopa järkyttävä, dualiteetteja rikkova.

Fantasiaa edustaa ”Lapsi kaukana kotoa” -novelli, jonka kolme kirjoittajaa laati yhdessä. Vastaavat yhteisölliset projektit ovat erittäin tervetulleita. ***** Hallauksen nettisivut ovat nyt pystyssä.

Sivuilla voi tutustua viimeisiin numeroihin ja uutisiin. Sieltä löytyy myös Myytit -teemainen pop up -numero, joka tehtiin yhden vuorokauden aikana Milla Koramon johdolla. Hallauksen blogista voi lukea raportin tapahtumien kulusta.

Kaikki voivat tarjota juttujaan Hallauksen blogiin. Tällä hetkellä sieltä löytyy lähinnä Päätoimittajan päiväkirja, jossa makustelen milloin mitäkin kulttuuri-ilmiötä kaikkialle haksahtavien kiinnostusteni mukaisesti. ***** Viime aikoina olen kuullut paljon eläimellisiä ääniä kotonani. Pikkuvauva on oikea pikku eläin.

Tuntuu siltä kuin sen äänimaailmaan olisi kerrostunut koko äänen evoluutio, kaikki eläimelliset ja inhimilliset mahdollisuudet.

Se on kuin maatuska, jonka sisällä on eri eläimiä. Ihmisen ääni on vain yksi mahdollisuus ja suunta.

Vastasyntyneen öiset äänet olivat hyvin vaikuttavia – milloin hän kuulosti kukolta tai ketulta, milloin allilta tai kakadulta. Selvästikin hänessä ääntelee kehittyvä tietoisuus, jonka rakenteissa on paljon vanhoja kerrostumia, vauvan oman ajan ylittäviä heijastuspintoja ja liikeratoja. Vastasyntynyt ääntelee tarpeidensa, tuntemustensa ja refleksiensä vallassa. Pian ääneen tulee sosiaalinen kerrostuma: se merkitsee yhteyttä muihin ja ulkomaailmaan.

Edelleenkin vauva herättää välillä samanlaisia tuntoja kuin järven selällä huutava elävä fossiili, kuikka. Tuntuu siltä kuin sen primitiivisessä huudossa olisi läsnä lentoliskojen aika ja koko kehityshistoria muinaisuudesta tähän päivään. Sen huuto läpäisee ajan tavalla, joka lähentelee ikuisuutta. ***** Olen ollut Hallauksen päätoimittajana viisi vuotta. Vaikka takana on jo kymmenen kirjaa, tuntuu homma aina vaan mukavalta, koska tarjotut tekstit ovat alati kiinnostavia.

Päätoimittajana olen pyrkinyt toimimaan kuin antologian kustannustoimittaja. Valitsen julkaistavat teokset, korjaan, muokkaan ja lyhennän niitä ja järjestän aikakauskirjan kokonaisuuden. Yksi kirja vaatii noin kahden viikon työpanoksen.

Olen valinnut julkaistavat teokset pääsääntöisesti yksin. Sarjakuvien ja kuvitusten kanssa minua ovat auttaneet muut yhdistysläiset ja asiantuntijat. Valintaraatia en ole koskaan järjestänyt, sillä käsitykseni on, ettei se välttämättä lopputulosta paranna.

Toimitussihteereillä ja avustajilla on ollut tärkeä rooli ennen muuta editointi-, postitus- ja tekniikka-apuna. Taittaja on vastannut luonnollisesti graafisen ilmeen onnistumisesta, ja hän onkin ollut ainoa toimituksen henkilö, joka on saanut jonkinmoista palkkaa.

Aikakauskirja ei ilmesty pyhällä hengellä, sillä taiton lisäksi paino ja postitus ovat isoja kulueriä. Päätoimittajakaudellani Hallauksen kulut on katettu OKM:n kulttuurilehtituella, tilausmaksuilla ja Huutomerkin jäsenmaksuilla.

Kiitos näistä vuosista kaikille mukana olleille.

Jarkko Lauri

Ranualaissyntyinen Jarkko Lauri on kirjallisuudentutkija Oulun yliopistolta. Hän pitää vanhoista lampuista ja Cary Grantista ja ihailee Sidney Lumetin (julman todellisia) elokuvia.

Päätoimittaja

5

Sanataiteilija Sari Maanhalla on metsiä, kallioita ja vuoria koluava olento, jolla on yöpöydällään talitiaisen koivet ja olohuoneessaan kasa peuran luita. Hän on opetellut kommunikoimaan käen ja korpin kanssa ja hänelle pohjoinen elokuinen viileyttä huokaileva hallainen maa on antanut nimensä.

Sari Maanhalla

6

Enne-eläin

Polttaa, polttaa. Onko se lintu- vai sammakkomaailmasta? Hahaa: alamaailmasta. Paikannan hereille havahduttajani mustaan pyöräsalkkuun, joka lepää Aaro-papan tekemän pahkapöydän vieressä. Pyöritän laukkua ylösalaisin ilmassa ja sitten näen sen laidassa roikkuvan luonnottoman ison hiiren, jonka suussa on valkoista heijastinnauhaa. Ehkä se ajattelee tekevänsä itselleen heijastinliivit saadakseen paremman näkyvyyden kuunkajossa. Hölmö itsetuhoinen hiiri haluaa edistää pöllön kiitolinjalle joutumista.

Yritän ottaa sen kiinni, mutta luomuherätyskello pakenee lattialistoja pitkin kamarin toiselle puolelle, ja käytän koko liian aikaisen ja omituisen aamuni sen paniikinsävyisen katkojuoksun kuuntelemiseen. Pelästytin suloisen uneni umpisolmun aukijyrsijän. Ja kun olennon touhuja aikani seuraan, huomaan, että se on epäilyttävän kömpelö ollakseen hiiri, ja biologian suomuja pääkallossa harattuani tajuan, että olen saanut kaverikseni ihka aidon metsämyyrän.

Joudun myyrämysteerion valtaan; mitä myyrä tekee aamuhämäräisessä kamarissani.

Pienoisen sisäisen eläinmytologiaynnäyksen jälkeen muistan, että lähikontakti ainakin hämähäkin, käen ja käärmeen kanssa on muinoin liitetty huonoon onneen tai ainakin jonkinsorttiseen epätoivottuun kurjuuteen.

Onnettomuutta ei ole kuitenkaan koskaan tullut, vaikka olen käytännössä elänyt eläinten kanssa. Sitä paitsi mainitut eläimet ovat vain pari lajia eläintarhastani.

Kerran jyrsijä sai aikaan sen, etten päässyt illalla nukkumaan. Unenestäjä oli hajuaistimus. Peitto löyhkäsi karmivalle. (Ja tässä kohtaa on sanottava, että olen kerran nukahtanut jopa jumppapallon päälle, en ole siis mikään prinsessa.) Kirurgiset peittoon kohdistetut toimenpiteet paljastivat peiton sokkelomaisista kuiduista hiirenraadon. Hiiri oli paennut syvälle peiton uumeniin niin pitkälle kuin oli päässyt ja tuupertunut sinne.

Peiton sisään ajautuneen hiiren arvoituskin selvisi eräänä kuumana päivänä, kun keskellä köökin vuonna 1929 tehtyä punaista lankkulattiaa seurusteli mustan jatkojohdon kanssa intensiivisesti ehta kyykäärme, komea kuin mikä. Kake the Snake. Tehtiin sen kanssa sopimus, että eteiseen saa tulla vilvoittelemaan, mutta ei köökkiin saakka.

Yksi sopimusrikko tapahtui: Kake löytyi peittolaatikosta kamarin sängyn alta. Sittemmin Kake muutti puupinon päälle navetan nurkalle, jossa joka aamu kohtaamme ja laulan sille laulun. Se aistii laulua pää pystyssä kielellään.

Jokakeväinen kaverini on myös Jörgen.

Eläimiä en pelkää, mutta myönnettäköön, että kun näen Jörgenin keväällä ensimmäisen kerran, säpsähdän kirvelevän puistatuksen kera. Se ilmestyy sementin halkeamasta pönttöuunin edustalta. Ensipäivinä se käy vain vähän esillä, kunnes asettuu taloksi.

Sitten sen yleensä löytää aamuisin kamarin parhaimmasta paikasta eli peiton alta lämpimästä. Jörgen on musta, vankkarakenteinen,

Sari Maanhalla

huomattavan suuri omassa lajissaan: se on hieman karvainen hämähäkki, joka ei kudoskele verkkoja pyytääkseen lounastaan vaan hankkii ravintonsa lakanoille varisseista ihosoluista.

Jörgen on ensimmäinen kevään merkki. Samaan aikaan sen kanssa heräävät ikkunanvälikärpäset. Niiden kohtalo saa liikuttumaan kuin kyse olisi ihmisen vastaavasta kohtalosta. Ikkunanväliin muodostunut elämä on toki avaralla aitiopaikalla mutta kovin raamitettu ja kahlittu.

Pian tulee myös se aika, kun jättisuuri ampiaiskuningatar kömpii esiin talvehtimissijoiltaan ja käy tervehtimässä istuen hetken kämmenselälläni, jonka jälkeen sen tapaa lähinnä rouskuttamassa ulkohuussin punamultaisesta seinästä irti puukuitua pesänsä rakentamiseen. Sisiliskot puuhastelevat seinälaudoilla, kivikasoissa ja tikapuilla.

Kohmeinen Kake ilmestyy navetan aurinkopäätyyn ensimmäisten nokkosperhosten lennellessä. Sitten ilmaantuvat kutuvimmaiset sammakot, niiden kurnutusaariat ja lammessa hyllyvät kutumatot, ja tietenkin linnut tietyssä järjestyksessä.

Ensin tulee pakkashuuruisina aamuina urostuntojaan tilittävä peippo ja illan kuukähmään runoileva mustarastas. Leivonen, kuovi, töyhtöhyyppä, punakylkirastas, västäräkki ja punarinta muistavat kevätmarssijärjestyksensä. Kolmanneksi viimeisenä ennen pajupusikossa turise-

vaa lehtokerttua tulee haarapääsky, joka asettuu morsiamensa kanssa tallin ylisille kotia pitämään. Ne kirskuvat ja kirkuvat, lentävät ulos ja sisään sekä paskovat sisälle sinne tänne.

Viimeisten lintusankareiden joukossa saapuu taivaanvuohi. Sitä ennen kyyhkynen on jo asettunut pakurikoivuun ja kirjosieppo eksynyt navettaan, mistä se kohta palaa pihalle terrorisoimaan pönttönaapuriaan sinitiaista. Käki laulaa pihan kaksihaaraisessa jättiläiskuusessa monotonisen lumoavasti.

Samaan aikaan mehiläiset lentävät pesään eriväriset siitepölypallerot jaloissaan. Pelkästään noita pallukoita seuraamalla voi päätellä kevään ja kesän kulun: kasvukauden alussa pajunkukinnan aikaan pallerot ovat vaaleankeltaisia. Sen jälkeen tulevan tuomen siitepöly on sellaista vihertävän kukertavan väristä, jota seuraa voikukan kirkuvan oranssi. Syksyllä pesään kulkeutuu ruskeaa siitepölyä. Muiden hyönteisten jo kuoltua närhi saapuu mehiläistarhalle ja kuulostaa joskus melkein haukkuvalta koiralta, kun se alkaa äännellä aivan vieressä.

Pihalla suviluontoa seuratessa aina tulee käsille myös se neitseellinen hetki, kun vaaleisiin hiuksiin lennähtää se ensimmäinen sarvijaakko, tukkimiehentäi tai suursukeltaja. Yleensä tulija viivähtää vain hetken ja lähtee pois, mutta huitominen saa sen takertumaan hiuksiin tuntikausiksi.

7

Sari Maanhalla

On siis ilmiselvää, ettei myyrä mitään pahaa enteile. Hämähäkin tappaminenkin tietää sadetta vain siksi, että useat hämähäkkilajit hakeutuvat sisätiloihin juuri silloin, kun ilman kosteuspitoisuus nousee.

Sateella ne ovat yksinkertaisesti alttiimpia ihmisen nirhaavalle kouralle.

Juoksutan ajatuksiani viime päivien tapahtumiin – mitä olinkaan ajatellut?

Mieleen palaa edellinen ilta, jolloin pyysin vihjettä tulevaisuudesta nuotion, kuutamon ja luonnontaikojen äärellä. Näkyä.

Pyöritin pihkaista ja vehmasta kuusen irto-oksaa myötä päivään. Vakuutin olevani valmis mihin tahansa, jos vain saisin selkeän vihjeen.

Kenties myyrän olemuksesta on selvitettävissä vielä tänä suvena ilmestyvän ihanneprinssin piirteet: jalat maassa oleva karvainen tyyppi, joka puuhastelee paljon yöaikaan.

Puulattian äänentoisto luo taidetta myyrän veikeistä askeleista, mutta uni vie voiton, kunnes herään käsittämättömään meteliin. Omituista kahinaa, raapimista ja rapsuttelua. Sytytän kynttilän, nousen ylös, nappaan hanskat ja menen suoraan ääntä kohti, sillä jo lapsena opin jalon taidon nimeltään jyrsijän pyytäminen. Se on hiiriversio hölmöläisten valon kannosta.

Olen myös harjoittanut hölmöläisyyden kärpäsversiota: en koskaan tapa sisällä olevaa kärpästä vaan otan sen kiinni ja 8

vapautan ulos. Kärpänen pyydetään nopeudella ja tietyllä kämmenkuppitaktiikalla.

Hiiri puolestaan on luonteeltaan säntäilijä, joka erinäisin asteittain kutistetuin estein eristetään ahtautuvaan kulmaukseen, jossa sen hännästä napataan kiinni ja sitten kannetaan sätkivä sankari pihalle.

Mutta piileskelevää hievahtamatonta myyrää, mököttävää ennettäni, on vaikeampi saavuttaa. Sen hitaus käy älykkyydestä.

Minun olisi pitänyt ymmärtää asioiden tosi tola jo syksyllä, kun löysin laskostetun yöpaidan mutkasta siemenkasan. Suloisista nappisilmistä, kullanruskeasta upeasta karvasta ja enne-eläinmahdollisuudesta huolimatta päätän antaa myyrälle häädön, sillä seuraavana aamuna… mustien… patjalla vierivien… ulostepilkkujen ja pisteiden seasta… herätessäni… ajattelen sen… menneen liian pitkälle… Edes kirjoittajan huumorini ei riitä. Tähän juttuun on saatava kertakaikkinen piste!

Mutta ei myyrä mihinkään lähde. Joka ikinen ilta kamarin oven alta jostain köökin uumenista lyllertää esiin tuttu kaveri.

Kiitän sitä uskollisesta seurasta ja istutan syksyllä löytämäni siemenet multaan nähdäkseni olisiko niissä kenties lisää enteitä.

Siemeniä on kahdenlaisia ja vain toinen sortti itää. Voisiko niistä päätellä tulevia työtilaisuuksia tai kenties seuraavan esseen aiheen. Taimi on hiirenvirna, mutta hiiristä kirjoitin jo. Ehkä voisin kirjoittaa balladin virnasta.

Eeva Kivelä

Hannu raotti silmiään. Edessä aukeni tuttu näky: koivun valkoinen runko, aita ja nurmikenttä, jossa väripilkkuina loistivat voikukat.

Aamuaurinko lämmitti mukavasti kylkeä ja maa tuntui alla miellyttävän kostealta. Toivottavasti päivästä ei tulisi liian kuuma. Leila äännähti vieressä, se vielä nukkui. Kärpänen lennähti Leilan kankulle. Kohta ne tulisivat antamaan aamiaista, mikä tulisikin tarpeeseen.

Harmillista vain se julmettu mekkala, jonka ne saivat aikaan. Hannu ei ymmärtänyt, miksi piti kirkua ja huutaa. Hän toivoi kesältä rauhaa ja lokoista oloa. Ne olivat tuoneet heille punaisen pallon ja odottivat heidän leikkivän sillä innokkaasti, jolloin palkintona olisi makupaloja.

Talon ovi avautui ja kolme erikokoista lasta juoksi aitauksen luo. Leila heräsi ja kierähti ketterästi sorkilleen. Sen vaaleissa, pitkissä silmäripsissä oli vähän multaa. Keskimmäinen lapsi toi ämpärissä aamiaisen, josta selviäisi, mitä perheellä oli ollut eilen päivälliseksi. Nuorimmainen roikkui aidan yli ja houkutteli Leilaa lähemmäs. Leila ei näyttänyt olevan lapsesta kiinnostunut vaan juoksi kärsä koholla aitauksen ovelle. Vanhin lapsi toi vettä. Tämä oli yksi heinäkuinen aamu muiden joukossa. Kesän lopulla etenkin yöt viilenivät ja pimenivät. Hannu ja Leila nukkuivat lähekkäin toisiaan lämmittäen.

Eräänä syyskuun iltapäivänä perheen isä lähestyi aitausta poikkeuksellisen päättäväisin askelin. Mukana sillä oli joku toinenkin mies. Mitään sanomatta ne tarttuivat Leilaan ja kuljettivat sen siniseen autoon. Leila kiljui korvia vihlovasti. Sitten ne tulivat takaisin ja tekivät saman Hannulle. Hannu rimpuili vastaan, koska ei tiennyt, miksi heidän täytyi lähteä kotoaan. Lapset juoksivat pihalle ja nuorimmainen itki. Hannu ehti nähdä, kuinka vanhin lapsi otti nuorimmaisen syliinsä. Keskimmäinen huusi jotakin. Isä huusi hänelle lyhyen vastauksen. Auto lähti liikkeelle.

Jouluaamuna talon täyttää herkullinen tuoksu. Kinkku on hautunut uunissa yön yli ja mittari ponnahtaa nyt iloisesti. Äiti ottaa kinkun uunista ja leikkaa siivun maistiaisiksi. Mureaa, mutta ei kuivaa.

Joulupöydässä vallitsee lämmin tunnelma ja pöytä notkuu.

– Äiti, mistä kinkku tehdään? kysyy nuorin lapsista.

– Kinkku on sianlihaa, vastaa isä.

– Ai possun, niin kuin Leilan ja Hannun?

– No... niin, äiti vastaa.

– Äiti, pääseekö possut taivaaseen? jatkaa keskimmäinen. Äiti ja isä ovat hetken hiljaa ja katsahtavat toisiinsa.

– Kuulkaas, oletteko kuulleet taivaan esikartanosta? Luulen, että possut pääsevät ainakin sinne, vastaa äiti ja hymyilee oudosti. Sitten hän nousee ja menee laittamaan joulumusiikkia kovemmalle. Vanhin lapsista tuhahtaa ja pyöräyttää silmiään.

– Just joo.

– Hei lapset, otetaanko taas kesällä possuja? Hoiditte niitä viime kesänä niin hyvin.

Kaksi nuorimmaista lasta innostuu ja nimien ideointi alkaa. Lopulta päädytään Veikkoon ja Wellaan. Illalla vanhemmat jatkavat keskustelua kesäporsaista.

– Eiköhän oteta taas ensi kesäksi kaksi.

Lapset oppivat hoitamaan eläimiä ja kehittäväthän lemmikit empatiataitojakin, toteaa äiti.

– Totta, ja eipähän tarvitse jouluna miettiä, mistä saadaan luomukinkkua, myhäilee isä tyytyväisenä ja hieroo vatsaansa.

Lastenhuoneeseen on laskeutunut joulurauha. Vain nuorimmainen valvoo vielä kädet tiukasti ristissä.

– Rakas taivaan isä. Pidä huolta Leilasta ja Hannusta. Luulen, että ne tapettiin syksyllä. Anna niillä olla hyvät oltavat siellä taivaan esikarsinassa. Aamen.

Eeva Kivelä on hämäläissyntyinen, juuriltaan savolais-keskisuomalainen kolmevuotiaan tytön äiti ja helsinkiläisen miehen vaimo. Työkseen hän opettaa ja koordinoi. Hän harrastaa kirjoittamista aina, kun löytyy sopiva mielentila.

Oikein kasvatettu

9

Outimaija Hakalalla on kaipaava kaukosuhde pohjoiseen, jossa asuu paljon rakkaita yst채vi채.

Outimaija Hakala

10

Outimaija Hakala

11

Pasi Nurmikumpu on eteerinen yökirjoittaja. Häilyy toden ja fiktion välillä parahultaisesti, joskus jumittuen kosmokseen. Aina on perille löytänyt johonkin.

Pasi Nurmikumpu

12

Tarve karhuihin

Äkkiä minut valtasi tarve karhuihin. Tai oikeammin yhteen karhuun. Yhteen pehmeään.

Tarve liittyi jotenkin siihen, että hartiani olivat jumissa työskentelystä.

Mutta mistäpäin karhun voisi löytää?

Tietokonetta voisi toki käyttää. Mutta koska karhu on luontoeläin, niin varmaankin löytäisin sellaisen intuitiivisesti, luomutoimintana. ”Metsässähän niitä on, mutta toisissa metsissä varmemmin kuin toisissa”, ajatussoluni täsmensivät. Jotenkin se luomutoiminta oli jäänyt päähäni, ja siksi valitsinkin matkustamiseen linja-auton. ”Päkkilän suunnalla on vähän peltoa ja paljon metsiä”, summailin itsekseni, ja olin niin tyytyväinen päättelykykyyni, että olin jo lahjomassa itseäni pitsalla, kunhan saisin tämän projektini päätökseen.

Odottelin pysäkillä vuoronumeroa 17. Hyräilin Karhunpoika sairastaa, kunnes muistin, että sehän oli hiukan liian surumielinen näin juhlavaan tunnelmaan. Sitten se välähti! Jos metsään haluat mennä nyt olikin paljon osuvampi laulu. Sitä hyräillessä bussin odottelu sujuikin jo sukkelaan. 17 kaarsi eteeni ja hyppelin iloisena penkille istumaan.

Linja-auto kaarteli lähiöiden kupeita ja niiden välisiä metsäsaarekkeita. Vatsassani kurni. Pitsaa! Ennen kuin ehdin ajatella asiaa tarkemmin, olin painanut stop-nappulaa. Nyt seisoin kaukana kotoa pitsan tuoksu nenässä.

Tilaisin Quattro Stagionin.

keskustelin tänään

kissani kanssa

kielin ja korvin

nuolaisin kaulustani, hän nuolaisi kurkkuaan

nuolaisin olkaani, hän pitkin olkavarttaan

nuolaisin isosti, hän vain tuijotti:

tuota ei voi tajuta

laitoin kämmenen suureksi korvaksi

taitoin taakse yhden ja sitten toisen

ja hän vastasi! juuri niin kauan kuin viitsi

sillä, epäilemättä, eleeni

ei ollut edes vitsi

Lassi Kalleinen itsestään runossa ”Lavarunoilija” (sarjasta Miehenkuvia – muuta henkilökuntaa): ”työtön kirjallisuudentutkija ja sosiologi opetteli kiukuspäissään kasvit ja / loi yliopiston alimman palkkaluokan uran kasvimuseolla / kunnes ryhtyi lavarunoilijaksi, mainitsee joka runossaan jonkin eliön, / lämmöllä”. Kalleinen on lavarunouden SM-kilpailujen eli Runopuulaakin hopeamitalisti vuosimallia 2014.

Lassi Kalleinen

13

Maija Kotilainen

Maija Kotilainen on toiminut mm. Raahen työväenopiston rehtorina ja Oulun läänin taidetoimikunnan pääsihteerinä. Hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa ja kaksi romaania. Hän muutti aikanaan Keski-Suomesta pohjoiseen ja on viihtynyt niin hyvin, ettei osaa muuttaa täältä pois.

KISSAA JA KOIRAA

14

Olimme muuttaneet kerrostalosta Felixintielle. Eräänä syksyisenä iltana poikamme toi povitaskussaan pienen harmaan palleron, valkoista rinnassa ja tassuissa. Kissanpennun, jolle poikani ja minä menetimme sydämemme.

Ja miehenikin suvaitsi sen olemassaolon, taisi vähän tykätäkin. Nataliasta kasvoi hienotunteinen ja hellä kissa.

Natalia oli myös hyvä metsästäjä. Kerran kun tulin ystäväni Dooriksen kanssa kotiin jostakin kissanristiäisistä, Natalia odotti kuistilla. Sen vierellä oli fasaani. Minä ensin moittimaan kissaa mutta sitten kiitin sitä, kun Dooris huomautti, että kissa oli tuonut minulle lahjan. Kesämökillä se toi kerran verannalle sorsan ja jäi odottamaan kiitosta. Onneksi sorsa oli vielä elossa. Juoksin rantaan sorsa sylissä. Huokasin helpotuksesta kun lintu lähti uimaan.

Natalia oli 7-vuotias ja pyöräyttänyt jo monet pennut. Eräänä helmikuisena päivänä töistä tultuani ihmettelin alakerran hiljaisuutta. Mieheni työhuoneesta kuului heikko kirjoituskoneen naputus ja kohta sekin hiljeni. Katsoin ovelta, moikkasin. Mies oli mennyt lepäämään.

Missä oli Natalia, joka aina odotti minua häntä pystyssä?

Natalia pyykkikoneessa.

Maija Kotilainen

Kurkistin makuuhuoneeseen. Ihmettelin, mikä möykky oli jäänyt päiväpeiton alle, kun aamulla petasin sängyn. Nostin peittoa ja siellä Natalia makasi neljän pentunsa kanssa verisillä lakanoilla, hymyili ja kehräsi. Aloin tehdä kissalle lapsivuodetta isoon laatikkoon. Nostin pennut siihen varovasti. Emokissa katsoi vähän ihmeissään mutta nousi laatikkoon ja alkoi imettää pentujaan.

Poikamme tuli koulusta ja kun kerroin uutisen, hän meni silittämään kissaperhettä. Sovimme, että paljastaisimme tosiasiat isälle vasta huomenna, hän kun ei ollut oikein kissojen ystävä. Mutta ei meidän tarvinnut kertoa.

Kun tulin seuraavana päivänä poikani luokan vanhojen tansseista ja huusin jo ovelta miestäni, en saanut vastausta. Juoksin työhuoneeseen. Siellä hän istui tuolilla pöytänsä ääressä eikä hengittänyt enää. Meille piti tulla illalla vieraita ja hän oli luvannut käydä kaupassa.

Mieheni lähti. Suru jäi asumaan meille. Ja harmaaraitainen Felix Natalian kanssa. Kolme muuta pentua saivat hyvän kodin. Felix sai nimensä katumme mukaan. Myöhemmin meille tuli vielä kulkukissa Pitkänen, joka löytyi ojasta langanlaihana. Pitkäsen jälkeen tuli harmaa irlanninsusikoira Salsa, pöydänkorkuinen, se painoi parikymmentä kiloa enemmän kuin minä. Sain Salsan perintönä pojaltani, joka muutti Berliiniin.

Erään juhannuksen alla olimme menossa kesämökille. Pitkänen ja Felix pantiin koreihin, Salsa täytti koko takapenkin. Natalialla ei ollut koria, se istui Dooriksen sylissä. Kun hän avasi taukopaikalla auton oven, Natalia livahti metsään. Minulla oli vain varvastossut jalassa. Metsä oli karu ja ryteikköinen ja Natalia juoksi nopeammin kuin minä. Lopulta en enää päässyt ryteikössä eteenpäin. Palasin autolle ja jatkoimme matkaa mökille, jonne oli vielä viisikymmentä kilometriä.

Felix lähdössä matkalle.

15

Maija Kotilainen

2 Juhannuspäivänä lähdimme etsimään kissaa. Kun tulimme taukopaikalle, juoksin metsään ja kun en muuta keksinyt, aloin naukua. Natalia juoksi vastaan ja hyppäsi syliin. Mökillä annoin kissalle ison annoksen ruokaa.

Se söi ja lähti oitis rantaan. Kohta se kipitti mäkeä ylös ahven poikkiteloin suussa. Syötyään se lähti omille teilleen emmekä kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota.

Joimme kahvia verannalla, kun Natalia tuli taas kala suussa. Sitä kehuttiin, se söi ahvenen ja lähti metsään. Varttitunnin päästä se toi hiiren.

Ilmeisesti ryteikköisessä metsässä ei ollut syötävää.

Pitkänen ja Felix kiusasivat joskus Nataliaa. Se juoksi pakoon mutta jos olin paikalla, kissat lopettivat. Sitten Natalia keksi piilopaikaksi pyykkikoneen. Sinne eivät pojat uskaltaneet hypätä. Kerran meinasi käydä vahinko, mutta Natalia alkoi onneksi naukua vaatekasan alta. Sen jälkeen katsoin aina ensiksi, oliko pyykkikoneessa kissa.

Koko eläintarha nukkui kanssani kahdenmaattavassa sängyssä. Nyt meitä oli viisi. Salsa vei tilasta suurimman osan pitkine jalkoineen, häntäkin oli puoli metriä pitkä. Kolme kissaa nukkuivat siellä täällä, minulle jäi pikkuinen kolmio, johon mahduin hädin tuskin sykkyrään. Muutaman kuun kierron jälkeen oli pakko vieroittaa Salsa, jotta minullekin jäisi tilaa, saisin unen päästä kiinni ja jaksaisin hoitaa työni, omakotitalon sekä puu- ja eläintarhan.

Kerran kun Salsa oli Dooriksen hoidossa, sattui liukas keli. Dooris pelkäsi, että jos koira lähtee juoksemaan, hän lentää peffalleen. Mutta Salsa katsoi koko ajan tiukasti hoitajansa jalkoihin ja kulki hyvin varovasti.

Samalla reitillä ulkoili toikkaroivia miehiä. He väistyivät kunnioittavasti tien poskeen, kun näkivät vasikan kokoisen koiran jolkottavan vastaan.

Pitkänen oli velmu ja persoonallinen kissakaveri. Porkkananvärisenä se toi eloa harmaaseen eläinkatraaseen. Se oli ilmeisesti vieroitettu emostaan liian aikaisin, sillä se nuoli kaikkien sohvassa istuvien ihmisten hiukset kynnet olkapäällä. Se halusi aina syliin. Pitkäsellä oli joka tassussa kuusi varvasta. Se oli norjalaisen metsäkissan sukua. Muu kissakatras oli hyvää maatiaisrotua. Natalia eli melkein 19 vuotta.

Puolet elämästään Felix on saanut olla ainoa kissa kodissani, kun Salsasta, Pitkäsestä ja Nataliasta aika jätti. Eikä sen tarvitse kilpailla muiden kuin naapurin kissojen kanssa.

Matkustin mielelläni, ja silloin Felix tarvitsi hoitopaikan tai hoitajan. Erään helmikuun vietin Dooriksen kanssa Berliinissä. Pitkäaikainen perheystävämme kävi aluksi Varjakasta saakka hoitamassa Felixiä, sitten toinen ystäväperhe majoitti kissan. Felix oli heillä kolmisen viikkoa.

Kun tulin hakemaan kissaa kotiin, se ei ollut minusta tietääkseenkään ja hyppäsi uuden isäntänsä viereen vasta möbleeratun sohvan käsinojalle, jota se oli ikävä kyllä raapinutkin. Puhuttiin Berliinin- ja kissakuulumiset.

Tuli kotiinlähdön aika. Kotona Felix oli omissa oloissaan. Vasta kun yöllä 16

Maija Kotilainen

menin vessaan, se hyppäsi syliini ja alkoi kehrätä. Olin saanut anteeksi.

Sitten se tuli viereeni peiton alle jatkamaan uniaan.

Hesarin ja Kalevan Felix luki kanssani ja istui varmasti sille sivulle, jota juuri olin lukemassa tai tuli tielle, kun olin kääntämässä sivua. Niin tekevät kaikki tietämäni kissat.

3 Kun kirjoitin yläkerrassa, Felix astui pöytäkoneeni näppäimistölle ja alkoi myös kirjoittaa. Merkit olivat kyllä epämääräisiä ja aika sattumanvaraisia. Näppäimistöltä se astui syliini ja esti minua kirjoittamasta. Nostin sen ikkunalaudalle. Siinä me sitten yhdessä mietimme kissatarinoita.

Felix täytti helmikuussa kaksikymmentä vuotta. Kutsuin naapureita, ystäviä ja tuttavia juhlimaan kissan kunnioitettavan pitkää ikää, varsinkin kun se tykkäsi vieraista. Se halusi olla aina mukana porukassa. Kissa kiersi sylistä syliin ja jäi sohvalle parin naisvieraan keskelle kehräämään.

Se tykkäsi olla keskipisteenä.

Felixin kunto huononi loppukeväästä eikä se enää metsästänyt, vaikka halusikin usein ulos reviirilleen, joka koko ajan pieneni. Viime aikoina se ulottui talomme takapihalta naapurin halkopinolle.

Usein Felix houkutteli minua päivällä sängylle, jotta saisi asettua mahani päälle kehräämään. Yöt se yleensä nukkui peiton alla kainalossani.

Siinä oli vanhan kissan lämmin olla.

Ps. Felix lähti edesmenneiden kissojen luo toukokuun kuudentenatoista.

Sen tuhka sirotellaan kesämökkimme Koiranleuan saunapolun varteen.

Felix odottaa silitystä.

17

Lapsi kaukana kotoa -yhteisnovellin juoni syntyi improvisaatioharjoituksen tuloksena. Se kirjoitettiin osissa, jotka sitten yhdistettiin yhteisvoimin. Kirjoittajat ovat Oulussa asuvia kaveruksia. Nämä hömelöt punovat juonia ja innostuvat muiden tarinoista ja hahmoista. Rakkaimmat niistä ovat babyjä.

Leena Keränen, Milla Koramo ja Rebekka Kuikka

18

Lapsi kaukana kotoa Silmät tapittivat. Paunu oli katsellut jo ainakin sata vuotta, kun mummu lastasi tavaroita autolta ja lukenut kirjaimia M-A-I-T-O, M-A-I-T-O. Hän katseli terassille mummun kuorma kerrallaan kasautuvaa maalaiskesää. Mökkeilijöille suositellut Jyväshyvä-keksit piilottelivat maitopurnukoiden takana, mutta Paunun ei tehnyt mieli kurkottaa. Suklaakeksit olisivat kuitenkin hikoutuneet toisiaan vasten ja kädet tahmaantuisivat.

Hänen uteliaisuuttaan kutkutti pieni liike: silmät seurasivat poukkoilevaa kissan häntää ylös ja alas.

“Santeri, lopeta”, sanoi poika.

Santeri, mummun harmaalaikkuinen kolli, loikoili terassin laidalla. Kolliksi se oli valtava.

Kaukaa katsottuna sitä olisi voinut pitää rantapallona tai pienenä lehmänä. Mummun mukaan kissalla olikin samanlaista jukuripäisyyttä kuin suurilla sonneilla. Ei se Paunun komennuksista välittänyt. Santeri käänsi kyllä katseensa poikaan, mutta sen häntä heilui edelleen. Ylös alas.

Paunu irvisti kissalle. Hän oli kertonut mummulle jo monta kertaa, että Santeri kuului noidalle.

Sen tiesi siitä, miten se hipsutteli öisin ulos eikä kehrännyt vaikka sitä taajaan silitti korvan takaa.

Santeri tiesi aina mihin mummu piilotti lauantaimakkarat, ja miten ärsyttää viisivuotiasta poikaa.

“Mummukin sanoi, että sun pitää lopettaa”, Paunu kuiskasi niin, ettei mummu kuulisi.

Santeri ei kuunnellut poikaa. Sen häntä poukkoili ylös alas. Ylös alas. Ylös alas. Paunu eksyi ajatuksissaan ja ojensi pienen kätensä. Hän tarrasi häntään ja puristi niin lujaa, että silmät menivät kiinni. Pysähdy. Ei häntä toki totellut. Liike jatkoi yhä ylös, ja ylös nousi Paunukin.

Kun häntä liukui irti Paunun otteesta, poika liisi kaarella mummun auton ylitse. Puiden ylitse.

Kunnes törmäsi rusahtaen niistä yhteen ja putosi maahan. Huutaa Paunu ei edes tajunnut, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Santeri avasi silmänsä. Jokin oli hetki sitten tarrannut sen häntään. Se sulki silmänsä ja suki naamakarvojaan. Häntä oli aiemminkin tehnyt omiaan, viskaissut pojankoltiaisia kumolleen.

Eihän kolli siitä niin välittänyt. Poika tosin oli pelästyttänyt sen hetkeksi. Lentää nyt kuin pikku tiainen – ja metsään asti. Eikä ollut silittänyt lähtiessään kuten tavallisesti. Mutta aurinko helotti vielä. Ja olihan mummu. Ja lauantaimakkarat.

Leena Keränen, Milla Koramo ja Rebekka Kuikka

Santeri heilutti häntäänsä laiskassa kaaressa. Mummu asteli verkkaan vierelle ja laski uuden erän Siwan kauppakasseja terassin lankuille. Kissa avasi silmänsä ja naukaisi. Mummu lakaisi terassia katseellaan.

“Minnes se Paunu ehti?” hän huuteli kesäiseen iltaan. “Paunuu!”

Santeri venytteli maireasti ja tassutteli uusimman kassin viereen. Herkut eivät tuoksuneet sieltä, mutta mummu tietäisi, minne ne olivat jääneet. Kissa naukaisi kuuluvammin, kun mummu ryntäsi hänen ohitseen mökkiin.

“En mie sulle Santeri mittään. Ei mittään ennen kuin Paunu löytyy”, tupatti mummu.

Santeri venytteli uudelleen, leveni vatsalleen terassille ja löi häntäänsä lankkujen pintaan.

Mummu höntäsi taloa ympäri. Eihän se tiennyt, että poika oli lentänyt metsään. Hitaasti suuri kissa oikoi itsensä, ja tassutteli sitten häntä pystyssä nurmikolle. Sinne minne Paunu oli lentänyt, ei mennyt ihmispolkuja. Kiemurteleva, monien pienten tassujen talloma reitti kulki aurinkoisten varvikkojen ja outojen kiviryppäiden läpi. Hyttyset tanssivat ilmassa ja hetken kolli pohti lähteäkö metsästämään kuumalle kivelle nukahtanutta liskoa. Turha vaiva, se mietti raukeasti.

Paunu löytyi männynjuurakosta. Poika oli aivan paikallaan eikä enää puhunut. Santeri asteli tassuillaan pojan vatsalle ja tunnusteli. Se haisteli ilmaa, pyöritti häntäänsä ja luimisti korviaan.

Totta kai Paunun piti mennä kuolemaan juuri silloin, kun mummu ei vielä ollut saanut herkkuja purettua. Totta kai henki oli jo jättänyt metsän, vaikka niillä ei yleensä ollut kiire minnekään. Ja totta kai ainoa reitti lauantaimakkaroiden luokse kulki Manalan kautta.

Santeri nuuhki ilmaa tarkemmin. Korviaan luimistaen se kulki nenä maata myöten ja sähähti.

Nenään tulvi aavikon ja kaislan tuoksun myötä muistoja vuosituhansien takaa. Miten ihmeessä poika päätyi juuri sinne? Kynnet puuta raapaisten kissa loikkasi kohti etelää ja vanhaa Niilin aluetta.

Suurien jalkavoimien avulla se eteni nopeasti kohti horisonttia jättäen huojuvat puut taakseen.

Tasainen hiekka pöllysi kissan saapuessa Yön ensimmäiselle portille. Manalan taivas sykki kissan yllä sen kulkiessa varjosta varjoon. Paunun tuoksu kulki aavikon yli, ja sitä Santeri seurasi. Välillä kolli kuulosteli takanaan laulavia varjoja. Ehkä jokin varjoista oli kutsunut sitä, mutta Santerilla ei ollut nyt aikaa sivupoluille ja hietikon asukeille. Hän juoksi ja luikki hiekka tassuissa pelmuten. Kivien takaa lepattavien liekkien valossa Santeri näki ja kuuli pian toivomansa: Auringon jumalan suuren laivan, johon kuolleet henget nousivat.

Ummehtuneen väkijoukon lemu hämmensi kissan vainua, mutta Paunun jäljet johtivat laivaan. ”Per-”, Santeri aloitti mutta puri sitten kieltään. Pojan hengen takaisin saaminen olisi jo tarpeeksi hankalaa eikä Santeri halunnut kiinnittää henkien huomiota. Hiljaisuudessa hän pääsisi helpoiten takaisin lämpimälle terassille ja lauantaimakkaroiden ääreen.

19

Leena Keränen, Milla Koramo ja Rebekka Kuikka

Niinpä Santeri muuttui varjoksi ja hiipi joessa lipuvaa värikästä laivaa seuraten kolmannelle Yön portille asti. Kuiskiva varjo oli jäänyt taakse. Kelmeässä valossa kissa näki laivan pysähtyvän ja jättävän jälkeensä katraan kuolleita. Se suuntasi nenänsä niitä kohti lauantaimakkara yhä mielessään. Kuolleet etenivät jonossa ja menivät yksi kerrallaan sydämen punnitukseen Osiriksen ja sen maanvaiva-Anubiksen eteen. Santerin askel värähti, ja epäily luikki varjoissa.

Pohjoisen poikana Paunu ei olisi voinut päästä sydämen punnitukseen ilman hälinää. Pojan täytyi olla vielä tällä puolen. Santerin ei siis tarvinnut kohdata jumalia.

Kissa pujahti nopeasti kuolleiden jonon vierelle Paunun hajua etsien. Pian se havaitsi tiaisensa jonon päästä. Se loikki nopeammin. Paunu seisoi jo kuoleman salin portilla, aivan koirapäisen jumalan edessä. Tämä puhutteli poikaa kärsimättömänä: ”Tee rituaali poika, kuten kaikki muutkin. Vai oletko lainkaan arvoinen astumaan sisään Kuoleman Kuninkaan eteen?” Anubiksen kumea ääni kaikui salin edustalla. Paunu katseli silmät levällään, jäykkänä ja hiljaisena jumalan katseen edessä. Anubis astui lähemmäs poikaa. “Sinä et edes tuoksu rakkaalta Egyptiltä.“ “Ei, koska hän ei tänne kuulu”, Santeri sanoi hypäten Paunun eteen. ”Vienkin hänet saman tien mukanani.”

“Santeri?” Paunu hengähti, ja koirapäinen jumala helähti ilkikuriseen nauruun.

“Santeri? Oletpa takapajuisen nimen valinnut. Tulit ehkä takaisin, mutta myöhästyit. Poika on jo kuollut ja pian Osiriksen edessä. Et sinä häntä mihinkään vie”, Anubis hymyili paljastaen kulmahampaansa. ”Hän jää syötiksi pimeyteen. Ja pimeys. Se on aina nälkäinen.”

Santeri loikkasi sähähtäen ja painoi kyntensä suuren koirajumalan kuonoon. Anubis vavahti taaksepäin. Kolli kynsi ja loikki rivakasti, ja Anubis nosti juhlasapelinsa sitä vastaan. Hiekka pöllysi ja salin ovi ratisi sapelin tahdissa. Kuolleet pakenivat varjoihin ja Paunu piiloutui lähimmän kiven taakse.

Kun Anubis ja Santeri iskivät yhteen, Kuoleman saliin johtava ovi paukahti selälleen. Salista raikuva huuto resonoi kissan luuytimiä pitkin pysäyttäen sen ja Anubiksen niille sijoilleen: “Kukaan ei taistele kuolleiden Kuninkaan oven edessä rankaisematta. Molemmat astukaa sisälle. Heti.” Santeri ja Anubis vaihtoivat tuiman katseen ja kävelivät perätysten ovesta. Paunu huojui perässä Santerin häntää seuraten, koettaen pysyä kaukana sekä varjoista että Anubiksesta. Juuri kun valtavat ovet kumahtivat kiinni, oven raosta kiisi sisään pieni varjo, ja sitten pimeys lankesi heidän taakseen.

Molemmat salin seinät hävisivät lepattavien varjojen peittoon. Varjoista kuului supatusta ja kiiluvat silmät seurasivat kulkijoita. Katossa leiskui tuli ja lattiassa vaahtosi meri aalloissaan koirapäisen jumalan korkuinen vaaka. Paunu tarrasi Santeria hännästä, kun hän huomasi salin perällä lakanoihin kääriytyneen miehen. Valtaistuimeltaan heidät kohtasi Kuolleiden Kuningas ja Manalan Valtias Osiris.

20

Leena Keränen, Milla Koramo ja Rebekka Kuikka

“Mitä näenkään, Anubis?” kruunupäinen kuningas kysyi. ”Kuolleet ovat juosseet pois oveltani, ja jäävät varjojen vangeiksi. Haluatko koetella soturin taitojasi uhmaamalla kärsivällisyyttäni vielä jotenkin muuten kuin taistelulla alkukissan kanssa?” Anubiksen häntä painui jalkojen väliin ja se riiputti päätään, ja tämän nähdessään Santeri myhäili tyytyväisenä.

“Ja sinä!” Osiris kääntyi Santerin suuntaan. Miehen kylmät silmät puristivat Paunun keuhkoja mutta poika piti edelleen kiinni kollin hännästä. ”Sinä et ole ollut vuosiin hovissani ja ensitöiksesi tuot tänne ulkopuolisen!” Miehen voimistuva ääni syvensi salin varjoja. Yksi varjoista liikkui.

“Kunnianarvoisa Osiris. Ehkä minä voin selventää tilannetta”, sanoivat varjon kaksi kiiluvaa silmää. Pimeydestä esiin astui hitain elkein kissapäinen nainen. Santeri taivutti päänsä ripeästi emäntänsä edessä mutta ei tullut yhtään lähemmäs naista.

Osiris nousi valtaistuimeltaan ja kivahti: “Bastis? Mikä on sinun osuutesi tässä?“ Bastis asteli tämän eteen, ja polvistui. “Minä toin pojan hengen tänne.” Sitten hän kääntyi kohti Santeria. “Sen avulla sain yhden ensimmäisistä lapsistani takaisin. Olit kovin kaukana ja niin pitkään poissa, pienoinen.”

“Pienoinen!” kruunupäinen mies tuhahti ja istahti takaisin istuimelleen. “Bastis, ymmärrätkö ollenkaan mitä teit?!”

Bastis hätkähti ja kääntyi takaisin kohti Kuolleiden Kuningasta. “Tarkoitukseni oli puhua hänen kanssaan ensimmäisellä portilla mutta hän pakeni.”

“Hiljaa!”

Sali mykistyi, ja Osiriksen katse kiersi huoneessa olijoissa. Sitten kuolleiden kuningas puhui jälleen: “Anubis, mene ulos ja kerää kuolleet takaisin ovelleni. En halua menettää heitä yhtään enempää kuin on välttämätöntä. Keskustelemme tästä myöhemmin.” Hänen äänensä oli tyyni ja vakaa, mutta sen takana piili uhkaava sävy. Anubis totteli kumartaen.

“Poika ei ehkä kuulu tänne, mutta hän on jo kuollut. Sitä ei muuteta vähällä. Ihmishenkien siirto omasta paikastaan on loukkaus toista kuoleman jumalaa kohtaan. Lähteköön omiensa luo, minä en ota häntä vastaan.”

Bastis kumarsi miehelle, mutta pelästyi, kun salissa kajahti Santerin naukaisu: “Ei. Pojan elämä päättyi liian aikaisin. Hän tulee minun mukanani takaisin kotiin.” Santeri katseli Osirista häntä vispaten. “Annan siitä yhden elämäni.”

21

Leena Keränen, Milla Koramo ja Rebekka Kuikka

Bastis katsoi poikaansa säälivästi: “Jää luokseni. Eihän poika olisi enää edes ihminen.”

“Niin, mutta en minäkään ole pelkkä kissa”, sähisi Santeri takaisin. “Koeta ymmärtää, kotini on nyt muualla.”

Osiris silmäili salin väkeä, käveli sitten kohti huoneen keskellä olevaa vaakaa ja tunnusteli Totuuden sulkaa sormellaan. Sali odotti hiljaisena. Hetken päästä jumala huokaisi ja kääntyi katsomaan kolmikkoa päätöksen tehneenä. ”Annat yhden elämäsi, mutta minä kerron miten sen käytät. Vaikka maksaisit pojan hengen omallasi, hän ei voi enää muuttua ihmiseksi. Sinä ja poika työskentelette minulle. Öisin te jahtaatte varjoja, jotka vainoavat kuolleiden henkiä valtakunnassani. Päivät katsot tuon otuksen perään, ja seuraat mitä aika pojasta muokkaa.”

Santeri kiitti miestä nopeasti ja saatteli hännästä pitelevän Paunun salista. Osiris painoi päänsä nauliten kissapäisen jumalattaren katseellaan. “Hän palaa kotimaahansa, Bastis, sen pitäisi riittää sinullekin. Älä aiheuta enää enempää ongelmia.” Bastis painoi päänsä.

Santeri kiepsahti ilmasta jaloilleen metsämaahan ja sylkäisi suustaan Kuoleman kuninkaan lupauksen maun. Sitten kolli tassutteli Paunun kehon vierelle ja antoi pojan hengen asettua paikalleen. Paunuun ei Niilin tuoksujälki ollut tarttunut, vaikka Kuoleman kosketuksen kolli tunsi. Santeri töni poikaa kuonon päällä ja puski kylkeen. Mummu ja terassi odottivat, mutta jostain syystä kissan ei enää tehnyt mieli lauantaimakkaraa. Kun poika avasi silmänsä, kissa kehräsi hiljaa, kuin anteeksi pyytäen.

Vaikka aurinko pysyi korkealla, pilvet hämärsivät jo taivasta. Paunu käveli hiljaa metsästä roikottaen Santeria sylissään. Suuri kolli liukui jatkuvasti irti pienistä käsistä, mutta Paunu ei ottanut yhtään askelta, ennen kuin sai karvaturrin jälleen lähelleen. Terassilla mummu odotti vilttiin kääriytyneenä puurolautasen kanssa. Siihen viereen olivat jääneet keksit ja Paunun kyläkaupasta pyytämä krokettipeli.

“Mummu!” Paunu huusi ja juoksi terassille. Siellä poika antoi Santerin loikata alas ja ryntäsi vanhan naisen syliin. Kyyneleet tulivat. Molemmilta. Paunun ei tarvinnut Mummulle selittää kuolleiden hajua tai Santerin kanssa tapellutta koirajumalaa. Mummu ymmärsi ilmankin.

Kolli katsoi pitkään kaksikon yli männikköön rantautuvaa aurinkoa. Sitten sekin työnsi päänsä viltin alle.

“Mummu, Santeri on oikea noidan kissa”, Paunu sopersi vanhan naisen hihaan ja silitti Santerin turkkia, “mutta se on hyvä kissa. Se on oikein hyvä kissa.” Mummu värisi, keri Paunun tiukasti viltin uumeniin ja halasi kaiken pahan pois. Pian ilta vaimeni yhteiseksi hengitykseksi, ja siihen ajatukseen Paunu nukahti.

22

Mr. Rajeev Tälläkin hetkellä tuhannet ihmiset taistelevat uhanalaisten eläinten puolesta melkeinpä yötä päivää omalla kustannuksellaan. Mutta onko kukaan miettinyt miksi sellaiset elukat eivät taas katoa, joita yritämme hampaat irvessä tappaa sukupuuttoon? Malariaa levittävät sääsket, kirput, täit, torakka, rotta, citykani ja muut iljettävät nilviäiset ja talttahampaat!

Matkallani Intiassa huomasin jo ensimmäisenä yönä, että asun samassa hotellihuoneessa sähköparranajokoneen kokoisen torakan kanssa. Sammutettuani valot se aloitti ravaamisen lattialla. Se rymisteli, kolisteli ja, jos en ihan väärin kuullut niin, jopa vihelteli. Nousin hitaasti ylös ja hiippailin eteiseen, josta hamusin käteeni puolisen kiloa painavan vaelluskengän. Havaitsin torakan väistäneen minua huoneeni nurkkaan ja heiluttelevan siellä tuntosarviaan. Heitin kengän jumalattomalla voimalla kohti torakkaa ja huomasin sen osuvan täydellisesti maaliinsa! Kuului rusahdus ja olin kuulevinani jopa pienen huokaisun. Olinko tappanut tuon iljettävän otuksen? Aloinkin varovasti hiipiä kohti nurkassa retkottavaa kenkääni ja kun olin ottanut ensimmäisen askeleeni, huomasin kauhukseni kengän liikahtavan. Torakka ryntäsi linkuttaen vasenta takajalkaansa sängyn alle ja katosi sinne kuin aave.

Koska torakka liikkui niin vaikeasti, olin varma, että olin vammauttanut sitä kuolettavasti ja eromme oli näin ollen lopullinen. Ehkäpä tapaisin sen seuraavan kerran rapistelemassa Tuonelan virran rantarisukossa? Luuloni oli väärä! Jo seuraavana yönä kuulin huoletonta viheltelyä ja määrätietoisia askeleita, jotka alkoivat sänkyni alta. Hetken kuluttua näin siivelläni asuvan elukan istuskelemassa keskellä lattiaa tuntosarvet kohti taivasta.

Ellen väärin nähnyt, se oli tehnyt vammautuneeseen jalkaansa lastan hammasharjastani!

Mutta se ei tiennyt, että olinkin varautunut päivällä mahdolliseen uuteen kohtaamiseemme. Kuopaisin tyynyni alta pitkän pullon paikallista Raidia ja tyhjensin sen torakan niskaan. Se yskähti muutaman kerran, konttasi horjuen yli lattian ja katosi pimeään saniteettitilaan… Pinnistin kuuloani ja oli kuin olisin kuullut jostain vaimean oksentamisen äänen. Sitten huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Tunsin rinnassani hyvän olon tunteen. Olin voittaja! Vihdoinkin!

Aamulla herättyäni näin unisilla silmilläni perunalastupussini avattuna lattialla ja huomasin menettäneeni sen sisällön öiselle varkaalle. Saamarin torakka!

Tarinankertoja Ari Sipola on syntynyt Inarissa 1965 ja asuu nykyisin Helsingissä. Kipinän tarinoihin hän sai jo pienenä poikana istuessaan pirtin lattialla kuunnellen poromiesten, kalastajien sekä savottajätkien väritettyjä tarinoita illasta toiseen. Tällä hetkellä hän työskenteleepi aitiopaikalla tuhansiin uskomattomiin tarinoihin ajaessaan taksia pääkaupunkiseudulla. Sipolan esikoinen julkaistiin heinäkuussa Ivalon Inariviikoilla Bookhousen kustantamana.

Ari Sipola

23

Ari Sipola

Revin shortsit jalkaani ja hyökkäsin käytävään ja alas siivottomia portaita. Vastaanoton tiskin takana seisoi hyvin huoliteltu mies, joka hymyili maireasti ja sanoi: – Hyvää huomenta Mr. Sipola, miten voin auttaa?

Katselin hetken miestä alta kulmain raivosta mykkänä. Sain viimeinkin ääneni kulkemaan ja sanoin: – Perkele! Tuolla minun huoneessani numero 312 asuu jäniksen kokoinen torakka, joka ei anna metelöinniltään nukkua ja syö yöllä evääni! Jumalauta, minulla ei ole varaa elätellä teidän torakoita… Köyhä reppumatkailija!

Mies käänsi katseensa varauskirjaan ja alkoi vimmatusti selailla sitä, kunnes pysähtyi eräälle sivulle ja tarkkaili tärkeän näköisenä kirjaansa.

– Nyt asian tarkistettuani niin tehän asutte huoneessa numero 312 ja Mr. Rajeev asuisi käsittääkseni huoneessa numero 322 ja on vieraillut luonanne. Pitääkö paikkaansa?

– Siis mikä pitääkö paikkaansa ja kuka Rajeev?

Mies käänteli kirjaansa. Sitten hän keskusteli leppoisasti hetken puhelimeen, kunnes laski luurin rauhallisesti paikalleen ja nosti hitaasti katsettaan: – Soitin juuri kollegalleni ja hän sanoi nähneensä Mr. Rajeevin viimeksi huoneessa 322, mutta voihan tietysti olla mahdollista, että hän olisi huonettaan vaihtanut. Siis Mr. Rajeev on meillä jo kymmeniä vuosia asunut torakka, joka käsitykseni mukaan olisi tullut tänne Margaoon junalla Mumbaista kesäkuussa 1981.

– Kuulkaapas nyt herra respanhoitaja. Minulle on aivan sama milloin Mr. Rajeev on hotelliinne tullut ja missä huoneessa asuu, mutta minä olen tullut tänne muutama päivä sitten Nepalista ja en ole nukkunut silmäystäkään kohta viikkoon. Jos te ette saa sitä Rajeevianne aisoihin niin minä saan ja se on varma!

Potkaisin hotellin oven auki ja astuin läkähdyttävään kuumuuteen ja valtavaan intialaisen pikkukaupungin ruuhkaan. Kaivoin tärisevin käsin tupakan taskustani ja aloin sytytellä sitä. Siinä poltellessani muistin Rovaniemen rajavartioston sissikoulutuksessa saadut opit. PUTKIMIINA! Kävelin määrätietoisesti kadun yli. Keskusteltuani hetken sekatavarakauppiaan kanssa huomasin kassiini päätyneen noin 350 grammaa ruutia, kolmekymmentä kappaletta rautanauloja sekä kolme metriä pianolankaa ja erittäin herkän sytyttimen. Astelin rauhallisesti kohti hotellia. Olin varma voitostani. Ehkäpä 24

Ari Sipola

kuvani ripustetaan vastaanoton tiskin taakse muistoksi urheasta suomalaisesta reppumatkailijasta, joka ei menettänyt hermojansa ja toi rauhan monen väsyneen matkailijan painostavan kuumiin öihin.

Avasin huoneeni oven ja kiersin katseellani joka nurkan. Ketään ei näkynyt. Avasin varovaisesti kassini ja aloin kasata miinaani. Asettelin ruudin pieneen pussiin, jonka ympärille sidoin pianolangalla varovasti rautanaulat. Hiki valui silmäkuoppiini, joita yritin kuivata jännityksestä tärisevin käsin. Sidoin pianolankaa oven vieressä retkottavan piirongin jalkaan, josta vedin sen miinalleni. Sitten sidoin langan sytyttimeen, jonka painoin kiinni miinaan. Katselin hetken aikaansaannostani tyytyväisenä ja olin varma, että saan lyödä naulan vastaanoton seinään kuvaani varten.

Hiivin sängylleni ja sammutin pöytälampun. Jos mahdollista, sen luoma kelmeä valo teki huoneen entistä likaisemman näköiseksi; minun oloni oli puhdas. Nukahdin hymyillen Intian kuumaan ja tukahduttavaan aamuun. Tuuletin pyöri verkkaisesti huoneen katossa päästäen humisevaa ääntä.

Heräsin iltapäivällä jumalattomaan jymähdykseen. Avasin silmäni ja huoneessa leijaili kitkerän hajuinen savu. Nousin virnistäen sängystäni. Tunsin kipua kyljessäni. Käteeni osui kylkiluussani törröttävä rautanaula. Mitä pienistä!

Kampesin pystyyn sängyltä ja nauroin katkeamatta… Olin voittaja!

Savun hälvettyä etsin katseellani Mr. Rajeevin elonsa löysännyttä torsoa sitä kuitenkaan löytämättä. Piironki oli tuhoutunut oven pieleen niin kuin myös televisio, joka lepäsi silmällään lattialla savuten ja kipinöiden.

Kyllä putkimiina aina yhden torakan pysäyttää, kun se pysäytti aikanaan vihollisenkin rajoillemme. Ehkäpä enoni Antti on nyt tyytyväinen. Tuo vanha kaukopartiomies, joka taisteli tarkka-ampujana itsenäisyytemme puolesta.

Aloin pakkailla varusteitani kasaan, kun kuulin yhtäkkiä rentoa vihellystä. Torakka asteli ulos vessasta. Se jatkoi huoneen lattian poikki kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja en valehtele jos väitän, että se iski minulle silmäänsä ennen kuin katosi tuhoutuneen piirongin raunioihin. Vaistomaisesti katsoin haavaani.

Naulassa roikkui Mr. Rajeevin kuva. Hänellä oli brittiläiset silmälasit ja hän näytti hyvin oppineelta kaikkine tuntosarvineen.

Kiskaisin naulan irti ja aloin nauraa uudestaan hervottomasti. Kauan eläköön Ari Heikin alivuokralainen! Viheliäinen torakka! Vielä tulee sinunkin aikasi!

Nyt tiesin, miksi Mr. Rajeev oli niin pidetty asukas: se on rikastuttanut kadun toisella puolella Raidia ja rautanauloja myyvän kauppiaan puhumattakaan hotellin minibaarin valtavista tuotoista.

25

Hallaus esittelee joka numerossa kaksi Oulun Sarjakuvaseuran jäsentä. Tällä kertaa he ovat Yrtti Taivaloja ja Harri Filppa. Oulun Sarjakuvaseura pitää toiminnallaan virkeänä oululaista sarjakuvakulttuuria. Seura on sarjakuvan harrastajien, piirtäjien ja tutkijoiden yhdistys, joka toiminnallaan pyrkii edistämään sarjakuvan tuntemusta ja kriittistä lukemista sekä parantamaan pohjoissuomalaisen sarjakuvan asemaa. Seuran oma lehti on Ruutukaava (www.ruutukaava.com).

Harri Filppa

26

ajattelevatko ne kylmän nostokurjen hartioilla istuvat linnut sitä ensimmäistä lentoa elämän aamun keveää lentoa, ja tiheän ilman kannattelemaa nimetöntä olentoa jonka luiseen nahkaan siivet ovat puhjenneet ja siitä irronneet terävinä veitsinä ja kiiltävinä ajattelevatko ne linnut sitä keveää lentoa ja ilmaa polkaisun päässä että jos etsii uusia maailmoja niin voi kävellä kalliolta puhaltavan tuulien meren sisään kylmään pyörteeseen ja lopulta iskeä siipensä kovaan maanpintaan muita täydempänä siipisulkien painosta raukeana ajattelevatko ne linnut ajattelevatko ne mitään kun ne sinisenä kimppuna syöksyvät nostokurjen alta himmeään iltaan kuin kaikki niitä ennen

Henrika Palokangas on oululainen fysiikan opiskelija, joka ei voi estää ajatustensa alkeishiukkasia asettumasta runon muotoon. Tällä hetkellä häntä kiinnostaa lentäminen.

Henrika Palokangas

27

Oula Mommo

Tie, jolla taivasta halkovat puut auton konehuoneessa hyrisee musta kissa

Oula Mommo syntyi Oulussa vuonna 1984, kasvoi Tervolassa, opiskeli muusikoksi Torniossa, minkä jälkeen palasi synnyinkaupunkiinsa opiskellakseen musiikinopettajaksi. Hän on kirjoittanut pöytälaatikkoon pikkupojasta lähtien.

humiseva tie, kadonnut nahkasaappaiden soundi, muurahaiskohinan kaiku

28

aamuyöllä kuollut saksalainen sotilas näkyy enää vain harvoin peltoa piikkilankaa heinänvartta valuva pisara;

vana ikkunassa

auringon kuivaama jälki

hedelmöittämisestä hautaan.

Metafora 1 Päivät ovat täynnä taukoja muisti tarttuu kumiin ja vihreään posliiniin kun olen yksin, elän kauniina eläimenä ja huudot ja kuiskaukset kuuluvat

2 Päässäni oli kullanpunaisia kuvia, hahmoja, jotka tulivat vierelle, mutta olivat näkymättömiä.

Olin jollain pihalla. Minulla oli pienet kädet. Huominen oli niin kaukana, ettei sitä tarvinnut ajatella.

Auton ovet paukahtivat, miehet puhuivat ja menivät sisälle juomaan kahvia ja heiluttelemaan kulmakarvoja.

Kuljin puiden alla ja katselin lintuja. Avasin laatikon, jossa oli leipää. Sain pullon auki, pidin sitä polvieni välissä. Merkitsin paikan paperinenäliinalla, voisin katsella sitä myöhemmin ikkunasta.

Läheltä meni tie. Tietä pitkin kulki korkeintaan kymmenen autoa. Maassa oli vanhoja tavaroita, joista en tiennyt mitään. Ne olivat olleet siinä jotain kaksikymmentäneljä vuotta.

Piha tuntui liikkuvan, se oli kuin hengitystä. Linnut kohosivat siivilleen ja niiden ääni nousi. Noinko te sanotte näkemiin, minä kysyin. Kaduin nyt, että olin puhunut niille asioistani. Kun ne olivat lähteneet, ne eivät muistaneet minua enää. Ne olivat kuin täynnä tärkkiä, kun ne lensivät korkealla ilmassa.

Vähitellen aloin käyttää niistä toista nimeä, rupesin kuuntelemaan toivekonserttiohjelmaa ja unohdin linnut. etsin pronssikalaa sanat puhuvat muusta, ne on käännettävä kirjoitettava mieltään muuttaen kirjoitukseksi

Taivalkoskelaista Rauno Riekkiä on aleatorisuus aina viehättänyt: oman tietoisen pyrkimisen ja jonkin ulkopuolelta tulevan yhdistyminen. Jokin päätös tai ei-päätös on tehtävä aina.

Rauno Riekki

29

Rauno Riekki

3 musiikki esti kuulemasta sanoja. Keinuva laiva, ilmassa riippuva, valtasi hänet, runsashedelmäisen, harhamatkailua kohti ei-mitään; sarja yhteenottoja, joissa jokainen yritys pitää kiinni tai orjuuttaa tai muuttaa toiseksi, jalostaa kieltä ja parantaa keskityskykyä. Harhaanjohtava matkaopas.

Ylitin meren. Tulin Trafalgar Squarelle, jossa järjestettiin sodanvastainen mielenosoitus. Naisten hiukset hohtivat mahonginruskeina. Ylellisten liikkeiden näyteikkunoita oli rikottu. Mieleeni tuli Piazza del Popolo, eräs Rooman aukioista. Päätin matkustaa Roomaan heti kun mielenosoitus olisi ohi.

Jatkuva tapahtuma, eikä tapahtumista lainkaan: lehtinunnan naaraat ovat liian raskasruumiisia pystyäkseen lentämään. Ne elävät maan pinnalla, kasvillisuuden keskellä tai kiipeilevät puiden runkoja. Kävely on metafora tietynlaiselle ajattelulle.

Entä lentäminen?

Oi sinä joka ajat ohi tyhjällä taksilla, Buñuel, Saab-kirjailijan ohi lennähtänyt enkeli! Syntymäni todistetaan vääräksi. En ole siis elänyt, minua ei ole: yritän valokuvata itseni, se ei onnistu.

Tekeminen rikkoo hiljaisuuden ja tapahtumattomuuden. Ilman huojuntaa silta ei kestä.

Kalat riippuvat silmän ja suun oopperassa.

Perhostenkerääjä rakastaa perhosia.

30

Rauno Riekki

4 valon härkä on vastaväite tietoinen virhe kun puhun ihmisten mielipuolten kanssa parta ajettuna mutta ajatuksiltani huolimattomana, minun opetukseni ovat vääriä, tuulilasinharmaat sateen pylväät pyörivät kysymykset omastatunnosta eivät ole tärkeitä aurinkotuoleilla istuvat samat naamat kuin Bruckheimerin tv-sarjoissa, tarinatkin ovat samoja mietin jotain kiiltokuvamaista, aloin loitota kasvojen almanakasta tulin ensimmäisille sivuille joilla viivyin, liian kauan viivyin vilkuilin pieniä autoja kuin Italiassa nuoria ihmisiä olin itsekin nuori se oli lyhyttä vapautta kuin pitkää iskelmien kuutamoa ja vihreitä niittyjä, Tin Pan Alleytä mietin liikaa avaimia, uskoin niiden kestävän se oli kaikkitietävyyttä jota nyt revin kuin paperia olen yötyössä vaikka keskellä päivää, en ole vielä puhunut näin mutta nyt en saa kyllikseni kurottuvista maljakoitten nenistä enkä savenvalun todellisuudesta, sälekaihtimien väleistä vuodet näkyvät ja Beckett kirjoittaa myöhästyneitä siemensyöksyjä ja ajatukset menevät poikki keuhkot mieli kulkee rajalta rajalle ja yli kilometrejä kuin pyöriviä omiatuntoja katoaa istun sinisessä tuolissa ja olen heittänyt takin naulakkoon kuin sinisen huovan

5 Luovun, otan vastaan. Minun mutinani havaitaan ensimmäiseksi, kun etsitään kadonneita.

Minut löydetään kanarialintujen häkistä. Linnut ovat häkissä minun silmieni takana.

31

Tuulikki Poutiainen on kirjallisuuden jatko-opiskelija ja vegaani. Hän on tehnyt iltakävelyjä valkoisten porojen kanssa Tenojoella, jonka kuuluisaa lohta ei ainakaan tänä vuonna suojella turistikalastukselta. Hänen esikoisromaaninsa Ei maan päällä eikä taivaassa ilmestyy Hai-kustantamolta syksyllä 2014.

Tuulikki Poutiainen

32

Melkein auringon lohi

Henri lukee itsemurhablogia. Kirjoittajaa ei ole näkynyt kuukausiin.

Nyt blogissa tappelevat ne, jotka pitävät uhkailua provokaationa, ne jotka pitävät uhkailua syntinä ja ne jotka huutavat kuolleen perään.

Projektipäällikön mieli alkoi uiskennella omaa rataansa minun päässäni. Oli vaikea saada ajatuksiaan vapaaksi.

Miten ihmeessä? Mehän pulputimme ja pulputimme nimenomaan siksi, että olisin saanut raivattua itselleni vähän tilaa lohenkasvatusaltaassa. Sinun oli tarkoitus johdattaa minut perusteellisen akvaattisen työprojektin alkuun. Sinä tartuit mielikuviini salmo salarista niin, etteivät ne näyttäneet minun mielikuviltani enää, minun lohiltani. Niistä tuli vieraita, vastenmielisiä, viljeltyjä lohia, ja viljellyt lohet ovat perimmäiseltä olemukseltaan ihmisiä. Ja nytkö sen vasta tajuan! Olen aina ollut kova vierastamaan ihmistä, miksi tälläkään kertaa tekisin poikkeusta säännöstä. Todellisuudessa minä olisin halunnut hoitaa lohiani luontaisessa ympäristössään. Kasvattamon alla meren pohjassa voi levätä paksu kerros ulostetta. Se tappaa.

Masennus ei ole pahentunut. Minun ympäristöni tässä on pahentunut. Ympäristö, joka on nyt kauttaaltaan masennusympäristö.

Ei vapaata salmo salarista, ei ammottavia pyöreitä ravinnosta kiinnostuneita suita. Ruokahaluni on nyt paljon huonompi kuin ennen.

Neuvoisin muita pitämään elämästään terävämmin kynsin ja hampain kiinni. Minulla on huonot kynnet ja hampaat, mutta mitä niistä, masennuselämässä ei tarvita kynsiä eikä hampaita. Taistelu on päättynyt.

Elämä ohi. Olen tehnyt sellaista, josta minua on syytäkin rangaista.

En minä kuitenkaan ole pettynyt itseeni. Vuosikausia olen toiminut viisaasti ja kaukonäköisesti, Henri miettii tuore lääkärintodistus kourassaan, kun olen kieltänyt itseltäni akvaattisen todellisuuden, jolla nyt yhden ainoan kerran masennutan itseni henkihieveriin.

Tunnen, että jotain pahaa voi sattua minulle.

Tosiasia on, ettei toista voi auttaa akvaattisen työprojektin alkuun. Niinpä minä rupesin kammoksumaan meidän reippaita tupakkatuokioitamme kasvattamon takana, itsemyrkytystä. Me olemme akvaattisen tiedon takana, ja se pitäisi aivan ensimmäiseksi ymmärtää, uskon että kohtalo rankaisee ymmärtämättömyydestä meitä molempia. Voiko tätä enää sanoa masennukseksi, eikö tämä ole jo telluurista? Pitkät saappaat jaloissamme tumppasimme tupakat, sinä smarttisi, minä itse pyörittämäni. Samanaikaisesti hallitsit ja hajotit,

Tuulikki Poutiainen

väitit että lohi on punaista kultaa, minulla voisi olla tulevaisuus.

Olen menettänyt kaiken mielenkiintoni sinua kohtaan, en välitä sinusta enää lainkaan.

Nyt minä valvon toinen silmä ummessa. Muut nukkuvat toinen silmä auki, minun on sitten aivan pakko tehdä juuri päinvastoin. Sydämentykytystä ja horrosta samaan aikaan, aineita on sekoitettu erikoisesti, toisin sanoen huonosti.

Viljellyt kalat on pumpattu täyteen erilaisia aineita. Terveysvaikutuksista keskustellaan ympäri maailmaa.

Minä vaivun uneen samalla kun sydän hakkaa sata kertaa minuutissa. Depressio non specificata.

Uskomatonta, Henri, ihan uskomatonta. Ei kuollutta esittävien eläintenkään sydän hakkaa. Niiden sympaattinen hermosto hidastuu.

On hidastuttava ja luhistuttava, ellei halua tulla syödyksi.

Mikä minun tilani on, kun sitä ei voi määrittää? Onko se ihan omaa keksintöäni? Haluanko unissanikin tulla syödyksi?

600 tonnia antibiootteja ei riitä taltuttamaan virusta, joka tappaa lohet sisäiseen verenvuotoon.

Keittiön pöydällä on jauhoja ja sokeria ja pino ulkomailta asti tilattua uutta tutkimustietoa, ikään kuin silmänlumeeksi. Itseään on huijattava, kirkkain silmin, katse veden virtausta vastaan, paon jälkeen kala rauhoittuu ja tilanne palautuu ennalleen.

Leivoin kakun. Nytpä tiedän, mistä olen jäänyt paitsi viimeisten vuosien aikana, kurinalaisuuden aikana. Kakku näyttää rumalta, mutta mitä minä sitten odotin? Minä en uskalla syödä. Tiedän, miten siinä käy. Rajani läpäisevät öljyn ja sokerin. Biologi tuntee elämän, jota ei halua. ”Sulla on kuule elitistin masennus.”

Minun elämäni ehtojen pitäisi olla sellaiset, ettei pysty masentumaan tosissaan. Tokihan sitä luulisi, että juuri minun elämäni ehdottaa, että säästyn hävitykseltä.

Henri ravaa psykiatreilla, koska haluaa tulla määritellyksi. Niin syvällä hän vielä on tieteessään, ettei kestä jäädä määrittämättömien sekasortoiseen luokkaan. Psykiatrit puhuvat kauppojen aukioloajoista ja rauhoittavien väärinkäyttäjistä ja tekevät kymmenessä minuutissa taudinmäärityksiä, jotka eivät vastaa toisiaan. Se, ettei ole mitään objektiivisuutta missään koskaan, se saa suorastaan raivon partaalle, se, ettei minua voi panna viljelyaltaaseen kellumaan ja 33

Tuulikki Poutiainen

sitten tarkkailla käyttäytymistä, laskea tuottavuutta. Minua ei testata, minä vastaan kohteliaasti psykiatrin kysymyksiin kaupungista, jonne hänen tyttärensä on muuttamassa. Hän tokaisee voivansa kyllä tämän keskustelun perusteella päätellä, että korkeintaan jotain lievää masennusta saattaisi olla tulossa. Yksi käynti maksaa 100 euroa, rahoilla jotka kohta ovat loppu ei voi ostaa tietoa. Millaisen tiedon takana nämä lääkärit ovat? Vaikea masennus, seuraava lääkäri haastattelujen ja testien perusteella toteaa. He eivät ymmärrä uiskentelusta mitään.

Opettele yksinkertainen itsemurhan taito. Henri ihmettelee mitä oikein kuulee ruokakaupan kaiuttimista. Hän ei muista mitä tuli hakemaan, pää on yhtä tyhjä kuin kalatiskillä makaavien lohien päät.

Poikasena minä söin silmät, Henri muistaa, ne tuntuivat jänniltä hampaissa, harmitti ettei lohella ollut kuin kaksi silmää, meren superherkkunappulaa. Minusta tuntuu, että olen aika huono ja kelvoton.

Kuolleet lohet varastoidaan sinetöityihin säiliöihin ja kuljetetaan tuhottaviksi. Henri hypistelee tutkimuskirjojaan, eikä ole varma onko masennuselämästä paluuta. Ei jaksa heittää kirjoja seinään. Ei jaksa myöskään niiden olemassaoloa. Minulla ei ole oikeutta omaan ruumiiseeni. Minä en nouse sängystä oman etuni takia, mutta olen valmis käskystä sanomaan, että nousen sieltä oman etuni takia. Minä raahaudun eteenpäin, koska se on velvollisuus. Vaikka mihinkään en pysty, se on velvollisuus. Lähikaupan vihannesosastolla itken ja ajan itseni kaupasta ulos. On paljon paikkoja joihin en palaa, rangaistuksena itselleni, olen päättänyt että kohtaloni toteutuu loppuun saakka. Ei enää reippaita tupakkahetkiä tiedon takana. Ei syödä enää siitä puusta.

Ruumis ei kestä ääniä, tuoksuja, ajatuksia. Kolmannes meren pienistä saaliskaloista syötetään niiden altaissa kasvaville serkuille sellaisenaan tai jauhettuna.

Henri laskee kylpyammeensa täyteen vettä. Likoaa sitten tunnista toiseen, antaa ihonsa palaa. Olen haluton ja tyytymätön kaikkeen.

Henri lisää tulikuumaa vettä, liha punertaa kuin salmo salariksella, jolle on syötetty väriainetta. Tässä mahtuu hädin tuskin kääntymään, mutta sentään se on osa lajityypillistä elämääni.

En kykene enää itkemään, vaikka haluaisin.

Salmo salaris. Melkein solaris, melkein auringon lohi. Henri kelluu maha pystyssä mutta ei kuole. Olen liian väsynyt tehdäkseni mitään.

34

Tuulikki Poutiainen

Köysiverkot

Valvon taas ja ikkunan takaa kuulen kaksi laulavaa hanhea, olen heti väittämässä niitä joutseniksi. On asioita, jotka makaavat silloin, kun niiden pitäisi nousta, minä olen yksi. Yritän pitää tämän hygieenisenä. Jos asuisin yksin, sormet olisivat jo kurkussa, tai sitten eivät: sen lisäksi että olen ollut ravinnon väärinkäyttäjä, kuulun kyvyttömien asioiden luokkaan.

Ei akuutisti itsetuhoinen. Minä en saa hengeltäni henkeä vaan havahdun keskellä yötä, kun keuhkoputkeeni sattuu niin kuin se olisi kasvanut yön aikana umpeen. Joka neljäs henkäys koskee, kolme näennäisen vapaata henkäystä on kivun odotusta, mistä tämä tulee, kuolen kohta. Tietysti tämä on vain kuvitelmaa, siinä vaiheessa kun ruumis on hengen palveluksessa, siihen ei voi enää luottaa, asian laita tiedetään terveyskeskuksessa, apua on turha hakea, terveellisempää on ryömiä sängyn äärimmäiselle laidalle, yökkiä, nyt on aamuyö, vaikea päättää onko aamu vai yö.

Kun tulin tänne, olin kiinnostunut tekemään kovasti töitä, analyyttisia ja tarkkoja reportaaseja. Minuun luotettiin, sain matkustaa Etelä-Ranskaan katsomaan turistiveneen vedenalaisen ikkunan läpi, miten osterit kasvoivat.

Likaisen lasin takaa erotin köysiä, joissa ostereita oli rykelminä. Mikään ei olisi saanut niitä liikkumaan. Ja se joka ei itse liiku, on helppo liikuteltava.

Pelkään, että minut todetaan huijariksi tai hulluksi.

Henkeä!

Hanhien mukana voi piilevä suisidaalisuus lähteä lentoon, joutsenlaulu, mutta minä kuuntelen sittenkin aamua, ja kun aurinko on lopullisesti noussut, kirjaan hanhet hanhina, ei todellista suunnitelmaa kuolla.

Minä en ajankohtaisen oireiluni vuoksi selviydy, minä vaimenen. Pelkään, että lääkärin silmien alla paljastun joksikin, mitä en mielelläni ole.

Toimintakyvyn voi olettaa palautuvan kolmen kuukauden kuluessa, minä nauran ennustukselle jo nyt.

Todenmukaisuutta, rehellisyyttä!

Korjuu voi tapahtua vain nostamalla simpukat vedestä ja irrottamalla ne kasvatusalustastaan.

Joko en saa apua, tai sitten se tulee rangaistuksen muodossa.

Kortit on katsottu, olen pelannut Tohtori Terapian huonosti loppuun, tiedättehän sen lautapelin, joka alkaa syntymätraumasta. Mikään ei muuttunut, minä kellun aina takaisin, depression lähettämän ottaa depressio vastaan kuin kadonneen lampaansa, minä palan.

35

Tuulikki Poutiainen

Erityisesti naisten hermojärjestelmä on heikko, siksi olen ylitunteellinen.

Osterin tie lautaselle kestää 2–6 vuotta osterin laadusta ja koosta riippuen. Sinä aikana osteri kasvatetaan, lihotetaan, viherrytetään, koulitaan ja lopuksi pakataan huolellisesti kuljetusta varten.

Sairaanhoitaja piirtää ruutuvihkoon ensin ison ympyrän ja sitten sen viereen pienen ympyrän. ”Isompi olet sinä itse, pienempi on masennus, ei pidä sekoittaa ympyröitä keskenään, ei saa omaksua sairaan identiteettiä.”

Mikä ihme on minä itse?

Suosionosoitukset, joita ajankohtaisista ja kriittisistä raporteistani sain, saattavat jäädä ainoiksi, mitä tulen ikinä saamaan, totta kai suren suosionosoitusten loppumista, ihan niin kuin omaa ennenaikaista kuolemaa surraan.

Suosionosoitusten takana ei ole mitään, mutta niissä rajoissa kuin se on mahdollista minä yritän pitää tämän hygieenisenä, on olemassa valottomia matkoja, niillä ei näe mitä suustaan sylkee mutta minä yritän.

Osterit säilyvät 5–10 päivää jääkaapin vihanneslokerossa leväkerroksella.

Lapsena lällättelin paljon. Syntyi tunne asioiden toimittamisesta.

Olen aikaa sitten kasvanut ulos kyvystäni puhua itse. Suosionosoitusten takana ei ole mitään. Osterit jäävät köysiverkkoihin.

Minulla oli paljon kömpelöjä suurisuuntaisuuksia, kun sain sen työpaikan, mutta sentään ne olivat viattomia ja pakottomia.

Hankalaksi meni, kun minusta tuli kiihkomielinen. Tein reportaasia osterifarmista, aurinko välkkyi Välimeren turkoosilla pinnalla.

Minä en saa papukaijamerkkiä, olen kysellyt merkitysten perään liian monta kertaa, siis ikään kuin huutanut apua.

On parempi kätkeytyä kuin kysyä. Parempi hymyillä.

Biologian laitoksella kasvoja, kasvoja joka puolella, ei ketään jolta kysyä tietä, ne julistavat jo etukäteen olevansa rasittuneita minun kysymyksistäni, jopa mahdollisesta tervehdyksestäni, minä olen kerta kaikkiaan ylimääräinen, onneton. Päivää. Tutkijat eivät suostu haastatteluihin.

Minä en osaa houkutella. Minut saa houkuteltua mihin vain. Miten sitä voikaan samalla sekunnilla sekä tarrautua kiinni että sulkeutua kuoreensa?

Nyt minä olen kaukana Välimerestä. Mahdotonta pysyä tässä huoneessa, kylmä hohkaa ikkunoiden läpi, huokaa. Mahdotonta pysyä osteri-asiassa.

36

Tuulikki Poutiainen

Näyttää siltä, että jätän kaiken välistä.

Hanhet huutavat jälleen, mitä minä nyt kuvittelen?

Näytän siltä, että jätän kaiken välistä ja kuolen.

Jokaisella on omat valheensa mutta varoitus: valheetkin voivat käydä toteen, valhe ja se, mitä tapahtuu todella eivät ole keskenään ristiriidassa.

Joskus tuntuu, että pärjäisin, jos vaan saisin pysyä kiikkustuolissa, jos minulla olisi takapiha, jonne aurinko laskisi. Unen aikana aivosolut kutistuvat ja niiden väleissä olevat raot suurentuvat siten, että neste pääsee huuhtomaan aivosoluja, ja se on hyvästä vaikka toisin voisi luulla, aivojen täytyy levätä, tällä hetkellä ne palavat, minä en nuku enää.

Vuorovesi huuhtoo osteriviljelmiä Etelä-Ranskassa vain vähäisesti.

Osterifarmit, ihmeellistä, niillä käytetään niin tehokkaasti hyväksi sitä, että osteri on tarrautuva laji.

Pysähtynytkin kello on kaksi kertaa vuorokaudessa kiinni realiteeteissa kuitenkin. Aivojen kyvyttömyys puhdistua myrkyllisistä proteiineista saattaa olla yhteydessä aivojen häiriöihin. Minulla on ihmetyksen aiheita, mutta ei todellisia näkemyksiä, olen pitänyt realiteeteistä kuitenkin kiinni.

Mistä tunnistan syötävän osterin? Minäkin olen ihme, jota en ymmärrä kunnioittaa. Pidän siis tyynyt kaukana! Ihan pakkohan tälle on nauraa! Veitsi ensin ujutetaan osterin sisään sivusta, jonka jälkeen veistä kääntämällä osteri aukeaa lähes itsestään.

Päivä päivältä muutun sivistymättömämmäksi. Taistelen kaksin käsin vastaan, mutta sivistymättömyys levenee ja syvenee, se voi johtua siitä, ettei neste pääse huuhtomaan aivosoluja. Neste ei nouse päähän, mutta mitä tehdä, kun jokainen elää vain ja ainoastaan muiden suosionosoituksilla. Muiden suosiollisella avustuksella voi pitää päänsä kasassa.

Osterin nauttimista voisi verrata laskuvarjohypyn vapaapudotukseen: lyhyt autuus, jossa on riskinsä.

Pitänyt realiteeteistä kuitenkin kiinni.

Ei osteri voi kuorensa kanssa mihinkään liikkua.

37

Yrtti Taivaloja

38

Heikki Ruokangas

Tuuliajolla

sumu nielaisi kirkon tornin ohikulkijat oli ihmeissään, onpa kummallinen sää liekö henkiä liikkeellä

sumu täytti myös miehen pään, mies ei ollut enää mistään ihmeissään

tuuliajolla hautausmaan takana virveli kädessä istuu saatana sumu vain nousee yli pellon kun siima katkeaa

sumu nielaisi kirkon tornin kellonsoittaja oli ihmeissään, ei tiennyt kellonsoittaja milloin soittaa kelloja kun ei nähnyt aurinkoa

sumupilven reunalla istuu kaksi puliukkoa tuuliajolla omasta tahdosta.

Heikki Ruokangas on oululainen kitaransoitonopettaja ja säveltäjä-sanoittaja, jonka bändejä ovat Kuuradio ja AmpiKyy.

onpa kummallinen pää kun ei oo mistään ihmeissään

39

Lassi Kalleinen

Crazy kevät

nassesedät punatulkut pajupuskaa vappuhuiskaa ravisti ja pulisi kuin matkahuollon keskikaljabaari

kunnon kansa kimalaiset kulutti ja kantoi kotipesään keltaisissa mesivasukasseissaan ulkoisia muisteja ja mureketta

rangan nokan rotuaarin suuren suuri musta sääski hämähäkin kanteletta viritti ja hiphop tykitti

pyörätien pientareelle romanisuku suruvaipat koko komeutensa lämpenemään leväytti

kunnes persuparvi lentoon pakotti

40

Lassi Kalleinen

Sieniselfieitä (lavaruno)

I sienet eivät ole eläimiä, eivät kasveja: ystäviäni silti: yksi kesii nenän pielessä; rapsutettava; toinen portin tolpassa; useita pihalla ja puutarhassa; ne ovat jotain siltä väliltä; niin kuin itsekin, lintu vai kala; ekseemaa

II ”ihon normaalia sienikantaa”, sanoo lääkäri ”Pityrosporum ovale ” inspiroituu toisinaan tuottamaan taliköhnää

41

Lassi Kalleinen

III paranvoi loisii portin tolpassa josta se loistaa hullujen p채ivien lailla ja josta se voi jatkaa el채imen tai kasvin sateista matkaa kellon viisarin vauhtia

42

Lassi Kalleinen

IV liiterin oven edessä on tarjolla sudenmaitoa maahan säikähtäneinä pinkkeinä pisaroina maitohampikka taas kuin maitoparta kuusenkarahkalla

V leipäkorisieniä ja kukkamaljakkaita juuri nimensä kaltaisia pikku taideteoksia puutarhan kliseitä tai kitschiä pikkupikkumaailmassa tyttöjen toiveena aivan luonnonluonnonaitona kotipihan kevätlivenä

43

Lassi Kalleinen VI lyyrinen minä saa uusia ulottuvuuksia mainituista elämänmuodoista mutta myös kilosta suolistobakteereita joita on erityisen hankala kuvata suolistoselfieksi muuten kuin mainintana upotetusta hajusta tai hajun puutteesta tai vatsanpeitteestä lyyrisen minän post post aikajanalla naamakirjassa dailyphoto blipissä flickerissä media on ihmisluontoinen eläin halvempaa laatua se haisee ja tuoksuu paskalle ei lannalle se tuo vallankumouksen kotiin 900 kuolemantuomiota koputtaa twitterissä jakaa hirtetyn h-hetken kai ihmisp-skankin hajun ai-padiin

haluan takaisin selliini katkaiskaa minulta wifi

voi ei, voi, ei 44

Lassi Kalleinen nävertäjät, nilurit uurrekätkökaarnurit kirjanpainajat ja kuusentähtikirjaajat

puun käyttäjiä kaikki metsän eläjiä joku männynjoku kuusenkielinen

joku elää nuoressa joku vanhassa puussa joku vain lahossa, joku aina kannossa, joku pitää oksasta

joku asuu puun ja kuoren välissä jonkun nuoriso vuosikasvaimissa jonkun ydinpuussa joku tarvitsee sieniosakasta joku nahakkaa orvakkaa vuotikkaa 45

Lassi Kalleinen joku käyttää ketä tahansa vapaaehtoista joku piirtää kuoren alle hirvensarvet joku puun tikkaat tähden jopa kuun kaikilla on oma mieli oma kieli, oma sieni kaikki syövät ja kaikki tulevat syödyksi minä syö sinua sinä syö minua olemme syöjinä toistemme sukua emme syö vieraita

voittajaa ei ole voittaja ei elä yksin tyrmäysvoitto syvä häpeä isku päin omaa läpeä

46

Lassi Kalleinen tässä puolukka tässä poronjäkälä tässä herkkutatti kukin antaa kukin ottaa vuorollaan

sellunkeittäjälle koko metsä mäntykuitua ja lomakkeella nävertäjät vain metsätuhoja vertaa nävertäjän koloa aukkohakkuuseen jonka tekee metsuri ja moto, noloa mutta mitä metsä haluaisi sanoa?

47

Milla Koramo

Milla Koramo on Kuusamon metsien kasvatti, Ouluun pesiytynyt juoksija ja Kungfun harrastaja. Siitä kasvaa vielä kirjailija.

Lähde

48

Ei ollut satanut kahteen päivään. Paksut pilvet väijyivät korkealla troposfäärissä, ja jokakeväinen inversio veti kaupungin ovet ja ikkunat tiiviiseen säppiin, tällä kertaa jo huhtikuussa. Vaikka keväinen tuuli pyöritti ilmaa, sekään ei helpottanut päivän paahdetta. Jo nyt olin jäljessä tavanomaisesta aikataulustani, minkä lisäksi olin jättänyt verenpainelääkkeet aamun tiedotteiden vierelle. Maistoin suussani raudan, kun kuljin ulisevien sähköverkkojen alta kohti Perunin yliopiston ulointa aitaa. Ilman hiukkaspuuro imeytyi kasvojani peittävään kosteaan riepuun hitaasti mutta määrätietoisesti.

Etenin pieniä kujia vilkuillen aidalle.

Yhden hitaasti loittonevan liitimen ja telakoidun kilpurin lisäksi en kohdannut merkkejä muista. Aidan luona minua tervehti vain lämmön lamaannuttama boileri, jonka kyljessä oli anarkistiliikkeen reviirimerkintä: ”Veles elää”.

Nykäisin riepua tiukemmalle ja näppäilin turvakoodin komentolaatikkoon. Aidan toisella puolen putkien ja hylättyjen varuskoppien suuaukot oli tilkitty. Vain muutama varjo kykki näköpiirin laidalla vapisten tai hoippuen. Aita piipitti ja välähti materiasta energiaksi, ja minä kiidätin askeleitani piipylväiden metsään.

Ei se metsä oikeastaan ollut vaan ympäristöä puhdistava kone. Kun aita räsähti uudelleen käyntiin, lakaisin jo silmilläni metsässä risteäviä polkuja. Tänä päivänä en kulkisikaan tavallista huoltoreittiä vaan menisin syvemmälle piipylväiden lomaan. Niiden riu’ut kohosivat ylläni suurien petäjien asemasta ja sitoivat pinnalleen hiilidioksidia ja muita hiukkasia, humisten kuten aina.

Tuon huminan takaa minua huhuili rutiini, jota olin siirtänyt jo kuuden vuoden ajan.

Minua huhuili metsä. En voinut enää kääntyä, sillä kehoni hapertuisi kasaan, ellen pian kastaisi sitä metsän vesissä. Niinpä käänsin selkäni kaupungin paahtavalle auringolle ja lähdin kohti länttä.

Huulta purren astelin eteenpäin. Nilkkoja särki jo. Minun teki mieli laskeutua alas ja jatkaa nelinkontin, mutta ravistelin ajatuksen mielestäni. Sehän olisi alentavaa. Ohittamani pylväät kiilsivät auringossa kuin kivet puron pohjalla. Raapaisin yhden pinnasta kerroksen sammalta. Kasvusto kellersi enemmän kuin edellisinä vuosina, sanoivat tiedotteet, mutta säilöi yhä kosteutta sateiden puuttuessakin. Pirun kestäviä luontokappaleita.

Niistä oli lääkkeeksi jopa inversion aiheuttamaan keuhkoahtaumatautiin. Sammalista oli hyötyä, puhtaasta ilmasta oli hyötyä, piipyl-

Milla Koramo

väiden metsästä oli hyötyä. Ja silti anarkistit uhkailivat Perunia. Jatkoin kulkua piipylväiden pintaa tutkien, katse yhä lännessä, polte nilkoissa.

En sinä päivänä päässyt metsään asti.

Kahdeksan tunnin kävelyn jälkeen nilkat olivat turvonneet, kuten keholle kävi energian loppuessa. Nojauduin yhteen piipylväistä.

Sydän iski raskaasti. Olinhan suunnitellut tämän. Ainakin puoliksi nyökyttelin sille itsekin. Metsä päätti miten käy, en minä enää viitsinyt. Hyvällä onnella jokin läheisistä pylväistä osoittautuisi männyksi ja kylää kiertänyt puro kulkisi aivan sen vierellä. Jos metsä vain vielä eli, kuten anarkistien reviirimerkinnät väittivät. Katselin länttä kohti.

Pylväiden tihenevä verkko hipoi pilviä ja piiritti laskevaa aurinkoa. Paljaat riu’ut viilensivät ja varjostivat maata enemmän kuin kevääseen kuului eikä Perunia valaiseva kennovalo yltänyt näin etäälle kaupungista.

Kuuden vuoden takaa minua syleili pimeys.

Nojauduin taaksepäin ja tuijotin ympäröivää hiljaisuutta. Veles metsästi pimeässä, varoiteltiin lapsia jo toisessa polvessa. Anarkistien aiemmat hyökkäykset sähköaitoja vasten ja yliopiston seinien tuhriminen eivät olleet vakuuttaneet ketään, joten jäsenet olivat alkaneet kaapata ihmisiä. Huhujen mu-

kaan he olivat myös piipylväiden nykyisten huolto-ongelmien takana. Nilkkaa vihloi raivokkaasti. Kirosin. Vielä viime vuonna keho oli ollut hoitotauon jälkeenkin oireeton.

Olin juhlistanut järjen voittoa, tavannut piipylvääni päivittäin ja hengittänyt keuhkojen täydeltä puhdasta ilmaa. Ja täällä lempilapseni peitti ylimmän taivaan. Tähdet saattoivat välkkyä hahmojen takana.

Hieroin kipeää nilkkaa ja puhalsin käsiini lämpöä. Vaikka olin päättänyt alistua metsän armoille, paikallaan istuminen kiristi hermojani. Anarkistit voisivat tulla paikalle koska tahansa, oli ilmassa inversion uhka tai ei, eikä minulla enää ollut veljen kieltä. Veren maku levisi kielelle.

Ehkä olin ansainnut vihan ja yksinäisyyden, mutta ainakin voisin antaa taas henkeni metsälle. Tai niin lähelle metsää kuin polvet vapisten olin edennyt. En nimittäin osannut mitenkään arvioida, miten syvällä metsässä olin. Vaan eikö kylässä tavattu sanoa, ettei metsä tuntenut sattumaa. Ehkä juuri tämän sammalkaistaleen alla oli se nummi, jossa kylän miehet olivat pitäneet sotakoulua.

Ehkä sen voisi vain leikata esiin.

Nuorena olin juossut nummella kuten muutkin, mutta vasta kaupungin ahnas valo mäntyjä vasten oli saanut lihakseni värise49

Milla Koramo

mään. Kyläläiset olivat kieltäneet minua menemästä, totta kai. Mutta ei se ollut estänyt minua löytämästä reittejä vartioimattoman aidan luokse, ei estänyt kuuntelemasta kaupungin pauhua ja puhetta, jota koulutuksen takia opin ymmärtämään, mutta jota en koskaan itse voisi tuottaa.

Veljen silmät paloivat outoa valoa, kun puhuin hänelle suuresta kaupungista ja sen kielen saloista. Juuri hän oli paljastanut, kuinka rajan yli pääsi vartioston huomaamatta. Kirjautunut mutta näkymätön opiskelija ei aiheuttanut epäilyjä, kun hän osallistui tietokannan täydentämiseen. Minä kuuntelin ja opin veljenikin puolesta, ja tiedoilla veli huijasi alueelle tulleita metsästäjiä. Kuten anarkistit myöhemmin.

Ehkä veli oli käyttänyt tiedonhaluani hyväkseen, ehkä ei. Ei sillä ollut enää väliä.

Metsä teki niin kuin metsä tahtoi, ja riitti oli tehnyt meistä sen käskyläisiä. Lähteen vaikutus teki hänen tietonsa turhiksi, mistä olin kiitollinen.

Ajatukset painoivat minua levottomaan uneen, kun erotin pylväikön huminan takaa vaimeaa nitkutusta. Hiki nousi iholleni, mutta hylkäsin nopeasti ajatuksen metsässä saalistavista anarkisteista. Olinhan ollut odotettua pidempään poissa työpajastani. Luulta50

vasti poliisipartion koneet oli lähetetty jäljilleni. Jäisin kiinni enkä pääsisi osaksi metsän kiertoa. Kuolisin suljettuna betonilaattojen väliin, petturina tälläkin puolen.

Nitkutus tuli vain lähemmäs, kauhukseni se seisahtui aivan viereeni ja sitten huminan yli kuului ääni: ”Minä olen peura.” Hämmennyin. Se ei raikunut kuin anarkistien sotahuuto eikä liioin ollut poliisipartion pimputus, mutta sanoissa maistoin jotain tuttua.

Erotin pienen varjon kylkeni vieressä. Jotain kylmää ja tylppää työntyi kättäni vasten. Metallia. ”Minä olen peura”, varjo määki säristen. ”Minä olen peura.”

Annoin hengitykseni tasaantua kun tunnustelin kappaleen muotoa. Se oli peuramobiili, vanha malli, joka oli ohjelmoitu dokumentoimaan metsää lämpökameran perusteella. Sen pinta tuntui hiotulta ja halkeilemattomalta käteni alla. Alueella ei ollut tehty peurahavaintoja vuosiin, eikä mobiilin pitäisi olla kunnossa sen enempää kuin metsässä liikkuneen eläinlauman. Vaan siinä se seisoi, pienet kamerasilmät kasvoihini tarkentaen, pienet koparat kumisten joka kerta, kun ne koskivat maahan.

Hymyilin. Mobiili sai piipylväikön ja koneen tuntumaan kotoisalta, kuin metsä olisi hengittänyt. Lähdekin kuulosti solisevan ai-

Milla Koramo

van lähellä. ”Minä olen peura”, määki metallinen olento. ”Niin minäkin”, mumisin, ja muistoni löysivät vanhat sanat. ”Minäkin olin peura”, lausuin sammuneelle taivaalle, ja peuramobiilin määkinä hiljeni suristen.

Heräsin päänsärkyyn. Makasin kyljelläni maassa ja käteni olivat käpertyneet puuskaan. Piipylväät levenivät oikealta vasemmalle. Yksi niistä humisi muita matalammalla taajuudella. Yritin kohottautua oikomaan riepua, mutta keho oli niin kohmeessa, etteivät hermoyhteydet toimineet. Nilkkaa ei enää vihlonut. Suutani kuivasi, mutta verenmaku oli hävinnyt. Rypistin silmiäni. Olin selvinnyt yöstä. Metsä oli saapunut luokseni ja antanut minun elää. Pakotin suuni hymyyn. Ehkä voisin vielä löytää lähteen ja sopia menneet veljen kanssa. Tai ehkä en nyt sentään, mutta lähteen löytäisin kuitenkin.

Kevät lämmittäisi raajat. Minun täytyisi vain maata paikallani muutama tunti ja pystyisin taas liikkumaan.

Hengitin huminaa ja kiersin silmiäni läpi alueen. Sammal vihersi auringossa. Piipylväät kiilsivät. Peuramobiilia en nähnyt, mutta kuulin sen nitkuttavan etäämpänä.

Unessani mobiili oli loikkinut minun ja veljeni rinnalla sulavasti purojen ja pensaiden yli. Olimme hyräilleet yhdessä kylän lauluja

vanhalla kielellä. Veljen kielellä. Maiskutin mielessäni peuramobiilin sanoja. Hymyni leveni ja uni irtosi silmistä. Kieli oli tosiaan palannut.

Jälleen kuulin sammaleen rapinaa takaani ja hetken kuvittelin peuramobiilin tulleen takaisin. Yritin kääntyä äänen suuntaan, mutta keho kamppaili vielä kylmyyttä vastaan.

Eihän se totellut, haukotteli vain. Sitten rapina muuttui askeleiksi, painaviksi askeleiksi ja niitä seurasivat kuiskaukset. ”Ihme, jos se on vielä täällä.” ”On se, näkyi kamerassakin. Pidä vain tainnutusnuoli valmiina.”

Arvioin kahdet askeleet. Ne hiipivät kuin vanhan ajan metsästäjät. Kurtistin kulmiani. Olivatko peuramobiilin kamerasilmätkin vielä toimineet? Olivatko peurat vielä hengissä? Yritin tervehtiä ääniä. Olisin nauranutkin, mutta se ei onnistunut. Sentään sydän nauroi.

Kesken hymyn tunsin kylkeni sävähtävän. Toisenkin kerran. Hetkeen en nähnyt eteeni. Päätäni kivisti kuin joku raavaista kylän miehistä olisi nelistänyt sen päältä.

Metsän ilkikuriset kasvot nousivat minua kohti. Jostain kaukaa kuulin koparoiden äänen, sellaisen, joka lähtee suuren lauman ajaessa takaa petturia. Eteeni astelivat naar51

Milla Koramo

muiset saappaat. Juoksevan lauman pölyssä ne muuttuivat veljen turkiksi. Tämä oli juossut lauman rinnalla, tullut hänkin pysäyttämään. Veljen silmät olivat tummat ja niiden sisällä piilotteli pelko. Tunsin taas sävähdyksen ja rintaani kivisti. Metsästäjän saappaankärjet eivät kaivanneet teroitusta.

Toinen miehistä ärähti: ”Tämä näkyi kamerassa, etsikää muut!”

Miehen sylkäisy kuulosti törähtelyltä, metallinen sointi pohjanaan. Jalkoja vilisti ohitseni pylväiden väliin ja niiden peittoon taas. Joku nojautui ylleni ja tarttui ranteeni tietokantaan. ”Adreil, bioenergetiikan professori ja laitoksen ylin ekumeeni. Perunin yliopisto”, miehen ääni ujelsi, kun hän yhdisti minut takaisin yliopiston verkkoon.

Yksi jalkapareista oli hänen takanaan. ”Adreil? Kuten puhdas ilma ja älykäs metalli? Kuten piipylväät ja anarkistien metsästys. Kaikki se työ! Miksi?” hän kysyi kuin heikennetty uni.

Jossain pääni kohdalla potkittiin sammalta. ”Niin. Mutta kuulit sen puhuvan peuraa. Kuka tahansa voi olla Veleksen väkeä.

Kaappari. Identiteettivaras. Ihmisten tavoille oppinut peto.”

52

Tunsin jälleen napakan iskun vatsassani.

Veren maku oli jo voimakkaampaa. En tiennyt, olinko ansainnut kipua, mutta en välittänyt enää. Metsä oli jo ottanut minut kotiin.

Vaikka silmäni lupsahtivat vähän väliä kiinni, näin miten toinen miehistä tuli luokseni veitsi kädessään. Sydämeni tykytti terää vasten, kun mies avasi ranteen ihmisihon yhdellä liikkeellä. Ilma tuntui oudon hauraalta omaa nahkaa vasten. Raaja oli kuihtunut, oljen ohut ja turkki kalpea. Miehen silmissä myllersi. Ne loistivat sinisinä kuin palat taivasta. Kuljin taivaan läpi kylään.

Pilvet olivat lipuneet niin hitaasti. Minä ja veli roikotimme päitämme ja työnsimme koparat lähteeseen kielloista huolimatta. Veli oli laskenut tähtiä. Emme osanneet nimiä, joten annoimme kahdelle omamme: Veles ja Perun, kuin ikuiset veljekset. Vasta myöhemmin selvisi, että pahoinvointimme johtui lähteestä. Sinä iltana siunauksesta oli tullut kirous.

Veli osoitti taivaalle. Siellä tuikki kaksi rinnakkaista tähteä. ”Minäkin olen peura”, sanoin ja veli hörähti nauruun. Kieli oli minun ja veljen, peuramobiilin ja minun. Minun ja metsän.

Samalla kielellä lauloivat ympäröivät sammaleet. Nekin odottivat sadetta.

Jaakko Markus Seppälä

Naarasleijona on rautaa.

Naarasleijona karjuu kovalla äänellä.

Naarasleijona steppaa estradille päänsisäisten suosionosoitusten saattelemana.

Naarasleijona kerää ympärilleen hiiriä, jotka heiluttelevat viiksiään.

Naarasleijona kuulee huonosti vasemmalla korvallaan.

Naarasleijona ajaa asiaa ja tietää sen.

Naarasleijona näyttää uusille elefanteille sirkuskaapin paikan.

Naarasleijona kerää ympärilleen hiiriä, jotka kulkevat häntä pystyssä.

Naarasleijona katseli raukeana, kun jumala loi valon.

Naarasleijonan tassut ovat tulessa.

Naarasleijona on pop.

Naarasleijona puhkeaa spontaaneihin myrskyihin.

Naarasleijona kuulee huonosti oikealla korvallaan.

Naarasleijonan puskassa rytisee!

Naarasleijona näkee unta päivästä, jona muut naarasleijonat saapuvat.

Naarasleijona teroittaa nukkuessaan kynsiään ja murisee.

Naarasleijona hotkaisee vahingossa seepran.

Naarasleijona unohtaa jalomielisesti.

Naarasleijona ottaa höyryjyrän ja ajaa parin katsojan yli.

Naarasleijona naukaisee.

Jaakko Markus Seppälä on 32-vuotias oululainen prosaisti ja ohjelmistoarkkitehti, joka halusi kuolemaa halveksuen esitellä tässä numerossa runouttaan. Jaakon cyberpunk-scifi-henkinen esikoisromaani Lemen ilmestyy Likeltä alkukeväällä 2015. Varautukaa!

Naarasleijona

53

Jaakko Markus Seppälä

Eliöt on täällä Eliöt kiipes puuhun kun se näki apinan Ohi kulki jeesus joka sanoi sakkeus tule alas Eliöttiä vitutti kun jeesus oli nollataulu Eliöt hyppäs asvalttiin ja päätti päivänsä Eliöt on täällä, mutta onneks se on kuollut Eliöt istuu nurkassa ja järsii sormiaan Eliöt on zombie, Eliöt on valju Eliöt on täällä, mutta onneks se on kuollut Eliöt on dynamiitti nihilistin käsissä Eliöt oli hämmentynyt ja vihas kuningasperhettä Eliöt pyysi älä räjäytä, haluan elää Mutta dynamiitit ei osaa puhua ja kohta tapahtui Eliöt on täällä, mutta onneks se on kuollut Eliöt kuuluu kännykässä haamuäänenä Eliöt on toisenlainen, Eliöt elävä ruumis Eliöt on täällä, mutta onneks se on kuollut Eliöt hajos zombiuteen ja Eliöt päätti kostaa Eliöt muuntautui biisiksi, jonka piti valloittaa maailma Mutta zombiet ei osaa kirjoittaa ja piisistä tuli CP Se kiusaa niin kuin tinnitus tai paskakärpänen Eliöt on täällä, mutta onneks se on kuollut Eliöt on naapurikämpässä ja hakkaa patteria Eliöt kestää suuretkin vauriot, mutta on hidasliikkeinen Eliöt on täällä, mutta onneks se on kuollut Eliöt poltti kirjoja Aleksandriassa Eliöt katsoo tietävästi olkapäiltämme Eliöt on pirullinen kiinalainen maalaus Eliöt laulaa ripaskaa ja tanssii aariaa Eliöt on täällä

54

Jaakko Markus Seppälä

Extreme-maksaja ja koira: luonteeltaan itsevarma koira

Harrastan Extreme-maksamista. Se alkoi, kun ostin Sonyn Dynamic Edge -television, jossa on kolme kuvanparannuspiiriä ja motion flow XR. Maksoin television täysimääräisesti kahden euron kolikoilla. Syy kolikkopaljouteeni on jäänyt epäselväksi. Varmaa on vain, että minun oli päästävä niistä äkkiä eroon. Jäin koukkuun välittömästi. Ostin seuraavaksi Ufox-ilmankostuttimen kaksikymmentäsenttisillä. Tunsin suurta mielihyvää. Kassaneidin nimi oli Carita. Kehitin variaation. Jos maksaisin suklaajäätelön pienemmällä kuin kahdensadan euron setelillä, Extreme-maksaminen olisi epäonnistunut. Muussa tapauksessa Extreme-maksaminen olisi onnistunut. Hain suklaajäätelön. Maksoin sen viidensadan euron setelillä. Täten Extreme-maksaminen oli onnistunut.

Kassaneiti antoi minulle takaisin valtavasti kahden euron kolikoita. Aioin heittää suklaajäätelön kassan päässä olevaan muoviastiaan, jossa on kuitteja. Ailahdin. Heitin jäätelön vasta kaupan ulkopuolelle. Roska-astian vieressä oli koira. Koiran peitinkarva oli karkea, suora ja rungonmyötäinen.

55

Kari Sallamaa

Kari Sallamaa on työskennellyt aiemmin 1980–2009 Oulun yliopiston kirjallisuuden opettajana eri tehtävissä. Häneltä on ilmestynyt kaksi runokokoelmaa etnofuturisista aiheista. Hän on tutkinut mm. kirjailijaryhmä Kiilaa ja Pentti Haanpäätä.

Ovidiana

56

Tutustuin Juuson kautta Siskoon. Näin vieraan koiran jolkottelevan vapaana pihallani. Hetken pähkäilin, kenen se mahtaa olla. Menin pihalle, koira vilkaisi minuun mutta jatkoi pensaitteni haistelua. En tunne rotuja, mutta iso se oli.

En uskaltanut tarttua vierasta petoa kraivelista. Sillä ei ollut pantaa eikä hihnaa.

Pian havaitsin avonaisen ulko-oven rivitalon toisessa päässä. Koputin ovenkamanaan, eteiseen tuli keski-ikäinen nainen rintsikoissa. Ei mikään kaunotar, aika kuluneen näköinen, suu puukontiukka, katkerat juonteet ympärillä. Ei emäntä mitenkään hätkähtänyt eikä peitellyt etumustaan.

Hänhän oli kotonaan, sukaisi hiuksiaan, kohensi valjaitaan.

– Onko teiltä koira karannut?

– Juuso? Ei, kyllä hän pääsi ovesta pihalle, kun olin kylppärissä. Muttei hän kauas juokse, sen verran laiska kotimies.

Huudan ja pidän ilmassa maissiluuta, kyllä hän pian kotiin juoksee mamman luo.

– Minä olen nähnyt sen pihallani.

– Paskoiko hän sun nurmikolle?

– Ei niin voi sanoa. Minä vaan huolestuin, että se karkaa ja katoaa. Joku voi sen vaikka varastaa ja myydä eteenpäin.

– Kiitos että huolehdit Juusosta. Voinko jotenkin korvata?

– Ei tartte. Pieni vaiva. Jaa, olisko turauttaa kahvit? Ei kai ole kiire?

– Ei mitään, ukkokin lähti asennushommiin Pietarsaareen.

Juuso hölkkäsi avonaisesta ovesta sisään, upotti keittiössä kuononsa isoon astiaan, turskutti vettä viljalti lattialle ja nuoleksi suupieliään pitkällä punaisella kielellään. Se ravisteli itseään, sen turkki oli kastunut märistä pensaista. Se katsoi koko ajan kiinteästi emäntäänsä, minua se ei vilkaissutkaan.

Kun rintsikat oli riisuttu ja oli käynyt ilmi, ettei pitkisten alla byysia ollutkaan, kun olin painumassa sisään, näin Juuson ilmeen makuuhuoneen matolta. Se tuijotti minua Baskervillenä. Näin hampaat, näin pitkän kielen.

Tunsin kuinka selkää alkoi kihelmöidä. Siihen kohosi karvoja. Murahdin.

Tilaustiedot

KERÄILYSARJA Hallauksen jokainen numero on erivärinen ja -teemainen. Värit ovat vaihdelleet mattahopeasta keltaiseen ja teemat Kekkosesta nonsenseen.

Yhdessä numerot muodostavat keräilysarjan, joka toimii kirjahyllyn (tai hyyskän) tissain-elementtinä. Jos haluat vanhoja numeroita, ota yhteyttä päätoimittajaan.

MITEN OSTAT HALLAUKSEN IRTONUMERON? Irtonumeroita (ovh 6 €) myyvät: Akateemiset kautta maan, Huutomerkin tilaisuudet, Jamera-kirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Oulun Sarjakuvakeskus (Valve, Oulu), Päätalo-instituutti (Taivalkoski) ja Real Deal (Isokatu, Oulu).

MITEN TILAAT HALLAUKSEN? Saat vuoden lehdet kotiisi joko liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat kaikki jäsenyysedut, tai maksamalla pelkän tilausmaksun 12 €.

Suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: FI95 5741 3620 4865 29.

Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viestiksi ”Huutomerkki 2014”.

Lähetä yhteystietosi osoitteeseen kari.miettunen@oulu.fi tai täytä Hallauksen tilauslomake osoitteessa www.hallaus.fi. Muista merkitä viestiin, onko kyseessä jäsenmaksu, vuosikerta- vai kestotilaus. Osoitteenmuutokset voi ilmoittaa em. sähköpostiosoitteeseen.

Mikäli liityt Huutomerkin jäseneksi ja haluat liittyä Huutomerkin tiedotuslistalle, lähetä sähköpostia osoitteeseen yhdistys@huutomerkki.fi.

Tilaushinta Eurooppaan on 14 € ja Euroopan ulkopuolelle 16 €.

57

Kirjoituskutsu

Hallaus nro 19 ilmestyy joulukuussa. Teemana on ”Harhat”, kuten oli myös tämän vuoden Muusa-kirjoituskilpailussa.

Harhat voivat liittyä havaintoon, aistimuksiin, ajatuksiin tai sairauteen. Puhumme hallusinaatioista, illuusioista, harhaluuloista ja vainoharhoista, ja onpa olemassa romaanikin nimeltä Harhama.

Illuusio tarkoittaa aistimusten vääristynyttä tulkintaa. Se voi liittyä mihin tahansa aistiin. Hallusinaatio ja vainoharha ovat pääasiassa pään sisäisiä eli keskushermoston tuottamia kuvitelmia tai tunnetiloja, joita voivat tuottaa niin (mielen)terveysongelmat kuin huumaavat aineetkin.

Illuusio on keskeinen taiteen ja taikuuden keino. Puhumme teoksen luomasta todellisuusvaikutelmasta tai -vääristymästä. Perinteisesti termi assosioituu visuaaliseen ja optiseen taiteeseen. Trompe l’œil on esimerkiksi vanha maalaustaiteen keino, tapa harhauttaa katsojan silmää.

Illuusio liitetään joskus myös idealismiin, ja illuusiottomuudesta puhutaan, kun mikään ei näytä luulotellulta tai kun kaikki luulot ovat osoittautuneet vääriksi. Joskus illuusiottomuus tarkoittaa samaa kuin (inho)realismi tai pessimismi.

Tervetulleita ovat kaikki sanataiteen muodot esseistä ja runoista sarjiksiin, kollaaseihin, kuvituksiin ja käännöksiin. Joka numerossa esitellään myös yksi kuvataiteilija. Teosten ihannepituus on 1–6 sivua, noin 350 sanaa per sivu. Kuvien tulee olla mustavalkoisia ja korkearesoluutioisia (300 dpi).

Kirja on B5-kokoinen. Tiedostomuotojen tulee olla yleisiä (rtf, docx, doc ja kuvissa pdf, jpg). Pääsääntöisesti emme käsittele tekstitiedostoja, jotka on taitettu pdf-muotoon. Pelkkä linkki internetsivuille ei myöskään kelpaa.

Teosten tulee olla ennen julkaisemattomia (omakustanteita ja sähköistä julkaisua ei lasketa). Mukaan tulee liittää katuosoite, puhelinnumero sekä parin virkkeen vapaamuotoinen, julkaisukelpoinen esittely itsestä ja suhteesta pohjoiseen. Mahdollinen Huutomerkki ry:n jäsenyys on hyvä mainita. Teoksista ei makseta palkkiota.

Hallaus on kustannustoimitettu julkaisu. Tekstin erityinen muotoilu voidaan säilyttää, jos tekijä sitä toivoo. Aikakauskirja voi julkaista jutut myös verkkoversiossaan.

Lähetä teoksesi osoitteeseen jarkko.lauri@oulu.fi 1.11.2014 mennessä. Julkaisusta ilmoitetaan noin kuukausi ennen aikakauskirjan ilmestymistä.

Kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry kutsuu ja kiittää.

Jarkko Lauri päätoimittaja 58

Hallaus #18

ISSN 1796-2099

ovh 6

â‚Ź